Ylpeä rooli

 

Venäläisen erityisyyden juuria

 

Nykyään on muotia selittää Venäjää ja venäläisyyttä kovin kaukaisilla asioilla. Keskiaika on mainio varasto kaikenlaista omituisuutta ja sieltä löytyy aina jotakin tarvitseville. Tiivistäen voidaan sanoa, että Venäjä on aina ollut sitä ja sitä eikä koskaan tätä tai tuota. Tämä näyttää tyydyttävän monien tiedolliset tarpeet.

Itse en suinkaan sulje pois enempää tataarilais-mongolisen despotian kuin hesykastisen mystiikan merkitystä Venäjän kehitykselle. Jotakin mahtanee merkitä jopa suomalainen verenperintökin, mutta vaikeudet tulevat silloin, kun pitäisi sanoa, mikä nimenomainen merkitys niillä kullakin on ollut.

Historiassa on valitettavasti niin paljon erilaisia vaikuttavia voimia, että on tuskin koskaan mahdollista tislata niistä esille jonkun nimenomaisen tekijän vaikutusta, sitä paitsi aina löytyy myös sellaista ainesta, joka on kauniille teorialle vastakkaista. Ei sitäkään oikein ole sallittua pyyhkäistä noin vain syrjään, jos halutaan olla vakavasti otettavia.

Aikoinaan pohdiskeltiin paljon saksalaisuuden erikoislaatua, sen poikkeavaa kehitystietä (Deutsche Sonderweg), joka selittäisi alttiuden natsismille ja vastakohtaisuuden demokraattiseen mielenlaatuun nähden.

Kuitenkin Saksa oli Euroopan sydämessä ja koostui hyvinkin erilaatuisista osista, joilla oli kullakin oma historiansa. Kaikki eurooppalaisen yhteiskunta- ja aatehistorian merkittävämmät murrokset kuuluivat myös saksalaisten maiden historiaan.

Luulen, että Saksan erikoisuuksien pohdiskelijat saivat aikoinaan älyllisen tyydytyksen työstään ja mielestään ymmärsivät, miksi natsismin täytyi tulla maailmaan. Sitä en tiedä, miten heidän päättelynsä edesauttaa nykyisen nyhverö-Saksan ymmärtämistä, jonka symboliksi hyvin sopii Der Deutsche Michel, tuo flegmaattinen lallus (ks. Vihavainen: Haun deutsche michel tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com).

Historialliset selitykset ovat usein hyvin houkuttelevia, mutta niissäkin on syytä pysyä kohtuudessa ja pitää ainakin silmällä myös lähimenneisyyttä, vaikka satojen vuosien päässä häämöttävä muinaisuus tuntuisikin aivan erityisen hyvältä selittäjältä.

Lähimenneisyyden voi nimittäin ainakin katsoa vaikuttaneen varmasti nykyisyyteen aivan suorallakin vaikutussuhteella: Hitlerin ajan saksalaiset muistivat hyvin sen sodanjälkeisen rankaisupolitiikan, joka kohdistui viattomaan siviiliväestöön ja jota perustetiin selittämällä oikein virallisesti saksalaiset yksin sotaan syyllisiksi.

Venäjä, Neuvostoliiton hahmossa, nousi supervallaksi nimenomaan kommunismin tunnusten alla. Jo tsaarin aikana se oli ollut suurvalta, mutta supervallan käsite oli jotakin uutta auringon alla. Ideologian todistelut siitä, että se olisi koko maailman todellinen johtaja ja koko historian korkein saavutus, eivät tuntuneet ainakaan kaukaa haetuilta.

Supervallan status oli hankittu käsittämättömän suurin ihmisuhrein, jotka olivat hyvin todellisia ja kaikkien tuntemia. Neuvostosysteemin romahdus merkitsi siten äkillistä pudotusta hyvin korkealta. Itsekehun alalla Neuvostoliitto oli saavuttanut luultavasti uuden maailmanennätyksen ja päässyt ainakin natsien rinnalle, ellei ohikin. Nyt kupla puhkesi.

Romahdukseen liittyi taloudellinen ahdinko, joka on verrattavissa Saksan 1920-luvun alkuun. Kuten mielipidetutkimukset osoittavat, kommunismi oli äkillisesti menettänyt maineensa, mutta eihän tämä tehnyt tyhjäksi sitä maailmanhistoriallista urotyötä, jonka Venäjä oli tehnyt miljoonauhrein voittaessaan Saksan. Myös supervaltaisuuden gloorian menetys jäi kaihertamaan.

Vielä 2000-luvun alkupuolella enemmistö venäläisistä suhtautui mielipidemittausten mukaan skeptisesti Venäjän mahdollisuuksiin palata jälleen suurvallaksi. Usko tähän mahdollisuuteen lisääntyi merkittävästi vasta Krimin kaappauksen jälkeen. Sitten alkoikin vanha suola janottaa.

Kun Venäjä nyt on joutunut vanhaan, klassiseen asemaansa, jossa koko läntinen Eurooppa on asettunut sitä uhkaamaan, on sen reaktio varsin ymmärrettävästi ollut samanlainen kuin 1800-luvulla vuosien 1830-1831 ja 1863-1864 Puolan kapinoiden aikana. (ks. Vihavainen: Haun meidän ja teidän vapautenne tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com).

Suurvaltaisen imperialismin haamusärkyyn on liittynyt pahastuminen siitä, että ”sivulliset” julkenevat puuttua ”slaavien perheriitoihin”. Puolan kapinoiden kukistamiseen liittyi törkeä yritys koko puolalaisuuden tuhoamiseen, mikä oli rikollista politiikkaa millä tahansa mittarilla. Silti asia vetosi venäläiseen isänmaallisuuteen, kun siihen liittyi Euroopan esittämä uhkaus.

Kommunistivallan kausi kesti Venäjällä pari kertaa kauemmin kuin Itä-Euroopan ns. kansandemokratioissa. Se merkitsi sitä, ettei sen romahtaessa Venäjällä ollut enää elävää muistoa siitä, mitä oli olut ennen vallankumousta.

Ideologian tasolla tämä senioriteetti merkitsi sitä, että Neuvostoliiton status oli laadullisesti ylempänä kuin Itä-Euroopan maiden. Neuvostoliitossa kerrottiin rakennetun kehittynyt eli kypsä sosialismi (razvitoj l. zrelyj sotsializm), jollaista Itä-Euroopassa vasta rakennettiin. Venäjällä sen sijaan rakennettiin täyttä häkää jo kommunistista yhteiskuntaa.

Tämä johtoasema koko maailmanhistorian kehityksessä oli tietenkin ylpeä rooli ja siitä myös seurasi, että pidemmälle ehtineenä Neuvostoliitto antoi normin koko muulle maailmalle, joka lainomaisesti oli ennemmin tai myöhemmin siirtyvä sosialismiin ja sitten kommunismiin.

Myös Itä-Euroopan kansandemokratiat olivat tietenkin sidottuja neuvostoliittolaisen mallin toteuttamiseen ja olivat omaksuneet tavoitteekseen tuon kehittyneen eli kypsän sosialismi rakentamisen. Kun se olisi saavutettu, tulisi niiden vuoro alkaa rakentaa kommunismia, jonka Neuvostoliitto silloin olisi jo kaiketi saavuttanut.

Toisaalta mikään toinen maa ei voinut antaa normejaan uranuurtajamaalle, koska ei ollut vielä ehtinyt yhteiskunnallisessa kehityksessään niin pitkälle. Itse asiassa mistään ei löytynyt kriteereitä, joiden mukaan Neuvostoliiton reaalisosialismia olisi voinut arvostella. Sen työväenluokan kollektiivista viisautta edustava puoluekin teki aina päätöksensä yksimielisesti.

Jälkikäteen ajatellen tuntuu uskomattomalta, että niin monet myös ns. älymystön piiriin itsensä lukevat henkilöt ottivat tämän anti-intellektualismin aivan vakavasti jopa -ja erityisesti- ulkomailla.

Venäjällä oli tietenkin pakko olla ainakin hyväksyvinään tämä ajatus puoluevaltion erehtymättömyydestä ja pyhyydestä. Jos nyt ei kuitenkaan uskonut kommunismiin, olivat reaalisia asioita ainakin suurvaltaisuus ja isänmaallisuus, sekä tietenkin kaikkea valvovan ison veljen ”kaikkinäkevät silmät ja kaikki kuulevat korvat”, joista runoilija Lermontov jo 1830-luvulla puhui.

Samanlaiset asiathan ne pitivät myös Hitlerin hallintoa pystyssä, mutta tässä tapauksessa ne oli ymmärrettävä toistensa vastakohdiksi.

Venäläinen nykytodellisuus ammentaa nyt suurvaltaisuuttaan ja chauvinismiaan ennen muuta1900-luvun runsaista varastoista. Niillä oli suoranaiset edeltäjänsä 1800-luvulla, eikä mikään estä etenemästä aina keskiajalle asti, kun nykytilanteen historiallisia juuria haetaan.

Lähimenneisyyden laiminlyöminen olisi tässä kuitenkin suuri virhe, kuten monet Venäjä-spesialistit ovat todenneetkin (ks. Vihavainen: Haun graziosi tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Venäjän nykyinen nousu maailman häiriköksi ja sen asettuminen Euroopan vastapooliksi on sangen valitettava asia, jota ei voi pitää ennalta määrättynä. Mitään periaatteellista uutta tässä asetelmassa ei kuitenkaan ole ja sen ymmärtämiseksi on syytä ensin katsoa lähelle ja vasta sitten kauemmas.

 

Traaginen Herodes

 

Yksi styränki

Flavius Josefus, Juutalaissodan historia. Kreikan kielestä suomentanut Pauli Huuhtanen. WSOY 2004, 644 s.

 

Olen usein esittänyt Herodesta, viimeksi pari viikkoa sitten eräässä pikkujoulussa ja mieleeni ovat jääneet oululaispoikien keksimät kohtaukset, joissa tämä hallitsija, jonka asemansa takia olisi pitänyt olla Jumalan tahdon toteuttaja maan päällä, osoittautuikin turhamaiseksi sadistiksi ja vääräksi valtiaaksi, tyranniksi.

Lastenmurha jää Herodeksen törkeimmäksi ilkityöksi ja vaikea olisikin keksiä mitään suurempaa syntiä kuin viattomien tahallinen tappaminen. Motiivina asiassa oli pelko oman aseman menettämisestä, joka sinänsä on inhimillistä heikkoutta, kuten myös todellisen kuninkaan ja hyvyydestään kuuluisan murjaanien hallitsijan pilkkaaminen ihonvärin takia.

Olikohan tässä muuten peräti ensimmäinen tunnettu tapaus rasismista, tuosta kaiken pahuuden perimmäisestä lähteestä, kuten me edistysmieliset asian nykyään ymmärrämme? Hullunkurista joka tapauksessa on, että hyvyyden ja kunnollisuuden symboli, tuo kelpo murjaani on jollakin logiikalla tullut eräänlaiseksi aikamme epähenkilöksi…

Joka tapauksessa Herodeksen hahmo kaiken pahuuden olennoitumana on kiinnostava. Hänethän kuvataan myös Raamatussa hirviöksi. Betlehemin lastenmurha oli osoitus määrättömästä julmuudesta.

En kuulu niihin, joita ihmisten tappaminen ja kidutus loputtomasti kiinnostavat, mutta Herodeksen persoona vaikuttaa sen verran erikoiselta, että siitä teki mieli tietää enemmän.

Yllättäen kaikkitietävässä wikipediassa onkin tästä aiheesta poikkeuksellisen pitkä artikkeli jopa suomeksi. Päätin kuitenkin vielä katsoa, mitä aikalaislähteet hänestä kertovat ja millaiseen kehykseen hänet asettavat. Sillloin olennaista lukemista on Flavius Josefuksen Juutalaissodan historia, tarkemmin sanoen sen puolentoistasataa ensimmäistä sivua.

Josefus oli orjuuteen joutunut, ylhäistä sukua oleva juutalainen, joka syntyi vasta kolmisenkymmentä vuotta Herodeksen kuoleman jälkeen, mutta eli siis aikana, jolloin tuosta hallitsijasta oli vielä runsaasti muistitietoa ja muitakin lähteitä.

Josefus kehuskelee objektiivisuudellaan ja Juutalaissodassa hän kuvaa enimmäkseen asioita, jotka tapahtuivat hänen elinaikanaan ja jotka hän arvelee hyvin tuntevansa. Toki kirjasta paistaa pyrkimys miellyttää roomalaisia, joiden rooli Lähi-idässä oli suuri jo Herodeksen aikana.

Kirjan alussa Josefus käy läpi juutalaissotaa edeltävän ajan tärkeimpiä tapahtumia, joita ovat tietenkin sodat ja verityöt. Teksti on lähes uskomatonta juonittelun, salamurhien ja joukkomurhien kronikkaa. Aina silloin tällöin mainitaan ohimennen, että tapettuja oli esimerkiksi kuusituhatta. Onpa sitä Jordanin virran ympäristöä vedellä kasteltu vuosien mittaan!

Ajan ympäristö oli tietenkin sotainen eikä mikään ollut ansiokkaampaa kuin vihollisten tappaminen. Raamatustahan havaitsemme saman ilmiön: Saul löi tuhat, mutta Daavid kymmenentuhatta, laulavat naiset ja sen perusteella ymmärrämme heti, kumpi oli suurempi.

Myös Herodes löi tuhansia ja taas tuhansia ja tällä perusteella hänet on epäilemättä laskettava suurten hallitsijoiden joukkoon. Suotta hänestä ei käytetty nimitystä Herodes Suuri.

Epäilemättä Herodes oli tyranni, mutta se ei aikanaan ollut vielä yhtä kauhistuttava asia kuin sitten myöhemmin. Antiikin aikana tavataan myös melko hyvämaineisia tyranneja. Toki tyrannin murhaamisesta tuli jo silloin etenkin tasavaltaisissa valtioissa kunniakasta.

Koska murha oli lähes ainoa tapa vaihtaa johtajaa, saivat tyrannit alituiseen sitä pelätä ja niinpä myös Herodeksesta tuli vanhoilla päivillään äärimmäisen epäluuloinen.

Turvatakseen asemansa hänkin murhautti monia, muun muassa lähipiiriinsä kuuluvia, mukaan lukien appensa ja hyvin rakkaan vaimonsa ja sittemmin kolme poikaansa, joista yksi oli vehkeillyt toisten tuhoksi, mutta joutui sitten kiinni konnuuksistaan.

Herodesta ei kuitenkaan kuvata sadistiseksi hirviöksi, vaan hänen kerrotaan katkerasti valittaneen sitä, että pahat demonit olivat saaneet hänet tekemään vääryyttä rakkaimmilleen. Hyvittääkseen asiaa, hän pyrki hellästi huolehtimaan orvoista.

Josefus kehuu muutekin Herodesta: Herodeksen ruumis ja sielu olivat sopusoinnussa keskenään. Hän oli aina erinomainen metsästäjä ja tällöin hän kunnostautui hyvänä ratsastajana. Niinpä hän yhtenä ainoana päivänä tappoi neljäkymmentä villieläintä… Sotilaana hän oli voittamaton… Sielun ja ruumiin avujen lisäksi häntä seurasi myös hyvä onni ja harvoin hän joutui tappiolle sodassa. Ja silloinkaan hän ei ollut itse syyllinen tappioihin, vaan syynä oli joidenkin suorittama petos tai sotilaiden uhkarohkeus.

Herodeksen ulkopolitiikka oli menestyksellistä. Hän liittyi kannattamaan Julius Caesaria ja tämän kuoltua Antoniusta, mikä oli väärä veikkaus, mutta kääntyi sitten ajoissa voittoisasn Augustuksen puoleen ja pääsi tämän armoihin. Juonitteleva Kleopatra ei pystynyt vahingoittamaan Herodesta.

Monet viholliset uhkasivat Herodeksen valtakuntaa: Arabian ahne ja kiero kuningas yritti valloittaa hänen maansa ja samaa suunnitteli Parthian satraappi, joka yritti saada liittolaisia lupaamalla palkkioksi huikean tuhannen talentin summan ja lisäksi viisisataa naista, jotka oli tarkoitus ottaa juutalaisilta.

Herodes ei itse ollut juutalainen, vaan idumealainen eikä kantanut kultaista kruunuaan esi-isiensä jälkeen, vaan oli kiusallisen alhaista syntyperää, vaikka hänen isänsä Antipater olikin noussut hallitsijaksi.

Joka tapauksessa Josefuksen kuvaama Herodes oli muhkea mies ja hyvä hallitsija, joka uhrasi tavattomia summia loistorakennusten ja uusien kaupunkien rakentamiseen, jopa oman maansa ulkopuolelle, mistä häntä sittemmin arvosteltiin. Herodeksen rahoilla järjestettiin myös urheilukilpailuja ja pelastettiin kuihtumassa olevat Olympian kisatkin.

Herodes onnistui kaikessa ja häntä nimitettiin jo onnelliseksi, mikä, kuten tiedetään, on yleensä mahdollinen arvio vasta henkilön kuoleman jälkeen, kun hänen koko elämäntyötään voidaan arvioida (ks. Vihavainen: Haun solon tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Säädetty oli kuitenkin, että koko Herodeksen onni tuhoutui hänen omien käsiensä kautta ja hänen loppunsa kauhean taudin heikentämänä oli surkea.

Lisäksi voi sanoa, että hänen jälkimaineensa oli sitäkin surkeampi. Hitlerillä ja Putininilla oli myös kerran käsissään elämän valttikortit ja heistä olisi voinut jäädä ylpeä muisto. Sitten kävi kuten kävi. Molemmista on tullut pahuuden vertauskuvia ja saman kunnian sai jo ennen heitä Herodes, jossa sentään taisi olla kunnon miehen aineksia.

Se Betlehemin lastenmurhakin kun taitaa olla keksitty tarina ja Oulun pojat tietenkin loivat moraliteetin, jonka tarkoituksenakaan ei ole kerto historiasta, kuten se oikeasti oli. Mitäpä se heille kuului.

 

Reaalisosialismin saavutuksia

 

Uusi uljas lähiö

 

Mati Unt, Syystanssi. Suomentanut Eeva Lille. Jälkisanat Toivo Kuldsepp. Gummerus 1980, 190 s.

St. Louisin kaupungissa Missourissa räjäytettiin vuonna 1976 loputkin uudesta ja uljaasta Pruitt-Igoen kaupunginosasta, joka oli rakennettu vain kaksikymmentä vuotta aiemmin.

Alue oli huolellisesti suunniteltu modernistisen doktriinin mukaisesti ja tarkoitettu malliksi muillekin. Koko maailmahan uskoi tuohon aikaan laatikoihin, joiden piti muka olla asumiskoneita ja tarjota ihmisille ihanteellinen ympäristö.

Nikita Hruštšovin kaudella tämä arkkitehtuuri levisi myös Neuvostoliittoon ja koko maa täyttyi toinen toistaan valtavammista laatikoista, joista myös oltiin ylpeitä: nyt oli talopoikakin päässyt nykyajan mukavuuksien äärelle. Kolhoosilaisestakin tuli oikeita työläisiä, jotka asuivat urbaanisti kerrostaloissa, eivätkä omistaneet maataan edes kollektiivisesti.

Tosiasiassa nykyajan mukavuudet olivat 1960-luvulla ja kauan sen jälkeenkin vielä Neuvostoliitossa harvojen herkkua. Siksi myös uusien lähiöiden arvostus oli suurta, nyt ainakin päästiin pois maalaiselämän idiotismista, kuten Marx oli asiaa luonnehtinut.

Mutta eikö tällainen arkkitehtuuri ollut hirvittävän rumaa ja varjostanut apeudellaan koko yhteisöä? Arkkitehtien pyhä veljeskunta oli päättänyt, että asia oli päin vastoin. Kauneus on katsojan silmissä ja uusia sivilisaation saavutuksia on siis pidettävä kauniina. Eikö maalaamaton betonikin ollut kaunista?  Katsokaa nyt tarpeeksi kauan ja tarkkaan!

Mati Untin kirja kertoo uudesta, suuresta Mustamäen lähiöstä, josta koko neuvostomaa saattoi ylpeillä. Kymmeniätuhansia ihmisiä asui nyt nykyaikaisesti aivan vanhan kaupungin ja sen työpaikkojen lähellä ja sai siten oikeuden laadukkaaseen lepoon ja virkistykseen. Alue oli suunniteltu tieteellisesti.

Pruitt-Igoen perikato liittyi rotuerottelun lakkaamiseen. Toinen puoli alueesta oli tarkoitettu mustille toinen valkoisille, mutta sitten, kun erottelu purettiin, siitä tuli nopeasti musta ja koko tieteellisesti perusteltu viihtyvyys näyttää hävinneen viimeistään siinä vaiheessa. Alue tunnettiin nimellä The Piggeries, ennen kuin se julistettiin asumiskelvottomaksi ja hävitettiin.

En ole perehtynyt asiaa koskeviin tutkimuksiin, joten en ota kantaa siihen, minkä mekanismin kautta Pruitt-Igoen nopea katastrofi tapahtui.

Olen kuitenkin joskus kävellyt Washingtonin mustien kortteleisssa ymmärtämättä, ettei niin olisi saanut tehdä. Täytyy sanoa, että minuun teki suuren vaikutuksen se uskomaton lian ja jätteen määrä, joka täytti tien pientareet. Neuvostoliittolaisen lähiön lähimetsä oli suorastaan siisti siihen verrattuna.

Mutta eihän sekään siisti ollut. Jokainen noissa kortteleissa vieraillut muistaa, miten kerrostalojen välisiä raiskioita halkoivat polut, jotka sateella muuttuivat kuraksi ja ojien yli oli ehkä häthätää kyhätty  silta parista lankusta tai ei sitäkään.

Tällaista se oli Untin romaanin Mustamäessäkin. Pimeässä hapuilevat humalaiset sankarit uppoavat jopa aitoon ihmispaskaan jonkin lammikon rannassa.

Sosiometristen tutkimusten mukaista täysipainoista kulttuuri-ihmisen elämää tarjoavat lähiössä vain kapakka, joka ilmeisesti on tämä kaikkien tuntema Kännu Kukk, sekä television sarjafilmi, joka muodostaa erään naisihmisen pääasiallisen elämänsisällön.

Kapakassa sopii vetää pää täyteen ja se tosiaankin on monien harrastuksena. Siihen lankeaa jopa arkkitehti, joka on itse ollut suunnittelemassa lähiötä ja jonka mieli palaa uusiin urotekoihin. Taiteilijat ja kirjailijat sekoilevat tolkuttomassa tilassa, jollaisen vain vahva viina tarjoaa.

Kun lukee mitä tahansa kirjaa, on syytä muistaa, millaisessa maailmassa se oli kirjoitettu ja millaisten kysymysten kanssa se siis painiskelee.

Mustamäki oli aikoinaan kommunismia rakentavan neuvostojen maan suuria saavutuksia, jonka kunniaksi tehtiin iskelmäkin ja joka nyt vielä kenties saattoi olla epätäydellinen, mutta joka tapauksessa se oli uuden yhteiskunnan saavutus. Sellaisen arvosteleminen oli itse asiassa kiellettyä.

Kuitenkin Unt harrastaa juuri sitä. Hän jopa kertoo lähiössä asustelleen gangstereita… Hetkinen! Gangstereita kommunismia rakentavassa yhteiskunnassa, joka ei tarjoa rikollisuudelle, prostituutiolle tai muille vastaaville sosiaalisille sairauksille enää mitään kasvupohjaa.

Mutta niin se vain oli. Itse asiassa hämmästelen hieman sekä Untin rohkeutta, että sensuurin lepsuutta tämän teoksen kohdalla. Tokihan Neuvostoliitossa sai ja pitikin arvostella ihmisiä, jotka eivät olleet suuren yhteiskuntansa arvoisia ja valtio eli puolue arvosteli tarmokkaasti kansaa joka päivä.

Lähiön tapainen rakennelma oli kuitenkin juuri tuon yhteiskunnan luomus ja saavutus.

Unt viittaa myös Pruitt-Igoen kohtaloon, itse projektin nimeä mainitsematta ja selostaa Le Corbusierin lennokkaita typeryyksiä, joiden mukaisesti uusi ihminen oli luotava uudenlaisen ja entistä uljaamman kaupungin avulla. Itse asiassa Le Cobrusier halusi lanata Pariisinkin vanhat korttelit maan tasalle ja panna ihmiset asukaan lasisiin kuutioihin. Tätä ei kyllä mainita.

Uusi arkkitehtuuri ei siis ollut suinkaan neuvostoliittolainen keksintö, vaan tunkeutui koko maailmaan, ainakin läntiseen. Muistan hyvin sen tulemisen meillekin. Satuin 1960-luvulla asumaan alivuokralaisena Oulunkylässä ja inhosin sydämeni pohjasta niitä laatikoita, joita juuri pystytettiin pelloille.

Suomessakin syntyi tiettyä kritiikkiä uusia lähiöhirvityksiä kohtaan. Erityisesti jäi mieleeni elokuva Vihreä leski, joka kertoi siitä, miten nainen jäi uudessa, mukavuuksien ja koneiden täyttämässä lähiössä tyhjön pantiksi vaille kaikkea mielekästä tehtävää.

Facebookissa on jo kauan ollut ryhmä Arkkitehtuurikapina. Ei enää rumia laatikoita. Sen päivitykset ovat karua kertomaa. Aikamme suuriin arvoituksiin kuuluu, miten olemattomasti yhä laajempi kritiikki kuitenkin vaikuttaa, kun suuri raha suunnittelee yhä uusia ja toinen toistaan hirvittävämpiä rakennuksia ja alueita.

Nyt on keksitty sijoittaa uusi aivan kauhistuttava rumilus Helsinkiin Elielinaukiolle, jossa juuri ja juuri on tilaa sellaiselle. Meidän valitsemamme kunnan päättäjäthän ne tämänkin sallivat. Lammasmainen kansa vain katsoo ja ihmettelee suu auki ja tyhmimmät vielä kiittävätkin.

Suomalainen kirjallisuus on viime aikoina ollut tavattoman flegmaattista ja tylsää. Missä nyt esimeriksi on suuri lähiöromaani, missä ympäristön turmelijoiden psyykeä kartoittava syväluotaus?

Mutta kun sellaisia ei ole, voi ainakin edes lukea sitä, mitä neuvosto-Virossa kirjoitettiin lähes puoli vuosisataa sitten.

 

 

Epämuodikasta

 

Kohtuullisuutta etsimässä

 

Roger Scruton, Conservatism. Profile Books,  s.a. , 169 s.

 

Pari vuotta sitten kuolleesta Roger Scrutonista ja hänen ajatusmaailmastaan on tullut kirjoitettua jo useamman kerran (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=scruton ).

Se ei tee tarpeettomaksi palaamista niihin taas kerran. Meidän aikanamme olisi hyvin tarpeellista syventyä näihin näkökulmiin vähintäänkin kerran viikossa. Se voisi olla jonkinlainen vastapaino herkeämättömälle ja suuriääniselle anti-intellektualismin pommitukselle, joka yhä useammin rikkoo häikäilemättä totuudellisuuden periaatetta.

Tässä pikku kirjassa Scruton hahmottelee konservatismin synnyn ja kehityksen poliittisena voimana erityisesti Britannian ja sen naapureiden esimerkkejä käyttäen ja pohtii myös sen ominaispiirteitä erityisesti liberalismiin ja radikalismiin verrattuna.

Konservatismi ei Scrutonille ole pelkkä valtiollisesta vallasta taisteleva puolue. Kyseessä on erityinen tapa olla ihminen ja konservatiivinen temperamentti on saanut ilmauksensa niin taiteessa, musiikissa, kirjallisuudessa, tieteessä kuin uskonnossa. Tässä kirjassa tekijä kuitenkin käsittelee lähinnä konservatismin poliittista filosofiaa.

Scrutonin tarkoittamassa mielessä konservativismi ei merkitse privilegioitujen säätyjen jäykkäniskaista kieltäytymistä maailmassa tapahtuvien muutosten näkemisestä, vaan on olennaisesti moderni maailmankatsomus, jonka juuret ovat valistuksessa.

 Scruton laskee esimerkiksi Locken nykyaikaisen konservatismin oppi-isiin. Se haluaa puolustaa yksilöä sortoa vastaan ja kannattaa oppia kansansuvereniteetista.

Varhainen konservatismi oli paljolta kritiikkiä Ranskan vallankumousta vastaan, joka toimi elävänä esimerkkinä siitä, mitä mielettömyyksiä järjen nimissä voitiin saada aikaan. Eri maissa tämä kritiikki sai erilaisia muotoja, Ranskassakin ne vaihtelivat de Maistren filippiikeistä Tocquevillen viileään analyysiin ja empiiriseen lähestymistapaan.

Nykyaikaisen konservatismin Scruton arvioi olevan nyt länsimaisen sivilisaation (ainoa?) puolustaja sen vihollisia vastaan. Noita vihollisia on erityisesti kaksi: poliittinen korrektius, joka pyrkii rajoittamaan sananvapautta ja sysäämään kaiken maailman pahuuden läntisen maailman syyksi. Toinen on uskonnollinen ekstremismi ja sen piirissä erityisesti militantti islam.

Aikojen kuluessa konservatismin poliittinen rooli on vaihtunut, tradition puolustajasta liberalismia vastaan tuli liberalismin liittolainen sosialismia vastaan. Nyt se vastustaa liberalismin nimellä kaupiteltua pyrkimystä vapauden rajoittamiseen.

Muutoksia on ollut, mutta olennaiset asiat ovat säilyneet, kuten usko siihen, että hyviä asioita on helpompi tuhota kuin rakentaa ja päättäväisyys puolustaa noita hyviä asioita poliittisesti organisoituja muutospyrkimyksiä vastaan.

Konservatismilla on tuskin minkäänlaista kannatusta Britannian yliopistoissa, huomauttaa Scruton ja sama taitaa päteä koko läntiseen maailmaan nähden.

Kuitenkin merkittävät konservatiivit kansoittivat vielä hiljattain sellaistakin kuulua opinahjoa kuin London School of Economics (LSE). Sellaisia historioitsijoita kuin Paul Johnson ja Niall Ferguson, jotka ovat irrallaan akateemisesta historiankirjoituksesta, Scruton nimittää dissidenteiksi.

Samuel Huntington Amerikassa, Pierre Manent Ranskassa ja Roger Scruton englannissa ovat (olivat)samaa mieltä siitä, että niin sanottu multikulturalismi ei ole ratkaisu nykyajan ongelmiin, vaan osa niitä. Scrutonin mielestä vastaus ongelmaan on konservatismi, joka korostaa kansalaisuutta, sellaista kansalaisuutta, joka liittyy maahan ja sen perinteisiin eikä mihinkään ylikansalliseen ummaan.

Konservatismista ja liberalismista puhuttaessa tulee aina mieleeni Venäjän tutkija Leonard Schapiro, joka korosti sitä, että kun konservatismin ja liberalismin välillä on vain aste-ero, on niiden ja radikalismin välillä olennainen jakolinja. Radikalismi on olemukseltaan sokeaa ja valmis tuhoamaan kaiken, mikä ei mahdu sen kaavoihin ja jonka merkitystä se ei kykene ymmärtämään.

Venäjän tragedia oli, ettei siellä oikeastaan koskaan ollut liberalismia tai edes konservatismia. Sen sijaan siellä oli militantti taantumus, jota vastassa oli ekstremistinen radikalismi ja ne ruokkivat toisiaan.

Toki oli olemassa yksilöitä, kuten Pjotr Struve ja jopa pieniä ryhmiä, kuten tunnettu Vehi-ryhmä, mutta ne hukkuivat demagogian ja väkivallan mereen. Bolševismi perustui uskomattoman alkeelliselle filosofialle, johon liittyi kyyninen kansankiihotus.

Kun ajattelee nykyistä Venäjää ja sen ilmentämää mentaliteettia, tuntuu ilmeiseltä, että vanha bolševistinen radikalismi on siellä sisäänrakennettuna. Putinin Venäjän nimittäminen konservatiiviseksi olisi pelkkää sanoilla kikkailua.

Nykyinen venäläinen kansallisfasismi kantaa sisällään bolševistisen ajattelun ydintä, johon kuuluu oman ja vieraan välisen ristiriidan totaalisuus ja sovittamattomuus. Kuten jo marxismi opetti, antagonistinen ristiriita voidaan ratkaista vain siten, että se kehitetään äärimmilleen ja toinen osapuoli tuhoaa toisen.

 Siitäpä juuri seuraa se ”armottomuus”, jota bolševistisessa kielenkäytössä yhä uudelleen korostetaan ja jonka voi löytää vaikkapa FSB:n ”jäsenkirjasta”, mikäli netissä esitettyä versiota on uskominen.

Se kuuluu totalitaariseen ajatteluun, joka on kaiken radikalismin ytimessä. Konservatismi siinä mielessä, kuin Scrutonin esittelemät sen modernit edustajat asian ymmärtävät, on pyrkimystä kohtuullisuuteen, joka lähtee siitä, ettemme pysty käsitteisiimme vangitsemaan elämän olennaista sisältöä eikä meillä ole oikeutta pyrkiä säätelemään kaikkia asioita.

Kohtuus kaikessa kuulostaa helpolta asialta, mutta se ei ole helppohintainen hälläväliä maksiimi, vaan jopa se kaikkein vaikein ja siitä huolimatta kaikkein tavoiteltavin toimintaohje.

Klondyken varsilta

 

Armoton luonto

 

Jack London, Kultaa ja kuntoa. Romaani Klondykestä. Suomentanut J. Saastamoinen. Arena-kirja 1970. 294 s.

 

Jack Londonin kirjoista on tullut kirjoitettua kerran jos toisenkin. Merisusi löytyi kodin kirjahyllystä ja Kazan, susikoira, Erämaan kutsu ja monia muita ilmestyi Riksin sarjassa ja niitä sai satasella eli kympillä (vaiko peräti vitosella?) Matkahuollon kioskista.

Londonin repertuaari on aika laaja ja romaanien tapahtumapaikat ulottuvat Etelämereltä Alaskan vuoristoihin ja San Franciscon lahdelta Japanin merelle. Toisin kuin monet ajan viihdekirjailijat, hän myös tunsi nuo paikat omasta kokemuksestaan.

Tässä kirjassa nuori toimittaja lähtee kymiltään ja arkajalkana (sorefoot) Klondyken kultakentille, jossa pian parkkiintuu eteväksi ja kestäväksi erämieheksi. Tällaisen reissun teki kirjailija itsekin.

Kuvaukset siitä, miten sadat ja tuhannet miehet sananmukaisesti juoksivat kilpaa tekemään valtauksia Klondyke-joen varrelta eivät siis ainakaan välttämättä ole mielikuvituksen tuotetta.

Luultavasti kokemusta oli myös suurten ruokavarastojen vaivalloisesta kuljettamisesta jalkaisin vuorten yli ja huimista koiravaljakkoajoista, nälästä, keripukista, vaarallisista jäätiköistä ja elämästä kullankaivajien häthätää kyhätyissä ”kaupungeissa”.

Joukko on sekalaista ja kaiken maailman saalistajat keräävät suuria voittoja myös ”selustassa” ruokkien ja huvittaen kullankaivajia Täällähän myös Trumpin dynastian rikkauksien alkupääoma kerättiin.

Kullan perässä juoksevien miesten huijaaminen on aika helppoa ja sellaistakin tietysti tapahtuu.

Erämaassa vieraanvaraisuus ja vaarassa olevan pelastaminen on ehdoton laki ja ne, jotka siitä laistavat, eivät ole enää edes ihmisarvoisia. Tämä laki koskee kaikkia, yhtä hyvin intiaaneja kuin valkoisia, eikä siitä saa odottaa tai ottaa palkkiota. Muussa tapauksessa voi odottaa jopa hirttotuomio.

 

Jotkut teemat näyttävät toistuvan Londonin kirjoissa ja muuan sellainen on tuo suomennoksen otsikossa mainittu ”kunto”. Toinen on yli-ihmisteema, jonka tapaamme eeirtyisesti Elsinoren kapinassa, Merisudessa ja Etelämeren seikkailuissa ja kolmas on sivistyneen naisen ilmestyminen karujen luonnonvoimien keskelle.

Nämä Londonin naiset muistuttavat hieman Tarzanin Janea. He pursuavat naisellista viehätysvoimaa samaan aikaan, kun myös loistavat rohkeudellaan ja neuvokkuudellaan, muutenhan he olisivat noissa ympäristössä pelkkä riesa.

Tässä kirjassa nainen on intiaaniheimon skotlantilaisen päällikön tytär, joka on kuullut puhuttavan rakkaudesta -asiasta, josta intiaaneilla ei ole mitään käsitystä, saati mielenkiintoa.

Kohdattuaan miehekkyydellään loistavan entisen arkajalan intiaaniksi kasvanut nuori skotlannitar rakastuu korviaan myöten ja karkaa yhdessä tämän kanssa.

Teko on petos heimoa kohtaan ja tuo takaa-ajajat kintereille. Pariskunta näkee nälkää ja morsian kuolee, mutta jättää ikuisen muiston nyt vasta myös sankari ymmärtää naisellisen rakkauden suuruuden ja pyyhkii pois mielestään joskus lukemansa Schopenhauerin viisastelut.

Tämän jälkeen hän on valmis tekemään kaikkensa valloittaakseen toisen erämaan tyttären, joka on yhtä naisellinen kuin erätaitoihin perehtynyt ja ruikuttamatta vaikeuksia kestävä.

Ja onhan kirjassa vielä muuan teema, joka esiintyy muissakin kirjoissa. Sen voisi tiivistäen ilmaista: ihmisiähän koiratkin ovat. Joihinkin kiriin voi rakastua ja niiden silmissä kuvastuu merkillinen ja salaperäinen kaiho ja viisaus. Ehkä ne ovatkin parannettu painos ihmiskunnasta?

Merkillinen mies tuo London. Seikkailija ja jätkä, autodidakti, nousukas ja yksityisajattelija ja aikansa aatteiden tulkki. Tavattoman ahkera kirjoittaja ja samaan aikaan armoton juoppo ja kirjoittamisella rikastunut porho. Tuotanto on epätasaista, mutta parhaimmat teokset ovat alansa valioita.

Tämä nyt ei ehkä kuulu Londonin tuotannon parhaimmistoon, mutta paremmin tätä lukiessa aika menee kuin televisiota katsellessa.

 

 

 

Huoletonta köyhyyttä?

 

Luokatonta menoa

 

Jorge Amado, Yön paimenet. Suomentanut Hilkka Mäki. Otava 1991, 383 s.

 

Sillamäen muistelmissaan Andrei Hvostov mainitsi, että Neuvostoliitossa kyllä oli saatavana myös seksikirjallisuutta. Muuan siitä aiheesta kirjoittava oli brasilialainen Jorge Amado, jota käännettiin myös viroksi ja venäjäksi.

Näinhän tosiaan oli. Amado oli kommunisti, joka oli vuonna 195i saanut peräti Stalinin rauhanpalkinnon. Joskus kerrotaan hänen saaneen myös Leninin palkinnon, mutta silloin tarkoitetaan anakronistisesti sitä, että Stalinin palkinnon nimi muutettiin niin sanotun destalinisaation myötä.

Amado on ihan hauska kirjoittaja (vrt. Vihavainen: Haun sankarin taru tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com). Kuitenkaan hänen kirjansa, ainakaan siltä vähäiseltä osalta, kun niitä tunnen, eivät tunnu sisältävän mitään oikeaoppisesti poliittista, tai ainakaan nyt sellaisten sosiaalisten kysymysten tarkastelua, joihin sopisi ajatus proletariaatin tai yleensä työtätekevien taistelusta sortajia vastaan.

Amadon henkilöt nimittäin tässä kirjassa ovat hyvin selvästi niin sanottua ryysyköyhälistöä (Lumpenproletariat). Kuten Marx aikoinaan selitti, siihen kuuluivat kaikenkarvaiset pieneläjät, jotka hankkivat niukan toimeentulonsa toimimalla kaupustelijoina, korttihuijareina, prostituoituina, kerjäläisinä ja niin edelleen.

He olivat toki köyhiä ja juuri siksi helposti vallanpitäjien lahjottavissa. Juuri siitä porukasta Ranskassa aikoinaan värvättiin kansalliskaarti. Uniformuilla ja valkosipulimakkaralla saatiin köyhät tukemaan kapitalistien valtaa.

Aivan toista oli oikea proletariaatti, joka oli tehtaiden kattilassa keitettyä väkeä, kuten Marx asian ilmaisi. Sille oli kokemus opettanut, kuka oli luokka vihollinen ja mikä oli ainoa tapa vapautua sen orjuudesta. Proletaarinen vallankumoushan se oli, päätteli Marx.

Myös ei-proletaarit saattoivat olla työtätekeviä, kuten talonpojat, mutta heidän asemansa tuotantokoneistossa teki heidät proletaarisen vallankumouksen vastustajiksi tai parhaassa tapauksessa avustavaksi ryhmäksi, joka oli epäluotettava ja koko ajan paimennettava.

Ryysyköyhälistö, kuten talonpoikaisto, oli marxilais-leniniläis-stalinilaisen näkemyksen mukaan työtä tekemätöntä pikkuporvaristoa, potentiaalisesti vaarallista ja toisarvoista sosiaalista ainesta. Köyhyys ei sellaisenaan jalostanut ketään, päinvastoin.

 Koska itse Maksim Gorkikin voitiin elämänkokemukseltaan lukea paljasjalkaiseksi maankiertäjäksi ja siis pikkuporvarilliseksi ryysyläiseksi, uskalsi joku Marxinsa lukenut nousta hyökkäämään häntäkin vastaan vuoden 1931 tienoilla. Tilanne oli jo vaarallinen, kunnes Stalin tuli pelastamaan ystävänsä.

Mutta mitä tulee Amadon sankareihin tässä kirjassa, joka kuvaa Bahian seudun pieneläjiä joskus 1950-1960-lukujen taitteessa, he ovat hyvin selväpiirteisiä ryysyköyhälistön edustajia.

Kirjoittaja mainitsee monien, ehkä useimpien olevan mulatteja tai mestitsejä, jotakuta mainitaan erikseen neekeriksi ja harvemmin pilkistävät esille valkonaamat, muun muassa paikkakunnalle muuttaneet espanjalaiset. Mutta tämä kansallisuusero on aivan toissijaista, vaikka mulattityttöjä kyllä kehutaan maailman ihanimmiksi sänkyhommissa.

Kenenkään ei mainita varsinaisesti elävän työllä, vaikka muuan henkilö jatkuvasti muka etsiikin työtä. Sen sijaan pelataan korttia, kaupustellaan ja elellään bordellissa. Sokeriruokoviinan särpiminen näyttäisi olevan yleisintä toimintaa.

Jonkun mainitaan joskus ohimennen kuljettavan veneellään tiiliä, mutta siitä ei puhuta koskaan sen enempää eikä myöskään noiden tiilien valmistajasta.

Kunnioitetuin henkilö on muuan entinen korpraali, joka on voittamaton korttihuijari. Hänen tasoaan hierarkiassa lähentelee paikallisen bordellin uhkeamuotoinen pitäjä. Seksielämä, joka lähenee promiskuiteettia, on suurimman elämänsisällön tarjoaja. Sen piirissä syntyy kuitenkin myös huimaa intohimoa.

Mitä sukupuolten välisiin suhteisiin tulee, nousee muuan kuuma kaunotar arvoon arvaamattomaan ja luulee jo hallitsevansa miehiä vasemmalla kädellään. Juonitellessaan kahden miehen mustasukkaisuuden herättämiseksi, hän sentään kokee katastrofin. Miesten keskeinen ystävyys, joka on vielä vahvistettu joillakin paikallisen uskonnon seremoniolla, kestää kaiken ja juonitteleva seksikuningatar saa häpeällisesti häipyä tantereelta, jossa hän jo valmistautui näkemään verisen tappelun, ellei miesmurhakin.

Kylä tuntee kaikki jäsenensä ja osallistuu iloihin ja suruihin. Kummin valitseminen on tavattoman vaikeaa, kun niin monet haluaisivat tuon kunnian. Kyseessä on sentään hyvin suositun paikallisen neekerijättiläisen lapsi.

Mutta astuuhan se politiikkakin viimein kuvaan tässä liki paratiisimaisessa yhteisössä. Varakkaat espanjalaiset tunkeutuvat paikkakunnalle ja haluavat asettua asumaan kukkulalle, jonne ryysyköyhälistö on kyhännyt majojaan. Eläinpelitkin, rahvaan suuri huvi, halutaan kieltää

 Majoja hävitetään jo konetuliaseiden ja bensiinin voimin, mutta loppujen lopuksi poliittiset konjunktuurit johtavat siihen, että kansa voittaa, vain yksi kukkulan puolustaja ammutaan väärinkäsityksen vuoksi. Mielenosoitus muuttuu tanssiksi ja juomiseksi.

Eteläamerikkalaisessa kirjallisuudessa on enemmänkin tarinoita elämäntavasta, joka muistuttaa tässä kuvattua ryysyköyhälistön huvittelukeskeistä maailmaa seksin ja viinan ympärillä. Kirjavan väestön keskuudessa kukoistavat lisäksi mitä oudoimmat lahkot ja taikausko.

World Values Survey erottaa sekin latinalaisen Amerikan katolisuuden omaksi ryhmäkseen, jonka arvot ovat kaukana eurooppalaisten uskonveljien maailmasta. Ajatus marxilaisittain ymmärretystä vallankumouksesta tuon väestön keskuudessa olisi pelkkä vitsi. Taisipa tuo monien kunnioittama ja harvojen tuntema Che Guevarakin olla varsinainen on Quijote ajassaan.

Toki jo Lenin artikkelissaan Mitä on tehtävä, hoksasi, että mukaan vallankumousliikkeeseen voitiin ja pitikin houkutella kaikkia niitä, jotka olivat tyytymättömiä johonkin, vaikka heillä ei olisi mitään aavistusta siitä, miten asia liittyisi proletariaatin vallankumoukseen. Koko marxilaisittain ymmärretty proletariaattihan oli Venäjällä aivan pikkuruinen vähemmistö.

En tiedä miksi Amado Sai Stalinin kunniamerkkinsä. Ehkäpä se perustu vain siihen, että hän kannatti noihin aikoihin kommunismin aatetta, vaikka tuskin välttämättä edes ymmärsi, mitä se oikeastaan tarkoitti.

Amadon ansioihin voidaan joka tapauksessa omalta osaltaan lukea seksin tuleminen Neuvostoliitossa saatavilla olevaan kirjallisuuteen. Yön paimenet ilmestyi Inostrannaja literaturassa vuonna 1966 ja pari kirjaa ilmestyi häneltä myös viroksi jo neuvostoaikana.

 

Hän on täällä tänään!

 

Pukki tulee!

 

Joulupukin todellisuus tai epätodellisuus on aikojen kuluessa herättänyt paljon keskustelua. Sitä ovat ylläpitäneet etenkin niin sanotussa filosofisessa iässä olevat lapset ja keskustelu jatkuu yhä.

Vähänkin fiksummat aikuiset ymmärtävät erinomaisesti pukin todellisuuden. Kauppamiehet kiittävät pukkia joka vuosi myynnin moninkertaistumisesta ja suuri osa miespuolisesta väestöstä tietää, että pukki on olemassa, onhan sitä tullut itsekin siinä roolissa oltua.

1950-luvun alkupuolella muistan pukin, jolla oli karvainen, musta turkki ja pitkiä piiskoja. Se uhkaili oven suusta epämiellyttävään sävyyn mutta onneksi häipyi pian talosta. Seuraavana vuonna tiesi jo pelätä moisen otuksen ilmaantumista ja yritti olla kiltimpi kuin olikaan.

Myöhemmin toimin harva se joulu itse pukin roolissa. Aluksi ansaittiin Haukka-vartiolle ja koko lippukunnalle rahaa ja sittemmin sai tässä roolissa jopa maistaa hieman väkeviä, mikä oli hyvin harvinainen tapahtuma.

Joulu toki oli täysin poikkeuksellinen päivä, silloin kaivettiin esille kaiken maailman herkut, joita oli koko syksy kerätty, jopa omenia pahvilaatikoista, jossa ne olivat odottaneet paperiin käärittyinä kohtalonsa täyttymystä. Jouluna mässättiin ha mässättiin ja ruoka oli pöydässä koko päivän.

Joulupukin tulo oli ja on yhä joulun kohokohta ja aattohan se on se todellinen joulu. Silloin koko maailma tai ainakin Suomi keskittyy iloitsemaan elämän tarpeettomuuksista eli ylellisyydestä. Ylensyönti, kuolemansynti annetaan anteeksi tänä saturnaliajuhlana, jolloin kaikki kääntyy hetkeksi vastakohdakseen. Talvipäivän seisaus antaa sille merkin.

Muinaisten roomalaisten saturnalioissa isännät leikkivät palvelijoita ja itse kukin sai lahjoja kompakirjoitusten eli epigrammien saattamana. Viikinkien blot-juhla oli karumpi ja siinä kuului olleen ihmisuhrejakin, kuten Tukholman Nationalmuseetin suuressa freskossa esitetään.

Suomessa joulua kinkun kera on juhlittu parisataa vuotta, ja joulupukki on aina käynyt lahjoja tuomassa, tosin 1840-luvulla vielä pukin hahmossa. Helsingissä toimineen ranskalaisen kotiopettajan muistelmissa on kuvaus asiasta (ks. Vihavainen: Haun leduc tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)).

Pukki on toki aikojen kuluessa muuttunut. Minun elinaikanani se vasta sai Suomesaskin tuon coca-colan punaisen hahmonsa, jonka paperille piirsi muuan amerikkalaistunut ahvenanmaalainen. Me kaikki tiedämme nyt, että pukki asuu Pohjoisnavalla, että pukin porovaljakko tulee ilmojen halki ja että pukki oikeastaan tulee savupiipusta(!) ja tuo lahjat sukkiin.

Samaan aikaan tiedämme myös, että pukki asuu Korvatunturilla ja ajelee pitkin hankia ja että hän tulee reilusti ovesta kyselemään, ovatko lapset olleet kilttejä. Ja ne lahjat eivät mahdu mihinkään sukkaan eikä kenkään…

Looginen ajattelu lähtee siitä, että jos asiat ovat tietyllä tavalla, eivät ne samaan aikaan voi olla aivan toisella tavalla. Lapselliseen eli maagiseen ajatteluun tämä kuitenkin sopii ja ainakin yhtenä päivänä vuodessa sopii itse kunkin olla lapsellinen.

Pukki on merkillinen aivokummitus, joka koko ajan on muuttanut muotoaan. Koska se kuitenkin koetaan tarpeelliseksi, meillä on lupa päätellä, että se on olemassa. Sen hahmo vain on eri kansoille erilainen:

 

keskiviikko 14. joulukuuta 2016

Miten pukki risteytettiin?

 

Miten pukki risteytettiin

 

Minkä maalainen joulupukki oikeastaan on? Oikea vastaus lienee, että hän oli suomalainen, mutta nyt jo kokonaan unohdettu hahmo, josta on jäänyt vain nimi jäljelle.

Santa Claus sen sijaan on amerikkalainen, Father Christmas englantilainen, Sinterklaas hollantilainen ja tonttu ruotsalainen. Espanjassa lahjat tuovat sen sijaan kolme Itämaan tietäjää eli taikurikuningasta (Reyes magos) ja Venäjällä Pakkasukko. Miten monella tavalla asia eri maissa sitten lieneekään järjestetty, ainakin on selvää, että vuodenvaihteen tienoilla koko läntisessä maailmassa on tapana ylensyödä ja antaa lahjoja, ajankohta ja tapa vaihtelevat.

Asia ei myöskään rajoitu vain läntiseen maailmaan. Jopa Kiinassa näkee ennen joulua ja sen jälkeenkin kuvia punapukuisesta Coca-colapukista ja englanninkielistä tekstiä tyyliin Merry Christmas tai pelkkä Merry! Mitäpä väliä, eurooppalaisia koukeroita nuo sanat ovat ja tarkoittavat hyväntuulista ukkoa punaisessa puvussa.

The Spectatorissa kirjoittava Mark Forsyth on selvitellyt joulupukin tai oikeastaan Santa Clausin historiaa.

Kuten tunnettua, Santan esikuva on pyhä Nikolaus, Myrnan piispa, joka antoi lahjoja eräille köyhille tytöille myötäjäisrahastoon, että nämä pääsisivät naimisiin. John Pintard halusi palauttaa kunniaan kaupungin (entinen Uusi Amsterdam) hollantilaisia perinteitä ja aloitti kampanjan, jonka tarkoituksena oli elvyttää lahjojen jakaminen.

Kuten tunnettua itse pyhä Nikolaus ihmeidentekijä, tuo Myran piispa eli siis oikeastaan nykyisen Turkin alueella elämäntyönsä suorittanut hahmo on etenkin Venäjällä erittäin suosittu pyhimys ja muun muassa merimiesten suojelija. Hänen maalliset jäänteensä varastettiin aikoinaan ja on sijoitettu Italiaan Barin kaupunkiin.

Mutta Nikolai, sekä itäisen että läntisen kirkon pyhimys, ei ainoastaan kuollut, kuten kaikki ihmiset. Sen jälkeen hän vielä sai kokea uuden syntymän uudessa maailmassa ja paljon ihmeitä tapahtui.

Kun Sinterklaasia (ja Zwarte Pietiä) oli lanseerattu newyorkilaisille perinteiden elvyttämisenä, kirjailija Washington Irving keksi vielä huikean tarinan kattojen yllä lentävästä, porojen vetämässä reessä matkustavasta Santasta, joka heitteli lapsille savupiipun kautta lahjoja sukkiin.

Kun Santan toiminta vielä alettiin sijoittaa jouluaattoon eikä vanhaan hollantilaiseen tapaan Nikolain päivään, oli nykyajan taruolento punaista univormuaan vaille valmis. Se lienee Coca-cola Companyn mainospuolen luomus, joten Santa Claus toimenkuvineen on täysin amerikkalainen ja tarkemmin ottaen vielä newyorkilainen tuote. Toki aineksia taruun löytyy kaukaakin.

Englannissa tunnettiin siis jo sitä ennen Father Christmas, joka oli vanha ja pullea setä, mutta ei mikään lahjojen jakelija, saati että olisi lennellyt poroilla yläilmoissa ja hölmöillyt ihmisten savupiipuissa.

Forsythin mielestä Santa Claus söi Father Christmasin yhdessä ainoassa vuosikymmenessä, 1870-luvulla, mikä on kulttuuriasioissa hyvin lyhyt aika. Nyt hän vallitsee koko anglosaksista maailmaa ja paljon muutakin. Hän taitaa olla biljoonien dollarien arvoinen olento.

Santa söi myös tykkänään Suomen joulupukin, josta on jäänyt jäljelle vain nimi. Aikoinaahan pukki oli nurin käännettyyn turkkiin puettu otus, joka ei tietääkseni edes kunnolla näyttäytynyt lapsille, heittelipähän lahjoja eteisestä. Korjatkoon, jotka paremmin tietävät.

Myöhemmin pukki muuttui joulu-ukoksi, jota sanaa muistan vielä aikoinaan käytetyn. Joulu-ukko olikin aika tiukka herra, joka kuulusteli tarkoin lasten kiltteydenosoitukset mennen vuoden aikana ja valmistautui antamaan asiaankuuluvan löylytyksen tuhmista teoista. Sinterklaasilla taisi olla samoja taipumuksia. Hän saattoi jopa viedä tuhmat lapset mukanaan Espanjaan, jossa majaili.

Useimmiten kai kävi niin, että piiskat saivat jäädä kokonaan käyttämättä, vaikka muistan itsekin niitä kovasti pelänneeni. Joka tapauksessa pukki -joulu-ukko- antoi sitten lahjoja ja niistäkös riemua riitti ja tuntui ihan siltä, että kylläpäs sitä olikin tullut oltua kiltti ja palkinnot olivat sen mukaisia. Aika usein oli kyllä yritettykin.

Suomen lasten Markus-setä oli tunnetusti se, joka radiossa kertoi Joulupukin (se oli se sama ukko) asuvan Korvatunturilla, erittäin hankalien yhteyksien takana Lapissa ja tulevan sieltä vain jouluaattoisin porolla ihmisten koteihin lahjoja tuomaan.

Koska New Yorkin pukki asui pohjoisnavalla ja ajeli myös porolla, oli helppo ajatella, että kyseessä oli yksi ja sama pullea vanha setä, joka hieman muutteli muotoaan ollakseen maassa maan tavalla, kuten silloin pidettiin luonnollisena.

Niinpä suomalainen joulupukki sai joskus 1960-luvulla vaihtaa nurin käännetyn karvaisen turkkinsa kirkuvan punaiseen uniformuun ja ruveta ajelemaan poroillaan yläilmoissa. Savupiiput huomattiin sentään Suomessa aivan sopimattomiksi kanaviksi lahjojen jakamiseen eikä sukkien käyttö lahjojen vastaanottamiseen ole myöskään saanut täällä suosiota. Pieniähän ne tähän maailmanaikaan ovat.

Joka tapauksessa meidän vanhan joulupukkimme ja Santa Clausin newyorkilaisversion risteytys onnistui niin hyvin, että miljoonille lapsille ainakin Britanniassa on onnistuttu myymään ajatus siitä, että Santa (vaikkapa sitten nimellä Father Christmas) asuu Rovaniemellä luolassa ja häntä ja hänen porojaan voi siellä pistäytyä katsomassa.

Luulisi, että aivan erityisesti meidän aikanamme olisi myös aiheellista palauttaa kaikkialle maailmaan Sinterklaasin apulainen, Zwarte Piet, tuo mukava murjaanihahmo.

Itse asiassa Hollannissa näkyy ilmaantuneen mielensäpahoittajia, jotka ovat närkästyneet tumman populaatiogeneettisen ryhmän sopimattomasta presentaatiosta. En ole selvittänyt itselleni, mistä asiassa on kysymys. Kukaties apulaisen asema on Pietille alentava? Olisiko itse asiassa Sinterklaasin oltava musta ja päinvastoin?

Sitä paitsi sellainenkin ryhmä on olemassa, jonka mielestä pukin (!) maskuliinisuus on sopimaton asia. Niinpä on jo keksitty Joulumuori ja Santa Clarakin taitaa olla jo tulossa. Oikea Clarahan oli Fransiskus Assisilaisen seuraajia ja oman klarissalaisen sääntökunnan perustaja. Hän näyttäisi olleen aika tiukkapipoinen abbedissa. Ehkäpä tulevaisuus kuuluu hänelle ja tämä tolkuton lahjatuhlaus vihdoinkin lopetetaan?

 

Santa Claus on jo Suomen lapsille tutumpi kuin Korvatunturin ukkorahjus. Jotakin suomalaistahan hänen hahmossaan voi kuitenkin katsoa olevan, kun sen kerran loi muuan ahvenanmaalaislähtöinen taitelija (ks. Vihavainen: Haun season's greetings tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com).

Olisi kiinnostavaa tietää, miten kauan tämä coca-colapukki elää ja missä vaiheessa sen korvaa jokin uusi luomus. Saattaapa olettaa, että koko pukin nimen mainitsemisestakin tulee vielä jonakin päivänä tabu ja tiedostavat ihmiset pilkkaavat niitä, jotka kerran siihen uskoivat.

Mutta eletään nyt vielä tässä ajassa ja uskotaan pukkiin! On se paljon hauskoja hetkiä tuonut mukanaan!

Jännittävää pukin odotusta itse kullekin!

 

Sillamäe Virossa

 

Saari mantereella

 

Andrei Hvostov, Sillamäen kärsimysnäytelmä. Moreeni 2013, 309 s.

Suomentanut Sanna Immanen.

 

Sillamäe tunnetaan paikkana, josta hankittiin Neuvostoliiton ensimmäisen ydinpommin uraani. Niinpä jo sen olemassaolo oli salaisuus ja postikin Stalinin aikana kulki Moskovan kautta. Kaupunki polkaistiin tyhjästä ja oli täysin venäjänkielinen. Vironkelisiä siellä on nytkin vain muutama prosentti.

Sillamäen synty liittyy palavakiveen, jota myös saksalaiset hyödynsivät. Siitä saatu öljy oli vettä raskaampaa ja sopi erityisen hyvin sukellusveneisiin. Niinpä alueelle syntyi Vaivaran keskitysleiri ja sitä puolustettiin erittäin sitkeästi Sinimäkien taisteluissa vuonna 1944. Kuten tiedämme, niistä on tullut yksi uuden Viron suurista kansallisista myyteistä.

Turisti pääsee nyt ongelmitta Sillamäelle, jossa voi ihailla täysstalinistisen arkkitehtuurin näkymiä, jotka tuovat mieleen Odessan. EU:n rahoituksella on kunnostettu rantabulevardi, jossa sopii promeneerata muistellen vaikkapa paikkakunnan munaista kylpyläelämää ennen vallankumousta.

Andrei Hvostov kasvoi Sillamäessä virolaisen äidin ja venäläisen isän poikana. Kotikielenä oli viro, kun isäkin oli pitkiä aikoja poissa. Myös koulussa oli vironkielinen osasto. Poika oppi myös venäjää, mutta sai virolaisen identiteetin. Baikalin takaisista kasakoista polveutuva isä jäi vieraaksi eikä koskaan oppinut viroakaan.

Kirjoittaja yrittää tässä teoksessaan tunkeutua siihen menneisyyteen, jonka hän koki 1960-80-luvuilla. Se on virolaiselle nykypolvelle moninkertaisesti käsittämätöntä: neuvostoliittolainen elämäntapa, josta 1970-luvulla tehtiin virallinen ylpeilyn aihe yhtenä kehittyneen sosialismin komponenttina (Образ жизни -Советский!), perustui asioihin, joista ei nyt näytä jääneen mitään jäljelle. Muistamisen ja ymmärtämisen vaikeus on kuitenkin vielä laajempi kysymys.

Sillamäe, suljettu ”atomikaupunki” kärsi jo aikanaan totaalisesta amnesiasta. Sen historiasta ei tiedetty eikä haluttu tietää mitään. Kaikki sen asukkaat eivät edes tajunneet asuvansa jossakin Viro-nimisessä neuvostotasavallassa.

Tuo eristyneisyys oli sinänsä suhteellista, koska Hvostovin nuoruudessa sieltä pääsi kyllä muuallekin, eikä otsikossa mainittua kärsimysnäytelmää pidä ottaa liian kirjaimellisesti. Louhoksilla saattoi kyllä saada keuhkovamman ja kirjoittaja itse kärsi ikänsä pahasta astmasta, mutta valtaosa asukkaista eli päällisin puolin normaalia elämää.

Epänormaaliutta kuitenkin oli myös yllin kyllin. Se koski koko neuvostojärjestelmää, joka rajoitti yhteyksiä ulkomaailmaan. Toisin kuin Harjumaalla, Sillamäessä ei ollut edes mahdollista katsella Suomen TV:tä.

 Kuitenkin tiedettiin, että Suomi, josta muodostui suorastaan uskonnollista hartautta herättävä satumaa, oli aivan lähellä, sadan kilometrin päässä. Meri lähetti sieltä silloin tällöin viestejä, jotka todistivat toisesta ja rikkaammasta maailmasta. Rantaan ajelehtinut kenkäkin kelpasi todisteeksi.

Neuvostoliittolaisen elämäntavan monet pikku erikoisuudet ja suuremmatkin ovat usein unohtuneet jo myös niiltä, jotka kokivat ne itse. Kirjoittaja palauttaa ne mieleen uskomattoman elävästi, alkaen farkkuihin liittyneestä hartaasta palvonnasta ja muovikasseista statussymboleina ja päätyen siihen, millaisia olivat sopivan ja sopimattoman kielenkäytön rajat, mikä oli vaarallista ja mitä taas sopi päästellä mielin määrin.

Lapsuus ja ensimmäiset kokemukset vastakkaisesta sukupuolesta, koulunkäynti vähemmistön edustajana, kiusaaminen koulussa ja sen ulkopuolella selostetaan tuoreesti ja uskottavasti. Lapset ovat kiusaajia luonnostaan, kansallisuudestaan riippumatta. Se on ikävä totuus, jota vastaan on vain taisteltava polvesta polveen

Hvostov kävi myös armeijan ja palveli ohjusjoukoissa etelä-Venäjällä. Samaan aikaan sattui Kaukoidässä korealaisen matkustajakoneen alasampuminen ja vastaavanlaisesta hälytyksestä palveluspaikassa tuli painajainen: oliko ydinsota alkamassa?

Kirjoittaja oppi hyvin paikaliset tavat, joihin kuului loputon läträäminen viinan kanssa. Hän oli, kuitenkin poikkeustapaus ryyppäsi, kuten kuuluukin, mutta lisäksi kuitenkin luki ja vieläpä klassikkoja. Se oli jo asia, josta saattoi saada -ja ”ansaita”- turpaansa, kuten vallankumouksen aikaan systemaattisesti tapahtui.

Kaiken neuvostolaisuuden lisäksi paikalliseen elämään kuului monia erikoisuusia. Sinimäkien taisteluja kyllä muistettiin vuosittain ja vietiin kukkia puna-armeijalaisten haudoille, mutta Vaivaran keskitysleiristä ei puhuttu halaistua sanaakaan, eikä siellä myöskään ollut minkäänlaista muistomerkkiä.

Myöskään Sillamäen kylpylämenneisyydestä ei puhuttu eikä tiedetty sanaakaan. Koko kaupunki oli neuvostovallan ylpeä luomus eikä sillä vallalla ollut mitään historiaa. Se oli luonut itse itsensä, voitiin ajatella sen jälkeen, kun Stalinia ei enää tarvinnut eikä voinut ajatella.

Hvostovin identiteetti on hyvin selkeästi virolainen, mutta hän ei ole halunnut kieltää venäläisyyttä itsessään eikä ympäristössään ja ilmeisesti jää kaipaamaan menneisyyden parempaa tunnustamista ja perusteellisempaa käsittelyä myös virolaisilta.

On valheellista esittää venäläinen kommunismi virolaisen fasismin vastakohtana ja kieltää sen rikokset, mutta on helppoa sortua myös toiseen äärimmäisyyteen.

Menneisyyden käsittely, Vergangenheitsbewältigung virolaisittain on jäänyt puolitiehen, antaa kirjoittaja ymmärtää. Viro on sanomatta jättämisen tasavalta, päättää Hvostov kirjansa.

Hän ei kuitenkaan ryhdy nimenomaisesti sen enempää sorkkimaan tätä problematiikkaa, joka on hyvin laaja ja aivan liian vaikea tullakseen laajojen joukkojen kunnolla ymmärtämäksi. Sen sijaan mennään usein tasolle, joka kiteytyy eräänkin nyrkkeilyvalmentajan kysymyksessä kirjoittajalle: onko maailmasi täysin sini-valko- musta?

Samaa intellektuaalista tasoahan edustaa taannoisen pääministerimme lausahdus arvovaltaisella akateemisella forumilla: on valittava puolensa… Siinäpä tämän laumasieluisen aikamme anti-intellektualismin ydin ja sen tragedia.

Tämä kirja pyrkii enempään ja sitä voi suositella kaikille, jotka haluavat näitäkin asioita ymmärtää eivätkä vain päästä niitä tuomitsemaan, von oben herab.

Eteenpäin?

 

Edistyksen päämäärä ja tasa-arvon ikävät puolet

 

Edistys, progress (lat. pro eteenpäin gredior, astella) on se suuri historian mieli ja tarkoitus, jota ei tosiasiassa ole vakavasti kyseenalaistettu sitten Condorcet’n päivien.

 Hänhän luonnosteli ihmiskunnan kehityksen idean odotellessaan giljotiinivuoroaan. Yhden miehen pää sinne tai tänne ei voinut vaikuttaa historian järkähtämättömään kulkuun, joka merkitsi yhä suurempaa ihmiskunnan vapautumista kaikesta pakosta.

Valistuksen ja Ranskan vallankumouksen aatteelliseen patteriin kuului myös usko tasa-arvoon – égalité (ks. Vihavainen: Haun tasa-arvo tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Aikoinaan sanalla oli mitä juhlallisin kaiku, sillä se oli syytös koko vanhaa, ansaitsemattomien etuoikeuksien järjestelmää vastaan. Nykyäänhän sen sisältö on muuttunut yhä vähäpätöisemmäksi, kun nuo menneen aikakauden privilegiot on hävitetty.  Kun saksalainen sanoo Das ist mir egal, hän voisi saman asian ilmaista myös nuorekkaasti kirjainyhdistelmällä EVVK.

Toki yhä on merkitystä myös sillä, ettei maallinen tai muukaan hyvä ole jaettu ihmisten kesken riittävän tasaisesti. Mikäli jaon epätasaisuus on liian räikeä, se voi vaarantaa yhteiskuntarauhan.  Toisaalta ihmiset saattavat suvaita hyvinkin suurta epätasaisuutta tietyissä oloissa.

Venäjä ja USA ovat esimerkkejä suunnilleen yhtä suuresta tulonjaon epätasaisuudesta, mutta kumpikaan niistä ei näytä olevan erityisen epävakaa valtio -ainakaan vielä. Jo huomenna voi kaikki olla toisin.

Mutta tietty taipumus pitää ehdotonta tai ainakin mahdollisimman pitkälle vietyä tasanjakoa tavoiteltavana ihanteena näyttää kytevän yksinkertaisissa ihmismielissä ikuisesti, onhan siitä paljon todisteita jo antiikin ajalta. Toki jo Aristoteles ymmärsi, että kyseessä on ääri-ilmiö ja siis tila, josta on syytä pysytellä kaukana. Kohtuus on tässäkin se ihanne, joka on vaikein ja myös tavoiteltavin.

Se on kuitenkin älyllisesti vaativa ihanne ja on hankalaa houkutella äänestäjien laumoja sitä kannattamaan. Simppeli demagogia myy aina paremmin.

Niin sanotun tasa-arvon ongelmista olen joskus jo kirjoittanut, joten en viitsi kirjoittaa samaa uudelleen, vaan liimaan tähän linkin kymmenen vuoden takaiseen tekstiin. Eipä asia ole siitä juuri muuttunut: Vihavainen: Haun tasa-arvo tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com).

Kun kuulen sanan tasa-arvo, ymmärrän oitis, että sillä tarkoitetaan pyrkimystä tasata valtion toimesta joidenkin asioiden jakautumista sillä tavoin, että siitä tulee tasaisempaa kuin luonnollinen kehitys edellyttäisi. Kyseessä on siis radikaali ideologinen ja poliittinen tavoite, jonka merkityksen pohtimista ei kannata odottaa kuulevansa.

Termodynamiikan toisen pääsäännön mukaan olemme kaikki menossa absoluuttista tasoittumista kohti. Maailmankaikkeuden kohtalona on kerran tasoittua liikkumattomaksi ja absoluuttisen kylmäksi. Silloin ollaan tilanteessa, jossa ei enää ole taistelua eikä ristiriitoja eikä mitään muutakaan.

Tietoisuus kaiken olevaisen karusta kohtalosta tai maailmankaikkeuden syntyä koskevan teorian tunteminen ei riitä jokapäiväisen elämän ohjenuoraksi, mutta analogiat voivat avata ymmärrystä.

Merkittävä neuvostoliittolainen filosofi Aleksandr Zinovjev (ks. Vihavainen: Haun zinovjev tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) uskoi kommunistisen järjestelmän olevan inhimillistä kulttuuria tuhoava nimenomaan sen takia, että se panosti ihmisen taipumukseen selvitä elämästä mahdollisimman vähäisin ponnistuksin.

Tämä tuskin on ainoa tai edes laajimmalle levinnyt psykologinen rakenne missään valtiossa, mutta se heijastanee hyvin sitä slummimentaliteettia, jota meilläkin jo yhä enemmän ihannoidaan.

Kun tasoittaminen viedään maksimiinsa, se tappaa kaiken kehityksen ja ihminen painuu yhä lähemmäs apinan tasoa ja keskittyy ruumiinaukkojensa erilaiseen ärsyttämiseen ja muuhun vastaavaan, primitiivisiä palkintoja tuovaan toimintaan sen sijaan, että pyrkisi voittamaan tilaa erilaisten arvojen toteutumiselle, rakentamaan työllä ja vaivalla.

-Ja huomattakoon ettei tasa-arvo ole mikään varsinainen arvo sinänsä, vaan nimenomaan ilmentää niiden häviämistä. Sanojen näennäinen samanlaisuus suomen kielessä harhauttaa tässä helposti. Mutta en nyt rupea setvimään käsitteiden merkitystä, se on jo tehty asianmukaisen viitteen takana olevissa blogeissa.

Nyt juuri hiljattain pahoittivat jotkut mielensä -ja sellaistahan, kuten tiedämme ei valtio saisi missään nimessä päästää tapahtumaan. Syynä oli se, ettei Suomalainen klubi päättänyt ottaa naisjäseniä, vaan edellyttää yhä jäsentensä olevan miehiä, vaikka ei kielläkään naisten osallistumista tilaisuuksiinsa.

Jollakin minulle tuntemattomalla perusteella tämä on tulkittu naisten sortamiseksi. Jotkut edistyksellisimmät henkilöt ovat jopa kieltäytyneet astumasta klubin tilaisuuksiin niin kauan, kuin moinen taantumuksellinen sääntö on voimassa.

Tämän symbolisen asenteen älyllinen taso kuvaa hyvin aikakauttamme laajemminkin. Niin sanotun kansalaisyhteiskunnankin sisällä pitää kaiken maksimaalisesti tapahtua poliittisen korrektiuden mukaisesti Kaikki on poliittista: Tutto nello Stato, niente al di fuori dello Stato, nulla contro lo Stato.  Mussolinin jyhkeä hahmohan se sieltä pilkistää.

Mutta todellisuudessa Mussolini oli pikku käppänä, jonka valokuvaajat vain esittivät monumentaalisena järkäleenä. Mutta oli hänellä hyvä tai siis kova halu määrätä kaikesta. Ja auliita apureita riitti. Seuraajia on nyt meidänkin maassamme pilvin pimein.

Kysymys kuuluu: millä oikeudella sivulliset vaativat, millä tavoin jokin yksityinen klubi valitsee jäsenensä? Kas, kun ei jo vaadita valtion oikeutta tarkkailla sitä, mitä itse kunkin makuuhuoneessa tapahtuu. Jaa, etteikö muka vaadita…

Naisten yhteiskunnallinen ja valtiollinen esiinmarssi on muuan aikamme megatrendi ja sellaisena tietenkin aivan luonnollinen ja monessa suhteessa hyväksyttävä ja kiitettäväkin. Olisi kuitenkin kovin helppohintaista kuvitella, että tämä suuntaus tuo vain sitä parempia tuloksia, mitä äärimmäisemmäksi se tulee.

Liiallinen naisvaltaisuus tuottaa vahinkoa jo monilla aloilla, alkaen koulusta ja päätyen julkiseen sanaan. Naiivi aplodeeraus kaikelle sille, mitä tehdään naisten toimesta tai naisten nimissä ei ole enempää älyllisesti kuin moraalisesti kestävää. Kaikki asiat on kyettävä perustelemaan myös erillään sukupuolitekijästä.

Suvaitsemattomuus miesnäkökulmaa kohtaan saavuttaa yhä naiivimpia muotoja ja kuvaavaa on, että sitä saatetaan pitää jo a priori sallimattomana, kun taas vastakkaisessa tapauksessa ei edes kaivata mitään muita argumentteja.

Sukupuolten väliset erot ovat merkittävä ja kalisarvoinen asia, jota on jo ryhdyttävä aktiviisesti puolustamaan. Naisellisuuden kuten miehekkyyden arvoa on syytä yhä tarkemmin punnita sen mukaan, millaisia hedelmiä ne tuottavat. Sukupuolieron vähättely ja mitätöinti näyttää olevan tie kohti yhä matalampia kulttuurin tasoja, etenkin silloin kun se heijastuu perheessä.

Todellisten arvojen puolesta on aina taisteltava ja nähtävä vaivaa. Niiden perusta on ydinperheessä, jossa molempien sukupuolten omaleimaista kehitystä vaalitaan. Mikäli se hävitetään, ovat seuraukset ikäviä, kuten kokemuksesta tiedetään:

sunnuntai 23. kesäkuuta 2013

Tasa-arvo ja perhemallit

 

Hupenevan tasa-arvon haasteet

 

Vastasyntyneisiin ihmislapsiin on usein liitetty monenlaisia ominaisuuksia. Jotkut olettavat heidän syntyvät ”vapaina” ja ”tasa-arvoisina”, jotkut arvelevat heidän muistuttavan tyhjiä tauluja ja jotkut peräti julistavat heidän olevan ateisteja.

Viimeksi mainittu väite saattaa oikeasti kuulua huumorin piiriin, mutta tiedän, että monet puhuvat synnynnäisestä ”tasa-arvosta” täysin vakavissaan ja ovat valmiit puolustamaan tätä aksiomaattisena pitämäänsä totuutta kaikin rehellisin ja jopa epärehellisin keinoin. Kysymys on näet sen luokan asiasta, jollaisia sanotaan elämää suuremmiksi. Kuten jumalallista ilmoitusta, tällaista totuutta puolustetaan keinoja kaihtamatta.

Hieno ajatus tasa-arvo onkin. Jos se tarkoittaa sitä, ettei ketään saa syntyperänsä takia sortaa, vihata eikä vähätellä, voi tälle asialle vain aplodeerata. Jokaisellahan on ihmisarvo, joka ei riipu esimerkiksi hänen kyvyistään, suvustaan tai asemastaan.

 Luulen, että a priori jokainen ansaitsee osansa siitä pyhästä kunnioituksesta, jota tunnemme ihmiselämän mysteeriä kohtaan. En kylläkään tiedä, miten asian perustelevat ne, joiden mielestä mitään pyhää ei ole olemassa. Ehkäpä perusteena voisi olla jokaisen yksilön potentiaalinen nautintojen määrä, mutta tässä taidamme olla vaarallisella tiellä, siellä tulee jo pyöveli vastaan, ainakin vanhoja ukkoja…

Mutta yhtä kaikki, niin pian kuin lapsi hieman kasvaa, havaitsemme hänen menettävän tasa-arvonsa muun vertaisryhmän kanssa. Aikuisena ihmiset ovatkin jo sitten kovin eriarvoisia eikä asia ole koskaan korjaantunut yhteiskunnan massiivisillakaan toimenpiteillä, kuten pakollisen tasapäistävällä koululaitoksella.

Eriarvoisuudella tarkoitan tässä erilaista yhteiskunnallista ja taloudellista menestystä. Sehän nyt ei lainkaan liity varsinaiseen ihmisarvoon, mutta kun tällainen puhetapa on tullut tavaksi, niin menköön nyt tässäkin.

Hitorioitsija Jerry Z. Muller on Foreign Affairs-lehden maalis-hutikuun numerossa analysoinut tasa-arvon ongelmaa erilaisten tuotantotapojen vallitessa. Kuten tunnettua, miesten aiemmin nauttima suhteellinen etu, joka perustui ruumiinvoimiin, on tietoyhteiskunnassa menettänyt merkityksensä.

Tärkeämmäksi on noussut sosiaalinen pääoma, johon liittyy sekä kognitiivisia että sosiaalisia ja moraalisia taitoja ja kykyjä. Tämä on nostanut naisten potentiaalia työelämässä.

Naiset ovat kaikissa kehittyneissä yhteiskunnissa olleet kovassa nousussa, kun taas tietty ryhmä miehiä on pudonnut ja joutunut kurjistuneeseen asemaan niin työ- kuin avioliittomarkkinoilla.

 Mullerin mielestä on näköharhaa kuvitella feminismin saaneen aikaan suuria yhteiskunnallisia muutoksia, itse asiassa se vain heijastelee niitä. Tilanne on siis suunnilleen sama kuin kukolla, joka luulee auringon nousun johtuvan omasta kiekumisestaan.

 

Mutta mikäli uskomme Mulleria ja niitä runsaita tutkimuksia, joihin hän ilmoittaa johtopäätökset perustavansa, ei feministien kiekuminen ole pelkästään koomista.

Feministit, kuten kaikki itseään kunnioittavat radikaalit ovat leimanneet ydinperheen vanhanaikaiseksi.

Sehän haittaa yksilön itsetoteutusta ja uusintaa pikkuporvarillisia ja patriarkaalisia arvoja. Mahtaako nainen edes löytää todellista libidoaan pysyvässä heterosuhteessa? Mikäli ei löydä, olemme jo kaikkein perustavimpien arvojen äärellä ja niiden loukkaaminen tai rienaaminen on varma ja lyhyt tie arvokonservatiivien, taantumuksen ja äärioikeiston riveihin.

Muller todistelee kirjoituksessaan, että epätasa-arvo on väistämätöntä. Nyky-yhteiskunnassa pahnanpohjimmaisiksi ovat alkaneet pudota tietyt miesryhmät. Heidän ohellaan kelkasta jää suhteellisen tai suhteettoman, mikä on tässä sama asia, suuri osa tietyn etnisen alkuperän omaavia henkilöitä. Naisiakin joukkoon tummaan tietysti mahtuu runsain mitoin.

Mistä tämä johtuu? Perimmäistä syytä voi etsiä vaikkapa geeneistä tai voisi, ellei se olisi käytännössä kiellettyä. Mukana vaikuttavat varmasti kansalliset perinteet ja kuka ties mitkä muut tekijät.

 Joka tapauksessa yksi markkeri näyttää nousevan ylitse muiden. Se on perhe.

Ehjä ydinperhe on lapsen yhteiskunnallisen tulevaisuuden kannalta ylivoimainen etu. Perheessä ei saada pelkästään tiedollisia valmiuksia, joita tarvitaan koulussa. Sieltä saadaan myös asenteet, hyveet, sosiaaliset taidot, lyhyesti sanoen kasvatus.

Perheen varallisuus ennustaa lasten koulumenestystä, mutta vielä paremmin sitä ennustaa kirjojen määrä perheessä. Perhe on, kuten kirjoittaja asian ilmaisee, se ”työpaja, jossa inhimillistä pääomaa valmistetaan”.

Inhimillinen pääoma on tietoyhteiskunnassa keskeinen resurssi. koulutus on nyt kaikille avointa ja internet tuo valtavan tietomäärän kaikkien ulottuville. Kysymys on nyt siitä, onko yksilöllä valmiuksia käyttää tuota tietoa.

Muller toteaa, että avioerot ovat amerikkalaisen yhteiskunnan ylemmissä kerroksissa kääntyneet laskuun. Alemmissa ne ovat hyvin yleisiä. Avioerolapsen sosiaalinen ennuste on huono. Erityisesti tämä pätee poikiin, jotka jäävät äidin hoteisiin. Asiaa pahentaa erityisesti sarjarakastaja-äiti, joka panostaa itsensä etsimiseen seksuaalisella alueella.

 

Epätasa-arvo näyttää olevan vain kasvamassa aivan riippumatta siitä, että sen torjumiseen ei ole koskaan panostettu yhtä paljon. Sikäli kuin asia koskee erilaisia pörssihuijareita ja heidän tähtitieteellisiä voittojaan, on lääkkeitä etsittävä kansainvälisestä yhteistyöstä, jotta oikeus ja kohtuus saataisiin edes jossakin määrin palautettua.

Sikäli kuin asia koskee menestystä nykyaikaisessa yhteiskunnassa, voidaan tilannetta helpottaa vain hiukan. Amerikassa kokeillut ”positiivisen” syrjinnän keinot ovat tehottomia ja jopa vahingollisia.

Voisi tietenkin kuvitella erilaisia radikaaleja keinoja ydinperheen suosimiseksi -vaikkapa haittaveroa avioeroille. Luultavasti sellainen olisi pantava myös ns. sateenkaariperheille, vaikka en tiedä, onko asiasta vielä tutkimuksia. Toistaiseksi tämä siis on vain ajatuskoe. En vaadi mitään enkä paheksu, kysyn vain.

Joka tapauksessa ”synnynnäisen” tasa-arvoisuuden ajatus ja vallankin siitä seuraavat johtopäätökset kannattaa ns. edistyspiireissä miettiä vielä kerran uudelleen. Maahanmuuton ja nykyisen avioliittokulttuurin myötä meillekin uhkaa syntyä alaluokka, joka ei ole nyky-yhteiskunnassa työllistettävissä.

Jos sellainen syntyy, niin se todennäköisesti vetäytyy omiin alakulttuureihinsa ja elää epäsosiaalista elämää sosiaaliturvan ja laittomien elinkeinojen tuella. Näin on asia monissa Euroopan maissa ja Amerikassa.

Tiedän, että ne, joiden hallussa on korkeampi totuus ja jotka luottavat aksiomaattisiin viisauksiin, sanovat, että meillä ei tapahdu näin. Muistan hyvin, miten se älymystö, joka halusi meillekin sosialismia, vain nauroi ajatukselle, että se toimisi meillä yhtä huonosti kuin muuallakin.

Pelkäänpä, että meillä on lupa epäillä, että sellainen yhteiskuntapolitiikka, joka tasa-arvon nimissä sortaa miehiä ja kantakansallisuutta ja hehkuttaa moniarvoisten perheiden autuutta, ei välttämättä tuota sitä hyvää, mitä sillä tavoitellaan. Näin on ainakin muualla voitu todeta. Miksi asiat olisivat meillä toisin?