Vodkakulttuurin kysymyksiä

Viinan villityksen hillitseminen

Kertomuksessaan Ihmisen kohtalo Mihail Šolohov esittää venäläisen kansanmiehen ideaalityypin, sellaisen todellisen ihmisen (настоящий человек), jollaisissa on Venäjän voima.

En tässä rupea sen enempää setvimään tämän sankarin moraalisia ominaisuuksia, mutta totean, että kyllä häntä pahekin vietteli, eikä aina suinkaan turhaan.

Joskus vastoinkäymiset töissä panivat suotta kiukuttelemaan vaimollekin ja joskus tuli otettua viinaa niin, että kotiin piti loppumatka mennä neljällä jalalla.

Rakastava vaimo kesti kaiken ja sääli humalaistakin, aamulla toi suolakurkun ja lasillisen vodkaa, mutta sanoi, että menepäs töihin, äläkä enää syntiä tee.

No, sehän tehosi, ainakin aikansa ja ryyppääminen tosiaan sitten jäikin.

Sellainen teho oli rakkaudella. Se oli toista kuin niiden yksilahkeisten epattojen huutaminen ja haukkuminen, joka vain yllytti jatkamaan ryyppäystä.

Mutta tarkoitus ei ollut keskittyä vaimojen, enempää kuin miestenkään hyveisiin tai paheisiin. Tuossa vain oli yksi esimerkki siitä venäläisestä humalasta, jollaiseen joutuivat ja joskus vieläkin joutuvat myös miesten parhaimmat.

Toki asia ei kuulu vain Venäjälle. Väkevien juomien hallitsema alue, joka ulottuu Skotlannista Hollannin, Skandinavian ja Pohjois-Saksan kautta Venäjälle, on humalakulttuurin aluetta. Asia toki on joillakin seuduilla yleisempi ja siedetympi kuin joillakin toisilla.

Mikäli näet koko ilta käytetään väkevän alkoholin juomisen merkeissä, on vaara akuuttiin alkoholimyrkytykseen aina olemassa. Useimmat jäävät siitä henkiin, mutta kyllähän se ruumista ja henkeä kurittaa pahoin. Jos tila jatkuu päiväkausia, saattaa tulos olla mitä tahansa. Silloin ei enää olla tekemisissä todellisen ihmisen kanssa.

Niinpä täällä viinavyöhykkeellä on syntynyt kulttuuri, jossa tasapainoillaan hetken huumauksen ja turmion välillä. Ryypyt otetaan yleensä vakaassa humaltumisen aikomuksessa, mutta asia pyritään normittamaan ja sääntelemään. Kyseessä on vähän kuin shamaanin valmistautuminen retkelle tuntemattomaan, varoen kuitenkin vaanivaa perikatoa.

Ruotsissa seremoniat ovat tärkeitä ja ryypyille lauletaan. Niillä on myös omat nimensä. Helan, halvan ja tersen ovat kai oikeasti käytössä ja samoin periaate, että ensimmäinen malja (helan) juodaan pohjaan, jotta päästään vauhtiin. Sen jälkeen saa jarrutellakin.

Kansantarustossa ryyppyjen nimet jatkuvat vielä pitkälle, mutta sittenhän se jo menee juopottelun puolelle, mihin ei normaalisti pyritä. Erään version mukaan numero 16 on den aboslut sista supen (ei siis absolut, asianhaaroista johtuen). Sen jälkeen on enää den bleka dödens dryck, mikä nimitys jo sanoo kaiken.

Ruotsissa ryyppykulttuuri on hilpeiden herrojen touhua ja Tanskassa se on vielä hieman rennompaa, vähäisen kokemukseni perusteella. Norjassa kaikki taitaa olla toisin, mutta sieltä tunnen tai luulen tuntevani vain sen saman peruskielteisyyden, joka meillä Suomessa oli myös jonkin aikaa hyvin hallitseva piirre.

Venäjällä on toisin. On syystäkin puhuttu pyhästä vodkasta, joka on eräänlainen juhlan välttämätön keskus, olipa kyse sitten häistä tai hautajaisista. Alun perin se kuuluikin vain juhlaan, koska talonpojalla ei ollut varaa siihen muulloin. Kun rahaa sitten alkoi tulla, nähtiin sekin ihme, että väki alkoi juhlia keskellä arkea…

Sivumennen sanoen, kyllä meilläkin ennen aina ryypättiin kirkollisissa tilaisuuksissa, niin tavallisella kirkkoreissulla kuin hautajaisissakin. Papit olivat normaalisti alkoholin kohtuukäyttäjiä säätynsä mukaisesti, mutta olihan niitä poikkeuksiakin. Raitistelijatkin kuuluivat niihin vielä 1800-luvun loppupuolelle saakka.

Mutta se venäläinen ryyppääminen on kyllä oma lukunsa. Siinä on vahvat perinteet ja jokaisen ryypyn jälkeen on otettava zakuska sisuskalujen terveydeksi ja ennen ryyppyä lausuttava tost eli toivotus, ellei nyt pitkää maljapuhetta pidetä. Tost on vähän niin kuin loitsu tai rukous.

Ensimmäinen tost on läsnäoleville, sen kunniaksi että tavattiin, kaikki kolme tai isommalla porukalla. Kolmehan tarvitaan aina ryyppyporukkaan.

Toinen on vanhemmille, ainakin jos on perhejuhlat. Stalinin aikana juotiin isä Stalinille. Upseerit aikoinaan joivat tsaarille.

Kolmas tost on niille, jotka eivät enää ole keskuudessamme. Silloin ei kilistetä.

 Neljäs taas on niille, jotka elävät, mutta eivät voi olla läsnä. Silloin kilistetään kovaa, että he kuulisivat ja älyäisivät tulla mukaan. Usein käytetään muotoa: niille, jotka ovat merellä. Se tarkoitti aikoinaan myös esimerkiksi vankileirien saaristoa.

Vasta viides on terveydeksi, mikä merkitsee myös krapulan välttämistä. Se saatetaan esittää jopa rukouksen muodossa: herra, ota tämä vastaan lääkkeenä!

Kuudes ryyppy ja muut siitä eteenpäin on omistettu läsnäoleville tai kauempanakin oleville. Siinä voidaan vaikkapa kehua itseä: hyville ihmisille, meitä ei enää ole niin paljon…!

Viimeinen ryyppy eli lähtöryyppy on nimeltään posošok eli matkasauva. Meillä puhutaan piiskaryypystä.

Taru kertoo, että Iivana Julman aikana, jolloin vodkaa vasta alettiin juoda, oli lähtöryyppyjä peräti kymmenen:

1.       zastolnaja -paikalle jäävien kunnioittamiseksi

2.       podjomnaja -pöydästä nousun kunniaksi

3.       na hod nogi -pyödästä erkaantumiselle

4.       zaporožskaja -oven taa pääsemiselle

5.       pridvornaja -pihalle astumiselle

6.       na posošok -matkasauvalla (vieraalle annettiin ryyppy kepin päässä, jos se kaatui, oli jäätävä yöksi)

7.       stremjonnaja -ennen kuin jalka pantiin jalustimeen

8.       sedjolnaja -sen kunniaksi, että päästiin satulaan

9.       privoratnaja -ennen portista menoa

10.   zavorotnaja -sen kunnaiksi, että päästiin portista.

Vodkaahan mitattiin ämpäreissä (vedro), jollainen veti 12 nykyistä litraa. Malja eli sarkka (tšarka) taas veti siitä sadannen osan eli 12 cl, joten ryyppy saattoi olla niinkin mojova. Käytännössä ryypyt olivat pienempiä, joko puolet tästä tai vähemmän.

Jokainen ymmärtääkin, ettei 1,2 litraa vodkaa lähtöryypyiksi nauttinut mies olisi enää hengissä ja luultavasti tajunta olisi mennyt jo ennen tuota matkasauvaryyppyä ja uhri siis hengenvaarallisessa tilassa. Niinpä uskomme, ettei noita myöhempiä ryyppyjä enää otettu niin sanotusti pohjanmaan kautta, kunhan maistettiin.

Mutta vaara vaani tietenkin joka tapauksessa. Väkevän viinan nopea juominen yllättää aina, sillä se imeytyy vereen vasta jonkin ajan kuluttua. Silloin saattaa maanmainiollekin ihmiselle käydä, kuten Šolohovin sankarille, eikä vastassa aina ole se vaimoista parhain, joka hänelle oli siunaantunut.

Nykyään väkevän viinan vyöhyke on niin sanoakseni laimentunut kauttaaltaan. Viini ja olut ovat suurelta osalta korvanneet sitä juomavalikoimaa, joka ennen koostui pelkästä viinasta.

Tämä ei tarkoita sitä, että Venäjällä tai edes Ukrainassa saisi ilman muuta juhla-aterialla muutakin juomaa kuin vodkaa. Yhä useammin kuitenkin käy niin, ettei vodkaa oteta lainkaan tai sitten vain vähän vauhdittajaksi. Tämän tavanhan me tunnemme esimerkiksi Saksasta, jossa oluen kanssa otetaan pienet Kirschit tai vastaavat.

Mutta on se tapa Venäjälläkin. Sitä kuvastaa sananparsi olut ilman vodkaa on, kuin kylväisi rahoja tuuleen (pivo bez vodki -dengi na veter). Tämän sananparren huomasin viimeksi viime viikolla, kun jokin venäläinen lehti kommentoi suomalaisen ministerin lausuntoa siitä, että Moskova varmaankin yrittää sekaantua vaaleihimme.

No miksi yrittäisi ja miten ne voisivat sitä kiinnostaa, oli reaktio. Vai onko nykyään jo niin, ettei kehdata ajatella, etteivät omat vaalit kiinnostaisi Moskovaa, siis vähän niin kuin oluenjuonti ilman vodkaa on turhuutta…

No tuosta politiikasta en nyt tässä halua puhua sen enempää.

Mitä vodkaan eli viinaan tulee, on mielestäni selvää, että meillä Suomessa ollaan sen kanssa vähän niin kuin väliinputoajia. Naapurimme ruotsalaiset osaavat arvostaa sitä nimenomaan kohtuuden rajoissa nautittuna ja venäläisille se on yhä jollakin tavalla pyhä asia.

Meillä sen sijaan kyse on ainakin osaksi hyvän käytöksen ja rituaalien ulkopuolelle karanneesta myrkyttäytymisestä, jota seremoniat ja normit eivät säätele. Viina on meillä nimenomaan shamanistinen juoma, jonka avulla vapaudutaan kaikista säädyllisen yhteiskunnan kahleista.

Kieltolakikaudella ja pitkälti sen yli jatkuneella nollatoleranssilla viinan suhteen on tietenkin ollut suuri rooli siinä, että tämän päihteen käyttö on meillä päässyt barbaaristumaan.

Toki mietojen juomien tulo yhä vallitsevammiksi on muuttanut meillä juopumuksen kuvaa, joka välillä oli sangen lohduton.

Ruotsalainen tai venäläinen alan kulttuuri eivät varmastikaan ole mikään ihanne, ainakaan käytännön tasolla. Mutta luultavasti olisi sentään hyvä asia, jos myös viinan eli vodkan nauttimiseen liittyisi edes jonkinlaista kulttuuria.

Tuskinpa sellaisen syntyminen mahdotonta olisi. On tässä puolen vuosisadan mittaan tullut havaittua alan käytäntöjen ja ihanteiden aika lailla muuttuneen.

Maljapuheiden taikaa

Maljapuheet ja kulttuuri

Suomalaisen ryyppykulttuurin taso on surkea, mikä juontanee juurensa siitä, että koko asiaa on meillä pidetty hieman salailtavana ja häpeällisenä ellei suorastaan puolirikollisena. Onhan siitä joskus voitu ihan tuomiokin rätkäyttää ja sukupolvien ajan on koko asia ollut suuren viranomaiskyttäyksen ja nuhdesaarnojen alaista toimintaa.

Toista se on siellä, missä elämän vesi (aqua vitae, eau de vie) on ollut kunniassa ja jopa suorastaan pyhässäkin asemassa.

Älkäämme toki suotta idealisoiko itse ryyppäämistä, joka on kaikkialla matkaan saattanut valtavasti onnettomuutta. Piruhan se viina on tai vähintäänkin käärme siihen kätkeytyy, mutta, kuten tiedetään, ei pirukaan niin musta ole kuin sanotaan.

Sitä paitsi se käyttää uhreihinsa erilaisia metodeja: viehättämisestä euforiaan ja uhon nostattamisesta raivohulluuden sallimiseen. Yleisöstä se riippuu, mitä se tuntee kaipaavansa.

Kaikkialla sitä viinapirua on myös koetettu rajoittaa ja hillitä, vaihtelevalla menestyksellä. Mutta nyt puhun ryyppäämisen kulttuurista, sen jalostamisesta taiteeksi omassa ympäristössään.

Tätä aihetta käsittelevissä teksteissä törmää alinomaa siihen, että Venäjällä kuningas alkoholilla on ollut tapana tehdä palvelijansa helläsydämisiksi ja runollisiksi. Toki tunnetaan myös räyhääminen (дебош -ranskasta) ja riehuminen (буйство). Mutta ne ovat lieveilmiöitä.

Sivistyneessä ympäristössä myös alkoholin nauttiminen on kehitetty taiteeksi, joka huipentuu maljapuheissa (tost).

Suuren saavutuksen kunniaksi voidaan Venäjällä viettää joko фуршет (ransk. fourchette, haarukka, lat. furca, hanko), eli ns. cocktail-tilaisuus, jossa nautitaan pöydän antimia seisten tai seiniin nojaten ja kilistellään viinilaseja satunnaisten naapurien kanssa. Se tunnetaan nyky-Venäjällä myös nimellä tusovka (tаpaaminen, sanasta тусоваться. Itse kuvittelen, että siihen liittyy tungeksimisen sivumerkitys).

Oikeassa kunnon banketissa sen sijaan istutaan pitkän pöydän ääressä. Sen päässä on poikittain toinen pöytä, eli ns. presidium, jossa kunniapaikalla on pöydän vanhin, tamada.

Tamada näyttää olevan gruusialaisperäinen sana, mutta on venäjään tullessaan hieman vääntynyt. Sen merkityksen tuntevat ja tunnustavat ehdottomasti kaikki.

Tamadan vallassa on määrätä kuka tahansa pitämään maljapuhe, joten sellaiseen on syytä ehdottomasti valmistautua silloin, kun banketti on tiedossa.

Avuksi voi ottaa jonkin sellaisen teoksen, joita kirjakaupoissa on runsaasti ja joiden nimeä on Tosty -maljapuheita.

Itse asiassa nuo kirjat sisältävät anekdootteja eli siis venäläisittäin vitsejä. Maljapuheeseen sisältyy aina jokin henkevyys eli suomalaittain vaikkapa vitsi. Maljapuheen pitäjän velvollisuus on rakentaa aasinsilta vitsistä siihen tilanteeseen, jossa nyt ollaan ja siihen asiaan, jota juhlistetaan.

Kannattaa hieman miettiä, kenelle ja mille osoittaa maljapuheensa. Asiasta on olemassa jopa vakiintunut järjestys (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=tolkku+pois ). Sellaiset eivät tietenään koskaan sido venäläisiä, maailman ehkä anarkistisinta kansaa. Vaikka kyllähän sinne on nyt neuvostokaudenjälkeen alkanut tulla yhä enemmän tätä tylsää järjestystä.

Itse joka tapauksessa muistan joskus saaneeni nuhteita siitä, että osoitin kerran maljapuheeni isännille, vaikka ilta oli vasta alussa. Siinähän kuuluu kiittää illasta, eikä sen sujumisesta vielä alkuvaiheessa voi edes olla mitään tietoa.

Gruusialaiset (ქართველები — картвелеби ) ovat tunnetusti maljapuheiden virtuooseja. Ikävä puoli on se, että taiteellisesti kiitettävät puheet saattavat kestää pienen ikuisuuden, mikä ei oikein sovi suomalaisen alan miehen temperamenttiin.

Joka tapauksessa tässä yksi sikäläiseksi väitetty tost:

-Minä toivon, että sinä kuolisit!

-???

-Ei tietenkään nyt eikä kohta, vaan viidenkymmenen vuoden kuluttua.

-Ja toivon, ettei se olisi mikään luonnollinen kuolema, vaan tulkoon se mustasukkaisen aviomiehen kädestä.

-Eikä sen tule tapahtua minkään tyhjän epäilyksen takia, vaan itse teossa tavattuna!

Loistavat maljapuheen pitäjät eivät useinkaan erotu massasta harmaassa ja raittiissa arkipäivässä. Itse asiassa olen tavannut muutamia hyvin kuivan tuntuisia tyyppejä, jotka sitten maljapuhetta pitäessään ovat puhjenneet kukkaansa ja osoittaneet uskomatonta runoilijan, oraattorin ja näyttelijän lahjakkuutta.

 Työympäristössä sellaiset yleensä kuitenkin tunnetaan ja heidän esityksiinsä osataan varautua jännityksellä ja iloisella odotuksella. En tiedä, mitä työelämäkonsultti Psykovuo tästä ilmiöstä sanoisi, meillä koko asiaa tuskin voi sanoa edes olevan ja se on sääli. Kulttuurin köyhyydestähän siinä on kysymys.

Maljapuheen pitäjältä vaaditaan yleensä rohkeutta ja sitähän noista maljoista voi ammentaa. Joskus sitä voi tulla liikaakin.

Muistan kun kerran olin Kiinassa, Urumqin merkittävässä kaupungissa ja kiinalaiset isäntämme järjestivät meille mainion fursetin.

Muutaman kammottavan makuisen mou-tain jälkeen huomasin äkkiä osaavani itsekin varsin kohtuullisesti kiinaa ja pyysin puheenvuoroa.

Kun kaikki jähmettyivät moista innovaatiota kuulemaan, skandeerasin juhlallisesti: Zhong-guo you-men wan sui! Sehän tarkoittaa kirjaimellisesti sitä, että kiinalaisille ystäville toivotettiin kymmenentuhatta vuotta elinikää. Toivoessahan ei kannata suotta nuukailla.

Isännät kuitenkin alkoivat sen johdosta kiihtyneesti supatella keskenään ja varsin pian rupesivat hyvästelemään vieraita.

Kiitoksethan pitää esittää lopussa ja sellaisiksi he tämän oudon esiintymisen kai sitten ymmärsivät.

Olen vieläkin pahoillani siitä, että jotkut kollegat mahdollisesti saivat tämän johdosta pöydän antimia vähemmän, kuin olisivat halunneet. Toisaalta näin tulin varmistaneeksi sen, ettei kukaan missään tapauksessa saanut ilolientä liikaa, mikä olisi voinut johtaa ties mihin kauheuksiin.

We have this thing called berserk, you know…

Huhhahhei

 

Annosviinoja

 

Viina-asioista on joskus tullutkin kirjoiteltua (ks. esim. Vihavainen: Haun tost tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com).

Viinahan on aivan keskeinen kulttuuritekijä, joka hallitsee noin puolta ihmiskunnasta ja jonka valta ulottuu napapiirin takaa tropiikkeihin. Suomi on ollut nimenomaan väkevän viinan aluetta, mikä yhä lyö leimansa sen kulttuuriin (ks. Vihavainen: Haun känni tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com).

Viinalla on taipumus viedä järki käyttäjältään ja tässä suhteessa se on monin kerroin väkevämpi kuin sen veljet olut ja viini. Kaikki alkoholi aiheuttaa lopulta riippuvuutta, mikä perustuu sen aikaansaamaan mielihyvän tunteeseen ja rentoutumiseen. Sillä voi lääkitä stressiä, mutta van hetkellisesti. Yleensä se palaa kahta kauheampana.

Viina on ollut tyypillistä ylellisyyttä. Ilman sitä ihminen tulee erinomaisesti toimeen arkielämässään, mutta sen avulla hän saattaa päästä sen yläpuolelle ja saada siivet selkäänsä ja pyllyynsä pitkän pyrstön, kuten Nummisuutarien Esko. Känni on juhla ja köyhän miehen Rolex, on sanottu.

Nyt näyttää siltä, että väkeviä viinoja on kaikkialla ruvettu karsastamaan. Venäjälläkin saattaa käydä niin, että vodkalasit jätetään rauhaan ja siemaillaan sen sijaan viiniä tai olutta. Kaupassa vodkaa tosin kyllä menee kovaa tahtia ja se on hyvin halpaa, kuten Kiinassakin.

Sen sijaan eurooppalaisessa ravintolassa yhden ryypyn määrä on nyt kaksi senttilitraa, mikä ei varmasti riitä päihtymiseen. Venäjälläkin tavallinen annos on nyt viisi senttilitraa, kuten se oli Suomessa vielä pari vuosikymmentä sitten. Aiemminhan Venäjällä otettiin aina sata grammaa ja kaikki suomalaisetkin alan miehet osasivat tilata sen: sto gram!

Meillä on tietenkin siirrytty eurooppalaisiin standardeihin ja omatkin ryyppymme on nuo samat kaksi senttilitraa. Sellainen liittyy aivan toisenlaiseen kulttuuriin kun oma perinnäinen ryyppymme (ks. Vihavainen: Haun hirvo tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com).

Viinan merkitys armeijoille on tunnettu. Sotilaita koetettiin estää nauttimasta vettä, mikä oli vaarallista ja aiheutti usein suolistosairauksia. Niiden torjumiseksi tarjottiin veden asemesta juomaksi olutta, joka kuitenkin vei valtavasti tilaa. Niinpä siirryttiin väkeviin, maalla tarjottiin viinaa ja merellä rommia, halvinta väkevää alkoholia.

Viina oli tärkeä terveystekijä, mutta samalla myös hengen nostattaja ja pientä arkipäivän luksusta. Venäjällä tarjottiin sotilaalle vodka-annos tsaarin aikana ja taas uudelleen talvisodasta lähtien. Silloin se oli sata grammaa rivimiehille ja 150 grammaa upseereille.

Miten paljon päivässä tarjottiin tsaarin aikana? Yleensä käytettynä terminä oli tšarka (siitä suomen ”sarkka”), joka vetomittana oli 1,2 desilitraa (noin 100 grammaa) eli siis kuusi ja puoli noita 0.2 desin pikku ryyppyjä.

Oliko tuo kolme kertaa päivässä upseereille tarjottu ryyppy tosiaan noin suuri? Ei välttämättä. Moni on nähnyt Pietarissa Fabergén museossa rykmenttien viinasammioita, joiden laidoilla roikkuvat kunkin upseerin nimikirjoituksella varustetut mukit (stopka). Ovatko ne sarkan vetoisia? Ehkäpä kyseessä käytännössä oli vain puoli sarkkaa eli škalik?

Olipa miten vain, tuo sata grammaa oli ja pysyi niin sanottuna miehen mittana myös neuvostoaikana. Nyt siitä siis on luisuttu ja normina on tuo 50 ml eli puoli desiä, kuten meilläkin vielä viinakorttiaikaan.

Entä mikä oli meillä sopivana pidetty miehen annos? Kustaa H. Vilkuna on selvittänyt sen, miten paljon oli oikeuden mielestä sopivaa juoda, ettei tullut arvioiduksi humalaiseksi, mikä saattoi olla raskauttavaa.

Seitsemässä veljeksessä joka tapauksessa humalassa saarnaava Lauri ilmoittaa, mikä kansan syvien rivien mielestä oli normina ryyppäämisessä: tuoppi olutta ja kaksi korttelia viinaa lippariksi!

Kyseessä on tietenkin humalaisen kohellus: tuopin vetoisuus on 1,3 litraa ja kortteli oli 0,3 litraa. Lippari taas oli lantrinkia, laimentamista varten. Itse asiassa kaksi korttelia viinaa ja tuoppi olutta lippariksi saattoi olla se määrä, mistä tässä tehtiin pilaa. Kukapa tiennee.

Mutta se mitta, jolla viinaa annosteltiin armeijassa, oli jumpru (jungfru), 0,08 litraa. Ainakin teoriassa kuului saaristolaivaston eli armeijan laivaston miesten ruokalistaan kolme jumprua viinaa päivässä eli siis yhteensä 0,24 litraa, siis 12 kertaa tuo nykyinen ryyppymme.

Ei siitä nyt ihan humalaan tullut, mutta tuskinpa ihan selviäkään oltiin, ainakaan, mikäli päälle vedettiin olutta, joka tosin saattoi usein olla melkoista litkua, luulisin. Armeijan hankkijat ovat aina olleet huonossa maineessa.

Entäpä tuo kuuluisa englantilainen rommiannos, jonka jakelusta oli lehdissä kuvia vielä joskus 1960-luvulla, kun kuninkaallinen laivasto teki laivastovierailun Helsinkiin. Tuo annoshan jäi pois käytöstä vasta vuonna 1970.

Annoksen koko oli tuolloin 1/8 pinttiä eli 71 ml ja se jaettiin puolen päivän aikaan. Rommin väkevyys oli noin 55 tilavuusprosenttia, joten annos vastasi hyvinkin yhtä desilitraa tavallista suomalaista tai venäläistä viinaa. Kyseessä oli siis kerralla viisi nykyaikaista paukkua ja vieläpä puolen päivän aikaan.

1600-luvulta 1700-luvulle rommin määrä oli ollut peräti puoli pinttiä (1 pint: 568 ml), mutta annosta pienennettiin ja rommia laimennettiin (Amiraali Vernon, ”Old Grog” 1740) ja annostelukin jaettiin kahtia, puolet aamulla ja puolet illalla.

Pakko lienee joka tapauksessa sanoa, että viinanhuurua laivastossa riitti. Kaipa se antoi pientä lohtua niille, jotka saivat viettää elämäänsä vetoisissa ja kylmän kosteissa riippumatoissaan tykkiensä vieressä kuukaudesta ja vuodesta toiseen. Ankealta se kohtalo saattoi silti tuntua ja harva sinne vapaaehtoisesti pyrki.

Kuten Samuel Johnson lausahti, Englannin vankiloissa oli paremmat olosuhteet, parempi ruoka ja jopa parempaa seuraakin kuin Kuninkaallisessa laivastossa. Jälkimmäisessä kuitenkin sai viinaa ja vieläpä aika runsaasti.

Siinä saattoikin olla yksi niin sanotuista sotilaselämän viehätyksistä. Leo Tolstoi on arvellut, että sen suurimpia viehätyksiä oli pakollinen joutilaisuus. Sehän itse asiassa on seikka, joka mahdollistaa myös kulttuurin harrastamisen, mikä vielä 1800-luvn upseeriston keskuudessa nousi usein merkittävän korkealle tasolle.

Toki uhkapeli, naiset, tappelut ja viinan kanssa läträäminen olivat tuolloin vaihtoehto kulttuuriharrastuksille ja ovat sitä vieläkin.