sunnuntai 3. heinäkuuta 2022

Niitä näitä portista ja ylpeydestä.

 

Pietarin tietä kohti nöyryyttä

 

Muutama vuosi sitten Oulun piispan virkaanastujaisissa juhlakalu kantoi hiippaa, jossa oli risti alassuin. Siis sama tunnus kuin satanisteilla.

Asiasta tietenkin pöyristyttiin, mutta vastaukset olivat valmiina: tässähän oli Pietarin risti. Kuten tunnettua, ei Pietari vaatimattomana miehenä katsonut olevansa arvollinen tulemaan ristiinnaulituksi pää ylöspäin kuten hänen herransa ja mestarinsa. Pää alaspäin oli erikoista, mutta kävihän se niinkin. Andreaallakin oli vinoristi teloitustelineenä.

 Pyövelit sitten kunnioittivat toivetta, joka saattoi olla ovelakin: näinhän varmaankin kuoli nopeasti eikä tarvinnut kärvistellä päivätolkulla. Mutta tämä on paholaisen asianajajan päättelyä.

Kirkossa on kai ainakin jossakin vaiheessa vallinnut praesumptio culpae eli syyllisyysolettama, joka siis päinvastoin kuin tuomioistuinten praesumptio innocentiae lähtee siitä, että jokainen on syyllinen ainakin Jumalan edessä.

Itse asiassa tuo vanha, perinteinen syyllistäminen jo ennen todistamista on tainnut sittemmin siirtyä uskonnosta psykoanalyysiin. Siellähän ihmisen sisimmässä oletetaan olevan tunkio, jossa kaikkinainen synti ja rikos sikiää.

Kirkon piirissä sen sijaan on alkanut puhaltaa -sanoisinko- raikas kaiken sallivuuden tuuli. Huomasin juuri yhden kirkollisen pride-tunnuksen: Ylpeys muuttaa maailmaa. Näinhän se kai on. Ennen maailmassa ylpeyttä pidettiin kaiken synnin äitinä. Itse Luciferkin syöstiin taivaasta helvettiin juuri tuon synneistä alkuperäisimmän takia. Onhan siinä potentiaalia.

Muodikkaasti kirkko on nyt kuitenkin omaksunut kaikki ne pintamuodit, joita Amerikassa on kehdattu ruveta seuraamaan. Kirkkohan haluaa olla mieluummin muutaman askelen edellä aikaansa, kuin siitä jäljessä, minne matka sitten vieneekin.

En ole tippaakaan teologi enkä halua sellaiseksi tulla. Kirkon touhut kiinnostavat minua vain tarkkailijana, ei siksi, että haluaisin muidenkin ajattelevan omalla laillani ja pyrkisin muuttamaan asioita siihen suuntaan. Tällainenhan on ominaista demokratialle, jossa puolueet usein ovat suvaitsemattomia ja yrittävät saada ihmisiä nimenomaan omalle puolelleen.

Minulle siis tässä asiassa riittää täysin tarkkailija rooli, kun siinäkin näet on nykyään ihan riittävästi mielenkiintoisuutta.

Ajatelkaamme nyt vaikka tuota Oulun piispan väärin päin olevaa ristiä. Oliko se tosiaankin Pietarin risti, jolla aikoinaan haluttiin korostaa tuon kirkon perustajan ylenmääräistä vaatimattomuutta? Oliko ja onko edes vaatimattomuus erityisen ominaista juuri katoliselle kirkolle, joka on halunnut omia Pietarin omakseen? Ehkäpä katolinen kirkko nimenomaan on ollut kaiken nöyryyden vastakohta, kuten venäläiset slavofiilit ovat väittäneet.

Mutta ajatellaanpa nyt tämän Pietarin ristin käytön mahdollisuuksia nykyään. Itse asiassa se on vanha kristillinen symboli ja satanistit ovat vain kaapanneet sen omaan käyttöönsä joskus 1900-luvulla. Eikös nyt pidäkin vain reippaasti ottaa sen vanha merkitys takaisin?

Ajatelkaamme vaikkapa sitä, että hautausmaille alkaisikin ilmestyä yhä enemmän alassuin olevia ristejä, vaikkapa protestiksi kirkon nykyistä ylpeilevää meininkiä vastaan?

Minä ainakin tervehtisin asiaa tyydytyksellä, mutta monia voisi harmittaa se, etteivät he pysty sanomaan, milloin tuo risti mitäkin tarkoittaa. Osa olisi varmasti satanistien ristejä.

Myös hakaristi on ikivanha onnen ja auringon symboli, jonka natsimerkitys syntyi vasta 1900-luvulla. Eikö myös se pitäisi omia takaisin säädyllisten ihmisten käyttöön? Itse asiassa olenkin nähnyt hautakivessä hakaristin, Kulosaaren hautausmaalla.

 Ainakin minusta olisi virkistävää nähdä niitä paljon enemmänkin, esimerkiksi muistona maamme omasta historiasta, jolloin niillä ei ollut mitään natsimerkitystä. Uskon, ettei seurakunta protestoi, mikäli valitsen itselleni sellaisen hautaristin. Miksipä se protestoisi?

Mitä kirkollisiin seremoniallisiin vaateparsiin tulee, ovat viitat tulleet viime vuosina riemunkirjaviksi, mikä liittynee kirkon haluun karistaa päältään assosiaatiot kuolemasta ja muista ikävistä asioista. Sen sijaan kirkkoon voi tulla pitämään hauskaa! Pappien, niin mies-kuin naisoletettujen meikkaaminen on makeen viileetä ja parasta on tietenkin muuttaa sukupuolensa muuksi kuin oli tuo Luojan aikoinaan antama.

Uudet arvot ovat jo olemassa. En kuitenkaan ole vielä huomannut messukasukoita, joissa olisi sateenkaaren värit. Miksi näin on, ihmetyttää minua suuresti. Onko kyseessä jonkinlainen tabu? Ei kai kirkko sellaisia ole ruvennut pokkuroimaan? Eivätköhän ne pride-tunnukset ennen pitkää tule alttarillekin, sillä ne kuvastavat nykyisen suuntauksen keskeistä sisältöä.

Meidän kirkossamme kaikki käy, paitsi tabut ja ahdasmielisyys. Katolinen kirkko taitaa tulla perässä, mutta aikoinaan se oli toisenlainen. Jostakin syystä mieleeni nyt on tunkenut vanha anekdootti, joka lienee jopa todenmukainen. Ainakin muistelen lukeneeni sen Mika Waltarin muisteluksista eli suoraan ns. hevosen suusta (sarjassa Ihmisen ääni?).

Waltari oli kerran, hurjassa nuoruudessaan Roomassa vetäissyt oikein kunnon šamanistisen ryyppyputken ja sen jälkeen tietysti kärsi kauheita ruumiillis-hengellisiä tuskia.

Niinpä hän raahautui kirkkoon ja kertoi rippituolissa papille latinaksi (italiaa hän ei osannut): Peccavi, pater, et lutheranus sum. Sed porta semper aperta. Siis hän uskoi, luterilaiseen tapaan, että Jumala pystyy armahtamaan minkä syntisen sattuu haluamaan, joten portti pelastukseen on aina auki, jos Jumala haluaa ja miksei haluaisi.

Pappi vastasi tuimasti Non e sempre! (ei se portti ole aina auki).

Tämä pahoitti Waltarin mielen, mutta mitäpä muuta katolinen pappi olisi voinut sanoa? Eihän katolisen kirkon ulkopuolella ole toivoakaan pelastuksesta (Extra ecclesiam nulla spes salutis). Pietarilla ja hänen seuraajillaan oli valta sitoa tai päästää eikä sellaisessa vallassa olisi ollut mitään järkeä, jos kaikki pääsisivät sisään paratiisiin ilman muuta, kuten pastori Kanasen mukaan kotieläimetkin, mikäli oikein muistan.

Mutta mihin Mika sitten oikein jätettiin, kun hän ei kerran taivaan portista päässyt? Helvettiinkö?

Luulen, että ennen ns. naamanoikaisuryyppyä hän todellakin sai kitua helvetin tuskissa, mutta sittemminhän elämä jatkui. Vanhana teologina hän varmasti joutui miettimään asioita. Luulen, vaikka maallikkona en tiedä, että oikea vastaus olisi ollut limbus eli limbo, joka suunnilleen vastannee Danten Helvetin ensimmäistä piiriä, jonne joutuivat Vergiliuksen tapaiset jalot pakanat.

No, nykyään näitä asioita taitaa harva pohtia, mutta itse asiassa tämä sisäänpääsyn problematiikka on meille nyt mitä ajankohtaisinta, kun olemme jääneet NATO:n oven ulkopuolelle.

Meillä riemuittiin jo sangen suloisella juhlamielellä sitä sankarillista päätöstä, jonka Sanna Marin &Co. oli tehnyt tuohon mainittuun arvoyhteisöön pääsemiseksi. Se tuntui olevan viimeinen sinetti maamme muuttumisessa ns. täysiarvoiseksi eurooppalaiseksi maaksi. Kynäkin museoitiin. Kynällähän nykyään tehdäänkin suurempia sankaritekoja kuin miekalla.

Mutta me emme kelvanneet. Odottaminen portin ulkopuolella on helvetinmoista, kun laatulehtemme ovat vuodesta toiseen selittäneet, että vain ja ainoastaan jäsenyys ns. ytimissä antaa jokaiselle maalle tuon kuuluisan viidennen pykälän takaaman turvan ja estää vihollista edes havittelemasta aseellista tunkeutumista maamme pyhään piiriin.

Mutta NATO ei ollutkaan mikään luterilainen kirkko. Me olimmekin ilmeisesti joutuneet kiirastuleen ja turkkilaiset ja tattarit sen kuin nauroivat meille.

Ylpeys kävi lankeemuksen edellä. Ehkäpä se, mitä pidämme viattomuutena, ei kaikille olekaan sitä?

 

lauantai 2. heinäkuuta 2022

Ankeassa Alaskassa ja suurilla merillä

 

Venäjän suomalainen Amerikka

 

B.G. Blomqvist, Loviisan seudun meriväki ja Venäjän Alaska. Loviisan Merenkulkuhistorian Säätiö 2006/2, 37 s.

 

Loviisa vaikuttaa nykyään kovin vaatimattomalta, joskin tunnelmalliselta pikkukaupungilta. Äkkiseltään ei tule ajatelleeksi sen suuruudenaikoja, joista yhä kertovat rannan suolamakasiinit. Kun Savo joutui Uudenkaupungin rauhassa ja sitten vielä Turun rauhassa pussinperäksi, jolla ei enää ollut vanhaa vesireittiä meren äärelle, tuli sen tapulikaupungiksi Loviisa.

Sieltä asti käytiin sitten raahaamassa suolaa talven ja kesän tarpeisiin satatuhantiselle väestölle. Saihan siinä hepo pistellä kaviota toisen eteen päivätolkulla.

Loviisan pieni, mutta hyvin kiinnostava merenkulkumuseo sijaitsee vanhassa suola-aitassa ja siellä on muun muassa vakituinen, Ragnar Nordströmin varustamoa koskeva hieno näyttely. Lisäksi löytyy kaavio Loviisan kaukopurjehtijoista, joita jo 1700-luvulla oli runsaasti. Kuitenkin vasta 1800-luvulla päästiin todella Tyynen meren purjehduksen makuun.

Kyseessä oli Venäläis-amerikkalaisen kauppakomppanian toiminta, joka keskittyi erityisesti Alaskaan, päätukikohtana Sitka. Sinne meni paljonkin suomalaisia, kuten tälläkin palstalla on kerrottu (https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=laivalla+ja+hevosella ). Myös Venäjän Kaukoidässä suomalaiset olivat merkittävä ryhmä, kun Vladivostokia ja muita sen puolen seutuja tutkittiin ja asutettiin.

Tässä pienessä lehtisessä, joka julkaistiin vuoden 2006 teemanäyttelyn yhteydessä, on käytetty etenkin yhden ulkosuomalaisen entusiastin, Maria Enckellin Amerikasta keräämiä aineistoja.

Alaskassa vaikutti pappina tunnetusti myös suomalaisen kansakoulun isä Uno Cygnaeus, jonka nimi tässä lehtisessä vain ohimennen mainitaan. Sen sijaan siinä esitellään hieman laajemmin kaksi suomalaista Alaskan kuvernööriä, Arvid Adolf Etholén (1799-1876) ja Johan Hampus Furuhjelm (1821-1909).

Molemmat palasivat sittemmin Suomeen ja Furuhjelm muutti sukutilalleen Honkolan kartanoon, joka on ollut esikuvana myös Väinö Linnan Pohjantähdessä. Etholénin suku on lähtöisin Etolan talosta, jota nimeä nykyään kantaa myös suvun omistama yritys. Alaskassa on yhä Etolin-nimisiä paikkoja.

Itse asiassa nuo kuvernöörit eivät olleet loviisalaisia, mutta loviisalaisia laivoja, kuten myös venäläisiä, oli mukana pitkillä Amerikan-matkoilla. Niissä oli useita Loviisasta ja etenkin sen lähiseudulta kotoisin olevia kapteeneita, joista puolen kymmentä esitellään lehtisessä. Näille miehille purjehdukset maapallon ympäri tai vaikkapa Kronstadtista Honoluluun olivat jokapäiväistä leipää.

Laivojen nimet olivat usein suomenkielisiä, vaikka tuohon aikaan lähes jokaisella miehellä oli ruotsinkielinen nimi ja purjehtijoilla usein myös ruotsi äidinkielenä. Esimerkiksi perämies Otto Wilhelm Finérin laivoina olivat Helios, Suomi, Sju Bröder, Murtaja ja Sitka.  Laivojen joukossa voidaan todeta myös Usko, Toivo, Onni, Suometar, Wellamo ja Mainio. Myös venäläisnimisiä laivoja oli ja moni palveli fregatti Kamtšatkalla, tai Nikolai I, Konstantin, Tsaritsa, Tsarevitš tai Šelehov-laivalla.

Loviisan merimieshuoneeseen oli rekisteröity esimerkiksi vuonna 1862 260 henkeä. Laivoissa oli myös venäläistä miehistöä.

Lehtisessä on jokunen merimiehen kirje kotiin sekä Venäläis-amerikkalaisen kauppakomppanian vuosikertomus vuodelta 1852. Komppania harjoitti myös laajaa valaanpyyntiä aikana, jolloin maaöljyä ei vielä käytetty, vaan kalastukseen tarvittava rasva hankittiin hylkeistä ja valaista. Komppanialla oli laajimmillaan viisi valaanpyyntialusta Suomi, Turku, Ajan, Grefve Berg ja Amur. Ne toimivat Kaukoidän rannikolla.

Elämä Amerikassa ei ollut helppoa. Vuonna 1802 intiaanit hyökkäsivät ja polttivat Sitkan linnoituksen ja surmasivat sen puolustajat.

Vuonna 1867 Venäjä myös Alaskan Yhdysvalloille, jossa kauppa herätti opposition suurta tyytymättömyyttä, mutta kauppahan on kuin kuoppa, kuten vanha suomalainen sanonta kuuluu. Kun omistaja vaihtuu, niin se vaihtuu, eikä myyjällä ole enää mitään oikeuksia myymäänsä alueeseen.

Kun Alaskan omistaja vaihtui, palasivat monet Venäjän alamaiset takaisin kotimaahansa, mutta osa ilmeisesti jäi sinne. Suomalaisten pioneeriasema niin Venäjän Kaukoidän kuin Venäjän Amerikankin käyttöönotossa perustui olennaisesti Suomen rannikkokaupunkien vilkkaaseen ja kehittyneeseen merenkulkuun, jota uusi emämaa Venäjä mielellään hyödynsi.

Loviisan kannalta Vanhan Suomen liittäminen suuriruhtinaskuntaan vuonna 1812 ei näytä olleen lamauttava isku, kiitos sen vilkkaan valtameripurjehduksen. Vielä itsenäisessä Suomessakin Nordströmin varustamo oli merkittävä tekijä, kuten sen erikoislaatuinen johtajakin.

Loviisan merenkulkumuseossa kannattaa ehdottomasti käydä!

torstai 30. kesäkuuta 2022

Yhteisen elämän sisaret ja veljet

 

Utopisti

 

Lannistumaton. Matti Kurikan haaveet ja haaksirikot kolmella mantereella. Toimittaneet Sami Suodenjoki, Kirsti Salmi-Niklander, Mikko-Olavi Seppälä, Päivi Salmesvuori, Anna Rajavuori, Mikko Pollari ja Anne Heimo. SKS 2022, 293 s.

 

Matti Kurikka, inkeriläistaustainen teosofi, sosialisti ja utopisti oli aikansa politiikan väriläiskä, joka onnistui pelottamaan milloin porvareita ja milloin sosialisteja ja joutui usein molempien hampaisiin pilalehtien suosikkihahmona. Häntä syytettiin joskus myös tsaarin kätyriksi, mutta itse asiassa hän jopa puuhasi aseellisen aktivismin puolesta.

Ennen muuta Kurikka epäilemättä oli utopistisosialisti, jonka suurin projekti Sointula on yhä monille tuttu. Siitä muuten teki Masalan nuorisoteatteri muutama vuosi sitten näytelmän, joka oli erittäin onnistunut. Sitä käytiin sitten esittämässä jopa tuon utopistiyhteiskunnan tapahtumapaikoillakin (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=sointula ).

Utopistisosialisteja yhdisti yleensä kommunismin aate eli pyrkimys elää kommuuneissa (lat. communis, yhteinen). Lenin kuvitteli vielä Venäjän vallankumouksen aikaan, että kommuuni olisi myös tulos ns. tieteellisen sosialismin mukaisesta kehityksestä ja hänen ansiostaan myös Venäjän sosialidemokraattisen työväenpuolueen ns. enemmistösiipi eli bolševikit, alkoi käyttää itsestään kommunistipuolueen nimitystä.

Kommunismissa on paljon houkuttelevaa, etenkin teoriassa, siinähän eletään kuin yhdessä suuressa perheessä, jossa kaikista pidetään huolta tarpeidensa mukaan ja jokainen tuo yhteiseen pesään sen, mitä omilla kyvyillään kykenee.

Koko yhteiskunnan muuttuminen kommunistiseksi oli aika vaativa tukevaisuuden päämäärä, kuten kaikki ymmärsivät, mutta pienen yhteisön kohdalla ei periaatteessa voinut olla mitään erityisiä ongelmia. Tämä piti paikkansa etenkin Pohjois-Amerikassa ja Australiassa, jossa maata oli halukkaille tarjolla hyvin edullisesti.

Tuon ajan perspektiivistä hyvinvointi, joka voitaisiin saavuttaa maataloustyöllä pienessä yhteisössä, oli täysin mahdollinen: leipää, voita ja sosiaalista turvaa voitiin hankkia riittävästi ja jopa tarvittaessa kahvia, sokeria ja vehnäpullia. Kulutusyhteiskunta, jossa jokaisella piti olla oma auto, määrättömästi erilaista muotivaatetusta ja ties millaisia ajanvietteeseen ja statukseen härpäkkeitä, ei ollut vielä syntynyt edes Amerikassa. Ei utopiaa voinut pitää mahdottomana asiana.

Mitä ihmisen perustarpeisiin tulee, nälkä ja vilu oli ainakin periaatteessa helppo kukistaa. Seksin ja lisääntymisen kanssa asiat olivat vieläkin paremmin. Nimenomaan kommuunien ulkopuolella haittasivat elämää kapitalistien, valtiovallan ja muiden rosvojen lisäksi myös kirkko ja yleisen mielipiteen ahdasmielisyys.

Naisista tuli Kurikan pääasiallinen mielenkiinnon kohde myös utopioita kaavaillessa ja toteuttaessa. Naiset olivat hänen käsityksensä mukaan yhteiskunnassa altavastaajina, mikä tosin pitkälti perustui heidän ominaisuuteensa negatiivisen sähkön passiivisina lähteinä, mutta olisi ollut helppo asia muuttaakin. Olihan nimenomaan naisissa toki niin paljon kaikkea sitä, mikä maailmassa oli ihaninta, ymmärsi Kurikka monien muiden tavoin. Ja positiivinen sähkö oli naisille ehdottoman välttämätön asia.

Kurikka oli komea mies mahtavine, mustine kuontaloineen ja hänen esiintymisissään oli magnetismia, itse asiassa siinä lienee ollut runsain mitoin myös hänen kuvaamaansa positiivista sähköä, sillä naiset ja Kurikka vetivät toisiaan niin vastustamattomasti puoleensa, että siitä tuli yhä uudelleen ongelmia.

Naiskysymys oli yleensä kaikkien utopistien agendalla keskeisenä ja myös naiseuden ihailu ja usko sen voimaan utopian liimana. Charles Fourier ja Henri de Saint Simon, jotka tuohon aikaan tulivat kaikille mieleen silloin kun kuultiin sana ”kommunisti”, pitivät vapaata tai ainakin rationaalisesti järjestettyä seksiä aivan keskeisenä asiana uuden elämänmuodon luomisessa.

Utopiayhteisöjä oli syntynyt paljonkin, mutta harvoin ne jaksoivat kukoistaa kauan. Kukaties asia liittyi siihen, että ne käytännössä henkilöivät sosiaaliset suhteensa. Ei mikään yleinen vapaa seksi näytä sopivan ihmisille, joilla on taipumusta leimautua tiettyihin yksilöihin. Se, että vaihtelu virkistää, on eri asia.

Kurikankaan kommuuneissa ei itse asiassa seksi ollut rajoituksista vapaata eikä promiskuiteettiin edes pyritty. Sen sijaan luovuttiin kyllä porvarillis-kirkollisesta avioliitosta, jota pidetiin virallistettuna haureutena. Myös erinäiset tekopyhät käsitykset ja mielettömät ja jopa normaalia järkeä loukkaavat rituaalit, kuten naisen kirkottaminen, hylättiin inhoten.

Kaikuja samoista käsityksistä näemme monilla tuon ajan kirjoittajilla, muun muassa Kiannolla, johon vaikutti myös Tolstoin uskomattoman ahdasmielinen ja luonnoton siveyskäsitys. Tolstoilaisuudella oli merkitystä myös Kurikalle ja esimerkiksi kapteeni Johan Kockille. Voi sanoa, että elettiin jonkinlaisessa synkretismissä, jossa tärkeiksi nousivat myös teosofiset opit apokryfisine teksteineen. Koko tarjonnasta poimittiin usein eklektisesti sitä, mitä kulloinkin tarvittiin.

Seksuaalinen vapautus ja rationaalinen lasten kasvatus vanhemmista erillään olivat utopiayhteiskuntien tärkeitä tavoitteita, mutta Kurikkaa kiehtoi myös ajatus Suomen vapauttamisesta Venäjän vallasta ja vieläpä aseellisesti. Tämä idea jäi kyllä tavallistakin enemmän paperille.

Amerikassa toimi salaseura Kalevan ritarit, joka ei suinkaan ollut mikään huumorimielessä syntynyt kerho, vaan usean tuhannen jäsenen organisaatio, jolla oli omia taloja eli ”majoja” ja rahoja, jolla se saattoi auttaa tarvitsevia suomalaisia. Viimeisinä vuosinaan Kurikka toimi aktiivisesti tässä seurassa, joka myös hautasi hänet, yhdessä kahden muun jäsenensä kanssa samaan hautaan.

Loistavalahjainen, mutta myös niin sanotusti tuulella käyvä puuhamies Kurikka oli koko Suomessa tunnettu ja hänen maineensa tunnettiin myös Australiassa, Yhdysvalloissa ja Kanadassa. Aikansa lapsena Kurikka innostui samanlaisista aatteista kuin monet muutkin tulisielut. Ihanneyhteiskuntiahan perustettiin jopa tuhansia.

Kun Venäjälle vallankumouksen jälkeen perustettiin kommuuneja, myös ne perustuivat aluksi jäsentensä entusiasmiin -ja myös purkautuivat pian. Vasta kollektivisoinnin aikana, vuodesta 1929 lähtien sellaisia alettiin perustaa myös pakolla. Se tarkoitti, että kaikki talonpojan vähäiset tuotantovälineet kanoja myöten otettiin yhteiseen omistukseen ja pyrittiin muutenkin yhdistämään kaikki mahdollisimman tarkoin, päällekkäisyydet hävittäen.

Pyrkimys oli siis samanlainen, kuin nykyisillä pölhöbyrokraateilla ja tuloksena oli katastrofi: vuoden 1930 alussa ymmärrettiin, että oli tulossa nälkävuosi, kun kevätkylvöt epäonnistuisivat.

Silloin Stalin piti kuuluisen puheensa ”menestys panee pään pyörälle” ja pilkkasi siinä kommuunien perustamista idiotismina, mainitsematta, että oli itse siitä määrännyt. Nyt kommuunit purettiin, eikä uusia sen jälkeen Venäjälle perustettu ainakaan valtiollisella määräyksellä ns. tieteellisen sosialismin merkeissä.

Mutta onhan niitä sellaisia nuorisolla tänäkin päivänä ja varmaan tässäkin maassa. Ehkäpä niiden suuri aika on vielä tulossa, kun yhä laajemmalle leviää käsitys siitä, että riittävä elintaso voidaan ihan hyvin saavuttaa alkeellisella maataloustyöllä, luontoa säästäen.

Se seksipuoli vain saattaa yhäkin muodostua kompastuskiveksi ja myös yhteinen lasten kasvatus. Tulokset sellaisesta eivät useinkaan ole olleet rohkaisevia (vrt. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=r%C3%B6hl ). Tosin nykyinen päivähoitojärjestelmä on kyllä pitkä askel siihen suuntaan, mikäli vertailukohteena käytetään noita yli sadan vuoden takaisia aikoja, mutta onhan se vielä eri asia. Kohtuus säilyttäen utopistien ideoissa saattaa olla järkeäkin.