torstai 19. huhtikuuta 2012

Olisiko ruoskittava?


Tukka pois ja linnaan. Vai olisiko ruoskittava?

Helsingin Sanomien pääkirjoitussivun pilakuva 19.4.2012 herätti makaaberiudessaan sekavia tunteita. Suomalaisen kansanvallan linnake, eduskuntatalo, oli muuttunut linnaksi, jonka kalterien takaa pyristeli entinen ministeri Kanerva.
Tämä saattoi olla henkevä tapa viitata siihen, miten kansanedustajat nykyään ovat eduskuntaryhmänsä piiskurien orjuudessa. Vanha perustuslain määräys, jonka mukaan kansanedustajaa sai hänen toiminnassaan ohjata vain hänen oma käsityksensä oikeudesta ja totuudesta, on heitetty romukoppaan jo ajat sitten. Avoimesti siitä tehtiin pilkkaa jo silloin kun se oli vielä voimassa.
Tuota pilakuvaa voisi pitää demokratian perusarvojen herjauksena ja sitähän se olisikin, ellei sijaitsisi arvovaltaisen lehden pääkirjoitussivulla. Nyt julkaisun konteksti jalostaa sen älykkääksi kritiikiksi, joka kohdistuu demokratian nykyisten pelisääntöjen ahdistavuuteen ja tolkuttomuuteen.
Miksi kuvaan on valittu juuri entinen ministeri Kanerva, on vaikeampi käsittää. Mieshän on juuri saanut tuomion käräjäoikeudessa eikä asia liity mitenkään eduskuntaan.
Mutta itse tuomioon: vuosi ja kolme kuukautta vankeutta siitä hyvästä, että on ottanut vastaan rahaa sekä syntymäpäivien kansalaispäivällisten järjestelyyn että omaan vaalityöhönsä, kuulostaa aika paljolta. Tämä on tulkittu rikokseksi sen takia, että rahan vastaanottaja olisi voinut vaikuttaa joihinkin päätöksiin, joihin lahjan antajat halusivat vaikuttaa. Tätä vaikuttamista ei ole väitetty saati todistettu tapahtuneeksi. Yritys on siis rangaistava.
Oho! Eikö politiikassa juuri pyritä, yleisellä tasolla, vaikuttamaan asioihin tukemalla niitä, jotka asioista päättävät? Onko asiat tulkittava niin, että Kanervan vaalirahoitukseen tullut raha tulikin hänelle itselleen? Tuliko myös juhlapäivällisten hyöty hänelle itselleen? Ovatko vieraat yhtä lailla syyllisiä? Kanerva itse ei missään tapauksessa ole voinut syödä ja juoda kuin murto-osan saadusta lahjasta. Eikö vieraiden olisi pitänyt ainakin aavistaa, ettei Kanerva juhli omilla rahoillaan? Asia on ehdottomasti selvitettävä, ennen kuin koko vastuu vieritetään yhden miehen harteille.
Amerikassa se, joka saa paljon lahjoituksia vaalikassaansa, ylpeilee sillä. Suomessa journalistit pitävät asiaa lähtökohtaisesti häpeällisenä ja todennäköisesti rikollisena. Onhan läpi päässeillä poliittista vaikutusvaltaa, jota he voivat käyttää tukijoukkojensa hyväksi. Se, että tämä on demokratian idea, ei ole tainnut tulla ymmärretyksi. Viime vuosien ”vaalirahasotkut” ovat ennen muuta toimittajalauman päässä syntynyttä sotkua, jossa normaali maallinen demokratia on sekoitettu oletettuun taivaalliseen demokratiaan, jossa ei rahaa eikä suhteita tarvita.
Pari liikemiesveijaria, jotka osallistuivat avokätiseen lahjoittamiseen, saivat myös asianmukaiset lain määräämät rangaistukset kukin omista rötöksistään. Kuusi vuotta vankilassa, jopa normaalikaavan mukaan lyhennettynä on aika paljon. Mitä etua lainsäätäjät ja sen soveltajat ovat tässä tavoitelleet ja mitä seurauksia asialla todennäköisesti on?
Kuten tunnettua, rangaistuksilla ei sivistysvaltioissa ole enää pitkään aikaan pyritty rankaisemaan, vaan kasvattamaan. Nämäkään konnat tuskin vankilassa paranevat, vaan oppivat siellä sen sijaan uusia juonia. Koska kyseessä ei ole kenenkään henkeen eikä terveyteen liittyvä asia, on heidän tekemänsä vahinko kokonaan ja jäännöksettä rahalla korvattavissa.
Miksei siis määrätä korvaamaan sitä rahalla? Näiden herrojen pitäminen vapaalla jalalla on ilmeisen vaarallista, ellei heidän mahdollisuuksiaan rikosten uusimiseen rajoiteta. Rajoitetaan sitten. Julkinen ruoskinta on jo suoritettu ja uskottavuus bisneksessä on kaiken järjen mukaan mennyttä.
Mikäli tähän lisätään kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden liiketoimintakielto, voitaneen yhteiskunnan etu katsoa turvatuksi. Vahinkojen korvaamisen lisäksi määrättäköön sakkoja loppuiäksi. Eikö se jo tyydytä jymäytetyn liikemiehen kostonhimoakin? Tuskin valtiolla asiaan ainakaan on suurempia intressejä. Kasvatusta voitaisiin hoitaa pakollisilla käynneillä ryhmäterapiassa. Tällä olisi myös korvausvelvollisuutta suurempi pelotusvaikutus.
Nyt nämä rikolliset nauttivat valtion kallista täysihoitoa vankiloissa, jotka ovat jo ylikansoitettuja. Tästä huvista eivät maksa ne, jotka saavat siitä koston luultavasti aiheuttamaa primitiivistä ja tuomittavaa tyydytystä, vaan veronmaksajat.
Kun joskus maailmassa ei ollut varaa eikä halua elättää roistoja vankiloissa, annettiin heille sen sijaan tietty määrä ruskaniskuja ja päästettiin sen jälkeen menemään. Joiltakin myös revittiin sieraimet, jotta heidät olisi helppo myöhemmin tunnistaa. Nykyaikana on helppo löytää tai kehittää vastaavia menetelmiä kehittyneemmässä muodossa. Olisiko aika kokeilla niitä?

tiistai 17. huhtikuuta 2012

Yhteiskunnan ryhmät ja sodan logiikka


Yhteiskunnan ryhmät ja sodan logiikka

Suuresti kunnioittamani kosmopoliittinen intellektuelli Tony Judt kertoi aikoinaan, että hänen juutalainen isänsä kammoksui Amerikkaa siitä syystä, että ”rodusta” oli siellä tehty niin kovin keskeinen asia. Samasta asiasta näet oli jo kokemusta sodanedellisestä Wienistä.
Todellakin, jos joku ampuu toisen Amerikassa, ei asia ole uutinen. Kyseessähän on maan tapa. Mutta hänen on syytä valmistautua siihen, että asia on uutinen ja että reilua oikeudenkäyntiä ei ole odotettavissa, mikäli ampujan ja ammutun roturyhmät eivät satu kohdalleen. Kun muuan musta urheilutähti tappoi perheensä, hänet vapautettiin siksi, että hän kuului tiettyyn joukkoon. Kun hiljattain muuan ei-musta henkilö ampui mustan, vaadittiin laajoissa mielenosoituksissa uhrille ”oikeutta”, millä tarkoitettiin, että ampuja oli julistettava syylliseksi. Ampujan onneksi hän ei kuitenkaan ollut valkoinen WASP, mikä uutisoinnissa todettiin ja minkä oletettiin vähentävän todistustaakkaa ja luultavasti myös syyllisyyttä ja mahdollista tuomiota.
Nämä uutiset saattavat kuulostaa korvissamme pelkältä tavanomaiselta amerikkalaisen lehdistön sekoilulta, jolle ei kannata uhrata sen enempää ajatuksia. Meillähän tutkitaan oikeudenkäynnissä vain kunkin vastuullisen yksilön tekoja ja seuraamukset tulevat sen mukaan. Normaali pohjoismainen oikeustaju ei salli, että asiaan sekoitetaan mitään ryhmäetuja tai synnynnäistä asemaa. Yhdenvertaisuus lain edessä voi tarkoittaa vain sitä, että jokainen vastaa oikeudessa itsestään ja tekemisistään eikä muista. Isät, äidit, serkut, klaanit ja heimot eivät kuulu asiaan. Kaikkein vähiten siihen kuuluu perimä, saati ihonväri. Näin se on ollut jo ennen Wibeliusta ja näin se on hänen jälkeensäkin.
Vaan lieneekö tilanne muuttumassa? Amerikassa jokaisen poliitikon, myös paikallistasolla on huolehdittava suosiostaan eturyhmien keskuudessa. Niitä taas on joka lähtöön, rodut, kansallisuudet, sukupuolet ja sukupuolisuuntaukset ovat tärkeämpiä. Oikeuslaitos ottaa asian avoimesti huomioon, se näyttää lähtevän siitä, että vain nainen voi ymmärtää ja siten myös tuomita naista, musta mustaa, homo homoa ja niin edelleen. Kaikki vähemmistöt näytään ajateltavan enemmän tai vähemmän vajaakykyisiksi ja rajoitetusti teoistaan vastuullisiksi.
Poikkeuksen muodostavat valkoiset heteromiehet. Heidän asemansa on sikäli ylevä, että heitä lähtökohtaisesti pidetään vapaina ja teoistaan vastuullisina kansalaisina. Heitä ovat kaikki myös päteviä syyttämään. Hankala heidän asemansa on sen vuoksi, että kaikesta päätelleen näillä yhteiskunnan tukipylväillä on aina myös todistustaakka, mikäli voidaan epäillä niin sanottua viharikosta, joka näköjään on mahdollista vain heille.
Ajattelutapa, joka on syntynyt USA:n erikoislaatuisissa oloissa ja jolla ei pitänyt olla mitään tekemistä Euroopassa, on hiipinyt tänne salakavalasti. ”Käännetty todistustaakka” on jo hyväksytty käytäntö syrjintäepäilyissä. Se, että se on räikeässä ristiriidassa perinteisen oikeuskäsityksen kanssa, ei näytä merkitsevän mitään. On näköjään hienoa elää samassa maailmassa, jossa television niin tutut sankaritkin elävät.
”Värisokean” yhteiskunnan ihanne on jo kauan sitten unohdettu. Olemme menossa yhä syvemmälle taistelevaan ryhmäyhteiskuntaan, jossa jokaisen ensisijainen viiteryhmä on hänen syntyperänsä ja muut periytyvät seikat, uskonnosta kieleen ja sukupuolisuuntaukseen. Varsinaisia rälssioikeuksia ei vielä ole julistettu ainakaan tällä nimellä, mutta nyt ollaankin ilmeisesti vasta tien alussa.
Näyttää siltä, että ryhmien rajat eivät suinkaan ole madaltumassa, vaan tulevat yhä korkeammiksi. Sellaista kehitystä ainakin edistetään. Maniaksi yltynyt loukkaantumisepidemia on tästä yksi osoitus. Jos ovimies loukkaa jonkin ryhmän jäsentä vaikkapa kysymällä, mihin ryhmään hän kuuluu, on asianomaisella perusteet suuttua ja jopa suuttua erittäin paljon. Miten paljon, on hänen omassa harkinnassaan ja näin syntynyt vahinko on korvaamaton, jos kyseessä on henkilö, jonka ei tarvitse mitään suvaita. Kukaan ulkopuolinen ei ole pätevä arvioimaan, miten paljon kunkin ryhmän edustajat mistäkin kärsivät. Tämä periaate on tuttu jo feminismin taisteluajoilta.
Toinen vanha perinne, joka jatkuu uudessa uljaassa ajattelussa, on konfliktiteoreettinen perusasetelma, sodan logiikka. Aikoinaan katsottiin, että kuluttavan porvariston ja tuottavan proletariaatin välillä vallitsi antagonistinen ristiriita. Toisen voitto oli toisen tappio ja lopullinen ratkaisu saavutettaisiin vain vallankumouksella eli vastustajan (instituutioiden) täydellisellä tuhoamisella. Feminismi jatkoi saman kaavan soveltamista. Nyt kentällä on jo koko joukko taistelevia ryhmittymiä. Kehitys sen kuin edistyy!
Käytännössä ryhmien oikeudet toteutuvat niiden saavuttamina ryhmäetuina. Amerikassa tämä siirtyy myös lainsäädäntöön ja siis ”oikeudeksi” ennakkotapausten myötä. Edut taas saavutetaan parhaiten edistämällä oman ryhmän asiaa keinolla millä hyvänsä. Tarkoitus nimittäin pyhittää ne. Niinpä esimerkiksi oikeusjutun voittaminen ”taistelulla”, mielenosoituksilla ja lehdistökampanjalla, joissa itse tapahtumat ovat sivuseikka, on aivan yhtä hyvä asia kuin oikeusjutun voittaminen rehellisellä todistelulla. Itse asiassa edellinen on parempi, sillä se antaa viestin ryhmän etujen immuuniudesta vastustajan aseille. Pour décourager les autres, kuten joskus sanottiin.
Erään tunnetun suomalaisen toimihenkilön komea motto ”Puhtain asein puhtaan asian puolesta” ei ole uuden uljaan yhteiskunnan ryhmänjohtajien seinällä. Kommunistit lähtivät häpeilemättä siitä, että yhteiskunnallinen taistelu on totaalista sotaa. Miksi tämä ajatus saa suosiota nyt, on vaikeampi käsittää.
Oikeusjutut ovat tietenkin vain se äärimmäinen muoto, jossa yhteiskunnan konfliktit paljastuvat. Rakenteet ulottuvat kauas oikeussalien ulkopuolelle. Puheen, keskustelun hallitseminen on se osa taistelua, johon hyökkäävät edistysvoimat ovat länsimaisessa kulttuurissa viime vuosina keskittyneet. Uusia normeja on luotu nopeaan tahtiin eikä likaisia taistelutapoja niiden juurruttamiseksi ole kaihdettu. Tämä on ns. edistysväen tradition valossa odotettavissa, sillä marxilaisuudesta periytyvä totaalisen sodan ideologia edellyttää sitä.
On helppo havaita, että hyvin koulutetut toimittajat nauravat ajatukselle, että tiedonvälityksessä pitäisi tinkimättömästi pyrkiä totuuteen. Tämähän kuulostaa peräti naiivilta. Nykyajan journalistiikan markkinoilla menee läpi vain tuote, joka osataan lanseerata, siinä ei totuudella ole paljonkaan käyttöä. Miksei siis ulvottaisi sutena susien joukossa? Uutisen tai reportaasin rakentaminen herkullisista rinnastuksista ja vihjauksista on toimiva menetelmä.
Totuutta tarvitaan siteeksi ja aasinsilloiksi. Itse viestin määrää toimittajan edustama ”hyvä” tai ainakin jostakin syystä kannatettava asia. ”Hän oli aina hyvän asian puolella” voidaan kirjoittaa sankaritoimittajan hautakiveen. Mitä korkeampaa pyrkimystä voisikaan toimittajalla olla? Kuten filosofi joskus oli ancilla theologiae, on toimittaja Edistyksen palkkapiika.
Tosiaan, vähemmistöjen, sorrettujen, vajaakykyisten ja myös esimerkiksi hölmöjen asian ajaminen on tärkeää ja oikeutettua. Miksi ruveta kuurnitsemaan siinä käytettyjä menetelmiä, jos asia kerran on oikea? Miksi Tony Judtin isä ja ilmeisesti myös hänen poikansa vierastivat rotujen ja ryhmien keskeisyyttä amerikkalaisessa kulttuurissa? Eihän se siellä ainakaan silloin toiminut juutalaisten tappioksi vaan pikemminkin päinvastoin.
Tämä saattaa kuulostaa banaalilta, mutta on silti totta: valhe rämettää moraalin ja sitä mukaa käsityksen oikeuden arvosta. Jos lähdetään siitä, että on vain etuja eikä oikeutta, avataan samalla ovet barbarialle. Juutalaiset ovat pieni ryhmä, joka ymmärtää, ettei se koskaan tule enemmistöksi muualla kuin omassa maassaan. Pienten ryhmien turva on viime kädessä vain oikeudessa.
Yleinen mielipide on kuin prostituoitu, joka hyväksyy aina korkeimman tarjouksen. Kansankokous tuomitsi demokraattisesti kuolemaan niin Sokrateen kuin Jeesuksen. Luulenpa etteivät ihanimmatkaan edistyksen saavutukset ole kestäviä, elleivät ne ole syntyneet rehellisin keinoin. Kekkonen ja Brežnev olivat kerran korkealla journalistien kritiikin ulottumattomissa. Tästä poliittisesti korrektit toimittajat vain riemuitsivat ja kiirehtivät paljastamaan ne, jotka eivät laulaneet kuorossa mukana.
Ajatus ryhmien välisestä konfliktista, taistelusta luonnollisena ja väistämättömänä asiana on myös jo sinänsä vaarallinen. Se on nimittäin itseään toteuttava ennuste. Mitä enemmän edistysväki toitottaa jokaisen ryhmän oikeutta haastaa muut ryhmittymät, sitä enemmän konflikteja tietenkin syntyy.
Anarkismissa on paljon hyviä ja jaloja pyrkimyksiä. Käytännön ohjelmaltaan se yleensä on surkean epärealistinen ja yritykset aatteen toteuttamiseksi ovat tuottaneet pelkkää tuhoa. Sama koskee myös monia muita hyviä periaatteita, mikäli niitä yritetään noudattaa sokean tinkimättömästi. ”Suvaitsevaisuus” on hullunkurinen esimerkki periaatteesta, joka muuttuu vastakohdakseen, kun sen ajajilta puuttuu kohtuuden taju.
 Suvaitsevaisuus tarkoittaa normaalissa perinteisessä kielenkäytössä erilaisten vastenmielisten ja hankalien asioiden sietämistä, kompromisseja, joissa herrasmiesmäinen toisen edun kunnioittaminen usein menee omasta edusta kiinni pitämisen edelle.
Mitä sen sijaan onkaan sanottava sellaisesta hiljattain patentoidusta ”suvaitsevaisuudesta”, joka vaati ”nollatoleranssia” eli täydellistä suvaitsemattomuutta vaikkapa tietynlaisille sanoille, ajatuksille, tutkimuskohteille ja -tuloksille ja niin edelleen? Tämä tuo ikävällä tavalla mieleen sen neuvostoajan kielenkäytön, jossa totaalisen sodan käsitteet vallitsivat. Neuvostoihmisen ominaisuuksiin kuului ”leppymättömyys” (neprimirimost) kaikkia lähimmäisten ei-sosialistisia paheita kohtaan, hänen asenteenaan vihollista kohtaan oli aina ”armottomuus” (bezpoštšadnost). ”Vihollinen, joka ei antaudu, tuhotaan” julisti ”neuvostohumanismin” suurin opettaja, Maksim Gorki.
Neuvostoliitto oli, periaatteessa, nollatoleranssin maa hyvin monessa asiassa. Koska siellä kuitenkin asui normaaleja ihmisiä, ensi sijassa venäläisiä, löytyi toleranssia käytännössä vaikka millä mitalla. Mutten mikään ei olisi toiminut. Epävirallinen kulttuuri haastoi ja lopulta löi virallisen kulttuurin, jonka mahtipontisuus aikanaan sortui omaan naurettavuuteensa. Neuvostoliiton ”edistyksellinen” johto, joka kuvitteli toimivansa historian absoluuttisella mandaatilla, paljastui narrien ja pylvästelijöiden joukkioksi, jonka käsistä ydinaseet onneksi saatiin lopulta pois.
Moraalinen opetus tästäkin tarinasta on, että oikeutta ja totuutta on kunnioitettava tai ne pakottavat kunnioittamaan itseään. Valhe on yhä valhetta, vaikka se olisi nokkelaa ja palvelisi hyvää asiaa. Se, etteivät vallanpitäjät ja heidän hännystelijänsä mittaa asioita totuuden ja oikeuden mukaan, ei merkitse sitä, ettei heitä itseään tultaisi vielä niillä mitoilla mittaamaan.

maanantai 16. huhtikuuta 2012

Ei pidä elää valheessa


Ei pidä elää valheessa
Aleksandr Solženitsynin kuuluisa tunnus oli ”žit ne po lži!” –on elettävä valheen ulkopuolella. Hiljattain ilmestyneessä venäläisessä filmissä Pappi (Pop), kuvataan päähenkilöä, joka saksalaismiehityksen aikana katkaisee välinsä ystäväänsä ja tukijaansa, joka on auttanut kristinuskon palauttamista bolševikkien runtelemalle Venäjälle.
Syynä oli, että tämä ystävä oli jalallaan –symbolisesti- potkaissut mutaan juuttunutta saksalaisten kuorma-autoa liikkeelle. Auton lavalla oli partisaaneja, joiden kaulassa oli silmukka. Kun auto viimein pääsi liikkeelle, jäivät teloitettavat roikkumaan hirteen.
Kun papilta kysytään, miksi hän kieltäytyi ystävänsä seurasta ja avusta, hän kuiskaa sanomattoman surullisesti ”on tolknul…” hän työnsi.
Tuolla työnnöllä ei sinänsä ollut mitään merkitystä. Sen takia vangit eivät kuolleet ja ilman sitä he olisivat kuolleet aivan yhtä varmasti. Merkitystä oli kuitenkin sillä, että ihminen oli myynyt itsensä, osan rehellisyydestään. Saadakseen saksalaisten hyväksynnän, jota tarvitsi auttaessaan kristittyjä tuo ystävä oli mennyt mukaan saksalaisten tuhoamiskoneiston toimintaan, symbolisesti.
Kommunismin vuosina Venäjällä oli ihmisiä, jotka eivät menneet mukaan valheeseen. Se vaati tavatonta rohkeutta. Koko järjestelmä oli rakennettu sen varaan, että ihmiset hyötyisivät valheen työntämisestä eteenpäin. Ja se toimi noista totuudellisista huolimatta.
Solženitsynin radikaali vaatimus, joka moraalisessa syvyydessään muistuttaa Dostojevskin ajattelusta, oli reaalipoliitikkojen silmissä naurettava. Tavallisen kunniallisen poroporvarin silmissä se oli loukkaava. Hänhän ei tehnyt yhtään mitään tai teki aivan samaa kuin kaikki muutkin kunnialliset ihmiset. Puolueen ignoroiminen käytännön elämässä olisi merkinnyt leimautumista, syrjintää, ylenkatsetta, tuskin enempää. Mutta kukapa halusi ottaa vapaaehtoisesti kannettavaksi sellaisenkaan taakan, joka lupasi vain vaivoja palkaksi. Keskivertovenäläisen omatunto pysyi aivan yhtä puhtaana kuin keskivertosuomalaisen. Miksei eläisi valheessa? Mitä oikeus maksaa ja mitä se tuottaa? Turhia kysymyksiä. Tästä pääsemmekin pakinoitsija Eroseen ja ”hihamerkkikohuun”.
Pääministeri Jyrki Katainen on Uuden Suomen mukaan ”puuttunut hihamerkkikohuun”. Koska olen alkanut epäillä journalisteja, jätän sittenkin avoimeksi kysymyksen onko hän todella ”puuttunut” vaiko vain vastannut kysymykseen. Mikäli hän olisi oma-aloitteisesti puuttunut, hän tuntisi kohun lähteen. Siinä tapauksessa hänen lausuntonsa pitäisi luokitella tahalliseksi valheen puolustamiseksi. Tässä tapauksessa asia olisi tietenkin ymmärrettävä, sillä totuuden puolustaminen kävisi aivan liian kalliiksi. Politiikassa etsitään asian etua eikä totuutta. Mikseipä siis puolustaisi hyvää periaatetta ja samalla sanoutuisi irti kaikesta vastuusta siihen skandaaliin nähden, jonka journalistit ovat itse keittäneet kokoon?
Tämähän ei maksa mitään, luvassa on pelkkiä tuottoja vai kuinka? Samalla linjalla jatkavat persupuolueen Ruohonen-Lerner, joka yhä ”etsii keinoja” syyttömän rankaisemiseksi. Turun Sanomat ja Helsingin Sanomat kirjoittavat itse tekemästään skandaalista kuin Pravda ja Izvestija Solženitsynistä. Kaiken huippuna on liiankin tunnettu dosentti Bäckman, joka on tehnyt pakinoitsija Erosesta tutkintapyynnön poliisille. Parodia on käynyt mahdottomaksi.
Varkaan kannattaa aina huutaa ”ottakaa varas kiinni”! Tämä toimi aikoinaan Neuvostoliitossa ja se toimi Kekkosen Suomessa. Mutta se toimi vain aikansa. Totuus tiedetään sittenkin ja vielä se pakottaa tunnustamaan itsensä. Aivan riippumatta siitä, miten hyvin valehtelu näyttää kannattavan tässä ja nyt.

lauantai 14. huhtikuuta 2012

Venäjän media

Venäjän media

Suomi on ollut Venäjän mediassa jo muutaman vuoden ajan esillä hyvin kummallisissa merkeissä. Usein "uutiset" ovat sekeän vääristeltyjä, joskus suorastaan tuulesta temmattuja. Säännöllisesti lähteenä tai taustavomana esiintyy muuan suomalainen dosentti.
Äskeinen "hihamerkkikohu" venäläisessä muodossaan on vain yksi esimerkki naapurimaan lehdistön suorituksista, joita puhtaasti journalistiselta kannalta täytyy pitää äärimmäisen noloina. Jarmo Mäkelä viittaa pariin muuhun tapaukseen yle.fi:n sivulla:
"Vielä pidemmälle menee trinhzu.livejournal. Sen mukaan Suomessa lastensuojelu ja vanhustenhoito ovat valtioterrorin ja yksityisen rikastumisen välineitä. Suomessa toimii keskitysleirejä, joissa huostaan otettuihin lapsiin kohdistetaan psykologista, fyysistä sekä seksuaalista väkivaltaa. Suomessa yhteiskunnan perusteita jäytää korruptio, joka tekee ihmisistä eläviä robotteja. Homoseksuaalisuutta propagoidaan kouluissa ja viiden miljoonan asukkaan maassa on miljoona alkoholistia."
Tunnistaako "maailman toiseksi onnellisimmassa maassa" asuva kansalainen tämän kuvan maastaan? Venäläiselle kyse alkaa olla jo odotushorisontista. Jos jossakin tapahtuu mielikuvituksellisia oikeudenloukkauksia ja havaitaan ääriliikkeiden nousua, on syytä olettaa, että Suomi on vahvasti kuvassa mukana.
Miten tällainen tilanne on mahdollinen? Eikö suurlähetystömme hoida tehtäviään? Eikö suomalainen media omalta osaltaan voi vastata asiallisesti näihin asiattomuuksiin? Eikö yhtä valehtelijaa voi saada kuriin vaikkapa oikeustoimin?
Nämä ovat hyviä kysymyksiä. Selvää on, että pelissä on paljon ja tappiota tästä pelistä kärsivät molemmat osapuolet. Suomalaiset eivät voi olla kauhistumatta maata, jossa lehdistö kirjoittaa yhtä törkeää ja mieletöntä epätotuutta kuin aikoinaan Bobrikovin ja Moskovan Tiltun aikoina. Ovatko ne Venäjän Pravdat samoja kuin aina ennenkin?
Itse asiassa Venäjällä pitäisi jo olla olemassa uusi ja pätevä journalistipolvi. Se ei myöskään ole läheskään kokonaan riippuvaista vallanpitäjistä. Se on vain ilmeisen johdateltavaa ja kokematonta. Normaalit median hyvät käytännöt ovat sille usein tuntenattomia.
Moskovan yliopiston journalistiikan tiedekunnan dekaani Jelena Vartanova osaa hyvin suomea ja tuntee maan. Hänen ohellaan siellä on muitakin päteviä ja asiantuntevia ihmisiä.
Nyt olisi aika järjestää suuri suomalais-venälinen mediaseminaari, jossa viime aikojen kirjoitteluja puolin ja toisin  kriittisesti puitaisiin. Opittavaa on suomalaisillakin ja paljon.

Hesari ei ole" vitsi-vitsi"

Hesari ei ole vitsi-vitsi

Helsingin Sanomien pääkirjoitus "Törkeys ei ole vitsi-vitsi" 14.4.2012 on ylimielisessä opettavaisuudessaan lehteä hyvin kuvaava. Pääkirjoittaja ehdottaa leikkisästi, että perussuomalaisten tulisi käyttää ruskeaa paitaa, jotta heidän poliittinen ja henkinen suuntautuneisuutensa tulisi kaikille selväksi.
Koska tämä saattaisi kuulostaa pahantahtoiselta solvaukselta, pääkirjoittaja selittää, että "oikea ympäristö voi jalostaa karkeuksistakin osuvaa satiiria ja huumoria". Tällainen "kehys" on tilanne- ja aikasidonnainen, jatkaa kirjoittaja.
Helsingin Sanomien pääkirjoitus on siis ilmeisesti oikea ympäristö ja "kehys", johon sijoitettuna törkeydet jalostuvat osuvaksi satiiriksi ja huumoriksi, myös tässä tapauksessa kun ne rinnastetaan eräässä pakinassa esitettyyn hullunkuriseen ajatusleikkiin, joka liittyi aivan konkreettiseen keskusteluun, jossa sillä oli selkeä funktionsa.
Pääkirjoituksen funktiona on tässä tapauksessa vain kannanotto, tarkemmin sanoen pöyristyneen moralisoiva moite sen johdosta, että kyseinen pakinoitsija oli leikitellyt niinkin herkällä asialla kuin ihmisryhmien merkitsemisellä. Natsi-Saksassa oli käytössä niin sanottu Judenstern, huomauttaa kirjoittaja oppineesti, joten suomalaisen pakinoitsijan on parasta olla viittaamatta melkein samanlaiseen asiaan, ellei halua vastuuta joukkomurhista, hän antaa ymmärtää.
Tässä tapauksessa kirjoittaja sentään varoi väittämästä, että pakinoitsija olisi "vaatinut" hihamerkkien käyttämistä, hän vain "kirjoitti böogissaan", että ne "voisivat käyttää". Hirveätä toki sekin. Onhan pääkirjoittajan viittaama asia niin tavattoman törkeä.
"Historiaa tunteva tietää, että rotuopit johtivat kuuden miljoonan ihmisen teolliseen teurastukseen", argumentoi kirjoittaja edelleen, "kyse ei siis ole siitä, että tosikot eivät ymmärtäneet Erosen idean "satiirisuutta".
Jo pelkän kuluttajansuojan takia olisi nyt tärkeää saada kuulla, millä tavalla pääkirjoittajan tarkoittama pakinoitsija viittasi rotuoppeihin ja siis ilmeisesti kannatti niitä. Viittaaminehnan ei voi olla kiellettyä, koska nimenomaan pääkirjoittajan voi havaita sen tehneen. Pakinoitsija tuskin lienee sitä edes ajatellut.
Mieleen tuleekin kasku toisen maailmansodan ajalta. Marsalkka Zhukov tuli Stalinin työhuoneesta ja puhisi kiukuissasaan: "Se helvetin viiksiniekka pitäisi tappaa!". Eteisessä istuu Berija, joka hyppää pystyyn: "Kenestä te oikein puhutte?" Minä puhun Hitleristä, vastaa Zhukov. "Ketäs te oikein ajattelitte?"
Leikki leikkinä, mutta Helsingin Sanomat on sen luojan kansallinen instituutio, ettei se saa olla pelkkä vitsi.
Mikäli kyseinen pääkirjoitus on vain ammattitaidon puutetta, olisi toimituksen sanouduttava siitä irti. Muussa tapauksessa koko lehti saa ikävän leiman, jonka ansaitsee se, joka käyttää tarkoitushakuisesti sanavapautta väärin.
Ei, ei taida Hesarin pääkirjoitus jalostaa karkeuksista huumoria eikä taida liioin hoitaa kunniallisesti lehdistön tehtävää eli tinkimättömän totuudellista tiedonvälitystä. Olisikos nyt itsekritiikin paikka?

P.S.
Samassa Helsingin Sanomien numerossa on Ilta-Sanomien mainos "Jenni Haukion tulikaste Ruotsissa". Voi vain kuvitella, miten tällaiseen tekstiin suhtautuvat ne, jotka Malmössä ja muuallakin tapahtuneissa ammuskeluissa ovat menettneet rakkaitaan. Entä miten siihen suhtautuu itse Haukio, joka on vielä nuori ja jolla on koko elämä edessään?








.

perjantai 13. huhtikuuta 2012

Reductio ad absurdum


Reductio ad absurdum

Ikiaikainen retoriikan työkalu on ollut ja tulee aina olemaan reductio ad absurdum. Väittelijä myöntää vastapuolen olevan oikeassa ja jatkaa hänen argumenttiensa soveltamista niin, että saavutaan järjettömään tilanteeseen. Tällöin toisen on pakko selventää ajatteluaan ja hän oppii samalla itsekin, mikä siinä meni pieleen.
Tietyissä rajoissa tätä tekniikkaa voi soveltaa lastenkamarissakin, mutta nyky-Suomen mediassa se on vaarallista. Savolaisena olen saanut tottua siihen, että törmään ihmisiin, jotka eivät naura vitseilleni vaan mulkoilevat epäluuloisen näköisinä. Tappeluilta olen yleensä välttynyt.
Nykyinen suomalainen media näyttää kuitenkin olevan suurelta osaltaan tahallisesti virittynyt ymmärtämään nimenomaisesti väärin sellaisen huumorin, joka tulee muulta kuin taatusti oikeaoppiselta taholta. Helena Eronen ihmetteli kolumnissaan, miksi paheksutaan sitä, että poliisi kysyy henkilöllisyystodistuksia henkilöiltä, jotka näyttävät kuuluvan ryhmään, jossa eräät rötökset ovat yliedustettuja. Miten muuten voitaisiin tietää ketkä ovat kysymyksessä?
Absurdiuteen viety johtopäätös oli, että tiedot pitäisi jotenkin kirjoittaa näkyville. Erosen lohkaisun mukaan asian voisi näyttää vaikka hihamerkein. Näitähän sitten voitaisiin jaella kaikille ryhmille omansa ja niin olisi sekin asia ratkaistu vai kuinka?
Tässä oli Erosen kolumnin logiikka kaikessa yksinkertaisuudessaan. Millainen olikaan vastaus?  Tutun Sanomat uutisoi asiasta näkyvästi ja kertoi, että Eronen oli ehdottanut eri kansanryhmille pakollisia hihamerkkejä. Lehti kysyi asiasta rikospoliisin kantaa. Sieltä selitettiin, etteivät rikoksen tunnusmerkit täyty. Ne olisivat täyttyneet, mikäli hihamerkkejä olisi vaadittu vain yhdelle kansanryhmälle.
Nyt oltiin siis arvovaltaisten tulkintojen mukaan joka tapauksessa siirrytty vihapuheen liepeillä sijaitsevalla harmaalle alueelle. Kauhistunut lehti –Uusi Suomi- kiiruhti poistamaan blogin sivultaan. Koko maailma alkoi kuohua.
Venäjällä asia ylitti uutiskynnyksen kymmenissä medioissa. Otsikkojen mukaan ”Suomi ehdotti turistien ”merkitsemistä”, ”Suomalaiset valmistelevat turisteille fasistista vastaanottoa”, ”Suomalainen nationalisti yrittää kääntää Eurooppaa fasismiin”, ”Suomalainen natsismi kokeilee ääntään” ja niin edelleen, ad nauseam. Venäläisten tiedotusvälineiden teksteissä vilahtelee sylttytehtaana ”nationalistien portaali” tai ”äärikonsevrvatiivinen portaali” nimeltä Uusi Suomi.
Venäläisessä versiossa tästä ”suuresta uutisesta” haisee vahva erään välittäjätahon maku. Mielikuvituksen synnyttämät johtopäätökset ovat usein myös spesifisesti finnofobisia: ”Tsuhnalaisen fasismin sirpale”, ”Suomessa venäläiset pakotetaan pitämään hihamerkkiä”, ”Suomea odottaa kansallisuuksien välinen jännittyneisyys”, ”Suomessa toimii vähemmistöjen syrjinnän salaisia mekanismeja” ja niin edelleen.
Että tällaista huumoria. Koska politiikassa tärkeä sääntö on neuvostoajoista saakka ollut ”älä anna aseita vihollisen käsiin”, on myös persupuolueen enemmistö ilmaissut halunsa humoristi Erosen erottamiseen. Mieleen tulee elävästi muuan paralleeli neuvostoajalta SKP:n piiristä. Vitsejä lohkottiin silloinkin, kuten totalitarismin varjon alla aina tapahtuu.
Suomen älymystö on näissä asioissa yleensä aktiivinen. Kun Johanna Korhonen ei aikoinaan saanutkaan päätoimittajan paikkaa, asiaa paheksuttiin suurena sananvapauden loukkauksena, vaikka hän ei ollut ehtinyt kirjoittaa mitään, ainakaan sellaista, mihin tämä asia olisi liittynyt. Kun nyt persupuolueen kansanedustajan avustaja (jollaisilla on tunnetusti valtava poliittinen vastuu, vai kuinka), joutuu ajojahdin kohteeksi täysin tekaistuin perustein, niin koko Suomen älymystö yhtenä miehenä hyväksyy sensuurin ja vaatii rangaistuksia. Oma puolue on osoittanut olevansa tässä pelissä nöyrästi mukana.
On luultavaa, ettei sellaiseen desinformaatioon, jota Venäjällä tiettýjen tahojen toimesta harjoitetaan, voine juuri vaikuttaa. Olisi joka tapauksessa yritettävä, jo pelkän rehellisyyden tähden.
 Epärehellistä on väittää tai edes antaa ymmärtää Erosen syyllistyneen niihin asioihin, jotka muun muassa Turun Sanomissa siirtyivät hänen niskoilleen. Syyttömän rankaiseminen on se tie, jota persupuolue on ennenkin sananvapausasioissa kulkenut. Se tie on vaarallinen ja sen päässä häämöttää oikea mielipideterrori, jota harjoitetaan tyhmimpien ja härskeimpien ehdoilla.