Tavallinen elukka
Ihmisen ja eläimen välinen raja on
viimeisten parin sadan vuoden aikana käynyt yhä epäselvemmäksi, sikäli kuin ei
ole kokonaan hävinnyt.
Vielä hiljattain ja minun muistini aikana
komeasti luomakunnan herraksi itseään tituleerannut ihmisuros ymmärtää nyt yhä
selvemmin olevansa monessa suhteessa samalla viivalla esimerkiksi nilviäisten,
raakkujen kanssa. Sama koskenee naaraita.
Hiljattain luin jostakin lehdestä
kuvauksen siitä, miten lemmikkejä siunattiin ja pappi itämaisten uskontojen
hengessä todisti yhteenkuuluvaisuuttamme eläinten kanssa. Eläinhän ihminenkin
on.
Toki kuulumme yhteen myös muun, mukaan
lukien epäorgaanisen luomakunnan kanssa, mutta eläimellisyytemme on epäilemättä
kiinnostavampaa.
Eläimet, jotka elävät vaistojensa
varassa, ovat tavallaan paratiisillisessa tilassa. Kenenpä mieleen juolahtaisi
nuhdella sutta siitä, että se syö koiran tai edes minkkiä siitä, että se
saattaa tappaa kokonaisen kanatarhan kerralla. Sehän on vain sen luonto.
Sitähän me ihailemme.
Ihmisellä luonnon päälle on
muodostunut kasvatuksen kerros, joka eläimiltä puuttuu tai jää aivan ohueksi. Toki
pennut saattavat oppia vaikkapa joitakin metsästyksen taitoja harjoittelemalla.
Ihmisillä kasvatuksen ja kulttuurin kerros, ”nurture”, on aivan olennainen osa
heitä. Luonto, ”nature” on alistetussa asemassa. Ainakin se on ollut.
Aikoinaan ihminen ylpeili ylivertaisesta
kulttuuristaan, kasaantuneesta järjestä, joka lukemattomien sukupolvien
kartuttamana antoi hänelle vallan muun luomakunnan yli.
Nyt on toisin. Jos joku sanoo
epähuomiossa, että ihmisiähän koiratkin ovat, hän tulee samalla sanoneeksi jotakin
olennaista ajastamme. Koiraa ei enää pidetä alempiarvoisena, vaan
tasa-arvoisena perheen jäsenenä.
Kyseessä on historiallinen muutos,
jonka vaiheet kaipaisivat jo tutkimusta. Ihmisen nimien antamine koiralle, kaulapantojen
korvaaminen valjailla, kalliiden koirasairaaloiden, hotellien ja päiväkotien ilmaantuminen
on uusi asia.
Sanon varmuuden vuoksi, etten asiaa
paheksu, totean vain. Sitä paitsi olen vanha koiraihminen ja osaan arvostaa
tuota ihastuttavaa sukukuntaa.
Jostakin siis luin hiljattain jotakin
koirien siunaamisesta ja papin julistuksesta, jonka mukaan kuulumme molemmat eläinkuntaan.
Jo aiemmin olen kuullut, että lemmikit kohdataan uudelleen paratiisissa, mikä
lienee monelle hyvin tärkeä asia.
En missään tapauksessa haluaisi
karkottaa lemmikkejä paratiisista, jos sinne joskus pääsisin, ehkäpä
käärmeetkin voisivat siellä olla, tuskin sekään on minulta pois. Ihmisen
eläimellistymiseen tässä maailmassa liittyy kuitenkin monia ongelmia, joista ihmiskunta
on jo niin sanoakseni saanut nauttia esimakua.
Mikäli ihminen näet on vain tai
ainakin ennen muuta eläin, fyysinen geeniensä kantaja, on lähellä ajatus, että
hänen keskeinen biologinen tehtävänsä on toteuttaa geeniensä itsekkyyttä.
Natsien ihailema ”vaalea peto” (ja tietenkin myös tumma) on silloin vapautettava
toteuttamaan luontoaan ja niinhän se aikoinaan vapautettiinkin. Entistä
paremman eläimen, itse asiassa ylieläimen jalostaminen tukahtui sitten
alkuunsa.
Tässä kyse oli sangen
primitiivisestä paluusta luontoon, pelkkään biologiaan ja yrityksestä kehittää ihmistä
siltä pohjalta. Stalinin lähestymistapa oli kunnianhimoisempi, hän kun pyrki
luomaan yli-ihmisen ennen muuta kulttuurin kautta, mutta epäonnistui niin ikään.
Mutta ihmisen eläimellistymisen
ongelmia eivät nuo kaksi ratkaisuyritystä suinkaan tyhjentäneet. Jos olemme
johdonmukaisia hyväksyessämme eläimellisyytemme, emme anna kulttuurisille
rajoituksille mitään arvoa sinänsä. Niillä saattaa olla välinearvoa, mutta alkuperäiset
vietit ja vaistothan ne ovat, joita meidän tulee kunnioittaa ja niille
kumartaa.
Onpa muuten tainnut elokuvateattereissakin
olla parikin filmiä, joiden nimessä on sana ”instinct”. Mihin tuo asia liittyy,
on kai selvää. Hillittömästä petomaisuudestahan on kyse.
Jokunen vuosi sitten muuan terävä
aikakautemme tarkkailija kirjoitti romaanin ihmisestä, joka eläimellistyy
nauttimansa lääkkeen ansiosta. Lääke ei muuta ihmisen perusluontoa mitenkään,
aiheuttaa vain sen, että opitut reagointitavat tiettyihin asioihin nähden
jäävät pois ja tilalle tulee aito ja koristelematon vaistojen valta:
lauantai 6. huhtikuuta 2019
Eläimellistymisen
kysymyksiä
Erään eläimen kokemuksia
Michel Houellebecq, Sérotonine. Flammarion 2019, 347 s.
Michel Houellebecq on
kiinnostavimpia nykykirjailijoita, joten kiiruhdin ostamaan hänen
uutuuskirjansa jo ennen kuin sitä on suomennettu.
Pari vuotta sitten ilmestynyt Alistuminen (Ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=houellebecq )
kohahdutti aikanaan Ranskassa ja siellä tekijä taitaa vieläkin herättää suuria
tunteita etenkin ns. edistyksellisissä piireissä, niin vanha vasemmistolainen
kuin tiettävästi onkin.
Täytyy sanoa, että kirja on
erikoislaatuinen, etten sanoisi omituinen. Sen ideana näyttää olevan osoittaa,
millaiseksi maailma tulee, kun ihminen manipuloi psyykeään antidepressanteilla,
jotka lisäävät serotoniinin tuotantoa.
Kirjan lopussa kirjoittaja ikään
kuin vetää yhteen esittämiensä kokemusten velan tuolle pienelle valkoiselle
pillerille. Pillerin rooli on erikoinen: se ei luo, eikä muuta, vaan tulkitsee.
Selkeät asiat se päästää läpi, muut
jättää seulaansa. Se luo uuden tulkinnan elämästä, vähemmän rikkaan, vähemmän
keinotekoisen ja tietyssä mielessä jäykän. Se ei anna mitään onnentunnetta eikä
edes todellista lohtua. Sen sijaan se tekee elämästä muodollisuuksien jatkumon.
Näin se auttaa ihmistä -joka muutoin kärsisi masennuksesta- jäämään henkiin
ainakin joksikin aikaa.
Siinä mielessä kuin päähenkilö
asiat kokee, kyse näyttää olevan tietystä eläimellistymisestä. Kirjan
ehdottomana keskipisteenä ovat animaaliset halut, seksi ja ruoka ja
jälkimmäiseen lisättynä vielä viini ja muu alkoholi.
Tämä uuden ajan soma ei
siis ole onnellisuuspilleri eikä myöskään se rohto, joka Huxleyn Uudessa
uljaassa maailmassa auttoi antamaan ihmisille aina silloin tällöin
tarvittaessa rajuja kokemuksia (Ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=huxley)
.
Tämä näyttääkin olevan portti
kylmäveriseen eläimellisyyteen.
Kirjan alkupuolella kertoja lähtee
rakastajattarensa luota, kun paljastuu, että hän on vain yksi monista
seksipartnereista, joiden joukossa on myös runsaasti erirotuisia koiria…
Kyseinen tyttö on japanilainen ja kertoja päättelee, että kaiketi myös seksi
hänen kanssaan oli tytölle merkinnyt tietynlaista eläimellisyyttä.
Seksiasiaa kirjassa on muutenkin
niin paljon, ettei vanha sanakirjani riitä alkuunkaan moninaisten termien
tulkitsemiseen, mutta suurimman osanhan voi ilman muuta päätellä
asiayhteydestä.
Varsin pirulliselta tuntuu kuvaus
eräästä would-be -näyttelijästä, joka oli onnistunut saamaan
esitykselleen sivun Le Monden kulttuuriosastosta ja
kaksi Libérationista. Kyseessä oli esitys, jossa tyttö masturboi
jalat harallaan yleisön suuntaan ja joku luki samaan aikaan Jacques Bataillen
tekstejä…
Mutta sen kauemmas syvällisiin,
eli siis ainakin vielä 90-luvulla muodikkaisiin ranskalaisten halufilosofien
hörhöilyhin kirjoittaja ei viitsi mennä, vaikka hänen tuotantoonsa näyttääkin
kuuluvan muuan alan teos.
Sen sijaan elämän keskipisteeksi
muodostuu seksin kaipaaminen, kun on tullut jätettyä kaksikin suurta rakkautta.
Toinen suuri teema on ruoka, joskin
kulinaarisia nautintoja kuvataan vain nimikkeiden avulla. Vaikeaahan
makukokemusten välittäminen sanallisesti onkin, mutta eivät ne itse asiassa
näytäkään kovin merkittäviltä. Sama koskee viinejä, joiden ohella kertoja
päihdyttäytyy usein ja määrätietoisesti.
Joskus menee monia pulloja viiniä
yhtä soittoa ja väkeviä päälle. Sitten aletaan käyttää kovempia. Kertojan
ystävä, traagisen kohtalon saava vanhan aatelissuvun viimeinen vihanta juo
systemaattisesti vodkaa melkoisia määriä. Kertoja tykkää konjakista ja likööreistä.
Lukemattomien ruokailujen
kuvaaminen on muuan kirjan kiinnostava piirre ja samaa voi sanoa huolellisesti
kirjatuista alkoholiannoksista. Kun ne Ranskan ravintoloissa ovat pieniä, 2-4
cl, ottaa kertoja joskus yksin tein triplat.
Tästä muistuukin mieleeni Joel
Lehtosen Pariisiin sijoittama suomalainen eläinlääkäri Hirvo Törsö, joka on
Ranskaan perinpohjin pettynyt, kun ei maassa saa kunnon ryyppyjä, toisin kuin
spriikauden Suomessa.
Joka tapauksessa serotoniini
näyttää aiheuttavan jonkinlaisen eplkän eläimellisyyden tilan muuttumisen
luonnolliseksi ja kylmäverisesti omaksutuksi.
Kertojan vanha ystävä kokoaa
normandialaiset maidontuottajat pysäyttämään Brasiliasta ja Irlannista tullutta
maitoerää, eikä tyydy pelkkään kaluston tuhoamiseen ja vandalismiin. Hän alkaa
myös tulittaa santarmeja rynnäkkökiväärillä. Kuolonuhreja tulee kymmenkunta…
Ystävä ampuu myös itsensä. Niin
ikään kertoja suunnittelee kylmäverisesti itsemurhaa, mutta ei tule sitä
tehneeksi.
Kaameaa sen sijaan jo on, kun hän
tähtää kiikarikiväärillä entisen rakastajattarensa lasta. Hän on saanut
päähänsä, että kyseessä on yksinkertainen yhtälö: joko hän tai minä.
Tarvitaanko koko asiassa oikeastaan mitään moraalia: eläinurokset tappavat aivan
normaalisti ja vaistomaisesti naaraiden aiemmilta uroksita saamat pennut…
Maali on erinomainen, palapeliä
tarkkaavaisesti kokoava lapsi. Liipasimesta sentään jää vetämättä, mutta sen
enempää vaikutusta tällä eläimellisyyden puuskalla ei ole.
Itsemurhakin jää tekemättä ja
kirjan lopussa kertoja kysyy, eikö hänen oikeastaan pitäisikin antaa elämänsä
kurjien hyväksi? Kristuksen esimerkki alkaa tuntua ymmärrettävältä, se, miten
tämä aina harmistui sydänten kovettumisesta: ihmisille oli kaikki merkit
annettu, mutta he eivät niistä välittäneet.
Itse asiassa kirjan loppu tuntuu
minusta jotenkin päälle liimatulta. Viittaako se kukaties siihen, että hän
olisi voinut tehdä kaksikin naista onnellisiksi, mutta ei ottanut tilaisuudesta
vaaria, vaikka merkit oli annettu?
Johtuiko se ajan hengestä,
loputtoman vapauden kuvitelmasta, johon me mukaudumme, ja joka meidät kukistaa?
Viittaako kirjoittaja siis kertojan
elämän tyhjyyteen ja eksistentiaaliseen ahdistukseen, jonka hän torjuu
serotoniinillä? Lakkaako kertoja käyttämästä rohtoa kirjan lopussa? Ei sitäkään
kerrota.
Ilmeiseltä joka tapauksessa
näyttää, että vanhaksipojaksi jääminen tilanteessa, jossa myös seksin tuoma
hurmio alkaa yhä enemmän paeta ulottuvilta, on kirjan pohjimmainen,
eksistentiaalinen tilanne. Sen lääkitseminen kemian keinoin ei ainakaan tässä
tapauksessa ole ratkaisu, vaan tie eläimellisyyteen.
Mutta onhan kirjassa runsaasti
ruokasanastoa ja kiinnostavaa kuvausta etenkin Normandiasta.