Uusia kultteja

 

Maapallo kirkossa

 

Helsingin Tuomikirkossa on kuulemma valtavan kokoinen maapallo katosta roikkumassa. Siinä kuuluu olevan itse Gaia, maata edustava naispuolinen jumaluus (ellei sitten ole vaihtanut genderiään, kukapa sitä voisi estää). Täytyypä mennä tuota ihmettä katsomaan.

Onhan kirkkoihin ollut tapana tuoda jo miltei mitä tahansa ja tämänkin idolin sinne tuomista voi varmasti perustella monenlaisilla ajatuksenjuoksuilla. Selvää joka tapauksessa on, että kyseessä on pakanallinen jumaluus ja että sen palvominen tuntuu kovin monesta paljon mielekkäämmältä kuin Israelin kiivaan ja kärttyisän patriarkan kunnioittaminen.

Itse asiassa tuon pakanallisen kulttiesineen tuonti kirkkoon herätti tuskin mitään reaktioita. Kirkon puolelta se oli hyvä veto, kun saatiin ihmiset kiinnittämään siihen edes jotakin huomiota ja kukapa voisi kiistää sitä, että asiassa on voimakas edistyksellisyyden tuoksahdus. Ellemme uhraa kaikkeamme tuon jumaluuden hyväksi, se kostaa meille.

Usko yliluonnolliseen, joka vielä hiljattain kuului lähinnä vanhoille akoille, on nyt vallannut nuoret naiset. Itse asiassa kyse ei ole pelkästä taikauskosta, vaan on syntynyt suoranaisia kultteja, joihin usein liittyy huomattavan primitiivisiä uhrimenoja ja noituutta. Uskonnollisuuden alkeismuotojahan ne nyt näemme aikamme heimoilla.

Paradoksaalisesti näihin kultteihin osallistuvat yleensä lähinnä korkeakoulutuksen saaneet naiset. Luultavasti kyseessä on sama aines, joka kansoittaa elokapinan happeningeja ja kunnioittaa syvästi woke-aatteita syvällisenä viisautena. Noituuden on jopa tulkittu olevan feminismin uusi vaihe (vrt. Vihavainen: Haun noituus tulokset).

Äärivasemmallakin on jo silloin tällöin ymmärretty, että se radikaali joukko, joka nimittää itseään älymystöksi, elää nyt järjen jälkeistä aikaa. Järjen hylkäämistä pidetään nimenomaan radikaalina, eli siis hyvänä ja tavoiteltavana asiana. Sitä paitsi se on helppoa (ks. Vihavainen: Haun järjettömyyden viettelys tulokset).

Tuleepa mieleen kysyä, mitä vanha kunnon Dostojevski olisi kirjoittanut nykymenon nähdessään. Itse asiassa hänen maailmaansa kuuluivat jo radikaalit aatteet, jotka saivat jo äärimmäisiä muotoja ja joiden nimissä tapettiin ihmisiä suuren uskonvarmuuden vallassa.

Dostojevskin mielestä kaiken takana oli Jumalan kieltäminen ja ihmisen tunkeutuminen hänen paikalleen. Tällä Homo Deuksen aikakaudella asia kuulostaa taas mitä ajankohtaisimmalta.

Dostojevskin tunnetuin aikansa radikalismia käsittelevä teos on Riivaajat, joka perustuu pitkälti erääseen aikansa sensaatiomaiseen murhaan, jonka radikaalit tekivät aatteensa suuruutta todistaakseen ja sitä luodakseen.

Olen hieman ihmetellyt, että juuri tällä hetkellä ei vastaavia tapahtumia näy esiintyvän. Vielä 1970-luvulla ne olivat jokapäiväistä leipää. Fanaattisten radikaalien naisvaltaisuus ei menoa häirinnyt millään tavalla. Tuskin tässä kyse on muusta kuin pienestä taoista.

Dostojevski itse oli uskonnollinen persoonallisuus ja otti äärimmäisen vakavasti myös ajatuksen ihmisjumaluudesta, joka kummittelee myös Riivaajissa. Tässä muuan parin vuosikymmenen takainen blogi, jonka ajankohtaisuus tuskin on hävinnyt:

 

perjantai 28. maaliskuuta 2014

Vanhan siilin kettumaisuuksia

 

Homo homini Deus

 

Mihail Butaševitš-Petraševskin piiri, johon Dostojevski nuoruudessaan kuului ja minkä johdosta hän sai kuolemantuomionsa, tutki ranskalaisia utopistisosialisteja, erityisesti Fourieria. Petraševski yritti jopa perustaa fourierilaisen ihanneyhteiskunnan, falansterin, mutta talonpojat polttivat sen rakennukset.

Ihmisjumaluuden ajatus, joka kiusasi Dostojevskia koko hänen ikänsä, oli alun perin lähtöisin Ludwig Feuerbachilta, joka oli tulkinnut uskonnot ihmisen oman jumaluuden projektioksi. Homo homini Deus, kiteytti Petraševskin piirin radikaali jäsen Nikolai Spešnev 1840-luvulla. Feuerbachin antropoteismi halusi Fourierin tavoin ”rehabilitoida” luonnon ja aistillisuuden. Tämä mahdollistaisi ihmisyyden puhkeamisen kukkaan, sen kaikkien mahdollisuuksien vapauttamisen. Kun ihminen vapautettaisiin niistä keinotekoisista kahleista, jotka häntä kammitsoivat, voisivat ihmiset ensi kertaa historiassa elää normaalia elämää, kuului petraševskilaisten johtopäätös Andrzej Walickin formuloimana.

Petraševskilaisten ajatuksena oli, että ihmisten tuleminen jumaliksi edellytti kaikkien viimeistenkin ennakkoluulojen ja illuusioiden hylkäämistä. Niinpä ajattelun oli perustuttava ankaraan tieteelliseen päättelyyn ja luonnontieteen tuloksiin.

”Ihmisyyden uskonto” ei kuitenkaan ollut kaikille ajan radikaaleille  vielä kyllin lupaava tie vapauteen. Yksilöanarkisti Max Stirner haistoi siinä pyrkimystä alistaa ainutkertainen yksilö universaalin Ihmisen alaisuuteen.  Ollakseen vapaa ihmisen oli Jumalan lisäksi tapettava myös Ihminen. Itse asiassa tämä saattoi radikaalin tulkinnan mukaan todella tapahtua tappamalla joku ihminen. Tehdessään mielivaltaisesti rikoksen ihminen voitti ne moraalilait, jotka abstraktin ihmisyyden nimissä rajoittivat hänen ainutkertaisen yksilöllisen ihmisyytensä oikeuksia.

Tunnetussa esseessään Isaiah Berlin osoittaa, ettei Leo Tolstoi ollut vain yhden aatteen valtaama ajattelija, siili, vaan sen sijaan kettu, joka osasi monta asiaa. Dostojevskin teokset saattavat näyttää saman asian jauhamiselta yhä uudelleen, mutta kyllä hänessäkin on paljon kettumaisuutta. Hänen kritiikkinsä intelligentsijan turhamaisuutta ja pinnallisuutta kohtaan on viiltävää, sanoisinko, kettuilua.

Samoin kuin sittemmin Tolstoi, Dostojevski kuului siihen intellektuellien ryhmään, joka suorastaan vihasi intelligentsijaa, tuota tyhjänpäiväisten saarnamiesten joukkiota, jolla ei ollut todellista sanomaa kerrottavanaan, vain oman tärkeytensä osoittaminen ja ihailun ja itseihailun herättäminen hinnalla millä tahansa. Entisen intelligentin ruoska osuukin kohteeseensa tarkasti ja kipeästi, hän tuntee uhrinsa ja tietää satuttavansa myös entistä itseään.

Niinpä Dostojevskin teokset ovat tulvillaan tyyppejä, jotka ovat heränneet huomaamaan vapautensa ja yrittävät hallita maailmaa älyllään. Feminismin aate elähdyttää monia jaloja sieluja. Muuankin kertoo arvostavansa morsiamensa naisellista suloa, joka on tämän pääomaa ja ajattelee, että tämän pitäisi ehdottomasti realisoida tämä aarteensa myymällä sitä. Löytyy tyyppejä, joiden mielestä maailma todellisuudessa on vain lantakasa ja suurin viisaus on tämän tosiasian tunnustaminen

Kirjailija ymmärtää kirkkaasti älymystön itsestään tekemän parodian ja värittää todellisuutta vain hiukan saadakseen muutkin sen näkemään. Sokrateen manttelinperijä 1800-luvun Venäjällä julistaa: ”Olen hölmö, mutta tiedän sen itse ja siksi lakkaan olemasta hölmö”. Tämä syvällisyyshän on täysin postmodernia.

Maailma on kuitenkin kehittynyt. Feuerbachilainen hartaus tämänpuolisen pyhän edessä on jo kauan sitten jäänyt pois muodista ja toteutuu korkeintaan zen-buddhismin harjoittajien piireissä. Dostojevski saattaisi hämmästyä tavatessaan suomalaiset 2000-luvun ateistit. Ajattelu ei puolentoista vuosisadan mittaan näytä hiukkaakaan edistyneen, mitä ei sinänsä kannata ihmetellä. Kummallisempaa on, että se on typerästi latistunut.

Dostojevskilla oli, myönnän, tiettyä taipumusta siilimäiseen monomaniaan. Keskeinen oli hänellä, kuten aikanaan pyhällä Augustinuksella Jumalan ja ihmisen tunteminen, mikä saattoi olla sama asia. 2000-luvun suomalainen älymystö on yksinkertaisesti unohtanut tällaiset kysymykset eikä näe niissä mitään järkeä tai kiinnostavuutta.

Syynä voi olla se, ettei ihmisen elinympäristö enää tai vielä ole yhtä arvaamattoman ahdistava kuin se oli menneinä vuosisatoina. Kuolema ei kiinnosta meitä muuten kuin jännityskertomuksissa, joissa se onkin lähes ainoa kiinnostava seikka. Elämä on aivan liian täynnä virikkeitä, kulutusta ja ajanvietettä, jotta sitä sellaisenaan viitsisi tai tarvitsisi ruveta ajattelemaan. Todella kiinnostavia kysymyksiä älymystölle ovat tasa-arvon kysymykset: miten maailma olisi järjestettävä, jotta jokainen elävä olento olisi tasa-arvoinen? Mitä olisi tehtävä, jotta ihmiskunta viimein voisi elää normaalia elämää?

Entä mitä tästä päämäärästä voidaan maksaa? Ivan Karamazovin mielestä maailman onni ei ollut minkään arvoinen, mikäli se oli ostettava viattoman lapsen kyyneleillä. Oliko tämä demonista maksimalismia, jumalkapinaa? Oliko Jumala väärässä ja saattoiko intellektuelli asettua hänen yläpuolelleen tuomitsemaan, mikäli Jumala osoittautuikin poliittisesti epäkorrektiksi?

2000-luvun älymystö näyttää yhä askartelevan näiden kysymysten parissa sikäli kuin uskonnollinen mielenkiinto ei rajoitu suvivirren kieltämiseen kouluissa. Toisaalta kuitenkin on olemassa, kuten meille on kerrottu, uususkontoja, aina lentävästä spagettijumalasta lähtien. Naispuoliset älymystön edustajat, jotka nykyään ovat kehityksen kärjessä, näyttävät olevan erityisen kiinnostuneita niistä. Luonnonuskonnot, äiti Maa, noituus, wicca…

Muodikasta kuuluu nykyään olevan harjoittaa jotakin kulttia tiettynä viikonpäivinä tai muuten sopivina annoksina ja sitten vaihtaa johonkin toiseen. Näin ihminen kunnioittaa itseään ja maailmaansa. ”Pyhä” liittyy nykyään lähinnä pyhäpäiviin, jolloin on tavallista enemmän aikaa kulutukselle… 

Wie herrlich weit wir es gebracht!

 

Tilaus järjettömyydelle

Järjettömyyden viettelys

Luin joskus tämän vuosituhannen alussa erään Richard Wolinin kirjoittaman kirjan The Seduction of Unreason, jossa kirjoittaja tarkasteli modernia irrationalismia natsismista postmodernismiin.

Kirjan aiheena oli sen tason intellektuaalinen hölynpöly, jonka omaksumiseen vaadittiin merkittäviä älyllisiä ponnisteluja ja mielellään jopa korkeakoulututkinto. Yliopistoissahan tämän lajin hulluus kukoistaa aivan erityisesti otsikon ”cultural studies” alla (ks. https://en.wikipedia.org/wiki/Cultural_studies ).

Tämä ala vaatii kuitenkin harjoittajiltaan työtä ja vaivaa ja on luonnollista, että moni kärsimätön henki, joka mielellään kannattaa kaikkea sellaista, mikä on vastoin tervettä järkeä, haluaa sen sijasta oikotien intellektuelliksi. Onko sillä loppujen lopuksi väliä, mitä kautta saavutaan yhteiseen päämäärään? On joka tapauksessa hienoa kuulua intellektuellien yhteisöön ja siksihän sinne pyritään.

Noituus on tämän päivän hesarin NYT-liitteen mukaan tällä hetkellä suuri feministinen muoti. Tässähän ei sinänsä mitään uutta ole ja muistan feministien piirissä olleen tällaisen suuntauksen jo 1980-luvulla. Nyt joka tapauksessa moni feministi on taas kovin innostunut asiasta ja alan ryhmiä on perustettu muun muassa Helsingissä ja Jyväskylässä.

Noituuskin on radikaalia, selittää muuan haastateltu ja antaa ymmärtää, että radikalismi on tietenkin arvo sinänsä. Siinähän sen viehätys todella saattaa ollakin.

Kun suurin osa yhteiskuntaa pitää härkäpäisesti kiinni siitä, että kaksi kertaa kaksi on neljä, että ihmiskunnassa miehet siittävät ja naiset hedelmöityvät ja että penisilliini parantaa sairauksia, mutta puunhalaaminen ei, näiden tai muiden vastaavien asioiden kiistäminen on ennen muuta tapa asettua normaalin järjen ulkopuolelle.

 Mikäli samalla luulee asettuvansa sen yläpuolelle, on asiaa varsinaisesti vaikea kiistääkään, ellei kriteeriksi sitten oteta tämän ”radikalismin” kykyä selittää ja ennustaa havaittavan todellisuuden mekanismeja. Silloinhan asia on selvä ja yksiselitteinen.

Asiallisesti järjestä luopuja asettaa itsensä normaalin, rationaalisen kritiikin ulkopuolelle kiistäen samalla rationaalisen kritiikin mahdollisuuden. Samalla myös aukeavat ovet estottomalle ajatuksen ja tunteen mielivallalle koko ympäröivään maailmaan nähden.

Sekä natsismissa että postmodernismissa oli vielä omat mekanisminsa, joiden puitteissa niitä itseäänkin voitiin edes jotenkin arvostella. Kun järjen rippeetkin julistetaan tuhotuiksi, on kenttä sen sijaan täysin vapaa. Voin kuvitella, että hengenvoimiltaan rajoittuneille tämä tuottaa erityisen suuren ilon ja ehkäpä vallan kuvitelmia maailman hallinnasta.

Mutta kyllä ne ovat vain kuvitelmia.

On merkille pantavaa, että samaan aikaan, kun anti-intellektualismin kaikkein alinta astetta riemukkaasti mainostetaan nuorisoa kosiskelevassa lehdessä, perinteiseen uskontoon vetoavia paheksutaan jyrkästi ja uhataan peräti oikeustoimilla.

Mitäpä sanoakaan, quod licet Iovi, non licet bovi. Juppiterin ja härän roolit ovat vain nyt vaihtaneet paikkaa.

Edistysväen erityisessä suosiossa on nyt Prometheuksen hahmo. Hänhän on jumalkapinan symboli, bogoborets, sanoisi venäläinen. Siis Jumalaa vastaan noussut titaani, jota Zeus joka päivä säälimättömästi rankaisee, mutta jonka sielu ei siitä lannistu.

Hahmohan tuntuu epäilemättä sinänsä uljaalta: se on henki, joka yrittää mahdotonta, mutta ei lannistu vain. Jumaluus tarkoittaa juuri niitä rajoja, joita ei voi ylittää, mutta eikö sankarillista ole, että sitä edes yritetään?

Inhimillisesti katsoen asia taitaa olla vähän niin ja näin. Mikäli mahdollisen rajat eivät ole aivan selvät, on kiitettävää etsiä niitä ja on aina olemassa mahdollisuus, että ne voidaankin ylittää. Onhan tästä esimerkkejä, erityisesti tieteissä.

Mikäli rajat kuitenkin ovat aivan yksiselitteisen selvät, on niitä vastaan taisteleminen pelkästään lapsellista ja koomista. Ajatelkaamme nyt ihmistä, joka on teljetty huoneeseen, jossa häntä ympäröivät kaikkialta pystysuorat seinät, joita ei voi kiivetä.

Jos ihminen siitä huolimatta yrittää tuota kiipeämistä päivästä päivään, hän saattaa herättää sääliä, mutta todennäköisimmin vain naurua. Hänhän käyttäytyy tavalla, jota nimitämme tyhmyydeksi.

Sama tietysti pätee myös järjen tuhoajien kohdalla.

Mikäli ihminen harrastaa noituutta ja julistaa sen johdosta olevansa ”mielenkiintoinen, rohkea, aggressiivinen, älykäs, sopeutumaton, kokeilunhaluinen, utelias, itsenäinen ja seksuaalisesti vapautunut”, on asian totuusarvo riippuvainen arvioitsijan subjektiivisista ominaisuuksista.

Rationaalisesti ajattelevan mielestä on todennäköisempää, että kyseessä on mielenkiinnoton, typerä ja laumasieluinen yksilö, jonka loitsuilla ja rituaaleille ei ole mitään virkaa lukuun ottamatta sitä, että ne saattavat auttaa unohtamaan normaalin järjen vaatimukset.

Noidaksi ruvennut saattaa kaikin mokomin kirota kaivoksia ja poliitikkoja ja suorittaa rituaalejaan ja olla omissa silmissään suurikin sankari, mutta objektiivisesti hänen touhunsa on vain ja ainoastaan typeryyttä.

Pikemmin kuin jumalattareksi kohoava sankaritar tässä toki tulee mieleen Dostojevskin kuvaama hahmo, joka julisti olevansa hölmö, mutta itse asiassa lakkaavansa olemasta hölmö, koska tietää asian itsekin. Kaiketi hän oli tulkinnut Sokratesta omalla, luovalla tavallaan.

Uskonnolla on yhteiskunnalle ja kulttuurille ollut aina keskeinen merkitys. Tämä ei yleensä ole tarkoittanut mitään ”uskovaisuutta”. Rooman valtakunnassa käytettiin käsitteitä mos maiorum ja pax deorum -esi-isien perinnäistavat ja rauha jumalten kanssa.

Voimme todeta ajan auktorien kirjoituksista, ettei uskonto silloin(kaan) kaivannut taikauskoa, joka yleensä tuomittiin varallisena lapsellisuutena. Uskonnon rooli oli ennen muuta yhteisöllinen ja sen kunnioittaminen merkitsi myös yhteisön ja sen jatkuvuuden kunnioittamista.

Hajoavassa kulttuurissa kaikki on toisin. Se, mikä on radikaalia, on sen hajottajien mielestä jo arvokasta sinänsä. Radikalismin ei tarvitse olla älyllisesti vaativaa erimielisyyttä perusasioista, pelkkä ”kapina” on ansiokasta, olivatpa sen perusteet ja muodot miten primitiivisiä tahansa.

Itse asiassa on väistämätöntä, että myös älyllisiltä kyvyiltään vähäisemmille tarjotaan oma, heillekin mahdollinen roolinsa yhteisen, suuren asian edistämisessä.

Noituus muotina ei ainakaan minua yllätä. En minä mitään enempää tai siis vähempää ollut odottanutkaan.