Etelän elämää

 

Hombre, gentleman ja kanaljat

 

Joseph Conrad, Hopealaiva (Nostromo). Suomentanut Heidi Järvenpää. Gummerus 1959, 505 s.

 

Joseph Conrad, tuo englantilaistunut puolalainen muistetaan nykyään varmasti parhaiten pikku teoksestaan Pimeyden sydän (1902). Se oli omiinkin kokemuksiin perustuva surrealistinen kauhukuva helvetistä, joka sijaitsi Afrikan viidakkojen keskellä ja jossa alkuasukkaat olivat häikäilemättömän riiston kohteena.

Sellaistahan oli oikeastikin olemassa, erityisesti juuri Belgian Kongossa. Oliko Conrad itse asiassa realistinen kirjailija, joka paljasti koko kolonialismin kaameuden?

Itse asiassa teoksessa Lordi Jim (ks. Vihavainen: Haun jim tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)) sankarina on valkoinen mies, joka uhraa elämänsä kiittämättömien ja typerien alkuasukkaiden hyväksi oman kunniantuntonsa ajamana. Hän muistuttaa paljon Jack Londonin sankareita ja hänessä on selvää Rudyard Kiplingin eetosta.

Kun on lukenut Pimeyden sydämen, ymmärtää, ettei sen kirjoittajaa ainakaan kahlitse tarve kaunistella valkoisen miehen roolia niissä maailman osissa, jotka ovat yhä jääneet modernisaation ulottumattomiin. Sitä paitsi entisellä merimiehellä oli tuosta maailmasta runsaasti kokemusta.

Toki romaani ei ole mikään laatukuva todellisuudesta, mutta selviäähän siitä ainakin se, mitä tekijä on halunnut sanoa kaikilla allegorioillaan ja keksityillä hahmoillaan. Tavoitteena ei tietenkään ollut aikoinaan kirjoittaa vain poliittisesti korrekteja, simppeleitä moraliteetteja, vaan myös kiehtoa lukijan mielikuvitusta asioilla, joita olisi voinut olla. Sehän oli sallittua.

Hopealaiva sijoittuu kuvitteelliseen Etelä-Amerikan maahan, jossa on nähty Paraguayn piirteitä. Sen paikallisilla piirteillä ei oikeastaan ole kovin paljon väliä, sillä kirjoittajakin tunsi Etelä-Amerikkaa, toisin kuin Afrikkaa ja Polynesiaa hyvin pinnallisesti.

Itse asiassa tässä kirjassa nousee esiin kaksi sankaria, englantilainen kaivoksen omistaja, joka on nostanut maan piilevät rikkaudet palvelemaan kko maailmaa ja ennen muuta sitä yhteisöä, jossa kaivos sijaitsee. Hänelle kaivos on elämäntyö, ei suinkaan keino rikastua, mille hän ei panekaan painoa.

Mutta ihmiset ovat vain marionetteja suuremien voimien käsissä. Ei heidän tarkoituksillaan ole loputakaan suurta merkitystä.

Kas näin häntä luonnehtii kirjailija:

 Parantumaton -sitä hän oli palvellessaan aineellista edistystä, jonka uskoi vievän järjestyksen ja ja oikeudenmukaisuuden voittoon… Menestykseen sinänsä sisältyi jotakin, mikä moraalisessa mielessä sumensi aatteen. Hän näki San Tomén vuoren hallitsevan Campoa, koko maata, pelättynä, vihattuna, rikkaana, sieluttomampana kuin yksikään tyranni… Charles ei sitä nähnyt. Hän ei voinut nähdä sitä. Eikä häntä voinut siitä syyttää. Hän oli täydellinen, täydellinen… Kuin armottoman painajaisen puristuksessa heittelehtivä nukkuja hän sopersi tarkoituksettomat sanat: ”Aineellinen edistys”.

Tämä siis vuonna 1904.

Toinen sankari on kansanjoukkojen ihailun kohde, Nostromo. Hän on alun perin italialainen macho-tyyppi, jonka elämän sisältönä oli ansaita ihailua suurpiirteisellä olemuksellaan ja käytöksellään. Hän pysyi köyhänä, mutta kunnioitettuna ja antoi ilmeenkään värähtämättä viimeisen lanttinsa prostituoidulle ilman mitään vastapalveluksia.

Tämä lastaajien esimies, Nostromo, pääsee sitten yllättäen suuren hopea-aarteen haltijaksi. Kyse ei oikeastaan ole hopealaivasta, kuten suomalaisen laitoksen otikko kertoo, vaan pienestä proomusta, joka on täynnä hopeaa.

Tuo omaisuus ei sellaisenaan kiinnosta Nostromoa, mutta hän jää sen vangiksi. Enempää ei juonesta kannatakaan paljastaa. Se selviää kyllä lukijalle.

Kolmas elementti romaanissa on kansa, tuo mitään mistään ymmärtämätön lauma, canaille (ks. Vihavainen: Haun canaille tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com), jota tunnottomat demagogit ajavat minne haluavat ja joka helposti innostuu, kun selitetään, että nyt tehdäänkin köyhistä rikkaita. Mikäpä ettei, oiva tuuma!

Kaivoksen rikkaudet houkuttelevat tietenkin paikalle myös rosvot, jotka nimittävät itseään poliitikoiksi. Nuo konnat ovat täysin häikäilemättömiä ja typerä kansa on vahaa heidän käsissään. Komeilla iskulauseilla petetään kansaa yhtä helposti kun namusetä lasta.

Jostakin syystä mieleen tulevat tässä sellaiset maat kuin Nigeria ja Venezuela. Joo, en tiedä niistä mitään.

Joka tapauksessa kirjassa voi sanoa olevan myös positiivisia sankareita, joihin ilman muuta kuuluu niin kaivoksen omistaja-johtaja kuin myös Nostromo. Aineellinen edistys jatkuu, mutta sehän on viime kädessä hallitsemattomampi kuin edes se sekamelska, jonka rosvopoliitikot saavat aikaan. Mitä siitä oikeastaan voitiinkaan vielä tietää vuonna 1904?

 Mutta siitä emmem itse asiassa saakaan lukea sen enempää. Sankarit, ja heistä erityisesti tuo suuri hombre, Nostromo (”Puosu”) alias Ganbattista Fidanza elää jälleen toisten ihailusta ja kaivoksen omistaja-johtaja kutsumustyöstään. Rosvot häädetään, mutta elämän tragiikkaa ei voida hävittää.

Roskaväen valta

Roskaväen valta on palannut

Poliittinen korrektius lienee syynä siihen, ettei nykyään enää missään näe käsitettä ”roskaväki”. Ilmeisesti koko ajatus siitä, että jotakin ihmisjoukkoa pidettäisiin jollakin tavalla huonompana kuin kaikkia muita joukkoja, on valtakulttuurimme näkökulmasta sopimaton. Kukaties tähän sisältyy jonkinlainen vaistonvarainen pelko siitä, että jos erotellaan toisistaan paremmat ja huonommat ihmiset, annetaan pikkusormi pirulle, joka ennen pitkää kehottaa tekemään noille huonommille jotakin pahaa.

Poliittinen korrektius ei perustu asioiden rationaaliseen pohtimiseen vaan pikemminkin sen kieltämiseen. Muodikkaana pyrkimyksenähän on ollut herkistää tajuntaa kaikenlaisten sortavien rakenteiden ja instituutioiden havaitsemiselle. Näihin kuuluvat kaikki hierarkiat, kiellot ja viime kädessä myös moraaliset arvostelmat. Nehän toimivat vastoin foucault’laisittain käsitetyn ihmisen vapautumisen intressejä. Sisäinen herruus on se viimeinen linnake, joka ihmisen tulee voittaa. Sen jälkeen hän sitten voi vapaasti olla oma itsensä, vaikkapa oma inhottava itsensä.

Kun käsitys vapaudesta nykyään jo alkaa olla näin syvällinen, ei ole kumma, jos voimme havaita, että lehdistömme suitsuttaa yhä uudelleen kritiikittömästi kaikelle ”vapauden” tai peräti ”demokratian” nimissä harjoitetulle mellakoinnille olipa sen syy mikä tahansa. Tahririn aukion sankarit olivat ja ovat kovassa kurssissa, vaikka mitään tolkullista parannusta Egyptin onnettomaan tilanteeseen ei ole syntynyt. Maidanin polttopullomiehet  on aivan kritiikittömästi leimattu maan vapauttajiksi vaikka he tuskin saivat aikaan muuta kuin demokraattisen järjestelmän epävakauden ja kansalaissodan. Fergusonin ryöstelijät ovat saaneet osakseen roppakaupalla ymmärrystä ja selittelyä ja Rinkebyn vastaavista ilmiöistä on vaiettu, koska kyseessä ovat yksittäistapaukset kuten muuallakin Ruotsissa.

Näyttää siltä, että niin sanottu poliittinen korrektius, tuo kaiken totalitaarisen ajattelun tukijalka, estää kriittisesti pohtimasta sitä, milloin kyseessä on hyväksyttävä kansalaistottelemattomuus ja milloin tuomittava roskaväen valta. Käytännössä lähdetään siitä, ettei jälkimmäistä ole koskaan, koska itse roskaväkeäkään ei ole.

Tässä piilee paha ajatusvirhe. Se, mitä tarkoitetaan termillä ”roskaväki” on täysin reaalinen ilmiö. Muinaiset kreikkalaiset kutsuivat sitä nimellä okhlos (ὄχλος). Sitä vastaavat myös suunnilleen englannin mob, saksan Pöbel, ranskan canaille ja venäjän толпа. Suomalaisen termin ohella ehkä ranskalainen on kaikkein ilmeikkäin, joskaan ei välttämättä aukea sille, joka ei tunne sanan etymologiaa, se nimittäin tulee italian sanasta canaglia, joka viittaa koiratappeluun (tel. canis –koira).

Englanninkielen mob rule kertoo kyllä jo suunnilleen saman asian kuin se, mitä Aristoteles tarkoitti oklokratialla, roskaväen vallalla. Kyseessä oli demokratian vääristymä, sen rappiomuoto, joka siis oli menettänyt ne hyveet, jotka varsinaiselle demokratialle kuuluvat. Aristoteleen mukaanhan jokainen valtiomuoto oli myös taipuvainen rappeutumaan tietyllä, sille ominaisella tavalla.

Octave Aubry Ranskan vallankumouksen historiassaan kuvaa Bastiljin valtausta, joka huipentui siihen, että linnaa puolustanut komendantti, markiisi de Launay hakattiin kuoliaaksi ja hänen sydämensä pistettiin kepin nokkaan, jota sitten laulujen säestyksellä kuljeteltiin ympäri kaupunkia. Aubry toteaa, ettei ”voitto ollut niinkään kansan kuin roskaväen”.

Moinen poliittisesti epäkorrekti ilmaus luultavasti nostattaa jokaisen edistykselliseksi itsensä tuntevan henkilön suuttumuksen: miten roskaväki erotetaan kansasta? Eivätkö kaikki kuulu kansaan?

Vastaus on, että paikka roskaväessä on jokaiselle kansan jäsenelle avoinna, mutta ketään ei pakoteta siihen astumaan. Kyseessä on siis valinta. Kansa voi, organisoituneena voimana, toimia demokratian hyväksi muutoinkin kuin vain äänestämällä. Silloin sen tulee joka kohdassa osoittaa halunsa ja valmiutensa toimia demokratian pelisääntöjen mukaisesti. Mikäli kansaa edustava eli sen nimissä toimiva joukko ei kuitenkaan tähän tyydy, vaan pyrkii keinoja kaihtamatta saavuttamaan omien demagogiensa julistamat päämäärät pelisäänöistä piittaamatta, on kyseessä roskajoukko ja sen valta, oklokratia.

Kysymys ei ole ainakaan ensi sijassa siitä, että roskaväki koostuisi periaatteessa muita huonommista ihmisistä. Sinnehän on kaikilla vapaa pääsy ja kuten voidaan havaita, joukkoon mahtuu kaikkia mahdollisia tyyppejä. On tosin mahdollista ja jopa todennäköistä, että tietyissä ympäristöissä elävät ihmiset, joilla on yhteinen etninen nimittäjä, ovat tavallista taipuvaisempia muodostamaan niitä ”koiralaumoja” (canaille), joille demokraattinen lainalaisen yhteiselämän edellyttämä mentaliteetti on vieras ja jopa käsittämätön.

Tällaisissa tapauksissa olisi asiallista käyttää ilmiöstä sen oikeata nimeä. Kysymys ei ole ”kansan” mielenosoituksesta mikäli autoja poltetaan ja poliiseja ja palomiehiä kivitetään, vaan roskaväen mellakasta. Ero näiden kahden välillä on olennainen ja se pitää kyetä tekemään. Muuten on vaarana, että ns. ”poliittinen korrektius” johtaa täysin epärealistisiin käsityksiin siitä, mitä maailmassa tapahtuu. Epäilemättä erottelun tekeminen vaatii asioiden selostajalta rohkeutta, eikä ole suinkaan varmaa, että hän pystyy sen objektiivisesti tekemään.

Tämä ei kuitenkaan ole oleellista. OIeellista on, että ymmärretään tällaisen eron olevan olemassa ja kyetään asettamaan se olennainen kysymys, joka siitä johtuu.

Katsahdus Kiovaan

Länteen ja Eurooppaan

Käväisin Kiovassa ensi kerran joskus 2000-luvun alussa ja olen sen jälkeenkin pari kertaa siellä pistäytynyt.

Kun nyt taas olin siellä pikku visiitillä, ei erityisen suuria muutoksia ollut paljaalla silmällä havaittavissa. Rakennusbuumi näyttäisi jatkuvan, eikä köyhyys näy ainakaan ulospäin. Jotain uutta saattaa olla siinä, että monikansalliset, eurooppalaiset hipsterit kansoittavat muodikkaita kahviloita. Jo vanha ilmiö on, että kaikkinainen kulinarismi kukoistaa kuin Pietarissa ikään.

Mutta muuttuuhan maa koko ajan, kuten muutkin, näinkin lyhyen ajan sisällä.

Nyt, puoli vuosikymmentä Euromaidanin alkamisen jälkeen, mielipidemittaukset kertovat enemmistön ukrainalaisista kääntyneen länsimielisiksi. Ennen tuota tapahtumasarjaa suhde oli toisin päin.

Toki ukrainalaisilla on vanhoja eurooppalaisuuden perinteitä. Niin sanotun Liettuan Venäjän yhteydessä länsimaisuus, etenkin Liettuan ja Puolan katolisuuden takia, oli vahvasti tunkemassa Ukrainaan. Muistona tästä on vielä uniaattikirkko, jota Stalin yritti aikoinaan juuria. Ja Ukrainan ortodoksikirkkohan ei enää ole Moskovan alainen.

Eurooppalaisuutena ukrainalaiset muistavat myös Magdeburgin oikeuden kaupungeissaan, Pjotr Mogila ja Grigori Skovoroda, kuten muistetaan, edustivat täällä jo sivistystä aikana, jolloin moskovalaiset keskittyivät rakentamaan saunoja ja makaamaan pangolla.

Moskal on ilmeisesti ikivanha haukkumasana, jota on käytetty erottautumiseen isovenäläisistä. Moni muistaa, miten Euromaidanin alkuvaiheissa väkijoukko aloitti keinumisen ja skandeerasi: se, joka ei nyt keinu, on moskali! (Kto ni skatšet, tot moskal, ukrainaksi «Хто не скаче, той москаль»).

Tässä kuitenkin viitataan moskovalaismielisyyteen eikä kieleen sinänsä. Toki noista suomalais-tataarilaisista moskaleista eli muskoviiteistä kunnon ukrainalainen patrioottisen legendan mukaan eroaa myös rodullisesti eli geneettisesti, mutta tämä nyt taitaa aika harvoin olla ihan vakavasti tarkoitettua rasismia.

Ymmärrän mainiosti nationalismia ja sen oikeutettuja vaatimuksia: kullekin kansakunnalle kuuluu vapaus kehittää omia instituutioitaan vapaana ulkopuolisesta sorrosta. Siitähän meilläkin on nautittu jo kauan.

Ukrainan tuhatvuotinen suhde Venäjään on ollut varsin kompleksinen ja ukrainalaiset siinä ovat yleensä olleet kärsivänä osapuolena, vaikka lännessä kylmän sodan aikana olikin tapana niputtaa aina yhteen Neuvostoliiton slaavilaiset kansat ja esittää ne kansallisten vähemmistöjen vastapoolina, eräänlaisena herrakansana. Mutta se nyt oli sitä kremlologiaa.

Kun Ukraina muiden joukossa sitten aivan yllättäen vapautui liitostaan, syntyi tietenkin myös ylilyöntejä. Omaa, ei-venäläistä identiteettiä ja erottautumista isovenäläisyydestä on kuitenkin siitä lähtien rakennettu ilmeisen määrätietoisesti. Kielipolitiikka on tässä ollut tärkeällä sijalla.

Ainakin vielä pari vuosikymmentä sitten kieliasiaa pidettiin tavallaan toissijaisena, kun nationalistikaan usein ei oikein osannut ukrainaa. Tärkeämpää kuin kieli oli mieli.

Eipä sikäli, eihän fennomaanienkaan ensimmäinen sukupolvi juuri suomea osannut. Sen suomenmielisyydessä ei sen sijaan ollut valittamista.

Meillä Suomessa suomalaistuminen kävi sitten jopa yllättävän nopeasti ja näyttää siltä, että myös Ukrainassa oppiminen on edennyt ripeästi.

Venäläisvoittoista ja ukrainalaisvoittoista kansaa on Ukrainassa ollut suunnilleen saman verran, eikä venäjän kieleen nähden ilmene mitään ennakkoluuloja ainakaan nyt Kiovan tapaisella kaksikielisellä alueella. Länsi-Ukrainassa asia voi olla toisin.

 Näyttää siltä, ettei tässä patin vuosikymmenen mittaan varsinaista vallankumousta ole tapahtunut kielitaidossa, mutta sen sijaan kyllä selvä muutos asenteissa toisaalta Euroopan ja toisaalta Euraasian unioniin nähden ja tämähän jo koskee identiteettitasoa.

Ukrainalaisuus ja kansalliset myytit on nyt nostettu vahvasti esille. Holodomorin muistomerkki museoineen on seissyt paikallaan jo useita vuosia. Nyt myös Mikaelin luostarin seinälle on sijoitettu kaikkien Itä-Ukrainassa kaatuneiden usean tuhannen sotilaan kuvat, mikä on aika vaikuttava näky.

Lisäksi Itsenäisyyden aukiolle (Maidan nezaležnosti) johtavalle rinteelle on myös sijoitettu Maidanilla surmansa saaneiden yli sadan ihmisen kuvat ja itse aukiolle on pystytetty merkillinen museo, jossa suurilla telineillä on kuvia vuoden 2014 tapahtumista ja jopa niistä facebook-sivuista, joilla oli tärkeä rooli ”vallankumouksessa”.

Sillä vallankumouksenahan noita tapahtumia esitetään eikä aiheetta. Kiinnostavaa on, että tuo tapahtumasarja on saanut hyvin erikoisen ja juhlallisen nimen: Arvokkuuden vallankumous (revoljutsija dostojnstva - Революція гідності ).

Tuo arvokkuus tässä tapauksessa tarkoittaa ihmisarvoa (lat. dignitas, kr. thymos – θυμός, saks. Menschenwürde ja venäjäksi siis достойнство, jne.).

On pakko sanoa, että kyseessä on poikkeuksellisen ylpeä termi, joka panee ajattelemaan. Tässä tapauksessahan sentään väkijoukko ryhtyi demokraattisessa maassa räikeään ulkoparlamentaariseen toimintaan, jonka kautta pantiin viralta normaalien pelisääntöjen mukaan virkaansa valittu presidentti ja mullistettiin maa muutenkin.

Toki paikalle oli saapunut ja siellä sitkeästi mieltään osoitti hyvin huomattava määrä ihmisiä, mutta olihan se sentään vain murto-osa niistä, jotka olivat käyttäneet normaalia äänivaltaansa vaaleissa.

Yleensä historiassa tuollaisen torikokouksen osallistujista käytetään tylyä sanontaa roskajoukko (mob, canaille, tolpa jne.,( ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=canaille ). Termi ei viittaa ihmisten sosioekonomiseen asemaan tai edes älylliseen tasoon, vaan lauman ominaisuuteen laumana (ks. m. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=joukkosielu ).

Laumaltahan puuttuu sekä järki, tahto että omatunto ja se noudattaa omia lakejaan, joiden yhteydessä sana arvokkuus ei yleensä tule lainkaan mieleen. Näistä lauman ominaisuuksistahan Gustave Le Bon aikoinaan kirjoitti ja kirja on taas suomeksi saatavissa.

On tietenkin totta, että laumalla on historiassa useinkin ollut tärkeä merkitys. Etenkin Ranskassa se on jopa ratkaissut historia suunnan ja jopa vienyt sitä kohti edistystä, sikäli kuin voimme päätellä.

Kuitenkin jopa Ranskan vallankumouksen ihailijoille tuottaa varmasti tuskaa ylistää myös lauman (foule) toimia ikään kuin arvokkuuden ilmentyminä.

Kyllä se joukko, joka repi ihmisiä kappaleiksi ja kantoi Bastiljin komendantin, markiisi de Launay´n päätä kepin nenässä ympäri kaupunkia, oli ennen muuta roskajoukkoa, vaikka sillä saattoi ollakin ns. edistyksellinen historiallinen roolinsa.

Kiovassa valtaa vastaan mellakoineet saivat marttyyrien kruunun. Kun jotkut roistot, joiden henkilöllisyys tietääkseni on tänäkin päivänä hämärän peitossa, alkoivat piiloistaan (ilmeisesti hotelli ”Ukrainasta” käsin) ampua suojattomia ihmisiä, menetti hallitus viimeisenkin legitimiteettinsä.

 Nuo yli sata murhattua saivat sitten yhteiseksi nimekseen ”Taivaallinen sotnia” -небесная сотня. Heidän kuvansa koristavat nyt Ukraina-hotellin viereistä rinnettä.

En nyt halua tässä pohtia, saati spekuloida sillä, kuka tuossa kumouksessa oikein teki mitäkin. Totean vain, että sille annettu termi ”arvokkuuden vallankumous” on kovasti ajankohtainen (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=dignity ).

Koko maailmassa nimittäin puhutaan nyt paljon arvokkuudesta. Siitä puhe, mistä puute, sanoo vanha viisaus, millä en nyt ainakaan erityisesti viittaa noihin Euromaidanin tapahtumiin, mutta käyttöön otettu käsite herättää kyllä huomiota.

Mieleen tulee väistämättä, miten erilainen noiden Kiovan mielenosoitustenkin lopputulos olisi voinut olla ilman tuota mieletöntä ja luihua joukkomurhaa.

Maailmassa on tehty vallankumouksia ilman, tai ainakin lähes ilman marttyyrejä. Uskaltaisin kuitenkin sanoa, että marttyyrien veri on aatteiden lannoitusaineista parhain ja se näyttää toimivan myös Kiovassa.

Ellei koko asiasta olisi tullut kammottavaa tragediaa, se olisi myös voinut päättyä komediana eli saada onnellisen lopun. Silloin siitä käytettäisiin nyt aivan erilaista nimeä.

Mitäpä sanoikaan Mefistofeles Faustille: Das Blut ist ein ganz besonderer Saft -on veri neste verraton!

Hotellin, siis tämän Ukrainan naapuriin ollaan nyt rakentamassa uutta museota, joka on omistettu Euromaidanin tapahtumille. Se ei ole Kiovassa nyt edes ainoa rakenteilla oleva museo.

Vuoden 1918 sodan syyt

Vuoden 1918 sodan unohdetut syyt

Kun Suomessa vuonna 1918 ruvettiin sotimaan, oli jokaiselle selvää, että se vallankumous, joka meillä julistettiin, oli levinnyt tänne itärajan takaa. Ilman sikäläistä kaappausta ei meillä mitään aseellista nousua olisi ollut. Sekä aseet että esikuva olisivat puuttuneet eikä olisi ollut sitä poliittista ja sotilaallista tukeakaan, jonka määrästä ja merkityksestä on joskus kiistelty.

Kun kysytään, mikä oli syynä vuoden 1918 sotaan, täytyy ensin miettiä mitä tarkoitetaan syyllä. Syitähän on monen tasoisia ja kannattaa ottaa huomioon, ettei asioille suinkaan aina ole yhtä riittävää syytä eikä riittävä syy ole sama asia kuin välttämätön ehto. Yhtä riittävää syytä ei usein edes ole.

Sitten voidaan ja historiassa tuleekin aina myös asettaa kysymys tavoitteesta, teon intentionaalisuudesta ja politiikan kyseessä ollen kysyä, kuka oli syyllinen. Samalla on selvitettävä, mitä asioita teon tavoitteina itse asiassa oli ja kuuluivatko niihin ne, mahdollisesti katastrofaaliset, seuraamukset, jotka sitten tapahtuivat.

Kun ikkuna rikkoontuu ja havaitaan, että sen rikkoi heitetty kivi, tiedämme varmasti, että kiven heittäminen oli asian syynä. Rikkoontumiselle se oli riittävä syy.

Mikäli löydämme todistajat sille, että kiven heitti muuan pikkupoika, olemme löytäneet asialle syyllisen. Jos vielä ilmenee, että pikkupoikaa yllytti muuan aikamies, joka antoi vielä pojalle kiven (sellaisia ei muutoin ollut löydettävissä  mailla halmeilla), alkaa kuva täydentyä. Olemme löytäneet intention.

Vaikka poika oli syyllinen, ei asiaa ole vielä tyhjentävästi selitetty sillä, että kuvataan hänen tekonsa. Tekoa ei suurella varmuudella olisi koskaan tapahtunut ilman tarvittavaa välinettä ja yllytystä. Ainakin edellinen oli asian välttämätön ehto, hyvin todennäköisesti toinenkin.

Pojan valmius tekoon on kuitenkin vielä syytä ottaa huomioon. Hänellä sattui olemaan kaunaa ikkunan omistajia kohtaan, sillä hän oli saanut niiltä selkäänsä ja halusi kostaa. Kun nyt paikalla yllyttämässä oli aikamies, joka oli paljon vahvempi kuin ikkunan omistaja, oli syytä olettaa, että temppu voidaan tehdä rankaisematta. Toimeksi siis vain!

Tässä on kuva vuoden 1918 tapahtumista, jota moni pitää rienaavana. Sitä se onkin ja mielestäni itse kunkin kannattaisi ainakin silloin tällöin irrottautua poliittisesta korrektiudesta ja ainakin kokeilla asioiden ajattelemista ilman emotionaalista painolastia.

Vuoden 1918 kapina tehtiin maailman demokraattisinta poliittista järjestelmää vastaan sen pelisääntöjen mukaan pelattaessa tappiolle jääneen osapuolen toimesta. Kyseessä oli siis demokratian kriisi, oikosulunomainen tarttuminen siihen aseeseen, jonka naapuri tarjosi ja toimiminen sen esimerkin ja lupausten innoittamana, vastoin jopa omia poliittisia perinteitä.

Myötävaikuttavana tekijänä on ilman muuta otettava huomioon nälkä ja työttömyys, jotka iskivät äkkiä ja kovasti. Nekin johtuivat sidoksista vanhaan emämaahan.

Suomi oli pahasti riippuvainen elintarvikkeiden tuonnista ja kun viljaa ei enää saatu Saksasta eikä Venäjältä, oli uhkaamassa todellinen nälänhätä, siis ihmisten kuoleminen nälkään.

Tässä tilanteessa olisi todella tarvittu demokratiassa aina välttämätöntä kykyä kompromisseihin, vaikka sitäkään ei voi syödä. Olisipahan ainakin todistettu, että jokainen yrittää parastaan.

Kun valta loppujen lopuksi suistui kaduilla mellakoivan roskajoukon (canaille, mob) käsiin, oli katastrofi valmis. Sosialidemokraattisista poliitikoista ei ollut sitä estämään. Demokratiaa vastaan suuntautuneen aseellisen kapinoinnin leviäminen Venäjältä Suomeen oli väistämätöntä.

Järjestyksen palauttamiselle on viimeisen puolen vuosisadan kuluessa tullut ikävä kaiku. Tämä alkoi joskus 1960-luvulla ja vanhat ihmiset muistavat vielä näytelmän Berliini järjestyksen kourissa.

Ajatus siitä, että epäjärjestys olisi jotakin parempaa ja luovempaa kuin järjestys, on siitä pitäen kuulunut ns. kulttuuriväen aksiomaattisiin totuuksiin. Myös hävittämisen intohimo on luova intohimo, sanoi jo aikoinaan Bakunin.

Ikävä tosiasia kuitenkin on, että mikäli halutaan syödä, tarvitaan järjestystä. Venäjällä tämän oppiminen vei useita vuosia, joiden kuluessa syötävää oli niin vähän, että miljoonat ihmiset poistuivat sen takia muonavahvuudesta.

Suomessa tuhansia tapettiin raakalaismaisesti ja juhlittiin sitten sen päälle voittoa vihollisesta, jollaiseksi julistettiin Venäjä, bolševikkien hallitsema Venäjä. Omat punikit olivat vain pettureita ja hyökkääjän apulaisia.

Voittajia ei tuomita, pobeditelej ne sudjat, sanoi jo aikoinaan Kaariina II ja oli väärässä. Ennemmin tai myöhemmin kaikki tai ainakin kaikki löydetyt vääryydet kaivetaan esille ja tutkitaan ja tuomitaan. Tosin niiden tekijät ovat usein jo manan majoilla.

Meillä on nyt puolen vuosisadan ajan valinnut vuoden 1918 tutkimuksessa kotimainen, vääryyksien likeisemisen näkökulma, mikä on tarkoittanut sitä, että tapahtumien varsinaisesti ratkaisevat, kansainväliset yhteydet on ignoroitu ja tuijotettu sen sijaan kotimaisiin tapahtumiin.

Onhan niissä ollutkin niin sanotusti seksikästä aineistoa. Köyhän ihmisen ansaitsematon teloitus on aina asia, jollaisesta suuri yleisö mielellään lukee. Se on sitä ainesta, josta bestsellerit ja hollywood-hitit tehdään. Mikrohistoria ja matala katse ovat viettäneet juhlia ja draaman ja tragedian äärellä pöyristyminen on saavuttanut ehkä äärimmäiset rajansa.

Samaan aikaan on unohdettu kysymys koko tuon suuren tapahtumasarjan syistä ja syyllisistä. Useinkin vain joukon jatkona mukaan menneet ja syyttömästi teloitetut ovat saaneet osakseen päähuomion ja runsain mitoin sympatiaa, kun taas kurittajat ja rankaisijat ovat kohdanneet moraalisen tuomion ja halveksunnan -syyllisyyden taakka lankeaakin siis heille.

Mutta entä se asioiden suurempi tausta? Viimeiset puoli vuosisataa on tuijotettu siihen, etteivät punaiset myyneet Suomen itsenäisyyttä vaan jopa tinkivät rajoista kun ns. punaista valtiosopimusta tehtiin. Vuonna 1917 he sitä paitsi olivat olleet itsenäisyyspyrkimysten kärjessä.

Voidaanko siis lainkaan puhua Suomen vallankumouksen syttymisestä Venäjän bolševikkikumouksen leviämisenä?

Totta kai voidaan ja pitääkin. Täytyykin vain ihmetellä, miksi näin lakattiin käytännössä tekemästä, vaikka asiaa oli puolen vuosisadan ajan pidetty itsestäänselvyytenä, mitä se onkin.

Tosiasia kuitenkin on, että missään merkittävässä näiden asioiden kuvauksessa ei ole enää herran aikoihin nostettu esille tätä ratkaisevaa asiaa. Poikkeuksena voidaan mainita Ohto Mannisen tutkimus, joka julkaistiin sellaisessa projektissa, jonka tuotteet eivät edes tulleet kirjakauppoihin vapaaseen myyntiin, vaan oli tilattava kotiin.

Kyseessä olevaa projektiakin nimitettiin ainakin sen vastustajien toimesta erikoisella nimellä SIAT (Suomen itsenäisyyden alkutaival). Se keskittyi valkoiseen osapuoleen.

Itse asiassa suhtautumisessa Venäjän merkitykseen vuoden 1918 tapahtumissa voidaan todeta ns. paradigman muutos, joka ei tosiasiassa ollut tulosta uusista tutkimustuloksista, vaan uudesta fokuksesta: keskittymisestä Suomen tapahtumiin.

Syitä voidaan vain aavistella. Suuri vasemmistoaalto nosti tuohon aikaan unohdetun kansan vahvasti esille historian pimennoista ja tavallaan rehabilitoi sen. Se oli sinänsä ansaittua ja tarpeellista.

Venäjä-ulottuvuuden korostamista oli myös aikoinaan käytetty rajusti ns. ryssävihapropagandan välineenä ja siitäkin oli jo syytä päästä eroon. Aplodeja tästäkin.

Ja viimeisimpänä mutta ei vähäisimpänä: itse suuri (kuten nyt ymmärrettiin) Lenin oli kertonut, ettei Neuvosto-Venäjä koskaan syyllistynyt vallankumouksen vientiin. Mikäli siis tutkimme Suomen vallankumousta, oli metodisena lähtökohtana oltava sen kypsyminen Suomessa sisäisen luokkataistelun kiristyessä, ei suinkaan sen importointi tai eksportointi.

Saattoihan se asian noinkin hahmottaa. Siltä se näytti, kun katse kohdistettiin tiettyihin paikkoihin. Mutta lapsi taisi luikahtaa pesuveden mukana pois.

Tulee olemaan kiinnostavaa seurata, onko aika jo kypsynyt sille, että palautetaan bolševistinen Venäjä sille kuuluvaan asemaan vuotta 1918 tulkittaessa. Eihän se mikään statisti koskaan ollut, kuten suuruudenhullut omaan nappaansa tuijottajat ovat olleet taipuvaisia ajattelemaan.

Koska Venäjä on nykyään taas muodikasta nähdä Suomelle iänikuisena uhkana, ei henkisiä valmiuksia uudelta eli siis vanhalta näkemykseltä puutu. Sen sijaan luulen, että ylilyönneille taas tuohon uuteen eli siis vanhaan suuntaan on paljonkin tilausta. Näinhän se historiankirjoituksen kehitys tuppaa menemään.