keskiviikko 30. syyskuuta 2020

Aikansa neroja

 

Maalarin muistelmat

 

Ilja Repin, Mennyt aika läheinen. Muistiin merkinnyt ja toimittanut Aniela Jaffé. Kääntänyt ja esipuheen kirjoittanut Valdemar Melanko. WSOY 1986 (Далекое близкое 1937), 282 с.

 

Tämän kirjan suomennos on ollut epäonninen. Kääntäjä Melangon sijasta otsikkosivulla lukee Mirja Rutasen nimi. Asia on sitten korjattu liimaamalla jokaiseen kappaleeseen paperi, jossa kääntäjän nimi on oikein. Sen sijaan siinä mainittu alkuteoksen nimi on kirjoitettu väärin muotoon ”Далекое блиэкое».

Pääasia on, että käännös vaikuttaa nuhteettomalta. Alkutekstiin en sitä tosin ole verrannut. Sanoisinpa vielä, että se on sangen sujuva, mikä toki on latteimpia kiitoksia, mitä kääntäjälle voi antaa, mutta saa niitä kankeitakin käännöksiä lukeakseen.

Ilja Repinin ja hänen vanhuutensa Suomessa tuntee jokainen ja tälläkin palstalla on hänestä jotakin kirjoitettu (Ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=repin ). Vähintäänkin Volgan lautturit tunsi ainakin ennen jokainen koululainenkin ja myös luuli ymmärtävänsä sen sanoman, jonka opettaja varmuuden vuoksi vielä selitti.

On jännittävää ajatella, että Repinin elämänkaari alkoi Nikolai I:n aikana ukrainalaisessa sotilassiirtokunnassa. Niitähän oli pahamaineisen sotaministeri Araktšejevin (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=mrakobes ) aikana luotu Ukrainaan ja Venäjälle ja ne likvidoitiin vasta Aleksanteri II:n noustua valtaistuimelle.

Sotilassiirtokuntien jälkimaine on ollut kurja, mutta Repin ei esitä asiaa ihan niin yksioikoisesti. Hänen mielestään (muistelmissa kerrottuna versiona) niistä oli monenlaista hyötyäkin ja itse asiassa ne taisivat perustua Laharpen jaloihin aatteisiin -tosin venäläisittäin eli ruoskan voimalla toteutettuina.

Repinin lapsuus näyttää juuri yhtä pittoreskilta kuin tuon ajan Ukrainaa kuvaavissa kirjoissa ja tauluissa esitetään. Eri kansallisuudet ja kansanryhmät, ukrainalaiset, venäläiset, kalmukit ja kasakat elivät luonnonläheistä elämää, johon tosin oli aina valmiina sekaantumaan valtion voimakas ja säälimätön käsi. Kuvaamataidetta edusti ikonimaalaus, jota myös Ilja-poika rupesi opiskelemaan.

Tie vei viimein Pietariin ja Vasilinsaaren mahtavaan Taideakatemiaan, joka yhäkin pysäyttää kulkijan juhlallisuudellaan. Olympolaiset professorit opettivat siellä tiukan akateemista maalausta ja halveksivat kansanomaisia aiheita.

Itse asiassa tuon palatsin kylmissä tiloissa kantautuivat kauas myös huussien hajut. Vesiklosetti ei vielä kuulunut ns. mukavuuksiin.

Joka tapauksessa olympolaiset hylkäsivät kaiken ruman ja primitiivisen esittämisen taiteessa ja katsoivat klassikoiden jo itse asiassa päässeen sille samalle huipulle, jolle kaikkien muidenkin olisi yritettävä.

Ankara yksipuolisuus johti viimein nuorten opiskelijoiden joukkoirtisanoutumiseen ja niin yllättävää kuin se olikin, historian häviäjiin kuuluivatkin akateemikot eikä uusi sukupolvi.

Repin kertoo paljon ihailemistaan Kramskoista, Serovista, Stasovista ja Gestä. Kaikki he olivat ilmeisen suuria persoonallisuuksia, jotka pystyivät luomaan aitoa, rehellistä taidetta myös vallan symboleista kuten Nikolai II: n kruunajaisista. Eihän aihe sinänsä määrää taidetta.

Serovin nerous teki mahdolliseksi maalata seremonioita ilman pošlostia, helppohintaisuutta (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=poshlost ). Poroporvarin oli tällaista tietenkin mahdotonta käsittää ja on yhäkin.

Muistelmat sisältävät paljon tyypillisiä aikalaiskuvia, kuten eräänkin nihilistkan hahmon. Kyseinen rouva suhtautui suorastaan halveksivasti hyviin tapoihin eli siihen, että hänelle tarjottiin istumapaikkaa. Tämän modernin ihmisen hahmonhan tapaamme usein tuon ajan kirjallisuudessa, Dostojevskin Šigaljovilaisista Turgenevin ja Tšernyševskin sankareihin. Nythän se ei enää lännessä ketään hätkäytäkään.

Mutta tämä vie jo pois teemasta. Repin ystävystyi myös Tolstoin kanssa ja tapasi tätä usein sekä Jasnaja poljanassa että Moskovassa. Tolstoi hämmästytti ketteryydellään ja kiepsahti vielä 79-vuotinaana hevosen selkään ilman koroketta.

Tolstoi myös ihan oikeasti osasi kyntää aatralla ja teki sitä melkoiset tovit. Joku rahvaan pariskunta seurasi vanhan kreivin uurastusta avoimen halveksunnan ilmein. Tässä kohtauksessa saattaa olla jotakin varsin symbolisesti tärkeää.

Tolstoin romaaneissa, kuten Anna Kareninassa kerrotaan, miten herrasväen kasvatti Levin haluaa tehdä oikeaa eli ruumiillista työtä. Sehän on ihmiskunnan kirous, mutta tuo paradoksaalisesti tekijälleen siunauksen, kuten tolstoilaiset sitten ympäri maailmaa ymmärsivät. Arvid Järnefelt yhtenä monista.

Rahvas kuitenkin katseli asioita eri näkökulmasta.

Tuon rahvaan ikuistaminen taiteeseen tuli sekä Repinin että monien hänen aikakautensa maalarien suureksi intohimoksi ja sen saavutukset jättivätkin jossakin vaiheessa kokonaan varjoonsa akateemisen kuivuuden.

Kaikki ei suinkaan käynyt yhtäkkiä ja tuosta vain. Aluksi rahvasta kuvaavia tauluja ei ostettu ja tarvittiin mesenaatteja, kuten Tretjakovin veljekset ja Savva Mamontov, että koko uusi suuntaus saattaisi elättää tekijänsä.

Toki mestarit saivat ihailijoita korkeimmissakin piireissä. Itse asiassa Volgan lautturien (Burlakit) suureksi ihailijaksi löytyi suuriruhtinas Vladimir, jonka komea palatsi sijaitsee lähellä Eremitaasia ja tunnettiin ainakin vielä hiljattain Tutkijoiden talon nimellä (Dom utšjonova).

Monet ylhäisön jäsenet toki loukkaantuivat mokomasta primitiivisyydestä. Kulkulaitosministerikin väitti jo itse asiassa korvanneensa koko burlakkisysteemin nykyaikaisilla menetelmillä ja kauhistui sitä, millaisen kuvan Venäjästä taulu antaisi Pariisissa.

Nykyäänkin kuulee patrioottien suusta, etteivät Volgan lautturit olleet mikään laatukuva todelliselta Venäjältä. Oikeat burlakithan olivat reippaita voimamiehiä, eivätkä mitään ryysyläisiä.

Kuten muistelmissa kerrotaan, Repin joka tapauksessa maalasi hahmonsa mallista, ihan oikeista burlakeista, eikä mielikuvituksesta. Muuten, ensimmäisen kerran hän näki tuota systeemiä sovellettavan Nevalla ja sai siitä intoa matkustaa Volgalle katsomaan sitä laajemminkin.

Repinin muistelmat, kuten myös Valdemar Melanko toteaa, antavat kuvan hyvin sympaattisesta ja vaatimattomasta nerosta, joka pyrkii itse pysymään taka-alalla ja kuvaa mieluummin niitä, joita pitää sankareinaan.

On vahinko, ettei meillä ole Repinin muistelmia 1900-luvulta. Kuokkalassahan kukoisti ennen vallankumousta venäläisen intelligentsijan seurapiiri, joka oli älylliseltä ja moraaliselta tasoltaan huippua. Toki sitä on kuvattu monissa muissa kirjoissa, esimerkiksi Kornei Tšukovskin Тšukokkalassa (Чукоккала). Sitä voi lukea mainiosta Imwerden-tietokannasta: https://imwerden.de/pdf/chukokkala_1979.pdf .

What do you want to do ?
New mail
What do you want to do ?
New mail

tiistai 29. syyskuuta 2020

Lermontov

 

Tärkeä suomennos

 

Mihail Lermontov, Kultaa ja myrkkyä. Runoja. Suomentanut Olli Hyvärinen. Atrain&Nord 2020, 179 s.

 

Kuten tunnettua, runous on Venäjällä, eikä vain sivistyneistön piirissä, aina asetettu hyvin korkealle sijalle. Niin kansakunnan symboleina kuin rakastettuina oman kielen mestareina monet 1800-luvun runoilijat ovat yhä tänäkin päivänä mitä suurimmassa määrin eläviä hahmoja. Sitä, joka ei tunne Puškinia pidetään automaattisesti moukkana ja syystäkin. Lermontov ei ihan yllä samalle tasolle, mutta kyllä sivistyneen ihmisen on tunnettava myös hänen keskeiset teoksensa.

Meillä suomalaisilla on ollut Venäjän tuntemuksen kohdalla erittäin paha aukko juuri suurten klassikkojen kohdalla. Käännöksiä on ollut vain satunnaisesti ja vaikka Lauri Kemiläinen käänsi yli sata vuotta sitten hienosti Jevgeni Oneginin, ei sitäkään tekstiä enää ole mistään saatavissa.

Nyt Olli Hyvärinen on rohjennut ruveta tuota valtavaa aukkoa täyttämään ja on julkaissut sekä laajan kokoelman Puškin-suomennoksia, että pienemmän valikoiman Lermontovilta.

En ole mikään runoilija ja asiantuntemukseni saa kaikin mokomin mitätöidä, jos siltä tuntuu. Kerronpa nyt joka tapauksessa muutamia omia vaikutelmiani Hyvärisen töistä. Aluksi vaikkapa Lermontovista.

Mielestäni monien tunnettujen tekstien suomentaminen on onnistunut mainiosti. Kääntäähän runoutta ei voikaan. Ajatelkaamme vaikkapa runoa Svidanje -Kohtaaminen, jossa mustasukkaisuudesta suunniltaan oleva petetty rakastaja odottaa koston hetkeä:

И на дорогу пыльную

Винтовку наведу.

Напрасно грудь колышется!

Я лег между камней;

Чу! Близкий топот слышится…

А! это ты, злодей!

 

Ja kohti tietä hehkuvaa

Kiväärin ojennan;

Niin turhaan rinta värisee!

On kivet piilona;

Kas, kavioiden kapsetta…

Hah, saavut saatana!

 

Myös Kasakan kehtolaulu soi mielestäni hyvin:

 

Kiviin pärskyy tuolla Terek,

Hyökyy aaltoineen

Tšetšeeni jo hiipii rantaan,

veistä teroittaa…

 

Po kamnjam struitsja Terek,

Pleštšjot mutnyi val;

Zloj Tšetšen polzjot na bereg,

Totšit svoi kinzal…

 

Lermontovhan oli luonteeltaan karski sotilas ja aihepiirit olivat usein sen mukaisia. Runo tikarista (Kinžal) on mielestäni niin upea, ettei suomennos valitettavasti oikein pääse sen mukaan:

 

Ljublju tebja, bulatnyj moj kinžal,

Tovarištš svetlyj i holodnyi

Zadumtšivyj gruzin na mest tebja koval

Na groznyj boj totšil tšerkes svobodnyj

 

suomeksi:

Rakastan sinua mun tikari

Sä toveri noin kirkas, kylmä.

Mies synkkä Gruusian sun takoi kostoksi

Ja vapaa tšerkessi sut sotaan hioi

 

Voi olla, ettei suomen kielestä yksinkertaisesti löydy sellaista sointia, joka tavoittaisi Lermontovin tekstin suorastaan kylmän leikkaavan sävyn.

Mielestäni myöskään tunnettu I skutšno i grustno /Niin tylsää ja apeaa ei ole lainkaan tavoittanut originaalin vapaata virtausta, joka tuo masennuksen ja lohduttomuuden esille kuin hengityksen.

Patrioottien ja vapaahenkisten kiistoihin on usein päässyt Lermontovin lyhyt jäähyväisruno Venäjälle, jonka kaikkinäkeviltä silmiltä ja kaiken kuulevilta korvilta hän toivoo pääsevänsä pakoon Kaukasuksen taa:

 

Proštšaj, nemytaja Rossija,

Strana rabov, strana gospod,

I vy, mundiry golubie

I ty, poslušnyj im narod

(Jostakin syystä olen lukenut tämän viimeisen rivin myös muodossa ”i ty, predannyi im narod”)

 

Hyvästi siivoton Venäjä,

Maa orjien ja herrojen

Ja sinitakkien ja kansa

Sen kuuliainen, nöyrtyen.

 

Originaali on aina originaali, mutta toki suomennoksestakin hyvin ymmärtää sen, mitä runoilija on halunnut sanoa.

Snobbailuun taipuvainen Nabokov tokaisee muistelmissaan, ettei Puškinista ymmärrä mitään se, joka tuntee vain Tšaikovskin oopperan typerän libreton ja luulen, että hänelläkin on pointtinsa.

Tärkeintä mielestäni kuitenkin on, että meillä nyt joka tapauksessa on suuri määrä sekä Puškinin että Lermontovin runoutta suomeksi. Niiden, jotka eivät venäjää osaa, mutta haluaisivat maata ja sen kulttuuria joka tapauksessa tuntea, on syytä tutustua ainakin näihin suomennoksiin.

Suomentajalla on ollut valtava urakka, eikä voi sanoa, että se olisi hukkaan mennyt. Nyt vain ostamaan näitä suomennoksia, ellei originaaleja ole lukenut!

What do you want to do ?
New mail

maanantai 28. syyskuuta 2020

Tärkeimmästä

 

Se on menoa eikä nokitusta

 

Edistyksellisestä näkökulmasta, jota vanha taantumuksellinen aina välillä suurestikin innostuu kannattamaan, tasa-arvo on arvoista ensimmäinen. Sen mukaisesti kukaan ei saa olla toista huonommassa (vai oliko se paremmassa?) asemassa sen takia, mihin viiteryhmään hän itsestään riippumattomista syistä kuuluu.

Siten esimerkiksi sairastuvuuden ja kuolevuuden pitäisi jokaisen kohdalla tapahtua samalla todennäköisyydellä. Itse asiassa kuolevuuden kohdalla onkin edellytettävä nollatoleranssia, sillä kuka koskaan ja miten voisi korvata menehtyneen ihmisen? Elämällä hänen puolestaan vai?

Lääketieteessä on, valkoisten heteromiesten alaa hallitessa, otettu suorastaan julkeaksi tavaksi esittää kaikkien toimenpiteiden, lääkkeiden ja vastaavien kohdalla myös kuolevuusluku (mortality rate). Tämähän ei tarkoita mitään muuta kuin sitä, että asia –tuo kuoleminen- hyväksytään tuosta vaan, muitta mutkitta. Luulen, että tilanne pian tulee muuttumaan –vaikkapa sitten kansanjoukkojen painostuksesta, ellei muu auta.

Tutkistellessani kuolevuutta omassa maassamme, huolestuneena siitä, kuolemmeko kaikki koronaan vai ei, törmäsin kuohuttaviin tosiasioihin, jotka liittyvät sellaiseen tasa-arvon puutteeseen, jolla ei näytä olevan äärtä eikä rajaa.

Koronaa (kruunutautia) meillä on nyt sairastanut noin 9000 henkeä ja siihen on kuollut vähän yli 300 ihmistä. Tämä saattaa kuulostaa vähältäkin, mikäli sulkee silmänsä siltä tosiasialta, että jokainen tapaus on liikaa. Kuolleisuuskäyrään ei korona ole meillä vaikuttanut millään tavalla ja itse asiassa koko maailmankin mitassa sen vaikutus on verrattavissa kausi-influenssaan, joka yleensä tappaa noin 300000-600 000 henkeä. Korona on tappanut jo nyt 900 000.

Kauhistuttavia lukuja toki, mutta todellinen tragedia on jostakin syytä onnistuttu pitämään salassa. Se kyllä paljastuu, kun selataan tilastokeskuksen kuolinsyytilastoja: https://www.stat.fi/til/ksyyt/2018/ksyyt_2018_2019-12-16_tau_001_fi.html .

Raaka tosiasia on, että Suomen noin 55000:sta vuotuisesta kuolleesta noin 45000 kuuluu luokkaan yli 65-vuotiaat.

Vuonna 2018 tauteihin ja vastaaviin kuoli Suomessa 51061 henkeä, joista yli 65-vuotiaita oli peräti 44592 henkeä. Tässä ovat mukana myös alkoholimyrkytykset ja monet muut sellaiset jutut, joita yli 65-vuotiailla on paljon vähemmän kuin muilla. Siinä kohortissa nimittäin tiivistyvät hyveellisyys ja säädylliset elintavat.

En tosin tiedä, miten paljon kuhunkin kohorttiin kuuluu ihmisiä eivätkä tilastojen laatijat ole viitsineet/uskaltaneet laskea, miten suurta on kuolevuus eri syistä /100 000 henkeä/aikayksikkö. Luulen, että epätasa-arvon syvyys sen tästä paljastuisi vain lisää.

Joka tapauksessa on sietämätöntä ajatella, että valtiomme (lue hallituksemme) sallii esimerkiksi 198 yli 65-vuotiaan menehtyä tartunta- ja loistauteihin (vuonna 2018), kun luku 0-14-vuotiaiden ryhmässä on vain 6 ja 15-64-vuotiaillakin vain 40 ja kyseessä ilmeisesti sentään on kaikkein suurin kohortti. Mitähän tähän sanoo Euroopan Ihmisoikeustuomioistuin?

Saatetaan sanoa, että vanhemmilla ihmisillä on suurempi kuolemanvaara huonommasta vastustuskyvystä johtuen, mutta eikö valtion sivistyksen tasoa pidäkin arvioida juuri sen perusteella, miten se suhtautuu heikoimpiin jäseniinsä? Kyllä jokainen tapaus on liikaa.

Syöpiin kuoli vuonna 2018 yli 65-vuotiaita 10192 henkeä, kun luku työikäisillä (15-64 v.) oli vain 2349 tapausta ja alle 15-vuotiaiden ryhmässä vain 17.

Tästä tilastosta puuttuvat sukupuolittaiset tiedot ja voi vain arvailla, miten kauhistuttavia vääristymiä ne saattaisivat paljastaa. Tulkoon joka tapauksessa mainituksi, että eturauhassyöpään kuoli vuonna 2018 niinkin paljon kuin 895 henkeä, joista alle 65-vuotiaita vain 64 kappaletta. Otan vapauden olettaa, että ainakin 100 prosenttia kuolleista oli miehiä.

Diabetes, josta niin paljon puhtaan, tappoi vuonna 2018 sentään vain 541 henkeä, joista yli 65-vuotiaina 409 henkeä. Dementia oli kuolinsyynä 10120 ihmisellä, joista alle 65-vuotiaita oli vain 35 henkeä.

Sanotaan, mitä sanotaan, tällä alalla olemme tasa-arvosta miltei niin kaukana kuin siitä ikinä voidaan olla.

Klassinen tapa lisätä tasa-arvoa on hallitusten ja virkamiesten tasolla ollut usein se, että liian hyvin pärjäävien oloja on huononnettu enemmän kärsivien hyväksi. Niinpä vaikkapa postin palveluita huononnettiin niiden osalta, joilla se toimi erinomaisesti, jotta saataisiin tilanne yhtä kehnoksi kuin se eräillä muillakin jo oli.

Kuolevuuden kanssa tasa-arvo-ohjelman toteuttaminen saattaa varmastikin kohdata tiettyjä vaikeuksia, mutta uskaltaako joku sanoa, ettei se olisi tarpeellista ja jopa välttämätöntäkin yhteiskuntamme ja kulttuurimme yleinen eetos huomioon ottaen?

Ehkä on viisaampaa olla sellaisia puhumatta.

Neuvostoliitossa nostettiin joskus sen loppuvaiheissa Don Quijote suorastaan kulttihenkilön asemaan. Jokainen tiesi, että hän yritti mahdottomia (kuten Neuvostoliittokin yritti), mutta joka tapauksessa hänen vaikuttimensa olivat jalot ja sielunsa ylevän puhdas (kuten Neuvostoliitollakin haluttiin väittää olevan).

Me, bernsteinilaiset emme sorru edes loppuun saakka yrittämään sitä, minkä tiedämme mahdottomaksi, mutta pidämme velvollisuutenamme tehdä niin paljon kuin mahdollista päästäksemme edes askeleen verran eteenpäin tuota mahdottomuutta kohti. Siitä meitä kaikki kiittäkööt.

Ja hallitus ymmärtäköön, että sen taistelu koronaa vastaan on vain pelkkää kosmetiikkaa. Todelliset ongelmat ovat muualla –kuolevuudessa. Mitä hallitus oikein aikoo tehdä sille ja koko terveydenhoitotoimen piirissä rehottavalle vanhismille (ageism).

Sukupuolten tasa-arvo on tilastojen valossa jo erittäin korkealla tasolla, kun taas ikäryhmien kohdalla näemme hirvittäviä vääristymiä.