Näytetään osuvuuden mukaan lajitellut viestit haulle karhumäki. Lajittele päivämäärän mukaan Näytä kaikki viestit
Näytetään osuvuuden mukaan lajitellut viestit haulle karhumäki. Lajittele päivämäärän mukaan Näytä kaikki viestit

tiistai 13. kesäkuuta 2023

Reippauden ja rehtiyden riemuvoitto

 

Aikansa saippuaa

 

Urho Karhumäki, Pääsiäisestä helluntaihin. Kertomus keväästä luonnossa ja ihmissydämissä. WSOY 1945, 239 s.

 

Urho Karhumäki, lentäjäveljesten setä oli suomalainen olympiavoittaja. Berliinin olympialaisissa nimittäin oli elvytetty, mahtavan uuden kansallissosialistisen kulttuurin hengessä myös kulttuuriolympialaiset, jotka muistaakseni olivat keisari Neron aikana ensi kertaa käytössä.

Joka tapauksessa kultaa epiikan sarjassa voitti Urho Karhumäki teoksellaan Avoveteen. Kun kupletintekijä luetteli suomalaisten urotöitä noissa kisoissa, hän sai aiheen myös todeta: Ja Karhumäen Urhokin mainitaan, kun kirjamiesten areenalla painitaan…

Tämä kirja on erityisesti sota-ajan tuote, vaikka sota mainitaan siinä vain taustalla. Päähenkilö on nuori nainen, joka kuitenkin jo lähestyy kyöpelinvuoren taa joutuvien ikää. Konttorihiiri on muuten tehnyt mottitalkoissa töitä reippaasti ja saanut rintaansa jopa kultaisen kirveen, mikä edellytti 16 motin hakkaamista.

Jostakin syystä konttorihiiri lähtee kevään koittaessa maaseudulle, jossa pyrkii ja pääsee pienehköön taloon tekemään kansanhuoltolautakunnan antamaa mottivelvoitetta. Se tehdään ruokapalkalla yhdessä talon vajaalahjaisen, mutta muuten kovin mukavan pojan kanssa. Talon nuori isäntä on rintamalla, mutta tyttö ihastuu jo pelkkään kuvaan, joka riippuu huoneen seinällä.

Pojalla on sitä paitsi kihlattu morsian, itseään paklaileva moraalinen kauhistus, jonka aikomuksena on myydä talot ja tavarat ja muuttaa kaupunkiin viettämään kaupunkilaisrouvan passattua ja joutilasta elämää. Sellainenhan se oli normina ja ihanteena siellä päin.

Terhakka konttorihiiri osoittautuu yllättäen suorastaan miehen paikan täyttäjäksi talossa, jossa nuori isäntä on rintamalla ja vanhaisäntä on muuten lupsakka, mutta täysin saamaton vetelys, jolle motinteko ei sovellu ollenkaan.

Huonostihan se menee aluksi sankarittareltakin, mutta kun muuan metsien mies panee välineet kuntoon, alkaa jälkeä syntyä. Sata mottia tarvitaan ja tehdäänkin.

Ikään kuin tässä ei olisi riittävästi töitä, ruvetaan vielä (salaa!) kaivamaan vesijohtoa lahjaksi talon emännälle. Siinä on ongelmia, mutta rintamalta lomalle palaava nuori isäntä hoitaa homman kotiin. Tehdäänpä puunrungoista poraamalla vesijohtoputkia! Tätä todella tehtiin noihin aikoihin.

Tuon ajan tekniikka on hevosvetoista ja höyrykäyttöistä. Sähköllä toki jo joku kiehauttaa jo joskus korvikkeet ja tiedossa on, että näköradio tulee tähänkin maahan sodan jälkeen. Olihan se ennen sotaa jo käytössä suurvalloissa.

Suomessa on joka tapauksessa luotettava ennen muuta hevoseen ja halkoihin. Niitä tämä köyhä maa tarjoaa riittävästi sille, jolla riittää tarmoa ja ahkeruutta. Silloin riittää pöydässä ruokaa ja tuvassa lämpöä.

Ja ennen kaikkea tarvitaan lapsia, paljon lapsia. Olisi synti ja häpeä naiselta jäädä kuivumaan pystyyn kuin lahopuu. Konttorihiirikin tuntee luonnon kutsun ja kokee lopulta myös täyttymyksensä.

Aluksi hän on kylällä kummajainen housupuvussaan, joka herättää suurtakin närkästystä, mottihommiakin pidetään tyhjänä puheena ja muuan rietas vanhempi irstalija yrittää saada tytöstä helppoa viihdykettä. Vaikeudet on tehty voitettaviksi ja myös voitetaan. Tarina kulkee onnahdellen ja tuntuu ainakin nykylukijasta kovin teennäiseltä ja arvattavalta, mutta mahdollisesti se täytti funktionsa aikanaan.

Jos tätä kirjaa vertaa vaikkapa Sillanpään teoksiin, voi havaita samanlaista biologian ja vaistojen korostamista. Sillanpäällä se vain on tehty mestarillisesti ja tässä osoitellen ja ontuvasti. Mutta sodan jälkeen oli kova tarve myös viihteelle, jossa kaikki lopultakin meni hyvin ja jokainen sai sen, mitä ansaitsee.

Dynamiittimies Alfred Nobel perusti aikoinaan kirjallisuuspalkinnonkin, jonka ehtona oli, että palkittava edusti niin sanotusti ihanteellista suuntausta.

Alfredin mieleen tuskin saattoi edes juolahtaa, että voisi tulla aika, jolloin tällaista suuntausta ei lainkaan olisi olemassa. Kirjallisuus tuntuu nykyään omaksuneen tietyn pilkallisen asenteen kaikkeen ihanteellisuuteen nähden, mikä on ominaista myös murrosikäisille ja hieman vanhemmille nuorille.

Toki sellaista kirjallisuutta oli olemassa jo ennenkin, mutta todella se murtautui esille vasta sodan jälkeen. Aikoinaan sitä kuvattiin sanalla blasé ja nykyään sanalla sophisticated. Viimemainittu sana on maassamme sen verran uusi, että englanninopettajani vielä 1960-luvulla arveli, että se olisi käännettävä sanalla vääristelty -siis sofisteille tyypillinen.

Yhtä kaikki, sana viittaa tiettyyn kokeneisuuteen, joka ylittää naiiviuden tason. Murrosiässä ja sen jälkeen tämä lieneekin kaikkein tavoitelluimpia asioita ja vertaisryhmän kannalta sine qua non.

Karhumäki kuuluu aivan ilmeisesti sellaiselle kirjalliselle tasolle, jota voisi nimittää naiiviksi ja hänen kanssaan samaan sarjaan on syytä lukea jopa enemmistö tuon ajan kirjailijoista. Enemmistöhän niistä onkin jo unohdettu.

Sotien jälkeisen kirjallisen murrosiän jälkeen olemme ehdottomasti saavuttaneet uuden tason, jota on epäilemättä syytä pitää edellistä korkeampana, koska se seuraa sen jälkeen ja asettuu sen yläpuolelle. Tämä ei suinkaan merkitse sitä, että vanha kirjallisuus olisi ilman muuta roskaa ja uusi taas hyvää ja ansiokasta. Molempia löytyy yhtä lailla kaikista aikakausista.

Kaikista puutteistaan huolimatta vanha kirjallisuus vain sattuu usein olemaan uutta kiinnostavampaa. Voihan siitä ainakin lukea jotakin toisen aikakauden kulttuurista silloinkin, kun sen varsinainen sanoma on heppoinen.

sunnuntai 28. heinäkuuta 2024

Hullujen laiva

 

Keikkuu, mutta ei uppoa (Fluctuat nec mergitur)

 

Vielä minun lapsuudessani hulluja saatettiin pitää ihan oikeasti hulluina ja myös sillä nimellä nimittää. Kun joku yritti etsiä sellaisen käyttäytymisestä jotain logiikkaa, hänelle sanottiin vain: hulluhan hullu on. Jos sen puuhissa olisi järkeä, ei se hullu olisikaan.

Nykyään elämme toista aikaa. Mielisairaudet ovat tietenkin vain sairauksia muiden joukossa ja vajaamielisyys (meniköhän termi oikein?) on vain yksi kehityshäiriö. Kaikkiin ilmiöihin osataan suhtautua valistuksen tuomalla sivistyneisyydellä. Mikäli ennen jotain ymmärrä, se tarkoittaa vain sitä, että ymmärrysemme on rajoittunutta.

Kaikista vähäosaisista ja raskautetuista meidän velvollisuutemme todella onkin huolehtia aivan erityisesti. Kuitenkaan se ei tarkoita sitä, että meidän tulisi hyväksyä heidän ajattelunsa ja seurata sitä. Se meidän on syytä jättää omaan arvoonsa.

Mutta mikä arvo sillä on? Sikäli kuin olen huomannut, lähes jokainen ns. luovalla alalla työskentelevä tai sellaista arvostava kertoo meille joka päivä olevansa ihan oikea hullu ja lisää, että hulluutta kovasti tarvitaan ja eritysesti tuota luovaa hulluutta. Mitä hullumpaa, sitä parempaa, minkä veronmaksajat ottakoot huomioon.

Irrottautuminen joukosta ja sen latteasta ja sidonnaisesta elämäntavasta on muuan hullun merkki, mutta ilman muuta se ominaista jopa useimmille sellaisille henkiköille, jotka kulkevat omia polkujaan ja pystyvät saamaan aikaan jotakin poikkeuksellisen merkittävää.

Tässä on kuitenkin muistuttava se vanha totuus, että vaikka evankeliumi on hullutusta maailman viisaille, ei kaikki hullutus ole evankeliumia. Jo antiikin aikana oli niitä, jotka pukeutuivat eläinten taljoihin ja kantoivat Herkuleen sauvaa ja antoivat ymmärtää olevansa filosofeja eli viisauden rakastajia, vaikka heidän viisautensa ei ylettänyt koiran (kynikos) viisautta pitemmälle.

Massasta irtautuneilla kyynikoilla on oma arvonsa tässä massayhteiskunnassa, jossa jopa älymystön nimellä itseään imarteleva joukko ylpeilee konformismillaan ja voisi mainiosti kantaa SS-joukkojen tunnuslausetta: Meine Ehre heisst Treue- kunniani on uskollisuus.

Kuten olen usein todennut, arvostan koiria ja suorastaan rakastankin niitä. Siitä huolimatta inhimillisen kulttuurin tehtävänä on aina ollut nostaa siitä osalliset eläimellisen tason yläpuolelle.

Kuten joskus kirjassani Länsimaiden tuho kirjoitin, megatapahtumat ovat aikamme todellista uskontoa ja stadionit temppeleitämme. Tapahtumat voidaan jakaa niin sanotusti taiteellisiin (vrt.  Vihavainen: Haun hävisikö suomi vai taide tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)) ja urheilullisiin (ks. Vihavainen: Haun hävisikö suomi vai taide tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Tosin kukaan ei enää kehtaa sanoa, että niissä esiintyvät taiteilijat, vaan puhutaan sen sijaan artisteista. Urheilukin saattaa tapahtua moottorilla tai ilman, mutta missään tapauksessa ei ilman esiintyjien vuosikausia kestävää valmennusta eli koirakoulua, jonka tavoitteena on vain yksi ainoa asia.

Antiikin aikana kisat olivat jumalanpalveluksen muoto ja esimerkiksi Troijan sodassa kunnioitettiin vainajia pitämällä heidän muistokseen kisat. Urheilussakin nähtiin jotakin ylevää ja sillä pyrittiin korkeammalle, kohti jumaluutta.

Muiston tästä näemme kukaties vielä nykyajan olympialaisten perustajan kisoille antamassa motossa citius, altius, fortius. Tai kenties kyseessä oli vain latte julistus pyrkimyksestä jollakin alalla mahdottomaan, ihmisen todellisesta täydellistämisestä viis veisaten.

Nykyaikaisiin olympiakisoihin kuuluivat hetken aikaa myös taidelajit, jotka Hitler lienee saanut niiden osaksi. Ne olivat mukana vielä Lontoon olympialaisissa, joissa Aale Tynni voitti kultaa hymnillään, Berliinissä oli Urho Karhumäki tehnyt saman tempun kirjallaan Avoveteen (vrt. Vihavainen: Haun karhumäki tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Nyt on myös Pariisin olympialaisten avajaisissa sitten esitetty taiteellista ohjelmaa, jossa näköjään on niin sanotusti ilakoitu kristinuskon kustannuksella ja nostettu korkeille koturneille erilaisia friikkejä, joiden ideaksi voi jo kaukaa havaita pyrkimyksen mahdollisimman pitkälle pääsemiseen itsensä toteuttamisessa erityisesti vapaan viettielämän alalla.

Onhan tässä symboliikkaa. Sen tarkempi pöyhiminen ja vertaaminen aiempiin aikakausiin saattaisi olla hyvinkin kiinnostavaa, mikäli nenä sen kestää. Aivan välittömästi nousee esille kysymys siitä, mikä symbolinen merkitys on kristinuskon rienaamisella.

Mikäli olisi pyritty tasapuolisuuteen, olisi ehdottomasti ollut otettava mukaan kaikki tämän hetken merkittävät maailmanuskonnot, ainakin nyt islam, juutalaisuus, buddhalaisuus ja hindulaisuus. Osansa olisivat ansainneet myös erilaiset kirkkokunnat ja ortodoksinen kirkko aivan erityisesti.

Mutta todisteita hulluudesta on kyllä jo tullut riittävästi. Pariisin kaupungin vanha tunnus on Fluctuat, nec mergitur vaikka keikkuu, ei uppoa.

Nyt, kun tuon laivan ovat näkyvästi vallanneet hullut järjettömine touhuineen, alkaa jo tuntu siltä, että ilmassa on nyt runsain mitoin myös uppoamisen symboliikkaa. Se liittyy koko siihen kulttuuriin, jonka keskipisteessä nuo eriskummalliset friikkien kisat nyt tapahtuvat.

tiistai 27. lokakuuta 2020

Edistyksen pioneeri

Aikansa saippuaa

 

Unto Karri, Kukkiva puu: tapauksia vuosisadan lapsuudessa. Karisto 1947, 252 s.

 

Kun ei tule katsottua TV:täkään, en oikein muista, millaisia ns. saippuaoopperat ovat. Luulen, että ne joka tapauksessa ovat aika samanlaisia kuin 1960-luvulla, jolloin katsoin niitä.

Kun televisiota ei ollut, ihmiset kuluttivat joutoaikaansa usein muuhun joutavaan. Niin sanottu ajanvietekirjallisuus oli yksi tapa ja muistan vielä hyvin ne Seikkailukertomukset ja Jännityslukemistot, joissa julkaistiin alan novelleja, jopa kirjallisesti kunnianhimoisia. Taisi Edgar Allan Poekin vilahtaa kirjoittajien joukossa tai sitten ei.

Varsinainen kirjallisuus joka tapauksessa oli jalustalle nostettua taidetta, johon lienee aina liittynyt taiteellisia ambitioita. Tosin ne eivät aina oikein täyttyneet. Esimerkiksi Urho Karhumäki ja Eino Railo olivat aikalaisten silmissä hyvinkin arvostettuja, vaikka nykyään enimmäkseen ikävystyttäviä kirjailijoita. Heitä kannatta silti lukea, aikansa kuvana.

Unto Karri alias Lenni Laakso on hieman rajatapaus. Aikanaan hän oli suhteellisen suosittu, mutta käsittääkseni sentään lähinnä kakkosdivisioonan mies.

Hän oli aikanaan lähellä tulenkantajiakin, mutta ei oikein sopinut seuraan entisenä valkoupseerina ja ehkä muutenkin. Koko porukka toki olikin aika epämääräinen ja heterogeeninen ryhmä. Jossakin vaiheessa Karria syytettiin myös plagioinnista.

Joka tapauksessa Kukkiva puu muistuttaa monessa suhteessa erinäisiä muita, hieman varhaisempia kirjoja, joita on tälläkin palstalla käsitelty (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=uusi+aika ). Sen suuri kehyskertomus nimittäin on takapajuisen kehitysmaa-Suomen tai paremminkin sen yhden retuperälle jääneen kulmakunnan kohtaaminen edistyksen kanssa.

Vanhat, patriarkaaliset jurrikat eivät tosiaankaan missään päin Suomea olleet erityisen vastaanottavaisia uuden ajan evankeliumille, vaan halusivat rakentaa kaiken vanhaan tyyliin ja vanhan kivijalan päälle. Uuden ajan edustajat saivat aina vihat päälleen ja pilkan vielä kaupan päällisiksi.

Tässä tapauksessa edistys saapuu Amerikasta, jossa muuan peräkylän kasvatti on käynyt sivistymässä ja rikastumassa. Hän haluaa, että myös tuo onneton loukko pääsisi onnesta osalliseksi ja niinpä hän itse perustaa sinne kaupan, nuorisoseuran ja itse asiassa koulunkin. Suuri järvenlasku on sekin hänen ansiotaan.

Vastarannan kiiskiksi eivät tällä kertaa osoittaudu niinkään vanhat isännät kuin osa nuoria sekä erinäiset vanhat akat, joita erityisesti kaihertaa se, että Amerikan miehellä on mukanaan kaksi vaimoakin. Toinen on hänen henkisesti sairastunut laillinen vaimonsa, josta hän on ottanut eron, mutta sitten ryhtynyt hoivaamaan.

No, monivaimoisuus tai siitä epäily oli jo siihen aikaan kova juttu, vaikka monisukupuolisuutta tai vastaavia nykytärkeitä ilmiöitä ei kirjassa esiinnykään. Syntyyhän siitä värikästä juttua, jota kertoja höystää lukemattomilla paikallisilla murresanoilla. Draamaakin tulee mukaan ja nuorta rakkautta kuvataan ajan tyyliin, aika herkullisesti.

Sivumennen sanoen, useimmat henkilöt on esitelty niin paksulla pensselillä vedettyinä, että ne vaikuttavat karikatyyreiltä.

Kuvattu aikahan on siis vuosisadan eli 1900-luvun alkua, mutta kirjoitettu puolen vuosisadan päästä, joten siinä mielessä kirja ei kelpaa aikalaiskuvaukseksi samalla tasolla kuin vaikkapa Kauppis-Heikin tai Santeri Alkion teokset. Tämä on pikemmin historiallinen romaani lähihistoriasta.

Edistyksen akanvirtaa edustavat kirjassa vanhoillisten ohella myös muualta tulleet järvenlaskijat, jotka saarnaavat aikanaan varsin kuuluisan Ingersollin jumalatonta oppia ja saavat perustettua työväenyhdistyksen.

Itse kirjan sankarikaan ei ole mikään hurskauden perikuva, mutta kunnioittaa toki perinteistä uskoa ja on tietenkin parempi kristitty kuin papit, jotka lopulta ymmärtävätkin asian.

Niinpä se sitten tuli, tämä nykyaika myös tuolle römpsänperälle, joka oli aikoinaan kovin nuivasti ja epäillen ottanut vastaan Amerikan miehen ja hänen kummallisen perheensä.

Mies vaimoineen poistui aikanaan kummallisen arvoituksellisesti yötä myöten ja kenellekään puhumatta, automobiilillään ja jatkoi matkaa kaiketi takaisin Amerikkaan. Mutta kylässä oli valistus viritetty, vaihtotalous perustettu ja vauraus turvattu uuden viljelysmaan kautta.

Sellainen oli hän, etäisten laaksojen mies, siellä Pohjanmaalla.

 

What do you want to do ?
New mail

torstai 29. helmikuuta 2024

Mitkä kirjat ovat tärkeitä?

 

 

Kirjat tähtäimessä

 

Venäjällä tehtiin takavuosina ihan virallisiakin listoja kirjoista, joita jokaisen pitäisi tuntea tai lukea tai jotka muuten vain kuuluivat venäläisen kulttuurin koodeksiin. (vrt. Vihavainen: Haun venäjän kirjalliset sankarit tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)).

Sellaisille kirjoille on ominaista merkittävä kulttuurinen omaleimaisuus, vaikutusvalta tai yksinkertaisesti tekijän nerokkuus, joka ilmenee vaikkapa uudenlaisen sisällön tai käsittelytavan löytämisessä.

Myös lännessä tällaisia listoja on tehty ja niiden sisältö näyttää kertovan erittäin paljon siitä henkisestä miljööstä, jota vaikkapa joku muodikkaan vasemmiston lehti The Guardian edustaa (vrt. Vihavainen: Haun tärkeät ja suurenmoiset tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)). Toki listoissa on vielä monenlaisia, osa edustaa vielä länsimaisen kulttuurin henkeä.

Kirja voi olla tärkeä monella tavalla. Jotkut ovat poikkeuksellisen hyviä jossakin mielessä, ensimmäisiä lajissaan tai vain poikkeuksellisen suosittuja aikanaan. Mutta tärkeä voi kirja olla myös yksinkertaisesti vain olemalla ennenkuulumattoman törkeä.

 Itse asiassa näyttää siltä, että nykyään jopa suurin osa kirjallisen suuruuden tavoittelijoista on jo kauan pyrkinyt pätemään juuri tämän kautta. Jopa Nobel-komitea, jonka tehtävänä on valita palkinnonsaaja ihanteellista suuntausta edustavien kirjailijoiden joukosta, on joutunut nöyrtymään tämän tosiasian edessä.

Törkeys on tietenkin aikaan ja kulttuuriin sidottu asia ja sen kriteerit muuttuvat nopeasti ja koko ajan. Vielä 1900-luvun alussa kuka tahansa tolvana pääsi loistamaan kirjoittamalla muutaman suorasukaisen lauseen normaalista ja jokapäiväisestä seksistä tai vaikkapa huussissa käynnistä. Ei siihen mitään erityisiä lahjoja vaadittu.

Nehän olivat aivan luonnollisia asioita, mutta eivät olleet kuuluneet kirjallisuuden piirissä käsiteltäviin. Miksi näin oli, on kiinnostava kysymys, josta ei tässä enempää.

Toki todellisen, aikakirjoihin jäävän mestarin tunsi 1900-luvulla vasta siitä, että hän enemmän tai vähemmän tarkoin kuvasi jotakin perversiota. Jo 1920-luvulla Aldous Huxleyn romaanihenkilö huokaili teennäisen kyllästyneenä, ettei Pariisista enää löydy kunnon heteroita noiden kaiken maailman Proustien ja Gide’ien jälkeen.

Mutta se nyt oli vasta alkua. Nykyinen kulttuurinen tilamme on tässä suhteessa kehittynyt edelleen samaan suuntaan ja luultavasti jo lähelle äärimmäisyyttä, kun ihmisiä voidaan vetää oikeuteen siitä, että he ovat julkisesti toistaneet valtauskontomme mukaisen, suoraan Raamatusta otetun arvostelman homoudesta.

Tämähän tarkoittaa yritystä kieltää Raamatun julkinen siteeraaminen ja sisältää erittäin mielenkiintoisen kulttuurisen viestin. Kyseessä ei ole mikään satunnaisen älykääpiön vahinko, vaan vakain tuumin tehty valtiollisen tason operaatio, johon osallistuu koko joukko korkeita virkamiehiä.

Dystopioissa kirjojen kieltäminen on keskeisellä sijalla, kun kulttuuria halutaan ohjata tiettyyn suuntaan. Itse asiassa tunnemme jo koko joukon näitä yrityksiä ihmisen tietoisuuden muuttamiseksi ja uljaan uuden ihmisen rakentamiseksi.

Pohjois-Koreassa tämä jatkuu juuri tälläkin hetkellä voimaperäisenä valtiollisena toimintana. Meillä ollaan vasta prosessin alussa, mutta valtio on jo täälläkin värvätty toimintaan mukaan, vaikka varsinainen, laajamittainen työ toki tehdään vähälahjaisten kulttuuritoimittajien ja typerien mediapersoonien toimesta ja tietenkin hyvässä uskossa, bona fide.

Suuntaus on selvä ja sen päämääräksi voidaan ajatella sellaista täysin oloutettua (vrt. Huxley, Uljas uusi maailma) ihmistä, joka on oppinut luopumaan niin sanottujen arvoarvostelmien (50-lukulainen käsiteuutuus) tekemisestä ja haluaa jättää tämän tehtävän luottamiinsa pätevämpiin ammattilaiskäsiin.

Tiedämme, että tällaisen ihmisen on oltava uskonnoton (poikkeuksena islam, koska suvaitsevaisuus), kosmopoliitti ja antinationalisti (poikkeuksena urheilu, koska jotain elämää suurempaa tarvitaan), seksuaalisesti kaikkiruokainen ja mikäli mahdollista pervo (queer) ja täydellisen suvaitsevainen (non-judgmental) sikäli kuin asia koskee kaikkea poikkeavuutta fetisismistä himomurhaamiseen.

Toisaalta hänen on oltava altis pöyristymään asioista, jotka on julistettu kauheiksi ja ennen muuta ankaran tuomitseva traditionaalisiin arvoihin, vääriin ajatuksiin, sanoihin ja töihin nähden.

Näitä latteuksia nyt on sinänsä turha mainitakaan, eikä niillä älymystön piirissä ketään säikytellä, mutta koska prosessi on niin sanotun kulttuurin vitkan takia alatasolla vielä pahasti kesken, on liikkeellä yhä paljon menneisyyden jäänteitä, perežitki prošlogo, kuten Neuvostoliitossa oli tapana sanoa.

 Menneisyyden jäänteet voidaan ehdollisesti jakaa materiaalisiin ja henkisiin. Materiaalisella puolella voimme nähdä vanhentunutta rakennuskantaa, jossa ruumiillistuvat menneiden yhteiskuntien kehittymättömät arvot ja ihanteet, antiikin temppeleistä goottilaisiin kirkkoihin.

Nykyaikainen teräksen ja lasin Corbusier/ Bauhaus-särmiö on niistä yhtä kaukana kuin Richardsonin Pamela on Henry Millerin teoksista.

Mutta tärkeimpiä jäänteitä ovat kirjat ja niiden tuhoaminen tai eliminointi muulla tavoin on kulttuurimme edistyksen kannalta keskeinen tehtävä.

Kirjastoissamme oli sodan jälkeen vielä kauan ns. myrkkykaappeja, joissa säilytettiin vahingollisia ja vaarallisia kirjoja. Ne ovat taas tarpeen ja saattaa olla, että niiden käyttö on jo aloitettu, alan ihmiset tietävät paremmin.

Kun korkeimman oikeuden tuomio tuosta suuresta raamattuprosessista viimein saadaan, selvinnee, onko mahdollista ja laillista pitää Raamattua yleisesti saatavilla. Suuri ongelma ovat kotiraamatut, mutta luultavasti niiden kerääminen kierrätykseen ekologisiin syihin vetoamalla on helppo tehtävä. Eihän niitä käytännössä kukaan lue.

On kyllä osoittanut aikamoista pelisilmää käydä suoraan juuri Raamatun kimppuun maassa, jonka väestö oli lähes sataprosenttisesti luterilaista vielä sukupolvi sitten. Tässä ehkä näemme suuren strategisen ajatuksen: päälle vaan, kun ne eivät uskalla tätäkään puolustaa, niin ei sitten enää mitään muutakaan.

Mutta Raamattu on vain yksi kiellettävä kirja uuden totalitarismin ajatellussa luettelossa. Mitä siihen kannattaisi ensi sijassa lisätä, mikäli haluaa edistää tuota tuntemaamme asiaa mahdollisimman tehokkaasti?

Itse asiassa kaikki länsimaisen kulttuurin klassikot ovat enemmän tai vähemmän täynnä misogyniaa, homofobiaa, suvaitsemattomuutta, väkivaltaa, nationalismia, rasismia ja kaikkia mahdollisia muitakin vanhentuneita asenteita (mitkäpä asenteet eivät olisi vanhentuneet jo noin 50 vuodessa?). Itse asiassa kaikki 30 vuotta vanhempi kirjallisuus on syytä tuhota ja sitähän kirjastot jo tekevätkin.

Koska kaikkea ei sittenkään ainakaan heti voida tuhota, koska kohde on hajautettu miljooniin koteihin, voitaisiin ehkä ainakin valita tuhoamisessa noudatettavaksi malliksi muutama teos, jossa ideologiamme kannalta epäsuotavat asiat tulevat korostetusti esille, esitetään ihannoidussa tai houkuttelevassa valossa, luonnollisena asiana tai muuten virheellisesti.

Tässä pelkästään muutama suomalainen esimerkki:

Nationalismi: Vänrikki Stoolin tarinat, Tuntematon sotilas

Patriarkaalisuus: Täällä Pohjantähden alla; Kalevala; Aleksis Kivi, Seitsemän veljestä (missä sisaret?)

Misogynia: Hannu Salama, koko tuotanto; Eino Leino, Helkavirsiä (nainen ylistämällä alistettuna objektina)

Misantropia: Joel Lehtonen, Henkien taistelu, Punainen mies, Sakris Kukkelman

Rasismi: Matti Pulkkinen, Romaanihenkilön kuolema; Tuntematon tekijä, Tiernapojat (m-sana mainittu)

Ageismi: Mika Waltari, koko tuotanto (nuoret sankarit)

Ableismi: Urho Karhumäki, Avoveteen, koko urheilukirjallisuus

No, näitähän on loputtomasti jo pelkästään suomalaisessa kirjallisuudessa. Koko läntisessä maailmassa on kuitenkin jo parin vuosikymmenen ajan tehty valtavaa työtä vahingollisten kirjojen lukemisen estämiseksi tai vähintään niiden sisällön muuttamiseksi.

Kukapa ei olisi kuullut, mitä tapahtuu Amerikassa Twainin, Mitchellin, Beecher-Stowen ja monen muun teoksille. Länsinaapurissa on jyrän alle joutunut ainakin Astrid Lindgren ja lienee muitakin. Meillä toistaiseksi vain maalaismaisesti olla möllötetään suu auki, mutta antaas olla, jahka toimeen, tota, tartutaan.