Venäjän talousihme

 

Taloustieteen tanhuvilta

 

Englannissa syntyi 1700-luvun lopulla sellainenkin oppisuunta kuin Political Economy. Se oli oma filosofoinnin lajinsa, joka uskoi muutamiin niin sanoakseni jaloihin totuuksiin, joita olivat vapaa kilpailu joukon suurimpana, markkinoiden itsesäätely näkymättömän käden toimesta, talouskasvu ja rahanarvon vakaus.

Moni piti tätä oppia suoranaisena tieteenä ja taitaapa pitää vieläkin. Itse asiassa se koki renessanssin muutama vuosikymmen sitten ja sai uusia kannattajia, jotka ovat suhtautuneet siihen suorastaan uskonkiihkoisesti. Kerettiläisiin on sitten suhtauduttu asianmukaisella tavalla.

Suomen kielessä on sana kansantaloustiede ollut maallikoiden kunnioitusta herättävä termi, joka tuo mieleen eksaktit tieteet, sitäkin suuremmalla syyllä, kun myös tällä alalla käytettävät yksiköt ovat viime kädessä eksakteja, samassa mielessä kuin meteorologiassakin. Huomaa vertaus.

Vanha positivismin vaatimus ennustamiskyvystä tieteen kriteerinä ei kuitenkaan ole toteutunut kansantalouden tutkimuksen kohdalla. Parhaimmillaan se on ollut yrittäessään jälkikäteen selittää, miksi tapahtui sitä, mitä tapahtui, vaikka asia näytti aikaisemmin ihan joltakin muulta.

Pitemmittä puheitta, tämä tuli vain mieleeni, kun huomasin, että Venäjä on aivan äskettäin siirtynyt kansainvälisessä virallisessa luokituksessa rikkaiden maiden kategoriaan. Sikäli kuin olen alan uutisointia seurannut, eikä se kyllä ole paljon, olen havainnut vuodesta toiseen vain toinen toistaan synkempiä ennusteita siitä, miten Venäjän talous romahtaa.

Kieltämättä noita kahden viikon tai kahden kuukauden pituisia määräaikoja ei enää ole esitetty, mutta jonkinlainen kurjistuminen on ehdottomasti nähty Venäjän taloudellisena kohtalona. Asia on ymmärrettävä, sillä kyllä minunkin mielestäni pahan pitäisi saada palkkansa.

Näin ei valitettavasti ole vielä käynyt. Mikäli joku olisi kaksi vuotta sitten ennustanut ihan oikein Venäjän talouden tilan sellaisena kuin se on nyt, ei kukaan olisi ottanut häntä vakavasti.

Ne, jotka ovat ennustaneet koko ajan aivan väärin, otetaan sen sijaan yhä kovin vakavasti. En suoraan sanoen ihan ymmärrä, mihin tämä perustuu. Joka tapauksessa Venäjän talous on aina ollut läntisille asiantuntijoille ihmetyksen aiheena, sillä se tuntuu toimivan ihan toisin kuin muut.

Ettei minua tässä nyt syytettäsi jälkiviisaudesta, pistän tähän toistakymmentä vuotta vanhan juttuni, joka on kirjoitettu jo ennen Ukrainan kriisiä.

 

lauantai 13. huhtikuuta 2013

Venäjän talous

 

Venäjän talous  -väärin korjattu

 

 

Pierre Manent, École des hautes études des sciences sociales-korkeakoulun rehtori kirjoittaa Commentaire-aikakauskirjan tuoreessa numerossa taloudellisen ja poliittisen liberalismin problemaattisesta suhteesta. Hänen mielestään on naiivia olettaa, että niiden välillä olisi sisäänrakennettu harmonia ja että maksimaalinen taloudellinen vapaus olisi aina kannatettavaa,

Siitä huolimatta Eurooppa on täynnä uskovaisia, jotka uskovat simppeleihin taloudellisen vapautuksen ja globalisaation oppeihin kuin kerran uskon sankarit kirkon dogmeihin. Uusi valkoisen miehen taakka on ollut suljettujen markkinoiden avaaminen, maailman kansojen yhteiseksi onneksi. Näinhän tapahtuu nyt myös Venäjän kohdalla WTO-jäsenyyden myötä. Jäsenyyden muuten lasketaan lisäävän Venäjän nyt jo hyytymässä olevaa kasvua melkoisesti.

Mutta voiko liberaali uskonto olla sokea kansakunnan edulle ja jopa suorastaan vahingollinen? Talouskasvun palvonta voi viedä sosiaaliseen katastrofiin tai ainakin aiheuttaa vakavia inhimillisiä ongelmia. Rahan kasaantuminen yhä harvemmille keinottelijoille tuskin millään tavoin korvaa sitä ahdinkoa, johon suuret joukot voivat joutua.

Alussa mainittu Manent mainitsee yhtenä kielteisenä esimerkkinä ”luovan tuhon”, jolle liberaalit ekonomistit nyökyttelevät. Ranskassa on teollisuudenaloja kuuliaisesti tuhottu, mutta luomistyö antaa odottaa itseään. Saksalle naurettiin vielä taannoin, kun se yhä vain panosti autojen ja työstökoneiden valmistukseen, vaikka jokainen tiesi, että nyt on panostettava tietotekniikkaan ja palveluihin…

Venäjä on myös, liberaalin uskonnon näkökulmasta tehnyt pahoja virheitä. Sitäkin kiusallisempaa on, että se ei ole estänyt hämmästyttävää talouskehitystä. Toki Venäjä on aina ollut sui generis. Sillä oni ennenkin ollut kykyä yllättää ne, jotka ovat luulleet sen tuntevansa. Kansalaissodan jälkeen, keväällä 1921 maan tila oli niin surkea, että normaalin, sivistyneen elämänmenon palauttaminen näytti kaukaiselta haaveelta. Suurteollisuus oli kokonaan pysähtynyt eikä pientä ollut, junia ei saatu enää liikkumaan ja miljoonat ihmiset nääntyivät nälkään. Vakuuttavampaa todistusta kommunismin kelvottomuudesta ei enää tarvittu.

Tuolloin, sotakommunismin konkurssipesän äärellä asiantunteva tarkkailija, Paul Rohrbach katsoi, että ilman todella merkittävää ulkoista apua Venäjää ei ylipäätään voisi enää saada jaloilleen. Apua taas kykenisi parhaiten antamaan Saksa, joka tosin vielä itsekin oli huonossa kunnossa. Lisäksi tarvittaisiin apuun pohjoismaat, siinä luvussa Suomi.

Venäjä toipui kuitenkin ihmeen nopeasti, kun kapitalismi palautettiin talonpojille uuden talouspolitiikan muodossa. Teollisuuskin saavutti vuosikymmenen lopulla jo sotaa edeltäneen tason.

Todella hämmästyttäviä tuloksia saavutettiin kuitenkin vasta sitten, kun Stalin sai 1930-luvun alkupuolella ajettua läpi uuden taloudellisen järjestyksensä, jota hän nimitti sosialismiksi. Trotskin ja muiden vakavien aatteen miesten protestit moisen terminologian johdosta kaikuivat kuuroille korville. Järjestelmä saattoi olla jonkinlainen fasismin muunnos, kuten sen vasemmistolaiset viholliset väittivät, mutta taloudessa se sai ihmeitä aikaan. Tämä koski erityisesti sotataloutta.

Taloustieteilijät ovat vieläkin ymmällään siitä, mitä Neuvostoliiton esittämät viralliset kasvuluvut oikein kuvasivat ja miten paljon vääristeltyjä ne olivat. Joka tapauksessa systeemi pystyi erittäin nopeasti laajentamaan raskaan teollisuuden tuotantoa aivan uudelle tasolle. Sodan syttyessä Neuvostoliiton tankit eivät suinkaan olleet pahvia, kuten monet olivat kuvitelleet.

Neuvostoliiton hajottua, 1990-luvun alussa Suomessa varauduttiin suurten, nälkäisten massojen vyörymiseen itärajamme yli. Tämä uhkakuva ei taaskaan toteutunut, mikä ei tarkoita, että siihen varautuminen olisi ollut tyhmyyttä. Tilanne oli todella huolestuttava.

Pienimmillään uuden Venäjän talous oli vain Hollannin kokoinen ja sen valtionbudjetti Ruotsin luokkaa. Supervalta oli naapurista hävinnyt kuin lumiukko keväällä.

Venäjän talouden tervehdyttämistä pidettiin tuolloin yleisesti erittäin vaikeana ja ehkä toivottomana tehtävänä.

Neuvostoliiton konkurssipesä ei ollut vuoden 1921 Venäjä, jonka talonpoikaisen pientalouden oli helppo nousta jaloilleen. Vanhentunut sotateollisuus ja kilpailukyvytön suurtuotanto näyttivät sen sijaan muodostavan yhden valtavan Rust Beltin, joka ei pystyisi koskaan enää tuottamaan muuta kuin tappiota.

Nousu alkoi samaan aikaan kun Putin tuli ensimmäistä kertaa presidentiksi. Sen siemenet oli kylvetty jo vuoden 1998 jättidevalvaatiossa, joka antoi kotimarkkinateollisuudelle lyömättömän edun. Sen jälkeen seurasi öljyn hinnan huikea nousu, mitä säesti vielä muidenkin raaka-aineiden suotuisa hintakehitys.

Näissä oloissa Venäjä oikeastaan saattoi vain voittaa. Toki korttinsa voi aina pelata myös huonosti ja pelissä tarvitaan myös tuuria, kuten Pekka Sutela uudessa kirjassaan Ruplan maa toteaa. Putinin talouspolitiikka on kuitenkin toiminut eikä ole väärin antaa siitä hänelle tunnustusta, olipa Pussy Riotista mitä mieltä tahansa.

Venäjän talouskasvun suuruus on se, joka ulkopuolista tarkkailijaa eniten hämmästyttää. Se myös jää helposti huomaamatta siltä, jonka kokemukset ja mielikuvat naapurimaasta ovat peräisin 1990-luvulta. Maa, joka näytti olevan verrattavissa Burkina Fasoon, onkin itse asiassa ainakin in spe Saksan vertainen yksikkö, kuten Sutela maalailee. Tosin se on vailla Saksan monipuolista vientipotentiaalia, mutta toisaalta sillä on valtava pinta-ala ja ydinpommi…

Muutos on tapahtunut taas kerran uskomattoman nopeasti ja muuan osaselitys asialle on, että myös taannoin vielä kovin aliarvostetun ruplan kurssi on sittemmin voimakkaasti noussut. Tämän ohella on tietenkin muistettava, että hurja kasvuvaihe on siivittänyt koko maailman taloutta viimeisten kolmenkymmenen vuoden ajan. Siitä on myös Venäjä saanut viimein osansa.

Venäjä ei ole enää halpatuotantomaa, palkat siellä ovat usein meikäläistä tasoa ja ylikin. Myös köyhyys, joka vielä hiljattain näytti olevan kaikkialla läsnä, on kutistunut varsin pieniin mittasuhteisiin ja syrjäytyminen on harvinaista. Tätä meikäläisten, rajan pinnassa asioineiden matkailijoiden saattaa olla vaikea uskoa.

Toki varallisuus Venäjällä jakaantuu epätasaisesti, mutta ei sen epätasaisemmin kuin Yhdysvalloissakaan. Varsin mittava keskiluokka, joka jo taannoin näytti huvenneen hyvin vähiin, on jälleen todellisuutta. Venäjän historiassa sen rooli on yleensä ollut varsin toissijainen, mutta asiat voivat muuttua. Keskiluokkaan sijoittuvat myös kansakunnan aivot, kuten intelligentsija on perinteisesti halunnut merkitystään korostaa.

Täytyy tosin muistaa, että aivoja on nyt myös muiden ryhmien käytössä. Venäjällä on jo enemmän internetin käyttäjiä kuin missään muussa Euroopan maassa. Tämä ei vielä sinänsä merkitse suurta älyllistä potentiaalia, mutta kuvaa sitä, että kansan koulutustaso on varsin korkea. Näin ei ollut vaikkapa vuonna 1917.

Venäjä on melko pitkälle noudattanut läntisten talousoppineiden suosituksia, niin sanottua Washingtonin konsensusta. Niistä on myös fuskattu. Jättiläisdevalvaatio ja runsas inflaatio lienevät olleet tarkoittamattomia asioita, mutta eivät näytä menoa haitanneen, päinvastoin. Halpa kotimainen kaasun ja öljyn hinta on pitänyt pystyssä kannattamattomia yrityksiä, joiden tuotto on oikeastaan negatiivista, kuten talousoppineet pohdiskelevat.

Mutta entäpä jos tämä onkin yksi onnistuneen toipumisen salaisuuksista? Venäjällä yritykset ovat enemmän kuin yrityksiä. Ne ovat yhteisöjä, joiden tappaminen olisi hävittänyt ympäriltään kovin paljon muutakin. Suomestakin tiedämme, mitä suurtuotannon lopettaminen tarkoittaa.

Tulevaisuudessa joka tapauksessa Venäjän talouden pullonkauloihin kuuluu Pekka Sutelan arvion mukaan juuri tämän ”luovan tuhon” puuttuminen. Muita ovat energiantuotannon kasvun lisääntyvät kustannukset ja logistiikkaongelmat. Euroopan kasvun pysähtyminen on myös Venäjän kannalta huono asia, samoin liuskekaasun ilmaantuminen sekä Yhdysvaltojen että Kiinan resursseiksi.

Pekka Sutelan mielestä ”kiinniottavan” kasvun edut on Venäjällä paljolti jo hyödynnetty, mutta sen haikailuille omasta innovaatiojohtajan roolista ei näy katetta. Myös väestökehitys on kasvun jarruna. Toisaalta maa on siirtolaisille houkutteleva.

Talousihme saattaa siis olla jo tulossa tiensä päähän ja ennusteet lupaavat Venäjälle jo yleisesti matalahkoa kasvua.

Venäjä on muutoinkin jo astumassa siihen kasvun vaiheeseen, jossa eteneminen alkaa olla yhä hankalampaa. Suuret kasvuprosentit ovat toki tyypillisiä nimenomaan ns. kehitysmaille, eivät korkeasti kehittyneille talouksille.

Pekka Sutelan uusi kirja, Ruplan maa on asiantunteva ja erinomaisesti kirjoitettu. Sen lukee huvikseen ja hyödykseen, mutta lukijan ja kaikkien muidenkin ongelmaksi jää, että tulevaisuudesta voidaan yleensäkin esittää vain arvauksia, valistuneita tai valistumattomia.

Taloustiede ja historia ovat parhaimmillaan selittäessään jälkikäteen, miksi kaiken piti tapahtua juuri niin kuin se tapahtui. Sekin on usein vaikeaa. En tiedä, pystyykö fysiikka vieläkään selittämään, miksi ampiainen voi lentää. Tietääkseni se on todistanut, ettei se ole mahdollista. Uskon fysiikan lakeihin, mutta en ottaisi vakavasti, mikäli joku niiden avulla minulle todistaisi, ettei ampiainen ainakaan tulevaisuudessa voi lentää, vaikka joskus siihen pystyikin.

 

 

Nykyajan ilmiöitä

 

Raakalaisuuden apoteoosi

 

Kun nyt taas kuulemma jo olemme pitkästä aikaa sodassa (kiitos siitä niille, joille se kuuluu), kannattaa palauttaa mieleen, mitä totaalinen sota tarkoittaa.

Jo Carl von Clausewitz teoretisoi, että väkivalta sodassa on rajoittamatonta (vrt. Vihavainen: Haun clausewitz tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ). Uusihan tuo idea ei ollut, kuten jokainen Vanhan Testamenttinsa lukenut voi todeta.

Tässä nyt joka tapauksessa uusinta aiheesta, joka valitettavasti tuntuu tulevan vain ajankohtaisemmaksi, hirmuista sanoakin.
Muuten, olen sitä mieltä, että noita nyt jo aloitettuja rauhanpyrkimyksiä olisi syytä suuresti tehostaa.

 

 

tiistai 13. heinäkuuta 2021

Kehityksen hedelmiä

 

Ilmestyskirjan ratsastajat

 

Rolf-Dieter Müller, Der Bombenkrieg 1939-1945. Unter Mitarbeit von Florian Huber und Johannes Eglau. Ch. Links Verlag., Berlin 2004, 271 s.

 

Kesä on mökkikirjastojen aikaa. Toinen toistaan paremmat kirjat putkahtavat esille ja luettavaksi vaikka niistä ei kiireisempinä aikoina ole huomannut muuta kuin tylsältä näyttävän selkämyksen.

Tämä pienen venekirjastoni teos osoittautui helmeksi, vaikka olin vuosikaudet onnistunut välttämään sen lukemista, kun itse aihepiiri oli vaikuttanut niin tympeältä. Onhan pommitussodan ympärille syntynyt valtava kasvillisuus väkivaltapornoa, jollaisesta kauniina kesäpäivinä pysyy mieluummin kauempana.

Ennakkoluulot olivat turhia. Tämä on ammattitaitoisen tutkijan työtä ja siinä kuvataan asiantuntevasti sitä, miten pommitussodan ideat syntyivät ja kehittyivät ja miten lopulta päädyttiin niihin holokausteihin, jotka sitten toteutuivat Saksassa ja Japanissa.

Tässä, kuten muuallakin, sotilaspiireissä ja siviilienkin keskuudessa ennen sotaa vallinneet kuvitelmat ja aikomukset poikkesivat huomattavasti siitä todellisuudesta, joka syntyi niitä sovellettaessa.

Ei sillä, että sotateoreetikot olisivat periaatteesta häikäilleet avutonta siviiliväestöä vastaan hyökkäämisessä. Totaalista sotaa suunnittelevilla upseereilla ei useinkaan ollut mitään skruupeleita käytettäviin keinoihin nähden.

Itse asiassa kaikki suurvallat ja jotkut pienemmätkin valmistautuivat ennen toista maailmansotaa ja myös sen aikana tekemään massiivisia kaasuiskuja lehtokoneista käsin.  Tarpeeksi suurina niiden kuviteltiin voivan ratkaista koko sodan. Alan erityiseksi guruksi nousi italialainen Giuliano Douhet.

Tosiasiassa myrkkykaasuja tuotettiinkin valtavia määriä ja etenkin saksalaiset näyttävät saavuttaneen -sanoisinko- edistystä tällä alalla tuottaessaan varastoon valtavia määriä uutta hermokaasua, tabunia.

Kaasupommit ja -kranaatit valettiin sittemmin sementtiin ja upotettiin mereen. Myös matalassa Itämeressä noita upotuspaikkoja oli vanhoihin merikarttoihin merkitty paljon. Nyt sellaisia ei näytä enää olevan, mistä asia sitten johtuneekaan? Onko nuo aineet todella nostettu ylös ja viety ongelmajätteisiin? Minne ne olisivat edes mahtuneet?

Toisen maailmansodan alkaessa käytettävissä olleiden lentokoneiden kuljetuskyky oli joka tapauksessa aivan liian vaatimaton suurten pommitusoffensiivien suorittamiseksi. Saksalaisetkin käyttivät vielä Puolan sotaretkellä myös Junkers-matkustajakoneita apupommittajina. Tähtääminen, kuten suunnistuskin olivat primitiivisellä tasolla. Radioyhteyksiä koneissa ei yleensä ollut, tutkasta puhumatta.

Parilla sadalla tai edes tuhannella kevyellä koneella ei liioin voinut tai kannattanut suorittaa terroripommituksia, ainakaan kaukana kotimaasta. Niin sanotut mattopommitukset tulivatkin kuvaan vasta verrattain myöhäisessä vaiheessa.

Itse asiassa tietyn alueen töydelliseen tuhoamiseen pyrkivät pommitukset aloittivat englantilaiset eivätkä saksalaiset, väittää kirjoittaja varsin vakuuttavasti. Englantilainen propaganda vatkasi saksalaisten väitettyjä tämän alan suorituksia toistamalla ketjua Guernica, Wielun, Rotterdam, joihin sitten lisättiin yhä uusia kohteita.

Tosiasiassa Hitler pidättäytyi pitkään terroripommituksista ja aivan erityisesti Englannin kohdalla, koska halusi välttää sodan eskaloitumista ja elätteli toiveita Englannin kanssa tehtävästä sovinnosta ja yhteistyöstä muita valtioita vastaan.

Saksalaisten pommi-iskut Englantiin oli tähdätty ennen muuta sotilaallisiin kohteisiin ja tämä koski myös muun muassa Coventryä, joka nostettiin englantilaisten puolella esimerkiksi saksalaisten mielettömästä raakuudesta.

Kun saksalaiset aloittivat terrorihyökkäykset, tapahtuivat ne aina kostona englantilaisten vastaavista, mikä muistettiin propagandassa kertoa. Niitä ei siis suoritettu, ellei toinen osapuoli antanut aihetta. Tämä ei tietenkään koskenut puhtaasti sotilaallisia maaleja.

Kuten tunnettua, saksalaisilla ei todellisuudessa ollut kykyäkään suuriin mattopommituksiin. Heidän parhaat koneensa olivat pieniä ja soveltuivat maa-armeijan auttamiseen, eikä kunnollista kaukotoimintapommittajaa saatu koskaan valmiiksi.

Niinpä saksalaiset joutuivat yhä suuremmassa määrin turvautumaan defensiiviin pommitussodassa. Siihen sijoitetut resurssit olivatkin valtavia. Esimerkiksi Berliiniä varustettiin valtavilla Flak- eli ilmatorjuntatorneilla (Fliegerabwehrkanone). Tuhansiin torneihin ympäri maata kului 5 miljoonaa kuutiometriä betonia.

Luftwaffe rakennutti enemmän it-tykkejä (noin 60000) kuin hävittäjiä ja it-tykin ammuksia tuotettiin kaksi kertaa enemmän kuin kenttätykistön.  Ehkä noin miljoona miestä työskenteli it-tykistössä ja lisäksi tulivat sadat tuhannet siviilit aputyövoimana.

Sillä alumiinimäärällä, joka ammuksiin tarvittiin, olisi voinut rakentaa 40000 hävittäjää, kertoo kirjoittaja.

Yhtä alasammuttua konetta kohti tarvittiin 16000 kranaattia, mutta kolmasosa koko määrästä tuli sentään ilmatorjunnan osalle.

Liittoutuneiden pommitussotaa voi nimittää täysin kyyniseksi ja raakalaismaiseksi, eivätkä edes puheet siitä, että Hitler olisi koko homman aloittanut, pidä paikkaansa. Helppoja ja tulenarkoja ja samalla mahdollisimman heikosti suojattuja kaupunkeja pyrkivät aluksi liittoutuneet tuhoamaan tulimyrskyllä. Lyypekin vanha kaupunki oli ensimmäisiä esimerkkejä ja jatkoa seurasi hamaan Dresdeniin saakka. Saksalaisten kosto jäi vaatimattomaksi.

Kirjoittaja ei kuitenkaan leimaa terroripommituksiakaan mielettömiksi, vaan toteaa, että niillä oli kuitenkin peräti korkeampi tarkoitus, joka oli pyrkimys sodan lyhentämiseen. Sitä paitsi Neuvostoliitto maksoi koko ajan verellä omaa osuuttaan, eivätkä länsiliittoutuneet voineet, saarron ohella, tehdä mitään muutakaan sen taakkaa keventääkseen.

Mattopommitusta (Flächenbombardement) pidetään nykyään rikollisena terroritoimena, mutta sillä oli kuitenkin ajan oloissa oma mielekkyytensä. Aikoinaan sitä ei ollut edes kielletty.

Kun koneiden suunnistus oli niin alkeellista, ettei suurin osa hyökkäävistä koneista useinkaan kyennyt löytämään edes suurkaupunkia ja ne usein joutuivat ilmatorjunnan takia välttämään sen ylle lentämistä, ei korkealla vaakalennossa etenevien koneiden osumatarkkuudesta voinut puhuakaan.

Kirjoittaja ymmärtää myös sitä argumenttia, että samalla, kun tuhottiin teollisuutta, oli hyödyllistä tuhota myös työläisten kodit ja toki myös heidät itsekin.

Sodan loppuvaiheessa pommituksilla oli myös merkittävää vaikutusta vihollisen sinänsä uskomattoman sitkeää varusteluteollisuutta vastaan. Oleellinen rooli oli polttoainetta jalostavien laitosten hävittämisellä ja kulkuyhteyksien tuhoamisella. Ihmisten moraali sen sijaan kesti hämmästyttävästi.

Hitlerin viimeinen kostoisku tapahtui rakettiaseilla, eikä hermokaasuilla, mihin hän kyllä oli valmistautunut. Vihollisen ilmaherruus oli kasvanut niin täydelliseksi, etteivät edes suihkuhävittäjien saattamat puskuhyökkääjät saaneet aikaan paljon mitään. Myös V-1 robotit oppi puolustaja tuhoamaan lähes laidastaan, mutta V-2 oli jo kovempi pala.

Raketteja ja robottikoneita ammuttiin yli 3000 kappaletta ja niiden uhrina kuoli yli 15000 henkeä liki 50000:n haavoittuessa. Yli 37000 taloa tuhoutui ja 1,5 miljoonaa vaurioitui.

Mutta tämä nyt oli pelkkää kostoa (Vergeltung), kuten aseiden nimetkin kertoivat). Mitään strategista hyötyä ei siitä kannattanut edes odottaa.

Kaiken kaikkiaan pommitussota vei toisessa maailmansodassa noin 1,5 miljoonan ihmisen hengen. Isossa Britanniassa kuoli sen uhrina noin 60000 henkeä ja lisäksi menehtyi 160000 liittoutuneiden lentäjää.

Onko tuo nyt sitten niin paljon, jos tuossa sodassa yhteensä kuoli yli 50 miljoonaa henkeä?

Lukujen vertailu on kuitenkin helppohintainen tapa lähestyä historiaa.

Ovatko sitten esimerkiksi natsien suorittamat joukkomurhat itse asiassa niin kovin mainittavia tapahtumia? Entäpä ne tuhannet ja taas tuhannet teloitukset, joita kaikki osapuolet suorittivat?

Pommitussodassa tappaminen on aika lailla erilaista kuin montun reunalla teloittaminen tai edes  kaasuttaminen. Tekijän ja uhrin etäisyys kasvaa hyvin suureksi ja joku pommittaja-Harris, on kukaties saattanut nukkua yönsä ihan hyvin huolimatta siitä, että hänen omallatunnollaan oli tuhansia ja taas tuhansia aseettomia kelpo kansalaisia, vauvasta vaariin. Sitä paitsi nämä uhrit kärsivät usein aivan tavattoman pirullisen ja tuskallisen kuoleman liekeissä ja raunioissa.

Tämän kirjan kirjoittaja ei näitä asioita pahemmin pohdi. Hän on sotahistorian ammattimies ja tutkii aikansa ajattelua. Se on myös hyvin kiinnostava näkökulma sekin. Pommitussota ei alkanut, saati eskaloitunut läheskään niin suoraviivaisesti kuin asia yleensä esitettään.

Sitä paitsi pahimmat mahdolliset variantit taisivat sittenkin jäädä toteutumatta, vaikka juuri niihin oli jo ennen sotaa hyvin vakavasti valmistauduttu.

 

Salus populi suprema lex

 

Valtionšamaanit ja valtion etu

 

Joskus 1970-luvulla Eino Jutikkala (joka oli historiantutkija, tämä selvennykseksi nuoremmille sukupolville) kirjoitti jossakin (HAik?) poleemisen artikkelin nimeltä Historiantutkijatko valtionšamaaneiksi? Näin ainakin muistelen.

En nyt rupea kirjoittamaan tuosta puheenvuorosta ja siihen liittyvästä keskustelusta sen enempää. Kiinnostava on itse termi ja sen tarkoittama käsite.

Papisto on muonaisina aikoina näytellyt keskeistä osaa kansakunnan ja valtion elinkysymysten ja -vastausten etsijänä ja löytäjänä. Sittemmin tuo rooli siirtyi älymystölle, jota vanhasta muistista joskus kunnioitettiin termillä les clercs -papisto (vrt. Vihavainen: Haun julien benda tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Šamaanit olivat ja ovat yhä jonkinlaisia pappeja hekin. Heille kuuluu välittäjän (latinaksi pontifex -sillanrakentaja) rooli tämän maailman ja korkeampien tahojen välissä. Kun oma inhimillinen järkemme ei riitä sanomaan meille, missä mennään ja minne ja minne ainakin pitäisi mennä, käännytään noiden korkeampien tahojen puoleen ja pannaan šamaani asialle. Hän tuo vastauksen kysymyksiimme.

Älymystö, les clercs on kuitenkin kollektiivina hankala käsiteltävä, sillä jo sen luonteesta johtuu, ettei sillä ole vain yhtä mielipidettä, vaan useampia ja suurella todennäköisyydellä myös aivan perustavanlaatuisesti toisistaan poikkeavia näkemyksiä. Varsinaista papistoa ei kukaan olekaan enää aikoihin ottanut vakavasti, eivät he itsekään.

Joka tapauksessa syntyy yhä uudelleen tilanteita, joissa valtakunnan kohtalonkysymyksiin on saatava vastaus. Suvereeni valtio ei voi tuollaisia vastauksia pyytää miltään ulkopuoliselta taholta, niin kätevää kuin ratkaisun delegoiminen jonnekin muualle onkin tänä konsulttivetoisena aikanamme.

Mitäpä siis teemme, kun esimerkiksi joku maamme joskus allekirjoittama kansainvälinen sopimus näyttää olevan jyrkässä ristiriidassa kansallisen etumme kanssa? Rohkenemmeko ihan itse tulkita sitä sellaisella tavalla, että sitä noudatetaan van sikäli, kuin tuo mainittu asiaintila ei toteudu?

Miksi itse asiassa olisimme koskaan hyväksyneet lain, josta olisimme tienneet, että se on meille turmiollinen? Kenellä on oikeus tulkita tuollaista lakia juuri meidän maamme kannalta?

Hallitusmuodon mukaan valtiollinen valta kuuluu Suomessa kansalle, jota edustaa valtiopäiville kokoontunut eduskunta. Sen korkeampaa instanssia ei ole. Toki hallinto- ja tuomiovalta on delegoitu erillisille elimille, mutta tässäkin on kyse vain eduskunnan säätämästä asiain tilasta. Muutenkin, kuin juuri nykyisellä tavalla olisi voitu tehdä.

Jos valtion etu valtiollisen vallan edustajien eli kansanedustajien enemmistön mielestä vaatii jotakin tiettyä lakia, niin se säätää sellaisen lain, koska se on sen velvollisuus.

Itse lain säätämiseen ei tuomiovallan käyttäjillä tule olla osaa eikä arpaa, sillä heidän toimintansa liittyy lain tulkitsemiseen, jonka toki täytyy tapahtua tiettyjen periaatteiden mukaan mielivallan välttämiseksi.

Nyt olemme olleet omituisessa tilanteessa, kun šamaanit on päästetty elämöimään heille kuuluattomassa asiassa eli lain säätämisessä. Jo vanha periaate nullum crimen sine lege kertoo, että ensin on oltava laki, ennen kuin sen voi toimeenpanna tai sitä tulkita. Kuvitelmat siitä, miten sitä ehkä voitaisiin tulkita, ovat vain kuvitelmia.

Tulkintavalta jää tuomioistuimille, mutta se on mahdollinen vasta siinä vaiheessa, kun laki on olemassa ja sitä sitten käytännössä sovelletaan.

Juristeiltakin on aina lakeja sovellettaessa syytä odottaa normaalin järjen käyttöä, sanoipa laki mitä tahansa. Kun lain pykälät joskus 1600-luvulla olivat hirvittävän ankarat, päästivät tuomarit syytetyn usein kohtuuttomasta tilanteesta tulkitsemalla, ettei lakikirjan tarkoittamaa rikosta itse asiassa ollut tapahtunutkaan.

Laki saattoi ilman sen kummempia varauksia sanoa, että varas on hirtettävä, mutta oliko yhden nauriin nälkäänsä toisen pellosta ottanut naapuri varas vai ei? Tuollaisessa tapauksessa yleensä selitettiin, ettei kyseessä ollut niin sanottu täysi varkaus, vaan jotakin muuta. Lautamiehistö saattoi myös todistaa, että kyseessä oli niin sanottu kunniallinen mies -kuin yksi heistä- ja olisi hirvittävä solvaus nimittää häntä varkaaksi.

Mitä ennuspappeihin tulee, roomalaisilla auguurit olivat valtiollisesti merkittävin ryhmä, jonka tulkintoja saatavilla olevista ennusmerkeistä aina kuunneltiin ennen suuria ratkaisuja.

Oliko esimerkiksi aloitettava taistelu puunilaisia vastaan, joka saattoi ratkaista koko Rooman valtakunnan kohtalon. Mikäli pyhät kanat käyttäytyivät tavalla, joka osoitti enteiden olevan epäsuotuisia, ei taisteluun pitänyt ryhtyä.

Joskus enteille annettiin piutpaut. Muuan sotapäällikkö, joka kärsimättömänä turhaan odotti, että pyhät kanat suostuisivat syömään, mikä olisi olut hyvä enne, potkaisi lopulta ne laivastaan laidan yli ja sanoi, että nyt ne ainakin saivat juoda, elleivät halunneet syödä. Taistelun tulos oli katastrofi ennusmerkkien hyljeksijälle.

Kuten Cicero tunnetussa teoksessaan Laeista toteaa, ennusmerkit käyvät joskus ihmeellisellä tavalla toteen ja olisi sallimatonta ylimielisyyttä jättää ne huomiotta. Pelkkää idiotismia sen sijaan olisi niin suuri usko enteisiin, että isänmaan edut turvaava laki jätettäisiin kokonaan säätämättä niiden pelossa, mahdollisia tulevia tulkintoja peläten.

Meidän on syytä luottaa lakiemme tulkitsijoihin edes sen verran, että uskallamme odottaa heiltä normaalijärjen mukaista toimintaa omassa virassaan, Kustaa Vaasan ajoilta periytyvien tuomarinohjeiden mukaisesti: Mikä ei oikeus ja kohtuus ole, ei saata olla lakikaan.

Jokaista lakia voidaan tulkita väärin ja tukinnat ovat lain soveltajien vastuulla. Sen sijaan itse lain säätäminen ei heille kuulu ja itse asiassa voidaan jopa kysyä, ovatko ne juristit, jotka ovat sekaantuneet lainsäädäntökysymyksiin, ylittäneet valtuutensa.

Saattaa kyllä olla, että olisi pikemmin kysyttävä, ovatko valtionšamaaneja sokeasti totelleet lainsäätäjät tehtäviensä tasolla. Eivätkö he ole ymmärtäneet omaa asemaansa valtiollisen vallan käyttäjinä.

Totalitarismin historiapolitiikkaa

 

Syntien katuminen ja anteeksipyyntö

 

Mene, äläkä enää syntiä tee, sanoi Jeesus avionrikkojanaiselle, jonka hän muuten nimenomaan jätti tuomitsematta.

Miksi näin oli, en pysty sanomaan, mutta arvattavasti olosuhteet olivat olleet sellaiset, että aviorikosta saattoi ymmärtää, joskaan ei nyt sentään hyväksyä, koska kerran velvoitettiin sitä vastedes karttamaan.

Väkijoukko oli Mooseksen lain mukaisesti valmistautunut kivittämään tuon naisen, kunnes Jeesus käski sen heittämään ensimmäisen kiven, joka itse oli synnitön. Tuo kehotus otettiin vakavasti ja niinpä kivittäjät luikkivat häpeissään tiehensä, kun kenestäkään ei ollut teloituksen aloittajaksi.

Jeesuksen retoriikkaa voi halutessaan nimittää ovelaksi, jos siltä tuntuu tai sitten vaikkapa Paasikiven tapaan brännvinsadvokatyriksi, jos ihan hirveästi tuntuu siltä, että olisihan se laki nyt joka tapauksessa pitänyt panna toimeen. Eihän siitä ollut mitään erivapautta säädetty sellaisessa tapauksessa, ettei sopivia toimeenpanijoita löytynyt.

Tässä kuitenkin oli kysymys siitä, että olisi rangaistu yhtä sellaisesta asiasta, jossa rankaisijat olivat aivan yhtä syyllisiä. Sellaista toimintaa voimme nimittää vaikkapa epäreiluksi ja jo lastentarhassa asiakkaat ymmärtävät, että silloin on kyseessä vääryys.

Totalitaarisen ajattelun mukaan vääryydellä ei kuitenkaan ole mitään arvoa sinänsä. Tärkeää on vain se, millä tavalla se palvelee sitä suurta asiaa, jonka nimissä se voidaan tehdä tai olla tekemättä. Jo siitä on hyötyä, ei mikään häpeän tunne estä käyttämästä sitä hyväksi.

Toista maailmansotaa voitaisiin hyvin nimittää etniseksi puhdistussodaksi. Se oli sitä saksalaisten primitiivisissä suunnitelmissa oman, kuvitellun rodun nostamiseksi maailman valtiaaksi. Siis hieman samaan tapaan kuin Izborskin klubi nyt puuhaa satojen miljoonien uutta venäläistä kansaa.

Etniset puhdistukset teki kuitenkin voittaja. Ainakin 12 miljoonaa saksalaista ajettiin pois kotikonnuiltaan ja tilalle tuli muita kansallisuuksia (vrt. Vihavainen: Haun etnisiä vähemmistöjä tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ). Kuten tiedämme, myös yli 400000 suomalaisen kanssa kävi aivan samoin.

Väestönvaihdossa kuoli suuri määrä ihmisiä, arviot vaihtelevat, mutta miljoonaluokasta on kysymys. Suomen osalta en tiedä tehdyn edes laskelmia, mutta selvää on, että tuollainen koko kansan siirtäminen aina nostaa kuolemantapausten määrää.

Venäjän totalitaarinen propagandalaitos on nyt nostanut esille suomalaisten sota-aikana Itä-Karjalaan perustamat keskitysleirit, joiden toiminnassa se ei nähnyt mitään epäilyttävää heti sodan jälkeen, muutamien yksilöiden toimintaa lukuun ottamatta. Hehän saivat rangaistuksensa.

Tuollaisten leirien perustaminen oli sangen ymmärrettävää ottaen huomioon sen tilanteen, jossa oltiin. Itse kaikkivaltias vihollisen diktaattori oli velvoittanut kaikki valloittajan tielle jääneet ihmiset uhraamaan kaikkensa vihollisen vahingoittamiseksi. Sanamuoto oli seuraava:

Kun Hitler hyökkäsi Venäjälle, julistettiin poltetun maan taktiikka jokaisen toverin ja kansalaisen ehdottomaksi velvollisuudeksi. Stalin itse sanoi puheessaan 3.7.1941: При вынужденном отходе частей Красной Армии нужно угонять весь подвижной железнодорожный состав, не оставлять врагу ни одного паровоза, ни одного вагона, не оставлять противнику ни одного килограмма хлеба, ни литра горючего.Колхозники должны угонять весь скот, хлеб сдавать под сохранность государственным органам для вывозки его в тыловые районы.Все ценное имущество, в том числе цветные металлы, хлеб и горючее, которое не может быть вывезено, должно безусловно уничтожаться.

Viesti oli mahdollisimman selvä. Viholliselle ei saanut jättää mitään sitä hyödyttävää, ei kiloakaan viljaa tai polttoainetta, ei karjaa eikä värillisiä metalleja. Mitä ei voinut perääntyessä ottaa mukaan, oli ehdottomasti tuhottava.

Sen lisäksi oli muodostettava selustaan partisaaniosastoja, mutta se oli jo toisarvoista poltetun maan rinnalla. Puute tekisi vihollisen oloista sietämättömät.

Sen ohella se tietenkin teki myös oman väestön oloista sietämättömät. Mikäli noudatettiin Stalinin tahtoa, saatiin kärsiä sekä puutetta että saksalaisten terroria, mikäli sitä ei noudatettu, saatiin kärsiä Stalinin terrorista rauhan palattua. Niin tai näin, talonpoika sai aina kaiken kestää

Kun suomalaiset sitten saivat syksyllä vuonna 1941 huomata joutuvansa elättämään yli 60000 venäläistä sotavankia ja niiden lisäksi vielä enemmän itäkarjalaista siviiliväestöä, olivatkin vitsit vähissä.

Moskovan rauhansopimuksessa pieni ja köyhä Suomi oli jo joutunut luovuttamaan maatalousmaat, joilla oli tyydytetty yli 400000:n karjalaisen tarpeet. Itse tuo väestö oli nyt siirtynyt niin sanotun tynkä-Suomen viljelijöiden niskoille.

Kun elintarvikehuolto oli ennen sotaakin ollut melkoiselta osin tuonnin ja tuontilannoitteiden varassa, olisi nälänhätä pian alkanut armottoman niittonsa myös kantasuomalaisten keskuudessa, ellei Saksasta olisi saatu ostaa viljaa.

Stalinin käsky tuhota kaikki elintarvikkeet ja muu hyödyllinen infrastruktuuri oli toki liian vaativa tullakseen viimeistä piirtoa myöten täytetyksi. Paljon työtä sen asian hyväksi sentään tehtiin. Kylät paloivat suomalaisten edessä, eivätkä suomalaiset omaksi vahingokseen niitä polttaneet, asialla olivat alueen omat ns. tuhoojapataljoonat.

Kun syksy saapui, olikin edessä nälkä. Uutta satoa odotellessa päättyivät monen elonpäivät aliravitsemuksen ruokkimiin tauteihin. Erityisesti liian moni sekä sotavangeista, että keskitysleireille internoiduista kuoli, mutta kyseessä ei ollut tahallinen murhaaminen. Aikalaisdokumentit osoittavat sen kiistattomasti.

Onko myös Stalinin leirien kuolleisuus arvioitava samanlaisista tekijöistä johtuvaksi, on kiistanalainen kysymys, joka on esitettävä aina, kun muita aikakauden tuhoisia leirikuolemia selvitetään. Joka tapauksessa tuo asia oli vahvasti taustalla, kun tiliä tehtiin sodan jälkeen.

Venäjän valtiolla, Neuvostoliiton seuraajavaltiona on näissä asioissa vakavan itsetutkistelun paikka. Ellei se pyydä anteeksi tekojaan, on sen kohtuutonta odottaa toisilta anteeksipyyntöä vastaavista tai niihin verrattavista tapahtumista.

Olen kyllä itse ollut kuulemassa, miten muuan sotaveteraani suomalais-venäläisessä historiasymposiumissa pyysi julkisesti anteeksi talvisotaa. Se oli kaunis ele, jota on pakko arvostaa, mutta nyt olemme tekemisissä valtiollisen toiminnan kanssa.

Mitenkähän olisi tuon Putinin esittämän julkisen anteeksipyynnön kanssa? Aloittaa voisi talvisodasta ja Ukrainan sota on tietenkin ehdottomasti mukana listalla. Meillä on syytä sellaista vaatia.

Näin kirjoittelin pari vuotta sitten:

 

 

 

perjantai 24. huhtikuuta 2020

Katumus ja anteeksipyyntö

 

Synkät tarinat ja katumuksen tarve

 

Suomalaisille oli yllätys, kun he jatkosodan hyökkäysvaiheessa huomasivat saaneensa vangeikseen yli 60000 venäläistä sotilasta. Venäläiseen traditioonhan kuuluu myytti siitä, etteivät venäläiset antaudu. Sitä paitsi Stalin oli kieltänyt antautumisen kaikissa tilanteissa. Neuvostoihmisistä ei tullut sotavankeja, ainoastaan pettureista tuli, oli periaate ja suhtautuminen sen mukaista.

Lisäksi suomalaisten valtaamalle alueelle jäi Itä-Karjalassa noin 80000 henkeä siviiliväestöä, näistä noin puolet karjalaisia ja puolet muita kansallisuuksia.

Tämä oli merkittävä väestönlisäys aikana, jolloin Suomi oli Moskovan rauhassa menettänyt noin 15 prosenttia maataloustuotannostaan ja jolloin sotaponnistukset haittasivat suuresti maataloustöiden suorittamista.

Itä-Karjalassa taas Stalinin ankara käsky määräsi tuhoamaan kaiken, mikä saattaisi hyödyttää vihollista: sille ei saanut jättää litraakaan polttoainetta eikä kiloakaan viljaa. Se mies tunnetusti tarkoitti mitä sanoi ja erityiset tuhoojapataljoonat hävittivät suomalaisille jätetyltä alueelta elämisen edellytyksiä niin paljon kuin voivat.

Nälänhätä oli tulossa, ellei jostakin saatu apua. Onneksi sitä saatiin, mutta talvi 1941-1942 elettiin todella suuren niukkuuden oloissa. Jopa perunasta oli suurta pulaa.

Hyökkäysvaiheen riemusotaan lähdettäessä uskottiin, että päästään takaisin vielä viljankorjuuseen tai viimeistään jouluksi kotiin. Sen sijaan saatiin kaivautua korsuihin, usein keskelle korpea. Mieliala meni apeaksi.

Puuttuvaa maataloustyöväkeä saatiin sentään sotavangeista joita sijoitettiin maataloihin, silloin puhuttiin ns. kotiryssistä. Armeijan ylemmissä portaissa havaittiin kuitenkin pian, että rintamamiehillä alkaa käydä sotavankeja kateeksi ja systeemi kiellettiin joksikin aikaa.

Myös ylimääräisen ruoan antaminen vangeille kiellettiin. Annostenhan oli laskettu riittävän ja ruokavarastojen kerääminen olisi tehnyt pakomatkat mahdollisiksi.

Tosiasiassa annokset, jotka lienevät olleet samat kuin kotimaisilla mielisairaaloiden asukeilla, olivat katastrofaalisesti liian pienet. Asiaa tutkineet ovat todenneet, ettei määrättyjä ravintoaineita yleensä kyetty antamaan ja korvaavat ravintoaineet eivät olleet samanarvoisia.

Alkoi nälkiintyminen, puutostaudit, sairastelu ja kuolemat.

Venäläisistä sotavangeista Suomessa kuoli noin 30 prosenttia. On ilmeistä, että perussyynä oli nälkiintyminen.

Ylivoimaisesti suurin osa kuolemista sijoittuu juuri kevääseen 1942. Sen jälkeen tilanne parani. Mannerheim Punaisen ristin puheenjohtajana oli tilannut ulkomailta kiireisesti suuren määrän vitamiinivalmisteita, ruokaa ja lääkkeitä, mutta katastrofia ei voitu estää, kun tilanne oli kehittynyt liian pitkälle.

Vankileirikatastrofi oli skandaali ja sellaiseksi ymmärrettiin. Vastuukysymys on vaikea, eikä sodan jälkeinen tutkinta pystynyt osoittamaan, että asiaan olisi liittynyt tahallisuutta. 30 prosenttia oli kammottava kuolleisuusluku, mitä ei muuksi muuta se, että venäläisillä leireillä suomalaisten kuolleisuus oli hieman yli 40 prosenttia.

Molemmissa tapauksissa ilmeisesti voidaan puhua rikoksesta nimeltä kuolemantuottamus. Murha sen sijaan tulee kysymykseen vain niissä laittomissa ampumisissa, joita leireillä tapahtui. Suomalaisilla leireillä niitä on voitu todeta 1019 kappaletta, mikä on huomattavan suuri luku. Ne olivat aina yksittäisiä tapauksia, eivät joukkotuhontaa. Yleensä ne liittyivät pakoyrityksiin.

Neuvostoliitto vaati aikoinaan Suomelta sotarikosten selvittämistä ja syyllisten rankaisua, mikä tehtiinkin. Suomi ei sen sijaan tietyistä, hyvin arvattavista syistä vaatinut Neuvostoliitolta samaa eikä ole vaatinut tähän päivään asti. En tiedä, olisiko niin tehtävä vai ei. Minusta ei.

Mitä tulee sotavankien olojen järjestämiseen, löytyy sen tavoitteista kiinnostavaa tietoa vankileirien tarkastajien raporteista. Tarkastaja Spåre pohdiskeli, että etenkin upseerivangit ovat tärkeitä siksi, että sodan jälkeen heistä tulee jonkin tason johtajia kotimaassaan. Niinpä kohtelun olisi oltava, paitsi tiukkaa, myös oikeudenmukaista ja sellaista, että tällä ryhmällä olisi sodan jälkeen sympatioita maatamme kohtaan.

Jälkeenpäin luettuna tämä kuulostaa irvokkaalta, mutta kuvaa hyvin sitä, ettei ainakaan tuolla tasolla vallinnut mikään kaikenkattava zoologinen viha vihollista kohtaan eikä vankileirien tehtäväksi suinkaan ymmärretty vihollisen tuhoamista.

Sivumennen sanoen, kenraali Tuompo päiväkirjassaan päämajasta ihasteli Mannerheimin päätöstä ostaa omilla rahoillaan kaikille upseerivangeille tupakkaa. Hän arveli asian olevan historiassa ainutlaatuisen. Muistanemme myös sen kauniin kiitosadressin, jonka vangit laativat Mannerheimille ja joka on näytteillä Mannerheim-museossa.

Siviiliväestön kohtalo on luku sinänsä. Kuten tiedämme, Neuvostoliitossa murhattiin vuosina 1937-38 systemaattisesti yli 10000 suomalaista kansallisuuden perusteella. Kyseessä olivat ns. kansalliset operaatiot. Tässä luvussa ovat mukana vain varsinaiset murhat, jotka tehtiin takaraivoon ampumalla, ei sen sijaan ihmisten nääntyminen nälkään ja sairauksiin, mitä myös laajasti tapahtui.

Sen ohella voimme muistaa Suomen kaupunkien pommituksissa kuolleet yli 1000 siviiliä ja ns. partisaanien murhaamat vajaat 200 henkeä.

Nämähän ovat tietenkin yksiselitteisesti rikoksia, eivätkä siitä muuksi muutu, vaikka niitä kuinka vääntelisi. Nuo 30-luvun kansalliset operaatiot täyttävät lisäksi varsin selvästi kansanmurhan tuntomerkit.

Neuvostoliitolaiselta taholta voidaan nostaa ja on nostettukin esille Suomen osallistumiseen Leningradin saartoon ja yritetty osoittaa enemmänkin: Suomi ei vain joukoillaan saartanut, vaan myös aktiivisesti piiritti Leningradia, minkä osoittaa Laatokalta Suhon majakan kimppuun lähetetyn retkikunnan tapaus.

Tässä on helppo langeta katteettomaan jankkaamiseen siitä, että Suomen todellisena tarkoituksena oli, piiritysrenkaan osana, saada aikaan se jopa miljoonan ihmisen kuolema, joka piiritetyssä kaupungissa tapahtui. Silloin unohdetaan se, että Suomi nimenomaan systemaattisesti kieltäytyi aktiivisista toimista Leningradia vastaan, vaikka sitä siihen koetettiin kovasti painostaa. Se Suhon juttu oli poikkeustapaus.

Tiedossa on, että Suomen kaupunkien pommitukset herättivät kostonhimoa ja moni olisi halunnut myös Leningradia pommitettavan. Aktiivisista toimista kuitenkin siis kieltäydyttiin ja tämä oli tuon totaalisen sodan oloissa aivan ainutlaatuista, mikä on syytä ottaa huomioon, ennen kuin alkaa laskeskella, miten moni nälkään nääntynyt olikin itse asiassa suomalaisten vastuulla. 

Sellaista järkevää laskelmaa ei voi tehdä eikä myöskään osoittaa, että suomalaisten tarkoituksena oli siviiliväestön tuhoaminen piirityksen avulla. Kysymys vastuusta ei ole helppo ja se koskee monia muitakin tuon barbaarisen sodan tapahtumia rintaman molemmin puolin. Ei kannata ruveta piehtaroimaan missään tunteissa ennen kuin on kunnolla tutustunut asioihin ja ymmärtänyt myös sen, että sodan eri vaiheissa samoilla asioilla saattoi olla aivan eri merkitys.

Mitä tulee Itä-Karjalan siviiliväestöön, pitää syyte etnisestä puhdistuksesta paikkansa. Sellaista tosiaan suunniteltiin ja perustelunahan oli ajatus, että Neuvostoliitto oli keinotekoisesti venäläistänyt aluetta, jossa vuonna 1920 oli karjalainen enemmistö, joka vuonna 1939 olikin muuttunut noin kolmasosan vähemmistöksi.

Mutta etninen puhdistushan on nykyajan normien mukaan rikos. Sitä se ei kuitenkaan ollut sota-aikana eikä sen jälkeen. Itse asiassa se oli koko sodan tärkeimpiä päämääriä kaikkialla. 430000 suomalaista ja toistakymmentä miljonaa saksalaista joutui silloin etnisen puhdistuksen kohteeksi, kuten tiedämme.

Siviiliväestön keskittäminen leireihin oli normaali sodanaikainen tapa. Amerikassa se kohdistui jopa japanilaisperäisiin omiin kansalaisiin. Kertomukset suomalaisten, saksalaisten jne. kohtelusta Neuvostoliiton sodanaikaisessa työarmeijassa tiedämme. Kyseessä oli etnisin perustein määrätty pakkotyövankeus, jossa moni menehtyi

Itä-Karjalassa perusteltiin leireihin keskittämistä partisaanivaaralla, mikä oli varsin vakava peruste. Eriarvoista kohtelua, joka myöhemmin poistettiin, perusteltiin mm. sillä, että siirrettäväksi määrätylle väestölle ei kannattanut antaa omia maapalstoja, joiden turvin karjalainen väestö sai leivän jatketta.

Palkkaerottelua, jota aluksi käytettiin, oli toki mahdotonta perustella muulla kuin syrjinnällä. ”Epäkansalliset” olivat kuin olivatkin toisen luokan kansalaisia, mikä oli lähinnä rikollista politiikkaa. Samaahan voimme toki sanoa myös suomalaisten asemasta sodan ajan Neuvostoliitossa.

Niin sanottujen kansallisten ryhmien (karjalaiset, vepsäläiset) asema ei sen sijaan ollut huono ja siitä todistaa suuri määrä NKVD:n käsiin jääneitä kirjeitä, joista muutamia on julkaistu suomeksikin teoksessa Stalinin salainen jatkosota. Paljon lisää löytyy kyllä ja lyhyesti sanoen niissä kiitettiin oloja suomalaisen miehityshallinnon aikana.

Neuvostoviranomaisten kannalta suomalaisten hallitsemalle jääneet olivat epäilyttäviä ja jopa todennäköisiä pettureita, ja koko porukan karkottamista Siperiaan todella suunniteltiin.

Oman nahkansa pelastamiseksi kannatti NKVD:n kuulustelijoille kertoa niin karmeita juttuja kuin ikinä oli mahdollista. Ja kyllähän niitä kerrottiinkin.

Nyt olemme saattaneet huomata, että Venäjän presidentin alainen Erittäin tärkeiden asioiden tutkimuskomitea näyttää ottaneen vakavasti sellaisiakin sepitelmiä, kuin 7000 sotavangin tuhoamisen elävältä hautaamalla, kaasuttamalla ja ampumalla. Myös kansanmurha on syytelistalla.

On pakko yhtyä Kansallisarkiston johtajan Jussi Nuortevan kommenttiin, että tuollainen puhe vie uskottavuuden koko asialta. Kyseessä ei ole enää asioiden venyttely ja propagandistinen vääristely. Tämä on täyttä valetta alusta loppuun.

Noin kömpelöä tarinaa lienee turha lainkaan tarjoilla ns. älymystölle ja on pidettävä selvänä, etteivät sen esittäjät usko siihen itsekään.

Herääkin kysymys siitä, miksi tuollaista räikeätä valehtelua nyt on ruvettu systemaattisesti harjoittamaan. Tarinan alkuhan on jo parin vuoden aikana suoritetuissa disinformaatio-operaatioissa, joissa kohteena ovat olleet Sandarmohin haudat ja sieltä muka löytyneet suomalaisten murhaamat vangit.

Moskovassa ymmärretään varmasti, että siellä istutaan lasitalossa. Omat rikokset ovat niin valtavaa suuruusluokkaa, että niiden suhteellistamiseksi ja mikäli mahdollista, unohtamiseksi kai on päätetty nostaa esille myös muiden vastuulla olevia rikoksia ja tuottamuksellisia surmia.

Ikävä kyllä, ne Stalinin rikokset eivät siitä muuksi muutu, että toistenkin omallatunnolla on yhtä ja toista. Mikäli tässä ruvetaan vaatimaan anteeksipyyntöjä, kuten muuan dosentti on esittänyt, on niitä vaadittava molemmilta osapuolilta.

Sellainen juhlallinen, valtionpäämiesten suorittama anteeksipyyntö tosiaan saattaisikin olla kaunis ele, jolla voisi olla hyviä vaikutuksia molemmin puolin. Molemminpuolisuus on kuitenkin ehdoton vaatimus, muussa tapauksessa koko asia saa aivan uuden luonteen. Jos sellaisen esittäisi vain Suomi, olisi kyseessä tosiasiallisesti vain nöyristelevä stalinismin rehabilitointi.

Venäjä ei toistaiseksi ole virallisesti katunut Stalinin aikaisia syntejään, mutta tilanne on voinut muuttua. Toivottavasti asialle ei nyt enää ole olemassa mitään esteitä.