Näytetään osuvuuden mukaan lajitellut viestit haulle eläimellistymisen kysymyksiä. Lajittele päivämäärän mukaan Näytä kaikki viestit
Näytetään osuvuuden mukaan lajitellut viestit haulle eläimellistymisen kysymyksiä. Lajittele päivämäärän mukaan Näytä kaikki viestit

lauantai 14. syyskuuta 2024

Alastoman apinan seikkailuja

 

Tavallinen elukka

 

Ihmisen ja eläimen välinen raja on viimeisten parin sadan vuoden aikana käynyt yhä epäselvemmäksi, sikäli kuin ei ole kokonaan hävinnyt.

Vielä hiljattain ja minun muistini aikana komeasti luomakunnan herraksi itseään tituleerannut ihmisuros ymmärtää nyt yhä selvemmin olevansa monessa suhteessa samalla viivalla esimerkiksi nilviäisten, raakkujen kanssa. Sama koskenee naaraita.

Hiljattain luin jostakin lehdestä kuvauksen siitä, miten lemmikkejä siunattiin ja pappi itämaisten uskontojen hengessä todisti yhteenkuuluvaisuuttamme eläinten kanssa. Eläinhän ihminenkin on.

Toki kuulumme yhteen myös muun, mukaan lukien epäorgaanisen luomakunnan kanssa, mutta eläimellisyytemme on epäilemättä kiinnostavampaa.

Eläimet, jotka elävät vaistojensa varassa, ovat tavallaan paratiisillisessa tilassa. Kenenpä mieleen juolahtaisi nuhdella sutta siitä, että se syö koiran tai edes minkkiä siitä, että se saattaa tappaa kokonaisen kanatarhan kerralla. Sehän on vain sen luonto. Sitähän me ihailemme.

Ihmisellä luonnon päälle on muodostunut kasvatuksen kerros, joka eläimiltä puuttuu tai jää aivan ohueksi. Toki pennut saattavat oppia vaikkapa joitakin metsästyksen taitoja harjoittelemalla. Ihmisillä kasvatuksen ja kulttuurin kerros, ”nurture”, on aivan olennainen osa heitä. Luonto, ”nature” on alistetussa asemassa. Ainakin se on ollut.

Aikoinaan ihminen ylpeili ylivertaisesta kulttuuristaan, kasaantuneesta järjestä, joka lukemattomien sukupolvien kartuttamana antoi hänelle vallan muun luomakunnan yli.

Nyt on toisin. Jos joku sanoo epähuomiossa, että ihmisiähän koiratkin ovat, hän tulee samalla sanoneeksi jotakin olennaista ajastamme. Koiraa ei enää pidetä alempiarvoisena, vaan tasa-arvoisena perheen jäsenenä.

Kyseessä on historiallinen muutos, jonka vaiheet kaipaisivat jo tutkimusta. Ihmisen nimien antamine koiralle, kaulapantojen korvaaminen valjailla, kalliiden koirasairaaloiden, hotellien ja päiväkotien ilmaantuminen on uusi asia.

Sanon varmuuden vuoksi, etten asiaa paheksu, totean vain. Sitä paitsi olen vanha koiraihminen ja osaan arvostaa tuota ihastuttavaa sukukuntaa.

Jostakin siis luin hiljattain jotakin koirien siunaamisesta ja papin julistuksesta, jonka mukaan kuulumme molemmat eläinkuntaan. Jo aiemmin olen kuullut, että lemmikit kohdataan uudelleen paratiisissa, mikä lienee monelle hyvin tärkeä asia.

En missään tapauksessa haluaisi karkottaa lemmikkejä paratiisista, jos sinne joskus pääsisin, ehkäpä käärmeetkin voisivat siellä olla, tuskin sekään on minulta pois. Ihmisen eläimellistymiseen tässä maailmassa liittyy kuitenkin monia ongelmia, joista ihmiskunta on jo niin sanoakseni saanut nauttia esimakua.

Mikäli ihminen näet on vain tai ainakin ennen muuta eläin, fyysinen geeniensä kantaja, on lähellä ajatus, että hänen keskeinen biologinen tehtävänsä on toteuttaa geeniensä itsekkyyttä. Natsien ihailema ”vaalea peto” (ja tietenkin myös tumma) on silloin vapautettava toteuttamaan luontoaan ja niinhän se aikoinaan vapautettiinkin. Entistä paremman eläimen, itse asiassa ylieläimen jalostaminen tukahtui sitten alkuunsa.

Tässä kyse oli sangen primitiivisestä paluusta luontoon, pelkkään biologiaan ja yrityksestä kehittää ihmistä siltä pohjalta. Stalinin lähestymistapa oli kunnianhimoisempi, hän kun pyrki luomaan yli-ihmisen ennen muuta kulttuurin kautta, mutta epäonnistui niin ikään.

Mutta ihmisen eläimellistymisen ongelmia eivät nuo kaksi ratkaisuyritystä suinkaan tyhjentäneet. Jos olemme johdonmukaisia hyväksyessämme eläimellisyytemme, emme anna kulttuurisille rajoituksille mitään arvoa sinänsä. Niillä saattaa olla välinearvoa, mutta alkuperäiset vietit ja vaistothan ne ovat, joita meidän tulee kunnioittaa ja niille kumartaa.

Onpa muuten tainnut elokuvateattereissakin olla parikin filmiä, joiden nimessä on sana ”instinct”. Mihin tuo asia liittyy, on kai selvää. Hillittömästä petomaisuudestahan on kyse.

Jokunen vuosi sitten muuan terävä aikakautemme tarkkailija kirjoitti romaanin ihmisestä, joka eläimellistyy nauttimansa lääkkeen ansiosta. Lääke ei muuta ihmisen perusluontoa mitenkään, aiheuttaa vain sen, että opitut reagointitavat tiettyihin asioihin nähden jäävät pois ja tilalle tulee aito ja koristelematon vaistojen valta:

 

lauantai 6. huhtikuuta 2019

Eläimellistymisen kysymyksiä

 

Erään eläimen kokemuksia

 

Michel Houellebecq, Sérotonine. Flammarion 2019, 347 s.

 

Michel Houellebecq on kiinnostavimpia nykykirjailijoita, joten kiiruhdin ostamaan hänen uutuuskirjansa jo ennen kuin sitä on suomennettu.

Pari vuotta sitten ilmestynyt Alistuminen (Ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=houellebecq ) kohahdutti aikanaan Ranskassa ja siellä tekijä taitaa vieläkin herättää suuria tunteita etenkin ns. edistyksellisissä piireissä, niin vanha vasemmistolainen kuin tiettävästi onkin.

Täytyy sanoa, että kirja on erikoislaatuinen, etten sanoisi omituinen. Sen ideana näyttää olevan osoittaa, millaiseksi maailma tulee, kun ihminen manipuloi psyykeään antidepressanteilla, jotka lisäävät serotoniinin tuotantoa.

Kirjan lopussa kirjoittaja ikään kuin vetää yhteen esittämiensä kokemusten velan tuolle pienelle valkoiselle pillerille. Pillerin rooli on erikoinen: se ei luo, eikä muuta, vaan tulkitsee.

Selkeät asiat se päästää läpi, muut jättää seulaansa. Se luo uuden tulkinnan elämästä, vähemmän rikkaan, vähemmän keinotekoisen ja tietyssä mielessä jäykän. Se ei anna mitään onnentunnetta eikä edes todellista lohtua. Sen sijaan se tekee elämästä muodollisuuksien jatkumon. Näin se auttaa ihmistä -joka muutoin kärsisi masennuksesta- jäämään henkiin ainakin joksikin aikaa.

Siinä mielessä kuin päähenkilö asiat kokee, kyse näyttää olevan tietystä eläimellistymisestä. Kirjan ehdottomana keskipisteenä ovat animaaliset halut, seksi ja ruoka ja jälkimmäiseen lisättynä vielä viini ja muu alkoholi.

Tämä uuden ajan soma ei siis ole onnellisuuspilleri eikä myöskään se rohto, joka Huxleyn Uudessa uljaassa maailmassa auttoi antamaan ihmisille aina silloin tällöin tarvittaessa rajuja kokemuksia (Ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=huxley) .

Tämä näyttääkin olevan portti kylmäveriseen eläimellisyyteen.

Kirjan alkupuolella kertoja lähtee rakastajattarensa luota, kun paljastuu, että hän on vain yksi monista seksipartnereista, joiden joukossa on myös runsaasti erirotuisia koiria… Kyseinen tyttö on japanilainen ja kertoja päättelee, että kaiketi myös seksi hänen kanssaan oli tytölle merkinnyt tietynlaista eläimellisyyttä.

Seksiasiaa kirjassa on muutenkin niin paljon, ettei vanha sanakirjani riitä alkuunkaan moninaisten termien tulkitsemiseen, mutta suurimman osanhan voi ilman muuta päätellä asiayhteydestä.

Varsin pirulliselta tuntuu kuvaus eräästä would-be -näyttelijästä, joka oli onnistunut saamaan esitykselleen sivun Le Monden kulttuuriosastosta ja kaksi Libérationista. Kyseessä oli esitys, jossa tyttö masturboi jalat harallaan yleisön suuntaan ja joku luki samaan aikaan Jacques Bataillen tekstejä…

Mutta sen kauemmas syvällisiin, eli siis ainakin vielä 90-luvulla muodikkaisiin ranskalaisten halufilosofien hörhöilyhin kirjoittaja ei viitsi mennä, vaikka hänen tuotantoonsa näyttääkin kuuluvan muuan alan teos.

Sen sijaan elämän keskipisteeksi muodostuu seksin kaipaaminen, kun on tullut jätettyä kaksikin suurta rakkautta.

Toinen suuri teema on ruoka, joskin kulinaarisia nautintoja kuvataan vain nimikkeiden avulla. Vaikeaahan makukokemusten välittäminen sanallisesti onkin, mutta eivät ne itse asiassa näytäkään kovin merkittäviltä. Sama koskee viinejä, joiden ohella kertoja päihdyttäytyy usein ja määrätietoisesti.

Joskus menee monia pulloja viiniä yhtä soittoa ja väkeviä päälle. Sitten aletaan käyttää kovempia. Kertojan ystävä, traagisen kohtalon saava vanhan aatelissuvun viimeinen vihanta juo systemaattisesti vodkaa melkoisia määriä. Kertoja tykkää konjakista ja likööreistä.

Lukemattomien ruokailujen kuvaaminen on muuan kirjan kiinnostava piirre ja samaa voi sanoa huolellisesti kirjatuista alkoholiannoksista. Kun ne Ranskan ravintoloissa ovat pieniä, 2-4 cl, ottaa kertoja joskus yksin tein triplat.

Tästä muistuukin mieleeni Joel Lehtosen Pariisiin sijoittama suomalainen eläinlääkäri Hirvo Törsö, joka on Ranskaan perinpohjin pettynyt, kun ei maassa saa kunnon ryyppyjä, toisin kuin spriikauden Suomessa.

Joka tapauksessa serotoniini näyttää aiheuttavan jonkinlaisen eplkän eläimellisyyden tilan muuttumisen luonnolliseksi ja kylmäverisesti omaksutuksi.

Kertojan vanha ystävä kokoaa normandialaiset maidontuottajat pysäyttämään Brasiliasta ja Irlannista tullutta maitoerää, eikä tyydy pelkkään kaluston tuhoamiseen ja vandalismiin. Hän alkaa myös tulittaa santarmeja rynnäkkökiväärillä. Kuolonuhreja tulee kymmenkunta…

Ystävä ampuu myös itsensä. Niin ikään kertoja suunnittelee kylmäverisesti itsemurhaa, mutta ei tule sitä tehneeksi.

Kaameaa sen sijaan jo on, kun hän tähtää kiikarikiväärillä entisen rakastajattarensa lasta. Hän on saanut päähänsä, että kyseessä on yksinkertainen yhtälö: joko hän tai minä. Tarvitaanko koko asiassa oikeastaan mitään moraalia: eläinurokset tappavat aivan normaalisti ja vaistomaisesti naaraiden aiemmilta uroksita saamat pennut…

Maali on erinomainen, palapeliä tarkkaavaisesti kokoava lapsi. Liipasimesta sentään jää vetämättä, mutta sen enempää vaikutusta tällä eläimellisyyden puuskalla ei ole.

Itsemurhakin jää tekemättä ja kirjan lopussa kertoja kysyy, eikö hänen oikeastaan pitäisikin antaa elämänsä kurjien hyväksi? Kristuksen esimerkki alkaa tuntua ymmärrettävältä, se, miten tämä aina harmistui sydänten kovettumisesta: ihmisille oli kaikki merkit annettu, mutta he eivät niistä välittäneet.

Itse asiassa kirjan loppu tuntuu minusta jotenkin päälle liimatulta. Viittaako se kukaties siihen, että hän olisi voinut tehdä kaksikin naista onnellisiksi, mutta ei ottanut tilaisuudesta vaaria, vaikka merkit oli annettu?

Johtuiko se ajan hengestä, loputtoman vapauden kuvitelmasta, johon me mukaudumme, ja joka meidät kukistaa?

Viittaako kirjoittaja siis kertojan elämän tyhjyyteen ja eksistentiaaliseen ahdistukseen, jonka hän torjuu serotoniinillä? Lakkaako kertoja käyttämästä rohtoa kirjan lopussa? Ei sitäkään kerrota.

Ilmeiseltä joka tapauksessa näyttää, että vanhaksipojaksi jääminen tilanteessa, jossa myös seksin tuoma hurmio alkaa yhä enemmän paeta ulottuvilta, on kirjan pohjimmainen, eksistentiaalinen tilanne. Sen lääkitseminen kemian keinoin ei ainakaan tässä tapauksessa ole ratkaisu, vaan tie eläimellisyyteen.

Mutta onhan kirjassa runsaasti ruokasanastoa ja kiinnostavaa kuvausta etenkin Normandiasta.

 

maanantai 29. heinäkuuta 2024

Esikuvia etsimässä

 

Ranska, tuo ihmiskunnan suuri esikuva

 

Henkevyys, esprit oli kauan ranskalaisuuden (lat. spiritus, henki) tavaramerkki. 1700-luvulla se viittasi erityisesti rationaaliseen ajatteluun, jota väläytettiin vallitsevan obskurantismin vastapainoksi, näin ainakin Voltairella.

Sittemmin se näyttää rappeutuneen lähinnä pintapuoliseksi leikittelyksi käsitteillä, nokkeluudeksi, jota eivät kiinnosta totuudet, vaan nopeaälyisyyden antamat sosiaaliset palkinnot.

Itse ranskalainen filosofia, jonka suureen alkuaikaan liittyvät Descartes’n kaltaiset nerot, loisti rationaalisuudellaan ja armottomalla logiikallaan. Toki löytyi myös Pascalin kaltaisia ajattelijoita, jotka ymmärsivät, että sydämellä on omat syynsä, joita järki ei koskaan tule käsittämään.

Ranskalaisen valistusfilosofian maine oli aikoinaan verrattoman korkealla ja niin Voltairelle (vrt. Vihavainen: Haun voltaire tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ) kuin Rousseaulle osoitettiin jumaloivaa kunnioitusta. Molemmat olivat omalla tavallaan nostaneet ihmisen jumalalliselle tasolle, pois taikauskon pimeydestä.

Kiinnostavaa onkin, että niin sanotun postmodernismin profeetat olivat hekin lähtöisin Ranskasta. Rationalismin rajoitukset toki paljastuivat useimmille siinä vaiheessa, kun se alkoi saada poliittista valtaa ja Neuvostoliiton surullinen tarina teki selvää sen palvonnasta.

Uusi postmoderni ajattelu perustui sen sijaan libidolle ja subjektiivisille tuntemuksille, erityisesti ruumiinaukkojen tienoilla. Tie oli auki uudenlaiselle ihmisyyden palvonnalle, jossa näkökulmana ei ollut enää hänen henkensä, vaan ruumiinsa, ruuansulatus mukaan lukien.

Suuren Gargantuan kotimaalle tämä lähtökohta toki sopikin erityisen hyvin, mutta eihän tämä oppi kotomaahansa jäänyt, vaan valloitti nopeasti myös Uuden maailman yliopistot, joiden nykyinen irtoaminen tieteellisestä ajattelusta perustuu juuri tähän ranskalaiseen traditioon.

Voltairen aikana uskonnollinen obskurantismi oli vielä voimissaan tai ainakin eli sitkeästi omissa suojapaikoissaan. Voltairella oli suuri humanistinen tehtävä taistellessaan sitä vastaan, esimerkiksi kuuluisassa chevalier de la Barren tapauksessa (ks. Vihavainen: Haun barre tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Voltairen tavatonta arvostusta ja jopa palvontaa on myöhemmin ihmetelty, eikä syy välttämättä aukea helposti tämän päivin lukijalle.

Muuan syy siihen oli kuitenkin varmasti hänen tyylitajunsa. Sanataide oli Ranskassa kehittynyt korkealle ja Ranskan Akatemia vaali kielen kehittämistä yhä suurempaan täydellisyyteen, selkeyteen johon kauneus yhdistyisi.

Ranskassa opittiin kertomaan asioita hienovaraisella tavalla ja monitasoisesti, hieman samaan tapaan kuin Suomen savossa, erona toki ranskalainen taipumus snobbailuun. Joka tapauksessa arkaluontoisinakin pidettyjen asioiden esittäminen hienolla tavalla teki niiden käsittelyn mahdolliseksi myös sivistyneessä seurassa.

Postmodernismi, joka lähtökohtaisesti kieltää objektiivisen totuuden ja halveksii rationaalisuutta, on sekä mielenkiinnon kohteissaan että argumentaatiossaan lähestynyt primitiivisiä ja naiiveja tasoja, jotka toki ovat tärkeitä tutkimuksen kohteina, mutta eivät tarjoa välineitä niiden objektiiviseen käsittelyyn.

Pariisin olympialaisten avajaisfarssi oli tunnettujen aikakauden kulttuuripersoonien luomus. Voltairelaisesta henkevyydestä ja rousseaulaisesta voluntarismista sen erotti avoin ja osoitteleva moukkamaisuus, jota kyllä sitten tragikoomisesti seliteltiin, kun Ranskan vähemmän muodikas osa älymystöä ilmoitti siitä mielipiteensä.

Joukkosieluiset ääliöt koko maailmassa toki kiirehtivät närkästymään tuon spektaakkelin arvostelemisesta ja jopa peräti todistelivat moisen kriittisen reaktion selittyvän vain sivistymättömyydestä, joka siis näyttää laajalle levinneen myös kunnianarvoisaan Ranskan Akatemiaan.

Voltairea esikuvanaan pitänyt ranskalaisuus on taakse jäänyttä elämää, enkä tunne enää ketään, joka pitäisi toisena -henkisenä- kotimaanaan Ranskaa. Ennen toista maailmansotaa tällainen asenne oli vielä normaali ja 60-lubulla, kun Ranskaan tutustua, se oli yhä mahdollinen (vrt. Vihavainen: Haun toinen isänmaa tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Enhän minä nyt niin kovin monia ihmisiä tunnekaan ja tietenkin Ranskan tapaisessa maassa on yhä yllin kyllin huomionarvoisia henkisiä virtauksia ja kirjailijoita (vrt. Vihavainen: Haun eläimellistymisen kysymyksiä tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)). Eihän Ranska mikään Suomi ole.

Tarkoitan vain sitä, että kun Ranskan kolmas tasavalta kerran tarjosi maailmalle intellektuaalisen vapauden valtakunnan ja monessa suhteessa korkean kulttuuritason niin kielenkäytön ja seurustelun kuin jopa gastronomian tasolla, alkaa se yhä enemmän muistuttaa siitä, mitä tapahtuu, kun alustalaiset valtaavat kartanon.

Silloin ei synny sivistystason yleistä nousua, vaan sen äkillinen lasku uusien isäntien edustamalle tasolle. Onhan tätä joskus jo tullut pohdittua, mutta taas siihen tuntuu olevan aihetta. En taaskaan rupea retusoimaan vanaa blogia:

 

keskiviikko 10. toukokuuta 2023

Isänmaita

 

Kakkosmaat

 

Tout homme a deux patries: la sienne et la France -kaikilla on kaksi isänmaata, omansa ja Ranska, oli 1800-luvulla tapana sanoa, tarkoittaen, että jokainen älyllisen ja moraalisen tasonsa puolesta täysiarvoinen henkilö kunnioitti niitä asioita, joita maailmassa edusti erityisesti Ranska.

Väitetään, että tämä lentävä lause on lähtöisin jo Benjamin Franklinilta, mutta se toimi monen mielestä erinomaisesti juuri Ranskan kolmannen tasavallan aikana (1870-1940): Ranska symbolisoi älyllisyyttä, liberalismia, sekulaarisuutta ja maallista hyvää arvostavaa epikurolaisuutta.

Venäläisen ylimystön pyrkimys tulla ranskalaisiksi 1700-1800-luvuilla on tunnettua ja meni usein tolkuttomuuksiin. Ranskalaisuuden vaikutus oli kuitenkin yleismaailmallista ja ranska oli se maailmankieli, jota jokaisen oli osattava ja mieluummin hyvin.

 Jopa Suomessa taiteilijat ja älyköt löysivät Ranskasta toisen isänmaansa. Sivumennen sanoen, Helsingissä toimii yhä Syyrakin ritarit-niminen seura, jonka tilaisuuksissa lauletaan Marseljeesi ranskaksi -ranskalaisuus symbolisoi liberaalia epikurolaisuutta.

Ennen sotia oli meillä suosittu merimieslaulu ”Hiiohei, hiioihoi nyt hurrataan, me lähdemme Ranskaan ja Espanjaan”. Noista maistahan meille oli jo iät ja ajat haettu suolalasteja ja sen lisäksi viinejä ja muuta hyvää.

1930-luvulla meillä tunnetusti esiintyi myös sekä kulttuurista että poliittista saksalaismielisyyttä, jonka merkitystä ei kannata liioitella. Sen verran se kuitenkin vaikutti, että laulua hieman muokattiin muotoon ”me lähdemme Saksaan ja Espanjaan!” R.W. Palmrothin alias Pallen Iloisen laulajan kirjassa se on yhä tässä muodossa.

Ranska ei kuitenkaan ollut ainoa mahdollisuus sivistyneen ihmisen toisena isänmaana. Venäjällä ilmeni jo 1700-luvun lopulta lähtien anglomaniaa, jota on kirjallisuudessa värikkäästi kuvattu: englantilaisen nannyn kasvattama venäläinen herra pukeutui redingcoatiin, söi veristä paahtopaistia ja luki englantilaista kirjallisuutta. Lyhyesti sanoen, hän oli peripohjaisesti englantilainen, englantilaisempi kuin edes kollegansa Brittein saarilla.

Saksalaisuudella oli omat kannattajansa ja mitä Venäjään tulee, se suorataan kuhisi saksalaisia, joista suuri osa oli kotoisin Baltian maakunnista. Keisareista aivan erityisiä preussilaisuuden ihailijoita olivat tunnetusti Pietari III ja Paavali. Preussilainen karkeus ja moukkamaisuus tuskin kuitenkaan koskaan elähdyttivät kulttuuriväkeä, saksalainen filosofia sen sijaan kyllä ja jopa slavofiilinen ajattelu tietenkin perustui juuri sille.

Meidän kaikkien rakastama Dostojevski inhosi kaikkea poroporvarilisuutta, kuten hänen matkakuvauksistaan (ks. Vihavainen: Haun dostojevskin politiikka tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)) käy erityisen hyvin ilmi. Se oli hänestä, kuten monesta muustakin venäläisestä ajattelijasta erityisen epävenäläinen elämänasenne ja sitä löysi etenkin Saksasta ja Ranskasta, Englannissa Dostojevski ei käynyt.

Toisaalta Dostojevski väitti vuoden 1880 puheessaan, joka lienee Venäjän historian kuuluisin, että venäläiset rakastavat tavattomasti läntistä Eurooppaa ja sen sivistystä ja sen pyhiä muistoja. Käytännössä hän halveksi sitä (ks. Vihavainen: Haun dostojevski tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)) ja nosti paradoksaalisesti venäläisen nöyryyden arvoon arvaamattomaan.

Dostojevskilla tuskin oli kakkosmaata -hän oli Venäjän ja venäläisyyden ihailija, joka katsoi, että hänen kurja ja köyhä kotimaansa oli kuitenkin perimmältään läntistä Eurooppaa arvokkaampi ja ansaitsi tulla sellaisena ymmärretyksi myös oman sivistyneen luokkansa silmissä.

Siinä, että kansakunta, saati valtio alkaa palvoa itseään, on aina älyllisesti myrkyllisen anti-intellektualismin siemen. Sota-aikoina ja suurten vastakkainasettelujen vallitessa näin pääsee helposti tapahtumaan ja silloin omasta valtiosta voi tulla epäjumala sanan alkuperäisessä merkityksessä. Mitä enemmän ihmishenkiä sille uhrataan, sitä suuremmaksi sen valta sieluihin kasvaa, kun älyllinen toiminta samalla surkastuu.

Tuli mainituksi, että Ranskalla oli suuri toisen isänmaan roolinsa myös suomalaiselle kulttuuriväelle. Se oli tietylle ryhmälle hyvinkin tärkeä ja jatkui aina toiseen maailmansotaan saakka. Ohuena jäänteenä sen jälkeen muistanemme vaikkapa Armas J. Pullan hupaisat ranskalaiset pakinat.

Vielä 1930-luvulla Ranska joka tapauksessa otettiin kulttuurisena voimana vakavasti. Tunnetussa keskustelukirjassa Pidot Tornissa, joka ilmestyi vuonna 1937, kyselivät eturivin kulttuurivaikuttajat, minne Suomen nyt olisi kulttuurisesti suuntauduttava. Saksa ja Venäjä olivat sattuneesta syystä poissa laskuista, kulttuuritekijöinä ne olivat painuneet mutasarjaan poliittisen diktatuurin ansiosta.

Ranska oli yksi vakavasti otettava mahdollisuus, mutta sekin oli jo keskustelijoiden mielestä herpaantumassa. Ehkäpä sen modernismia ja yleistä, itsetarkoitukseksi kasvanutta radikalismiakin vierastettiin. Ykkösmaaksi -eli siis sivistyneen suomalaisen ihmisen kakkosmaaksi- valittiin Englanti (ks. Vihavainen: Haun pitojen puheita tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)).

Suomihan oli tuohon aikaan maailman demokraattisimpia maita ellei nyt sitten ihan demokraattisin. Englanti oli selvästi vanhoillisempi ja vanhanaikaisempi poliittisessa mielessä, mutta sen perinteet vetosivat suomalaisiin, gentlemannin ihanne ja reilu peli tuntuivat meistäkin läheisiltä. Kulttuurisesti englantilainen terveen järjen filosofia ja ehkä jopa tietty poroporvarillisuus vetosivat suomalaiseen.

Se oli sitä aikaa, mutta kuinka on nyt? Onko mahdollista edes puhua kulttuurisesta suuntautumisesta johonkin tiettyyn maahan? Mitä ne nykyään edustavat?

Venäjä on taas painunut omaan mutasarjaansa, vaikka se vielä jokunen aika sitten näytti tarjoavan lupauksen omaleimaisesta kulttuurisesta voimasta. Saksa edustaa surkeaa nahjusmaisuutta, jossa vähämieliset radikaalit riepottelevat hallitusta mielensä mukaan.

Toinen moukkamaisen katuväkivallan maa on Ranska, joka näyttää vain palvovan vallankumouksellisia perinteitään aivan huolimatta siitä, että historioitsijat ovat riisuneet sen vallankumoukset turhasta gloriasta. Ranskassa on yhä hyvää kirjallisuutta, mutta sen postmodernia filosofiaa voi pitää lähinnä aikakautemme häpeänä ja sen intelligentsijan perinteet diktatuurien orjailussa eivät juuri herätä kunnioitusta.

Toki noista asioista voi olla toistakin mieltä, mutta meidän aikanamme Ranskalta puuttuvat kaikki ne erityispiirteet, jotka aikoinaan tekivät siitä esikuvallisen. Mitä tulee nyt vaikkapa sekularismiin, on protestanttinen Pohjola sen edellä ja epikurolaisuudessakin se jää keskitasolle.

Englannin imago puolestaan on nyt muuttunut ennen muuta moukkamaisen jalkapallorahvaan symbolisoimaksi, sehän kansoittaa maanvaivana maanosamme etelän lomakeskuksia. Suurimmat kulttuurisaavutukset, kuten Beatles, olivat aikoinaan toki merkittäviä, mutta vain siksi, että ne avasivat tietä uudenlaiselle nuorisokulttuurille.

Kuitenkin englannin kieli ja sillä kielellä tuotettu ns. popkulttuuri ovat vallanneet maailman. Niiden arvosta en tässä viitsi sanoa mitään, mutta niiden vaikutusvalta on monin verroin suurempi kuin vielä sata vuotta sitten voitiin edes pitää mahdollisena.

Korkeakulttuuriakin USA:sta toki löytyy ja aivan erityisesti itärannikon juutalaisten kulttuurilehdet ovat huomionarvoisia. Kuitenkin maan yhteiskunta on kehittynyt niin kieroon suuntaan, että sen pitäminen esikuvallisena lienee mahdotonta jokaiselle täyspäiselle suomalaiselle ja useimmille muillekin.

Onko meillä siis nykyään edes mahdollisuutta nostaa mitään maata kulttuuriseksi esikuvaksi samassa mielessä, kuin vielä 1930-luvun lopulla tuntui ilmeisen normaalilta?

Kiinasta ja Japanista en ole puhunut tässä mitään enkä liioin Intiasta. Tiedän, että ne kaikki herättävät yhä suurempaa mielenkiintoa älymystön keskuudessa. Taloudellisen ja poliittisen vallan yhä kasvaessa myös  niiden kulttuurinen vetovoima on tuomittu kasvamaan. Katsellaanpa siis sinne päin.

 

lauantai 6. huhtikuuta 2019

Eläimellistymisen kysymyksiä


Erään eläimen kokemuksia

Michel Houellebecq, Sérotonine. Flammarion 2019, 347 s.

Michel Houellebecq on kiinnostavimpia nykykirjailijoita, joten kiiruhdin ostamaan hänen uutuuskirjansa jo ennen kuin sitä on suomennettu.
Pari vuotta sitten ilmestynyt Alistuminen (Ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=houellebecq ) kohahdutti aikanaan Ranskassa ja siellä tekijä taitaa vieläkin herättää suuria tunteita etenkin ns. edistyksellisissä piireissä, niin vanha vasemmistolainen kuin tiettävästi onkin.
Täytyy sanoa, että kirja on erikoislaatuinen, etten sanoisi omituinen. Sen ideana näyttää olevan osoittaa, millaiseksi maailma tulee, kun ihminen manipuloi psyykeään antidepressanteilla, jotka lisäävät serotoniinin tuotantoa.
Kirjan lopussa kirjoittaja ikään kuin vetää yhteen esittämiensä kokemusten velan tuolle pienelle valkoiselle pillerille. Pillerin rooli on erikoinen: se ei luo, eikä muuta, vaan tulkitsee.
Selkeät asiat se päästää läpi, muut jättää seulaansa. Se luo uuden tulkinnan elämästä, vähemmän rikkaan, vähemmän keinotekoisen ja tietyssä mielessä jäykän. Se ei anna mitään onnentunnetta eikä edes todellista lohtua. Sen sijaan se tekee elämästä muodollisuuksien jatkumon. Näin se auttaa ihmistä -joka muutoin kärsisi masennuksesta- jäämään henkiin ainakin joksikin aikaa.
Siinä mielessä kuin päähenkilö asiat kokee, kyse näyttää olevan tietystä eläimellistymisestä. Kirjan ehdottomana keskipisteenä ovat animaaliset halut, seksi ja ruoka ja jälkimmäiseen lisättynä vielä viini ja muu alkoholi.
Tämä uuden ajan soma ei siis ole onnellisuuspilleri eikä myöskään se rohto, joka Huxleyn Uudessa uljaassa maailmassa auttoi antamaan ihmisille aina silloin tällöin tarvittaessa rajuja kokemuksia (Ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=huxley) .
Tämä näyttääkin olevan portti kylmäveriseen eläimellisyyteen.
Kirjan alkupuolella kertoja lähtee rakastajattarensa luota, kun paljastuu, että hän on vain yksi monista seksipartnereista, joiden joukossa on myös runsaasti erirotuisia koiria… Kyseinen tyttö on japanilainen ja kertoja päättelee, että kaiketi myös seksi hänen kanssaan oli tytölle merkinnyt tietynlaista eläimellisyyttä.
Seksiasiaa kirjassa on muutenkin niin paljon, ettei vanha sanakirjani riitä alkuunkaan moninaisten termien tulkitsemiseen, mutta suurimman osanhan voi ilman muuta päätellä asiayhteydestä.
Varsin pirulliselta tuntuu kuvaus eräästä would-be -näyttelijästä, joka oli onnistunut saamaan esitykselleen sivun Le Monden kulttuuriosastosta ja kaksi Libérationista. Kyseessä oli esitys, jossa tyttö masturboi jalat harallaan yleisön suuntaan ja joku luki samaan aikaan Jacques Bataillen tekstejä…
Mutta sen kauemmas syvällisiin, eli siis ainakin vielä 90-luvulla muodikkaisiin ranskalaisten halufilosofien hörhöilyhin kirjoittaja ei viitsi mennä, vaikka hänen tuotantoonsa näyttääkin kuuluvan muuan alan teos.
Sen sijaan elämän keskipisteeksi muodostuu seksin kaipaaminen, kun on tullut jätettyä kaksikin suurta rakkautta.
Toinen suuri teema on ruoka, joskin kulinaarisia nautintoja kuvataan vain nimikkeiden avulla. Vaikeaahan makukokemusten välittäminen sanallisesti onkin, mutta eivät ne itse asiassa näytäkään kovin merkittäviltä. Sama koskee viinejä, joiden ohella kertoja päihdyttäytyy usein ja määrätietoisesti.
Joskus menee monia pulloja viiniä yhtä soittoa ja väkeviä päälle. Sitten aletaan käyttää kovempia. Kertojan ystävä, traagisen kohtalon saava vanhan aatelissuvun viimeinen vihanta juo systemaattisesti vodkaa melkoisia määriä. Kertoja tykkää konjakista ja likööreistä.
Lukemattomien ruokailujen kuvaaminen on muuan kirjan kiinnostava piirre ja samaa voi sanoa huolellisesti kirjatuista alkoholiannoksista. Kun ne Ranskan ravintoloissa ovat pieniä, 2-4 cl, ottaa kertoja joskus yksin tein triplat.
Tästä muistuukin mieleeni Joel Lehtosen Pariisiin sijoittama suomalainen eläinlääkäri Hirvo Törsö, joka on Ranskaan perinpohjin pettynyt, kun ei maassa saa kunnon ryyppyjä, toisin kuin spriikauden Suomessa.
Joka tapauksessa serotoniini näyttää aiheuttavan jonkinlaisen eplkän eläimellisyyden tilan muuttumisen luonnolliseksi ja kylmäverisesti omaksutuksi.
Kertojan vanha ystävä kokoaa normandialaiset maidontuottajat pysäyttämään Brasiliasta ja Irlannista tullutta maitoerää, eikä tyydy pelkkään kaluston tuhoamiseen ja vandalismiin. Hän alkaa myös tulittaa santarmeja rynnäkkökiväärillä. Kuolonuhreja tulee kymmenkunta…
Ystävä ampuu myös itsensä. Niin ikään kertoja suunnittelee kylmäverisesti itsemurhaa, mutta ei tule sitä tehneeksi.
Kaameaa sen sijaan jo on, kun hän tähtää kiikarikiväärillä entisen rakastajattarensa lasta. Hän on saanut päähänsä, että kyseessä on yksinkertainen yhtälö: joko hän tai minä. Tarvitaanko koko asiassa oikeastaan mitään moraalia: eläinurokset tappavat aivan normaalisti ja vaistomaisesti naaraiden aiemmilta uroksita saamat pennut…
Maali on erinomainen, palapeliä tarkkaavaisesti kokoava lapsi. Liipasimesta sentään jää vetämättä, mutta sen enempää vaikutusta tällä eläimellisyyden puuskalla ei ole.
Itsemurhakin jää tekemättä ja kirjan lopussa kertoja kysyy, eikö hänen oikeastaan pitäisikin antaa elämänsä kurjien hyväksi? Kristuksen esimerkki alkaa tuntua ymmärrettävältä, se, miten tämä aina harmistui sydänten kovettumisesta: ihmisille oli kaikki merkit annettu, mutta he eivät niistä välittäneet.
Itse asiassa kirjan loppu tuntuu minusta jotenkin päälle liimatulta. Viittaako se kukaties siihen, että hän olisi voinut tehdä kaksikin naista onnellisiksi, mutta ei ottanut tilaisuudesta vaaria, vaikka merkit oli annettu?
Johtuiko se ajan hengestä, loputtoman vapauden kuvitelmasta, johon me mukaudumme, ja joka meidät kukistaa?
Viittaako kirjoittaja siis kertojan elämän tyhjyyteen ja eksistentiaaliseen ahdistukseen, jonka hän torjuu serotoniinillä? Lakkaako kertoja käyttämästä rohtoa kirjan lopussa? Ei sitäkään kerrota.
Ilmeiseltä joka tapauksessa näyttää, että vanhaksipojaksi jääminen tilanteessa, jossa myös seksin tuoma hurmio alkaa yhä enemmän paeta ulottuvilta, on kirjan pohjimmainen, eksistentiaalinen tilanne. Sen lääkitseminen kemian keinoin ei ainakaan tässä tapauksessa ole ratkaisu, vaan tie eläimellisyyteen.
Mutta onhan kirjassa runsaasti ruokasanastoa ja kiinnostavaa kuvausta etenkin Normandiasta.