Huhhahhei

 

Annosviinoja

 

Viina-asioista on joskus tullutkin kirjoiteltua (ks. esim. Vihavainen: Haun tost tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com).

Viinahan on aivan keskeinen kulttuuritekijä, joka hallitsee noin puolta ihmiskunnasta ja jonka valta ulottuu napapiirin takaa tropiikkeihin. Suomi on ollut nimenomaan väkevän viinan aluetta, mikä yhä lyö leimansa sen kulttuuriin (ks. Vihavainen: Haun känni tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com).

Viinalla on taipumus viedä järki käyttäjältään ja tässä suhteessa se on monin kerroin väkevämpi kuin sen veljet olut ja viini. Kaikki alkoholi aiheuttaa lopulta riippuvuutta, mikä perustuu sen aikaansaamaan mielihyvän tunteeseen ja rentoutumiseen. Sillä voi lääkitä stressiä, mutta van hetkellisesti. Yleensä se palaa kahta kauheampana.

Viina on ollut tyypillistä ylellisyyttä. Ilman sitä ihminen tulee erinomaisesti toimeen arkielämässään, mutta sen avulla hän saattaa päästä sen yläpuolelle ja saada siivet selkäänsä ja pyllyynsä pitkän pyrstön, kuten Nummisuutarien Esko. Känni on juhla ja köyhän miehen Rolex, on sanottu.

Nyt näyttää siltä, että väkeviä viinoja on kaikkialla ruvettu karsastamaan. Venäjälläkin saattaa käydä niin, että vodkalasit jätetään rauhaan ja siemaillaan sen sijaan viiniä tai olutta. Kaupassa vodkaa tosin kyllä menee kovaa tahtia ja se on hyvin halpaa, kuten Kiinassakin.

Sen sijaan eurooppalaisessa ravintolassa yhden ryypyn määrä on nyt kaksi senttilitraa, mikä ei varmasti riitä päihtymiseen. Venäjälläkin tavallinen annos on nyt viisi senttilitraa, kuten se oli Suomessa vielä pari vuosikymmentä sitten. Aiemminhan Venäjällä otettiin aina sata grammaa ja kaikki suomalaisetkin alan miehet osasivat tilata sen: sto gram!

Meillä on tietenkin siirrytty eurooppalaisiin standardeihin ja omatkin ryyppymme on nuo samat kaksi senttilitraa. Sellainen liittyy aivan toisenlaiseen kulttuuriin kun oma perinnäinen ryyppymme (ks. Vihavainen: Haun hirvo tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com).

Viinan merkitys armeijoille on tunnettu. Sotilaita koetettiin estää nauttimasta vettä, mikä oli vaarallista ja aiheutti usein suolistosairauksia. Niiden torjumiseksi tarjottiin veden asemesta juomaksi olutta, joka kuitenkin vei valtavasti tilaa. Niinpä siirryttiin väkeviin, maalla tarjottiin viinaa ja merellä rommia, halvinta väkevää alkoholia.

Viina oli tärkeä terveystekijä, mutta samalla myös hengen nostattaja ja pientä arkipäivän luksusta. Venäjällä tarjottiin sotilaalle vodka-annos tsaarin aikana ja taas uudelleen talvisodasta lähtien. Silloin se oli sata grammaa rivimiehille ja 150 grammaa upseereille.

Miten paljon päivässä tarjottiin tsaarin aikana? Yleensä käytettynä terminä oli tšarka (siitä suomen ”sarkka”), joka vetomittana oli 1,2 desilitraa (noin 100 grammaa) eli siis kuusi ja puoli noita 0.2 desin pikku ryyppyjä.

Oliko tuo kolme kertaa päivässä upseereille tarjottu ryyppy tosiaan noin suuri? Ei välttämättä. Moni on nähnyt Pietarissa Fabergén museossa rykmenttien viinasammioita, joiden laidoilla roikkuvat kunkin upseerin nimikirjoituksella varustetut mukit (stopka). Ovatko ne sarkan vetoisia? Ehkäpä kyseessä käytännössä oli vain puoli sarkkaa eli škalik?

Olipa miten vain, tuo sata grammaa oli ja pysyi niin sanottuna miehen mittana myös neuvostoaikana. Nyt siitä siis on luisuttu ja normina on tuo 50 ml eli puoli desiä, kuten meilläkin vielä viinakorttiaikaan.

Entä mikä oli meillä sopivana pidetty miehen annos? Kustaa H. Vilkuna on selvittänyt sen, miten paljon oli oikeuden mielestä sopivaa juoda, ettei tullut arvioiduksi humalaiseksi, mikä saattoi olla raskauttavaa.

Seitsemässä veljeksessä joka tapauksessa humalassa saarnaava Lauri ilmoittaa, mikä kansan syvien rivien mielestä oli normina ryyppäämisessä: tuoppi olutta ja kaksi korttelia viinaa lippariksi!

Kyseessä on tietenkin humalaisen kohellus: tuopin vetoisuus on 1,3 litraa ja kortteli oli 0,3 litraa. Lippari taas oli lantrinkia, laimentamista varten. Itse asiassa kaksi korttelia viinaa ja tuoppi olutta lippariksi saattoi olla se määrä, mistä tässä tehtiin pilaa. Kukapa tiennee.

Mutta se mitta, jolla viinaa annosteltiin armeijassa, oli jumpru (jungfru), 0,08 litraa. Ainakin teoriassa kuului saaristolaivaston eli armeijan laivaston miesten ruokalistaan kolme jumprua viinaa päivässä eli siis yhteensä 0,24 litraa, siis 12 kertaa tuo nykyinen ryyppymme.

Ei siitä nyt ihan humalaan tullut, mutta tuskinpa ihan selviäkään oltiin, ainakaan, mikäli päälle vedettiin olutta, joka tosin saattoi usein olla melkoista litkua, luulisin. Armeijan hankkijat ovat aina olleet huonossa maineessa.

Entäpä tuo kuuluisa englantilainen rommiannos, jonka jakelusta oli lehdissä kuvia vielä joskus 1960-luvulla, kun kuninkaallinen laivasto teki laivastovierailun Helsinkiin. Tuo annoshan jäi pois käytöstä vasta vuonna 1970.

Annoksen koko oli tuolloin 1/8 pinttiä eli 71 ml ja se jaettiin puolen päivän aikaan. Rommin väkevyys oli noin 55 tilavuusprosenttia, joten annos vastasi hyvinkin yhtä desilitraa tavallista suomalaista tai venäläistä viinaa. Kyseessä oli siis kerralla viisi nykyaikaista paukkua ja vieläpä puolen päivän aikaan.

1600-luvulta 1700-luvulle rommin määrä oli ollut peräti puoli pinttiä (1 pint: 568 ml), mutta annosta pienennettiin ja rommia laimennettiin (Amiraali Vernon, ”Old Grog” 1740) ja annostelukin jaettiin kahtia, puolet aamulla ja puolet illalla.

Pakko lienee joka tapauksessa sanoa, että viinanhuurua laivastossa riitti. Kaipa se antoi pientä lohtua niille, jotka saivat viettää elämäänsä vetoisissa ja kylmän kosteissa riippumatoissaan tykkiensä vieressä kuukaudesta ja vuodesta toiseen. Ankealta se kohtalo saattoi silti tuntua ja harva sinne vapaaehtoisesti pyrki.

Kuten Samuel Johnson lausahti, Englannin vankiloissa oli paremmat olosuhteet, parempi ruoka ja jopa parempaa seuraakin kuin Kuninkaallisessa laivastossa. Jälkimmäisessä kuitenkin sai viinaa ja vieläpä aika runsaasti.

Siinä saattoikin olla yksi niin sanotuista sotilaselämän viehätyksistä. Leo Tolstoi on arvellut, että sen suurimpia viehätyksiä oli pakollinen joutilaisuus. Sehän itse asiassa on seikka, joka mahdollistaa myös kulttuurin harrastamisen, mikä vielä 1800-luvn upseeriston keskuudessa nousi usein merkittävän korkealle tasolle.

Toki uhkapeli, naiset, tappelut ja viinan kanssa läträäminen olivat tuolloin vaihtoehto kulttuuriharrastuksille ja ovat sitä vieläkin.

Kansallisen läträyksen erikoispiirteet

Vaikea yhtälö

Kustaa H.J. Vilkuna, Juomareiden valtakunta. Suomalaisten känni ja kulttuuri 1500-1850. Teos 2015, 630 s.

Ilkka Mäntylä julkaisi takavuosina mainiot alkoholinkäytön historiansa otsikoilla Suomalaisen juoppouden juuret ja Suomalaisen juoppouden kasvu. Kustaa H.J. Vilkuna, jonka perspektiivi on pitempi, on suorastaan peilannut koko suomalaisen yhteiskunnan rakennetta ja sen kulttuuria alkoholikysymyksen valossa.

Idea on erinomainen ja voin ainakin omasta puolestani sanoa, että se on suoritettu varsin vaikuttavalla tavalla. Kirjoittaja vyöryttää aineistonaan valtavan määrän konkreettisia tapauksia vanhoista tuomiokirjoista. Usein ne ovat kaikessa ilmeikkyydessään hykerryttäviä tai traagisia, enimmäkseen sangen todistusvoimaisia.

Kun kysymyksenasettelu on noinkin kunnianhimoinen, seuraa siitä joskus hieman puuduttavaa toistoa, vaikka yleisesti ottaen kirja on sangen lukukelpoinen. Siinä on jaksettu pitää kiinni analyyttisyydestä eikä ole sorruttu menneisyyden bisarreilla yksityiskohdilla herkutteluun. Niitähän kyllä riittää tällaisen teeman kohdalla loputtomasti, niin menneisyydessä kuin nykyisyydessä ja arvatenkin vielä tulevaisuudessa.

Alkoholi on tosiaankin inhimillisen kulttuurin villi elätti, jota on kautta aikain yritetty pitää aisoissa, nautinnon ja levon lähteenä, mutta samanaikaisesti on ollut yritettävä estää sitä pääsemästä isännäksi talossa. Yhteiskunnassa hallitsevat ryhmät ovat pitäneet oikeutenaan säädellä muiden juomista ja luoda sille normeja.

Sitä paitsi alkoholin taloudellinen merkitys on ollut erittäin huomattava. Venäjällä viinavero jossakin vaiheessa oli peräti valtion suurin tulonlähde ja suuri sen merkitys oli Ruotsissakin, sekä sitä valmistaville että siitä veroa maksaville.

Myös kiusaukset sääntöjen ja lakien rikkomiseen olivat aina suuria. Niinpä alkoholirikoksilla on ollut hyvin merkittävä osuutensa oikeusistuinten työssä koskien sekä humalakäyttäytymistä että laitonta valmistamista ja myyntiä.  Myös eräät ryhmät, kuten nuoriso, ovat aina tunteneet suurta tarvetta heille asetettujen kieltojen rikkomiseen. Kulttuurin normien alaisena ei ihminen aina viihdy.

Alkoholi ja kulttuuri ovat todella kiinnostava pari. Etelässä on vanhastaan katsottu, että kulttuuri loppuu siellä, missä rypäle ei enää kasva. Rypälejuomat ovat kuitenkin jo varhain levinneet laivalasteittain myös pohjolaan ja palvelleet yleensä ylempien luokkien juhlia ja arkeakin.

Alkoholiin ja sen käyttöön liittyy hyvin monenlaisia kulttuurisia asioita, erilaisten juomien valmistamisesta sosiaalisiin tapoihin, juhlien viettoon, kievarilaitoksen ja muun anniskelun järjestämiseen, yhteiskunnan eri ryhmien asemaan ja vaikkapa ulkomaankauppaan. Käsitykset säädyllisestä elämästä, kohtuudesta ja sopivaisuudesta voidaan rekonstruoida tapauksissa, joissa niitä rikotaan ja asioita puidaan oikeudessa.

Sääty-yhteiskunnalla kullakin ryhmällä oli omat käyttäytymisnorminsa, joiden rikkomista usein pidettiin suorastaan laittomuutena ja jumalallisen järjestyksen uhmaamisena. Alkoholia saattoi yleensä vaaratta nauttia omassa kodissaan joutumatta yhteiskunnan sanktioiden kohteeksi, mutta ei tämäkään suinkaan ollut ilman muuta selvä asia.

Kuten tunnettua, entisinä aikoina juotiin paljon ja jopa valtavasti, ainakin päätelleen tietyistä tilastoista ja muista asiakirjoista. Rohkenen kuitenkin uskoa, että ihminen ei tuolloin kestänyt viinaa eikä jaksanut juoda olutta juuri sen enempää kuin nykyisinkään, vaan luultavasti hieman vähemmän, pienempiä kuin olivat.

Usein mainitut, suurille herroille määrätyt suuret juomamäärät lienevät osaksi menneet esimerkiksi palvelijoille ja erilaisten palkkioiden maksamiseen.

Siitä huolimatta juominen oli usein aivan hillitöntä ja saatettiin aloittaa jo aamulla. Päissään olivat joskus niin papit kuin virkamiehet, jopa siihen määrään, ettei tehtävien hoitamisesta tullut mitään.

Silloin yleensä yritettiin todistella, että oli otettu korkeintaan vain kolme ryyppiä, s 4 cl. Tosin joskus ryypyllä eli ryypillä tarkoitettiin myös jumprua (jungfru), joka oli kaksi kertaa isompi määrä.

Suurten olutmäärien kittaaminen näyttää juopottelulta, mutta kirjoittaja arvioi, että väkevin laatu eli herrainolut oli vahvuudeltaan vain 3,5 prosenttia.

Tämä luku on hieman problemaattinen, eikä sen merkitystä voi ymmärtää tietämättä ensin, onko kysymys painoprosenteista vai tilavuusprosenteista. Edellisiähän meilläkin käytetttin vielä ennen EU:ta, toisin kuin muualla maailmassa.

Toisekseen, vanhana sahdintekijänä tiedän, että 3,5 prosenttia ei ole mikään raja väkevyydelle. Hiivasieni kuolee vasta 13 prosentissa ja alkoholia aineeseen tulee noin puolet käytetyn sokerin määrästä. Käyttämällä hyvin makeaa vierrettä saadaan hyvin väkevää olutta.

Oluestakin saatettiin humaltua kelpo lailla ja ennen 1700-lukua se olikin lähes ainoa rahvaan alkoholijuoma. Viinit menivät yleensä säätyläisten kurkkuun.

Kun näyttää siltä, että kannullisesta (2,6 litraa) tai jopa tuopista (1,3 litraa) olutta saattoi tulla aikamoiseen tuiteriin, tulkitsen asian niin, että kyseessä oli silloin väkevämpi, ehkäpä noin 5-6 prosenttinen aine nykyisillä tilavuusprosenteilla, tai enemmänkin.

Suuren Pohjan sodan aikana väkevä viina sitten villitsi suomalaisetkin ja samalla vuosisadalla ryhdyttiin myös yhä udelleen toimeen juopottelun hillitsemiseksi. Kustaa III kuitenkin sitten vuosisadan lopulla antoi talonpojille rajoitetun kotipoltto-oikeuden ja 1800-luvun alkupuoli sujui todellisessa humussa ja sumussa. Silloin myös alkoivat herätysliikkeiden ankarat raittiussaarnat.

Toki papisto oli ennenkin saarnannut viinajuontia vastaan, nimenomaan rahvaan juopottelua. Papisto itse hyvin usein keitti ja anniskeli viinaa ja juoppo pappi on klassinen hahmo, joka tunnetaan aina 1900-luvun alkuun saakka. Kuvauksia on esimerkiksi Sakari Topeliuksella ja Ilmari Kiannolla.

Kyseessä eivät olleet kaksoisstandardit, sillä alemmille säädyille eivät kerta kaikkiaan sopineet samat käyttäytymistavat kuin ylemmille. Samanlainen suhdehan vallitsi myös aikuisten ja nuorten välillä.

Samaan aikaan kun säätyläiset joivat punssia ja viiniä ja laulelivat Bellmanin lauluja, saattoi rahvas päihtyä älyttömäksi ja tehdä ja puhua kaikenlaista sopimatonta, mikä loukkasi koko yhteiskunnan ja kulttuurin perustuksia. Sellaista toimintaa oli pakko rajoittaa eri tavoin.

Kurissa pidettävä ryhmä oli 1500-luvulta lähtien talonpoika, mutta 1900-luvun alkuun mennessä hänestä olikin kehitetty jo jalon kansan hyveiden perikuva ja aisoissa pidettävien renttujen leiman saivat nyt kantaakseen hänen alapuolellaan olevat ryhmät, joukossa tietenkin nuoriso, jonka piirissä viinalla oli aina ollut tietty miehuuden osoittamisen arvo.

Miesten juopottelua pidettiin muutekin yleisesti ottaen asiaankuuluvana. Naisten kanssa oli toisin ja vaikka naisten juopottelu oli harvinaisempaa, sai siitä helpommin juopon leiman. Perheväkivaltaa esiintyi ja juopompi puoliso tuppasi paheellaan raunioittamaan talouden, uhkasipa henkeä ja terveyttäkin.

Sairaalloista alkoholismia tietenkin myös esiintyi ja sitä ”parannettiin” hullujenhuoneella, ellei halvempi keino eli ruoskiminen auttanut.
Nimenomaan suomalaisia arveltiin aina joskus erityisen hillittömiksi alkoholin nauttijoiksi, joka ruotsalaisiin verrattuna. Myös saamelaiset saivat niskaansa samankaltaisia epäilyksiä.

 Saman ilmiön voimme todeta myös Amerikasta, jossa joskus oli kapakan ovella kielto myydä viinaa suomalaisille ja intiaaneille. Tänäkin päivänä alkoholin vieminen intiaanireservaatteihin on rangaistava teko.

Olipa puhe suomalaisesta viinapäästä, jota etenkin 1900-luvulla yritettiin todistella, totta tai tarua, sopi viinan juonti ainakin huonosti kansalliseen ihannekuvaan korkeamoraalisesta kansanihmisestä. Niinpä koko tuliliemen arvioitiinkin joskus olevan meillä itäistä alkuperää, Venäjältä Ison vihan aikana saatua.

Mutta eihän viina tai muu alkoholi sellaisenaan paha asia ollutkaan entisaikojen käsityksissä. Sehän oli arvokas lääkeaine, virkistäjä ja vahvistaja. Takavarikoidut viinakset luovutettiinkin yleensä vaivaistalojen käytettäväksi. Armeijassakin viinaa menin sotien aina valtavat määrät.

Ongelmaksi viina tuli vasta sitten, kun käsi kurottui kaatamaan sitä lasiin ja siitä suuhun eikä malttanut lopettaa ajoissa eli kolmen ryypin jälkeen. Ikävä kyllä, kohtuuttomuutta ei maahamme tarvinnut eikä voinutkaan tuoda mistään muualta.