Luutnantti Kizhe, huippuyksiköstä!

Luutnantti Kiže, huippuyksiköstä

Keisari Paavalille oli armeija lähinnä sydäntä ja hän piti kunnia-asianaan muistaa kaikkien upseeriensa nimet, tai ainakin mahdollisimman monet. Myös ylennykset tapahtuivat aina hänen kaikkenkorkeimmalla määräyksellään. Kerran ylennettävien luettelossa kirjuri kirjoitti suureen matrikkeliin uutta kappaletta, joka liittyi luutnanteiksi ylennettäviin: ”luutnanteiksi”( v porutšiki že). Tämän jälkeen piti seurata luettelo ylennettävistä. Sivu loppui parahiksi sanaan ”luutnanteiksi” porutšiki. Kirjuri jatkoi seuraavalle sivulle ja kirjoitti ajan tavan mukaan myös sinne edellisen sivun viimeisen tavun ki. Tämän jälkeen seurasi partikkeli že, joka tarkoittaa tässä yhteydesssä ”taas”, ”puolestaan”. Tarkoitettiin siis, että luutnanteiksi puolestaan ylennetään seuraavat henkilöt. Sen jälkeen seurasi nimilista.

Koska sivun ensimmäiseksi tavuksi tuli edelliseltä sivulta periytyvä ”ki” ja sen jälkeen seurasi tavu že, tapahtui niin, että sivun ensimmäisenä sanana esiintyi kirjainyhdistelmä ”kiže”. Koreasti kirjoitetussa tekstissä näytti siis olevan listan kärjessä nuori ja etevä upseeri, luutnantiksi nyt ylenevä Kiže.

Keisari tietenkin allekirjoitti listan muitta mutkitta ja luutnatti Kiže oli näin syntynyt. Sitä, että kyseisellä henkilöllä oli vain vajavainen olemassaolo, ei kukaan tohtinut keisarille sanoa. Venäläisen ihmisenhän otaksuttiin tuohon aikaan koostuvan kolmesta osasta, jotka olivat sielu, ruumis ja dokumentti. Nyt oli vain kolmas elementti olemassa, mutta ottaen huomioon keisarin tavattoman arvovallan, ei tätäkään seikkaa voinut pitää vähäpätöisenä eikä olemassaoloa käynyt täysin kiistäminen. Niinpä Kiže eteni säädetyssä järjestyksessä alikapteeniksi ja sitten kapteeniksi. Huhun mukaan hänestä olisi nuhteettoman palveluksensa ansiosta muutamassa vuodessa tullut peräti eversti. Tässä vaiheessa oli kuitenkin jo esittäydyttävä keisarille henkilökohtaisesti. Keisarin kansliassa alkoi kuumeinen hyörintä ja pelko levisi kaikkiin arvoluokkiin. Kiže oli tuhottava etteivät muut tuhoutuisi. Mallikelpoisen ja nuhteettoman upseerin rykmenttiä oli valistettava asiasta ja äärimmäisessä salaisuudessa toimitettiin virtuaaliset hautajaiset, jotka kirjattiin kaikkiin tarpeellisiin paikkoihin. Niinpä voitiin, keisarin allekirjoittaessa uutta ylennettävien luetteloa, surulla todeta, ettei Kiže voinut saapua keisarin vastaanotolle, koska hän oli läheistensä ja koko rykmentin suureksi suruksi tapaturmaisesti kuollut.

”Sääli”, sanoi keisari karun lapidaariseen tapaansa. ”Hän oli hyvä upseeri”.

Koska Kiželtä puuttuivat ruumis ja sielu ei hänen traaginen tuhoutumisensa herätä kansliamaailman ulkopuolella todellista myötätuntoa. Hän oli kuitenkin tavallaan olemassa eikä hän ole yksittäistapaus enempää Venäjällä kuin muuallakaan. Vaaliluetteloissa, valtionapua nauttivien yhdistysten jäsenluetteloissa Suomen Akatemian huippuyksiköissä ja monessa muussakin paikassa on aina ollut ja on ihmisiä, jotka ovat Kižen kaltaisia. Runeberg totesi Klingsporista, että tämän ”sankarura oli komissariati” ja ettei tätä todellisuudessa koskaan kiinnostanut kunnia, vaan ”vati”. Byrokratian logiikan mukaisesti hänen joka tapauksessa todettiin kunnostautuneen sotilaana ja siksi hän pääsi johtamaan koko Suomen puolustusta vuonna 1808. Tässä hänen merkittävimmät päätöksensä melko yllätyksettömästi sitten liittyivät leipomiseen, joka määrättiin tapahtumaan sotilaallisesti varsin tolkuttomalla hetkellä. Jossakin mielessä Klingsporia voinee pitää Kižen arvollisena kollegana. On todennäköistä ja jopa varmaa, että myös tulevana itsenäisyyspäivänä kunniamerkin saa monta henkilöä yhtä pätevin perustein.