Sankaruutta siirtomaassa

 

Pahuuden ja typeryyden voimat

 

Joseph Conrad, Lordi Jim. Suomentanut O. Kostiainen, WSOY 1930, 436 s.

 

Joseph Conrad (1857-1924, alk. Jozef Teodor Nalecz Konrad Korzeniowski) oli Ukrainassa syntynyt puolalais-englantilainen kirjailija, joka saavutti maailmanmaineen englanniksi kirjoittamillaan romaaneilla, joista tunnetuin on Afrikasta kertova Pimeyden Sydän.

Conrad työskenteli vuosia merimiehenä aluksi ranskalaisissa laivoissa ja sitten englantilaisissa ja tunsi hyvin kuvaamansa seudut ja niiden asukkaat.

Pimeyden sydäntä näkyy viime vuosina luetun ikään kuin todistuskappaleena valkoisen miehen harjoittamasta riistosta ja raakuuksista ja siitä täydellisestä moraalittomuudesta, jolla mustaan väestöön suhtauduttiin.

Tämä lukutapa on naiivi. Lordi Jim puolestaan sijoittuu nykyisen Indonesian alueelle, Hollannin siirtomaihin ja kuvaa sekin romanttisesti liioitellen paholaismaista pahuutta ja eläimellistä raakuutta ja tyhmyyttä.

Nämä ominaisuudet jakaantuvat kuitenkin varsin tasaisesti alkuasukasväestön ja valkoisten miesten kesken. Molemmilla puolilla on todellista mielenjaloutta ja moraalisesti kiitettäviä persoonia, mutta myös primitiivistä idiotismia, korruptiota, taikauskoa ja pahuutta.

Alkuasukasyhteisöissä hyvyys ei kuitenkaan pääse lainkaan kehittymään, niiden alkeellisen ja raakalaismaisen kulttuurin takia. Siirtomaaherratkaan eivät täällä viitsi vaivautua ottamaan selkäänsä tuota Kiplingin kuvaamaa valkoisien miehen taakkaa.

Kirjan sankari on sen sijaan omaa luokkaansa kaikkien ylevien periaatteiden noudattajana. Hänen tunnollaan on se, että hän muun päällystön kanssa, ollessaan romulaivan perämiehenä, pelasti itsensä uhkaavasta merihädästä ja jätti satoja ihmisiä meren armoille.

Tätä Jim ei voi antaa itselleen anteeksi eikä myöskään halua vetäytyä edesvastuusta. Tosiasiassa hän on tuossa jutussa sijaiskärsijä, mutta romantikkona hän haluaa sovittaa tapahtuneen uhraamalla koko elämänsä alkuasukkaiden sivistämisen hyväksi.

Jim asettuu alkuasukaskylään, joka nimellisesti tunnustaa islamia, mutta tosiasiassa kumartaa kaikkia perinteisiä uskomuksia ja elää korruptoituneiden heimopäälliköidensä häikäilemättömän sortovallan alaisena.

Jim tuo sivistyksen valoa tähän kurjaan loukkoon, jonne valkoinen mies on aiemmin tullut vain epäreilua kauppaa harjoittavana keinottelijana. Hän nousee kylänsä tunnustamaksi ja palvomaksi päälliköksi.

Paikalliseen perinteiseen kulttuuriin verrattuna Jimin luoma järjestys on kuin toisesta maailmasta ja hän saa kurjan seudun kukoistamaan. Tosin naapurikylän asukkaat haluaisivat tuhota uskottoman, mutta omissaan hänellä on verraton suoja.

Käärme paratiisissa oli muuan degeneroitunut englantilainen, ainoa valkoinen Jimin ohella, joka sui kylässä: hän oli sisäisesti ja ulkoisesti inhoittava, kuten toisten ihmisten ulkomuodosta kuvastuu jalous, hienous tai kunnianarvoisuus… hän raivosi inhoittavasti, hän hymyili inhoittavasti ja hän oli inhoittavan synkkä; hänen kohteliaisuutensa ja hänen suuttumuksensa olivat yhtä inhoittavia. Olen varma, että hänen rakkautensakin olisi mitä inhoittavinta tunnetta -mutta voitteko kuvitella kammottavaa hyönteistä rakastuneena….? Ja hänen kammottavuutensa oli myöskin inhoittavaa, niin, että henkilö, joka olisi ollut muuten vain vastenmielinen, olisi näyttänyt hänen rinnallaan ylhäiseltä…

Kuten havaitaan, kirjailija kannatti aikanaan muodikasta tieteellistettyä fysionomiaa, jota oli kehittänyt etenkin Cesare Lombroso tutkiessaan synnynnäisten rikollistyyppien piirteitä.

Yhtä perusteellisesti ja hengästyneen monisanaisesti kirjoittaja kuvaa myös merellä tapahtuneeseen rikokseen syyllistyneen saksalaisen kapteenin inhottavaa fyysistä olemusta ja sitten kirjan lopulla Jimin tuhon aiheuttaneen luihun merirosvon koko paholaismaista pahuutta, joka tuo mieleen mariisi de Saden.

Jim puolestaan uskoo ja lausuu julki uskonsa siihen, ettei kukaan ihminen ole pohjimmiltaan täysin paha, eipä edes sanottavasti toistaan huonompi. Olosuhteet vain tekevät yhdestä yhdenlaisen ja toisesta toisenlaisen.

Tämähän on nykyään normaali oletus ja puolivirallinen opinkappale, jonka uhmaamisesta ei hyvä seuraa. Conradin kuvauksessa se joka tapauksessa on naiivia romanttisuutta.

Jimin romanttinen ja itse asiassa hyvinkin kohtuullinen usko siihen, että rosvot, joille hän osoittaa jalomielisyyttä, vastaisivat samalla mitalla, tuhoaa hänet ja lopulta hän, jota nyt pidetään syyllisenä alueen katastrofiin, antautuu raihnaiselle, mitättömälle ja pahuuden täyttämälle heimopäällikölle, joka tappaa hänet.

Rotu ei sellaisenaan tule esille merkittävänä tekijänä Conradin kuvaamassa maailmassa muutoin kuin taustalla, kun kerrotaan Jimin ylevistä suunniteomista villin seudun onnellistuttamiseksi.

Ne asiat, joita hän sinne tuo, ovat hänen rotunsa luomus ja alkuasukkaat pitävät syystäkin valkoista miestä jo lähtökohtaisesti ylivertaisen kyvykkäänä, joskaan eivät hyvänä, sillä sen on kokemus osoittanut. Jim, niin valkoisen sivilisaation ideoita kuin hänkin edustaa, on tällä seudulla poikkeus.

On sanottu, että Conradin tyylin omintakeisuus johtuu siitä, että hän enemmän tai vähemmän jäi ajattelemaan puolaksi. Erikoislaatuista tyyli joka tapauksessa on, mutta sen, että teksti on joskus käsittämätöntä, panen kyllä kääntäjän piikkiin.

Conradilla on muuan selvästi havaittava tekniikka kirjassaan: hän vihjailee lukijalle tulevaisuudessa odotettavissa olevista asioista, mutta paljastaa ne vasta vähin erin, kun lukija varmasti on ensin saatu odottamaan jotakin muuta.

Tässä kirjassa sankari on sankari ja rosvot rosvoja, eikä lukija voi erehtyä siitä, kuka kukin on. Jossakin määrin kirjailija muistuttaa tässä suhteessa Jack Londonia joka oli toinen saman ajan kokemusasiantuntija ja seikkailukirjailija.

Samanlaistahan kyllä tapaamme esimerkiksi Zane Greyllä ja James Oliver Curwoodilla. Londonilla vain rodun teema on selkeämpi. Pitäisiköhän nuo kirjat kieltää tai ainakin toimittaa uudelleen, totalitaarisuuteen pyrkivässä kulttuurissa kun eletään?

Kaikessa romanttisuudessaan tämä kirja on nykylukijalle hieman raskaslukuinen, mutta kannattaa silti lukea, mikäli Pimeyden sydämen lisäksi haluaa esimerkiksi ymmärtää sen, mitä nykyäänkin niin paljon kiitetty Conrad on oikeastaan halunnut sanoa.

Etelän elämää

 

Hombre, gentleman ja kanaljat

 

Joseph Conrad, Hopealaiva (Nostromo). Suomentanut Heidi Järvenpää. Gummerus 1959, 505 s.

 

Joseph Conrad, tuo englantilaistunut puolalainen muistetaan nykyään varmasti parhaiten pikku teoksestaan Pimeyden sydän (1902). Se oli omiinkin kokemuksiin perustuva surrealistinen kauhukuva helvetistä, joka sijaitsi Afrikan viidakkojen keskellä ja jossa alkuasukkaat olivat häikäilemättömän riiston kohteena.

Sellaistahan oli oikeastikin olemassa, erityisesti juuri Belgian Kongossa. Oliko Conrad itse asiassa realistinen kirjailija, joka paljasti koko kolonialismin kaameuden?

Itse asiassa teoksessa Lordi Jim (ks. Vihavainen: Haun jim tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)) sankarina on valkoinen mies, joka uhraa elämänsä kiittämättömien ja typerien alkuasukkaiden hyväksi oman kunniantuntonsa ajamana. Hän muistuttaa paljon Jack Londonin sankareita ja hänessä on selvää Rudyard Kiplingin eetosta.

Kun on lukenut Pimeyden sydämen, ymmärtää, ettei sen kirjoittajaa ainakaan kahlitse tarve kaunistella valkoisen miehen roolia niissä maailman osissa, jotka ovat yhä jääneet modernisaation ulottumattomiin. Sitä paitsi entisellä merimiehellä oli tuosta maailmasta runsaasti kokemusta.

Toki romaani ei ole mikään laatukuva todellisuudesta, mutta selviäähän siitä ainakin se, mitä tekijä on halunnut sanoa kaikilla allegorioillaan ja keksityillä hahmoillaan. Tavoitteena ei tietenkään ollut aikoinaan kirjoittaa vain poliittisesti korrekteja, simppeleitä moraliteetteja, vaan myös kiehtoa lukijan mielikuvitusta asioilla, joita olisi voinut olla. Sehän oli sallittua.

Hopealaiva sijoittuu kuvitteelliseen Etelä-Amerikan maahan, jossa on nähty Paraguayn piirteitä. Sen paikallisilla piirteillä ei oikeastaan ole kovin paljon väliä, sillä kirjoittajakin tunsi Etelä-Amerikkaa, toisin kuin Afrikkaa ja Polynesiaa hyvin pinnallisesti.

Itse asiassa tässä kirjassa nousee esiin kaksi sankaria, englantilainen kaivoksen omistaja, joka on nostanut maan piilevät rikkaudet palvelemaan kko maailmaa ja ennen muuta sitä yhteisöä, jossa kaivos sijaitsee. Hänelle kaivos on elämäntyö, ei suinkaan keino rikastua, mille hän ei panekaan painoa.

Mutta ihmiset ovat vain marionetteja suuremien voimien käsissä. Ei heidän tarkoituksillaan ole loputakaan suurta merkitystä.

Kas näin häntä luonnehtii kirjailija:

 Parantumaton -sitä hän oli palvellessaan aineellista edistystä, jonka uskoi vievän järjestyksen ja ja oikeudenmukaisuuden voittoon… Menestykseen sinänsä sisältyi jotakin, mikä moraalisessa mielessä sumensi aatteen. Hän näki San Tomén vuoren hallitsevan Campoa, koko maata, pelättynä, vihattuna, rikkaana, sieluttomampana kuin yksikään tyranni… Charles ei sitä nähnyt. Hän ei voinut nähdä sitä. Eikä häntä voinut siitä syyttää. Hän oli täydellinen, täydellinen… Kuin armottoman painajaisen puristuksessa heittelehtivä nukkuja hän sopersi tarkoituksettomat sanat: ”Aineellinen edistys”.

Tämä siis vuonna 1904.

Toinen sankari on kansanjoukkojen ihailun kohde, Nostromo. Hän on alun perin italialainen macho-tyyppi, jonka elämän sisältönä oli ansaita ihailua suurpiirteisellä olemuksellaan ja käytöksellään. Hän pysyi köyhänä, mutta kunnioitettuna ja antoi ilmeenkään värähtämättä viimeisen lanttinsa prostituoidulle ilman mitään vastapalveluksia.

Tämä lastaajien esimies, Nostromo, pääsee sitten yllättäen suuren hopea-aarteen haltijaksi. Kyse ei oikeastaan ole hopealaivasta, kuten suomalaisen laitoksen otikko kertoo, vaan pienestä proomusta, joka on täynnä hopeaa.

Tuo omaisuus ei sellaisenaan kiinnosta Nostromoa, mutta hän jää sen vangiksi. Enempää ei juonesta kannatakaan paljastaa. Se selviää kyllä lukijalle.

Kolmas elementti romaanissa on kansa, tuo mitään mistään ymmärtämätön lauma, canaille (ks. Vihavainen: Haun canaille tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com), jota tunnottomat demagogit ajavat minne haluavat ja joka helposti innostuu, kun selitetään, että nyt tehdäänkin köyhistä rikkaita. Mikäpä ettei, oiva tuuma!

Kaivoksen rikkaudet houkuttelevat tietenkin paikalle myös rosvot, jotka nimittävät itseään poliitikoiksi. Nuo konnat ovat täysin häikäilemättömiä ja typerä kansa on vahaa heidän käsissään. Komeilla iskulauseilla petetään kansaa yhtä helposti kun namusetä lasta.

Jostakin syystä mieleen tulevat tässä sellaiset maat kuin Nigeria ja Venezuela. Joo, en tiedä niistä mitään.

Joka tapauksessa kirjassa voi sanoa olevan myös positiivisia sankareita, joihin ilman muuta kuuluu niin kaivoksen omistaja-johtaja kuin myös Nostromo. Aineellinen edistys jatkuu, mutta sehän on viime kädessä hallitsemattomampi kuin edes se sekamelska, jonka rosvopoliitikot saavat aikaan. Mitä siitä oikeastaan voitiinkaan vielä tietää vuonna 1904?

 Mutta siitä emmem itse asiassa saakaan lukea sen enempää. Sankarit, ja heistä erityisesti tuo suuri hombre, Nostromo (”Puosu”) alias Ganbattista Fidanza elää jälleen toisten ihailusta ja kaivoksen omistaja-johtaja kutsumustyöstään. Rosvot häädetään, mutta elämän tragiikkaa ei voida hävittää.

Proprien maailmasta

 

Se oikea nimi

 

 

     Kuten on usein tullut todettua, suomen kieli on sangen omalaatuista, eikä siinä normaalisti ole käytetty monia sellaisia äänteitä, jotka useissa indoeurooppalaisissa kielissä ovat tavallisia. Myös esimerkiksi vokaalisointu on suomelle ominainen, vaikka monet muut eivät siitä ole kuulleetkaan.

     Tämä suomalaisen äännemaailman erikoisuus on käytännössä aiheuttanut sen, että monet vieraat sanat ovat olleet -ja yhä ovat- suomalaisille ellei nyt mahdottomia ääntää, niin ainakin kovan harjoittelun takana. Toki nykyinen kaikkialle tunkeutuva englanti on suomalaisenkin korvaa jos kieltäkin liipannut omaan suuntaansa.

     Meillähän on tyypillisesti pidetty muista kielistä suoraan otettuja lainasanoja eli ns. sivistyssanoja(!) jotenkin hienoina, onhan niiden oikea lausuminenkin jo osoitus jonkinlaisesta monilta puuttuvasta taidosta ja harjoituksesta, ettei nyt sitten siitä itsestään sivistyksestä.

     Niin sanottu stadin slangi, kuten usein olen todennut, pelaa juuri tuolla epäsuomalaisuudella ja ottaessaan suomalaisiin sanoihin vieraita äännerakenteita, auttaa erottautumaan tehokkaasti siitä joukosta, jotka eivät ole oppineet moisten äänten rakentelua. Vain venäjän ы-äännettä en ole koskaan slangissa huomannut, enkä liioin soinnillista suhuäännettä ж-tä. Ehkä ne jo olivat liian vaikeita.

     Niin sanottu hyperkorrektius on pohjimmiltaan aivan tuota samaa ilmiötä, meikäläisten p,t,k -konsonanttien tilalle työnnetään ehdottomasti joku b, d tai g, silloinkin kun se on vieheellistä, mikäli sana on ulkomainen. Se vain kuulostaa jotenkin hienolta, ellei peräti sivistyneeltä.

     Mutta radiossa ja televisiossa puhutaan kyllä yhä vain ”olumppialaisista”, eikä konstailematon, rasvanahkainen duunari vieläkään suostu mitään herrojen ”keetä” tai ”reetä” ääntämään, puhumatta nyt konstikkaista kirjainyhdistelmistä.

     Entä sitten. Ei kielestä sen huonompaa tai parempaa tule sen käytttämien äänteiden perusteella. Jokaisessa kielessä on omat tapansa ja sen mukaisesti niillä esimerkiksi myös on kullakin omat translitterointisääntönsä, kun viedään teksti yhdestä kirjaimistosta toiseen.

     Tämän ymmärtäminen on kyllä ollut mahdotonta etenkin niille, joiden mielestä englannin kielen mukainen kirjoitustapa on jollakin tavalla hyvä, vaikka juuri se on luultavasti Euroopan huonoin. Kun sitä sitten sotketaan muiden kielten translitterointiin, saadaan aivan idioottimaisia tuloksia tyyliin ”Khel’sinki” jne.

     Mutta eipä siitä sen enempää. Huomasin jollakin palstalla taas pitkän ketjun hallitsijoiden nimien kirjoittamisesta, joka lähti kai siitä aksioomasta, että meillä kaikki tehdään typerästi, kun taas muualla ei. Esimerkiksi joku Charles on meillä muodossa Kaarle, George muodossa Yrjö ja niin edelleen. Siellä ulkomailla, jossa tämäkin asia osataan paremmin, käytetään niitä oikeita muotoja.

     No, tämä nyt tietenkin perustui vain asian totaaliseen ymmärtämättömyyteen. Eurooppalainen nimistö on suureksi osaksi peräisin Raamatusta, jonka henkilöistä jokaisella kielellä on omat, vakiintuneet ja sille ominaiset muotonsa.

     Harvoin käytetään alkuperäisiä heprea- tai arameankielisiä muotoja ja esimerkiksi suomen Johannes/Juho/Jussi (heprean Iohanan, Iohohanan) on paitsi arabian Jahja, myös englannin John, unkarin Janos, espanjan Juan, ranskan Jean, venäjän Ivan, saksan Hans ja niin edelleen. Se ”oikea” eli alkuperäinen muoto on tietenkin heprealainen ja tarkoittaa ”Herra armahti”.

     Ja Jaakko on alun perin Iakov, vaikka englanniksi se on usein vääntynyt muotoon James tai Jim, jopa Jack, vaikka jälkimmäinen oikeastaan viittaa nimeen John.

     Suomeksi skotlantilaisia James-kuninkaita nimitetään Jaakoiksi, mikä on varsin loogista, jos kerran kehtaamme olla suomalaisia.

     Se Englannin valloittaja, jota siellä kutsutaan nimellä William the Conqueror on suomeksi Vilhelm Valloittaja. Ranskaksi se on Guillaume le Conquérant, italiaksi Guglielmo I, espanjaksi Guillermo el Conquistador ja niin edelleen.

     Mutta eivät ainoastaan raamatulliset nimet ja kuninkaiden nimet ole tapana kääntää. Sellaiset historian henkilöt, joiden tuntemisen kai ajatellaan kuuluvan yleissivistykseen (onko niitä vielä?) ovat eri kielillä erilaisia. Kirjoitin jokunen vuosi sitten blogin Orleans’n neitsyestä italialaisen kirjan perusteella (ks. Vihavainen: Haun Il processo di condanna di Giovanna d’Arco tulokset).

Neitsyen pelkkää nimeäkään ei siis tyydytty muuntamaan italian mukaiseksi, vaan myös kotipaikka. Tietenkin. Siis Giovanna d’Arco.

    Kyseessä siis oli nykyranskaksi Jeanne d’Arc, englanniksi Joan of Arc, espanjaksi Juana d’Arco, venäjäksi Žanna d’Ark ja niin edelleen. Monet kielet ovat säilyttäneet nimen nykyisen ranskalaisen muodon, vaikka sen äänteet olisivatkin aivan vieraita. Näin esimerkiksi suomi ja viro. Kenties tämä liittyy siihen, ettei asia ole meillä historian kurssissa aivan keskeinen.

     Kristoffer Kolumbuksen nimeäkin on meillä joskus väitetty nimenomaan suomessa väärin kirjoitetuksi. Siinäkin asiassa olemme normaali kansakunta muiden joukossa, jos nimittäin jatkamme sen kirjoittamista omalla tavallamme.

     Latinan Cristophorus Columbus, jota sankari mahtoi erityisesti kunnioittaa, oli italiaksi kirjoittetuna Cristoforo Colombo, Genovan murteessa Christoffa Corombo, espanjaksi Cristóbal Colón, englanniksi Christopher Columbus, portugaliksi Cristóvão Colombo. Venäjäksi on tullut tavaksi kirjoittaa Hristofor Kolumb. Tarunomainen ”Kristuksen kantaja”, pyhä Kristroforos on saanut eri kielissä erilaisen asun.

     Suomen Kristoffer Kolumbus on kansainvälisesti katsoen varsin hyvä muoto ja istuu kohtuullisesti meikäläiseen kielelliseen maailmaan, sen osaa jokainen lausuakin. Sitä paitsi meillä on tapana kirjoittaa myös latinan ja kreikan päätteet oikeassa muodossaan. Useissa kielissä ne ovat deformoituneet (esim. Julius -Juli, Stadion -Stadium jne.).

      Niin, että jospa ei nyt aloitettaisi historiallisten henkilöiden oikeinkirjoituksen täysremonttia, vaikka ymmärränkin, että monella, joka uskoo valaistuneensa ja löytäneensä tässäkin asiassa sen oikean totuuden, jo sormet syyhyvät korjaamaan menneisyyden virheet.

 

Suurmiehiä

Suuren taiteen edessä

 

Iltalehti kertoi eilen meille maamme kansainvälisesti kuuluisimman taiteilijan satavuotissyntymäpäivänään saamasta postuumista suitsutuksesta: New York Times hehkuttaa Tom of Finlandin merkitystä - ”Ilman häntä ei olisi Jim Morrisonia, Elvistä tai James Deania”

Losangelesilainen performanssitaitelija Cassils jopa sanoo: Tom of Finlandin taide on todennäköisesti ainoa, jonka ääressä olen runkannut.

Luulen, että taitelija piti tätä suurimpana mahdollisena tunnutuksena.

Joka tapauksessa muistan juhlakalun aikoinaan itse kertoneen, että hänen tavoitteenaan on tehdä taidetta, joka saa puntin pullistumaan, siis käyttötaidetta ja tarkemmin sanoen pornoa.

Saattaa hyvinkin olla, että Touko-herra oli merkittävä vaikuttaja amerikkalaisessa nykykulttuurissa, mutta en ole ihan varma, olisiko meillä syytä onnitella itseämme siitä, että juuri meidän vaatimaton kansakuntamme oli hänet kasvattanut. NYT:n haastattelemat kahdeksan nykytaiteilijaa näköjään ainakin arvostivat kovasti hänen aikaansaannoksiaan.

Itse en ole osannut koskaan arvostaa noita tekeleitä taiteena ja pornona ne jättävät minut täysin kylmäksi. Tuskinpa osun ihan harhaan, jos sanon, että kyseessä on mitä tyypillisin karikatyyrimäinen kitsch, jonka kuvaamissa hahmoissa on kyllä eräitä kiinnostavia piirteitä. Hahmot eivät suinkaan ole suoraan luonnosta otettuja, vaan yhdistävät tyypillisesti miehisiin piirteisiin myös naisellisia: valtavia rintoja ja nännejä.

Pidän mahdollisena ja jopa todennäköisenä, että oman marginaaliryhmänsä puitteissa tällaiset friikkiluomukset todella toimivat pornona. Myös heteroseksuaalisessa pornokuvastossa tapaamme usein varsin luonnottomia hahmoja, joita jotkut ilmeisesti tarvitsevat.

Porno siis pornona. Eihän tekijä itsekään muita kriteereitä luomuksilleen asettanut ja kauppa kävi. Mutta että taiteilija? Kulttuurin johtavia nimiä?

Asiahan riippuu siitä, mitä nimitämme taiteeksi.

Sir Roger Scruton  on paljon pohdiskellut kulttuurin nykytilaa ja kehitystä nimenomaan taiteen kannalta. Taiteen ja pornon välillä hän tekee varsin jyrkän eron. Porno on kitschin eräs muoto ja kitsch taas on korkeimpien arvojemme profanaatiota.

Asia liittyy laajempaan kulttuurin kehitystendenssiin. Läntisessä maailmassa on havaittavissa yleinen sota korkeakulttuurin edustamia korkeampia arvoja, itse asiassa koko korkeampien arvojen ideaa vastaan. Niiden sijaan tyrkytetään vallan ja nautinnon kannalta nähtyjä pseudoarvoja.

Kyseessä on se näkökulma, jonka ovat valinneet ns. cultural studies –disipliinit derridoineen ja foucaulteineen. Se on lähtökohtaisesti vihamielinen koko korkeampien arvojen idealle. Ikävä kyllä, se määrää nykyisen akateemisen ja myös muun niin sanotun kulttuuriväen tavoitetason.

Tosin, Scruton myöntää, nykykulttuurissakin ja jopa popkulttuurissa, joka muodostaa sen valtavirran, on olemassa lokeroita (pockets), joissa aito kulttuuri kukoistaa. Se elää nyt katakombeissa, mutta sieltä on ennenkin noustu, arvelee hän lohdullisesti.

Scruton tietää, että koko korkeakulttuurin ajatuksen puolustaminen nykyään merkitsee ikävyyksien kerjäämistä. Kulttuurin valtavirta näet yksinkertaisesti on nyt toisenlaisen diskurssin piirissä.

Mutta lohdullinen esimerkki hänestä on Kiinan konfutselaisuus, joka näyttää noudattavan samanlaista ajattelutapaa kuin tunnettu Hans Vaihingerin Philosophie des als ob. On täysin mahdollista saada korkeammat arvot toteutumaan elämällä ikään kuin ne olisivat objektiivista todellisuutta (https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=konfutsen+haaste ).

Toistaiseksi siis saamme tyytyä siihen, että ns. laatulehdissäkin kulttuurin nimellä kunnioitetaan suoranaista roskaa, joka parhaimmillaan saattaa olla käyttökelpoista vaikkapa pornona.

Ennen kulttuuriksi hyväksyttiin kaikki se paras totuuden, hyvyyden ja kauneuden alalla, mitä ihmiskunta oli saanut aikaan. Sen edessä haluttiin kumartua.

Nykyisen kulttuurin ylistetyimpien saavutusten edessä sen sijaan… No, antaa olla.

Villeyden lumo

Villiä menoa

Villeys on tätä nykyä edistyspiireissä suurta muotia, tämänhän vahvisti myös Ruotsin akatemian jäsen Stridsberg taannoisessa merkittävässä haastattelussaan.

Eihän tässä uutta ole. Jalot villit ovat olleet eurooppalaisen intellektuellin ihanteina jo J.-J. Rousseaun päivistä saakka.

Villien suuri etu ja ainoa heitä yhdistävä tekijä on, että he eivät ole kahleissa, siis sivistyksen kahleissa. Kun tähän tuijotetaan jää huomaamatta, että sivistyksen ulkopuolella niitä kahleita vasta riittääkin: on tietämättömyyden, köyhyyden, himojen ja hillittömyyden kahleita ja mitä lieneekin.

Mikäli nyt joka tapauksessa sivistys koetaan ahdistavana, niin villeyttä ja villejä aina ihannoidaan. Villien otaksuttu jalous on tietenkin pelkkää fiktiota. Primitiivisissä oloissa ei ole mitään tilaa jaloille tunteille enempää kuin kehittyneille tavoille, jotka tekevät inhimillisestä kanssakäymisestä nautittavaa.

Kuitenkin alkuperäinen jalo villi kuviteltiin lähinnä filosofiksi, joka omasta moraalisesta korkeudestaan tuli tuomitsemaan valistuksen ajan yhteiskunnasta löytyviä menneisyyden jäänteitä, kuten mielekkyytensä menettäneitä sosiaalisia instituutioita ja tyhjiä tapoja, ahdistavia sovinnaisuuksia.

Myöhemmin jalot villit usein nähtiin esimerkiksi kiinalaisten talonpoikien tai jopa kotimaisten työläisten hahmossa. Siirtymä oli aivan luonteva: sorronalainen asema tekee kenestä tahansa tyhmempiensä silmissä jalon ja olennaistahan onkin nimenomaan kritisoida nykyisiä sovinnaisuuksia eikä oikeasti tutkia miten jaloja nuo villit tai heidän korvikkeensa oikeastaan ovat.

Nykyisin jalo villi löydetään erilaisista marginaaliryhmistä, mutta häntä yritetään kaikin keinoin kaivaa myös naissukupuolesta yleensä. Ikään kuin naiset olisivat jokin sorrettu ryhmä, jonka todellista olemusta (jota muuten ei yleensä ole olemassa) ei haluta päästää toteuttamaan itseään.

Sivumennen sanoen, eri kielissä ”villiä” merkitsevällä sanalla on aina erilaisia konnotaatioita. Suomessa sana on helppo ymmärtää positiiviseksi, mutta esimerkiksi venäjässä ei. Siellä sana diki (дикий)ja etenkin tekijämuoto dikar (дикарь) viittaavat yksinkertaisesti metsäläisyyteen, siis kulttuurin puutteeseen ja sillä nyt ei ainakaan Venäjällä kukaan halua loistaa.

Villiä menoa pyrkii varmaan itse kukin joskus nuoruutensa päivinä harrastamaan ja etenkin opiskelijaelämä antaa sille ihanteelliset mahdollisuudet. Tämä lienee normaalia luonnon sanelemaa elämän kulkua.

 Sen jälkeen, kun on kylliksi rilluteltu, luonto vaatii perustamaan perheen ja huolehtimaan siitä. Mikäli joku ei elämäänsä hallitse, vaan jatkaa villiä menoa kaikesta huolimatta, ei hänen vapauttaan ole yleensä ylistetty, päinvastoin.

Asiasta on muuan hyvä laulukin, jossa esiintyy keskeisenä englannin sana wild:

Cigarettes, whiskey and wild, wild women
They'll drive you crazy, they'll drive you insane

Villi meno on tietenkin aivan hillittömän hauskaa, kuten englantilainen sea-shanty kertoo:

Once I had an Irish girl, but she was fat and lazy,

a-way, haul away, Joe!

But now I have a Suffolk girl, who drives me nearly crazy,

a-way etc.

Mutta ikävä kyllä, järjestäytynyt yhteiskunta, kuten myös ihmisen oma etu vaatii, että villeys on pidettävä tietyissä rajoissa. Vanhan ajan merimieselämässä oli satamissa juuri sopivasti taukoja villin elämän harjoittamiseen ja ymmärrettävästi asiaa myös hyödynnettiin. Kun kukkarot olivat tyhjentyneet, oli aika jo muutenkin lähteä ja merellä oli sitten pakko raitistua.

Maakrapujen tilanne oli toinen ja moni saattoi ja saattaa yhäkin jäädä koukkuun, josta ei irti pääse ennen kuin vanhuusikä koittaa tai koittaisi, lyhyeksihän se elon taival jää villin ja vapaan elämän harjoittajalla:

Write on the cross at the head of my grave
'For women and whiskey, here lies a poor slave
Take warning, dear stranger, take warning, dear friend'
Then write in big letters these words at the end

---

Cigarettes, whiskey and wild, wild women
They'll drive you crazy, they'll drive you insane
Cigarettes, whiskey and wild wild women
They'll drive you crazy, they'll drive you insane

Read more: Jim Croce - Cigarettes, Whiskey & Wild, Wild Women Lyrics | MetroLyrics

Tässä tuli nyt sitten vähän ilmaista mainostakin tämän kappaleen esittäjälle, mutta tarkoitukseni on tässä, kuten muuallakin, hyvä: älkää te, hyvät veljet ryhtykö villeiksi ja vapaiksi ihan elämäntapamitassa! Naiset ovat asiasta nyt kovin innoissaan, mutta antaapa heidän koettaa.

Taiteen tarhoissa

 

Make love

 

Meillä suomalaisilla on nyt aihetta röyhistää rintaamme myös kulttuurin rintamalla. Iiu Susiraja, valokuvataiteilija, joka on kuvannut itseään, on saanut oman näyttelyn New Yorkin MoMa:an ja kovasti suitsutusta alan auktoriteeteilta. Mitäpä me enää muita todistuksia tarvitsemme?

Sitä paitsi Tom of Finland, toinen nerokas kuvataiteilijamme on jo taiteilijanimessään nostanut vähäpätöisen ja monen unohtaman maamme koko maailman kulttuuriväen eturintaman tietoisuuteen. Moni on kai siellä maailman ytimissä jo joskus luullut maatamme takapajuiseksi periferiaksi, mutta siitäpähän saivat. Myös nationalisteille on taiteilijoillamme siis ollut paljon annettavaa.

Nykytaide on siitä hankala asia, että sen arvottamiseen tarvitaan ehdottomasti asiantuntijoita. Kuka tahansa tolvana ei kykene moderneista teoksista sanomaan yhtään mitään. Mikäli hän nyt saa ihan vilpittömästi sanottua edes sen, että jokin teos häntä miellyttää (ja toinen siis ei), ei hänestä sentään missään tapauksessa ole panemaan töitä paremmuusjärjestykseen.

 Sellaiseen tarvitaan ammattilainen, arbiter elegantiarum. Taide ja etenkin nykytaide on vähän kuin Venäjä Fjodor Tjuttševin mielestä: sen kriteereitä ei voi määritellä, sen saavutuksia ei voi mitata -siihen voidaan vain uskoa. On lyhesti sanoen uskottava auktoriteetteihin.

Tai sitten voi olla myös uskomatta. Se on varma tapa hankkia konformistiselta ja auktoriteettisuskoiselta laumalta syytteitä moukkamaisuudesta, mutta ei sillä mitään keinoa ole osoittaa olevansa sen enempää oikeassa kuin kukaan muukaan.

Ottakaamme nyt esimerkiksi vaikkapa ns. porno (pornografia). Sehän tarkoittaa seksuaalisen kiihotuksen aikaansaamiseksi tuotettua ja myytyä tuotetta, siis eränlaista huoraamista, niin sanoakseni toisin keinoin, eli kirjoituksen ja piirtämisen avulla.

Alaston ihmisruumis ei missään tapauksessa ole pornoa, kun se ei ole taidettakaan eikä se ole edes myynnissä. Taiteelliset tutkielmat alastomuudesta saattavat olla jopa hyvinkin kauniita ja samaan aikaan vailla kiihottavuutta. Tiettyä erotiikkaa niissä nyt sentään yleensä on.

Mutta toki kunnon raa’alla seksilläkin on tässä maailmassa oikeutuksensa, olisi outoa, jos se kiellettäisiin. Internet on muuten myös täynnä pornoa ja on laskeskeltukin, että hyvin suuri osa nykyisen sukupoven ns. työajasta menee sen katseluun.

Tässä on varmasti ainakin jotkin myönteistä, onhan seksuaalisuus edistyksellisimmän väen mielestä aina ollut ihmisen hienoimpia toimialoja. Usein näkee suorastaan pantavan yhtäläisyysmerkit seksin ja rakkauden välille. Seksuaalisuus on luonnonvoima, joka on vastapooli ihmisen tuhoavuudelle: make love, not war!

Tämä on tietenkin yhtä simppeliä käsitemagiaa kuin olisi kaikkien nesteiden julistaminen ravitseviksi ja maukkaiksi. Todellisuushan on paljon moninaisempaa. Todellisuuteen kuuluvat myös monenlaiset perversiot pedofiliasta sadistiseen sarjaraiskaamiseen ja himomurhaamiseen. Monista muista en tässä puhukaan.

Tyhmimmät edistyshenkilöt ovat tässä kohtaa usein tehneet helppohintaisen taikatempun selittämällä, ettei esimerkiksi raiskauksessa ole lainkaan kyse seksistä, vaan vallasta… Ja näyttää siltä, että moni itsekin uskoo siihen, mitä puhuu.

Mutta taiteestahan sitä piti puhua. Raiskaus on mielestäni aika harvinainen aihe taiteessa ja ihmettelen kyllä miksi. Mieleeni tulee tässä vain Euroopan ryöstö, missä Juppiter härän hahmossa on aika viitteellinen raiskaaja ja asia jäänee monelta ymmärtämättä.

Pedofiliasta tehtyä tadettakin saa etsiä, mutta juuri hiljattain on sentään lähdetty kaapista ja peräti Helsingin kaupungin voimin yritetty tuoda lasten drag-esityksiä yleisön nähtäviksi. Taantumukselliset piirit ovat sabotoineet asiaa, vaikka drag on tärkeä ja hyvin edistyksellinen taiteen laji, kuten kerrotaan.

Suomen alati liberaali kirkkokin on paheksunut tuota ahdasmielisyyttä: antakaa lasten tulla myös drag-setien luo! Vanhat irstailijatkin tarvitsevat rakkautta, eikös vain? Vai onko siinä kyseessä jokin poikkeusryhmä, jonka tarpeille voi viitata kintaalla? Miksi?

Mutta aikamme suuresta taiteesta piti puhumani. Kiasmassa (vai oliko se Miasma?) on juuri taas avattu Tom of Finlandin näyttely.

Etten tulisi leimatuksi taiteen viholliseksi, ilmoitan heti kannattavani tällaista näyttelyä, joka panee esille avoimesti tekijän itsensä pornoksi luokittelemaa aineistoa. Homoporno on mainio ja iloinen asia, sen tunnustamme varmaankin jo me kaikki!

Mutta niin on kyllä heteropornokin. En ainakaan itse keksi syytä siihen, että se voitaisiin asettaa jotenkin eri asemaan kuin homoporno. Odottelen siis sellaista alan taidenäyttelyä, jossa kauniit teinitytöt (laillisessa iässä!) lohduttavat suloillaan vanhoja setiä ja nuoret urokset nostavat mummot autuuden esikartanoihin.

Olen varma siitä, että tuollaisella näyttelyllä olisi todellista tilausta ja että se päästäisi kaapista monia estyneitä heteroita. Kun sitä ei vielä ole, en rupea arvioimaan sen taiteellisuutta.

Mitä taiteen ja pornon suhteeseen muuten tulee, panen tähän vanhan blogini, jossa olen aihetta pohdiskelut.

 

 

 

lauantai 25. heinäkuuta 2020

Suuren taiteen edessä

 

Iltalehti kertoi eilen meille maamme kansainvälisesti kuuluisimman taiteilijan satavuotissyntymäpäivänään saamasta postuumista suitsutuksesta: New York Times hehkuttaa Tom of Finlandin merkitystä - ”Ilman häntä ei olisi Jim Morrisonia, Elvistä tai James Deania”

Losangelesilainen performanssitaitelija Cassils jopa sanoo: Tom of Finlandin taide on todennäköisesti ainoa, jonka ääressä olen runkannut.

Luulen, että taitelija piti tätä suurimpana mahdollisena tunnutuksena.

Joka tapauksessa muistan juhlakalun aikoinaan itse kertoneen, että hänen tavoitteenaan on tehdä taidetta, joka saa puntin pullistumaan, siis käyttötaidetta ja tarkemmin sanoen pornoa.

Saattaa hyvinkin olla, että Touko-herra oli merkittävä vaikuttaja amerikkalaisessa nykykulttuurissa, mutta en ole ihan varma, olisiko meillä syytä onnitella itseämme siitä, että juuri meidän vaatimaton kansakuntamme oli hänet kasvattanut. NYT:n haastattelemat kahdeksan nykytaiteilijaa näköjään ainakin arvostivat kovasti hänen aikaansaannoksiaan.

Itse en ole osannut koskaan arvostaa noita tekeleitä taiteena ja pornona ne jättävät minut täysin kylmäksi. Tuskinpa osun ihan harhaan, jos sanon, että kyseessä on mitä tyypillisin karikatyyrimäinen kitsch, jonka kuvaamissa hahmoissa on kyllä eräitä kiinnostavia piirteitä. Hahmot eivät suinkaan ole suoraan luonnosta otettuja, vaan yhdistävät tyypillisesti miehisiin piirteisiin myös naisellisia: valtavia rintoja ja nännejä.

Pidän mahdollisena ja jopa todennäköisenä, että oman marginaaliryhmänsä puitteissa tällaiset friikkiluomukset todella toimivat pornona. Myös heteroseksuaalisessa pornokuvastossa tapaamme usein varsin luonnottomia hahmoja, joita jotkut ilmeisesti tarvitsevat.

Porno siis pornona. Eihän tekijä itsekään muita kriteereitä luomuksilleen asettanut ja kauppa kävi. Mutta että taiteilija? Kulttuurin johtavia nimiä?

Asiahan riippuu siitä, mitä nimitämme taiteeksi.

Sir Roger Scruton  on paljon pohdiskellut kulttuurin nykytilaa ja kehitystä nimenomaan taiteen kannalta. Taiteen ja pornon välillä hän tekee varsin jyrkän eron. Porno on kitschin eräs muoto ja kitsch taas on korkeimpien arvojemme profanaatiota.

Asia liittyy laajempaan kulttuurin kehitystendenssiin. Läntisessä maailmassa on havaittavissa yleinen sota korkeakulttuurin edustamia korkeampia arvoja, itse asiassa koko korkeampien arvojen ideaa vastaan. Niiden sijaan tyrkytetään vallan ja nautinnon kannalta nähtyjä pseudoarvoja.

Kyseessä on se näkökulma, jonka ovat valinneet ns. cultural studies –disipliinit derridoineen ja foucaulteineen. Se on lähtökohtaisesti vihamielinen koko korkeampien arvojen idealle. Ikävä kyllä, se määrää nykyisen akateemisen ja myös muun niin sanotun kulttuuriväen tavoitetason.

Tosin, Scruton myöntää, nykykulttuurissakin ja jopa popkulttuurissa, joka muodostaa sen valtavirran, on olemassa lokeroita (pockets), joissa aito kulttuuri kukoistaa. Se elää nyt katakombeissa, mutta sieltä on ennenkin noustu, arvelee hän lohdullisesti.

Scruton tietää, että koko korkeakulttuurin ajatuksen puolustaminen nykyään merkitsee ikävyyksien kerjäämistä. Kulttuurin valtavirta näet yksinkertaisesti on nyt toisenlaisen diskurssin piirissä.

Mutta lohdullinen esimerkki hänestä on Kiinan konfutselaisuus, joka näyttää noudattavan samanlaista ajattelutapaa kuin tunnettu Hans Vaihingerin Philosophie des als ob. On täysin mahdollista saada korkeammat arvot toteutumaan elämällä ikään kuin ne olisivat objektiivista todellisuutta (https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=konfutsen+haaste ).

Toistaiseksi siis saamme tyytyä siihen, että ns. laatulehdissäkin kulttuurin nimellä kunnioitetaan suoranaista roskaa, joka parhaimmillaan saattaa olla käyttökelpoista vaikkapa pornona.

Ennen kulttuuriksi hyväksyttiin kaikki se paras totuuden, hyvyyden ja kauneuden alalla, mitä ihmiskunta oli saanut aikaan. Sen edessä haluttiin kumartua.

Nykyisen kulttuurin ylistetyimpien saavutusten edessä sen sijaan… No, antaa olla.