Fredrikin koirat ja perunat

Perunat, koirat ja Preussi

Fredrik Suuren hauta Potsdamissa on karun yksinkertainen ja pienehkön marmorilaatan päällä on aina perunoita, ainakin eilen, siis lauantaina oli.

Vieressä on muutamia samanlaisia laattoja, mutta niihin ei ole kirjoitettu ihmisten, vaan koirien nimiä. Fredrikin rakkauden koiriinsa ymmärtää vain toinen koiranystävä ja minusta se on hieno ominaisuus. Asiaa ei lainkaan pilaa se, että myös Hitler oli suuri koiramies. Hänen vegetarianismiaan en kyllä ymmärrä.

Asian kääntöpuoli on, ettei Potsdamiin haudattua kuningasta jumaloinutta, mutta häneltä varsin karun kohtelun saanutta kuningatarta ole mailla halmeilla. Ei näy merkkejä myöskään kamaripalvelijoista, joihin kuninkaalla oli hyvin lämmin suhde.

Mutta toki moinen eksentrismi sopii filosofille. Fredrik oli itse hautakammionsa suunnitellut ja rakennuttanut. Se oli ilmeisesti hänen todellinen huolettomuuden (Sans souci) tyyssijansa ja hän pyysi viemään ruumiinsa sinne ilman seremonioita, lyhdyn valossa, joutoväen silmiltä salassa.

Näin ei käynyt, vaan Vanha Fritz nostettiin kansakunnan kaapin päälle puolijumalana ja pysyi sellaisena Bismarckiin ja Hitleriin asti. Nykyiseen hautaansakin hän pääsi vasta hiljattain ja suuren juhlinnan kera, tietenkin.

 Itse asiassa ostamani puoli tusinaa Fredrik-julkaisua (osa lapsille) jatkavat kohteensa jumalointia. Lukukirja-Fritz on mukava ja joviaali setä, jolla tosin on murhaava äly, mutta sehän kuuluu nerolle.

Vanha Fritz kuului sitten ja kuuluu yhä saksalaiseen tarustoon sen sympaattisimpiin kuuluvana hahmona. Hän se juurrutti perunan viljelyn maahansa ja pelasti asukkaan nälänhädältä, hän teki maastaan suurvallan, hän tuki tieteitä ja taiteita, perusti oopperan ja rakennutti komeita palatseja. Musikaalisena ja filosofisena nerona hän seurusteli vertaistensa kanssa, Voltairesta Bachiin.

Fredrikin valistuneisuus on oma lukunsa. Lukukirja-Fritz kunnioittaa maansa lakia eikä tee interventiota omaksi hyväkseen, vaikka typerän myllärin tuotantolaitos kolisee hänen korvansa juuressa, hän poistaa kidutuksen ja sensuurin, hän suvaitsee muita uskontoja ja lupaa vaikka rakentaa moskeijoita, jos muhamettilaisia tulee maahan.

Mikä ero verrattuna vaikkapa Hitleriin! Fredrikin ratsastajapatsas Unter den Lindenillä oli alamaisten rakastama kuten hyvän kuninkaan muisto muutenkin. Kerrotaan että Hitlerin tultua valtaan joku desperado meni ja pisti hevosen kaulaan runon:

Komm’ mal nieder, alter Reiter,

es geht nich weiter

mit einem Gefreiter!

Fritzille siis oli tilausta, eivät kaiken maailman korpraalit pystyneet hommia hoitamaan.

Totta tai ei, tässä joka tapauksessa oli lyyriseksi pisaraksi tislattuna se ihannekuva vanhasta Fritzistä ja tämän edustamasta aidosta saksalaisuudesta, siitä, josta Hoffman von Fallersleben runoili tuon niin sympaattisen ja koskettavan laulunsa:

Deutsche Frauen, deutsche Treue,
Deutscher Wein und deutscher Sang
Sollen in der Welt behalten
Ihren alten schönen Klang,
Uns zu edler Tat begeistern
Unser ganzes Leben lang –
Deutsche Frauen, deutsche Treue,
Deutscher Wein und deutscher Sang!

Lauluhan tunnetaan paremmin alkusanoistaan Deutschland, Deutschland, über alles. Joka tapauksessa se luultavasti yhäkin herättää kaksinaisia tunteita: Toisaalla on tuota Gemütlichkeitia, jonka olen yleensä kääntänyt lupsakkuudeksi ja toisaalla taas maantieteellisiä haaveita, joita naapurit ainoinaan oppivat säikähtämään.

Fritziä kyllä oli syytä pelätä oikeastaan kaikkien. Ennen taannoista Berliinin matkaa luin taas Rudolf Augsteinin kirjan Kuningas ja perilliset.

Kirja on lyhyesti sanoen lukukirja-Fritzin teurastus. Der Spiegelin perustajan, sanavalmiin Augsteinin kuvaamana nerosta piirtyykin hyvin vastenmielinen kuva.

Ihmisenä Fritz kuvataan tietenkin narsistiksi, mutta myös täysin tunteettomaksi sellaiseksi. Hän oli ihmisvihaaja, joka suoranaisesti halveksi alamaisiaan sangen demokraattisesti alimmasta ylimpään.

Muuta demokraattista itsevaltiaasta ei löytynytkään eikä se toki edes hänen asemaansa olisi sopinut, vaikka muuta kyllä on annettu ymmärtää.

Suorastaan kaameaa on lukea, miten kuningas, kirjoittaessaan sodan yleisistä periaatteista, kehottaa viimeisenä keinona käyttämään jopa syyttömien henkilöiden perheen ottamista panttivangiksi. Itse hän ei kainostellut tuhota arvorakennuksia ilman asiallista sotilaallista syytä eikä ihmishenki merkinnyt hänelle enempää kuin numeroa tilastoissa. Tässä hän muistutti Napoleonia.

Kiiltokuva lakia kunnioittavasta tieteen ja taiteen suosijasta tuhoutuu Augsteinin käsittelyssä. Hän vertailee kuninkaan tieteelle ja taiteelle antamia summia siihen haaskaukseen, jota tehtiin aivan tarpeettomasti. Erityisen tuhlaavaisuuden vertauskuvaksi nousee Potsdamin Uusi palatsi, eikä suotta. Fredrik halusi tehdä vaikutuksen muihin ruhtinaisiin ja epäilemättä sekin saattoi olla omalla tavallaan asiallinen pyrkimys.

Kun kuitenkin samaan aikaan sodissa surmattujen omaisille ja invalideille herui rahaa äärimmäisen niukasti, paljastuvat kuninkaan preferenssit räikeästi. Kulttuurin suuruuksillekaan ei määrärahoja herunut. Sitä paitsi Fredrik halveksi saksan kieltä ja saksalaista kirjallisuutta aivan avoimesti eikä panostanut niiden kehittämiseen.

 Saksalaista filosofiaa hän ei tuntenut eikä arvostanut. Itse hän selitti olevansa ranskalainen, siis sivistykseltään.

Fredrikin sotien vaatimien uhrien määrä oli todella valtava, mutta kannattaa toki kysyä, miksi hän niitä kävi. Oliko kyseessä todella valtion olemassaolo, ei ainakaan aluksi ole suinkaan ilmeistä. Joka tapauksessa täysin häikäilemätön sodan käyttö politiikan välineenä oli Fredrikille luonteenomaista. Hän ymmärsi itsekin, ettei kyseessä ollut vain raison d´êtat, vaan myös turhamaisuus.

Samaa perinnettähän sittemmin jatkoi Bismarck ja sen jälkeen Hitler. Vaihtelevalla menestyksellä.

Lukukirja-Fritz tietenkin onnistui kaikessa minkä teki. Lukukirjassa ei kannata pohdiskella hänen ottamiaan riskejä ja sitä vastuuta, jonka hän sotimaan lähtiessään otti niiden sadoista tuhansista uhreista. Sen sijaan niissä voidaan kyllä mainita Brandenburgin hallitsijasuvun ihme: Pietari III:n ilmestyminen ex machina pelastavaksi enkeliksi.

Mutta entäpä jos Venäjän keisarinna Elisabeth olisikin elänyt vaikkapa pari vuotta kauemmin? Silloin Preussi olisi hajotettu eikä Unter den Lindenillä olisi Fredrikin ratsastajapatsasta. Silloin militarismiinsa tukehtuvasta Preussista ei olisi tullut suurvaltaa Euroopan politiikkaan. Silloin Puolakin olisi jäänyt jakamatta ja niin edelleen.

No, kuvitella voi kaikenlaista. Joka tapauksessa parinsadantuhannen miehen vakinaista armeijaa ylläpitävää Preussia ja sen antamaa menestyksen reseptiä Saksan historialle ei olisi ollut olemassa, mikäli kaikki olisi sujunut niin sanoakseni normaalisti.

Itse asiassa Napoleon sitten myöhemmin tuhosikin Fredrikin luomuksen kuin korttitalon, huolimatta siitä, ettei hänen armeijansa ollut se täysin epäinhimillinen koirakoulu (käytän nyt huonoa sanaa), johon kuningas alisti alamaisensa.

Keppikuri kujanjuoksuineen ei jäänyt preussilaiseksi erikoisuudeksi. Venäjällä sillä oli omat fanaattiset kannattajansa Pietari III:sta Nikolai I:een. Sen tehokkuus oli kuitenkin epäilyttävää. Fredrikin armeijassa jouduttiin koko ajan pelkäämään sotilaiden karkaamista, sen sijaan esimerkiksi Venäjällä kyettiin Suvorovin johdolla huippusuorituksiin me-henkeä nostattamalla.

Fredrikin aikaan ei edes vielä ollut kehitetty kansanopetusta, joka sitten myöhemmin oli itävaltalaiseen verrattuna ylivertainen ja jolla selitettiin myös 1860-luvun sotilaalliset menestykset.

Vanha Fritz oli todella hyvin omalaatuinen ja omituinen hahmo ja ansaitsee sekä meidän että saksalaisten kiinnostuksen.

Tulee kyllä miettineeksi, miten paljon kansanomainen historiakuva oikeastaan edes voi poiketa siitä lukukirjakuvasta, joka kaikille kansalaisille joudutaan antamaan.

Saksan historian museossa en ainakaan minä havainnut kriittisyyttä Fredrikiä ja hänen perintöään kohtaan. Sen sijaan siellä oli keskeisellä paikalla vanhan Fritzin puku, hieman kuin idoliksi nostettuna.

Fragen an die deutsche Geschichte-näyttelyssä Gendarmenmarktilla en nyt tällä kertaa ehtinyt käymään enkä enää muista, mitä siellä olisi tästä aihepiiristä ollut.

Itseruoskinta joka tapauksessa sopisikin kovin huonosti varsinaiseen kansakunnan historian museoon. Idea täydentävästä museosta, joka Berliinissä on toteutettu, on siksikin hyvin kiinnostava.

Sellaista kaipaisi myös esimerkiksi noiden äsken perustettujen Venäjän historian museoiden (Rossija -moja istorija) rinnalle. Saapa nähdä, joko ne piankin tulevat.

A propos, milloin meille saadaan Suomen historian museo? Se olisi kovin kiinnostava ja tarpeellinen. Tuskinpa teen suurtakaan syntiä, mikäli sanon, että maamme historia on poikkeuksellisen kiinnostava ja jännittävä.

Suurvaltojen sovinistit eivät tällaista näkemystä haluaisi pienten valtioiden edustajille sallia, mutta se on heidän ongelmansa.