Etelän elämää

 

Hombre, gentleman ja kanaljat

 

Joseph Conrad, Hopealaiva (Nostromo). Suomentanut Heidi Järvenpää. Gummerus 1959, 505 s.

 

Joseph Conrad, tuo englantilaistunut puolalainen muistetaan nykyään varmasti parhaiten pikku teoksestaan Pimeyden sydän (1902). Se oli omiinkin kokemuksiin perustuva surrealistinen kauhukuva helvetistä, joka sijaitsi Afrikan viidakkojen keskellä ja jossa alkuasukkaat olivat häikäilemättömän riiston kohteena.

Sellaistahan oli oikeastikin olemassa, erityisesti juuri Belgian Kongossa. Oliko Conrad itse asiassa realistinen kirjailija, joka paljasti koko kolonialismin kaameuden?

Itse asiassa teoksessa Lordi Jim (ks. Vihavainen: Haun jim tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)) sankarina on valkoinen mies, joka uhraa elämänsä kiittämättömien ja typerien alkuasukkaiden hyväksi oman kunniantuntonsa ajamana. Hän muistuttaa paljon Jack Londonin sankareita ja hänessä on selvää Rudyard Kiplingin eetosta.

Kun on lukenut Pimeyden sydämen, ymmärtää, ettei sen kirjoittajaa ainakaan kahlitse tarve kaunistella valkoisen miehen roolia niissä maailman osissa, jotka ovat yhä jääneet modernisaation ulottumattomiin. Sitä paitsi entisellä merimiehellä oli tuosta maailmasta runsaasti kokemusta.

Toki romaani ei ole mikään laatukuva todellisuudesta, mutta selviäähän siitä ainakin se, mitä tekijä on halunnut sanoa kaikilla allegorioillaan ja keksityillä hahmoillaan. Tavoitteena ei tietenkään ollut aikoinaan kirjoittaa vain poliittisesti korrekteja, simppeleitä moraliteetteja, vaan myös kiehtoa lukijan mielikuvitusta asioilla, joita olisi voinut olla. Sehän oli sallittua.

Hopealaiva sijoittuu kuvitteelliseen Etelä-Amerikan maahan, jossa on nähty Paraguayn piirteitä. Sen paikallisilla piirteillä ei oikeastaan ole kovin paljon väliä, sillä kirjoittajakin tunsi Etelä-Amerikkaa, toisin kuin Afrikkaa ja Polynesiaa hyvin pinnallisesti.

Itse asiassa tässä kirjassa nousee esiin kaksi sankaria, englantilainen kaivoksen omistaja, joka on nostanut maan piilevät rikkaudet palvelemaan kko maailmaa ja ennen muuta sitä yhteisöä, jossa kaivos sijaitsee. Hänelle kaivos on elämäntyö, ei suinkaan keino rikastua, mille hän ei panekaan painoa.

Mutta ihmiset ovat vain marionetteja suuremien voimien käsissä. Ei heidän tarkoituksillaan ole loputakaan suurta merkitystä.

Kas näin häntä luonnehtii kirjailija:

 Parantumaton -sitä hän oli palvellessaan aineellista edistystä, jonka uskoi vievän järjestyksen ja ja oikeudenmukaisuuden voittoon… Menestykseen sinänsä sisältyi jotakin, mikä moraalisessa mielessä sumensi aatteen. Hän näki San Tomén vuoren hallitsevan Campoa, koko maata, pelättynä, vihattuna, rikkaana, sieluttomampana kuin yksikään tyranni… Charles ei sitä nähnyt. Hän ei voinut nähdä sitä. Eikä häntä voinut siitä syyttää. Hän oli täydellinen, täydellinen… Kuin armottoman painajaisen puristuksessa heittelehtivä nukkuja hän sopersi tarkoituksettomat sanat: ”Aineellinen edistys”.

Tämä siis vuonna 1904.

Toinen sankari on kansanjoukkojen ihailun kohde, Nostromo. Hän on alun perin italialainen macho-tyyppi, jonka elämän sisältönä oli ansaita ihailua suurpiirteisellä olemuksellaan ja käytöksellään. Hän pysyi köyhänä, mutta kunnioitettuna ja antoi ilmeenkään värähtämättä viimeisen lanttinsa prostituoidulle ilman mitään vastapalveluksia.

Tämä lastaajien esimies, Nostromo, pääsee sitten yllättäen suuren hopea-aarteen haltijaksi. Kyse ei oikeastaan ole hopealaivasta, kuten suomalaisen laitoksen otikko kertoo, vaan pienestä proomusta, joka on täynnä hopeaa.

Tuo omaisuus ei sellaisenaan kiinnosta Nostromoa, mutta hän jää sen vangiksi. Enempää ei juonesta kannatakaan paljastaa. Se selviää kyllä lukijalle.

Kolmas elementti romaanissa on kansa, tuo mitään mistään ymmärtämätön lauma, canaille (ks. Vihavainen: Haun canaille tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com), jota tunnottomat demagogit ajavat minne haluavat ja joka helposti innostuu, kun selitetään, että nyt tehdäänkin köyhistä rikkaita. Mikäpä ettei, oiva tuuma!

Kaivoksen rikkaudet houkuttelevat tietenkin paikalle myös rosvot, jotka nimittävät itseään poliitikoiksi. Nuo konnat ovat täysin häikäilemättömiä ja typerä kansa on vahaa heidän käsissään. Komeilla iskulauseilla petetään kansaa yhtä helposti kun namusetä lasta.

Jostakin syystä mieleen tulevat tässä sellaiset maat kuin Nigeria ja Venezuela. Joo, en tiedä niistä mitään.

Joka tapauksessa kirjassa voi sanoa olevan myös positiivisia sankareita, joihin ilman muuta kuuluu niin kaivoksen omistaja-johtaja kuin myös Nostromo. Aineellinen edistys jatkuu, mutta sehän on viime kädessä hallitsemattomampi kuin edes se sekamelska, jonka rosvopoliitikot saavat aikaan. Mitä siitä oikeastaan voitiinkaan vielä tietää vuonna 1904?

 Mutta siitä emmem itse asiassa saakaan lukea sen enempää. Sankarit, ja heistä erityisesti tuo suuri hombre, Nostromo (”Puosu”) alias Ganbattista Fidanza elää jälleen toisten ihailusta ja kaivoksen omistaja-johtaja kutsumustyöstään. Rosvot häädetään, mutta elämän tragiikkaa ei voida hävittää.

Roskaväen valta

Roskaväen valta on palannut

Poliittinen korrektius lienee syynä siihen, ettei nykyään enää missään näe käsitettä ”roskaväki”. Ilmeisesti koko ajatus siitä, että jotakin ihmisjoukkoa pidettäisiin jollakin tavalla huonompana kuin kaikkia muita joukkoja, on valtakulttuurimme näkökulmasta sopimaton. Kukaties tähän sisältyy jonkinlainen vaistonvarainen pelko siitä, että jos erotellaan toisistaan paremmat ja huonommat ihmiset, annetaan pikkusormi pirulle, joka ennen pitkää kehottaa tekemään noille huonommille jotakin pahaa.

Poliittinen korrektius ei perustu asioiden rationaaliseen pohtimiseen vaan pikemminkin sen kieltämiseen. Muodikkaana pyrkimyksenähän on ollut herkistää tajuntaa kaikenlaisten sortavien rakenteiden ja instituutioiden havaitsemiselle. Näihin kuuluvat kaikki hierarkiat, kiellot ja viime kädessä myös moraaliset arvostelmat. Nehän toimivat vastoin foucault’laisittain käsitetyn ihmisen vapautumisen intressejä. Sisäinen herruus on se viimeinen linnake, joka ihmisen tulee voittaa. Sen jälkeen hän sitten voi vapaasti olla oma itsensä, vaikkapa oma inhottava itsensä.

Kun käsitys vapaudesta nykyään jo alkaa olla näin syvällinen, ei ole kumma, jos voimme havaita, että lehdistömme suitsuttaa yhä uudelleen kritiikittömästi kaikelle ”vapauden” tai peräti ”demokratian” nimissä harjoitetulle mellakoinnille olipa sen syy mikä tahansa. Tahririn aukion sankarit olivat ja ovat kovassa kurssissa, vaikka mitään tolkullista parannusta Egyptin onnettomaan tilanteeseen ei ole syntynyt. Maidanin polttopullomiehet  on aivan kritiikittömästi leimattu maan vapauttajiksi vaikka he tuskin saivat aikaan muuta kuin demokraattisen järjestelmän epävakauden ja kansalaissodan. Fergusonin ryöstelijät ovat saaneet osakseen roppakaupalla ymmärrystä ja selittelyä ja Rinkebyn vastaavista ilmiöistä on vaiettu, koska kyseessä ovat yksittäistapaukset kuten muuallakin Ruotsissa.

Näyttää siltä, että niin sanottu poliittinen korrektius, tuo kaiken totalitaarisen ajattelun tukijalka, estää kriittisesti pohtimasta sitä, milloin kyseessä on hyväksyttävä kansalaistottelemattomuus ja milloin tuomittava roskaväen valta. Käytännössä lähdetään siitä, ettei jälkimmäistä ole koskaan, koska itse roskaväkeäkään ei ole.

Tässä piilee paha ajatusvirhe. Se, mitä tarkoitetaan termillä ”roskaväki” on täysin reaalinen ilmiö. Muinaiset kreikkalaiset kutsuivat sitä nimellä okhlos (ὄχλος). Sitä vastaavat myös suunnilleen englannin mob, saksan Pöbel, ranskan canaille ja venäjän толпа. Suomalaisen termin ohella ehkä ranskalainen on kaikkein ilmeikkäin, joskaan ei välttämättä aukea sille, joka ei tunne sanan etymologiaa, se nimittäin tulee italian sanasta canaglia, joka viittaa koiratappeluun (tel. canis –koira).

Englanninkielen mob rule kertoo kyllä jo suunnilleen saman asian kuin se, mitä Aristoteles tarkoitti oklokratialla, roskaväen vallalla. Kyseessä oli demokratian vääristymä, sen rappiomuoto, joka siis oli menettänyt ne hyveet, jotka varsinaiselle demokratialle kuuluvat. Aristoteleen mukaanhan jokainen valtiomuoto oli myös taipuvainen rappeutumaan tietyllä, sille ominaisella tavalla.

Octave Aubry Ranskan vallankumouksen historiassaan kuvaa Bastiljin valtausta, joka huipentui siihen, että linnaa puolustanut komendantti, markiisi de Launay hakattiin kuoliaaksi ja hänen sydämensä pistettiin kepin nokkaan, jota sitten laulujen säestyksellä kuljeteltiin ympäri kaupunkia. Aubry toteaa, ettei ”voitto ollut niinkään kansan kuin roskaväen”.

Moinen poliittisesti epäkorrekti ilmaus luultavasti nostattaa jokaisen edistykselliseksi itsensä tuntevan henkilön suuttumuksen: miten roskaväki erotetaan kansasta? Eivätkö kaikki kuulu kansaan?

Vastaus on, että paikka roskaväessä on jokaiselle kansan jäsenelle avoinna, mutta ketään ei pakoteta siihen astumaan. Kyseessä on siis valinta. Kansa voi, organisoituneena voimana, toimia demokratian hyväksi muutoinkin kuin vain äänestämällä. Silloin sen tulee joka kohdassa osoittaa halunsa ja valmiutensa toimia demokratian pelisääntöjen mukaisesti. Mikäli kansaa edustava eli sen nimissä toimiva joukko ei kuitenkaan tähän tyydy, vaan pyrkii keinoja kaihtamatta saavuttamaan omien demagogiensa julistamat päämäärät pelisäänöistä piittaamatta, on kyseessä roskajoukko ja sen valta, oklokratia.

Kysymys ei ole ainakaan ensi sijassa siitä, että roskaväki koostuisi periaatteessa muita huonommista ihmisistä. Sinnehän on kaikilla vapaa pääsy ja kuten voidaan havaita, joukkoon mahtuu kaikkia mahdollisia tyyppejä. On tosin mahdollista ja jopa todennäköistä, että tietyissä ympäristöissä elävät ihmiset, joilla on yhteinen etninen nimittäjä, ovat tavallista taipuvaisempia muodostamaan niitä ”koiralaumoja” (canaille), joille demokraattinen lainalaisen yhteiselämän edellyttämä mentaliteetti on vieras ja jopa käsittämätön.

Tällaisissa tapauksissa olisi asiallista käyttää ilmiöstä sen oikeata nimeä. Kysymys ei ole ”kansan” mielenosoituksesta mikäli autoja poltetaan ja poliiseja ja palomiehiä kivitetään, vaan roskaväen mellakasta. Ero näiden kahden välillä on olennainen ja se pitää kyetä tekemään. Muuten on vaarana, että ns. ”poliittinen korrektius” johtaa täysin epärealistisiin käsityksiin siitä, mitä maailmassa tapahtuu. Epäilemättä erottelun tekeminen vaatii asioiden selostajalta rohkeutta, eikä ole suinkaan varmaa, että hän pystyy sen objektiivisesti tekemään.

Tämä ei kuitenkaan ole oleellista. OIeellista on, että ymmärretään tällaisen eron olevan olemassa ja kyetään asettamaan se olennainen kysymys, joka siitä johtuu.

Katsahdus Kiovaan

Länteen ja Eurooppaan

Käväisin Kiovassa ensi kerran joskus 2000-luvun alussa ja olen sen jälkeenkin pari kertaa siellä pistäytynyt.

Kun nyt taas olin siellä pikku visiitillä, ei erityisen suuria muutoksia ollut paljaalla silmällä havaittavissa. Rakennusbuumi näyttäisi jatkuvan, eikä köyhyys näy ainakaan ulospäin. Jotain uutta saattaa olla siinä, että monikansalliset, eurooppalaiset hipsterit kansoittavat muodikkaita kahviloita. Jo vanha ilmiö on, että kaikkinainen kulinarismi kukoistaa kuin Pietarissa ikään.

Mutta muuttuuhan maa koko ajan, kuten muutkin, näinkin lyhyen ajan sisällä.

Nyt, puoli vuosikymmentä Euromaidanin alkamisen jälkeen, mielipidemittaukset kertovat enemmistön ukrainalaisista kääntyneen länsimielisiksi. Ennen tuota tapahtumasarjaa suhde oli toisin päin.

Toki ukrainalaisilla on vanhoja eurooppalaisuuden perinteitä. Niin sanotun Liettuan Venäjän yhteydessä länsimaisuus, etenkin Liettuan ja Puolan katolisuuden takia, oli vahvasti tunkemassa Ukrainaan. Muistona tästä on vielä uniaattikirkko, jota Stalin yritti aikoinaan juuria. Ja Ukrainan ortodoksikirkkohan ei enää ole Moskovan alainen.

Eurooppalaisuutena ukrainalaiset muistavat myös Magdeburgin oikeuden kaupungeissaan, Pjotr Mogila ja Grigori Skovoroda, kuten muistetaan, edustivat täällä jo sivistystä aikana, jolloin moskovalaiset keskittyivät rakentamaan saunoja ja makaamaan pangolla.

Moskal on ilmeisesti ikivanha haukkumasana, jota on käytetty erottautumiseen isovenäläisistä. Moni muistaa, miten Euromaidanin alkuvaiheissa väkijoukko aloitti keinumisen ja skandeerasi: se, joka ei nyt keinu, on moskali! (Kto ni skatšet, tot moskal, ukrainaksi «Хто не скаче, той москаль»).

Tässä kuitenkin viitataan moskovalaismielisyyteen eikä kieleen sinänsä. Toki noista suomalais-tataarilaisista moskaleista eli muskoviiteistä kunnon ukrainalainen patrioottisen legendan mukaan eroaa myös rodullisesti eli geneettisesti, mutta tämä nyt taitaa aika harvoin olla ihan vakavasti tarkoitettua rasismia.

Ymmärrän mainiosti nationalismia ja sen oikeutettuja vaatimuksia: kullekin kansakunnalle kuuluu vapaus kehittää omia instituutioitaan vapaana ulkopuolisesta sorrosta. Siitähän meilläkin on nautittu jo kauan.

Ukrainan tuhatvuotinen suhde Venäjään on ollut varsin kompleksinen ja ukrainalaiset siinä ovat yleensä olleet kärsivänä osapuolena, vaikka lännessä kylmän sodan aikana olikin tapana niputtaa aina yhteen Neuvostoliiton slaavilaiset kansat ja esittää ne kansallisten vähemmistöjen vastapoolina, eräänlaisena herrakansana. Mutta se nyt oli sitä kremlologiaa.

Kun Ukraina muiden joukossa sitten aivan yllättäen vapautui liitostaan, syntyi tietenkin myös ylilyöntejä. Omaa, ei-venäläistä identiteettiä ja erottautumista isovenäläisyydestä on kuitenkin siitä lähtien rakennettu ilmeisen määrätietoisesti. Kielipolitiikka on tässä ollut tärkeällä sijalla.

Ainakin vielä pari vuosikymmentä sitten kieliasiaa pidettiin tavallaan toissijaisena, kun nationalistikaan usein ei oikein osannut ukrainaa. Tärkeämpää kuin kieli oli mieli.

Eipä sikäli, eihän fennomaanienkaan ensimmäinen sukupolvi juuri suomea osannut. Sen suomenmielisyydessä ei sen sijaan ollut valittamista.

Meillä Suomessa suomalaistuminen kävi sitten jopa yllättävän nopeasti ja näyttää siltä, että myös Ukrainassa oppiminen on edennyt ripeästi.

Venäläisvoittoista ja ukrainalaisvoittoista kansaa on Ukrainassa ollut suunnilleen saman verran, eikä venäjän kieleen nähden ilmene mitään ennakkoluuloja ainakaan nyt Kiovan tapaisella kaksikielisellä alueella. Länsi-Ukrainassa asia voi olla toisin.

 Näyttää siltä, ettei tässä patin vuosikymmenen mittaan varsinaista vallankumousta ole tapahtunut kielitaidossa, mutta sen sijaan kyllä selvä muutos asenteissa toisaalta Euroopan ja toisaalta Euraasian unioniin nähden ja tämähän jo koskee identiteettitasoa.

Ukrainalaisuus ja kansalliset myytit on nyt nostettu vahvasti esille. Holodomorin muistomerkki museoineen on seissyt paikallaan jo useita vuosia. Nyt myös Mikaelin luostarin seinälle on sijoitettu kaikkien Itä-Ukrainassa kaatuneiden usean tuhannen sotilaan kuvat, mikä on aika vaikuttava näky.

Lisäksi Itsenäisyyden aukiolle (Maidan nezaležnosti) johtavalle rinteelle on myös sijoitettu Maidanilla surmansa saaneiden yli sadan ihmisen kuvat ja itse aukiolle on pystytetty merkillinen museo, jossa suurilla telineillä on kuvia vuoden 2014 tapahtumista ja jopa niistä facebook-sivuista, joilla oli tärkeä rooli ”vallankumouksessa”.

Sillä vallankumouksenahan noita tapahtumia esitetään eikä aiheetta. Kiinnostavaa on, että tuo tapahtumasarja on saanut hyvin erikoisen ja juhlallisen nimen: Arvokkuuden vallankumous (revoljutsija dostojnstva - Революція гідності ).

Tuo arvokkuus tässä tapauksessa tarkoittaa ihmisarvoa (lat. dignitas, kr. thymos – θυμός, saks. Menschenwürde ja venäjäksi siis достойнство, jne.).

On pakko sanoa, että kyseessä on poikkeuksellisen ylpeä termi, joka panee ajattelemaan. Tässä tapauksessahan sentään väkijoukko ryhtyi demokraattisessa maassa räikeään ulkoparlamentaariseen toimintaan, jonka kautta pantiin viralta normaalien pelisääntöjen mukaan virkaansa valittu presidentti ja mullistettiin maa muutenkin.

Toki paikalle oli saapunut ja siellä sitkeästi mieltään osoitti hyvin huomattava määrä ihmisiä, mutta olihan se sentään vain murto-osa niistä, jotka olivat käyttäneet normaalia äänivaltaansa vaaleissa.

Yleensä historiassa tuollaisen torikokouksen osallistujista käytetään tylyä sanontaa roskajoukko (mob, canaille, tolpa jne.,( ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=canaille ). Termi ei viittaa ihmisten sosioekonomiseen asemaan tai edes älylliseen tasoon, vaan lauman ominaisuuteen laumana (ks. m. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=joukkosielu ).

Laumaltahan puuttuu sekä järki, tahto että omatunto ja se noudattaa omia lakejaan, joiden yhteydessä sana arvokkuus ei yleensä tule lainkaan mieleen. Näistä lauman ominaisuuksistahan Gustave Le Bon aikoinaan kirjoitti ja kirja on taas suomeksi saatavissa.

On tietenkin totta, että laumalla on historiassa useinkin ollut tärkeä merkitys. Etenkin Ranskassa se on jopa ratkaissut historia suunnan ja jopa vienyt sitä kohti edistystä, sikäli kuin voimme päätellä.

Kuitenkin jopa Ranskan vallankumouksen ihailijoille tuottaa varmasti tuskaa ylistää myös lauman (foule) toimia ikään kuin arvokkuuden ilmentyminä.

Kyllä se joukko, joka repi ihmisiä kappaleiksi ja kantoi Bastiljin komendantin, markiisi de Launay´n päätä kepin nenässä ympäri kaupunkia, oli ennen muuta roskajoukkoa, vaikka sillä saattoi ollakin ns. edistyksellinen historiallinen roolinsa.

Kiovassa valtaa vastaan mellakoineet saivat marttyyrien kruunun. Kun jotkut roistot, joiden henkilöllisyys tietääkseni on tänäkin päivänä hämärän peitossa, alkoivat piiloistaan (ilmeisesti hotelli ”Ukrainasta” käsin) ampua suojattomia ihmisiä, menetti hallitus viimeisenkin legitimiteettinsä.

 Nuo yli sata murhattua saivat sitten yhteiseksi nimekseen ”Taivaallinen sotnia” -небесная сотня. Heidän kuvansa koristavat nyt Ukraina-hotellin viereistä rinnettä.

En nyt halua tässä pohtia, saati spekuloida sillä, kuka tuossa kumouksessa oikein teki mitäkin. Totean vain, että sille annettu termi ”arvokkuuden vallankumous” on kovasti ajankohtainen (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=dignity ).

Koko maailmassa nimittäin puhutaan nyt paljon arvokkuudesta. Siitä puhe, mistä puute, sanoo vanha viisaus, millä en nyt ainakaan erityisesti viittaa noihin Euromaidanin tapahtumiin, mutta käyttöön otettu käsite herättää kyllä huomiota.

Mieleen tulee väistämättä, miten erilainen noiden Kiovan mielenosoitustenkin lopputulos olisi voinut olla ilman tuota mieletöntä ja luihua joukkomurhaa.

Maailmassa on tehty vallankumouksia ilman, tai ainakin lähes ilman marttyyrejä. Uskaltaisin kuitenkin sanoa, että marttyyrien veri on aatteiden lannoitusaineista parhain ja se näyttää toimivan myös Kiovassa.

Ellei koko asiasta olisi tullut kammottavaa tragediaa, se olisi myös voinut päättyä komediana eli saada onnellisen lopun. Silloin siitä käytettäisiin nyt aivan erilaista nimeä.

Mitäpä sanoikaan Mefistofeles Faustille: Das Blut ist ein ganz besonderer Saft -on veri neste verraton!

Hotellin, siis tämän Ukrainan naapuriin ollaan nyt rakentamassa uutta museota, joka on omistettu Euromaidanin tapahtumille. Se ei ole Kiovassa nyt edes ainoa rakenteilla oleva museo.

Uhrit ja niiden käyttö

 

Koloradokuoriaiset ja Taivaallinen sotnia: marttyyrien kavalkadi

 

Se, joka on vaivautunut kuuntelemaan sitä Moskovan täysin valheellista versiota, joka käynnissä olevan hyökkäyksen motiiviksi esitetään, ei ole voinut välttyä yhä uudelleen kohtaamasta väitettä siitä, että ”natsit” olivat jo kahdeksan vuoden ajan harjoittaneet Itä-Ukrainassa venäläisten kansanmurhaa. Niinpä Putinin oli viimein pakko aloittaa erikoisoperaatio venäläisten pelastamiseksi.

Koko juttu on tietenkin erittäin kömpelö sepustus, johon uskoakseen täytyy olla perinpohjaisen tyhmä tai sitten fanaattisen uskollinen sille esivallalle, jonka kannattajaksi on halunnut leimautua ja jonka hyväksi on luopunut kriittisestä ajattelusta. Miten natsit muka olisivat saattaneet jatkaa epäinhimillistä terroriaan tilanteessa, jossa noilla Itä-Ukraina alueilla ovat valtaa pitäneet ns. kansantasavaltojen pyssymiehet?

Tarina venäläisten marttyyriudesta ei kuitenkaan ole vailla mitään kosketuksia todellisuuteen. Odessassa poltettiin tosiaan vuonna 2014 rakennus, jonka sisällä paloi kuoliaaksi jopa useita kymmeniä moskovalaismielisiä aktivisteja. Ukrainalaiset nationalistit lanseerasivat heistä pilkallisen termin ”koloradokuoriaiset”, millä viitattiin ns. yrjönnauhojen väriyhdistelmään.

Ukrainan tapahtumat vuonna 2014 eivät olleet mikään mainio vallankumous. Itse asiassa siihen liittyi aivan pöyristyttävää terroria. Maidanilla eli torilla (Itsenäisyyden aukio - Maidan nežalesnosti) tulittivat tuntemattomat pyssymiehet piiloistaan väkijoukkoa tappaen noin sata henkeä. Kyseessä oli ainutlaatuisen kyyninen joukkomurha, jonka vierittäminen ukrainalaisten nationalistien syyksi tuntuisi täysin järjettömältä.

Sehän merkitsisi sitä, että he olisivat ryhtyneet noudattamaan vuoden 2000 kerrostalojen räjäyttäjien ”erikoispalvelujen” taktiikkaa, jolloin tuo ”salaperäinen” tapahtuma antoi Putinille aiheen ryhtyä uuteen Tšetšenian sotaan. Niin törkeää taktiikkaa saattoi odottaa ns. Venäjän erikoispalveluilta, mutta tuskin muilta. Toki koko joukkomurha toimi ukrainalaisten nationalistien hyödyksi, mutta luultavimmin aivan vastoin murhaajien tarkoitusta.

Nyt nuo maidanilla ammutut ovat saaneet muistonsa ikuistettua hotelli Ukrainan vieressä olevan kadun varrelle. Hieman kauempana sijaitsevan luostarin seinällä taas on useiden tuhansien Itä-Ukrainassa kaatuneen sotilaan kuvat.

Molemmilla osapuolilla oli siis marttyyrinsa jo ennen nykyisen sodan puhkeamista. Ukrainassa Taivaalliselle sotnialle oltiin pari vuotta sitten rakentamassa omaa museota, Venäjällä tiedotusvälineet vatkasivat vuosien ajan päivästä päivään venäläisten onnettomuutta fasistien/natsien kynsissä. Henkinen rintamanmuodostus oli pitkälle tapahtunut jo ennen kuin erikoisoperaattori pani armeijansa marssimaan rajan yli.

Ukrainan osalta julkaisen ohessa uudelleen vanhan blogini sellaisenaan, jotteivat erinäiset henkiseltä terveydeltään kyseenalaiset ainekset pääsisi väittämään, että kaunistelen tai suorastaan valkopesen omia jälkiäni. Lukija luonnollisesti ymmärtää, että teksti, joka on tehty ennen nykyistä tilannetta, näkee asiat jossakin määrin toisesta perspektiivistä eikä voi ottaa huomioon nykyisen poliittisen korrektiuden vaatimuksia.

 

sunnuntai 8. joulukuuta 2019

Katsahdus Kiovaan

 

Länteen ja Eurooppaan

 

Käväisin Kiovassa ensi kerran joskus 2000-luvun alussa ja olen sen jälkeenkin pari kertaa siellä pistäytynyt.

Kun nyt taas olin siellä pikku visiitillä, ei erityisen suuria muutoksia ollut paljaalla silmällä havaittavissa. Rakennusbuumi näyttäisi jatkuvan, eikä köyhyys näy ainakaan ulospäin. Jotain uutta saattaa olla siinä, että monikansalliset, eurooppalaiset hipsterit kansoittavat muodikkaita kahviloita. Jo vanha ilmiö on, että kaikkinainen kulinarismi kukoistaa kuin Pietarissa ikään.

Mutta muuttuuhan maa koko ajan, kuten muutkin, näinkin lyhyen ajan sisällä.

Nyt, puoli vuosikymmentä Euromaidanin alkamisen jälkeen, mielipidemittaukset kertovat enemmistön ukrainalaisista kääntyneen länsimielisiksi. Ennen tuota tapahtumasarjaa suhde oli toisin päin.

Toki ukrainalaisilla on vanhoja eurooppalaisuuden perinteitä. Niin sanotun Liettuan Venäjän yhteydessä länsimaisuus, etenkin Liettuan ja Puolan katolisuuden takia, oli vahvasti tunkemassa Ukrainaan. Muistona tästä on vielä uniaattikirkko, jota Stalin yritti aikoinaan juuria. Ja Ukrainan ortodoksikirkkohan ei enää ole Moskovan alainen.

Eurooppalaisuutena ukrainalaiset muistavat myös Magdeburgin oikeuden kaupungeissaan, Pjotr Mogila ja Grigori Skovoroda, kuten muistetaan, edustivat täällä jo sivistystä aikana, jolloin moskovalaiset keskittyivät rakentamaan saunoja ja makaamaan pangolla.

Moskal on ilmeisesti ikivanha haukkumasana, jota on käytetty erottautumiseen isovenäläisistä. Moni muistaa, miten Euromaidanin alkuvaiheissa väkijoukko aloitti keinumisen ja skandeerasi: se, joka ei nyt keinu, on moskali! (Kto ni skatšet, tot moskal, ukrainaksi «Хто не скаче, той москаль»).

Tässä kuitenkin viitataan moskovalaismielisyyteen eikä kieleen sinänsä. Toki noista suomalais-tataarilaisista moskaleista eli muskoviiteistä kunnon ukrainalainen patrioottisen legendan mukaan eroaa myös rodullisesti eli geneettisesti, mutta tämä nyt taitaa aika harvoin olla ihan vakavasti tarkoitettua rasismia.

Ymmärrän mainiosti nationalismia ja sen oikeutettuja vaatimuksia: kullekin kansakunnalle kuuluu vapaus kehittää omia instituutioitaan vapaana ulkopuolisesta sorrosta. Siitähän meilläkin on nautittu jo kauan.

Ukrainan tuhatvuotinen suhde Venäjään on ollut varsin kompleksinen ja ukrainalaiset siinä ovat yleensä olleet kärsivänä osapuolena, vaikka lännessä kylmän sodan aikana olikin tapana niputtaa aina yhteen Neuvostoliiton slaavilaiset kansat ja esittää ne kansallisten vähemmistöjen vastapoolina, eräänlaisena herrakansana. Mutta se nyt oli sitä sovjetologiaa.

Kun Ukraina muiden joukossa sitten aivan yllättäen vapautui liitostaan, syntyi tietenkin myös ylilyöntejä. Omaa, ei-venäläistä identiteettiä ja erottautumista isovenäläisyydestä on kuitenkin siitä lähtien rakennettu ilmeisen määrätietoisesti. Kielipolitiikka on tässä ollut tärkeällä sijalla.

Ainakin vielä pari vuosikymmentä sitten kieliasiaa pidettiin tavallaan toissijaisena, kun nationalistikaan usein ei oikein osannut ukrainaa. Tärkeämpää kuin kieli oli mieli.

Eipä sikäli, eihän fennomaanienkaan ensimmäinen sukupolvi juuri suomea osannut. Sen suomenmielisyydessä ei sen sijaan ollut valittamista.

Meillä Suomessa suomalaistuminen kävi sitten jopa yllättävän nopeasti ja näyttää siltä, että myös Ukrainassa oppiminen on edennyt ripeästi.

Venäläisvoittoista ja ukrainalaisvoittoista kansaa on Ukrainassa ollut suunnilleen saman verran, eikä venäjän kieleen nähden ilmene mitään ennakkoluuloja ainakaan nyt Kiovan tapaisella kaksikielisellä alueella. Länsi-Ukrainassa asia voi olla toisin.

 Näyttää siltä, ettei tässä parin vuosikymmenen mittaan varsinaista vallankumousta ole tapahtunut kielitaidossa, mutta sen sijaan kyllä selvä muutos asenteissa toisaalta Euroopan ja toisaalta Euraasian unioniin nähden ja tämähän jo koskee identiteettitasoa.

Ukrainalaisuus ja kansalliset myytit on nyt nostettu vahvasti esille. Holodomorin muistomerkki museoineen on seissyt paikallaan jo useita vuosia. Nyt myös Mikaelin luostarin seinälle on sijoitettu kaikkien Itä-Ukrainassa kaatuneiden usean tuhannen sotilaan kuvat, mikä on aika vaikuttava näky.

Lisäksi Itsenäisyyden aukiolle (Maidan nezaležnosti) johtavalle rinteelle on myös sijoitettu Maidanilla surmansa saaneiden yli sadan ihmisen kuvat ja itse aukiolle on pystytetty merkillinen museo, jossa suurilla telineillä on kuvia vuoden 2014 tapahtumista ja jopa niistä facebook-sivuista, joilla oli tärkeä rooli ”vallankumouksessa”.

Sillä vallankumouksenahan noita tapahtumia esitetään eikä aiheetta. Kiinnostavaa on, että tuo tapahtumasarja on saanut hyvin erikoisen ja juhlallisen nimen: Arvokkuuden vallankumous (revoljutsija dostojnstva - Революція гідності ).

Tuo arvokkuus tässä tapauksessa tarkoittaa ihmisarvoa (lat. dignitas, kr. thymos – θυμός, saks. Menschenwürde ja venäjäksi siis достойнство, jne.).

On pakko sanoa, että kyseessä on poikkeuksellisen ylpeä termi, joka panee ajattelemaan. Tässä tapauksessahan sentään väkijoukko ryhtyi demokraattisessa maassa räikeään ulkoparlamentaariseen toimintaan, jonka kautta pantiin viralta normaalien pelisääntöjen mukaan virkaansa valittu presidentti ja mullistettiin maa muutenkin.

Toki paikalle oli saapunut ja siellä sitkeästi mieltään osoitti hyvin huomattava määrä ihmisiä, mutta olihan se sentään vain murto-osa niistä, jotka olivat käyttäneet normaalia äänivaltaansa vaaleissa.

Yleensä historiassa tuollaisen torikokouksen osallistujista käytetään tylyä sanontaa roskajoukko (mob, canaille, tolpa jne.,( ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=canaille ). Termi ei viittaa ihmisten sosioekonomiseen asemaan tai edes älylliseen tasoon, vaan lauman ominaisuuteen laumana (ks. m. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=joukkosielu ).

Laumaltahan puuttuu sekä järki, tahto että omatunto ja se noudattaa omia lakejaan, joiden yhteydessä sana arvokkuus ei yleensä tule lainkaan mieleen. Näistä lauman ominaisuuksistahan Gustave Le Bon aikoinaan kirjoitti ja kirja on taas suomeksi saatavissa.

On tietenkin totta, että laumalla on historiassa useinkin ollut tärkeä merkitys. Etenkin Ranskassa se on jopa ratkaissut historia suunnan ja jopa vienyt sitä kohti edistystä, sikäli kuin voimme päätellä.

Kuitenkin jopa Ranskan vallankumouksen ihailijoille tuottaa varmasti tuskaa ylistää myös lauman (foule) toimia ikään kuin arvokkuuden ilmentyminä.

Kyllä se joukko, joka repi ihmisiä kappaleiksi ja kantoi Bastiljin komendantin, markiisi de Launay´n päätä kepin nenässä ympäri kaupunkia, oli ennen muuta roskajoukkoa, vaikka sillä saattoi ollakin ns. edistyksellinen historiallinen roolinsa.

Kiovassa valtaa vastaan mellakoineet saivat marttyyrien kruunun. Kun jotkut roistot, joiden henkilöllisyys tietääkseni on tänäkin päivänä hämärän peitossa, alkoivat piiloistaan (ilmeisesti hotelli ”Ukrainasta” käsin) ampua suojattomia ihmisiä, menetti hallitus viimeisenkin legitimiteettinsä.

 Nuo yli sata murhattua saivat sitten yhteiseksi nimekseen ”Taivaallinen sotnia” -небесная сотня. Heidän kuvansa koristavat nyt Ukraina-hotellin viereistä rinnettä.

En nyt halua tässä pohtia, saati spekuloida sillä, kuka tuossa kumouksessa oikein teki mitäkin. Totean vain, että sille annettu termi ”arvokkuuden vallankumous” on kovasti ajankohtainen (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=dignity ).

Koko maailmassa nimittäin puhutaan nyt paljon arvokkuudesta. Siitä puhe, mistä puute, sanoo vanha viisaus, millä en nyt ainakaan erityisesti viittaa noihin Euromaidanin tapahtumiin, mutta käyttöön otettu käsite herättää kyllä huomiota.

Mieleen tulee väistämättä, miten erilainen noiden Kiovan mielenosoitustenkin lopputulos olisi voinut olla ilman tuota mieletöntä ja luihua joukkomurhaa.

Maailmassa on tehty vallankumouksia ilman, tai ainakin lähes ilman marttyyrejä. Uskaltaisin kuitenkin sanoa, että marttyyrien veri on aatteiden lannoitusaineista parhain ja se näyttää toimivan myös Kiovassa.

Ellei koko asiasta olisi tullut kammottavaa tragediaa, se olisi myös voinut päättyä komediana eli saada onnellisen lopun. Silloin siitä käytettäisiin nyt aivan erilaista nimeä.

Mitäpä sanoikaan Mefistofeles Faustille: Das Blut ist ein ganz besonderer Saft -on veri neste verraton!

Hotellin, siis tämän Ukrainan naapuriin ollaan nyt rakentamassa uutta museota, joka on omistettu Euromaidanin tapahtumille. Se ei ole Kiovassa nyt edes ainoa rakenteilla oleva museo.