Tolkku pois?

Tolkku pois –viinakulttuurin peruskysymyksiä

Martti Julkunen kertoo kirjassaan Talvisodan kuva, että ulkomaiset kirjeenvaihtajat olivat kovin imponoituja suomalaisten rintamaupseerien lyhyestä maljapuheesta ”Tolkku pois!”.

Oikeastaan se viinan viljely rintamalla olikin tietyistä syistä kiellettyä, vaikka tosiasiassa suosittuakin. Naapurin puolella sen sijaan alettiin juuri tuohon aikaan pitkän tauon jälkeen tarjota päivittäistä vodka-annosta (100-150 g.), kuten Pavel Aptekar on osoittanut. Tämäkös suomalaisia moraalisesti kauhistutti, kuten piispa Eino Sromunen on kuvannut.

Viinaryyppy oli sotilaan perinteinen ilo ja lohtu. Se poisti ahdistuksen –hetkeksi- ja antoi rohkeutta hyökätessä. Perinne oli ikivanha ja tsaarin armeijassa ryypyn koko oli yksi tšarka eli 1,299 desiä. Kelpo moukku siis. Sellaisen myös Mannerheim ilmeisesti kumosi päivittäin ja vieläpä kaadatti piripintaan. Se saattoi jo hiukan laulattaa.

Toki ryyppy kuului siviilienkin päivittäiseen ruokavalioon, herrasväen piirissä. Jopa Ylioppilastalon ravintolassa oli vodkasamovaari, josta jokainen sai laskea itselleen mieleisensä moukun voileipäpöydän kyytipojaksi. Talonpojat taas ottivat herättyään aamuryypyn, kun ei kahviakaan lämmikkeeksi ollut. Näinhän myös Runeberg muistaa hirvenhiihtäjiensä tehneen.

Moninaiset ovat viinan funktiot olleet. Ei pelkkä šamaanimainen ryyppääminen tiedottomuuteen asti, vaan myös ruokahalun herättäminen ja pintaverenkierron piristäminen. Ja mainitsematta jäi myös juhlapöytä. Mitäpä olisi suomalainen juhlapöytä ilman viinaa?

Vastaus taitaa olla, että viina kuului vain herrojen kesteihin, vaikka vähänkö niitä jäljiteltiin. Rahvas joi juhlissa pari kertaa vuodessa sahtia ja ainoastaan parempi väki otti kammarin puolella isännän nurkkakaapin pullosta jonkun ryypyn taikka peräti totin, kuten kanttoori Sepeteus Nummisuutarien loppusivuilla. Mutta eihän viinapulloa pöytään pantu, tolkku se oli maalaisihmisellä.

Herroilla oli toisin ja ruotsinkielisellä puolellahan asian ympärille kehittyi kokonainen snapsilaulujen kasvusto. Itsellänikin on levy 100 bästa snapsvisor. Siitä riittää jo pitemmällekin lounaalle.

Viinaa, luoja paratkoon, kansamme on kyllä osannut juoda niin kauan kuin sitä on ollut tarjolla tai laillista tehdä. Silloin kun se oli laitonta, sen juominen vain lisääntyi.

Muistuupa mieleeni Joel Lehtosen Henkien taistelun hahmo Hirvo Törsö, joka oli Pariisiin siirtynyt suomalainen eläinlääkäri, muistaakseni. Hirvo oli sydämistynyt ranskalaisille siitä, ettei koko maassa saanut kunnon paukkuja ravintolassa. Kotimaan pirtu oli sentään ihan toista…

Sama se on nykyäänkin. Ravintolassa Ranskassa eteen kannetaan väkevät (joita kaupassa pidetään lukollisessa kaapissaan) kahden sentin annoksina. Särvipä siitä nyt muka tunnin verran likööriä tai konjakkia kahvin höysteeksi ja ole vielä tärkeän näköinen…

Suomalaiselle tällainen teeskentely sopii huonosti ja saman koskee venäläisiä. Neuvostoaikana kunnon ryyppy oli minimissään sata grammaa eli viisi ranskalaista ja usein tuli otettua –mitäpä syntiä salaamaan- aikamiehen annos eli kaksisataa grammaa. Pariisissa olisi sitä varten pitänyt juoksuttaa edeskäypää peräti kymmenen kertaa.

Eivät ole kansat veljeksiä, eivät. Ranskalaisia emme ole ja italialaisiksi tuskin tulemme. Mutta missä määrin oma viinakulttuurimme on sukua naapureille?

Luulen, että olemme aika omaperäisiä tässäkin suhteessa. R.E. Palmroth –Palle-vainaa yritti aikoinaan importoida maahamme ruotsalaista perinnettä ja käänsi suuren määrän snapsilauluja. Käännökset ovat hänelle ominaiseen tapaan ihan nokkelia, mutta eihän niitä kukaan laula. Sarkka, tai meikäläisittäin neljän sentin tuplaryyppy kulautetaan asiaankuuluvasti kerralla, kuten myös naapurin helan. (Den som går).

Joskus pidetään maljapuhe eli tost, kuten venäläiset tekevät, mutta yleensä siihen riittää kaksi sanaa. Lakonisimmat suosivat lyhyttä muotoa: asiaan!

Tämä kaikki on jo esimerkiksi Brittein saarilla eksotiikkaa. Muistan, miten Suomen Lontoon instituutin johtaja parikymmentä vuotta sitten sai paljon mainetta ja kunniaa ottaessaan instituutissaan käyttöön suomenruotsalaisen snapsin sillin kera. En kyllä tiedä, jäikö lontoolaiseen kulttuuriin tästä pysyvä jälki. Toivotaan. Olisihan se rikastumista.

Mutta jos ihan suoraan sanotaan, on maassamme viinakulttuuri tuuliajolla. Meillä ei ole pyhää vodkaa, kuten venäläisillä emmekä kunnioita sitä lauluilla kuten ruotsalaiset. Meillä suhde koko juttuun on niin sanoakseni uusasiallinen, joka kyllä hyvin sopii kulttuurimme yleisiin piirteisiin.

Miltäpä tuntuisi ottaa ruokaryyppy Alvar Aallon suunnittelemassa pöydässä Paimion parantolan parvekkeella, äärimmäisen pelkistetysti ja ilman sanoja, vain pienen ähkäisyn kera? Siinä sitä voisi sanoa olevansa suomalaisen kulttuurin ytimessä.

Vastuunalaisissa piireissä on kuitenkin herännyt ajatus, että viinakulttuuriamme pitäisi viljellä. Viljelyähän se kulttuuri juuri tarkoittaa. Viinan viljely on sitten asia erikseen.

Itse asiassa aihepiiriin liittyy tavattomasti kysymyksiä, sekä käytännöllisiä että teoreettisia. Millainen on/olisi paras ryypyn koko? Milloin sellainen kannattaa ottaa ja milloin ei? Mikä on oikea vahvuus? Huomautan, että venäläisten keskuudessa esiintyvät väitteet Dmitri Mendelejevin suuresta tieteellisestä löydöstä, joka todistaa 40 tilavuusprosentin ainoaksi oikeaksi, perustuvat väärinkäsitykseen.

Entä mikä on oikea lämpötila? Millaiset zakuskat ovat parhaita ja miksi? Lisäksi tulee erilaisten maustettujen viinojen paremmuudesta ja soveliaisuudesta eri ruokiin (Korn, akvaviitti, Kirsch, pontikka, pomeranssiviina, vääpeli Ryhmyn sipuliviina jne.).

Luultavasti viinaan kannattaa olla tykkänään koskematta mahdollisimman paljon. Vain sillä tavalla se saa ympärilleen sen tietyn sädekehän, joka vasta tekee juhlaryypyn juhlalliseksi ja taikoo koko tapahtuman irralleen arjesta. Mutta montako ryyppyä sitten otetaan? Mannerheimin Chevalier-kaartin tapaan lukuisia vielä piiskaryypyn jälkeenkin?

Entä itse tuo piiskaryyppy (venäläisittäin посошок). Sehän otetaan matkaa varten kuten piiska hevosta varten. Paljonko? Millaisin menoin sen tulee tapahtua?  Kysymyksiä, kysymyksiä…

Monenlaisia asioita nousee mieleen, kun kuulee sanan viinakulttuuri. Vaikka eihän sitä missään kuulekaan. Olisiko kuitenkin aika ruveta siitäkin huolehtimaan? Kyseessä on joka tapauksessa kansallisesti tärkeä kulttuurin sarka, jonka jättäminen vaille huomiota olisi väärin.

Toki asian historiasta on kiitettävästi tehty tutkimusta ja esimerkiksi Ilkka Mäntylän ja Kustaa H. Vilkunan kirjat ovat tästä hieno osoitus. Kesannolla sen sijaan näyttäisi olevan niin sanoakseni asian käytännöllinen puoli, vaikka samaan aikaan maamme on täynnä erilaisten viinihörhöjen yhdistyksiä.

Olisiko viinamiesten aika nousta ja järjestäytyä?

Huhhahhei

 

Annosviinoja

 

Viina-asioista on joskus tullutkin kirjoiteltua (ks. esim. Vihavainen: Haun tost tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com).

Viinahan on aivan keskeinen kulttuuritekijä, joka hallitsee noin puolta ihmiskunnasta ja jonka valta ulottuu napapiirin takaa tropiikkeihin. Suomi on ollut nimenomaan väkevän viinan aluetta, mikä yhä lyö leimansa sen kulttuuriin (ks. Vihavainen: Haun känni tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com).

Viinalla on taipumus viedä järki käyttäjältään ja tässä suhteessa se on monin kerroin väkevämpi kuin sen veljet olut ja viini. Kaikki alkoholi aiheuttaa lopulta riippuvuutta, mikä perustuu sen aikaansaamaan mielihyvän tunteeseen ja rentoutumiseen. Sillä voi lääkitä stressiä, mutta van hetkellisesti. Yleensä se palaa kahta kauheampana.

Viina on ollut tyypillistä ylellisyyttä. Ilman sitä ihminen tulee erinomaisesti toimeen arkielämässään, mutta sen avulla hän saattaa päästä sen yläpuolelle ja saada siivet selkäänsä ja pyllyynsä pitkän pyrstön, kuten Nummisuutarien Esko. Känni on juhla ja köyhän miehen Rolex, on sanottu.

Nyt näyttää siltä, että väkeviä viinoja on kaikkialla ruvettu karsastamaan. Venäjälläkin saattaa käydä niin, että vodkalasit jätetään rauhaan ja siemaillaan sen sijaan viiniä tai olutta. Kaupassa vodkaa tosin kyllä menee kovaa tahtia ja se on hyvin halpaa, kuten Kiinassakin.

Sen sijaan eurooppalaisessa ravintolassa yhden ryypyn määrä on nyt kaksi senttilitraa, mikä ei varmasti riitä päihtymiseen. Venäjälläkin tavallinen annos on nyt viisi senttilitraa, kuten se oli Suomessa vielä pari vuosikymmentä sitten. Aiemminhan Venäjällä otettiin aina sata grammaa ja kaikki suomalaisetkin alan miehet osasivat tilata sen: sto gram!

Meillä on tietenkin siirrytty eurooppalaisiin standardeihin ja omatkin ryyppymme on nuo samat kaksi senttilitraa. Sellainen liittyy aivan toisenlaiseen kulttuuriin kun oma perinnäinen ryyppymme (ks. Vihavainen: Haun hirvo tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com).

Viinan merkitys armeijoille on tunnettu. Sotilaita koetettiin estää nauttimasta vettä, mikä oli vaarallista ja aiheutti usein suolistosairauksia. Niiden torjumiseksi tarjottiin veden asemesta juomaksi olutta, joka kuitenkin vei valtavasti tilaa. Niinpä siirryttiin väkeviin, maalla tarjottiin viinaa ja merellä rommia, halvinta väkevää alkoholia.

Viina oli tärkeä terveystekijä, mutta samalla myös hengen nostattaja ja pientä arkipäivän luksusta. Venäjällä tarjottiin sotilaalle vodka-annos tsaarin aikana ja taas uudelleen talvisodasta lähtien. Silloin se oli sata grammaa rivimiehille ja 150 grammaa upseereille.

Miten paljon päivässä tarjottiin tsaarin aikana? Yleensä käytettynä terminä oli tšarka (siitä suomen ”sarkka”), joka vetomittana oli 1,2 desilitraa (noin 100 grammaa) eli siis kuusi ja puoli noita 0.2 desin pikku ryyppyjä.

Oliko tuo kolme kertaa päivässä upseereille tarjottu ryyppy tosiaan noin suuri? Ei välttämättä. Moni on nähnyt Pietarissa Fabergén museossa rykmenttien viinasammioita, joiden laidoilla roikkuvat kunkin upseerin nimikirjoituksella varustetut mukit (stopka). Ovatko ne sarkan vetoisia? Ehkäpä kyseessä käytännössä oli vain puoli sarkkaa eli škalik?

Olipa miten vain, tuo sata grammaa oli ja pysyi niin sanottuna miehen mittana myös neuvostoaikana. Nyt siitä siis on luisuttu ja normina on tuo 50 ml eli puoli desiä, kuten meilläkin vielä viinakorttiaikaan.

Entä mikä oli meillä sopivana pidetty miehen annos? Kustaa H. Vilkuna on selvittänyt sen, miten paljon oli oikeuden mielestä sopivaa juoda, ettei tullut arvioiduksi humalaiseksi, mikä saattoi olla raskauttavaa.

Seitsemässä veljeksessä joka tapauksessa humalassa saarnaava Lauri ilmoittaa, mikä kansan syvien rivien mielestä oli normina ryyppäämisessä: tuoppi olutta ja kaksi korttelia viinaa lippariksi!

Kyseessä on tietenkin humalaisen kohellus: tuopin vetoisuus on 1,3 litraa ja kortteli oli 0,3 litraa. Lippari taas oli lantrinkia, laimentamista varten. Itse asiassa kaksi korttelia viinaa ja tuoppi olutta lippariksi saattoi olla se määrä, mistä tässä tehtiin pilaa. Kukapa tiennee.

Mutta se mitta, jolla viinaa annosteltiin armeijassa, oli jumpru (jungfru), 0,08 litraa. Ainakin teoriassa kuului saaristolaivaston eli armeijan laivaston miesten ruokalistaan kolme jumprua viinaa päivässä eli siis yhteensä 0,24 litraa, siis 12 kertaa tuo nykyinen ryyppymme.

Ei siitä nyt ihan humalaan tullut, mutta tuskinpa ihan selviäkään oltiin, ainakaan, mikäli päälle vedettiin olutta, joka tosin saattoi usein olla melkoista litkua, luulisin. Armeijan hankkijat ovat aina olleet huonossa maineessa.

Entäpä tuo kuuluisa englantilainen rommiannos, jonka jakelusta oli lehdissä kuvia vielä joskus 1960-luvulla, kun kuninkaallinen laivasto teki laivastovierailun Helsinkiin. Tuo annoshan jäi pois käytöstä vasta vuonna 1970.

Annoksen koko oli tuolloin 1/8 pinttiä eli 71 ml ja se jaettiin puolen päivän aikaan. Rommin väkevyys oli noin 55 tilavuusprosenttia, joten annos vastasi hyvinkin yhtä desilitraa tavallista suomalaista tai venäläistä viinaa. Kyseessä oli siis kerralla viisi nykyaikaista paukkua ja vieläpä puolen päivän aikaan.

1600-luvulta 1700-luvulle rommin määrä oli ollut peräti puoli pinttiä (1 pint: 568 ml), mutta annosta pienennettiin ja rommia laimennettiin (Amiraali Vernon, ”Old Grog” 1740) ja annostelukin jaettiin kahtia, puolet aamulla ja puolet illalla.

Pakko lienee joka tapauksessa sanoa, että viinanhuurua laivastossa riitti. Kaipa se antoi pientä lohtua niille, jotka saivat viettää elämäänsä vetoisissa ja kylmän kosteissa riippumatoissaan tykkiensä vieressä kuukaudesta ja vuodesta toiseen. Ankealta se kohtalo saattoi silti tuntua ja harva sinne vapaaehtoisesti pyrki.

Kuten Samuel Johnson lausahti, Englannin vankiloissa oli paremmat olosuhteet, parempi ruoka ja jopa parempaa seuraakin kuin Kuninkaallisessa laivastossa. Jälkimmäisessä kuitenkin sai viinaa ja vieläpä aika runsaasti.

Siinä saattoikin olla yksi niin sanotuista sotilaselämän viehätyksistä. Leo Tolstoi on arvellut, että sen suurimpia viehätyksiä oli pakollinen joutilaisuus. Sehän itse asiassa on seikka, joka mahdollistaa myös kulttuurin harrastamisen, mikä vielä 1800-luvn upseeriston keskuudessa nousi usein merkittävän korkealle tasolle.

Toki uhkapeli, naiset, tappelut ja viinan kanssa läträäminen olivat tuolloin vaihtoehto kulttuuriharrastuksille ja ovat sitä vieläkin.

Eräänlainen eliitti

 

Spriihumalan veljeskunta

Juhani Konkka, Tuhlattu aarre eli Sakari Korkian seikkailut Helsingin kirjailija- ja boheemimaailmassa. WSOY 1947, 314 s.

 

Kuten pari blogia sitten todettiin, Juhani Konkka harrasti monenlaista eläessään. Paitsi kääntäjänä, hän toimi lehtimiehenä, myös päätoimittajana ja toimitussihteerinä, uuden kansallissosialistisen (ei natsilaisen) puolueen puoluesihteerinä ja niin edelleen. Sitä paitsi hän oli tuottelias kirjailija.

Niinpä hän varmasti tunsi myös sen Helsingin boheemimaailman, joka tuolloin aika lailla keskittyi Brondinin ravintolan eli Brondan ympärille, ainakin päiväsaikaan.

Kieltolain aika lienee ollut myös boheemien suurta aikaa ja Lapuan liike oli aikakauden jonkinlainen huipentuma ja siihen ajankohtaan myös tämä romaani tai pikemmin parodioiva hulluttelu myös sijoittuu.

Kertomuksen keskushenkilö on suurehkon perinnön saanut poika maaseutukaupungista. Hän on onnistunut julkaisemaan myös runokokoelman, jota on myyty 21 kappaletta, mutta kehuttu kovasti ajan kulttuurin etujoukon piirissä.

Poika matkustaa siis Helsinkiin, jossa tunnottomat kulttuurijuopot kynivät hänet putipuhtaaksi puolessa vuodessa. Siinä ajassa poika myös muuttuu raittiista alkoholistiksi ja joutuu viimein rahattomana deliriumiin ja sairaalaan.

Kirjan kaikille hahmoille ei varmastikaan ole ollut vastinetta todellisuudessa, vaikka muutamat ovatkin tunnistettavissa, kuten Olavi Paavolainen. Myös Minna Craucher ja Vihtori Kosola ovat selviä tapauksia käyttääkseni hieman huonoa sanontaa.

Kirjan kuvaama uusi kulttuuriväen piiri on nimeltään Rakovalkea, ilmeinen parodia Tulenkantajista. Sen piirissä keskitytään pääasiassa mielettömään pämppäämiseen ja klassisen kirjallisuuden ja kirjailijoiden halveksimiseen. Itse asiassa, kuten tekijä antaa ymmärtää, koko vapaamittainen runous on yhtä tyhjän kanssa ja sellaista voi piruuttaan suoltaa vaikkapa kirjan verran päivässä ilman, että kukaan huomaa mitään.

Vaikka kirjan suhde todellisuuteen näyttää olevan kovin ohut, voi sitä lukea myös esimerkkinä aikakauden kielestä ja kuvitelmista. Millaiset olivat esimerkiksi tuon ajan parodian rajat ja boheemi elämäntapa?

Kuten sanottu, koko kirjan tapahtumagalleria on hyvin viinanhöyryinen ja kyseinen viina on sitä paitsi 96-prosenttista spriitä. Siitä saatava humala on yhä uudelleen raaka ja tolkuton ja ihmiset saattavat päivittäin käydä läpi kaikki humalan asteet hiprakasta sammumiseen. Kirjassa on myös luettelo erilaisista humalan lajeista ja juomisesta. Kirjassa naukkaillaan, maistellaan, sekoitellaan, ryyppäillään tai juodaan nyrkit savessa ja ollaan milloin missäkin päihtymyksen tilassa: hiprakassa, hutikassa, tuiterissa, hönössä, kekkulissa, pöhnässä, pätkässä, hyvässä hiivassa, aikamoisessa liemessä, täydessä seilissä ja raskaassa lastissa, kukutaan käkenä, huojutaan kapteenina ja lopuksi maataan sikana.

Kyseessä on nimenomaan kaikkein väkevimmän alkoholin nauttimiseen liittyvä humalahakuisuus, joka päättyy usein sammumiseen eli myrkytystilaan, jossa järkevän ajattelun jälkeen myös peruselintoimintoja säätelevät keskukset ovat lähellä lamautumista.

Kyseistä juomatapaa on nimitetty myös samanistiseksi, sitähän löytyy nimenomaan pohjoisilta kansoilta ja sen maantieteellinen aluekin on hahmotettavissa. Se on sama kuin tislatun alkoholin kulutusalue. Se ulottui aikoinaan länsi-itä-suunnassa Euroopassa Skotlannista Hollannin Pohjois-Saksan, Puolan ja Skandinavian kautta Venäjälle. Etelässä se rajoittui olutalueeseen ja sen jälkeen seurasi hienostuneempi viinivyöhyke.

Vain Venäjällä olutalue puuttui kokonaan välistä ja vodkan valtapiiri ulottui etelän viinialueille saakka.

No, uusi aika on muuttanut tämänkin asian. Venäjällä alkoi 1990-luvulla valtava olutboomi, joka vähitellen nakersi myös vodkan valta-asemaa. Humalahakuiset ruotsalaiset nappaavat yhäkin ruokaryypyn kerralla, mutta pysyvät nykyään kohtuudessa ja tanskalaiset, joilla on myös vahva olutkulttuuri, osaavat naukkailla sen verran kuin tarvitaan hauskan pitämiseen.

Mutta suomalaiset, kuten venäläiset, säilyttivät ainakin tietyissä piireissä kauan samanistisen viinakulttuurinsa ja joivat tolkun pois päästäkseen pahan maailman vaivoista vapaaksi ja sanoakseen suorat sanat koko maailmalle.

Nykyäänhän suomalaiset ryyppäävät useinkin vain saavuttaakseen puolitylsän pöhnän, jossa on hauska yksikseen naurahdella mieleen tuleville ajatuksille. Kulttuuripiireissä maistellaan viinejä ja bilettäjät käyttävät jauhoa.

Kyllä jauhojengi oli Suomessa olemassa jo 1920-luvulla, samoin kuin Venäjälläkin, mutta sen jälkeen alalla oli hiljaisempaa, kunnes sodan aikana ja sen jälkeen morfiini ja amfetamiini (pervitiini) tarjosivat joillekin valituille keinotekoisen paratiisin avaimet.

Kyllä tässäkin romaanissa ns. aineet vilahtavat, mutta se perusstimulantti oli kuin olikin viina, pirtu. Pirtu oli halpaa ja tehokasta ja kun kieltolaki-Suomen asukas matkusti tuon ajan Mekkaan eli Pariisiin, hän paradoksaalisesti tunsi itsensä kovin tyytymättömäksi. Tarjolla oli enimmäkseen vain viiniä ja pikkuruisia aperitiivejä. Joel Lehtosen Hirvo Törsö on esimerkki tästä.

Ylettömän viinalla läträämisen ohella boheemit keskittyivät vippaamiseen ja pummaamiseen. Panttilainakonttorit huolivat tuolloin kaikkea mahdollista risaisista takeista alusvaatteisiin ja yleensä kaikki mikä voitiin pantata, myös pantattiin. Yöt vietettiin milloin kenenkin lattialla tai sohvalla.

Juhani Konkka on toki kirjoittanut parempiakin kirjoja kuin tämä, jonka arvoa edes ajan tapainkuvauksena kannattaa epäillä. Jotakin ajatonta sentään kukaties löytyy erinäisten kirjan hahmojen keikailevasta poroporvarin säikyttelystä ja perusteettomasta oman nerouden palvonnasta.

Kannattaa huomata, että tämä kirja ilmestyi vasta vuonna 1947, vaikka kuvaa suunnilleen vuoden 1930 tapahtumia. Silti se näköjään katsottiin vielä julkaisemisen arvoiseksi. Jonkinlaista viihdekäyttöä kai sillä vielä oletettiin olevan.

 

Epikurolaisuuden kysymyksiä

Epikurolaisuuden ongelmia

Epikurolaisuus samastetaan nykyään nautiskeluun, jopa hieman kohtuuttomaankin. Oppi-isän aikoinaan suosima elämäntapa ja sen filosofiset perusteet ovat jääneet unholaan, mutta niinhän yleensäkin tapahtuu. Toki Epikuros julisti nautinnon primäärisyyttä, mutta hänen käsityksensä kohtuudesta tuntuisi nykyajan adepteista kovin riittämättömältä. Englannin kielessä joka tapauksessa adjektiivilla epicurean ymmärretään taipumusta nautiskeluun ja mukavaan elämään. Saman mielikuvan tuo ranskan sanapari bon vivant.

Kukapa edustaisi sen tarkoittamaa elämäntyyliä paremmin kuin se Iloisen lesken diplomaatti joka valitteli työtaakkaansa ja muuta rasitustaan:

Die Sprechstund' halt' ich niemals ein,
Ein Diplomat muss schweigsam sein!
Die Akten häufen sich bei mir,
Ich finde 's gibt zu viel Papier;
Ich tauch die Feder selten ein
Und komm doch in die Tint' hinein!
Kein Wunder wenn man so viel tut,
Dass man am Abend gerne ruht,
Und sich bei Nacht, was man so nennt,
Erholung nach der Arbeit gönnt!

 ja katsoi siis sen johdosta ansaitsevansa kunnon huvit:

Da geh ich zu Maxim,
Dort bin ich sehr intim,
Ich duze alle Damen
Ruf' sie beim Kosenamen,
Lolo, Dodo, Joujou
Clocio, Margot, Froufrou,
Sie lassen mich vergessen
Das teu're Vaterland!
Dann wird champagnisiert,
Und häufig pamponiert, (cancaniert)
Und geht's an's Kosen, Küssen
Mit allen diesen Süssen;
Lolo, Dodo, Joujou
Clocio, Margot, Froufrou,
Dann kann ich leicht vergessen
Das teu're Vaterland!

Se oli sitä aikaa. Vanha kunnon seikkailija ja sankarihummaaja R.H. Bruce Lockhart on muistellut haikeana, millaista diplomaatin elämä kerran parhaimmillaan saattoi olla. Eipä tainnut silloin minkään maan ministeriö kustannussyistä perua kansallispäivän juhlia.

Skandaalihan sellainen päätös on nytkin, mutta silloin se olisi ollut maan imagon lopullinen konkurssi. Nyt voimme kai ainakin elätellä toiveita paluusta normaalien kansakuntien joukkoon myös tällä alalla.

Oliko Bruce Lockhart epikurolainen ? Englanniksi varmaankin oli, ja taitavat muutkin eurooppalaiset kielet  hyväksyä tämän etiketin käytön. Tämä skotti kuitenkin ehkä jo edusti sitä puolivilliä kelttiläisyyttä, johon törmäämme usein Britannian pubeissa ja joka kukoistaa erityisesti alempien kansanluokkien keskuudessa. Ja olihan Robert Hamilton vielä nuori ja hurja noiden kuvaamiensa seikkailujen aikana. Samoslainen Epikuros olisi häneen pahoin närkästynyt, luulen.

Todellista epikurolaisuutta voimme ehkä pikemminkin löytää jostakin Oxfordin Collegen High Tablesta, jossa meno on hillittyä ja jossa suomalainen satunnaisvieras saattaa pahoin ikävystyä uutta ryyppyä odotellessaan. Joel Lehtosen romaanista Henkien taistelu muistanemme henkilöhahmon nimeltä Hirvo Törsö, joka oli paennut kieltolain Suomesta Pariisiin vain pettyäkseen sen ravintoloiden litkuihin. Missä olikaan pirtu ? Missä kunnon moukut ?

Tänäänkin turisti, joka yrittää Pariisissa päihtyä nauttimalla väkeviä juomia, on mahdottoman edessä. Kahden sentin lasillisia raavas mies tarvitsee sentään ainakin kymmenen, ennenkuin vaikutusta alkaa syntyä. Siinä sitä saa edeskäypä rahdata ja venyttää gallialaista naamaansa. Venäjällä tilataan normaalisti kaksisataa grammaa kerralla.

Mutta ranskalaisethan, mikäli saa uskoa Armas J. Pullaa, sanovat etteivät he lainkaan juo, nous ne buvons pas. Siksi tuossa maassa ei ole edes juomalauluja. Niinpä suomalaisen kannattaakin pikaisesti siirtyä Saksan puolelle, ellei nyt sitten ole asiaa kanaalin taa.

Saksalaisilla on käsite Gemütlichkeit, joka ei käänny englanniksi enempää kuin Schadenfreude, Weltanschauung tai Geschichtsbewältigung. Käsite liitetään esimerkiksi Biergarteneissa tai Kneipeissa harrastettuun hauskanpitoon, johon kuuluu kovaäänistä melskausta, tingeltangelmusiikkia ja laulua. Olutta nautitaan hehtolitroittain ja usein snapsin kera. Schrammelmusik Wienerwaldissa vaikkapa Heuriger-viinin kera sopii myös tähän tunnelmaan.

Englantilainen yläluokkainen epikurolaisuus ja sen ranskalainen vastine eivät oikein istu suomalaiseen perinteeseen. Suomenruotsalainen snapsilaulukulttuurikin on pikemmin saksalaista juurta. Suomenkieliselle puolelle se ei juurtunut, vaikka Palle Palmroth teki paljon työtä asian eteen, kunnes vappuna muutamana kaatui saappaat jalassa työn ääreen, kuten kerrotaan.

Mutta miten sujuu meiltä Gemütlichkeit ? Sitä on yritetty kääntää lupsakkuudeksi, mutta ei se lähellekään sen synonyymi ole. Yhtä vähän se vastaa venäjän käsitettä уют, jota myös on tarjottu. Ehkä on niin, ettei meillä ole sopivaa sanaa, kun ei ole itse asiaakaan? Kun ei tarvita, niin ei tarvita.

Suomeksi voi sanoa, että pöydässä oli meno päällä, tunnelma katossa tai rento meininki ja ehkäpä se asia siinä tulee ymmärretyksi. Venäjäksi voi sanoa vaikkapa, että hyvin istutaan/istuttiin хорошо сидим/сидели, kun vähän juhlittiin eli meillä oli pöytä у нас был стол. Siinähän se asia tulee. Jos kerran istutaan, niin kunnolla. Muistan, miten pari venäläistä kerran muisteli olleensa saksalaisten luona kylässä ja saaneensa vain kaksi lasia valkoviiniä. Katkeruus kuulsi äänestä vieläkin.

Ryyppääminen ryyppäämisenä, mutta istumiseen –siis pöydässä eikä esim. tyrmässä- liittyy myös keskustelu. Gallialainen esprit on tietenkin kuuluisa käsite ja saksalaiset paheksuivat sen kevytmielisyyttä ainakin vielä joskus Goethen aikoina. Sehän tuntui tulevan suoraan isältä Voltairelta. Parempi siis keskittyä juomiseen eikä keskusteluihin, tuumi vanha kunnon Johann Wolfgang:

Hier sind wir versammelt zu löblichen Tun,
Drum Brüderchen, ergo bibamus!
Die Gläser, sie klingen, Gespräche, sie ruhn;
Beherziget: ergo bibamus!
Das heißt noch ein altes, ein tüchtiges Wort
Und passet zum ersten und passet sofort
Und schallet ein Echo, vom festlichen Ort,
|: Ein herrliches: ergo bibamus! :|

Ja laulua ei voi mitenkään edes välttää, kun tarpeeksi ryypätään:

Was sollen wir sagen zum heutigen Tag?
Ich dächte nur: ergo bibamus!
Er ist nun einmal von besonderem Schlag,
Drum immer aufs neue: bibamus!
Er führet die Freunde durchs offene Tor,
Es glänzen die Wolken, es teilt sich der Flor,
Da leuchtet ein Bildchen, ein göttliches vor,
|: Wir klingen und singen: bibamus! :|

Venäläinen tapa keskustella sielu sielulle по душам on luultavasti nimenomaan ja erityisesti juuri sikäläiselle kulttuurille tyypillinen. Ranskalainen ja englantilainen pitäisivät syvällisten elämänkysymysten esille ottamista juhlapöydässä suorastaan loukkaavana ja saksalainen pyrkisi mieluummin keskittymään hoilaamiseen kuin ajatteluun. Venäläiselle tuntuu itse ryyppääminen sen sijaan olevan ennen muuta valmistautumista filosofisiin, luottamuksellisiin pohdiskeluihin, joissa vastapuolen oletetaan ilman muuta asettuvan keskustelemaan samalla tasolla.

Mutta pitäkööt muut kansat omituisuutensa. Missäpä me suomalaiset seisomme tällä epikurolaisuuden kartalla?

Englantilaisia emme ole, ranskalaisiksi emme tule ja ruotsalaisuus on meissä ohut kerrostuma. Saksalainen Gemütlichkeit on meillä vaikeasti saavutettavissa. mutta sen sijaan venäläisen ryyppäämisen pohjimmainen vakavamielisyys taitaa vedota meihin. Suomalainen kuten venäläinen ymmärtää erinomaisesti, kun sanotaan, että liika on aina liikaa, mutta kohtuus kyllä liian vähän. Tämä on kieltämättä myös vaarallinen piirre, joka matkaansaattaa paljon turmiota, mutta ehkäpä se todistaa myös kansojemme perimmäisestä pyrkimyksestä syvällisyyteen?

Se, että pyrkimyksellä ei useinkaan ole siunausta, on jo toinen juttu. Toki alkoholikulttuurimme eroaa suuresti venäläisestä, mutta halusin esittää tässä yhtymäkohtia, joita myös on. Eräillä muilla kansoilla lienevät itse pyrkimyksetkin toisenlaisia, tai sitten vain kuvittelen. Sekä skotit, ruotsalaiset että saksalaiset ja venäläiset kuuluvat siihen Pohjois-Eurooppaa kiertävään väkevien juomien alueeseen kuin suomalaisetkin. Ranskalaiset taas kuuluvat perinteiltään viinivyöhykkeeseen ja englantilaiset ja osin saksalaiset olutmaailmaan.

Nythän ylikansallinen huviteollisuus jo jauhaa rikki noita vanhoja traditioita, mutta se on jo toinen juttu. Joka tapauksessa meillä kaikilla Euroopan kansoilla on ollut erilaiset traditiot liittyen siihen elämänalueeseen, jossa kukoistavat epikurolaisuuden eri muodot. On toki mahdollista, että globalisaation edistyessä alamme kaikki käyttäytyä samojen tosi-TV formaattien mukaisesti ja omaksumme ylikansallisen, lähinnä kalifornialaisen, tyhjännauramiselle rakentuvan kulttuurin, joka sulattaa itseensä vielä vallitsevat kansalliset erikoisuudet.  Mutta kai siihen pari sukupolvea menee.