perjantai 30. lokakuuta 2020

Queen of Scots

 

Renessanssin intohimodraama

 

Stefan Zweig, Maria Stuart. Suomentanut Elina Vaara. Gummerus 1937, 393 s.

 

Stefan Zweig oli aikansa suosituimpia populaarihistorioitsijoita ja elämänkertureita. Hänen esseekokoelmansa Ihmiskunnan tähtihetkiä lienee yhä hyvin monelle suomalaisellekin tuttu.

Tätäkin kirjaa lukiessa tulee kuitenkin yhä uudelleen mieleen, että olisi oikeastaan mahdotonta kuvitella kenenkään enää kirjoittavan samalla tavalla. Ainakaan se ei avaisi tietä suureksi kansainväliseksi tähdeksi.

Zweigin tyylilajina ei näet ole ainoastaan psykologinen draama. Hänen pyrkimyksensä päästä kuvattavansa nahkoihin on kerrassaan maaninen ja niinpä hän yhä uudelleen maalailee lukijan eteen päähenkilön syvimpiä tuntemuksia, joihin hänellä ankarasti ottaen sentään taitaa olla pääsyä korkeintaan aniharvoin.

Hieman puuduttavaksi käy toisinaan myös se superlatiivien viljely, johon kuvattavan hahmo kirjoittajan yhä uudelleen innoittaa. Niin kuusivuotias tyttönen kuin vanhuuden kynnyksellä oleva pyylevöitynyt nainen ovat aina jotakin aivan poikkeuksellista hyvässä ja pahassa.

Itse asiassa kirjoittaja ei liene tässä ihan väärässäkään. Maria Stuartista on säilynyt niin paljon lähteitä, että hänen sielunelämäänsä voidaan kyllä sondeerata pitkällekin. Toisaalta myös hänen uransa monet päätökset ovat niin hämmästyttäviä, että ne kyllä jo puhuvat puolestaan.

Kirjoittaja ei luettele lähteitään, mutta kertoo niitä olleen tavattoman paljon. Strategisesti tärkeä kokonaisuus ovat niin sanotut kasettikirjeet, jotka tässä tapauksessa viittaavat Marian epäsäätyisen puolison hopealippaaseen, jossa tämä säilytti kuningattarelta saamiaan kirjeitä ja runoja.

Maria oli kuningatar par excellence ja arvostaan hyvin tarkka ja tietoinen. Hänet kruunattiin aikoinaan myös Ranskan kuningattareksi, mutta hän ehti olla valtaistuimella vain vuoden ennen kuin hänen miehensä,  sairaalloinen nuorukainen kuoli.

Hänen ylpeytensä aiheena ja onnettomuutenaan oli, että hän katsoi olevansa myös Englannin kruunun oikeutettu perijä, vaikka ei sitä aktiivisesti havitellutkaan. Kuningatar Elisabethin oikeus kruunuun oli sitä paitsi kiistanalainen, koska häntä pidettiin äpäränä.

Skottien kuningatar -Queen of Scots- ei ollut eikä voinut olla mikään vahva hallitsija, sillä sukujen ja klaanien kilpailun ohella tuota alikehittynyttä maata hajotti myös uskonnollinen tekijä.

John Knoxin johtamat kalvinistit kantoivat synkkää vihaa katolista kuningatartaan kohtaan ja suuri osa Skotlannin lordeista kannatti heitä. Joka tapauksessa herran voideltuna kuningatar pystyi hallitsemaan ja jossakin  vaiheessa myös pääsemään kansansa suosioon.

Sinänsä Maria ei Zweigin mielestä piitannut Skotlannista tuon taivallista. Hänelle tärkeää oli hänen oma majestettisuutensa. Tässä ei sinänsä ollut mitään kovin kummallista, muistakaamme, että Englannin kruunun tunnuksena oli jo 1400-luvulta lähtien Dieu et mon droit -Jumala ja minun oikeuteni.

Ranskan kieli ja kulttuuri hallitsivat myös Marian hovia Skotlannissa.  Suurista ristiriidoista huolimatta kaikki olisi voinut sujua hyvin, ellei Mariaa olisi suistanut vallasta hänen oma, hallitsematon intohimoisuutensa.

Intohimon -tai sanoisimmeko naaraan- Mariassa herätti mitätön ja typerä poikanen, Henry Darnley, joka huomattuaan saavuttamansa aseman yritti ryhtyä isännäksi taloon, mitä asemaa äärimmäisen omahyväinen ja itsekeskeinen Maria ei suurin surminkaan suostunut aviomiehelleen sallimaan -ei nyt ainakaan tässä tapauksessa.

Tämä intohimodraama päättyi sitten aito shakespearelaisittain ja Zweig uskoo, että kirjailija saikin ainekset sekä Hamletiin että Rikhard III:een juuri Maria Stuartin tarinasta -aivan todellisesta historiasta.

Mitätön Darnley jouduttiin murhaamaan, jotta Maria pääsisi naimisiin uuden, valtavan intohimonsa kanssa ja välttyisi siltä häpeältä, että heidän lapsensa syntyisi avioliiton ulkopuolella.

Valitettavasti vain uusi ylkä oli jo tahollaan naimisissa ja murhan alkuunpanijat oli liiankin helppo löytää, vaikka jälkiä yritettiin peittää massiivisella ruutiräjäytyksellä.

Vastoin kaikkea järkeä Maria pisti yhä uudelleen päänsä silmukkaan ja menetti kannatuksen omassa maassaan. Hän pakeni Englantiin, jossa hänelle salli turvapaikan Elisabeth, jonka valtaistuinta hän itse asiassa vaati itselleen eikä ilman oikeutta.

Oleskelu Englannissa muodostui tosiasiassa vankeudeksi ja sen aikana ikuisesti lannistumaton ja kunnianhimoinen Maria sotkeutui salaliittoon, jonka tarkoituksena oli Elisabethin surmaaminen ja hänen itsensä, Marian nostaminen valtaistuimelle.

Elisabethia kirjoittaja kuvaa tuuliviirimäiseksi ja päättämättömäksi, ikuisesti kahdella tuolilla istuvaksi monarkiksi, jolla sentään oli yksi suuri hyve: hänen täkein päämääränsä oli hyödyttää omaa maataan. Maria taas pyrki hyödyttämään vain ja ainoastaan itseään ja omaa majesteettisuutaan.

Kun Marian syyllisyys oli todistettu, eikä hän suostunut anomaan armoa, oli teloitus sinänsä looginen seuraus. Juristit joutuivat kuitenkin miettimään päänsä puhki näin ennenkuulumattoman asian mahdollisuutta ja madottomuutta ja etsivät turhaan historiasta ennakkotapauksia. Hallitsijoita oli kautta aikojen murhattu, mutta heidän teloittamisensa oikeuden päätöksellä oli jotakin muuta. Maria sai nyt palvella tiennäyttäjänä koko Euroopalle.

Kaarle I, joka oli Marian omia jälkeläisiä, Ludvig XVI ja Maria Antoinette seurasivat sitten aikanaan perässä ja jopa Ipatjevin kellariin raahatut Romanovit tapettiin jonkinlaisen irvokkaan tuomion perusteella, jonka pyöveli taisi ladella omasta päästään. Eihän ihmisiä noin vain murhata sovi.

Maria sentään mestattiin kuningattaren arvolle sopivasti, linnan salissa ja juhlapuvussa. Katolista rippiä hänelle ei kuitenkaan suotu eikä ilmeisesti myöskään viimeistä voitelua. Pyöveli ei ollut tehtävänsä mittainen ja sai pään irtoamaan vasta kolmannella iskulla. Sen huulet liikkuivat vielä neljännestunnin.

Marian mestaus teki hänen pojastaan Jaakko VI:sta Skotlannin kuninkaan ja sittemmin myös Englannin kuninkaan Jaakko I:n nimellä. Katolisten valtojen taholta se aiheutti suuren reaktion ja jopa itse kuuluisa Suuri Armada (Invincible Armada) lähetettiin rankaisemaan Englannin kerettiläistä kuningatarta.

Elisabeth, kuultuaan mestauksesta, sai hysteerisen kohtauksen ja yritti vierittää syyn asiasta niille, jotka olivat täyttäneet hänen kuninkaallisia määräyksiään. Hän lienee ollut ainoa, joka uskoi, ettei ollut määrännyt teloitusta arvioi Zweig.

Mariasta jäi historiaan legenda, jota on hyödynnetty monissa kirjoissa ja näytelmissä. Olihan sille totisesti aineksiakin: Suurpolitiikka, korkea-arvoiset henkilöt, uskonto, rakkaus, väkivalta…  Ellei tarina olisi tosi, sitä kai harva uskoisi. Zweigin monet pohdinnat saattavat olla spekulaatiota, mutta kyllähän aihe siihenkin inspiroi.

What do you want to do ?
New mail

torstai 29. lokakuuta 2020

Tarton rauha

 

What do you want to do ?
New mail

Venäjän häpeärauha?

 

A.V. Smolin, ”Novyj Brest”. Tartusskij mir s Finljandiej 1920 g. ”Jevrazija”, Sankt-Peterburg 2020, 382 s. Новый Брест». Тартусский мир с Финляндией 1920 г. «Евразия», СПб 2020 г. 382 с.)

 

Tämä kirja on luonteeltaan akateeminen tutkimus, mutta samalla avoimen poleeminen kiistakirjoitus, mikä ilmenee jo nimestä.

Tarton rauhaa ei missään vakavassa mielessä voi verrata Brest-Litovskin rauhaan, jolloin Neuvosto-Venäjä oli täysin vailla toimintakykyistä armeijaa ja pakotettu hyväksymään minkä tahansa Saksan sanelun. Niinpä koko vanha Venäjän imperiumi pilkottiin tuossa pakkorauhassa. Syystä tai toisesta tämän kirjan tekijä kuitenkin jo kirjan otsikossa rinnastaa nämä kaksi rauhaa.

Tarton rauha oli kuitenkin neuvottelurauha, jossa molemmat osapuolet tekivät myönnytyksiä ja tätä seikkaa myös venäläisen delegaation johtajat Keržentsev ja Berzin rauhan solmimisen jälkeen korostivat. Smolin väittää heitä epäpäteviksi maansa etujen hukkaajiksi.

Kuten tunnettua, V.I. Lenin puhui tuohon aikaan siitä, että rauhat naapurivaltioiden kanssa oli saatava aikaan uhrauksilla ja onnitteli itseään myöhemmin siitä, että niiden avulla pelastettiin niin sanottu neuvostovalta. Kyseessä oli siis menestyksellinen taktinen manööveri.

Tämän kirjan kirjoittajan lähtökohtana on ollut tutkia, millaisia uhrauksia Tarton rauhassa tehtiin ja mitä ansaitsemattomia myönnytyksiä Suomelle -kuten Brestin sopimuksessa Saksalle- rauhansopimuksessa tehtiin.

Kirjan lähdepohja on sangen yksipuolinen, mikä ilmeisesti johtuu tekijän kelitaidon rajoituksista. Suomalaisen osapuolen lähteet puuttuvat ja samoin neuvottelujen pöytäkirjat, jotka on julkaistu suomeksi.

Toisaalta käytettävissä ovat olleet Merisotalaivaston arkiston (AVMF) runsaat lähteet, joita on myös melko lailla julkaistu kirjan liitteinä. Tämä on kirjan kiistämätön ansio ja nuo lähteet ovat myös itse kysymyksen kannalta tärkeitä, sillä nimenomaan Venäjän merirajat olivat se keskeinen geopoliittinen kysymys, johon rauha liittyi.

Laivastopiireissä oltiin koko ajan hyvin tyytymättömiä uusiin rajoihin ja puhuttiin jopa siitä, että ne saattoivat olla vain väliaikaiset.

Kirjan lähdepohja ja myös käytetty kirjallisuus ovat siis kuitenkin hyvin yksipuoliset ja näyttää siltä, että ne ovat vahvasti ohjanneet itse tutkimusta. Suomalaista juuri tähän kysymykseen liittyvää tukimusta ei ole noteerattu lainkaan ja suomenkielisistä kirjoista ovat mukana vain Väinö Tannerin Tarton rauhaa koskevat muistelmat.

Kuitenkin meillä on etenkin viime vuosina julkaistu erittäin paljon tutkimusta, joka liittyy vuosiin 1917-1920. Valitettavasti koko tämä aineisto on jätetty huomioimatta ja sen mukana kokonaiskuva asioista on pahasti vinoutunut. Sama koskee koko Suomen historiaa muutenkin.

Tekijä toki tuntee myös Kansankomisaarien neuvoston ja Kansanvaltuuskunnan välisen sopimuksen keväältä 1918 ja paheksuu siltä osin suomalaisten sosialidemokraattien puuttuvaa internationalismia. Punaisella puolella vallinnut ajatus Suur-Suomesta näyttää sen sijaan olevan hänelle tuntematon.

Sama koskee sitä, että Petsamon alue luvattiin Suomelle jo vuonna 1864 vaihtona Siestarjoen kivääritehtaan alueesta. Sen sijaan, että tukeutuisi aikakauden omiin dokumentteihin, kirjoittaja katselee asioita tulevaisuuden perspektiivistä ja väittää, että suomalaisten halu saada Petsamo perustui näiden aggressiivisiin suunnitelmiin käyttää sitä myöhemmin tukialueena Suur-Suomen luomiseksi.

Kirjoittaja kuvittelee myös Mannerheimin tunnetun miekantuppipäiväkäskyn hyvin kuvastavan sitä, miten syvään juurtunut aggressiivinen Suur-Suomiajatus maassamme oli.

Tosiasiassahan koko aate oli olosuhteiden muuttuessa täysin surkastunut marginaalien puuhailuksi ja politiikan piiriin sen palautti vasta Kuusisen ”hallituksen” ja neuvostohallituksen välinen sopimus 2.12.1939, jossa tällainen Suur-Suomi luotiin yhdistämällä Suomen ja Karjalan kansat.

Tällainen julistus oli Suomessa šokki ja vei koko Kuusisen hallitukselta kaiken uskottavuuden, sikäli kuin sitä muutenkaan olisi edes ollut. Mannerheimin miekantuppipäiväkäsky vuonna 1941 oli niinikään poliittinen pommi, joka uhkasi aiheuttaa poliittisen kriisin, kun maan suurin puolue, sosialidemokraatit ja eräät muutkin sanoutuivat irti ekspansiivisesta politiikasta sodan päämääränä.

Anakronistinen asioiden perusteleminen on tietenkin hyvin paha metodinen virhe ja on valitettavaa, että maidemme suhteiden peruskysymyksistä julkaistaan näin yksipuolisia tutkimuksia. Kirjoittajana olisi tässä kannattanut yhdistää voimansa Suomen historian eksperttien kanssa. Venäjällä on vielä sellaisiakin tutkijoita, jotka kykenevät käyttämään suomen- ja ruotsinkielisiä lähteitä, vaikka heidän määränsä onkin nopeasti vähenemässä.

Kirjoittajan teesit Tarton rauhan luonteesta Brestiin verrattavana pakkorauhana ja suomalaisten aggressiona tuovat mieleen surullisenkuuluisan V.V. Pohljobkinin teoksen Suomi vihollisena ja ystävänä. Tämähän innostui peräti väittämään, että suomalaiset olivat kannaksella vain yksi osa sekakansaa, joka koostui ruotsalaisista, saksalaisista, venäläisistä ja länsikarjalaisista…

Pohljobkinin kirja on kyllä kirjallisuusluettelossa, vaikka tätä teesiä ei sentään toisteta.

Kirjassa on myös huolimattomuusvirheitä. Niinpä puhutaan siitä, että Suomelle annettiin oikeus pitää rajoittamaton määrä alle sadantuhannen tonnin aluksia Petsamon vesillä, kun taas yli neljänsadantuhannen tonnin aluksille oli rajoituksia.

Näin suuria aluksia siellä ei tietenkään ollut. Niiden kokoa on liioiteltu tuhatkertaisesti.

Kaikista puutteistaan huolimatta kirjalla on toki merkityksensä myös meille. Se muistuttaa taas kerran siitä, että Tarton rauhan rajat olivat ”kohtalokas menestys”, kuten Paasikivi myöhemmin totesi. Heikkoudentilassaan oleva Venäjä joutui Itämeren piirissä tungetuksi sellaiseen loukkoon, ettei se voinut olla tilanteeseen tyytyväinen.

 Jopa saksalaiset vuonna 1918 neuvoivat suoalaisia tinkimään maan vanhasta alueesta kannaksella. Sellainen ei kyllä olisi sopinut ajan poliitikoille, koska se ei olisi voinut saavuttaa kansan hyväksymistä demokraattisessa järjestelmässä. Myös valtiojohto oli kyvytön ymmärtämään asioita niiden juridista puolta pidemmälle.

Kaiken kaikkiaan on valitettavaa, että uusissakin venäläisissä tutkimuksissa aikakauden keskeiset taustatekijät saattavat jäädä ymmärtämättä ja voidaan sortua tällaiselle propagandistiselle tasolle maidemme suhteiden tärkeistä vaiheista kirjoitettaessa.

Koska suomen- ja ruotsin taito Venäjällä on koko ajan heikkenemässä, on pelättävissä, että pätevien tutkijoiden puute vain pahenee. Tilannetta on syytä yrittää parantaa esimerkiksi julkaisemalla mahdollisimman paljon pätevää suomalaista tutkimusta ja dokumenttiaineistoa. Sen kohdallahan on venäjänkielisessä tutkimuskirjallisuudessa neuvostovallan pituinen aukko.

Kaikuja kehitysmaasta

 

Eläimellisyyden juhlaa

 

Santeri Alkio, Puukkojunkkarit. Kuvauksia nyrkkivallan ajoilta. WSOY 198 (1894), 240 s.

 

Puukkojunkkarit ovat Pohjanmaan historiaan kuuluva käsite, joka aikoinaan teki maakunnan surullisen kuuluisaksi ja josta nykyään taidetaan enemmän tai vähemmän ylpeillä, mikä on varsin paradoksaalista.

Kyseessä ei ole pelkkä legenda. Ilmiötä tutkinut Heikki Ylikangas on voinut todeta sen nousu- ja laskukaudet ja on myös selittänyt sitä talous- ja sosiaalihistorian keinoin. Kun kehitys uhkasi painaa tietyt yhteiskunnan kerrokset alas, saattoivat he yrittää pätemistä muilla keinoin. Puukon avulla saattoi muutoin vähillä eväilläkin varustettu nuorukainen nousta arvostetuksi, ainakin nyt pelätyksi.

Alkion romaani ajoittuu esimoderniin aikaan, 1800-luvun puoliväliin, jolloin Suomen herääminen uuteen, dynaamiseen kehitykseen ei vielä ollut todellisuutta. Yhteiskunnallisista liikkeistä romaanin tapahtumasijoilla tunnettiin vain körttiläisyys, joka jakoi kansan jyrkästi kahtia, uskovaisiin ja pilkkaajiin.

Alussa oli tässäkin romaanissa nainen. Järvelän Santran luhtiin oli kovasti tunkua ja nuoret miehet kolhivat toisiaan päästäkseen etusijalle. Santra ei sinänsä erityisesti tappelijoita ihannoinut, mutta hän olikin poikkeustapaus. Yleensä tytöt vain lietsoivat ihailijoitaan yhä hurjempaan käytökseen.

Tämähän on tuttu kaava koko eläinkunnasta. Uroskoirat ja kiimaiset kollit ovat aina toistensa kimpussa eikä siihen tarvita mitään mallioppimista. Urosmetsot tappelevat kenen kanssa tahansa. Auton päihittäminen mahtanee tehdä koppeloihin erityisen vaikutuksen, en tiedä.

Joka tapauksessa sama käyttäytymisen kaava on myös ihmisillä luontainen ja nimenomaan sen hillitseminen on se tehtävä, joka sivistyneen yhteiskunnan on otettava. Aikoinaan tarinat ritareista kertoivat yhä uudelleen siitä, miten nämä urhot olivat pukeutuneet sotisopaan ja asettuivat teiden risteyksiin haastaakseen kaikki ohikulkijat tappeluun.

Ihannoitu ritarilaitos kätki siis ytimeensä täysin primitiivisen eläimellisyyden, mutta jalostui aikanaan hienoksi käyttäytymiskoodiksi, jotka jälkimaailma tuntee ritarillisuuden nimellä.

Mistään sellaisesta ei Puukkojunkkareissa ole merkkiäkään. Eläimellisyys on niin läpikotaista, että uskottavuus on välillä koetuksella.

Kirjan antisankari, Karhun Esa koetti aina päteä tappelemalla ja päästä kaikkialla tappelemaan. Kuitenkin hän oli vielä hullumpi kuin kaverinsa. Mikäli toinen, nimeltä mainittu häjy himoitsi vain saada pistää ihmistä puukolla, olisi Esa, jos olisi uskaltanut, ensimmäisenä laskenut Vennun veren ja juonut sen tai kylpenyt ja piehtaroinut siinä niin verrattomalla sielullisella nautinnolla, että hän tuon kylvyn hurmoksessa olisi saattanut antaa tappaa itsensä.

Ja kyseessä oli sentään hänen kaverinsa, ystävänsä, ihailtu ja kadehdittukin, mutta sentään.

Tämän Esan häjyilyssä oli siis selvä patologinen piirre, jota selitetään hänen perhetaustallaan: kotona oli ryypätty ja juoppo äiti oli sitten vielä myrkyttänyt miehensä.

Niinpä häjyilystä tulee Esalle enemmän kuin tavallinen renttumainen elämäntapa tai rikollinen tapa hankkia rahaa. Se on inhohimo, jota seuraten mies menettää elämässään kaiken, lopulta jopa himoitsemansa kunnian päästä oikein miesmurhasta lusimaan eikä mistään hevosvarkaudesta.

Mitä yhteisön tapoihin tulee, huvittelivat sällit ajelemalla luvatta toisten hevosilla ja varastamalla lampaita, joista sitten tehtiin kunnon krapulamättöä. Kukaan ei uskaltanut nostaa juttua, tai melkein kukaan.

Viimein sitten päästiin ihan suuren kylätappelun asteelle ja sen aiheena on, mikäs muu kuin mainittu Santra, joka vielä sattui olemaan hyvätapainen ja siveä neito, joka sitten sai myös prinssinsä.

Häjyt saivat kunnolla selkäänsä, mutta kostoa valmisteltiin ja kukaties sitä koetetaan toteuttaa tämän kirjan jatko-osassa, jota en vielä ole lukenut.

Sivumennen sanoen, hesarin suurin suosikki Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon saajaksi tänä vuonna oli muuan Jahja (Yahya)-niminen nuorukainen, joka näyttää olleen todellinen Karhun Esan kaksoiskappale meidän ajassamme. Kuolluthan hän jo on ja palkinnon saikin Monika Fagerholm.

 Jahjaa puffaavan jutun perusteella kyseessä joka tapauksessa oli elukka, joka oli kunnostautunut haukkumalla räävittömästi kaikkea ympärillään. Sitä paitsi hän oli syyllistynyt kymmeniin rikoksiin ja ampunutkin jotakuta, joskaan ei kuolettavasti.

Tällainen hahmo luonnollisesti vetosi kulttuuritätien naaraan vaistoihin ja hänen taidettaan ihasteltiin, kun se kertoi kapiteelilla kirjoitettuna aivan hirveästä agressiosta. Kirjoittaja ihaili ilmeisen laitonta pistooliaan kuin Karhun Esa puukkoaan. Mikäli joku kantakansallisuuden edustaja olisi suoltanut moista tekstiä, hänet olisi sen perusteella luokiteltu vaaralliseksi hulluksi, mikä hän epäilemättä olikin.

Sellainenhan se oli myös tämä Esa, mutta hän ei olut ainoa laatuaan. Häjyily levisi myös ihan vankkoihin taloihin, jollainen myös Esalla alun perin oli. Syntyi rikollinen, pelon herättämään kunniaan perustuva alakulttuuri, jollaisen taas tänään tunnemme lähes kaikista länsimaista. Vielä hiljattainhan sellaista ei ollut.

Häjyjen kulttuuriin kuului tämän kuvauksen perusteella myös aivan uskomaton moukkamaisuuden ihannointi. Vai mitä voisi sanoa siitä, että sulhanen saapuu morsiamen kotiin renttuporukan kanssa, panee hyrskyn myrskyn, särkee paikkoja ja retuuttaa vanhaa isäntäväkeä.

Tässä saattaa olla jokin suomalainen erikoisuuskin. Venäjällä jokainen yrittää välttää leimautumista moukaksi ja mikäli sattuu olemaan liikaa juovuksissa, koettaa ainakin kätkeä sen. Pohjanmaalla viina oli näköjään ennen muuta keino vapauttaa moukkamaisuus turhan kritiikin kahleista ja demonstratiivisesti mölisevät juopot ovat ehkä yhä maamme erikoispiirre, joka tosin on viime aikoina tavattomasti harvinaistunut.

Vielä 1970-luvulla ei voinut ajaa kolmosen raitiovaunulla kierrosta joutumatta nauttimaan möykkäävän pultsarin hengentuotteista.

Nyt häjyily on siis saanut uusia harjoittajia ja uusia muotoja. Onneksi autoja ei enää kyetä varastamaan eikä hevosia ole tarjolla. Eipähän niillä osattaisi ajaa, vaikka olisikin. Mutta kyllä tuo ihmisen eläimellinen perusluonto on yhä olemassa ja yhäpä näyttää löytyvän niitä, jotka sitä kritiikittömästi ihannoivat.

What do you want to do ?
New mail