keskiviikko 20. toukokuuta 2015
Hävisikö Suomi vai taide?
sunnuntai 28. heinäkuuta 2024
Hullujen laiva
Keikkuu, mutta
ei uppoa (Fluctuat nec mergitur)
Vielä minun
lapsuudessani hulluja saatettiin pitää ihan oikeasti hulluina ja myös sillä
nimellä nimittää. Kun joku yritti etsiä sellaisen käyttäytymisestä jotain
logiikkaa, hänelle sanottiin vain: hulluhan hullu on. Jos sen puuhissa olisi
järkeä, ei se hullu olisikaan.
Nykyään elämme
toista aikaa. Mielisairaudet ovat tietenkin vain sairauksia muiden joukossa ja
vajaamielisyys (meniköhän termi oikein?) on vain yksi kehityshäiriö. Kaikkiin
ilmiöihin osataan suhtautua valistuksen tuomalla sivistyneisyydellä. Mikäli
ennen jotain ymmärrä, se tarkoittaa vain sitä, että ymmärrysemme on rajoittunutta.
Kaikista vähäosaisista
ja raskautetuista meidän velvollisuutemme todella onkin huolehtia aivan erityisesti.
Kuitenkaan se ei tarkoita sitä, että meidän tulisi hyväksyä heidän ajattelunsa
ja seurata sitä. Se meidän on syytä jättää omaan arvoonsa.
Mutta mikä arvo
sillä on? Sikäli kuin olen huomannut, lähes jokainen ns. luovalla alalla
työskentelevä tai sellaista arvostava kertoo meille joka päivä olevansa ihan
oikea hullu ja lisää, että hulluutta kovasti tarvitaan ja eritysesti tuota
luovaa hulluutta. Mitä hullumpaa, sitä parempaa, minkä veronmaksajat ottakoot
huomioon.
Irrottautuminen
joukosta ja sen latteasta ja sidonnaisesta elämäntavasta on muuan hullun
merkki, mutta ilman muuta se ominaista jopa useimmille sellaisille henkiköille,
jotka kulkevat omia polkujaan ja pystyvät saamaan aikaan jotakin poikkeuksellisen
merkittävää.
Tässä on
kuitenkin muistuttava se vanha totuus, että vaikka evankeliumi on hullutusta
maailman viisaille, ei kaikki hullutus ole evankeliumia. Jo antiikin aikana oli
niitä, jotka pukeutuivat eläinten taljoihin ja kantoivat Herkuleen sauvaa ja
antoivat ymmärtää olevansa filosofeja eli viisauden rakastajia, vaikka heidän
viisautensa ei ylettänyt koiran (kynikos) viisautta pitemmälle.
Massasta irtautuneilla
kyynikoilla on oma arvonsa tässä massayhteiskunnassa, jossa jopa älymystön
nimellä itseään imarteleva joukko ylpeilee konformismillaan ja voisi mainiosti
kantaa SS-joukkojen tunnuslausetta: Meine Ehre heisst Treue- kunniani on
uskollisuus.
Kuten olen usein
todennut, arvostan koiria ja suorastaan rakastankin niitä. Siitä huolimatta inhimillisen
kulttuurin tehtävänä on aina ollut nostaa siitä osalliset eläimellisen tason
yläpuolelle.
Kuten joskus
kirjassani Länsimaiden tuho kirjoitin, megatapahtumat ovat aikamme todellista
uskontoa ja stadionit temppeleitämme. Tapahtumat voidaan jakaa niin sanotusti
taiteellisiin (vrt. Vihavainen:
Haun hävisikö suomi vai taide tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)) ja
urheilullisiin (ks. Vihavainen:
Haun hävisikö suomi vai taide tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).
Tosin kukaan ei
enää kehtaa sanoa, että niissä esiintyvät taiteilijat, vaan puhutaan sen sijaan
artisteista. Urheilukin saattaa tapahtua moottorilla tai ilman, mutta missään
tapauksessa ei ilman esiintyjien vuosikausia kestävää valmennusta eli
koirakoulua, jonka tavoitteena on vain yksi ainoa asia.
Antiikin aikana
kisat olivat jumalanpalveluksen muoto ja esimerkiksi Troijan sodassa
kunnioitettiin vainajia pitämällä heidän muistokseen kisat. Urheilussakin
nähtiin jotakin ylevää ja sillä pyrittiin korkeammalle, kohti jumaluutta.
Muiston tästä
näemme kukaties vielä nykyajan olympialaisten perustajan kisoille antamassa
motossa citius, altius, fortius. Tai kenties kyseessä oli vain latte julistus
pyrkimyksestä jollakin alalla mahdottomaan, ihmisen todellisesta täydellistämisestä
viis veisaten.
Nykyaikaisiin olympiakisoihin
kuuluivat hetken aikaa myös taidelajit, jotka Hitler lienee saanut niiden osaksi.
Ne olivat mukana vielä Lontoon olympialaisissa, joissa Aale Tynni voitti kultaa
hymnillään, Berliinissä oli Urho Karhumäki tehnyt saman tempun kirjallaan Avoveteen
(vrt. Vihavainen:
Haun karhumäki tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).
Nyt on myös
Pariisin olympialaisten avajaisissa sitten esitetty taiteellista ohjelmaa, jossa
näköjään on niin sanotusti ilakoitu kristinuskon kustannuksella ja nostettu korkeille
koturneille erilaisia friikkejä, joiden ideaksi voi jo kaukaa havaita
pyrkimyksen mahdollisimman pitkälle pääsemiseen itsensä toteuttamisessa erityisesti
vapaan viettielämän alalla.
Onhan tässä
symboliikkaa. Sen tarkempi pöyhiminen ja vertaaminen aiempiin aikakausiin
saattaisi olla hyvinkin kiinnostavaa, mikäli nenä sen kestää. Aivan välittömästi
nousee esille kysymys siitä, mikä symbolinen merkitys on kristinuskon rienaamisella.
Mikäli olisi
pyritty tasapuolisuuteen, olisi ehdottomasti ollut otettava mukaan kaikki tämän
hetken merkittävät maailmanuskonnot, ainakin nyt islam, juutalaisuus,
buddhalaisuus ja hindulaisuus. Osansa olisivat ansainneet myös erilaiset kirkkokunnat
ja ortodoksinen kirkko aivan erityisesti.
Mutta todisteita
hulluudesta on kyllä jo tullut riittävästi. Pariisin kaupungin vanha tunnus on Fluctuat,
nec mergitur vaikka keikkuu, ei uppoa.
Nyt, kun tuon
laivan ovat näkyvästi vallanneet hullut järjettömine touhuineen, alkaa jo tuntu
siltä, että ilmassa on nyt runsain mitoin myös uppoamisen symboliikkaa. Se
liittyy koko siihen kulttuuriin, jonka keskipisteessä nuo eriskummalliset
friikkien kisat nyt tapahtuvat.