Ei vain siltarummuista

 

Kulttuuri sinnittelee

 

Etelä-Savolla on pitkään jo mennyt huonosti. Väki häipyy, palvelut lopetetaan. Alueen saattohoidon symbolina on nyt päätetty, että vanhukset viedään elämänsä loppumetrejä kärsimään eristyksiin kymmenien kilometrien päähän, jonne eivät omat eivätkä vieraat hevin pääse heitä katsomaan. Julkisilla välineillä se tuskin edes onnistuu.

Jossakin muussa maassa nuo kuolevat olisi lähetetty kotiinsa kuolemaan arvokkaalla tavalla läheistensä luona. Mutta kun se valtion virallinen doktriini vaatii, että heidät on pidettävä hengissä ikuisesti kustannuksista piittaamatta…

Voidaanhan sitä nyt tarpeellisen rahan säästämiseksi sitten yrittää saman tein tappaa koko seutukunta, esimerkiksi Savonlinnan tienoo. Valtio on myöntänyt tähän rahaakin auttamalla Joensuun yliopistoa kaappaamaan perinteisen opettajakoulutuksen pois kaupungista.

Siinä meni seudulta jopa tuhansia lahjakkaita nuoria ja satoja uusia asuntoja piti purkaa ja uusia rakentaa sitten Joensuuhun. Näinhän hölmölässä on ennenkin säästetty.

Suurena toivona oli sitten idänkauppa, venäläiset investoinnit ja turismi. Yhtä ja toista tuntui syntyvän, Retretin aikoinaan kukoistava, mutta nuupahtanut kuvataidekeskuskin heräili jo henkiin. Parikkalassa piti avattaman rajanylityspiste. Pelkästään Pietarin potentiaalilla oli toiveita saada uusia ja suuriakin projekteja kannattamaan.

No, sen asian hölmöili Putin, vaikka kyllähän moni itäsuomalainenkin raapusti nimensä sellaisiin kauppakirjoihin, joiden ainoa seuraus rahatukun saamisen jälkeen oli koko kohteen hiipuminen ja muuttuminen vähitellen raunioksi. Niinhän se käy, kun lähtee herrojen kanssa marjaan.

Eipä taida olla tulossa sitä suunniteltua suurta lomaristeilijää, joka kerralla toisi lomakohteisiin satoja turisteja, ei ole täysien turistibussillisten historiakierroksia esityksineen ja ruokalistoineen, jopa ne ihan oikeasti käytössä olleet lomamökit ovat nyt tyhjiä.

No, tämä tilanne päättyy joskus, mutta suonenisku vaikuttaa kauan. Naton joukkojen päämajan sijoittuminen Mikkeliin innostanee joitakin hörhöjä, mutta olisiko siitä korvaamaan sitä, mitä on menetetty viime vuosina eri syistä?

Pitäisin selvänä, että tuollainen instituutio, mikäli siinä on parikin sataa toimihenkilöä, aiheuttaa aika vaatimattomia kerrannaisvaikutuksia, ehkä nyt sentään ainakin seksimarkkinoilla, joilla saattaa syntyä paineita kaupallistumiseen.

Mutta sellaiseen kohdistavat toivonsa vain takapajuisimmat kehitysmaat. Mikäli puhutaan Itä-Suomesta, voidaan todeta, ettei se muodosta mitään yhtenäistä aluetta, jolla koettaisiin olevan yhteisiä etuja.

Kuten todettiin, Joensuun yliopisto pelasi härskiä peliä Joensuun kaupungin hyväksi ja Mikkeli ja Kuopio ovat aivan yhtä hanakoita syömään kuihtuvalta Savonlinnalta sen vanhan ylpeyden, keskussairaalan, johon oli perinteisesti kuulunut sairaanhoitajakoulutus. Nerokas soteuudistuksemme lopettaa sitten nuo paikalliset vuodeosastotkin.

Mieleen tulee paikallisen sutkauksen uusi sovellus: ”Istukeepa tähän, niin yliopisto hakkoo teijät ja sitten tulloo sote, joka tappaa teijät”.

Tuon Saimaan rikkoman alueen nousun lähteenä olivat aikoinaan metsät, joiden tuotteet vietiin kanavan kautta laivalla Pietariin tai hinattiin Vuoksenlaaksoon eli Suomen Ruhrille jalostettaviksi. Nyt ei kanavaa käytetä eikä kohta metsiäkään.

Suurpedot ovat taas palanneet niihin joukolla ja tilanne alkaa taas olla sama kuin puolitoista vuosisataa sitten. Silloinhan ne söivät paljon lapsia, mikä Sakari Topeliuksen mielestä jo pilasi koko Suomen imagon Euroopassa.

Mutta eipä täällä vielä ole kuoltu. Kulttuuri on Itä-Savossa eli Savonlinnan talousalueella hämmästyttävän elinvoimaista.

Olin viikko sitten katsomassa Savonlinnan orkesterin konserttia, jossa esiintyivät nuoret solistit. Tiesin, että se on hyvä, mutta kyllä se ylitti odotukset.

Nykyäänhän voi tehdä mitä tahansa typeryyksiä ja selittää ne taiteeksi ja anoa vielä niitä varten valtionapua. Esittävä musiikki on kuitenkin poikkeus sikäli, että kuulija ei ole ainakaan loputtomasti huijattavissa, vaan pystyy tietyssä mielessä jopa objektiivisesti sanomaan, onko esitys hyvä vai ei. Tämä koskee erityisesti klassista musiikkia.

Pari-kolmekymmentä nuorta, alkaen 7-vuotiaasta lapsesta parikymppisiin aikuisiin esitti lähinnä klassisia kappaleita (no, Saku Sammakko ehkä on siinä rajoilla) niin hienon eläytyvästi ja taitavasti, että vaimoa itketti niin, ettei hän saanut edes valokuvia otetuksi.

Voi vain kuvitella, miten mahtavalta tuntuu lapsesta saada esiintyä yleisölle kokonaisen sinfoniaorkesterin säestyksellä. Kuulijasta se oli ihan yhtä mahtavaa.

 Moni pienokainen ja murrosikäinenkin soitti hämmästyttävän puhtaasti ja jos joskus ehkä meni hieman toisinkin, korvasi asian sinfoniaorkesterin komea säestys.

Ulos mennessäni ohitin pienen tyttösen, joka vakavana puristi kädessään saamaansa kukkaa. Ajattelin, että nyt on sanottava ”Soitit hienosti!” Se jäi sanomatta, mikä kaduttaa vieläkin. Luultavasti se olisi ollut tilaisuus kerrankin vaikuttaa merkittävästi ihmiskunnan kokeman onnen yhteissummaan.

En tunne Savonlinnan orkesterin rahoitustilannetta. Ymmärtääkseni sen ydin on ammattimuusikoista koostuva Savonlinna-kvartetti ja sen lisäksi taitavatkin kapellimestaria lukuun ottamatta lähes kaikki olla amatöörejä. Kansalaisopistossa ja koulussa saa musiikin opetusta ja opettajat ovat varmasti ammattilaisia.

Savonlinna on kaupunki, joka loi maailmankuulut oopperajuhlat, mikä on toki jo koko maallemme merkittävä suoritus. Joensuun yliopiston tikariniskusta huolimatta niitä jatketaan yhä ja kuoroon ja esityksiin riittää yhä omaa väkeä.

Lisäksi kesäisin saapuu kansainvälisiä tähtiä esiintymään kaupungissa ja sen ympäristössä, etenkin kirkoissa ja jopa pappiloissa, ainakin Rantasalmella. Se on, sanoisinko, unohdetun kansan voimannäyttö. Kun siihen lisätään kaikki ne kuorot ja orkesterit (Rantasalmen nuoriso-orkesteri), joita lähiseudulla on, täytyy sanoa, että kulttuuritahto on kova ja saavutukset hienoja.

Parintuhannen asukkaan pitäjissäkin saattaa olla useita kuoroja (vrt. Sulkava), sen lisäksi löytyy kesäteatteria ja monenmoista kansalaisopistojen piiriä. Valtion rahaa ne käyttävät usein tuskin nimeksi tai ei ollenkaan. Uutuutena on, että kirkoissa, jotka muuten ovat olleet tyhjenemässä, pidetään aika usein konsertteja.

Tuntuu suorastaan siltä, että kulttuuriharrastukset tuolla valtion ja EU:n hylkäämällä seudulla ovat olleet vain kovasti kasvamaan päin. Se onkin ollut lähes ainoa, joka nykyään kasvaa.

Suomi on EU:n periferia ja sen kulujen nettomaksaja. Brysselistä käsin on näkyvästi suunnattu rahoitusta nimenomaan unionin syrjäseuduille. Asian voi todeta vaikkapa Viron venesatamista.

Kannettu vesi ei kaivossa pysy ja Itä-Savonkin on perustettava tulevaisuutensa muuhun kuin avustuksiin. Muuan elinkelpoinen ala on kulttuuri, joka yhdistettynä matkailuun (ja kulinarismiin) ansaitsee tukea ja arvostusta.

Kesäisin kaikki jo toimiikin. Entä talvet? Miltä kuulostaisi mahtava kansainvälinen musiikkitapahtuma ”Savonlinnan talvi”? Punkaharjun yökonserteissa saattaisi näkyä vielä vanhan ajan tähtitaivas ilman valosaastetta…

 

Pahat sanat

 

Pannaan uusiksi

 

Kieli on jatkuvassa muutoksen tilassa. Ihmiset, jotka ovat viettäneet muutaman vuosikymmenen ulkomailla ja palaavat taas isiensä maille (joilla äiditkin usein ovat asuneet, mikä on tässä nykyään ehdottomasti mainittava), käyttävät usein sanoja, joita kukaan muu ei täällä enää käytä, ehkäpä ei edes ymmärrä.

Sitä paitsi he eivät tunne uusia muotisanoja ja fraaseja, eivätkä vanhojen sanojen yllättäviäkin uusia sivumerkityksiä.

Ajatelkaamme nyt vaikkapa sanaa ”panna”. 1960-luvulta maastamme muuttanut henkilö oli tottunut näkemään sen lukemattomissa yhteyksissä neutraalina verbinä, jolla nyt kyllä saatettiin viitata myös sukupuoliyhteyteen.

Tuollaisen merkityksen antaminen tapahtui silloin ehkä hieman sievistellen, jotta ei olisi tarvinnut käyttää noita varsinaisia tuota asiaa tarkoittavia sanoja, jotka saattoivat häiritä normaalin asiatyylin korrektiutta: nussiminen, kuksiminen, hässiminen ja niin edelleen. Stadilaiset bylsivät osoittaakseen kykynsä käyttää vieraita äänteitä.

Sit venia verbis. Nykyisinä ajattelun jälkeisinä aikoina ovat jo pelkät sanat alkaneet saada merkityksen, joka aikoinaan kuului vain lauseille, joihin liittyi ajatus. Kyse ei enää useinkaan ole vain sopivaisuudesta tai sopimattomuudesta, vaan asiaa voidaan ajatella jopa rikoksena ja siitä saatetaan rangaista tavalla tai toisella.

Nyt, tänä päivänä, paluumuuttajamme saisi aiheen ihmetellä, että tuota ”panna”-verbiä yritetään kaikissa mahdollisissa paikoissa korvata jollakin muulla. Toki laittaminen ja pistäminen ovat osittain samanmerkityksisiä, mutta panemisen pakonomainen karttaminen on kyllä silmiinpistävää.

Eihän noiden synonyymien merkitys ole keskenään ekvivalentti ja usein ne väärässä paikassa kuulostavat varsin typeriltä. Kukapa enää sanoisi -uskaltaisi sanoa- että halla pani taimet. Toisaalta ei voi sanoa niinkään, että se olisi ne pistänyt tai laittanut. Itse ”panna”-sana nyt vain on niin hirveä. Ehkäpä halla nykyään vain vie taimet?

Kasku kertoo, että kun eräälle teurastajalle kerrottiin, että paneminen ja pistäminen ovat sama asia, hän vastasi: ”kyllä siinä nyt vaan on eroa, jos minä pistän sian kuoliaaksi tai panen sen kuoliaaksi”. Tähän voinemme kaikki yhtyä, jos nyt uskallamme tuollaistakaan sanaa käyttää. Vieläkö joku uskaltaisi yrittääkään yhtyä edelliseen puhujaan?

Panemisen vastikkeina käytetyillä laittamisella ja pistämisellä on omat ongelmansa ja perinteensä. ”Laittaminenhan” tarkoitti hiljattain myös haukkumista, mahdollisesti venäjän sanan ”lajat”-mukaan (лаять, vrt. лайка). Mikäli haasteli laittamattomasti, ei siinä ollut moitteen sijaa ja tapana oli sanoa, ettei yrittänyttä laiteta. Ei häntä myöskään panna eikä pistetä.

Muuten, ”naiminen” tarkoitti vielä 1800-luvulla vain ja ainoastaan naimisiin menemistä. Sukupuoliyhteyteen sillä alettiin viitata vasta myöhemmin, mikä saattaisi liittyä koko avioliittoinstituution pyhyyden ja kunnioituksen vähenemiseen.

Itse sukupuoliaktista käytettiin sen sijaan hyvin usein termiä ”halaaminen”, mikä kaiketi koettiin myös kaikesta huolimatta suhteellisen siistiksi.

Siitähän lauletaan lukemattomissa lauluissa: Halaamista, halaamista, halaamista varten se heili on omistettu… Sulla oli halu halata ja mulla oli siihen taito… Kyllä pikkuinen poikakin halata saa, kun maksaa täyden hinnan…Raastuvan penkillä halasin minä mustalaisen Veeraa, ja niin edelleen ja niin edelleen.

Nykyisin annetaan jaxuhaleja ja kaikkien pitää halata toisiaan mahdollisimman usein, jotta voimaantuisivat ja todistaisivat eurooppalaisuutensa.

Mikäpäs siinä. Sitäkin enemmän tässä ihmetyttää tuo ahistus, joka liittyy nyt panna-verbiin. Se on aivan uusi asia ja syntynyt jopa aikakaudella, joka pitää normaalina myös ja erityisesti epänormaalia seksuaalista käytöstä ja närkästyy pahoin, jos sitä sellaiseksi sanotaan.

Ehkäpä voisi nostaa esille vain yhden aikakautemme indikaattorin: Fingerpori-sarjakuvan. Se edustaa aivan uutta huumorin aikakautta olettaessaan lukijakunnan ilman muuta ymmärtävän viittaukset sellaiseen seksuaalisuuteen, jota oli ennen tapana nimittää perverssiksi.

Eivät vain dildot ja anustapit kuulu Fingerporin kalustoon, vaan myös ja erityisesti homoseksuaalisuus ja sadomasokismi, ”junat”, pedofilia, zoofilia ja niin edelleen. Sotasukupolvi tuskin ilman muuta ymmärsi tuota huumoria, jota sai vanhoilla päivillään vielä lukea.

Sitäkin kummallisempaa on, että aivan tavallinen ja normaali sukupuolinen kanssakäyminen on samaan aikaan niin arka asia, että siihen(kin) viittaavaa aivan keskeistä sanaa yritetään pakonomaisesti välttää.

 Ehkäpä avain tuohon asiaan onkin siinä, että nykyään on tullut jo normaaliksi tavaksi ajatella kaikkien asioiden mahdollista seksuaalista ulottuvuutta ja etsiä lakkaamatta viitteitä siihen.

No, tässähän ei sinänsä uutta ole. Murrosikäiset ovat aina ajatelleet sillä tavalla ja kikatelleet loputtomasti omille assosiaatioilleen. Mutta että koko kansa, tai ainakin suuri osa siitä…

Asia tuntuu päälisin puolin viittaavan yleisön entistä suurempaan sofistikoitumiseen (huomaa hieno uudissana), mutta se tapahtuu tasolla, jota aikoinaan tunnettiin vain teinimaailmasta. Joka tapauksessa ilmiö kuvastaa nimenomaan sanojen, yksittäisten sanojen maagisen merkityksen lisääntymistä. ehkäpä se onkin vain muuan oire yleisestä tyhmenemisestä, infantilisoitumisesta (hieno sana tämäkin!)?

 

Lehdet putoo

 

Pappi journalistina

 

Tapani Ruokanen, Silminnäkijänä. Docendo 20204, 488 s.

 

Lehdistö on muuttunut. Lentoasemilta saa nyt usein turhaan etsiä lehtikioskeja ja kaupungilla se on vieläkin turhempaa. Monessa maassa kioskit elivät myymällä lehtien lisäksi monopolitavaraa, tupakkaa, suolaa ja tulitikkuja. Nyt niistä saa ehkäpä vain vettä ja postikortteja, jos niitä nyt yleensä enää on.

Kehitys lienee edistystä tässäkin asiassa. Paperimyllyt, jotka tuottivat käsittämättömiä määriä yhden aamun kulutustavaraa, tuotanto- ja jakeluketjut, jotka joka päivä liikuttivat tuhansia ja miljoonia tonneja ensin taloihin ja sitten kaatopaikoille, ovat käyneet yhä ohuemmiksi. Kaatopaikatkin ovat hävinneet.

Tämän vallankumouksen koko merkitystä emme käsitä, mutta esitän ainakin arvauksen, että painetun sanan hiipuminen käy yhtä jalkaa yleisen tyhmenemisen kanssa ja johtaa koko ajan tuhoisampaan järjen katoamiseen, niin hyvä asia kuin siirtyminen paperista digitaalisuuteen onkin luonnon kannalta.

En perustele asiaa tässä sen tarkemmin. Paperin vuosisata tai pikemminkin vuosituhat, noin kuvaannollisesti sanoen, päättyy joka tapauksessa nyt silmiemme edessä. Ne suurten ikäluokkien edustajat, jotka ryhtyivät aikoinaan journalisteiksi, saivat tehdä sen vielä erilaisessa maailmassa.

Toki tuo maailma oli erilainen monessa muussakin suhteessa. Suomi ei enää ollut kokonaisuutena kehitysmaa sanan takapajuisuutta tarkoittavassa mielessä. Reuna-alueilla, kuten sodan hävittämässä Lapissa se kuitenkin vielä muistutti sitä.

 Pierre Noran tarkoittamassa mielessä siellä, kuten vähän muuallakin Suomessa elettiin yhä keskiaikaa: uskonto oli voimissaan.

Vaikka Ruokasen veljekset valmistuivatkin papeiksi, he siirtyivät myös uuteen aikakauteen ja globaalin kehityksen länsimaisen kärjen myötä joutuivat ennen pitkää uskonnottoman aikakauden keskelle. He saivat myös läheltä kokea maailman kehityksen epätasaisuuden.

No, puhun tässä nyt vain Tapanista, hänen veljestään Miikasta ei tiedä mitään muuta kuin maantieteellisen liikkuvuuden.

Tapani valmistui siis papiksi, mutta ryhtyi lehtimieheksi. Skuuppeja syntyi jo 15-vuotiaasta lähtien ja tie johti sekä Kotimaan Että Suomen Kuvalehden päätoimittajaksi. Pankinjohtajanakin tuli käväistyä.

Kohtaamiset merkittävien ja merkillisten henkilöiden kanssa ovat huippujournalistille jokapäiväistä leipää, eikä siitä sen enempää. Lehtimiehen tie johti myös sotiin ja myllerryksiin ja hengenvaaraan rauhankin aikana, mikä on tietenkin viihdyttävää lukemista.

Kiinnostavinta antia minun mielestäni ovat kuitenkin ne kohdat, joissa puhutaan siitä, miten lehtien strategiaa hiottiin aikakausien murroksessa.

Some on syönyt lehtien aikoinaan hallitsemaa tilaa ja lukemisen sijasta on kuvallinen ja kuuloon perustuva viestintä tullut yhä tärkeämmäksi. Mainostajatkin ovat siirtyneet yhä enemmän nettiin.

Kotimaa-lehden tunnen vuosikymmenten takaa, kun pietistiset isovanhempani tilasivat sitä. Muistan, että lehden päätoimittajan nimikin oli Armo Nokkala ja totuin odottamaan, että se puhuu hurskasten kielellä, jolla ei maallisissa asioissa askarteleville ole mitään sanottavaa paitsi nuo iänikuiset ja ennalta arvattavat asenteet, joista tekopyhyys loistaa.

Tämä nyt oli lapsellinen mielikuvani. Itse asiassa lehdestä näyttää tulleen merkittävä journalistinen foorumi ja vieläpä samaan aikaan kun itse instituutio eli kirkko laski iänikuista alamäkeään. Paralleeli Maaseudun tulevaisuuden kanssa mainitaan kirjasakin.

Kumpaakaan lehteä en sen paremmin enää tunne, vaikka Maaseudun Tulevaisuus kuului aikoinaan lempilukemistooni ja siinä oli hyvien sarjakuvien ohella jopa teräviä ulkomaan katsauksia.

Sen sijaan Suomen Kuvalehteä olen lukenut koko ikäni ja se kuukuu ilman muuta maamme lehdistön kruununjalokiviin. Vaikka se on välillä ollut kovin tylsä, olen pitänyt velvollisuutenani tilata sitä aina, vieläpä paperimuodossa.

Olen lueskellut SK:ta koko sen ilmestymisen ajalta, ensin Yliopiston kirjastossa, jossa se jo kauan sitten oli saatavana painetussa muodossa ja sen jälkeen olen hankkinut noita vuosikertoja kotiinikin.

Nythän koko lehdistömme löytyy netistä, mikrofilmeihin verrattuna se on valtava edistysaskel, mutta ei ruutukaappaus paperista lehteä korvaa.

SK on ollut enemmän tai vähemmän aikansa kuva, toki yksipuolinen, mutta sentään koko Suomesta kiinnostunut. Sen tapa käsittää asiat on muuttunut vuosikymmenten varrella kiinnostavalla tavalla ja se on niitä lehtiä, joita yhä löytyy kirjakaupoistakin. Ei se mikään Spiegel ole, mutta onpahan ainakin suomalainen.

 Se on jossakin määrin, mutta vain jossakin määrin verrattavissa niihin high-brow -lehtiin, joita vielä löytyy vastaavista kirjakaupoista ympäri maailman. Meillä tosin esimerkiksi Akateeminen kirjakauppa on luopunut kaikesta kannattamattomasta ja sen mukana myös lehtivalikoimasta on tullut yhä surkeampi. Ehkäpä se on lopun edellä.

Mutta SK:lla on joka tapauksessa aina ollut kunnianhimoa ja se on myös osannut haistaa, mitä sellaista se pystyisi antamaan lukijalle, jota netistä ei saa. Ruokanen ei asiaa mainitse ja saatan erehtyä, mutta luulen, että juuri hänen aikanaan lehti alkoi julkaista merkittävien päättäjien henkilökuvia.

Ne eivät ole muutamassa tunnissa vanhenevaa tavaraa ja mikäli ne ovat asianmukaisen kriittisiä, ne saattavat antaa paljon enemmän eväitä asioiden ymmärtämiseen kuin huolellisestikaan tehdyt uutiset, skuupeista nyt puhumatta.

SK tunkeutui Ruokasen aikana myös moneen sellaiseen asiaa, joka näyttää olleen tabu arvostelijoille. Kyseessä oli esimerkiksi presidenttien arvovalta, Supon kummalliset edesottamukset ja talouselämän suuret skandaalit.

Jostakin merkillisestä syystä esimerkiksi Alpo Rusin väärää vakoilusyytettä ei haluttu korjata eikä virhettä myöntää missään. Kaikki tahot olivat Supolle myötäsukaisia. Kuka siitä hyötyi? Kuka oli kaiken takana? En saa tästäkään kirjasta vastusta kysymykseen. Kuvittelen, että viitataan presidenttiin, mutta en tiedä.

Myös talouselämässä tahtiin megaluokan möhläyksiä, huijauksia ja petoksia. Nokia petti täysin härskisti Elcoteqin ja kaatoi sillä suuren suomalaisen yrityksen. Pankkimaalimassa vallitsi uskomaton hybris ja Koiviston ja Ahon johdolla oltiin vähällä tuhota koko maa.

Konnia ja syyllisiä löytyy, mutta myös sankareita ja ne sijoittuvat ennen muuta kristillisen lähetystyön kentille. Monesta näyttää olevan palkitsevampaa hekumoida marxilais-leniniläisessä hengessä ajatuksella vastustajiensa tappamisesta kuin edes ajatella, saati harjoittaa uhrautuvaa työtä lähimmäisten hyväksi. Mitä sekin auttaa, mitä ratkaisee?

Juuri sellaista joka tapauksessa on Ruokanen löytänyt lähetystyöntekijöiden piiristä, vaikka onhan siellä vaikuttanut joku pedofiilikin. Tutkiva journalisti on ainakin tästä vakuuttunut. Ei se hyvä, mitä tehdään, poista pahaa, jos sellaista tehdään.

Elämme parhaassa mahdollisessa maailmassa, kuten Voltairen Pangloss suurta esikuvaansa jäljitellen päätteli. Kunnon journalisti ei kuitenkaan tyydy ylistämään näkemäänsä ja kumarra kuvia, vaan uskaltaa käydä terrierinä kunnianarvoisienkin instituutioiden kinttuun kiinni.

Kyllä siitä voi joutua maksamaan Suomenkin kaltaisessa maassa ja mahtimiehet ovat täälläkin mahtailleet kykenevänsä erottamaan pappipahan tehtävästään, mikäli tarvis vaatii. Niistäkin on joka tapauksessa selvitty, mikä todistanee hyvää maamme poliittisesta kulttuurista.

Mutta millaista on journalistinen kulttuuri ja miten se on muuttunut? Journalisti ei ymmärrettävästi ole ryhtynyt ruotimaan kollegoidensa paheita, kuten pahantahtoisuutta, hyväuskoisuutta ja laumaantumisen autuasta typeryyttä.

 Kuitenkin ulkopuolisesta tarkkailijasta näyttää, että nuo paheet ovat saaneet yhä enemmän ymmärrystä ja sijaa tuossa hyväveli ja yhä enemmän myös hyväsisko-maailmassa. Kiitos ja moite menevät jo luontevasti poliittisen leirin mukaisesti ja oikeinajattelusta näyttää tulleen normi, jota harva enää edes kykenee asettamaan kyseenalaiseksi.

Muistelmat eivät ole tutkimus ja tietenkin niissä oma ääni aina kaikuu ylimpänä, jos nyt muiden ääntä edes yritetään saada kuuluville. Journalistisen maailman kehitys viimeksi kuluneiden puolen vuosisadan aikana olisi joka tapauksessa hyvin tärkeä aihe.

 Sitä tämäkin kirja valaisee pieneltä, mutta silti kiinnostavalta osaltaan.