Katumus

 

Sorron yöstä

 

Ari Helo, The Lost Wages of Whiteness Studies: A Critical Appraisal of Intersectionality in Finland and the United States. Helsinki: Finnish Methodology Society, 2024,233 s.

 

Tämä, kuten blogikirjoitukset yleensäkään, ei ole kirja-arvostelu, vaan kokoelma kirjan tuottamia ajatuksia. Jo kirjan kursorinen läpikäynti antaa runsaasti virikkeitä historiallisten paralleelien pohdiskelulle.

Jo edellisessä kirjassaan (ks. Vihavainen: Haun helo tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) Helo käsitteli samoja asioita runsain esimerkein. Kyseessä on ällistyttävä kuvaus radikaalista muodista, joka pystyy ylittämään rajat aivan riippumatta siitä, sopivatko sen väittämät lainkaan toiseen kulttuuriin ja yhteiskuntaan ja onko itse paradigma (”teoria”) lainkaan koossa pysyvä.

Niin sanotun intersektionaalisen paradigman ytimessä on ajatus valkoisuudesta keskeisenä ja ansaitsematomana etuoikeutena, joka myös tekee mahdottomaksi asioiden tuntemisen toisten -siis riistettyjen- ryhmien näkökulmasta. Huonommassa asemassa ovat kaikki toiset, alkaen valkoisista ”cis-sukupuolisista heteronaisista” aina jonnekin moniongelmaisiin vajaalahjaisiin kroonikkoihin saakka.

Puuttumatta koko tämän, akateemisissa ja jopa poliittisissa (viisikkohallitus!) piireissä uskomattoman laajalle (myös Suomeen) levinneen teoreettisen hölynpölyn yksityiskohtiin, tekee mieli verrata sitä erinäisiin muihin historian ilmiöihin.

Euroopan historiassa yleensä ja Venäjän historiassa eritysesti tunnetaan ns. katuvaisen aatelismiehen käsite. Suomen kielen sana ”katuva” on tässä aika epäonnistunut, koska kyseessä on reaktio omaan etuoikeutettuun asemaan, jota pyritään sovittamaan yrittämällä toimia niiden sorrettujen hyväksi, jotka ovat kyseisen etuoikeuden mahdollistaneet.

Yleensähän meillä ei edellytetä kenkään pyytävän anteeksi asioita, joihin ei ole syyllinen, mutta toki tunne siitä, että nauttii ansiottomia etuja, voi käydä omalletunnolle raskaaksi.

Venäjällä syntyi 1800- luvun jälkipuoliskolla ihmisryhmä, jota alettiin nimittää intelligentsijaksi (ks. Vihavainen: Haun intelligentsija tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com). Sen tunnuslauseeksi tuli armoton ja kompromissiton taistelu koko olemassa olevaa yhteiskuntajärjestelmää vastaan, jopa kaikin mahdollisin keinoin, terroria unohtamatta.

Intelligentsija halusi toimia kurjasti elävän, oppimattoman ja riistetyn kansan eli talonpoikaisten massojen aivoina ja sijaiskärsijänä. Se meni jopa hirsipuuhun sorrettujen joukkojen puolesta.

Tuon ajan venäläinen talonpoika oli keskimäärin lukutaidoton, taikauskoinen ja helposti narrattavissa. Hänen työnsä oli raskasta, likaista ja huonosti tuottavaa ja yläluokat pitivät oikeutenaan sekä elää tuon luokan kustannuksella että halveksia sitä.

Intelligentsijalla oli eräänlainen aikansa puolestaloukkaantujan rooli. Yleisesti ottaen kyseessä ei ollut mikään rikkaiden tyhjäntoimittahien joukko, vaikka sitäkin ainesta lienee joukossa ollut tavallista enemmän. Joka tapauksessa ne, jotka olivat saaneet oppia ja joilla oli tilaisuus ansaita elantonsa siisteissä sisätöissä, tunsivat olevansa moraalisesti velkaa sorretuille.

Marxilaisuus, joka saatiin Prokrusteen metodeilla murjottua myös Venäjälle vallankumousta vaativaksi opiksi, oli kehittänyt myös tiedonsosiologisen näkökulman (ks. Vihavainen: Haun uusi ulottuvuus tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com).

Kyseessä oli potentiaalisesti sangen nokkela ja hedelmällinen näkökulma kulttuuriin sanan laajassa mielessä eli koko siihen aatteiden, arvojen ja normien kokonaisuuteen, joka aina pyrki oikeuttamaan olevia oloja ja siis heijasti hallitsevan luokan tarpeita.

Marxin mukaan vaoin suurteollisuuden kattilassa keitetyillä proletaareilla, työläisillä oli ajan oloissa totuudenmukainen tai ainakin totuuden tulemista palveleva näkökulma asioihin ja se oli varaukseton vallankumouksellisuus. Esimerkiksi Venäjän talonpoikaisto sen sijaan oli tuotantotavaltaan pikkuporvarillista ja siis tätä luokkaviisautta vailla.

Toki havaittiin ennen pitkää, että tiedonsosiologisten ajatuksenjuoksujen soveltamisella oli rajansa: eihän esimerkiksi Lenin ollut mikään suurteollisuuden työläinen, eikä itse asiassa työläinen ollenkaan. Tuo aatelismies Simbirskistä ei ollut tehnyt päivääkään palkkatyötä, saati tuta pyhänä pidettyä ruumiillista työt, mutta kykeni silti näkemään koko maailman oikealla tavalla, sorrettujen massojen silmin…

Neuvostoliitossa alettiinkin Stalinin aikana suhtautua sangen tiukasti niin sanottuun vulgaariin sosiologismiin. Ei kai nyt Stalinkaan olut vain luokkansa tuote? Minkä luokan sitä paitsi? Suutarien pikkuporvarillisen sektorin edustaja kenties?

Joka tapauksessa tiedonsosiologian dilemma ylitettiin käytännössä tislaamalla miljoonien kommunistien kokemus ”demokraattisen sentralismin” keinoin puolueen politbyroon päätöksiksi. Siinähän se sitten oli: ”aikamme järki, kunnia ja omatunto”.

Politbyroo eli monia kehitysvaiheita aina nuoruudesta seniiliyteen, mutta yleisesti ottaen sen voinee luokitella cis-heteroutta edustavien valkoisten miesten joukoksi, joka oli ottanut urakakseen kaikkien maailman sorrettujen puolustamisen Neuvostoliiton etujen ajamisen kautta. Meillä Suomessakin älymystön tiedostavin osa uskoi pyhästi tähän ja auttoi asiaa kykyjensä mukaan.

Yksi merkittävä ja usein unohdettu merkitys Venäjän kommunistivallan kaudella oli: sen vallitessa ei kenenkään tarvinnut potea katuvaisen aatelismiehen syndroomaa. Se, joka edusti entisiä valtaapitäviä luokkia, pääsi ansionsa mukaan rakentamaan sosialismia suurille kaivos- ja kanavatyömaille ja näin sovittamaan asian, ellei tullut jo heti ammutuksi.

Sama koski hengenmiehiä ja jopa väärän kansallisuuden edustajia. Toki valtavasti keskimääräistä enemmän kärsivät cis-heteroseksuaaliset valkoiset miehet, mutta ketäpä asia olisi tuolloin kiinnostanut, kun oli oikeitakin ongelmia.

Joka tapauksessa, sitten kun kommunistivalta Venäjällä romahti, ei yhteiskunnallisella vallankumouksella ollut mitään tilausta minkään ryhmän nimissä. Kaikki tunsivat olevansa yhtä lailla sorrrettuja ja petettyjä.

Pian tosin huomattiin, että jotkut kahmivat suhteettoman paljon itselleen kansallisvarallisuutta, mutta ilmeisesti se oli uuden, pian tulevan kapitalistisen onnen ehtona.

Muistan hyvin, miten suuresti arvostamani moskovalainen historian professori Andrei Niklajevitš Saharov (ks. Vihavainen: Haun saharov tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com), joka noin kymmenen vuoden aikana kävi yhä uudelleen rakastamassaan ja ihailemassaan Suomessa, piti minulle puhuttelun, jossa hän yritti saada minut ymmärtämään, miten suuri vääryys kätkeytyi ulkomaalaisten hallitsemattomaan maahanmuuttoon.

Kommunismissa puhuttiin paljon ansaitsemattomista tuloista ja ihmisen toiseen ihmiseen kohdistamasta riistosta, hän sanoi. Tässä e nyt näemme siitä räikeän esimerkin: olette rakentaneet loistavan hyvinvointiyhteiskunnan. Nyt siitä tulevat nauttimaan ne, jotka eivät ole panneet asian hyväksi tikkua ristiin. Tässä se on se nykyajan todellinen ansaitsemattomien etuoikeuksien huippu!

En voinut kiistääkään arvostamani historioitsijan lausuntoa. Hän sitä paitsi tunsi kommunistisen ideologian ja käytännön läpikotaisin, koska oli aikoinaan ollut myös puoluekoneiston palveluksessa.

Tässä oli muuan esimerkki siitä venäläisen ja läntisen kulttuureita erottavasta kuilusta, jolla on juurensa nimenomaan kommunistikaudessa, vaikka ne tietysti ulottuvakin kauemmas. Meillä ei ole mitään vastaavaa eikä myöskään Amerikan ongelmia. Meillä on omat ongelmamme.

Toki radikaaleihin muoteihin meillä vaikuttavat myös kansainväliset megatrendit, joista kansainvälinen muuttoliike ja naisten tulo yhteiskuntaan yhä määräävämmäksi elementiksi vaikuttavat nyt yli kaikkeen, esimerkiksi ja erityisesti akateemisiin muoteihin.

 Venäjällä asiat ovat menneet toisessa järjestyksessä ja asioihin on suhtauduttu ja suhtaudutaan toiselta pohjalta.

Putinismin perusteita voidaan tarkastella myös tältä kannalta: intersektionalismi ei ole ideologia, jota kannattaa yrittää myydä Venäjälle. Ei sillä ole siellä mitään pohjaa. Eipä sikäli, ei sitä ole Suomessakaan lukuun ottamatta noita mainittuja maahanmuuton ja feminisaation trendejä, jotka nyt ovat akateemisen tutkimuksen tasoa ja mainetta madaltamassa.

 

Intersektionalismi valloillaan

Anti-intellektualismin uusi ulottuvuus

 

Tiedonsosiologia on henkisen toimeliaisuuden alue, jolla on varsin vähän kunniakas historia esitettävänään.

Sen juuria lienee etsittävä Marxilta ja Engelsiltä, jotka havaitsivat, että (yhteiskunnallinen) oleminen määrää tietoisuuden. Toisin sanoen kuuluminen tiettyyn yhteiskuntaluokkaan aiheuttaa sen, että henkilö myös katselee maailmaa tämän luokan näkökulmasta eikä kykene ymmärtämään toisessa yhteiskunnallisessa asemassa olevia.

Ideahan on sinänsä järkevä, mikäli se pidetään tietyissä rajoissa ja sillä tarkoitetaan ihmisten taipumusten ja kokemusmaailman aiheuttamia rajoituksia heidän ajattelulleen ja etenkin tunteilleen. Luokkavaisto korotettiin aikoinaan korkealle kunniasijalle ja käytännössä nimenomaan luokkavihaa palvottiin ja viljeltiin sen oletetun myönteisen historiallisen roolin takia.

Mikäli tiedonsosiologiselta pohjalta tehdään se johtopäätös, että on välttämätöntä omata tietyt yhteiskunnalliset tai muut eksklusiiviset lähtökohdat, että ylipäätään voisi ymmärtää tiettyjä asioita ja tehdä niistä johtopäätöksiä, ollaan tietenkin tiellä anti-intellektualismiin.

Marxilaisten teoreetikkojen oli aihetta tunnustaa tämä, sillä heistä vain ani harva oli lähtöisin työväenluokasta tai peräti kuului siihen. Bolševikkipuolueessa tällainen oli muuan Šljapnikov, jota saattoi pitää omassa ympäristössään valkoisena variksena, venäläistä sanontaa käyttäen. Loput olivat lähtöisin etuoikeutettujen ja marginaalien piiristä, etenkin juutalaisesta älymystöstä.

Ymmärrettävää onkin, että ne yritykset luoda nimenomaan sosialistista kulttuuria aitojen työläisten toimesta, joita 1920-luvulla innokkaasti tehtiin, aiheuttivat ennen pitkää reaktion. Nuo proletaaritaiteilijathan yrittivät väittää, että heillä oli korkeampi tietoisuus kuin itse suurilla johtajilla ja tätähän teoria itse asiassa edellyttikin.

Mutta teoria on teoria ja käytäntö on käytäntö. Kun erilaiset proletaariset kirjailijoiden ja muiden kulttuuritytöntekijöiden liitot hajotettiin Neuvostoliitossa 1930-luvulla, ei säästetty myöskään verta. Politiikka oli siihen aikaan sen verran vakava asia.

Ajatus yhteiskunnallisen aseman tai muun eksklusiivisen asian mukanaan tuomasta erityisestä tiedosta on houkutteleva niille, jotka katsovat sitä itsellään olevan. Sehän tuo mukanaan ainakin jossakin määrin immuniteetin yleisiä ja yhteisiä järjen argumentteja vastaan.

Turha on kiistellä sellaisen henkilön kanssa, jolla on jo syntyperästään johtuen eksklusiivista tietoa, josta meillä muilla ei ole aavistustakaan… Sellainen henkilöhän kuuluu erään taannoisen ministeritason lausunnon mukaan olevan esimerkiksi ruskea tyttö…

Tämän ajattelutavan anti-intellektuaalisen luonteen luulisi olevan kaikille selvän viimeistään sen perusteella, mitä viimeisten sadan vuoden aikana on käytännössä jouduttu kokemaan. Eivät kommunistit olleet ainoa ryhmä, jonka piirissä ylpeiltiin eksklusiivisella tiedolla. Natsit vyöryttivät esille omat, viisaiksi ylistetyt vaistonsa, jotka kuuluivat rotuominaisuuksiin.

Vakavat sosiologit toki ottavat huomioon yhteiskunnalliset ja muut vastaavat tekijät arvioidessaan ihmisten taipumuksia tietynlaiseen tietoisuuteen. Niiden olettaminen ylipääsemättömiksi rajoiksi on sen sijaan muuan irrationalismin muoto, jota syystä opittiin kavahtamaan. Karl Mannheim arvioi klassisessa esityksessään, että tuollaiset rajat ovat sentään ylitettävissä. Sen voi tehdä ja tekee vapaasti liikkuva älymystö (Freischwebende Intelligenz).

Tuntuukin lähes uskomattomalta, että läntisessä maailmassa nyt on taas laajasti palattu sadan vuoden takaisiin ajatuksiin. Nyt ei niinkään puhuta ideologiasta eli väärästä tietoisuudesta, jonka täydellinen hävittäminen vasta tekisi ihmiselle mahdolliseksi todellisuuden ymmärtämisen

Kuitenkin erilaisten rodun, sukupuolen, seksuaalisen suuntautuneisuuden ja muiden vastaavien ilmeisesti ikuisten asioiden uskotaan antavan ihmiselle kyvyn ylivertaiseen viisauteen, jonka kritisoiminen ei ole muille mahdollista. Tämähän tuli taas hyvin räikeästi esille Amerikassa ja laajemminkin taannoisen Harper’s Magazinen julkaiseman 150 intellektuellin kirjeen johdosta.

Itse kirje oli tiukasti klassisen liberalismin perinteiden mukainen kannanotto sananvapauden puolesta ja somessa ja muuallakin riehuvaa cancel-kulttuuria vastaan.

Kun tämän kirjeen allekirjoittajat edustivat hyvin monipuolisesti amerikkalaisen älymystön terävintä kärkeä, olisi luullut mölisevän lauman edes hetkeksi pysähtyvän miettimään, mitä oikein oli tekemässä.

Kävi aivan toisin. Kirje sai roppakaupalla vastustusta (ks. https://www.nytimes.com/2020/07/07/arts/harpers-letter.html ), muun muassa toisen kirjeen, jota voisi nimittää vaikkapa älykääpiöiden kirjeeksi, mikäli Harper’sin julkaisemaa sanottaisiin järjen jättiläisten kirjeeksi. Allekirjoittajat valittelivat itse olevansa vähän tunnettuja ja muutenkin surkeita tapauksia (vrt. Ulrich von Huttenin viri obscuri).

Järjen jättiläisiä he syyttivät siitä, että nämä itse asiassa olivat etuoikeutettuja, eikä heillä siis ollut (omasta puolestaan) mitään syytä valittaa heille annetun julkisuuden takia… Sen sijaan erilaiset onnettomat ryhmät saivat aivan liian huonosti äänensä kuuluviin.

Argumentti oli siis ad hominem tasolla, mutta olosuhteet huomioiden ei kai parempaa ollut syytä odottaakaan.

Se, että arvossa pidettävät tahot viitsivät julkaista tämän tason ”kritiikkiä” on asia, joka panee ajattelemaan. The Atlantic, joka on ollut laatulehden maineessa, julkaisi säälittävän jeremiadin (https://www.theatlantic.com/culture/archive/2020/07/harpers-letter-free-speech/614080/ ) eräältä toimittajaltaan, joka reposteli erinäisten järjen jättiläisten sallimattomia ajatuksia ja lausuntoja, jotka muun muassa vaikeuttivat transgender-henkilöiden asemaa…

Koko vuodatusta voisi luulla pilaksi, mutta ei se sitä näytä olevan. Kyseessä on nyt taannoisen tiedonsosiologisen obskurantismin uudelleenlämmitys, josta ei ole mitään hyvää odotettavana.

Marx sanoi kerran, että historia toistaa itsensä kerran tragediana ja sen jälkeen jo komediana. Kyseessä voi kuitenkin olla tragikomedia.

Stalinin aikana vitsailtiin (hyvin luottamuksellisesti) siitä, että tämä gruusialainen luuli marxilaisen väittämän oleminen määrää tietoisuuden (bytije opredeljajet soznanije) itse asiassa kuuluvankin: lyöminen määrää tietoisuuden (bitije opredeljjajet soznanije).

Niin tai näin, lyömistä, potkimista ja polttamista on luvassa, mikäli tällainen intersektionaalinen älyllinen taso pääsee yhteiskunnassa määrääväksi. Sen lääkkeenä voi olla vain järki, rationaalisuus, jota kaikkialla sitoudutaan kunnioittamaan hämäräperäisiä vaistojen ja tuntemusten pohjalle rakentuvia usurpaatioita vastaan.

Parviälyn johdolla

Parviäly ja tiikerin metsästys

Laumassa ihmisten älykkyystaso laskee aina ja usein suorastaan romahtaa. Vastuu ajattelusta ja käytöksestä siirretään silloin jollekin, tavallaan kuvitellulle ulkopuoliselle. Käytännössä sitä ei ota kukaan ja lauma poukkoilee tosiasiassa täysin älyttömästi ja vastuuttomasti.

Euroopan unionistahan tunnemme tämän käyttäytymismallin. Vaikka sielläkään eivät kaikki ole tasa-arvoisia edes periaatteessa, ei niin sanottu korkea edustaja ole oikeasti korkea missään mielessä. Se on se yhteisö, joka tekee päätöksiä, jos on tehdäkseen ja niiden syntymekanismi on aivan arvaamaton ja ilmeisesti riippuvainen eri maiden edustajien ulko- tai sisäpoliittisista intresseistä.

Lähinnä kyse kai on jälkimmäisistä, sillä eihän unionia ulkopoliittisena suureena kukaan viitsi ottaa vakavasti. Se on ennen muuta talousalue, jossa suurten maiden intressit pääsevät oikeuksiinsa. Asia on ymmärrettävä. Suuret katsovat, että heillä on luonnollinen oikeus määrätä pienempiensäkin asioista eivätkä ne ihan väärässä tässä olekaan.

Toki pienemmät aikoinaan, silloin kun hetken verran elettiin ns. pienvaltioiden aikaa, pystyivät tekemään itsenäisiäkin päätöksiä, jotka toki sisälsivät yleensä riskin. Siitä huolimatta niiden oma päätösvalta ei ollut pelkästään fiktiivistä ja ne myös ansaitsivat tiettyä kunnioitusta. Shakkilaudalla moukallakin on tappava voima, vaikka sen ulottuvuus on rajoitettu.

No, nykyään ei viitsitä edes teeskennellä, että päätöksiä tehtäisiin itsenäisesti.

¨Tästä tuleekin mieleen, miten kävi, kun jokin taho, jota on syytä epäillä Venäjän ns. erikoispalveluksi, teki murhayrityksen Englannissa. Silloin nosti kyseinen maa asiasta haloon, kuten kuuluukin ja lupasi sanktioita.

Asiassa oli kuitenkin se ikävä puoli, ettei tässä prosessissa edetty normaalin oikeuskäsittelyn mukaisesti. Julkinen sana ei ole ainakaan vielä kertonut, kuka ja millä tavalla on juridisesti todettu, että joku oli syyllistynyt rikokseen, eihän koko rikosta ollut vielä edes viety oikeuteen. Rikos sentään oli varmasti tapahtunut.

Englannissa tapahtui aikoinaan myös tunnettu polonium-murha, jonka selvittämisen kanssa kävi vähän samoin. Tuon aineen käyttöä saattoi kuitenkin pitää mahdollisena vain valtiovallan korkeiden edustajien suostumuksella. Sitä paitsi se henkilö, joka suurella todennäköisyydellä toteutti iskun, kieltäytyi kuulusteluista ja hänet vieläpä suojattiin rikostutkinnalta valitsemalla duumaan, jossa hän rehenteli koskemattomuudellaan.

Tällainen rikoksen suosinta ei tietenkään kuulu normaaleihin kansainvälisiin tapoihin, eikä sitä voi hyväksyä. Asia ei kuitenkaan ole ihan uusi laatuaan. Napoleon ryöstätti d’Enghienin herttuan vieraan maan alueelta ja ammutti hänet. Samoin kävi saksalaiselle kirjakauppias Palmille. Myös Fredrik Suuri pieksätti häntä arvostelleen kynäilijän vieraan valtion alueella.

Yksinvaltiaille näyttää oma asema säännöllisesti nousevan päähän ja yleiset oikeusperiaatteet saavat silloin väistyä. Kuitenkin myös heidän kannattaisi ottaa huomioon eri maiden yleinen mielipide ja sen reagointi. Napoleon, joka monelle oli ollut sankari, menetti sädekehänsä kansainvälistä oikeutta törkeästi rikkomalla. Se saattoi olla hänelle suurempi vahinko kuin olisi ollut kaartinjoukkojen tuho taistelukentällä.

Mutta kenet Juppiter haluaa tuhota, hän ensin lyö sokeudella. Kerrotaan, että Lontoon poloniumiskussa käytetty aine oli niin sanotusti puhdasta, minkä vuoksi on mahdotonta jäljittää sitä reaktoria, josta se oli peräisin. Salisburyn hermomyrkky taas kuuluu olevan useasta komponentista koostuva ja vasta ne yhdistettäessä aktivoituva, joten myös sen alkuperää on mahdoton selvittää.

Yleisen oikeusperiaatteen mukaan kukaan ei ole syyllinen, ennen kuin toisin todistetaan. Venäjän johdon ja nimenomaan Putinin osoittaminen sitovasti syylliseksi lienee mahdotonta, ainakin mikäli todistajat kieltäytyvät yhteistyöstä. Aihetodisteet toki juuri siinä tapauksessa riittävät siihen, että Kremlin vastuuta voidaan pitää selvänä.

Räikeät oikeudenrikkomukset toisen valtion alueella ja kieltäytyminen niiden selvittämisestä vaativat tietenkin reagointia. Perinteisen käsityksen mukaan rikokset selvitetään ja rangaistukset määrätään oikeudessa. Tässä tapauksessa kyseessä kai voisi luontevasti olla Haagin kansainvälinen tuomioistuin, jossa myös sotarikoksia on käsitelty.

En ole mikään juristi, mutta mieleen tulee ajatus, että mikäli asianomaisia ei saada vastaamaan, voitaisiin heille määrätä vaikkapa uhkasakko ja rangaista poissaolevina. Jos valtio on rikoksen takana, ei sakon määrä liene oleellinen asia, vaikka senkin täytyisi olla suuri, vaan niin sanoakseni ”kansainvälisen luottamuksen” menettäminen, joka seuraa sekä langettavasta tuomiosta että kieltäytymisestä yhteistyöstä.

Voidaan sanoa, että se tapahtuu joka tapauksessa, olipa oikeudenkäyntiä tai ei, mutta toki jälkimmäisellä on selkeämpi moraalinen merkitys. Eihän se ainakaan periaatteessa perustu mielivaltaan.

Diplomaattien karkotus on toimi, johon jokainen maa on oikeutettu. Se on kuitenkin mielivaltainen demonstraatio, poliittinen toimi, jolla epäilemättä voidaan toivoa olevan kommunikatiivista arvoa, mutta joka luultavasti omassa maassa vain kirkastaa presidentin sädekehää vihamielisen ulkomaailman torjujana.

Karkotukset ovat sitä paitsi asia, joka varmasti johtaa vastavuoroisuuteen ja siis vain vahingoittaa kaikkia osapuolia. Olisi ymmärrettävää, mikäli Britannia ryhtyisi sellaiseen nimenomaan niiden henkilöiden suhteen, joiden voidaan epäillä jotenkin liittyneen niihin ilkitöihin, joista halutaan rangaista. Ainoa todella toimiva sanktio on kuitenkin moraalinen.

Ilmeisiä syyllisiä voidaan kansainvälisissä yhteyksissä yhä uudelleen muistuttaa tekosistaan, mikä syö niiden nauttimaa arvovaltaa ja luottamusta juuri sen verran kuin ne ovat ansainneet.

Mutta miten toimiikaan tämän aikakauden kansainvälinen yhteisö? On kuin katselisi kalaparven tai varislauman käytöstä. Kun yksi kääntyy, kääntyvät muutkin, kun yksi kaakattaa, kaakattavat kaikki.

Ennen vanhaan tätä olisi pidetty vapaaehtoisena luopumisena järjen käytöstä, mutta nykyään on keksitty uusi käsite, joka ilmeisesti pyrkii rehabilitoimaan primitiivireaktiot. Kyseessä on ns. parviäly.

Tämä ominaisuus toimii, kuten lauman käytöksestä nähdään. Lehdestä olemme saaneet lukea, miten Suomella ei enää ollut monta mahdollisuutta, kun Saksa oli päättänyt ryhtyä karkotuksiin. Tämä on kiinnostava tieto. Itsenäisellä maallahan mahdollisuuksia olisi ollut vähintäänkin kaksi.

Jottei politiikkamme joutuisi aivan naurettavaan valoon, selitettiin toki, että osallistuminen aktioon oli tarkoin mitoitettu. Me karkotamme tasan yhden henkilön, ei enempää eikä myöskään vähempää.

Mitäpä tuohon lisäämään. Olkoon siunaus aina politiikallamme, joka osoittaa koko maailmalle, että me teemme päätöksemme rohkeasti, itsenäisesti ja omalla riskillämme.

Toki tämä olisi voitu osoittaa myös toisin ja paljon vakuuttavammin, mutta näkeehän jokainen joka tapauksessa jo kaukaa, kuka tässä päättää ja mitä. Parvessa on hyvä olla, siinä ei tarvitse pelätä eikä miettiä. Suurta arvostusta tosin on myöskään turha odottaa. Tämäkään ei liene vaikea ymmärtää.

Tässäpä tuleekin mieleen vanha anekdootti 1950-luvulta:

Mao ja Hruštšov olivat metsästämässä tiikeriä. Mao ampui, mutta ohi. Hänet pelasti viime hetkellä Nikitan laukaus, joka kaatoi pedon ihan puhemiehen jalkojen juureen.

Tästä Mao tietenkin ylitsevuotavasti kiitteli Nikitaa ja sen jälkeen pidettiin kunnon peijaiset, joissa ei kurkkua kuivannut.

Seuraavana päivänä Nikita muisti, että tiikerin kaatajallehan kuuluu talja. Hän meni Maon luo ja kysyi,

-Missä se tiikeri nyt on.

 -Mikä tiikeri? kysyi suuri ruorimies.

-No, muistatko, miten olimme metsällä ja tiikeri hyökkäsi sinua päin?

 -No tottakai.

-Muistatko, miten minä ammuin sen, ja sinä pelastuit sen ansiosta.

 -No tottahan toki!

-No, missä se tiikeri nyt sitten on?

-Mikä tiikeri?

Vuosituhansien rajalla

 Ihmiskunnan etujoukoissa

Me uskomme tulevaisuuteen. Ja nykyisyyteenkin

 

Suuri megatrendi on naisellistanut länsimaisen kulttuurin hämmästyttävän lyhyessä ajassa, muutamassa vuosikymmenessä.

Kulttuurin syvärakenteissa on yleensä oletettu tapahtuvan muutoksia vasta pitkällä aikavälillä, ehkäpä pikemmin vuosisatojen kuin vuosikymmenten mittaan. Toki antiikissakin väitettiin joskus, että yksi ja sama sotajoukko saattoi ”rappeutua” hyvinkin nopeasti päästessään nautintojen ja joutilaisuuden makuun.

Tätä voi toki pitää jonakin muuna kuin varsinaisena kulttuurin muutoksena. Ilmeisesti siinä vain päästettiin irti sellaiset prosessit, joihin oli jo vahvoja valmiuksia olemassa.

Ajatelkaamme vaikkapa Venäjän keisarillisen armeijan muuttumista kurittomaksi roskajoukoksi muutamassa kuukaudessa sen jälkeen, kun sitä vuoden 1917  Helmikuun vallankumouksessa alettiin ”demokratisoida” (vt. Vihavainen: Haun kirpitšnikov tulokset).

Bolševistinen tihutyö viimeisteli nopeasti prosessin ja Leninin oli pakko pian valtaan päästyään sanoa, ettei tuosta armeijasta koskaan olisi mihinkään: oli luotava kokonaan uusi.

Kokonaisen jättiläisarmeijan murskannut taikasana oli ”vapaus” -svoboda. Itse asiassa kyseessä oli rajoittamattoman hillittömyyden idea, jota olisi ollut asianmukaisempaa nimittä venäläisellä sanalla ”volja”, kuten Jemeljan Pugatšov teki 1700-luvun lopulla.

Suurten murrosten aikoina syntyneet prosessit saattavat olla täysin odottamattomia: kukapa olisi etukäteen uskonut maailmansotien kaltaista mielettömyyttä mahdolliseksi? Eihän kukaan sellaiseen pyrkinyt. Ei tiettävästi pyri nytkään.

Järkytys eurooppalaisen kulttuurin äkillisen barbarisoitumisen takia oli syvää ja ravisteli itse perusasioita: tätäkö siis oli se maailmanhistoriallinen edistys, tuohonko johti kulttuuri, jonka piti muuttaa koko maailma tiedon, onnen ja oikeudenmukaisuuden paratiisiksi?

1800-luku oli valkoisen, eurooppalaisen miehen ja hänen luomansa kulttuurin suuri vuosisata. 1900-luku näki sen romahtamisen villi-ihmisen barbariaksi uusin ja entistä paljon tehokkaammin asein varustettuna.

2000-luku on lähes koko maailmassa ja erityisesti sen kehittyneissä osissa mitä selvimmin naisen vuosisata. Valkoinen mies nosti naisen yhteiskunnan periferiasta sen hallitsijaksi ja loi uususkonnon, jossa vannotaan nimenomaan naisellisten arvojen nimeen ja kumarretaan niitä absurdiuteen saakka.

Muutamassa kymmenessä vuodessa olemme päätyneet varauksetta ja pidäkkeettä tunnustamaan nautinnon, hellämielisyyden, egoismin ja tasa-arvon olevan kiistattomasti arvoista suurimpia. Niiden kritisointi ei ainoastaan aiheuta sosiaalisia rangaistuksia, vaan saattaa jopa johtaa oikeuslaitoksen langettamaan tuomioon.

No, mitäs vikaa noissa arvoisa ja niille rakentuvassa kulttuurissa sitten muka on? Olisiko niiden vastakohta jollakin tapaa parempi asiain tila?

Lähes jokainen joutuu epäilemättä myöntämän, että niin ei ole. Niinpä keskiaikaisen käsiterealismin metodeja seuraileva älymystön kelpo jäsen saattaakin tyytyväisenä päätellä elävänsä sellaisen moraalin maailmassa, joka on paras mahdollinen ja jonka pitää (moraalinen imperatiivi, ”soll”) ja täytyykin (kehityksen välttämättömyys, ”muss”) ennemmin tai myöhemmin vallita koko maailmaa.

Asiaan kuuluu, ettei siinä tunnusteta mitään aristoteelista kohtuutta. Suurten perusarvojen toteuttamisessa ei tämän kulttuurin mittojen mukaan koskaan voida mennä liian pitkälle. Itse asiassa niiden toteutumisesta ei voi edes puhua, elleivät ne ole saavuttaneet äärimmäistä pistettä. Tämän nerokkaan johtopäätöksen olen omin silmin saanut nähdä.

Kyseessä on sangen merkittävä kulttuurinen murros julkisesti tunnustetun ja hyväksytyn moraalikoodeksin tasolla. Miten syvä tämä murros on, emme tiedä. Ehkäpä sekin hajoaa pirstaleiksi kova paikan tullen ja jopa yhtäkkisesti, kuten kävi Venäjän armeijan kurille ja taisteluhengelle vuonna 1917?

Elämme erittäin vaarallisia aikoja, eikä ole pois suljettua, että suurkaupunkien ihmismassat vielä piankin joutuvat taustelemaan olemassaolostaan eikä se yltäkylläisyys, joka mahdollisti uuden moraalin, äkkiä olekaan massojen ulottuvilla.

Nykyajan ihminen luulee likinäköisyydessään noudattavansa klassisia hyveitä täydellisemmin kuin hänen edeltäjänsä koskaan. Ellei näin ole, on vika noissa vanhentuneissa normeissa, jotka ansaitsevatkin tulla hylätyiksi.

Mutta millaisia ne oikeastaan olivat ja missä määrin aikakautemme pystyy niiden tasolle pääsemään?  Entä ovatko ne tosiaan edes tavoittelemisena arvoisia?

Ehkä kannattaa vilkaista paria esimerkkiä:

Julmuus ja sen vaihtoehdot

Kun tutkistelee vanhoja käsityksiä ihmiselle sopimattomasta käytöksestä, synneistä tai paheista eli taipumuksista, joita hänellä on sellaisiin nähden ja toisaalta hyveistä, näkee varsin selkeän kehityskulun. Pahe on muuttunut hyveeksi.

Erityisen selvää tämä on parin suurimman kardinaalipaheen eli kuolemansynnin kohdalla. Ahneus (avaritia) on nyt kaiken kehityksen moottori (Vihavainen: Haun ahneus tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ). Irstaus (luxuria) taas, nykyään yhä useammin rakkauden synonyymiksi ymmärrettynä, on niin ikään ylistetty ja tavoiteltu asia. Kaiken paheellisuuden ja synnin äiti, ylpeys, on ihmisen uusi normaali tila.

Kun Maksim Gorki pani näytelmähenkilönsä sanomaan Ihminen -se kuulostaa ylpeältä, hän lausui suorastaan uusimman ajan ja oklokraattisen vallankumouksen syntysanat (ks. Vihavainen: Haun ihminen tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ). Tarkemmin kuulostellessa tuossa tunnuksessa on vahva tyhmänylpeyden juonne. Dostojevski puolestaan kiteytti sanomansa kehotukseen nöyrry, ylpeä ihminen!

Nykyisessä kulutusyhteiskunnassa paheita ei halveksita, ainakaan klassisia paheita. Pikemmin niiden arvellaan olevan siunattuja asioita ja olemassa siksi, että ihminen voisi pitää hauskaa. Antiikin Kreikan pääpaheet olivat mielettömyys, pelkuruus, turmelus ja himo. Kristillisessä käsityksessä suurimmat synnit eli kuolemansynnit olivat ylpeys, kateus, viha, laiskuus, ahneus, ylensyönti ja himo. Huomaa myös järjestys.

Nykyaikaisen ihmisen silmin noissa luetteloissa on paljon typerältä ja vanhentuneelta kuulostavaa. Sitä paitsi yksi asia loistaa poissaolollaan. Missä on julmuus?

Nykyisen sukupolven maailmankatsomuksen mukaan hyveistä suurin on rakkaus, jota me ehdottomasti palvomme ja kannatamme, ilmenipä se millaisissa muodoissa tahansa. Irstaus on vain yksi rakkauden ulottuvuus nykyään sallitun ajattelutavan mukaan. Mikään irstauden muoto ei voi olla niin vastenmielinen, että se oikeuttaisi meitä sen tuomitsemaan tai edes hylkäämään.

Kaikenlaisen julmuuden sen sijaan tuomitsemme hyvin herkästi. Itse asiassa olemme tämän asian kehittäneet jo absurdiuteen saakka ja se, joka pystyy aivan prinsessamaisen hienosti erottamaan julmaksi tulkittavan asenteen ja sitä paheksumaan, kuuluu joukossamme ansiokkaimpiin.

Viha, joka oli myös klassinen pahe, ei ole suinkaan samaa kuin julmuus. Päin vastoin, julmuutta kohtaan kuuluukin nykyään tuntea vihaa, mitä enemmän, sitä ansiokkaampaa.

Kuitenkin julmuus on aika vaikea käsite. Suomessa sen synonyyminä pidetään usein raakuutta, mikä viittaa epäkypsyyteen. Viroksikin julman ihmisen sanotaan olevan toores, tuore eli siis kypsymätön. Tämä viitannee siihen, ettei lapsilla empatiakyky useinkaan ole kovin kehittynyt sikäli kuin asia koskee muita lajeja kuin ihmisiä. Niinpä hyönteisiltä saatetaan repiä siivet ja nauraa sitten niiden hullunkuriselle käytökselle.

Julmuutta pidettiin kyllä jo entisaikaan paheena. Vanhoissa 1600-luvun kansallisuuksien kavalkadeissa julmuuden selitettiin olevan erityisesti muutamien kansojen pahe. Yksi sellainen olivat ruotsalaiset.

Dostojevskin Karamazovin veljesten Ivan kuitenkin suorastaan julisti, ettei hän voi antaa koskaan Jumalalle anteeksi sitä, että yksi viaton lapsi ruoskittiin hengiltä. Mikään ei voi oikeuttaa sitä. Siispä Jumala on paha.

Kysymys Jumalan oikeudesta julmuuteen saattaa ollakin avain entisaikojen julmuuskäsityksen ymmärtämiseen. Se ei ole sellaisenaan paha asia.

Olemme vanhan käsityksen mukaan kaiketi kaikki Jumalan kädessä, mutta useita meistä hän kohtelee hirvittävällä tavalla. 1700-luvulla kerrottiin, miten ihmiset Lissabonin maanjäristyksessä hautautuivat raunioiden alle ja kituivat siellä päiväkausia. Miksi Jumala tällaista salli?

Huomaan, että on olemassa kirjakin, joka käsittelee teodikeaongelmaa Lissabonin maanjäristyksestä holokaustiin. Mikä oikeus millään olennolla tosiaankaan olisi sallia tällaisia kauhistuksia? Jos sellainen olento on, häntä lienee pidettävä lähinnä paholaisena, kuten antiikin Astartea, joka vaati lapsiuhreja. 1700-luvun heräävä inhimillinen ylpeys ei voinut olla nostamatta esille näitä kysymyksiä.

Julmuuden ongelma on epäilemättä vanha eikä julmuutta ole muinaisessakaan maailmassa sellaisenaan hyveenä pidetty, vaikka se ei ns. kuolemansynteihin tai suurimpiin paheisiin kuulunutkaan. Jossakin mielessä julmuus kuitenkin oli entisaikaan aivan ilmeisesti kuulunut hyväksyttäviin ominaisuuksiin. Mistä lienee ollut kysymys?

Kysymys oli epäilemättä siitä, että kärsimystä pidetiin, ainakin ennen aspiriinin keksimistä, ihmiseloon väistämättä kuuluvana asiana ja usein myös tarpeellisena. Kohtuuton empatia olisi estänyt toimimasta hyveellisesti ja mielekkäästi.

Ajatelkaamme vaikkapa lasten kasvattamista. Vielä 1950-luvulle saakka voimissaan olleen näkemyksen mukaan lapset oli kasvatettava väkivallan eli kivun kautta oppimaan hyveellisiksi ja tulemaan kunnon kansalaisiksi. Pieksämisen laiminlyöminen ei ollut hyväksyttävää, vaan tuomittavan heikkouden merkki.

Kipu ymmärrettiin asiaksi, jota hyveellisen ihmisen täytyi kyetä tuottamaan lähimmäisilleen, kuten lääkäri ei saanut jättää sahaamatta irti jäsentä, jonka tulehtuminen aiheuttaisi kuolion. Teurastaja ei saanut armahtaa käsittelemäänsä karjaa eikä pyöveli sitä ihmistä, joka kuului hänen käsiteltäviinsä -en nyt käytä tässä sanaa asiakas.

Tässä en nyt puhukaan siitä, miten suuret ja ylistetyt kuninkaat tappoivat summamutikassa tuhansittain ihmisiä ja ylpeilivät sillä: Saul löi tuhat, mutta David kymmenen tuhatta. Sitä paitsi monet kansat hävitettiin viimeistä ihmistä ja jopa eläintä myöten lukemattomissa holokausteissa.

Kuitenkin esimerkiksi pyöveliä pidettiin jollakin tavalla syntisenä ja halveksittavana ja häntä kehotettiin rukoilemaan paljon. Luulen, ettei hän esimerkiksi saanut nauttia työstään ja yleensä hänen piti pyytää uhriltaan anteeksi ennen toimenpidettä, joka sentään oli oikeuden päätöksen mukainen.

Kaikessa tässä oli kyse jonkinasteisesta julmuudesta eli empatian tukahduttamisesta. Koska itse asiat olivat välttämättömyyden sanelemia, ei julmuus niiden yhteydessä ollut pahe, väärä empatia sen sijaan olisi ollut sitä.

Teollinen ja jälkiteollinen yhteiskunta on etääntynyt kauas siitä elämänmuodosta, jossa jokainen vuorollaan myös joutui tappamaan saadakseen syötävää. Vaikka ei olisi ollut teurastaja, joutui nyt ainakin päästämään päiviltä kanan tai porsaan. Moni sai siinä taistella heikkouttaan vastaan, mutta ainahan ne hommat hoidettiin, eikä se niin vaikeaa ollutkaan.

Nykyään vain metsästäjät ja harvalukuiset teurastajat ovat näin lähellä sitä asiaa, jossa tietynlainen julmuus on hyve eikä pahe. Lääkäritkään eivät saa antaa toimenpiteen kivuliaisuuden häiritä työnsä onnistumista. Nämä ovat pieniä arkaaisen maailman saarekkeita maailmassa, jossa vanhat perusarvot ovat kääntyneet nurin ja usein kehittyneet absurdiuteen asti.

Kuitenkin tämä uusi normisto, joka on kehittynyt huippuunsa vasta viimeisten 50-100 vuoden aikana, edustaa vain pintaa. Hyvin lähellä pinnan alla ovat ne perusvaistot, joita jokapäiväinen väkivaltaviihde kosiskelee ja jotka poikkeusolot hyvin helposti nostavat pintaan.

Ajatelkaamme vain maailmansotia, Ukrainan sotaa… Luulenpa, että ihminen on vielä aika raaka olento, niin kypsältä ja jopa ylikypsältä kuin hän nyt ainakin täällä Euroopassa haluaa näyttää. Irstaudella briljeeraaminen ja sen ylentäminen julmuuden vastakohdaksi on falskia ja pinnallista. Muistakaamme vain tämä hippiliikkeen tunnus make love, not war, jossa tämä salto mortale oli jo tehty.

Kun ylennämme irstauden rakkaudeksi ja julistamme ”rakkauden” ainoaksi hyväksi, hylkäämme klassisen hyveen (virtus) käsitteen sen kaikessa moninaisuudessa. Silloin olemme jo syvällä barbariassa. Mutta tällaisestahan on kokemusta jo antiikin ajoilta ( vrt. Vihavainen: Haun livius tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ). Livius tunsi vahvasti, että valtakunta ja nimenomaan sen kansan moraali oli hänen aikanaan nopeasti rappeutumassa:

Koskaan ei ole ollut Roomaa suurempaa ja nuhteettomampaa valtiota, eikä yksikään valtio ole tarjonnut runsaammin hyviä esikuvia; mihinkään muuhun valtioon ei ahneus ja nautinnonhalu ole tunkeutunut yhtä myöhään, eikä missään ole yhtä kauan pidetty köyhyyttä ja säästäväisyyttä näin suuressa arvossa. Niin, mitä vähemmän omaisuutta oli, sitä vähemmän sitä himoittiin. Vasta viime aikoina ovat rikkaudet synnyttäneet ahneuden, ja nautintojen ylenpalttisuus on tuonut mukanaan halun tuhoutua ylelliseen nautiskeluun ja viedä samalla tuhoon kaikki muukin. (Käännös: Marja-Itkonen-Kaila).

Tuo Liviuksen kuvaus oman aikansa Rooman moraalisesta tilasta on syventymisen arvoinen, mutta ei siitä nyt enempää. ”Halu tuhoutua” on merkille pantava asia.

Olisipa kiinnostavaa lukea, mitä tästä omasta ajastamme tullaan kirjoittamaan sadan vuoden tai tuhannen vuoden kuluttua. Ehkä sitä kuvataan ylimielisen rappion ajaksi ennen suurta katastrofia.

Toki kai kaikki sentään toivomme, että meissä sen sijaan nähtäisiin ylevyyttä, jolle oikeudenmukaisuuden, kohtuullisuuden ja rohkeuden lisäksi ominaista oli myös lempeys, viisaus ja suuri humaanisuus.

Siitä sitten oli hyvä jatkaa ihmisoikeuksien, veganismin ja tasa-arvon kehittämistä kohti kulttuurin uusia huippuja, hemmotteluteollisuuden, tosi-TV:n ja Tik-tokin viitoittamalla tiellä.