Suuria ratkaisuja odotellessa.

 

Ihmemaita

 

Pohjois-Amerikan Yhdysvalloilla, joita yleensä sanotaan vain Amerikaksi, menee aina vain hyvin, siis taloudessa. Referoin tässä lähinnä The Economistin viime viikon numeron ajatuksia.

Putin ja kumppanit ovat nyt ristiretkellä yrittämässä kammeta Amerikkaa pois maailmantalouden keskuksen paikalta, mutta se ei vain tunnu onnistuvan. Varantovaluuttana dollari on yli muiden, eikä sitä uhkaa mikään, vaikka Putin jo kymmenisen vuotta sitten innostui kuvittelemaan, että nyt sen aika olisi lopussa.

Pääomamarkkinoiden arvon suhteen (market capitalisation) USA:lla on johtoasema, eikä sitä tunnu uhkaavan mikään. Vain kerran, 1980-luvulla näytti hetken siltä, että Japani jyrää kaikki muut ja kauppakamarinulikat kaikkialla alkoivat opetella japania ja sen kulttuuria.

Mutta se kesti vain hetken. Japani on nyt hyvin harmaantunut eli keski-ikä on korkea, mutta se ei vain haali maahansa vierastyöläisiä, saati maahanmuuttajia. Sen velkaantumisaste on maailman huippua, mutta silti sen arvopaperit ovat kova sana. Siinä on maa, johon luotetaan sen kulttuurin takia.

Yhdysvallat luottaa dollariinsa, jossa taas kerrotaan luotettavan Jumalaan, mikä nykyään lieneekin sama asia. Yhdysvaltain valtionvelka ei ole vielä huimaa japanilaista tasoa, mutta sinne ollaan menossa, eikä kumpikaan presidenttiehdokas lupaa leikkauksia. Miten voisikaan.

Japani harmaantui yhdessä hujauksessa ja joutuu nyt elättämään valtavaa määrää vanhuksia, jotka kykenevät vain nauttimaan palveluita. Mutta itse asiassa kulutus onkin tuotannon veroinen asia taloudessa ja viime kädessä koko talouselämän ja saman tein koko nykyisen muunkin elämän suuri tarkoitus. Muistakaa tämä, nuoret!

Myös Kiina, Amerikan suuri haastaja, harmaantuu lähivuosina erittäin nopeasti. Ennusteen mukaan sen väestön mediaani-ikä, joka näyttää nyt olevan suunnilleen USA:n luokkaa (noin 40) syöksyy parissa vuosikymmenessä 50:een ja ennen vuosisadan loppua 60:een.

Ei siinä mitään, kaikkihan me vanhenemme, vai kuinka? Vauhti on tässä kuitenkin taas se olennainen tekijä. Economistin käyrien mukaan USA:n väestön mediaani-ikä on noin 45 vuotta vielä tämän  vuosisadan lopulla, kun se Kiinassa on silloin jo 60 ja EU:ssakin 50.

Yhdysvallat näyttää siis pystyvän mahdottomaan tässäkin asiassa. Se on kuin ampiainen, jonka ei pitäisi pystyä lentämään, mutta joka siitä huolimatta vain lentää.

Strategisesti suuri ongelma on maailman suurimmalla energian tuottajalla ja tuhlaajalla (USA) ollut riippuvuus ulkomaista, mutta nyt sekin on voitettu särötyksen avulla. USA tuottaa enemmän kuin käyttää ja tuhlaa, eikä äänestäjiä tarvitse kiusata energian hinnan korotuksilla. Varmemmaksi vakuudeksi ainakin Trump on vielä ilmoittanut eroavansa koko ilmastosopimuksesta.

Toki USA:n suhteellinen rooli maailmantaloudessa on jatkuvasti kutistunut ja se johtuu nousevan idän ja etelän kasvusta.

Mutta ei sielläkään kaikki tasaisesti kasva: USA:n osuus maailman väestöstä on nyt 4% ja vuonna 2100 sen ennustetaan olevan suunnilleen sama. Kiinan osuus on nyt 18%, mutta vuonna 2100 vain 6%. Euroopan unionin osuus laskee 6%:sta 3,5%:een. Tulevaisuus on musta.

Mitä talouteen tulee, USA:n osuus maailman tuotannosta laskettuna ostovoimakorjatulla BKT:llä (PPP)oli vuonna 2000 23%. Nyt se on enää 16% ja suunta on laskeva. Markkina-arvolla mitaten USA:n talous muodostaa silti yhä neljänneksen maailmantaloudesta.

Kiinakaan ei ole tasaisesti ollut ohittamassa Amerikkaa, jonka ohi sen jo taannoin ajateltiin päässeenkin. Sen tuotanto itse asiassa oli vuonna 2021 75% USA:n vastaavasta, mutta nyt vain 65%. Asiaa ei mainita, mutta kyseessä täytyy olla markkina-arvoinen BKT.

Tämä kuulostaa lännen kannalta kovin lohdulliselta ja on ilmeistä, että Economist on tässä numerossaan keskittynyt kaivamaan esille nimenomaan argumentteja, jotka horjuttavat kuvaa tasaisen varmasti taantuvasta Amerikasta.

Itse asiassa se on nyt maailman rikkain maa, vaikka rikkaus jakaantuukin epätasaisesti, GINI-indeksi on pysytellyt samoissa lukemissa Venäjän kanssa

USA:ta voidaan verrata Saksaan jonka talouden kehitystä Economist luonnehtii lakonisesti: ”from bad to worse”. Taustalla on niin tuon maan väestökehitys, mitä ei voi korvata hölmöläisten tapaan maahanmuutolla, vähä-älyinen energiapolitiikka ja keskeisen tuotannon jääminen uusien aasialaisten kilpailijoiden, erityisesti Kiinan jalkoihin. Kustannuksistahan se on kiinni.

Sama perusongelmahan on myös koko Euroopalla ja USA:llakin. Kirjoitus seinällä ei enää ole mitään salakieltä. Globaali vapaa kilpailu on valtavasti hyödyttänyt ´maapallon entistä köyhälistöä, kuten se on hyödyttönyt myös sen talouden moottoreita, Amerikkaa ja Eurooppaa. Mutta nyt on ohitettu kulminaatiopiste.

Tarina on samanlainen kuin 1800-luvulla, kun Britannia siirtyi kannattamaan vapaakauppaa, joka tuotti sille valtavan hyödyn pioneeriasemasta johtuen.

Se menetettiin sitten aikanaan ja sata vuonna myöhemmin koko maa oli konkurssikypsä, kunnes se kovalla sokkiterapialla pelastettiin. Rahaa on taas, mutta ihmisten onnellisuudessa ja viihtyvyydessä taitaa olla puutteita. Kulttuuri on, mitä on.

Samahan se on Amerikassakin. Kyllä rahaa löytyy ja jopa kuluttajiakin. Tuottajat sen sijaan kohtaavat rakenteellisen ongelman yrittäessään kilpailla Aasian kanssa. Tämä huolimatta siitä, että kotimaisen työvoiman kulut pidetään kurissa.

 Hyvinvoinnin ja rikkauksien epätasainen jakaantuminen on silmiinpistävää. Ihmiset ovat menettämässä työn mukana arvokkuutensa ja itsekunnioituksensa (vrt. Vihavainen: Haun dignity tulokset). Amerikka on slummien maa. Siellä onnellisuus on vain vähentynyt 1950-luvulta lähtien. Aasiassa se muistaakseni on merkittävästi lisääntynyt.

Suomen kehitystähän voi verrata Saksaan. Olemme innokkaita vannomaan arvojen nimiin ja kehtaamme jopa ajatella, että velatkin pitäisi maksaa, pieni maa kun olemme. Meille ei myöskään ole pakko antaa lainaa.

Mutta Saksaa en sanoisi ihmemaaksi, se on itse valinnut sellaisen tien, jonka päässä voi olla vain onnettomuuksia koko kansakunnalle, joka ilmeisesti katsoo ne ansainneensakin. No, Jedem das Seine, sanottiin ennen Preussissa. Enäähän ei uskalleta.

Suomi sen sijaan in ihmemaa. Meillä tulojen ja varallisuuden jakaantuminen on kansainvälisessä vertailussa hyvin tasaista (googlaa GINI) ja pidämme kunnia-asiana tehdä koko maapallonkin hyväksi enemmän kuin kukaan muu.

Ja ihmeiden ihme: olemme maailman onnellisin kansa. Toki tämä on vain oma kuvitelmamme, mutta kukapa pystyisi moista kuvittelemaan toisten puolesta.

Kenties tämä perustuu hölmöyteen, kuten jotkut muutkin saavutuksemme? Entä sitten? Kuten ns. taloustieteessä yleensäkin, kuvitelmatkin ovat tosiasioita ja usein jopa niistä tärkeimpiä.

Tämä tosiasia on hyvin tärkeä sellainen. Sitä vaalikaamme.

 

Shakkia

 

Elämää suurempi peli

 

Vladimir Nabokov, Lužinin puolustus K.J. Gummerus 1966 (Защита Лужина 1930). Englanninkielisestä laitoksesta The Defence suomentanut Juhani Jaskari. 215 s.

 

Šakki tuntuu ulkopuolisesta rauhallisten, kylmästi harkitsevien miesten peliltä, jossa nuo strategit pyrkivät hallitsemaan pientä taistelukenttää toinen toistaan ovelammilla sotajuonilla. Niissä omien joukkojen tahallinen uhraaminen on aivan yhtä normaalia ja sallittua toimintaa kuin mikä tahansa muukin. Toisin sanoen, sota on totaalisen moraalitonta.

Itse pelasin tuota peliä joskus kymmenvuotiaana ja hävisin yksinkertaisuuksissani melkein kenelle tahansa. Sen jälkeen hylkäsin sen, kunnes lukioaikana sain tietää, että Seurahuoneen ravintolaan pääsee sisään ilman papereita, jos sanoo menevänsä šakkikerhon istuntoon. Ainakin yhden oluen tämä peli teki minulle mahdolliseksi ostaa taskurahoillani. Peli ei vieläkään kiinnostanut.

Mutta šakin harmittomuutta ei pidä liioitella. Olen lukenut totena kerrotun tarinan siitä, että intialaisten ruhtinaskuntien välillä olisi syttynyt sotakin siitä, että muuan suuttunut prinssi oli lyönyt toisen prinssin kuoliaaksi šakkilaudalla.

Intohimot pelilautojen äärellä saattavat kasvaa todella suuriksi. Kukapa ei muistaisi Boris Spasskin ja Bobby Fischerin välistä ottelua, jossa näytti jo tapahtuvan kahden maailmanjärjestelmän välisen paremmuuden ratkaisu.

Molemmat pelaajat olivat niin sanottuja friikkejä, joita šakkimaailman huipuista lieneekin valtaosa. Normaalin ihmisen aivot eivät kykene ajattelemaan eteenpäin monenkaan siirron verran niitä lukemattomia mahdollisuuksia, joita tietynlainen asetelma tarjoaa.

Eihän niitä itse asiassa olekaan mahdollista tietää, jos ja kun vastustaja koko ajan varautuu puolestaan kaikkiin mahdollisiin, tai siis mielestään todennäköisiin siirtoihin. Asetelmat muuttuvat koko ajan.

Todellinen ässä tässä pelissä näyttäisi olevan henkilö, joka sijoittuu niin sanotulle autismikirjolle ja joka pystyy mielessään käsittelemään verrattomasti suurempia strategisia tehtäviä kuin tavallinen normaaliaivoilla varustettu ihminen.

Silloin šakista myös voi tulla intohimo, joka syrjäyttää elämässä miltei kaiken muun. Mikäli addikti onnistuu rimpuilemaan irti tuosta intohimostaan, hän saattaa päästä pitkälle jollakin toisella alalla ja yltää normaalia suurempiin suorituksiin. Esimerkkejä on.

Suotta ei renessanssin uomo universalen ihannetta kuvannut Baldassare Castiglione kirjassaan Hovimies todennut, että hovimiehen kyllä on syytä osata myös šakkia.

Kuitenkaan hänen ei ole sopivaa osata sitä liian hyvin, sillä silloin paljastuisi se häpeällinen seikka, että hän on uhrannut kohtuuttomasti rajallista aikaansa yhdelle harrastukselle ja joutunut sen takia laiminlyömään monia muita.

Nabokovin Lužin on selvästi autistinen poika, jota koulussa sen takia sietämättömästi kiusataan. Kiusaaminenhan on yhtä luonnollinen kuin pahanlaatuinenkin käyttäytymismalli homo sapiensin pentulaumoissa.

Koulusta tulee helvetti, jota päähenkilö huomaa yllättäen pääsevänsäkin pakenemaan šakin maailmaan. Hänestä tulee ihmelapsi, jota näytellään monessa maassa ja joka kiertueillaan pelaa ja voittaa simultaanipelejä ja pelaa sokkona aikuisia mestareita  vastaan.

Mutta nuoren nerous on yksipuolista. Itse asiassa hän, eristäydyttyään muista ja keskeytettyään koulunsa, tuskin oppiikaan muuta kuin tuon pelin ja elää koko ajan siinä, rasittaen aivojaan murtumisen rajoille.

Herättyään ylirasituksen jälkeisestä koomasta Lužin yrittää normaalistua ja hänen vaimonsa (kyllä, hän menee naimisiinkin) yrittää pitää hänet erossa kaikesta šakkiin liittyvästä.

Mutta kerran vanhat muistot heräävät ja Lužin alkaa nähdä koko maailmansa šakkipelinä. Kaikki hänen ympärillään saa merkityksen pelin osana ja hän pyrkii kuumeisesti selvittämään, millaista hyökkäystä häntä vastaan ollaan nyt rakentamassa ja miten hän voisi kehittää puolustuksensa.

Ratkaisukin löytyy. Se on yksi noita yllättäviä venäläisiä siirtoja, jotka lyövät vastustajan rationaaliset suunnitelmat odottamattomalla typeryydellään. Tällainenhan on itse asiassa muuan venäläisen kirjallisuuden locus classicus.

Kirja tapahtuu enimmäkseen ensimmäisen maailmansodan jälkeisessä Berliinissä venäläisten emigranttien keskuudessa ja siinä on myös kiinnostavaa ajankuvausta.

Erikoisena yksityiskohtana pistää silmään se, että Lužinin vaimo koko ajan teitittelee miestään. Ei se venäläisessä eikä saksalaisessakaan kulttuurissa niin merkillistä ollut ainakaan tuohon aikaan. Venäjässähän on vielä patronyymi eräänlaisena väliasteena.

Mutta entä kääntäjä, joka käytti englanninkielistä laitosta?

Englannissahan kaikki nykyään teitittelevät. You on monikon toinen persoona. Sinuttelumuoto thou on hylätty jo ammoin. Enpä tiedä, miten Nabokov esitti asian omassa tekstissään venäjäksi ja miten englanniksi. Hienoa joka tapauksessa, että kääntäjä on tämänkin noteerannut.

 

Epäyhdenvertainen suhde

 

Setämies ja pissis

 

Vladimir Nabokov, Naurua pimeässä (Камера обскура 1933, Laughter in the Dark 1938). Gummerus 2003, 276 s.

 

Tämä kirja käsittelee ikituoretta teemaa, mutta on tietenkin anakronismi käyttää siitä puhuessa meidän aikamme käsitteitä. Käytän nyt kuitenkin, koska hyviin tapoihin kai kuuluu jo olettaa että nykyaikainen lukija -joita sentään vielä on- ei ymmärrä enää edes sadan vuoden takaista maailmaa tai ymmärtää sen jotenkin väärin.

Sana ”setämies” ei nykyään enää viittaa Vanja-enon tapaisiin henkilöihin (vrt. Vihavainen: Haun setämies tulokset), vaan sellaisiin vanhempiin mieshenkilöihin, jotka tuntevat vetoa nuoriin tyttöihin, mutta torjutaan väärän ikäisinä.

 Nuo ”pissikset” huvittelevat kokeilemalla viehätysvoimaansa ja sättivät ja halveksivat omissa piireissään lemmenkipeitä ukkoja, jotka kyllä kelpaavat sugar daddyksi, mutta eivät tietenkään parinmuodostukseen, minkä biologia jo kai sanelee.

Setämies-sanan uuden, eli siis nykyisen sisällön, kuten huomattavan osan koko muutakin kielenkäyttöämme määrittelevät siis nykyään nuoret, lähes alaikäiset tytöt. Myös murrosiän juuri sivuuttaneet pojat ovat tärkeässä roolissa. Ajatelkaamme vain käsitettä MILF (mom I’d like to fuck). Se on ihan valtavirran käsite eikä slangia.

Koko yhteiskuntamme näyttää jo katsovan maailmaa teini-ikäisin silmin. Se heijastaa seksin ja sen ympärille kasvaneen valtavan bisnesmaailman merkitystä ja koko yhteiskunnan infantilisoitumista. Mutta tämä ei nyt ole tässä varsinaisena aiheena.

Vladimir Vladimirovitš Nabokov oli venäläis-amerikkalainen kirjailija, jota on luonnehdittu täysin kaksikieliseksi. Hänet teki Suomessa tunnetuksi erityisesti pedofiilistä suhdetta kuvaava romaani Lolita. Muistan, että sen aihepiiriä meillä kyllä kauhisteltiin, mutta en muista, että sitä olisi vaadittu sensuroitavaksi. Muita kirjoja sensuroitiin samaan aikaan kyllä.

Nabokovin tausta oli yläluokkainen ja moni lienee käynytkin hänen kotimuseossaan Pietarin Bolšaja Morskajalla. Se avattiin vuonna 1997, kun emigranttikirjallisuuskin oli rehabilitoitu. Isä Vladimir oli liberaalin Kadettipuolueen (KD- Perustuslailliset demokraatit) johtajia ja murhattiin Berliinissä attentaatissa, jonka varsinainen kohde oli toinen kadetti, Pavel Miljukov. Koti oli siis rikas, mutta vapaahenkinen.

Länsimaiseen kulttuurikeskusteluun Nabokov toi uuden käsitteen, joka herätti laajasti huomiota. Nerokakassa Gogol-esseessään hän selitti käsitettä ”pošlost” (Vihavainen: Haun ylpeä typeryys tulokset), jota lännessä ei tunnettu, vaikka sen mukaisesti käyttäydyttiin.

Amerikkalaiset ja saksalaiset näyttivät Nabokovin mielestä olevan erityisen alttiita tuolle ominaisuudelle, joka merkitsi helppohintaisen roskan esiintymistä syvällisyyden nimellä. Venäläiset sen sijaan kavahtivat sitä.

Itse olen joskus suomentanut pošlostin helppohintaisuudeksi, mutta ei se asian koko merkitystä tavoita. Huomattakoon, ettei kyseessä ole pelkkä intelligentsijan käyttämä termi, se sopii myös kansanihmisen suuhun ja normaaliin arkikieleen.

Kokonaisen kansan arviointi jonkin asian suhteen voi tarkoittaa tietenkin ennen muuta valtakulttuurin arvioimista. Nabokov myöntää, että Neuvostoliitto oli pošlostia tulvillaan. Kuinka sitten oli mahdollista, että venäläiset halveksivat sitä? Ilmeisesti vain siten, että he halveksivat koko neuvostosysteemiä.

Tämä voi kuitenkin olla vain hyvin rajoitetussa määrin totta. Kyllä totalitarismi pakotti laumalle omat arvonsa niin silloin kuin nytkin. Viholliseksi osoitetun kulttuurin pošlostia kyllä sopi ja sopii halveksia mielin määrin. Itsekritiikki on vaikeaa ja sodan aikana lähes mahdotonta.

Mutta tämä ei nyt ole tässä käsitellyn kirjan varsinainen sisältö tai on sitä vain rajoitetussa mielessä. Kirjan asetelma on toki irvokas: viisikymppinen (kuusikymppinen?) rikas mies hylkää perheensä ja muuttaa yhteen pissiksensä kanssa, jota hän palvoo.

Tämä taas teeskentelee suurta rakkautta ja pettää sugar daddyä mahdollisimman törkeästi. Kun setämies sokeutuu, huvittelee pissis poikakaverinsa kanssa asumalla samoissa tiloissa ja jopa syömällä samassa pöydässä.

Joskus tapahtuu asioita, jotka saavat sokean mielipuolisuuden partaalle. Kuuluu outoja ääniä, niin, jopa nauruakin? Nauraako rakastettu hänelle?

P

Ylenpalttisen harras palvonta muuttuu helposti loukatun narsistiseksi raivoksi. Petollisen rakastetun tappaminen tarjoaisi nyt suurimman tyydytyksen, mutta sokeat ampuvat huonosti.

En pilaa lukunautintoa selostamalle sen enempää kirjan juonta. Totean, että siinä on myös Hitlerin aikakautta edeltävän ajan kuvausta ajan Saksasta ja Ranskasta ja rikkaiden matkailusta.

 

Mihin meillä on varaa?

 

Sivistys ja raha

 

Aina havaitessani julkisia paikkoja, patsaita ja muistomerkkejä taas yhdessä uudessa maassa töhrityn, totesin menneinä vuosikymmeninä, että sivistys on nyt siis levinnyt tännekin (sarkasmia).

Ennen pitkää kävi ilmi, että tuon ilmiön leviämistä oli hidastanut lähinnä suihkemaalien hinta. Sama typeryys apinoitiin innolla koko maailman sivistyksen vastaisissa piireissä.

 On luultavaa, että tuo ilmiö ja sen kasvualusta ovat aina olemassa. Vain niille annettu arvostus vaihtelee. Tälläkin hetkellä se on joillakin seuduilla kehuttua ja arvostettua valtavirtaa, toisissa taas harvinaista barbariaa.

Itse kukin ymmärsi, missä tämän sivistyksen kehto oli. Se oli amerikkalaisissa slummeissa, joista oli tullut tarpeettoman ihmisaineksen kaatopaikkoja. Siellä elettiin sosiaalituilla ja rikoksella ja vihattiin koulutusta ja porvarillista elämäntapaa, jossa käydään töissä ja huolehditaan perheestä.

Joskus tutkijat puhuivat niin sanotusta vastakulttuurista tarkoittaen vaihtoehtoista, mutta ihan yhtä arvokasta (kukas näitä nyt muka pystyy tuomitsemaan?) elämäntapaa, jonka juuret olivat syrjinnässä, orjakaupassa ja muissa enemmistön synneissä.

Eikö itse asiassa nimenomaan tarvittu tuollainen normaaliksi julistautuva porvarillinen elämäntapa, että jokin toinen olisi voitu julistaa poikkeavaksi? Syyllisyyttä yhteiskunnallisiin epäkohtiin ei tarvinnut kaukaa hakea. Se oli ja saattoi olla vain siinä joukossa, joka piti itseään normaalina ja halusi pakottaa nuo norminsa muillekin…

Tämä kuva poikkesi suuresti siitä menneiden vuosikymenien tilanteesta, jossa suuri enemmistö vielä eli primitiivisesti, mutta yhä useammin alkoi ymmärtää, että sillä oli kuin olikin mahdollisuus sivistyä, siirtyä uudenlaiseen elämäntapaan, joka oli laadullisesti korkeampitasoista. Kouluja alettiin perustaa kaikille.

Kaikissa länsimaissa käytettiin yleensä latinalaisperäisestä cultura-sanasta johdettuja termejä. Kyse oli tapojen ja siis itse ihmisen hienostamisesta eli jalostamisesta muokkaamisen (cultura) avulla. Oli valisteltava pohja kyntämällä ja äestämällä, jotta saataisiin uudenlaiset oraat nousemaan.

Kultivointi on kovaa toimintaa, jossa hävitetään vanha järjestys, jotta uudelle tulisi tilaa. Niin sanotut alkuperäiskansat ovat nyt nostaneet hälyn menetetystä kulttuuristaan, jota jatkamalla he tietenkin olisivat pysyneet vanhassa primitiivisessä surkeudessaan, mutta nyt ei puhuta siitä.

Suomessa omaksuttiin oma sana, sivistys, joka muistuttaa latinan sanoista cives, kansalainen, civitas, yhteisö ja niin edelleen. Ihmisistä, jotka olivat yhteisön todellisen päätöksenteon ja pyrkimysten ulkopuolella, haluttiin tehdä niistä osallisia, siviilejä eli kansalaisia.

Suomessa käytetty oma sana sivistys toki oli lähempänä sanaa siveys, joka liittyi enemmän yksilön tapoihin ja tavoitteisiin, itsensä hillitsemiseen, kasvatukseen.

Erään sulkavalaisen kansavalistajan kirjeessä 1870-luvulta todetaan, että ”ääretön joukko, joka ei vielä käytä siveydellisiä ja kohtuullisia tapoja” huutaa nyt kallista kansakoulua vastaan ja haluaisi sen lopettaa. Sadan vuoden kuluttua kyllä nähtäisiin, kuka oli oikeassa, arvioi opettaja Fredrik Auvinen.

Niitä, jotka haluaisivat kokonaan lopettaa koulut ja koulutuksen, ei enää ole. Sen sijaan on sitäkin enemmän niitä, jotka haluaisivat myöntää sille vain rahassa mitattavan arvon. Pelkkä perusopetushan ei enää riitä mihinkään, ylipistot on usein todettu kaupungin ja kansakunnan menestyksen dynamoiksi, joten niihin on panostettava.

Mutta panostettava mitä ja miksi? Rahaa siksi, että saataisiin niiden avulla lisää rahaa, joka taas edesauttaisi vielä tulevaakin rikastumista hyödykkeiden määrällä mitaten?

Asian kääntöpuoli on, että ellei toiminta tuota rahaa riittävästi, se lopetetaan. Mielellään voidaan käyttää vielä niin sanottua isoa nuijaa, joka tekee kannattavuuden rajoilla kärvistelevästä toiminnasta lopun ja auttaa sen sijaan sijoittamaan niihin käytetyn rahan tuottavampiin kohteisiin.

Kauneusaistia törkeästi loukkaavat graffitit ja tatuoinnit kertovat meille havainnollisesti, miten lähellä meitä barbaria koko ajan on. Nouseva sukupolvi syntyy barbaareina ja yhä useammin myös kasvaa barbaareina. Yhä useampi taitaa pian kuollakin sellaisina.

Ellei jokaista sukupolvea sivistetä ja jos julkinen valta panostaa vain ”kannattavaan” toimintaan, on tie auki sellaiseen tilanteeseen, jossa puolentoista vuosisadan takainen kulttuurivihamielisyys tuntuisi sivistyneisyyden ja arvokkuuden utopialta.

Sana kulttuuri, kuten myös sana sivistys ovat merkitykseltään hyvin laajoja ja niitä voidaan käyttää aivan ristiriitaisilakin tavoilla.

Kansakunnan, mikäli se haluaa olla niin sanottu sivistyskansa, on joka tapauksessa priorisoitava omaan kulttuuriinsa panostaminen ja kansalaistensa sivistäminen korkeammalle kuin juuri mikään muu asia, välttämättömien elintarvikkeiden tuottamista lukuun ottamatta.

Kun Mannerheimille sanottiin, että Suomen kaltaisen pienen kansan puolustamisessa on panostettava ennen muuta sivistykseen, sutkautti tämä vanha sotilas, ettei Akateeminen kirjakauppa kai voinut tällä alalla tarjota kovin varteenotettavia palveluita.

Oikeassahan hän oli jo tuolloin. Nykyään tuo kauppa alkaa olla jo aivan yksinkertaisesti rahantekokone, jolta ei kannata odottaa mitään. Yliopistojahan meillä se sijaan alkaa olla jo joka toisessa kaupungissa, mikä on erinomaista.

Mutta takavuosien ekonomistien uusliberalistinen mania teki meilläkin nopeasti sellaista tuhoa, jonka määrää emme vieläkään pysty arvioimaan. Joka ainoa asia alettiin mitata rahassa ja jokainen toiminta yhtiöitettiin. Seurauksena oli nimenomaan kulttuurin alalla täydellinen mielettömyys.

Nyt on jokaiselle muinaislinnallemmekin mitattu tarkka rahallinen arvonsa ja Museovirasto ja Metsähallitus suostuvat tekemään myönnytyksiä sivistystyölle juuri sen verran kuin kannattaa. On jopa niin, että mikäli museon ylläpitäminen kannattaakin, kuten Hvitträskin, se luvataan sulkea, kun se kannattaa aika heikosti…

Luulen, että juuri tässä mainitussa tapauksessa näytellään nyt komediaa, mutta sellainenkaan ei olisi mahdollista, mikäli sivistyksellä vielä olisi jotakin arvoa viitekehyksenä. Olemme nyt jo tottuneet barbaarien puheeseen, eikä sitä enää hävetä.

Joskus puolitoista vuosikymmentä sitten tällaiset ilmiöt olivat vielä uusia. Pistän tähän vanhan blogin, josta muutos ehkä näkyy.

Torstai 22. maaliskuuta 2012

Kun sivistys lakkasi olemasta kauppatavaraa

 

Kun sivistys lakkasi olemasta kauppatavaraa

 

WSOY:n vanha pääkonttori tyhjennetään kirjankustantajista ja myydään tai vuokrataan parempaan käyttöön. Tässä ei ole mitään kummallista, markkinavoimien rautainen logiikka vaatii sitä. Kirjojen kustantaminen Suomessa on omistajan kannalta vähäpätöistä nappikauppaa, jonka tuotoilla ei huonetta rakenneta eikä edes pidetä pystyssä, ainakaan jos se sattuu sijaitsemaan pääkaupungin mehukkaimmalla paikalla. Ja kenenkäs kannalta asioita olisi ajateltava, ellei omistajan? Kirjankustantaminen on liiketoimintaa siinä kuin mikä muu tahansa, kuten jokaisen olisi aika jo alkaa ymmärtää ja omistaminen tarkoittaa sitä, että pannaan raha poikimaan eikä mitään muuta. Tämä taas tapahtuu sen vuoksi, että voitaisiin panna raha poikimaan.

Sata vuotta sitten oli vielä aikaa ja varaa luritella ”sivistyksestä” ja pitää sitä kirjojen tuotannon varsinaisena lopputuotteena. Nyt olemme jo hyvän aikaa eläneet ajassa, jossa itsestäänselvyyksiin kuuluu, että arvostettu tuote on aina ja kaikkialla raha, eikä mikään muu sen lisäksi. Tämä on nähty rankimman kautta niillä aloilla, joilla raha on poikinut heikosti. Se on ehkä taannut leivän ja kohtuullisen toimeentulon muutamalle tuhannelle ihmiselle, mutta osakkeenomistajille se on poikinut huonosti. Sellaiset lehmät tapetaan, kun tarjolla on paremmin tuottavia.

Asiaan kuuluu, ettei omistaja millään tavalla häpeile rooliaan. Hänen asemansa rahantulon maksimoijana on niin itsestään selvää, ettei sitä edes pidetä mahdollisena kritisoida. Omistajan partiopoikia toimivat nuoret johtajanilkit, joille sana ”sivistys” ei kerro yhtään mitään. Heidän silmissään sivistys on se ylellinen elämäntapa, joka näkyy esimerkiksi Economist-lehden kylkiäisen Intelligent Lifen sivuilla. Siihenhän tarvitaan vain rahaa ja matkimiskykyä.

Nilkki on jo ottanut ohjaukseensa myös yliopiston eli tieteen ja kasvatuksen ylimmän ahjon. Tutkimus on valjastettu täysin liikkeenjohdollisille periaatteille, yliopistojen nimiä käyttävillä yrityksillä on toimitusjohtajat, niiden tilat on hinnoiteltu markkinavuorien mukaan ja erilaiset ”auditoinnit” ovat yliopistolaisten arkipäivää. Kaikessa tässä ei ole mitään mieltä, ellei se merkitse sivistyksen ylle viritettyä ja koko ajan väijyvää uhkaa: tuota rahaa tai sinut tapetaan. Raha, puhdas ja arvovapaa eli siis sinänsä aivan arvoton ja vain yleispätevänä ostovoiman mittana käytetty raha on aivan häpeämättömästi nostettu kaiken mitaksi myös yliopistoissa.

Suomalaisessa koululaitoksessa tälle tielle ei vielä ole menty, jos saa uskoa New York Review’n hiljan julkaisemia juttuja. Suomalaisen koululaitoksen guru Pasi Sahlberg väitti lehden toimittajalle, että suomalaiset opettajat lähtisivät kävelemään, jos heidät alistettaisiin jatkuviin ”auditointeihin”, kuten heidän amerikkalaiset kollegansa. Toivottavasti tämä pitää paikkansa. Ehkä opettajat eivät enää olekaan Veikko Huovisen kuvailemaa lullukkaväkeä, joka menee vaikka likvidoimaan itsensä, jos postista esivallan nimessä tullut kirje niin edellyttää.

Meidän aikamme lullukkaväkeä on yliopistoväki. Sille on tehty hyvin suoraan selväksi, että sen tehtävänä on tanssia rahoittajan pillin mukaan tai muuten se tuhotaan panemalla raha muualle. Tätä tanssittajan tointa hoitamaan on palkattu oman tärkeytensä tunnossa pirullisesti virnistelevä byrokraattien armeija, joka oman erityisen logiikkansa mukaisesti laajenee kuin syöpäkasvain ja teettää yliopiston suoritusportaalla yhä enemmän ja enemmän tyhjää virtuaalimaailmaan kuuluvaa datasälää.

Joskus oli aika, jolloin yliopiston opettajat ja nimenomaan oppiaineidensa johtajat olivat herrana talossaan. Sen jälkeen tulivat nilkit, jotka kertoivat muuttavansa ”tiliviraston” vapaaksi yhteisöksi. Se armeija, jonka tehtävänä olisi palvella yliopiston toimintoja, joita ovat opetus ja kasvatus, on kaapannut vallan ja käyttää sitä yhä röyhkeämmin. Professoreita eivät enää pompottele vain virastonilkit, vaan jo vahtimestaritkin. Opiskelijoiden pääsyä tähän rooliin ollaan jo valmistelemassa. Järkyttävänä tietona kuulin juuri, että vahtimestareiden ylipäämies on kieltänyt punaviinin nauttimisen yliopiston tilaisuuksissa siksi, että se tahrii lattiat. Yliopiston tilojen käyttö sinänsä onkin jo periaatteessa kiellettyä, ellei niistä makseta markkinavuokraa. Rahoja taas ei ole suoritusportaalle viime aikoina annettu, joten noiden itse maksettujen viinien nauttiminen onnistuukin yleensä vain erityisen armon ansiosta ja poikkeustapauksissa. Makuasiatkin on nyt siis jo alistettu kompetenteille tahoille, joita eivät missään tapauksessa ole nuo opetusta ja tutkimusta hoitavat palkolliset.

Minulla on unelma. Helsingin yliopiston professorit kokoontukoot pallohuoneeseen tai muuhun vastaavaan paikkaan ja vannokoot valan, etteivät hajaannu, ennen kuin yliopiston kaikki byrokraatit ovat eronneet. Tämän jälkeen professorien toimeenpaneva neuvosto palkkaa uudelleen ne, joista katso olevan itselleen jotakin hyötyä. Palkkaaminen tapahtuu vain määräajaksi ja kilpailutetaan vähintään vuoden välein neuvoston yleiskokouksen lyhyessä, mutta hilpeässä istunnossa. Neuvosto ehkä päättää, jos sitä sattuu miellyttämään, että se vapautuneilla rahoilla edistää muun muassa nuorten tutkijoiden toimintaa eikä kisko Akatemian rajallisista määrärahoista katetta omalle näennäistoiminnalleen. Kielentarkistukset, tutkimusavustajan tehtävät ja jopa toimitustyöt ja puhtaaksikirjoitus voidaan hoitaa aputyövoimalla aina tarpeen mukaan. Professorit, joilla on kaikki valta, palkkaavat myös itselleen assistentteja helpottamaan työtään ja siinä sivussa pätevöitymään. Kaikenlainen tasa-arvo julistetaan yliopistossa lähtökohtaisesti kielletyksi ja jokainen joutuu osoittamaan arvonsa itse. Hierarkiat vallitsevat ja portaat ovat korkeita.

Ja suureksi ilokseni havaitsin, etteivät professorit harrasta keskinäistä riitelyä ja kyräilyä, vaan todella sivistyneeseen tapaan kannattavat hyvinä ja kohtuullisina pitämiään päätöksiä silloinkin, kun ne ovat heidän omien etujensa ja heidän edustamansa oppiaineen etujen vastaisia. Nimenomaan tämän vuoksi ryhdytäänkin tätä veretöntä mullistusta kutsumaan mainioksi vallankumoukseksi. Sehän palautti sivistyksen sille kuuluvaan arvoon ja teki Suomesta koko maailman ihaileman ja jäljittelemän esikuvan. Suunnannäyttäjinä ja esikuvina olivat nyt toimineet Suomen uljaat opettajat, joiden jälkiä astumaan rohkaistui viimein myös professorikunta, joka hylkäsi omat bobrikovilaisensa ja uskalsi ottaa ratkaisevan askeleen. Sivistys lakkasi olemasta kauppatavaraa ja siitä tehtiin päämäärä sinänsä. Myös punaviinin nauttiminen työajan jälkeen nostettiin erityiseen arvoon ja rohkaistiin hankkimaan tilaisuuksiin parhaita merkkejä, tosin kohtuuhintaisia.

 

Nostalgiaa vai masennusta?

 

Ranskan on ikävä

 

Ihmeekseni näin tässä ihan lähellä, siis täällä Andalusiassa, ihan oikean vanhan ajan kioskin, estancon, jossa oli jonkinmoinen valikoima paperilehtiä, eikä pelkästään brittiläistä roskaa.

Mukaan tarttui muun muassa Le Figaro, jota ei Suomesta ole saanut miesmuistiin. Le Mondehan kyllä meiltäkin löytyy, mutta se on aika tylsä ja ennalta arvattava. Jos haluaa lukea samat asiat vain vähän kolhommin esitettynä, voi tyytyä hesariin.

No, joka tapauksessa Figarossa oli erään Eugénie Bastién arvostelu uudesta kirjasta, Jérome Fourquêtin teoksesta Métamorphoses Francaises. État de la France en infographies et en images. Seuil, 208p., 29.90. Tässä siis luvataan tilastoja ja muuta materiaalia Ranskan tilasta.

Taitaa mennä ostettavaksi. Tässä tulee pakostakin mieleen meidän Tilastokeskuksemme jokunen vuosi sitten julkaisema taskutilasto, jossa kansakuntamme tilan ja tulevaisuuden kannalta kaikkein tärkeimmät kehityskulut asiat oli yksinkertaisesti kätketty (ks. Vihavainen: Haun tilastokeskus tulokset).

Arvostelija aloittaa sanonnalla, joka on tässä pakko esittää alkukielellä ”La France a le blues”.

Siinä siis sanotaan ranskalais-amerikkalaisella sekakielellä, että Ranskaa vaivaa alakulo, melankolia.

Tämä toi tietenkin heti mieleen sen vanhemman ja kuuluisamman sanonnan, jonka mukaan Ranskan on ikävä ”La France est une nation, qui s’ennuie”. Sen esitti runoilija Lamartine vuonna 1843, kun niin sanotun Heinäkuun monarkian loppu alkoi lähetä.

 Porvariskuningas Ludvig Filip, joka suositteli kansalleen kultaista keskitietä ja kehotti sitä rikastumaan, ei saanut kehityksen voimia kesyyntymään, vaan tuloksena oli hullun vuoden 1848 Helmikuun vallankumous.

Samaa Lamartinen lausetta on aina silloin tällöin Ranskassa toistettu, muun muassa vuonna 1968, jolloin näennäisessä nousukiidossa oleva maa, kesken ”kolmen loistavan vuosikymmenen” (les trente glorieuses) kehitystä maa yhtäkkiä syöstiin mielettömään riehuntaan, josta epäilemättä onkin tullut eräänlainen ranskalaisuuden tavaramerkki.

Mutta tämä nykyinen masennus ilmaistaan amerikanenglanniksi. Siinä on jotakin kohtalokkaampaa ja se muistuttaa alistumista väistämättömän edessä ja nostalgiaa siitä, mitä Ranska kerran oli.

Houellebecqin romaanin (vrt. Vihavainen: Haun houellebecq tulokset) loppu, joka kuvaa yksilön agoniaa, joka ei sinänsä ole pelkästään hirvittävää, vaan olosuhteisiin nähden jopa melko siedettävää, voisi hyvin kelvata allegoriaksi koko Ranskan tilasta. Ehkäpä se olikin sellaiseksi tarkoitettu.

Viime kesän olympialaisten historiallinen kavalkadi oli pelkästään tylsä ja suorastaan idioottimainen (minun mielipiteeni) Potjomkinin kulissi, joka ei muta sitä, että globalisaatio ja siihen liittyvät teemat erityisesti Ranskassa koetaan vain pienen vähemmistön taholla hyväksi asiaksi.

Entistä Ranskaa ei enää ole kaiken maailman spektaakkeleista huolimatta. Tilastot ovat lohduttomia. Jêrome Fourquet analysoi nykyisyyttä ja leikkelee eilispäivän  Ranskan vielä lämmintä ruumista kuin oikeuslääkäri, tyylittelee Bastié.

Nykyajan Panglossit (Voltairen oppinut, joka todisteli elävänsä parhaassa mahdollisessa maailmassa) yrittävät selittää koko nostalgian äärioikeiston konstruktioksi, mutta heidän kannattaisi lukea tämä kirja.

Muutos on ollut oleellinen jo noin 40 vuodessa. Olen nähnyt tämän, sillä kävin ensi kertaa Ranskassa vuonna 1967. Eipä sikäli, on se muutos sinä aikana ollut oleellinen Suomessa ja monessa muussakin maassa. Ranskassa, jossa tulee harvemmin käytyä, se kuitenkin on yhä uudelleen hypännyt silmille.

Mutta muutama kohta tuosta esitellystä kirjasta. Kohtalokkaimmat prosessit ovat Déchristianisation, kristillisyyden häviäminen, joka Ranskassa toki alkoi voimalla jo 1700-luvulla. Nyt joka tapauksessa syntyneistä kastetaan enää  27%, kun osuus vielä 1961 oli 82%. Déchristianisation hejastuu kaikialla, ei vähiten perheiden hajoamisessa.

Toinen suuri ja nopea muutos on teollisuuden katoaminen, désindustrialisation. Kirkkojen ohella myös tehtaat on suljettu. Entisestä tuottajien kansasta on 40vuodessa tullut kuluttajien kansa.

Maanviljelyksestä menestyy enää osa viininviljelyä. Vuonna 1992 Renault’n tehdas Billancourtissa suljettiin ja avattiin sen sijaan Eurodisneyland.

Américanisation. Amerikkalainen viitekehys hallitsee koko maata MacDonaldseista kantritanssiin. Jopa konservatiiveja nimitetään republikaaneiksi…

Oleellinen ja peruuttamaton muutos on maahanmuutto, l’immigration. Sitä ei voida verratakaan 1800-luvun italialaisten tai puolalaisten maahanmuuttoon. 1920-luvulla kaivosmiehistä oli puolalaisia 40%, mutta puolalaisia nimiä oli vain 3,3%:lla vastasyntyneistä. Vuonna 1900 ei kenellekään Ranskassa annettu muhamettilaista nimeä, vuonnan 2021 niitä annettiin 21,1%:lle.

Onhan vielä sentään valopilkkuja: turismin vetovoima, paikallisen patriotismin ilmentymät ja alueellisten idetiteettien säilyminen.

Yhtä kaikki, muutos on tavattoman suuri. Vielä hiljattain saattoi vaaleissa kuulla tunnuksen: Muutoksen aika on nyt! Itse asiassa ranskalaiset kaipaavat pikemminkin säilyttämistä, konservaatiota, päättelee kirjoittaja, ja heitä on helppo ymmärtää.

Mutta entäpä, kun Ranskan on ikävä? 1840-luvulla romantiikan sukupolvi ikävöi vanhaa, irrationaalista maailmaa, mutta tuskinpa sentään Bourboneja, jotka eivät mitään olleet unohtaneet eivätkä oppineet.

Ikävän jälkeen seurasi vallankumous, jossa oli vahvasti uutta luokkapohjaa. 1960-luvun opiskelijat olivat ehkä sentään enimmäkseen vain ikävystyneet ja jopa tylsistyneet (tulleet tylsiksi) ja turhautuneet siitä, ettei heidän maansa toteuttanut samoja absoluuttisen oikeudenmukaisuuden normeja kuin Maon Kiina…

Ehkä tuo nykyinen ikävystyminen le blues edustaa taas kerran sitä vuoden 1968 nerokasta ajatusta, että realismi tarkoittaa mahdottoman vaatimista.

Sellaisellahan on perinteitä ja keltaliivit jatkoivat niitä taas vielä äskettäin. Lienee väistämätöntä, että maa, jolla on sellaiset perinteet, kuin Ranskalla, taas pian purkaa pahaa oloaan mielettömällä tavalla. Ehkäpä ideologiaksi kelpaa tuo täysin historiaton ja järjetön woke, onhan se amerikkalainen ja siis kulttuurisesti jo läheinen ideologia.

Mutta onhan siellä yhä vielä myös elävä trotskilainen liike ja mitä lieneekään…

Kotomaamme kuvastin

 

Museo

 

Museo kuuluu länsimaisen kulttuurin luomuksista merkittävimpiin. Munaiskreikkalainen museion, muusain temppeli, lienee ollut lähinnä jonkinlainen oppilaitos, jonka avulla maailmaan yhä uudelleen syntyviä villi-ihmisten sukupolvia sosiaalistettiin kulttuuriin.

Venäjän ensimmäinen museo oli Kunstkamera, kuriositeettikokoelma, jonne tsaari Pietari houkutteli talonpoikia tarjoamalla jokaiselle kävijälle kupin kahvia tai ryypyn viinaa. Siinä samalla talonpoikaismoukat saivat välähdyksen luonnon ihmeistä, joita kelpasi pohtia vaikka loppuelämänsä.

Museo on yleensä luomus, joka kuvaa sen tekijöiden ajatusta jostakin teemasta. Teemana voi olla vaikkapa aikakausien taide tai tiede, tai peräti kansakunta ja jopa ihminen (vrt. tervisemuuseum - Поиск). Mikään ei tietenkään estä ottamasta sellaiseksi vaikkapa orangutangia, erilaisia tuhoaseita tai vaikkapa jotakuta tyrannia ja hänen lakeijoitaan. (vt rt. Vihavainen: Haun ruotsin sotamuseo tulokset).

Museon kokoelman arvo riippuu sen luojien henkisestä kapasiteetista. Pelkkä rykelmä erilaisia esieitä on harvoin sellaisenaan kiintoisa, vaikka poikkeukset vahvistavat säännön.

Tuo museon idea saattaa olla ehdottomasti tutustumisen arvoinen ja kiinnostava, vaikka ensi kohteina olisivat erilaiset moraaliset idiootit ja ihmishirviöt. Juuri sellaisistahan meillä olisi erityisen paljon opittavaa.

Stalin-museosssa Gorissa olen käynytkin, mutta Hitler-museosta en valitettavasti ole kuullutkaan. Putin-museota tuskin vielä edes suunnitellaan, mutta pelkään pahoin, että hänkin vielä sellaisen saa. Toivottavasti se on asianmukainen.

Ei hyvä museo ole pelkkää pedagogiikkaa, kuten tsaari Pietari lienee arvellut, sen sijaan se on jonkinlainen ihmiskunnan peili, jonka tulisi esittää vinokin naama, jos se kerran on sellainen. Se antaa ajateltavaa enemmän kuin selittää.

Moni nykyinen museo näyttääkin tähän yltävän. Viittaan esimeriksi Ruotsi sotamuseoon ( ja vaikkapa Pietarin Poliittisen historiaan museoon (Vihavainen: Haun poliittisen historian museo tulokset) sellaisena kuin sen joskus puoli vuosikymmentä sitten vielä näin.

Se, että sodille perustetaan museoita, on kai lähinnä itsestään selvyys. Niiden edustama katkos normaaliin elämään vaatii ehdottomasti selitystä ja lähempää tarkastelua. Parhaimmillaan sellaiset museot ovatkin alan hipputasoa (vrt. Vihavainen: Haun sota museossa tulokset).

Sotamuseoita on meilläkin, vaikka ne ovat olleet hyvin vaatimattomia ulkoisilta puitteiltaan. Niille, jotka asioita tuntevat, tämä vain isää niiden vaikuttavuutta. Talvisotamuseo on yhä puuttunut, vaikka sitäkin on kovasti haikailtu eikä syyttä. Vähemmästäkin on museoita perustettu.

Suurella touhulla ajettu Guggenheim-museo, jonka koko idea oli lähinnä rahallis-idioottimainen, sen sijaan onneksi kaatui (vrt. Vihavainen: Haun guggenheim tulokset). Silloin näytti vielä rahaa riittävän mihin tahansa.

Nyt Museovirasto sitten on panemassa museoita kiinni oikein urakalla. Listalla on sekä valtakunnallisesti keskeisiä museoita kuten Seurasaari, että alueellisesti elintärkeitä keskuksia kuten Savonlinnan Riihisaari (viime vuoden Vuoden museo). Sillä lailla, virkanaiset.

Säästää pitää, mutta kysyn vain, miten paljon Museovirasto aikoo nyt säästää omista keskushallinnon kuluistaan? Onko lomautuksia paljonkin tulossa, kun ei pian enää ole tehtäviäkään?

Kun Kansallismuseommekin nyt on kiinni, alamme olla kuin se kansantarinan tyttö tynnyrissä. Halutaanko meistä jonkinlainen mistään mitään ymmärtämätön joukko vailla edes peiliä, josta voisimme yrittää löytää itsemme ja opettaa nouseville sukupovillekin, keitä tässä ollaan.

Tässä tulee väkisinkin mieleen Viron uusi Kansallismuseo Tartossa valtavine mittasuhteineen ja kokoelmineen ja sen keskittyminen virolaisuuden tarinaan maailmassa, sen kieleen ja tapoihin (vrt. Vihavainen: Haun muuseum tulokset).

Tartto onkin tänä vuonna vielä Euroopan kulttuuripääkaupunki, joten ei siellä liene ollut suurta ongelmaa pitää museoita auki, mutta ei se tässä paljoa selitä. Viro on täynnä pieniä, mutta toinen toistaan parempia museoita, joita Tallinnastakin löytyy kymmenittäin.

En tiedä, mistä se maa saa resurssit moiseen kulttuurityöhön, mutta näyttääpä vai ne löytävän. Poishan ne jostakin muusta ovat, mutta  niin on kaikki tässä maailmassa.

Tietenkin kysymys on ennen muuta preferensseistä. Mikäli asioista päättävät moukat, on jälki sen mukaista. En osoittele tässä nyt ketään, koska en tiedä muita syylisiä kuin toimeenpaneva taho alemmilla portailla.

Se joutaa joka tapauksessa leimata häpeäleimalla siitä hyvästä, että se hyökkää nimenomaan kansallisen itseymmärryksemme ydintä vastaan. Nyt tarvitaan ennen muuta moukkamaisten päätösten perumista. Ei tässä nyt selittelemällä asioita paranneta eikä voida piiloitua hallituksen selän taakse.

Hiipuminen

 

Kirja hajoaa

 

Michel Houellebecq, Olemattomiin. Suomentanut Lotta Toivanen. WSOY 2024, 573 s.

 

Michel Houellebecq on erinomainen kirjoittaja ja ansaitusti saanut paljon lokaa niskoilleen siltä typerien ja omahyväisten ranskalaisten kerrostumalta, joka haluaa tässä maailmassa olla aina tunnettua nuhteettomasta oikeinajattelustaan -comme il faut.

Aikamme ongelmiin kuuluu, että suuri ja sen mukaisesti tylsä enemmistö oli Beatlesista ja Elvis Presleystä lähtien asettanut normit ja ottanut siten hoitaakseen tehtävän, jota eettisesti ja esteettisesti epäonnistunut ja älyllisesti rappeutunut sivistyneistö ei enää kyennyt täyttämään.

Tässäsitäoltiin. Tästä alennustilasta saattoi seurata vain väkivaltainen ja surkea loppu ajatteli Paul Raison (Järki), kirjan päähenkilö, jossa kohtaavat monet ajan ilmiöt.

Tässä kirjassa tuo loppu tulee Paulille itselleen, eikä se itse asiassa ole edes surkea, vaikka 50vuotiaan lähdössä tästä maailmasta onkin jotakin kammottavaa ja väkivaltaista. Muutaman vuosikymmenen kuluttua asia olisi ollut selkeä ja luonnollinen eikä ansainnut erityisempää huomiota.

Houellebecqin aiemmat kirjat, kuten ”Serotoniini” (Vihavainen: Haun houellebecq tulokset), joka mestarillisesti kuvasi ihmisen eläimellistymistä ja ”Alistuminen”, jossa esitettiin Ranskan taantuminen muhamettilaiseksi, olivat ennen muuta yhteiskunnallisia ja kävivät siekailematta kiinni olennaisiin ongelmiin.

Sellaisista tämäkin kirja aloittaa, mutta taantuu sitten kuvaamaan yhden keski-ikäisen virkamiehen kuolemista syöpään, mikä paradoksaalisesti merkitsee hänelle uuden seksuaalisen onnen aikaa. Ankarista hoidoista huolimatta seksi sen kuin paranee ja kymmenen vuotta kylmillään ollut suhde roihuaa taas, vaikka potilaan suusta lähtee raadonhaju.

Kuolemankuvaukset kirjallisuudessa ovat sen jokapäiväistä leipää ja niissä on usein kammottavuutta, joka vetoaa lukijan sensaationnälkään. Leo Tolstoi osui ytimeen luonnehtiessaan kuvaamaansa ”Ivan Iljitšin kuolemaa” asiaksi, joka oli kaikkein tavallisin ja siksi kaikkein kammottavin.

Mutta Paul Raisonin lähtöpuuhat ovat paljon miellyttävämmät ja morfiini antaa loppuvaiheessa vielä hyvää oloa seksin ohella. Mikäli tragediasta voi puhua, se liittyy vain elämän rajallisuuteen.

Paul ei myöskään kuole terveenä, asia, jolle typerät nulkit naureskelevat, kun eivät siitä mitään ymmärrä.

Hänen isänsä kuolema on vielä paljon pahempi, tämä makaa neliraajahalvauksen lyömänä vuoteessaan ja kommunikoi vain silmiään räpäyttelemällä. Onhan siinä kohtaloa kylliksi verrattuna sydänsairaiden jopa huomaamattomaan lähtöön.

Mutta onko tuo halvauskaan lopulta niin paha kohtalo? Tässä tapauksessa omaisten huolenpito jatkuu koko ajan. Itse asiassa vaarana on eutanasia, jolta tuo rakas omainen pelastetaan suorastaan väkivalloin.

Epäilemättä yhden henkilön kuolema syövän kourissa on aina kuvauksen väärtti, mutta kiusallista on, että kirjassa niin monet teemat jäävät kesken käsittelyn, kuten elämässä toki yleensäkin käy, ei sikäli

Ranska on ilmeisen peruuttamattomasti rappiolla ja tietyt alueet, kuten Calais´n pohjoispuoli ovat surkeita niin työllisyyden kuin terveydenhoidon kannalta. Kirjoittaja nostaa jo itsestäänselvyytenä Aasian maailman dynaamiseksi keskukseksi, jonka ulkopuolella ollaan sitten enemmän tai vähemmän takapajuisia. Ranskassa on sentään ainakin vielä paremmin kuin Nigeriassa tai Venezuelasa -molemmat luonnonrikkauksien kasautumia.

Uskonnollisuuden suhteen sen puuttuminen laicité on yhä selkeämpi normi ja kun yksi henkilöistä on katolinen, asia muistetaan yhä uudelleen mainita. Hän on omituinen.

Sen sijaan erilaiset synkretistiset opit rehottavat yhteiskunnan ylimmilläkin portailla ja niistä tulee esille eritysesti wiccalaisuus, joka uskoo noituuteen ja viettää omia sapattejaan. Satanismi pentagrammeineen on myös sen salaseuran diskurssin perustana, joka saa maailman sekaisin suorittamalla nimettömiä hyökkäyksiä.

Hyökkäysten kohteena ovat muun muassa laivat, joita tuhotaan peräti torpedoilla, minkä luulisi paljastavan tekijän välittömästi, mutta myös tanskalainen hedelmöittämisklinikka. Asialla taitavatkin olla ne tahot, joiden mielestä koko ihmissuku on tuhottava. Sellaisiahan todella on olemassa.

Ihmissuvun tuhoutuminen ainakin Ranskassa näyttää olevan hyvässä vauhdissa. Syntyvyys on romahtanut, heteroseksi on lakannut kiinnostamasta kovin monia. Mikäli siirtolaisuus lopetetaan, maa kaiketi romahtaa.

Salaperäinen taho iskee kiinalaisiin konttilaivoihin, tanskalaiseen spermapankkiin ja maahanmuuttajia salakuljettavaan laivaan. Samaan aikaan ovat menossa Ranskan presidentinvaalit ja koko maailman valtiojohto kunnioittaa marttyyrien muistoa paikalle tuodun lentotukialuksen kannella.

Onko Paul Raisonin agonia vertauskuva koko Ranskan ja ehkäpä peräti ihmiskunnan kohtalosta? Prosessissa on sen kohtalokkuudesta huolimatta tiettyä miellyttävyyttä, mutta kaikki on hedelmätöntä.

 Kiihottavuudesta ei synny enää mitään. Mutta jotakin pitäisi ehdottomasi tehdä hinnalla millä hyvänsä. Muuan luku alkaa 1800-luvun kuuluisan anarkistin, Sergei Netšajevin fanaattisella uskontunnustuksella, jonka mukaan kaikki se, mikä edistää vallankumousta on hyvää, ilman poikkeusta.

Noiden tunnusten mukaan eläviä häikäilemättömiä ihmiskunnan vihollisia on nyt ihan oikeastikin olemassa ja niiden tavoitteen on tuhota ihmiskunta, vastoin globaalin bisneksen intressejä. Juuri sehän se tuottaa siirtolaisia pohjoiseen ja pyrkii loputtomaan talouskasvuun.

Kaiketi nuo tahot toimivat juuri saatanan nimissä. Mitä ne seuraavaksi tekevät? Pääsevätkö ne lopulta tavoitteeseensa tai edes lähelle sitä? Jonkun Unabomberin touhuthan jäivät näpertelyksi, mutta nyt voidaan tunkeutua tietoverkkoihin.

Kirjoittaja katkaisee nämä kehityskulut ja siirtyy Paulin (vai Raisonin?) kuoleman kuvaamiseen. Se on ainakin väistämätön prosessi. Mutta tuskinpa oli päähenkilöiden vallassa muuttaa asioita, arvellaan kirjan lopussa. Mitä sen sijaan olisi voitu tehdä?

Olisimme tarvinneen suloisia valheita, arvelee pian leskeksi jäävä Raisonin puoliso, jonka nimi on Prudence. Hän uskoo sielunvaellukseen.

Uusia kultteja

 

Maapallo kirkossa

 

Helsingin Tuomikirkossa on kuulemma valtavan kokoinen maapallo katosta roikkumassa. Siinä kuuluu olevan itse Gaia, maata edustava naispuolinen jumaluus (ellei sitten ole vaihtanut genderiään, kukapa sitä voisi estää). Täytyypä mennä tuota ihmettä katsomaan.

Onhan kirkkoihin ollut tapana tuoda jo miltei mitä tahansa ja tämänkin idolin sinne tuomista voi varmasti perustella monenlaisilla ajatuksenjuoksuilla. Selvää joka tapauksessa on, että kyseessä on pakanallinen jumaluus ja että sen palvominen tuntuu kovin monesta paljon mielekkäämmältä kuin Israelin kiivaan ja kärttyisän patriarkan kunnioittaminen.

Itse asiassa tuon pakanallisen kulttiesineen tuonti kirkkoon herätti tuskin mitään reaktioita. Kirkon puolelta se oli hyvä veto, kun saatiin ihmiset kiinnittämään siihen edes jotakin huomiota ja kukapa voisi kiistää sitä, että asiassa on voimakas edistyksellisyyden tuoksahdus. Ellemme uhraa kaikkeamme tuon jumaluuden hyväksi, se kostaa meille.

Usko yliluonnolliseen, joka vielä hiljattain kuului lähinnä vanhoille akoille, on nyt vallannut nuoret naiset. Itse asiassa kyse ei ole pelkästä taikauskosta, vaan on syntynyt suoranaisia kultteja, joihin usein liittyy huomattavan primitiivisiä uhrimenoja ja noituutta. Uskonnollisuuden alkeismuotojahan ne nyt näemme aikamme heimoilla.

Paradoksaalisesti näihin kultteihin osallistuvat yleensä lähinnä korkeakoulutuksen saaneet naiset. Luultavasti kyseessä on sama aines, joka kansoittaa elokapinan happeningeja ja kunnioittaa syvästi woke-aatteita syvällisenä viisautena. Noituuden on jopa tulkittu olevan feminismin uusi vaihe (vrt. Vihavainen: Haun noituus tulokset).

Äärivasemmallakin on jo silloin tällöin ymmärretty, että se radikaali joukko, joka nimittää itseään älymystöksi, elää nyt järjen jälkeistä aikaa. Järjen hylkäämistä pidetään nimenomaan radikaalina, eli siis hyvänä ja tavoiteltavana asiana. Sitä paitsi se on helppoa (ks. Vihavainen: Haun järjettömyyden viettelys tulokset).

Tuleepa mieleen kysyä, mitä vanha kunnon Dostojevski olisi kirjoittanut nykymenon nähdessään. Itse asiassa hänen maailmaansa kuuluivat jo radikaalit aatteet, jotka saivat jo äärimmäisiä muotoja ja joiden nimissä tapettiin ihmisiä suuren uskonvarmuuden vallassa.

Dostojevskin mielestä kaiken takana oli Jumalan kieltäminen ja ihmisen tunkeutuminen hänen paikalleen. Tällä Homo Deuksen aikakaudella asia kuulostaa taas mitä ajankohtaisimmalta.

Dostojevskin tunnetuin aikansa radikalismia käsittelevä teos on Riivaajat, joka perustuu pitkälti erääseen aikansa sensaatiomaiseen murhaan, jonka radikaalit tekivät aatteensa suuruutta todistaakseen ja sitä luodakseen.

Olen hieman ihmetellyt, että juuri tällä hetkellä ei vastaavia tapahtumia näy esiintyvän. Vielä 1970-luvulla ne olivat jokapäiväistä leipää. Fanaattisten radikaalien naisvaltaisuus ei menoa häirinnyt millään tavalla. Tuskin tässä kyse on muusta kuin pienestä taoista.

Dostojevski itse oli uskonnollinen persoonallisuus ja otti äärimmäisen vakavasti myös ajatuksen ihmisjumaluudesta, joka kummittelee myös Riivaajissa. Tässä muuan parin vuosikymmenen takainen blogi, jonka ajankohtaisuus tuskin on hävinnyt:

 

perjantai 28. maaliskuuta 2014

Vanhan siilin kettumaisuuksia

 

Homo homini Deus

 

Mihail Butaševitš-Petraševskin piiri, johon Dostojevski nuoruudessaan kuului ja minkä johdosta hän sai kuolemantuomionsa, tutki ranskalaisia utopistisosialisteja, erityisesti Fourieria. Petraševski yritti jopa perustaa fourierilaisen ihanneyhteiskunnan, falansterin, mutta talonpojat polttivat sen rakennukset.

Ihmisjumaluuden ajatus, joka kiusasi Dostojevskia koko hänen ikänsä, oli alun perin lähtöisin Ludwig Feuerbachilta, joka oli tulkinnut uskonnot ihmisen oman jumaluuden projektioksi. Homo homini Deus, kiteytti Petraševskin piirin radikaali jäsen Nikolai Spešnev 1840-luvulla. Feuerbachin antropoteismi halusi Fourierin tavoin ”rehabilitoida” luonnon ja aistillisuuden. Tämä mahdollistaisi ihmisyyden puhkeamisen kukkaan, sen kaikkien mahdollisuuksien vapauttamisen. Kun ihminen vapautettaisiin niistä keinotekoisista kahleista, jotka häntä kammitsoivat, voisivat ihmiset ensi kertaa historiassa elää normaalia elämää, kuului petraševskilaisten johtopäätös Andrzej Walickin formuloimana.

Petraševskilaisten ajatuksena oli, että ihmisten tuleminen jumaliksi edellytti kaikkien viimeistenkin ennakkoluulojen ja illuusioiden hylkäämistä. Niinpä ajattelun oli perustuttava ankaraan tieteelliseen päättelyyn ja luonnontieteen tuloksiin.

”Ihmisyyden uskonto” ei kuitenkaan ollut kaikille ajan radikaaleille  vielä kyllin lupaava tie vapauteen. Yksilöanarkisti Max Stirner haistoi siinä pyrkimystä alistaa ainutkertainen yksilö universaalin Ihmisen alaisuuteen.  Ollakseen vapaa ihmisen oli Jumalan lisäksi tapettava myös Ihminen. Itse asiassa tämä saattoi radikaalin tulkinnan mukaan todella tapahtua tappamalla joku ihminen. Tehdessään mielivaltaisesti rikoksen ihminen voitti ne moraalilait, jotka abstraktin ihmisyyden nimissä rajoittivat hänen ainutkertaisen yksilöllisen ihmisyytensä oikeuksia.

Tunnetussa esseessään Isaiah Berlin osoittaa, ettei Leo Tolstoi ollut vain yhden aatteen valtaama ajattelija, siili, vaan sen sijaan kettu, joka osasi monta asiaa. Dostojevskin teokset saattavat näyttää saman asian jauhamiselta yhä uudelleen, mutta kyllä hänessäkin on paljon kettumaisuutta. Hänen kritiikkinsä intelligentsijan turhamaisuutta ja pinnallisuutta kohtaan on viiltävää, sanoisinko, kettuilua.

Samoin kuin sittemmin Tolstoi, Dostojevski kuului siihen intellektuellien ryhmään, joka suorastaan vihasi intelligentsijaa, tuota tyhjänpäiväisten saarnamiesten joukkiota, jolla ei ollut todellista sanomaa kerrottavanaan, vain oman tärkeytensä osoittaminen ja ihailun ja itseihailun herättäminen hinnalla millä tahansa. Entisen intelligentin ruoska osuukin kohteeseensa tarkasti ja kipeästi, hän tuntee uhrinsa ja tietää satuttavansa myös entistä itseään.

Niinpä Dostojevskin teokset ovat tulvillaan tyyppejä, jotka ovat heränneet huomaamaan vapautensa ja yrittävät hallita maailmaa älyllään. Feminismin aate elähdyttää monia jaloja sieluja. Muuankin kertoo arvostavansa morsiamensa naisellista suloa, joka on tämän pääomaa ja ajattelee, että tämän pitäisi ehdottomasti realisoida tämä aarteensa myymällä sitä. Löytyy tyyppejä, joiden mielestä maailma todellisuudessa on vain lantakasa ja suurin viisaus on tämän tosiasian tunnustaminen

Kirjailija ymmärtää kirkkaasti älymystön itsestään tekemän parodian ja värittää todellisuutta vain hiukan saadakseen muutkin sen näkemään. Sokrateen manttelinperijä 1800-luvun Venäjällä julistaa: ”Olen hölmö, mutta tiedän sen itse ja siksi lakkaan olemasta hölmö”. Tämä syvällisyyshän on täysin postmodernia.

Maailma on kuitenkin kehittynyt. Feuerbachilainen hartaus tämänpuolisen pyhän edessä on jo kauan sitten jäänyt pois muodista ja toteutuu korkeintaan zen-buddhismin harjoittajien piireissä. Dostojevski saattaisi hämmästyä tavatessaan suomalaiset 2000-luvun ateistit. Ajattelu ei puolentoista vuosisadan mittaan näytä hiukkaakaan edistyneen, mitä ei sinänsä kannata ihmetellä. Kummallisempaa on, että se on typerästi latistunut.

Dostojevskilla oli, myönnän, tiettyä taipumusta siilimäiseen monomaniaan. Keskeinen oli hänellä, kuten aikanaan pyhällä Augustinuksella Jumalan ja ihmisen tunteminen, mikä saattoi olla sama asia. 2000-luvun suomalainen älymystö on yksinkertaisesti unohtanut tällaiset kysymykset eikä näe niissä mitään järkeä tai kiinnostavuutta.

Syynä voi olla se, ettei ihmisen elinympäristö enää tai vielä ole yhtä arvaamattoman ahdistava kuin se oli menneinä vuosisatoina. Kuolema ei kiinnosta meitä muuten kuin jännityskertomuksissa, joissa se onkin lähes ainoa kiinnostava seikka. Elämä on aivan liian täynnä virikkeitä, kulutusta ja ajanvietettä, jotta sitä sellaisenaan viitsisi tai tarvitsisi ruveta ajattelemaan. Todella kiinnostavia kysymyksiä älymystölle ovat tasa-arvon kysymykset: miten maailma olisi järjestettävä, jotta jokainen elävä olento olisi tasa-arvoinen? Mitä olisi tehtävä, jotta ihmiskunta viimein voisi elää normaalia elämää?

Entä mitä tästä päämäärästä voidaan maksaa? Ivan Karamazovin mielestä maailman onni ei ollut minkään arvoinen, mikäli se oli ostettava viattoman lapsen kyyneleillä. Oliko tämä demonista maksimalismia, jumalkapinaa? Oliko Jumala väärässä ja saattoiko intellektuelli asettua hänen yläpuolelleen tuomitsemaan, mikäli Jumala osoittautuikin poliittisesti epäkorrektiksi?

2000-luvun älymystö näyttää yhä askartelevan näiden kysymysten parissa sikäli kuin uskonnollinen mielenkiinto ei rajoitu suvivirren kieltämiseen kouluissa. Toisaalta kuitenkin on olemassa, kuten meille on kerrottu, uususkontoja, aina lentävästä spagettijumalasta lähtien. Naispuoliset älymystön edustajat, jotka nykyään ovat kehityksen kärjessä, näyttävät olevan erityisen kiinnostuneita niistä. Luonnonuskonnot, äiti Maa, noituus, wicca…

Muodikasta kuuluu nykyään olevan harjoittaa jotakin kulttia tiettynä viikonpäivinä tai muuten sopivina annoksina ja sitten vaihtaa johonkin toiseen. Näin ihminen kunnioittaa itseään ja maailmaansa. ”Pyhä” liittyy nykyään lähinnä pyhäpäiviin, jolloin on tavallista enemmän aikaa kulutukselle… 

Wie herrlich weit wir es gebracht!

 

Pedokratiaan?

 

Äiti Anarkia ja lapset

 

Tiede-lehden uusimmassa (12/24) numerossa haastatellaan psykologi Keijo Tahkokalliota, joka on keväällä julkaissut kirjan ”Kuka kasvattaisi lapsesi?”

Haastateltavaa on tituleerattu toisinnäkijäksi ja hänellä on aika selkeät sanat sanottavana nykyisistä lastenkasvatuksen trendeistä.

Saksalaiseen lastenpsykiatriin viitaten hän arvelee, että aikuisuuden katoamisesta seuraava lasten kehityksen häiriintyminen on kulttuurimme tuho. Vähän liioiteltu ilmaus, mutta asia on vakava, sanoo kokenut terapeutti.

Lapsi, mikäli sellainen perheessä on, on lian usein saanut siellä johtajan paikan.

Siihen virkaan voi myös ryhtyä koira, mutta tätä ei jutussa käsitellä.

Ongelma on siinä, että ellei lasten käyttäytymistä säädellä, he eivät myöskään itse opi sitä säätelemän. Lapsi tarvitsee turvallisen vastuksen, jota vasten ponnistaa. Lasten pitää päästä onnistumaan ja pätemään, mutta sekin edellyttää tavoitteita ja esteitä.

Lapsi, joka päästetään vain luisumaan pienimmän vastuksen tietä, alkaa pompotella aikuisia ja häneltä jää oppimatta kestävyys ja itsesäätely.

Tietenkin menneiden aikojen lastenkasvatuksessa mentiin usein toiseen äärimmäisyyteen ja ruumiillisella kurituksella pidettiin lasta alituisen pelon vallassa. Kun sitten mentiin toiseen suuntaan, sai moni päähänsä, että mitä kauemmas sinne mennään sitä parempi.

Niinpä itse eettisiä periaatteitakin saatetaan odottaa lapsen itsensä taholta. Kun lapsi ilmiselvästi käyttäytyy ilkeästi toista lasta kohtaan, saatetaan ajatella, että lapsilla nyt on omat käsityksensä oikeudenmukaisuudesta ja niihin ei aikuisten ei sovi sekaantua. Sitä paitsi saattaa olla, ettei aikuisella niistä olekaan mitään selkeitä käsityksiä.

Romanttisessa ajattelussa lapsilla on usein ajateltu olevan jotakin salattua viisautta, joka aikuisilta puuttuu. Tähän viittasi jo Bertrand Russell kuuluisassa pikku kirjassaan Filosofiaa jokamiehelle (Unpopular Essays). Tällaiset oletukset ovat kuitenkin vain tie helppoon vastuuttomuuteen ja ikäviin lopputuloksiin.

On muuten hupaisaa havaita paralleeli ultraliberaalin lasten kasvatuksen ja feminismin joidenkin suuntausten välillä. Molemmissa näkyy enemmän tai vähemmän selvänä, mutta joskus aivan selkeästi julkilausuttuna ajatus, että kaikki hierarkiat ovat pahasta ja yksilön itse on päätettävä kaikista häntä koskevista asioista. Muistelkaamme vain Summerhilliä.

Tämän ajattelun primitiivisyydestä ei kannata sen enempää puhua, se kuuluu anarkisti-utopistien aarteistoon, jossa voi kohdata monenmoisia kummituksia. Proudhon muotoili yhtä itsestään selvän kuin mielipuolisenkin tunnuksen, jonka mukaan anarkia on järjestyksen äiti. Totta kai täysin sietämättömästä olotilasta on pakko pyrkiä johonkin parempaan.

Sivumennen sanottuna Ukrainan maineikas ja äärimmäisen väkivaltainen Nestor Mahnon anarkistiarmeija otti tunnukseen juuri laulun, jonka mukaan Äiti Anarkia rakastaa poikiaaн(Видео Bing

).

No, eihän siitä lapsesta nyt oitis murhaajaa tule, vaikka hän saisikin varttua kuin sika vatukossa. Psyykkisiä ongelmia saattaa kyllä olla luvassa.

Tahkokallio arvioi ilmeisen oikein, että toisen maailmansodan perintö oli juuri se, joka johti eräät psykologit ja sosiologit päättelemään, että kaikki pahuus oli viime kädessä saatu aikaan siksi, että ihmiset tottelivat, eivätkä osanneet siitä kieltäytyä.

Sen vastapainoksi sitten alettiin ihannoida olotilaa, jossa kukaan ei totellut eikä ketään käsketty.

Käskemällä kasvattaminen ei toki ole mikään taikakonsti, Jotta se toimisi, siihen on liityttävä niin sanottua tunneälyä. Mutta silloin asiasta tuleekin usein molemmilla osapuolille vaikeaa ja myös tämä vanhempien sukupolvi alkaa jo olla sellaiseen kyvytöntä ja halutonta. Sen sijaan viedään sallivuus loputtomiin ja ihaillaan omia aikaansaannoksia.

No, tämä on nyt oma tulkintani eikä Tahkokallion. Viimemainittu on joka tapauksessa huolissaan myös siitä, että lasten koskettamisesta on tullut suoranainen tabu. Asia liittynee takavuosien mielettömään pedofilia- ja insestikohuun, joka muistutti jo keskiajan noitahysteriaa. Nythän sekin on jo laantunut.

Lasten kasvatus on vaikeaa siksi, että siinä on pelissä keskeisesti myös itse aikuinen. Mikäli hän on epävakaa ja altis huuhaadoktriineille, saattavat tulokset olla juuri päinvastaisia kuin haluttaisiin.

Tässä ollaan ikuisuusongelman äärellä. Selvää on, että lasten ja vanhempien sukupolvien suhde pitkälti määrää aikakausien luonnetta. Juuri nyt valta on pitkälti siirtynyt niille, joilla ei ole edellytyksiä ymmärtää sen merkitystä ja käyttää sitä mielekkäästi.

Haastattelun perusteella Tahkokallion kirja edustaa juuri sellaista tervettä järkeä, jota hetkellä juuri nyt aivan erityisesti kaivattaisiin.

Saksalaisten sankari

 

Sankarien elämäkerrat

 

Vaikuttava englantilainen historioitsija Thomas Carlyle kiteytti joskus, että historia on kokoelma suurten miesten (sankarien) elämäkertoja.

Voihan sen sellaisena esittää. Silloin siitä saadaan helposti muokattua erityisen havainnollinen sankaritarina hieman samaan tyyliin, kuin nyt nuorten osastot kirjakaupoissa täyttyvät erilaisista Sankaritarinoita tytöille-kirjoista, joiden päähenkilöt vaikuttavat kyllä aika tylsiltä. Joka tapauksessa, sankaritarinassa ihminen muunnetaan hyvien saavutustensa summaksi.

Samalla on tietenkin unohdettava häiritsevät elementit. Kaiken maailman banaliteeteilla ei sitä paitsi ole edes yleistä kiinnostavuutta. Sankari on sankari juuri siksi, että hänessä olennoituvat kansansa parhaat pyrinnöt ja ominaisuudet. Huonoimmat voi kaikin mokomin unohtaa.

Positiivisten sankarien merkitystä lasten ja nuorten eettisessä kasvatuksessa ei ole syytä väheksyä. Henkilönpalvonta on jalostavaa, kuten myös Hitler aikoinaan totesi.  Neuvostoliitossa asia oivallettiin ehkä paremmin kuin missään muualla.

Stalinin kohdalla voi todella puhua apoteoosista eli jumalaksi korottamisesta ja samahan koskee Mao Tsetungia. Stalinin vuonna 1939 ilmestynyt Lyhyt elämäkerta on tämän lajityypin mallikappale.

On niitä sankareita ollut lännempänäkin. Minusta omituisimpiin on kuulunut Fredrik Suuri, joka epäilemättä oli tavallista erikoisempi ihminen, mutta lopultakin hänen merkityksensä oli imperialismissa ja sotilasvaltiossa, jonka Napoleon sitten pani matalaksi kuin korttitalon.

Fredrik olennoi preussilaisuutta, mitä muualla Saksassa usein vihattiin, mutta joka muotosi oman mallinsa mukaan koko Saksan, kun se yhdistyi Preussin johdolla.

Myöhemmin preussilaisuutta on Saksassa ankarastikin arvosteltu, mutta sen perinne on tullut Saksan historiaan jäädäkseen. Joka tapauksessa maa nousi edes lyhytaikaiseen poliittiseen suuruuteen Fredrikin luoman Preussin johdolla.

Miten mahtanee käydä Putinin oan maansa historiassa, olen useinkin arvaillut. Pelkään pahoin, että hän toistaiseksi jää sinne suurmiehenä. Se olisi suuri vanhinko.

Kas tällaisia kohtaloita oli aikoinaan Preussin Fredrik Suuren hahmolla historian varrella:

 

 

 sunnuntai 25. maaliskuuta 2018

Fredrikin koirat ja perunat

 

Perunat, koirat ja Preussi

 

Fredrik Suuren hauta Potsdamissa on karun yksinkertainen ja pienehkön marmorilaatan päällä on aina perunoita, ainakin eilen, siis lauantaina oli.

Vieressä on muutamia samanlaisia laattoja, mutta niihin ei ole kirjoitettu ihmisten, vaan koirien nimiä. Fredrikin rakkauden koiriinsa ymmärtää vain toinen koiranystävä ja minusta se on hieno ominaisuus. Asiaa ei lainkaan pilaa se, että myös Hitler oli suuri koiramies. Hänen vegetarianismiaan en kyllä ymmärrä.

Asian kääntöpuoli on, ettei Potsdamiin haudattua kuningasta jumaloinutta, mutta häneltä varsin karun kohtelun saanutta kuningatarta ole mailla halmeilla. Ei näy merkkejä myöskään kamaripalvelijoista, joihin kuninkaalla oli hyvin lämmin suhde.

Mutta toki moinen eksentrismi sopii filosofille. Fredrik oli itse hautakammionsa suunnitellut ja rakennuttanut. Se oli ilmeisesti hänen todellinen huolettomuuden (Sans souci) tyyssijansa ja hän pyysi viemään ruumiinsa sinne ilman seremonioita, lyhdyn valossa, joutoväen silmiltä salassa.

Näin ei käynyt, vaan Vanha Fritz nostettiin kansakunnan kaapin päälle puolijumalana ja pysyi sellaisena Bismarckiin ja Hitleriin asti. Nykyiseen hautaansakin hän pääsi vasta hiljattain ja suuren juhlinnan kera, tietenkin.

 Itse asiassa ostamani puoli tusinaa Fredrik-julkaisua (osa lapsille) jatkavat kohteensa jumalointia. Lukukirja-Fritz on mukava ja joviaali setä, jolla tosin on murhaava äly, mutta sehän kuuluu nerolle.

Vanha Fritz kuului sitten ja kuuluu yhä saksalaiseen tarustoon sen sympaattisimpiin kuuluvana hahmona. Hän se juurrutti perunan viljelyn maahansa ja pelasti asukkaat nälänhädältä, hän teki maastaan suurvallan, hän tuki tieteitä ja taiteita, perusti oopperan ja rakennutti komeita palatseja. Musikaalisena ja filosofisena nerona hän seurusteli vertaistensa kanssa, Voltairesta Bachiin.

Fredrikin valistuneisuus on oma lukunsa. Lukukirja-Fritz kunnioittaa maansa lakia eikä tee interventiota omaksi hyväkseen, vaikka typerän myllärin tuotantolaitos kolisee hänen korvansa juuressa, hän poistaa kidutuksen ja sensuurin, hän suvaitsee muita uskontoja ja lupaa vaikka rakentaa moskeijoita, jos muhamettilaisia tulee maahan.

Mikä ero verrattuna vaikkapa Hitleriin! Fredrikin ratsastajapatsas Unter den Lindenillä oli alamaisten rakastama kuten hyvän kuninkaan muisto muutenkin. Kerrotaan että Hitlerin tultua valtaan joku desperado meni ja pisti hevosen kaulaan runon:

Komm’ mal nieder, alter Reiter,

es geht nich weiter

mit einem Gefreiter!

Fritzille siis oli tilausta, eivät kaiken maailman korpraalit pystyneet hommia hoitamaan.

Totta tai ei, tässä joka tapauksessa oli lyyriseksi pisaraksi tislattuna se ihannekuva vanhasta Fritzistä ja tämän edustamasta aidosta saksalaisuudesta, siitä, josta Hoffman von Fallersleben runoili tuon niin sympaattisen ja koskettavan laulunsa:

 

Deutsche Frauen, deutsche Treue,
Deutscher Wein und deutscher Sang
Sollen in der Welt behalten
Ihren alten schönen Klang,
Uns zu edler Tat begeistern
Unser ganzes Leben lang –
Deutsche Frauen, deutsche Treue,
Deutscher Wein und deutscher Sang!

 

Lauluhan tunnetaan paremmin alkusanoistaan Deutschland, Deutschland, über alles. Joka tapauksessa se luultavasti yhäkin herättää kaksinaisia tunteita: Toisaalla on tuota Gemütlichkeitia, jonka olen yleensä kääntänyt lupsakkuudeksi ja toisaalla taas maantieteellisiä haaveita, joita naapurit ainoinaan oppivat säikähtämään.

Fritziä kyllä oli syytä pelätä oikeastaan kaikkien. Ennen taannoista Berliinin matkaa luin taas Rudolf Augsteinin kirjan Kuningas ja perilliset.

Kirja on lyhyesti sanoen lukukirja-Fritzin teurastus. Der Spiegelin perustajan, sanavalmiin Augsteinin kuvaamana nerosta piirtyykin hyvin vastenmielinen kuva.

Ihmisenä Fritz kuvataan tietenkin narsistiksi, mutta myös täysin tunteettomaksi sellaiseksi. Hän oli ihmisvihaaja, joka suoranaisesti halveksi alamaisiaan sangen demokraattisesti alimmasta ylimpään.

Muuta demokraattista itsevaltiaasta ei löytynytkään eikä se toki edes hänen asemaansa olisi sopinut, vaikka muuta kyllä on annettu ymmärtää.

Suorastaan kaameaa on lukea, miten kuningas, kirjoittaessaan sodan yleisistä periaatteista, kehottaa viimeisenä keinona käyttämään jopa syyttömien henkilöiden perheen ottamista panttivangiksi. Itse hän ei kainostellut tuhota arvorakennuksia ilman asiallista sotilaallista syytä eikä ihmishenki merkinnyt hänelle enempää kuin numeroa tilastoissa. Tässä hän muistutti Napoleonia.

Kiiltokuva lakia kunnioittavasta tieteen ja taiteen suosijasta tuhoutuu Augsteinin käsittelyssä. Hän vertailee kuninkaan tieteelle ja taiteelle antamia summia siihen haaskaukseen, jota tehtiin aivan tarpeettomasti. Erityisen tuhlaavaisuuden vertauskuvaksi nousee Potsdamin Uusi palatsi, eikä suotta. Fredrik halusi tehdä vaikutuksen muihin ruhtinaisiin ja epäilemättä sekin saattoi olla omalla tavallaan asiallinen pyrkimys.

Kun kuitenkin samaan aikaan sodissa surmattujen omaisille ja invalideille herui rahaa äärimmäisen niukasti, paljastuvat kuninkaan preferenssit räikeästi. Kulttuurin suuruuksillekaan ei määrärahoja herunut. Sitä paitsi Fredrik halveksi saksan kieltä ja saksalaista kirjallisuutta aivan avoimesti eikä panostanut niiden kehittämiseen.

 Saksalaista filosofiaa hän ei tuntenut eikä arvostanut. Itse hän selitti olevansa ranskalainen, siis sivistykseltään.

Fredrikin sotien vaatimien uhrien määrä oli todella valtava, mutta kannattaa toki kysyä, miksi hän niitä kävi. Oliko kyseessä todella valtion olemassaolo, ei ainakaan aluksi ole suinkaan ilmeistä. Joka tapauksessa täysin häikäilemätön sodan käyttö politiikan välineenä oli Fredrikille luonteenomaista. Hän ymmärsi itsekin, ettei kyseessä ollut vain raison d´êtat, vaan myös turhamaisuus.

Samaa perinnettähän sittemmin jatkoi Bismarck ja sen jälkeen Hitler. Vaihtelevalla menestyksellä.

Lukukirja-Fritz tietenkin onnistui kaikessa minkä teki. Lukukirjassa ei kannata pohdiskella hänen ottamiaan riskejä ja sitä vastuuta, jonka hän sotimaan lähtiessään otti niiden sadoista tuhansista uhreista. Sen sijaan niissä voidaan kyllä mainita Brandenburgin/Hohenzollernin hallitsijasuvun ihme: Pietari III:n ilmestyminen ex machina pelastavaksi enkeliksi.

Mutta entäpä jos Venäjän keisarinna Elisabeth olisikin elänyt vaikkapa pari vuotta kauemmin? Silloin Preussi olisi hajotettu eikä Unter den Lindenillä olisi Fredrikin ratsastajapatsasta. Silloin militarismiinsa tukehtuvasta Preussista ei olisi tullut suurvaltaa Euroopan politiikkaan. Silloin Puolakin olisi jäänyt jakamatta ja niin edelleen.

No, kuvitella voi kaikenlaista. Joka tapauksessa parinsadantuhannen miehen vakinaista armeijaa ylläpitävää Preussia ja sen antamaa menestyksen reseptiä Saksan historialle ei olisi ollut olemassa, mikäli kaikki olisi sujunut niin sanoakseni normaalisti.

Itse asiassa Napoleon sitten varsin pian myöhemmin tuhosikin Fredrikin luomuksen kuin korttitalon, huolimatta siitä, ettei hänen, Napoleonin, armeijansa ollut se täysin epäinhimillinen koirakoulu (käytän nyt huonoa sanaa), johon kuningas alisti alamaisensa.

Keppikuri kujanjuoksuineen ei jäänyt preussilaiseksi erikoisuudeksi. Venäjällä sillä oli omat fanaattiset kannattajansa Pietari III:sta Nikolai I:een. Sen tehokkuus oli kuitenkin epäilyttävä. Fredrikin armeijassa jouduttiin koko ajan pelkäämään sotilaiden karkaamista, sen sijaan Venäjällä kyettiin Suvorovin johdolla huippusuorituksiin me-henkeä nostattamalla.

Fredrikin aikaan ei edes vielä ollut kehitetty kansanopetusta, joka sitten myöhemmin oli itävaltalaiseen verrattuna ylivertainen ja jolla selitettiin myös 1860-luvun sotilaalliset menestykset.

Vanha Fritz oli todella hyvin omalaatuinen ja omituinen hahmo ja ansaitsee sekä meidän että saksalaisten kiinnostuksen.

Tulee kyllä miettineeksi, miten paljon kansanomainen historiakuva oikeastaan edes voi poiketa siitä lukukirjakuvasta, joka kaikille kansalaisille joudutaan antamaan.

Saksan historian museossa en ainakaan minä havainnut kriittisyyttä Fredrikiä ja hänen perintöään kohtaan. Sen sijaan siellä oli keskeisellä paikalla vanhan Fritzin puku, hieman kuin idoliksi nostettuna.

Fragen an die deutsche Geschichte-näyttelyssä Gendarmenmarktilla en nyt tällä kertaa ehtinyt käymään enkä enää muista, mitä siellä olisi tästä aihepiiristä ollut.

Itseruoskinta joka tapauksessa sopisikin kovin huonosti varsinaiseen kansakunnan historian museoon. Idea täydentävästä museosta, joka Berliinissä on toteutettu, on siksikin hyvin kiinnostava.

Sellaista kaipaisi myös esimerkiksi noiden äsken perustettujen Venäjän historian museoiden (Rossija -moja istorija) rinnalle. Saapa nähdä, joko ne piankin tulevat.

A propos, milloin meille saadaan Suomen historian museo? Se olisi kovin kiinnostava ja tarpeellinen. Tuskinpa teen suurtakaan syntiä, mikäli sanon, että maamme historia on poikkeuksellisen kiinnostava ja jännittävä.

Suurvaltojen sovinistit eivät tällaista näkemystä haluaisi pienten valtioiden edustajille sallia, mutta se on heidän ongelmansa.

 

"Kenraalieverstin" Suomen-missio

 

Stalinin satraappi Suomessa

 

Christer Pursiainen, Ždanov Tornissa. Otava 2024, 483 s.

 

Christer Pursiainen on etevä kirjoittaja ja tutkija, joka tuntee Venäjää ja sen historiaa monipuolisesti. Kirjoittajana hän on myös laaja-alainen ja hänen kirjojensa aihepiiri on vaihdellut raamatun maailmasta 1700-luvun Preussiin ja slavofiilien ajattelusta Trotskin ja Stalinin Neuvostoliittoon ja nyt siis Suomen historiaan (vrt. Vihavainen: Haun pursiainen tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com).

Kirjoittaja itse luonnehtii tätä teosta ”dokumenttiromaaniksi”, joka on ”eläytyvä ja dramatisoitu, mutta silti vahvasti tosiasioihin perustuva tulkinta”. Lähde- ja kirjallisuusluettelo onkin kunnioitusta herättävä ja tekstikin on varustettu runsailla viitteillä myös arkistolähteisiin.

 Kirjaa on siis syytä pitää varsin kunnianhimoisena tutkimuksena, vaikka tietyt seikat, kuten kuvitelmat Ždanovin tunnelmista konjakkilasin ääressä tai kuvaukset Savonenkovin loputtoman ärtyisästä tuhinasta Hitler-viiksiensä takaa, ovat tietenkin kuviteltuja. Niillä ei myöskään ole varsinaista historiallista merkitystä.

Itse asiassa kuvitella ei ole tarvinnut kovinkaan paljon. Kirjoittajan tärkein lähdeaineisto on löytynyt Ždanovin kokoelmasta, josta on kopio Kansallisarkistossa. Sellainen kokoelma tehtiin aikoinaan Marxismi-Leninismin Instituuttiin kaikille politbyroon jäsenille, myös itselleen Stalinille ja Kuusiselle. Kansallisarkistossa on myös Molotovin vastaava kokoelma.

Marxismi-Leninismin instituutista tuli myöhemmin arkisto, joka nykyään tunnetaan nimellä RGASPI (Rossijski Gosudarstvennyi Arhiv Sotsialno-Polititšeskoj Istorii). Se käännetään usein ”sosiaalipoliittisen” historian arkistoksi, vaikka sillä ei ole mitään tekemistä sosiaalipolitiikan kanssa.

Venäjän kielessä vain voidaan ”ja” sana korvata tuollaisella rinnastuksella samoin kuin rakenteissa Pietari-Paavalin linnoitus tai marxismi-leninismi. Kyse on siis yhteiskunnallisen ja poliittisen historian arkistosta, jota myös nimitetään vanhaksi puoluearkistoksi.

On tuolle marxismi-leninismille hyvin kuvaavaa, että politbyroon jäsenet saivat kukin oman kokoelmansa tuon Moskovan ydinkeskustassa sijaitsevan talon suojiin. Heidän kunniakkaana tehtävänään oli tulkita tuota kaikkivoipaa oppia erehtymättömällä tavalla, puolueen nimissä. Juuri heidän käsissään olivat koko ihmiskunnan edistyvän kehityksen suuret ratkaisut. Politbyroon jäsenten teoreettisista kirjoituksista koottiin aina myös kirja. Kuusisella sen suomalaisen version nimi oli ”Suuri vuosisatamme”.

Vuosisatahan oli tosiaankin monessa mielessä suuri erityisesti Neuvostoliiton kannalta. Sitä voi hyvin nikittää Neuvostoliiton vuosisadaksi.

Ždanovin kokoelma on tutkijan ja kirjailijan kannalta erityisen antoisa sikäli, että se sisältää suuren määrän pikakirjoitettuja keskustelupöytäkirjoja. Ne olivat muutenkin tyypillisiä Neuvostoliitolle. Niistä on helppo nähdä, miten asiat eri tahoilla ymmärrettiin ja miltä pohjalta päätökset syntyivät.

Kuten tunnettua, Leningradin puoluejohtaja Ždanov oli Suomeen tullessaan jo hyvin lähellä vallan huippua. Generalissimus Stalin, jota oli syytä pitää jo maailman mahtavimpana herrana, oli kuitenkin arka asemastaan ja peluutti keskenään ykkösketjuaan, jossa juonittelivat sellaiset mahtimiehet kuin Molotov, Berija, Malenkov ja Hruštšov.

Kilpailijoille Ždanovin siirtyminen Suomeen oli vähintäänkin tervetullutta ja se todella etäännytti kenraalieverstiä vallan ytimestä. Tuo kenraalieverstin arvo oli sinänsä pelkkä koriste, jonka Ždanov oli saanut sotaneuvoston jäsenenä osoittamaan merkitystään siinäkin suhteessa.

Ei se kuitenkaan tehnyt hänestä sotilasta eikä varsinaisesti lisännyt mitään Leningradin puoluejohtajan arvovaltaan, päinvastoin. Kenraaleja Neuvostoliitossa oli vaikka kuinka paljon, mutta Leningradin puoluejohtajia oli vain yksi. Tosin univormu oli komea ja siinä oli mukava kantaa kunniamerkkejä.

Niinpä kaikki tituleerasivat Ždanovia kenraalieverstiksi ja samoin tekee Pursiainen kirjassaan. Politbyroon jäsenen varsinaiset sotilasansiot tosin rajoittuivat ensimmäisen maailmansodan aikana saatuun reservin varavänrikin arvoon. Rintamalle hän ei koskaan ehtinyt.

Kuitenkin Ždanov johti kaupunkiaan läpi hirvittävän piirityksen, jota ajatellessaan hän aina kiihtyi ja syytti myös suomalaisia osallisuudesta kansansa kärsimyksiin. Suomelta vaaditut ”sotarikollisten” rankaiseminen ja sotakorvaukset olivat todella vähäpätöinen asia verrattuna tuohon joukkotuhoon.

Näinhän se oli, mutta suomalaisen tradition ja oikeusjärjestelmän mukaan niin sanottujen sotasyyllisten (sotaan syyllisten) rankaisemiseen tarvittava taannehtiva laki ei ollut mahdollinen. Oli voitettava eduskunnan ja koko suoraselkäisen Suomen vastustus. Niin myös tapahtui.

Pursiainen kuvaa tarkoin ja sangen luotettavasti sitä, miten asiat järjestettiin. Ždanovin arkiston ohella hänen käytettävissään on ollut suuri määrä tutkimusta ja dokumentteja. Suomen selkä notkistettiin sodan jälkeen ja syntyi niin sanottu suomettuminen, joka poliittisena linjana ansaitsee alkuvaiheessaan mitä korkeimmat arvosanat. Vaihtoehdot olisivat olleet kovin ikäviä.

Onkin syytä kysyä, miksi Suomea ”armahdettiin”, kuten Molotov myöhemmin asian ilmaisi keskustelussaan Feliks Tšujevin kanssa.

Asialle voi olla vain yksi selitys ja se on Stalin.

Olen itsekin käyttänyt Ždanovin arkistoa kirjassani Stalin ja suomalaiset (1998). Tähän mennessä en ole nähnyt mitään syytä muuttaa tulkintaani siitä, mikä oli Stalinin idea hänen Suomen-politiikassaan.

Stalin oli ”yhteiskunnallisen insinöörityön” mestari ja käytti keskeisenä työkalunaan ristiriitojen lietsomista. Nehän olivat marxilaisittain ajatellen kaiken kehityksen moottori.

Työväestön ja porvariston, köyhien talonpokkien ja kulakkien, keskusvallan ja vähemmistökansojen väliset ristiriidat tarjosivat aina mahdollisuuden jakaa vihollisen voimat ja panna se itse tekemään se työ, jota ulkopuolinen mahti ei olisi voinut tehdä saamatta vastaansa yhteisrintamaa. Myös niitä johtajia, joilla oli pyrkyä ylöspäin oli syytä kilpailuttaa keskenään.

Niinpä oli välttämätöntä myös panna suomalaiset ja saksalaiset taistelemaan keskenään niin, että veri todella vuotaa ja panna sota-ajan poliitikot ja kärsinyt kansa vastakkain. Se kiihdyttäisi ”luokkataistelua”. Neuvostoliitto pääsisi joka tapauksessa korjaamaan hyödyn asiasta ja syyn kovasta politiikasta saisivat niskoilleen sen suomalaiset toteuttajat.

Eräässä keskustelussa Ždanov kaavaili taktiikkaa siten, että suomalaiset pantaisiin itse hirttämään Mannerheim. Se jakaisi tehokkaasti kansaa, jota kasvatettaisiin ystävällisiin suhteisiin Neuvostoliiton kanssa.

Tuo kasvattaminen oli tärkeä teema, jota suomalaiset käsittelivät niin Ždzanovin kanssa, kuten tässä kirjassa kerrotaan, kuin myös itse Stalinin kanssa, joka jätetään  mainitsematta. Kuitenkin molemmista tilaisuuksista on olemassa pikakirjoituspöytäkirjat.

Tuon uudelleenkasvatuksen arvioitiin molemmilla kerroilla vievän aikaa viidestä viiteentoista vuoteen. Vuosikymmenistä ei sentään kukaan puhunut. Itse asiassa sen voi todeta onnistuneen varsin hyvin noin neljännesvuosisadassa -1970-lukuun mennessä, jolloin kyseessä tosin jo olikin uusi sukupolvi.

Mitä Mannerheimin hirttämiseen tulee, Stalin kielsi sellaisen ja jopa kyseli suomalaisilta Mannerheimin kuulumisia. Suomalaisia kansana hän kehui heidän osoittamansa urhoollisuuden takia. Sellaista kansaahan kaikki kunnioittivat.

On syytä ottaa Stalinin puheet tällä kertaa täydestä. Nimenomaan Suomen armeijan osoittama poikkeuksellinen kyvykkyys, joka mitä ilmeisimmin perustui sen puolustustahtoon, oli tosiasia, jollaisia myös Stalin ymmärsi.

Ždanov kulki Stalinin viitoittamaa tietä. Hän halusi välillä olla äkkijyrkkä, mutta on ilmeistä, että nimenomaan Stalinin asenne, jonka hän tunsi, piti hänet isoissa.

Toisinkin olisi voinut olla. Tappio sodassa olisi voinut johtaa loputtomaan suomalais-venäläiseen konfliktiin, joka todella olisi voinut olla parantumaton haava Neuvostoliiton kyljessä, kuten Molotov sittemmin arvioi. Kun Stalinia hänen kuolemansa jälkeen Suomessa ylistettiin, on tämä seikka syytä ottaa huomioon. Silloin asia ymmärrettiin täysin.

Pursiaisen kirja on tarkka kuin tutkimus ainakin, mutta myös yleensä varsin viihdyttävästi kirjoitettu ja sitä voi suositella kaikille noista maamme kohtalohetkistä vakavasti kiinnostuneille. Paikoin kirjoittajan tyyli on hyvinkin hilpeää ja joskus hän käyttää hieman omintakeisia ilmauksia, joista joitakin olisi kustannustoimittajan ehkä kannattanut stilisoida.

Kaiken kaikkiaan, tässä on lukemisen väärtti kirja, kuten alan mestarilta voi odottaakin.