sunnuntai 4. joulukuuta 2022

Seikkailuromaani

 

auantai 19. lokakuuta 2013

Pintaa syvemmällä. PIenoisromaani



 Persepolis. Tie esikartanoihin

Eräänä elokuisena päivänä kohtasin aamuisella promenadillani yliopistouralla aikoinaan ansioituneen vanhemman herrasmiehen, jota nimitettäköön vaikka G. Papparaiseksi. Hänen aivonsa olivat epäilemättä yhä terävät, mutta piirteitä tylsytti vanhuuden veltostuminen, joka teki niistä irstaan karikatyyrimäiset. Hän muistutti satyyria tai mahdollisesti seileeniä, kuten Sokrateen sanottiin muistuttaneen.
Hoidettuamme muodolliset tervehdykset, hän valitsi minut yleisökseen ja alkoi kuvailla tyttöjen ja nuorehkojen naisten nykyistä muotia, jolle olennaista on jalkojen koko muodokkuuden sangen siekailematon ja määrätietoinen esillepano. Itse puolestani pidin puheenaihetta jokseenkin banaalina ottaen huomioon meidän molempien saavuttaman korkeahkon iän. Huomasin keskustelukumppanini puhuessaan myös tuijottavan johonkin tyhjyyteen. Samaan aikaan hän kuolasi.
Voittaen vastenmielisyyteni kuuntelin tuon yllättävän eläimellisyyden purkauksen kollegani taholta, sillä halusin ymmärtää elämän tätäkin puolta, joka hieman yllättävästi paljastui kollegani karun ja kuivakkaan kuoren alta. Halusin myös päästä sondeeraamaan hänen ilmeisen häiriintyneen  mielentilansa syitä ja koettamaan, jos mahdollista, auttaa häntä intellektuaalisella tasolla löytämään sekä normaalius että myös se mielenrauha, jonka filosofia oikein ymmärrettynä –ja nyt en puhu jälkistrukturalisteista- meille voi tarjota.
Papparainen kuvaili kokemiaan järkytyksiä emotionaalisin sanankääntein. Kuulemma rytmihäiriö pyrki usein yllättämään, kun täydellinen takamus ilmestyi eteen ja sen hedelmällisyyttä uhkuva muoto esitti ”käsittämätöntä hytinä-tytinä-elämäänsä”, kuten Veikko Huovinen aikoinaan asian ilmaisi. Sulojen hahmo välähti kuin tuhannen kandelan lamppu pitkälle kehittyneen harmaakaihinkin läpi. Se on kuin isku palleaan, mutta niin pehmoinen ja miellyttävä, jaaritteli pappa liikutettuna.
Huomautin tuohon, että koko läntisen maailman edistynein osa ja erityisesti sen vapautta rakastavat, emansipaatiopiirit ovat tuominneet Papparaisen ja hänen kaltaistensa tuntemukset ja niihin liittyvät asenteet.  Ei kaikki, mitä näytetään ole tarkoitettu katsottavaksi. Tarkemmin sanoen sitä ei edes saa katsoa mieskatseella.
Kyseessä on tuolloin naista alistava miessovinismi, joka on erityisen iljettävää ilmetessään yli-ikäisen henkilön taholta. Tosiasiassa noiden söpöliinien tuijottaminen on rikollista irstailua, eivätkä he suinkaan ole sitä pakotettuja sietämään, saati sellaista toivo. Törkeissä tapauksissa kyseessä on vakavaan pahoinpitelyyn rinnastettava rikos nimeltä sukupuolinen häirintä. Sakkoa tai vankeutta on luvassa, mikäli tunnusmerkit täyttyvät ja sen asian ratkaisee asianomistaja. Uusi oikeusperiaate muuten, ellei muumio asiaa tiennyt.
Ehdotin, että Papparainen katselee sitten vaan muualle, esim. naisten pään yli tai vaikkapa omia kenkiään, niin pysyy vapaalla jalalla. Jos seksiä tekee mieli, niin kopeloikoon omaa vaimoaan, mutta on hyvä muistaa Viagran olevan hengenvaarallista rytmihäiriöpotilaille. Ja vaimolta pitää muistaa pyytää lupa vielä juuri ennen aktia ja varautua siihen, että hän muuttaa mieltään kesken kaiken. Ja silloin ollaan murhaan rinnastettavan rikoksen lähituntumassa. Siinäkään ei ole lieviä muotoja eikä se vanhene koskaan. ”Ei” tarkoittaa aina ”ei”. Myös jälkikäteen sanottuna.
Papparainen kalpeni, mutta ei vähästä luovuttanut, vaan sanoi stoalaisen arvokkaasti, ettei voinut totella lakia, jota ei kunnioita. Sitä paitsi vaimo oli heittänyt henkensä jo kymmenen vuotta sitten, eikä seksiä saanut muuten kuin maksusta.
Meinasi jo koko asia unohtuakin, kun ei maksullisia löytynyt mistään, mutta sitten tulivat nämä paljasjalkanymfit joka puolelle esiintymään. Eihän niitä voinut näkemättäkään olla.
Huomautin tähän hyvin täsmällisesti, että rikoslaki on lähiaikoina vielä kovenemaan päin ja tiettävästi rangaistuksen alaisiksi tulee myös seksistä palkitseminen kahden aikuisen välillä kaikissa muodoissaan ja lisäksi seksististen asenteiden propagoiminen myös kahden aikuisen välillä.
Tarkoituksena on antaa viesti niille, jotka eivät muuten jaa edistyksellisiä asenteita. Yleinen syyttäjä ottaa asiat hoitoonsa, koska asianomistajarikoksina ne edellyttäisivät uhreilta alentavaa velvollisuutta vastata kaikenkarvaisiin selittelyihin.
Nyt rikollista on jo ehdottaa seksiä toiselle henkilölle, kohta sakotetaan myös asian julkisesta puolustamisesta rikoksen suosimisena ja siihen yllyttämisenä. ”Sananvapauden” nimessä tehdyistä taantumuksen hyökkäyksistä on jo saatu tarpeeksi.
Seksismi tulee rangaistavaksi myös avioliitossa ja tähän liittyen kaikenlainen vastakkaisen sukupuolen hännystely ja liehittely, jonka ilmeisenä tarkoituksena on viime kädessä seksin saaminen.
Samaa sukupuolta olevia säännöt eivät koske, kuten jokainen ymmärtää. Silloin sovelletaan lisätyn tasa-arvoisuuden ja suvaitsemisen sääntöä, joka ajaa ohi kaikista muista, myös perustuslain määräyksistä, luonnonoikeudesta, tapaoikeudesta ja ilmestykseen perustuvista auktoriteeteista, koraania lukuun ottamatta.
Papparainen oli kuitenkin päässyt edesvastuuttomaan tilaan ja väitti Lutherin tapaan käyvänsä vielä naulaamassa jonkin pahvin Eduskunnan oveen.
Totesin Lutherin olevan kaikkien halveksima natsi ja varoitin huliganismista, mutta naapuri jatkoi vastenmielistä öyhöttämistään, joten päätin poistua tästä tunkkaisesta seurasta, joka muistutti liikaa viime vuosisadan asenteista ja sen joukkomurhien, pappispimityksen ja irstauden mahdollistaneista ideologioista.
Ulkona raittiissa ilmassa vastaani asteli kaunotar, jota vaistomaisesti tervehdin heilauttamalla hattua laajassa kaaressa. Unohtaen ajan, paikan ja rikoslain otin ystävällisimmän ilmeeni ja sanoin: ”Kaunis on päivä, mutta vielä kauniimpiapa ovat vastaantulijat!” Puolipukeisen neitosen kasvot tummenivat pidätellystä suuttumuksesta ja ohi mennessään hän sähähti, ”sika!”
Samalla tunsin, miten vasempaan käteeni lujasti tartuttiin, ja kun sain nostaa pääni puolinelson-otteen hellittäessä, näin rippikouluikäiseltä näyttävän virkapukuisen konstaapelin tuimat kasvot. Poliiseja en ollutkaan nähnyt kadulla kolmeenkymmeneen vuoteen, mutta nyt, kun tarkemmin katsoin, niitä näytti olevan kaikissa kadunkulmissa. Se, joka raahasi minut käsiraudoissa maijaan, näytti univormunsa puolesta jotenkin kummalliselta ja huomasin, että hänen lakkinsa kokardi muistutti kirkkovenettä.
”Pillupoliisista?” kysyin epäuskoisena. Olin aina kuvitellut, että tämä termi oli pahantahtoisten maskulistien keksimä.
”Yksikkömme nimi on Persepolis,” sanoi nuorukainen yrmeästi. ”Pääsette Isolle Roballe miettimään asioita”. ”Valemyyjämme ovatkin käräyttäneet teikäläisiä katiskan täyteen.”
Nyt ymmärsin, että vastaan tullut kohtalokas kaunotar oli itsekin poliisi. Ehkäpä hän oli jopa komisario uudessa yksikössä. Peräti johtaja? Tuskinpa tuollaista yksikköä johtaisivat pojanklopit, joita olisi pakko pitää epäluotettavina.
Konstaapelit potkaisivat minut sisään ja lensin rähmälleni pimeään luolaan. Onneksi alastulo ei ollut kova, sillä tyrmä oli tupaten täynnä vankeja, vanhoja ja nuoria, lihavia ja laihoja. Kaikki olivat miehiä.
”Persepoliksen uhreja, oletan?” kysyin tarpeettomasti.  ”Paikkansa pitää”, mökelsi joku puhaltaen suustaan vahan konjakin tuoksuja kaukaisesti muistuttavan aldehydipilven. Tunnistin miehen äänestä Papparaiseksi. Hymähdin kuivasti. Se lurjus oli saanut ansionsa mukaan, mutta entä kaikki nämä muut? Entä minä itse? Olin sentään aina kannattanut uusimpia asenteita. Julkisesti vältin kaikkia rikollisuuteen viittaavia ilmeitä ja eleitä. Nyt olin täällä sovinistien ja publikaanien joukossa ja ihmisoikeuteni oli kuulemma toistaiseksi peruutettu. Näin oli ilmoittanut joku kimeä-ääninen konstaapeli, joka oli käynyt juudaksensilmän kautta lukemassa jonkin julistuksen. Akka oli sen päälle nauranut vahingoniloisesti.
”Akka”? Olinko ajatellut sovinistisesti? Olinko itse asiassa ansainnut kohtaloni? Laskin pääni käsien varaan ja aloin miettiä syntejäni. Muistin, miten muuan suomalainen 30-luvun Neuvostoliitossa oli sanonut, kun naapuri vangittiin: ”Meissä kaikissa suomalaisissa on sen verran kapitalismin jäänteitä, että tarvitsemme kymmenen vuotta uudelleenkasvatusta.” Niin se kyllä oli. Olipa hyvinkin.
”Uudelleenkasvatusta”? Siitäkö oli kysymys. Oli pakko myöntää, että tarvitsisin sitä. Se myös olisi omaksi parhaakseni. Mutta silti… En ollut vielä kypsynyt kiittämään osakseni tullutta kohtaloa. Tiesin, että se aika vielä tulisi.
Mietin osaani ja tuska alkoi vaihtua tylsään toivottomuuteen. Kymmenen vuotta? Miten käy eläke-etujeni? Tuntevatko minua enää vaimo ja lapset? Oli sanottu, ettei meillä ole kirjeenvaihto-oikeutta…
Näissä mietteissä nukahdin löyhkäävän vankityrmän nurkkaan. Olisiko tämä vain unta? Jospa heräisinkin omassa kodissani, lasteni ja koirieni keskellä…?



Persepolis 2. Pääsy piireihin

Kurjasti nukutun yön jälkeen ovi rämähti auki ja valokeilaan ilmestyi kaksi hahmoa. He olivat varustautuneet jonkinlaisilla aseilla, jotka arvasin sähköpampuiksi. Päässään heillä oli niin sanottu burka, joten enempää sukupuolesta kuin muistakaan intiimeistä seikoista ei voinut päästä perille.
”No niin, kyyhkyläiset!” kaikui kimittävä ääni. ”Vanha Aatami saa nyt hieman kyytiä.” ”Jotta tietäisitte mitä on odotettavissa, teemme pienen ekskursion”. Sen jälkeen jakauduttiin ryhmiin. Koska ryhmät piti koota erilaisten tuntomerkkien perusteella, syntyi aluksi tolkuton hässäkkä, kun kukaan ei tiennyt, mihin oikeastaan eniten kuului. Sitten kuulin kutsuttavan venäjäksi: «Говорящих по-русски здесь есть
Olin ainoa, joka tätä kysyttäessä viittasi ja niin minut otti komentoonsa uljasryhtinen dinaarisen rodun edustaja, joka puhui jotenkin kummallisella ohuella äänellä. ”Kondrati!” sanoi hän ja kumarsi.
Ymmärsin heti, että kyseessä oli Kondrati Selivanov, joka oli perustanut skoptsien eli kuohitsijoiden lahkon. Siitä siis tuo outo sopraano, joka ei tuntunut sopivan jyhkeään olemukseen.
”Niin, olen Kondrati, Jumalan orja”, sanoi eunukki.  ”Seuraa minua!” Niin aloimme laskeutua portaita, jotka tuntuivat vievän Jonnekin Kasarmitorin suuntaan tai kenties Kaartin maneesin alle. Pian aukesi eteemme valtava kartiomainen kaivos, joka muistutti Talvivaaraa. Tätä oli siis merkinnyt se vuosia kestävä räjäyttely, joka oli saanut tietokoneeni hyppimään aina Kruununhaassa saakka.
« Nel mezzo del cammin di nostra vita
mi ritrovai per una selva oscura,
ché la diritta via era smarrita. »
Jotenkin tähän tapaan aloitti Kondrati laulaa kontokkia ohuella kuoripojan äänellään. Ymmärsin, että minun oli pakko kuunnella, enkä kommentoinut tätä veisuuta, joka oli peräisin ehkä uniaateilta tai sitten skoptsien itse kehittämä.
Saavuimme hämärään galleriaan, joka reunusti valtavaa monttua. Sivuutimme melkoisen määrän kalpeita ja nääntyneen oloisia herrasmiehiä, jotka näyttivät olevan syventyneenä ahkeraan intellektuaaliseen toimintaan. ”Filosofeja”, kuiskasi Kondrati. ”Selvittävät Irigarayn diskurssianalyysien ontologista perustaa”.
Yritin nopeuttaa kulkuamme, päästäkseni näkemästä noita viheliäisiä olentoja, mutta Kondrati sanoi: ”He ovat täällä kaikkein onnellisimmat, sillä he ovat jo omaksuneet oikeat asenteet. Heidän kohtalonaan on vain se, että he eivät kykene tekemään itselleen uskottavaksi, miksi vapaus  tarkoittaa välttämättömyyteen alistumista. Siksi he eivät lopultakaan voi olla vapaita.”
Kulkumme suuntautui hitaasti alaspäin kohti kraaterin syövereitä. Sieltä tulvahti vastaan rikin katkua ja kylmyyttä. ”Rikittävät.”, lausui Kondrati. ”Tämä on niille, jotka ovat käyttäneet myskihajuvettä ja muita vippaskonsteja herättääkseen alhaisia vaistoja”. Tämän kerroksen miehille oli ominaista nyrpeä ilme, ikään kuin he olisivat koko ajan haistelleet pahoja hajuja, kuten tekivätkin.
”Heidän on opittava ymmärtämään, että nautinto on saastaista” kertoi Kondrati. ”Kun tämä on saavutettu, he voivat siirtyä ylimpään kerrokseen”. ”Eivätkö he koskaan pääse pois?” kysyin ääni värähtäen. ”Sitten pääsevät, jos pääsevät, kun ovat tulleet minun kaltaisikseni”, oppaani sanoi ja alkoi taas hyräillä kuvottavaa jollotustaan, minkä johdosta en uskaltanut protestoida.
Kolmannessa kerroksessa oli kovin hienon näköisiä herrasmiehiä, jotka vaikuttivat intellektuelleilta ja toisaalta myös kehonrakentajia, joiden silmistä paistoi yksinkertaisuus. ”Homojen kerros”, sanoi oppaani. ”Toisin kuin monet luulevat, homous ei ole mikään oikotie. Täällä on paljon välinpitämättömiä, jotka eivät kunnioita pyhimpiä arvoja. On myös naistenvihaajia, jotka tosin heitetään alempiin kerroksiin, kun kiinni saadaan. Näin, että homot suorittivat vuoronperään kunnianosoituksia kumartamalla jonkinlaisen Havis Amandaa muistuttavan patsaan edessä. ”Hengellisiä harjoituksia”, totesi Kondrati kuivasti. ”Kyseessä on eräänlainen eheyttäminen, koska monet ovat eksyneet. Niin käy sekä  maan pinnalla että täälläkin. Se on heidän luontonsa. Homo homini lupus”. ”Eikö luontoa siis saa kunnioittaa?” kysyin yksinkertaisesti. Oppaani naurahti surumielisesti ja työnsi minua ystävällisesti kohti neljättä piiriä.
Neljännessä piirissä oli kelmeäkasvoisia ihmisraunioita, joiden silmät tuijottivat syvällä kuopissaan. ”Itsesaastuttajia” sanoi Kondrati inhon värähdys äänessään. Pornon suurkuluttajia, peräkammarin poikia. Nimitämme heitä B-miehiksi.
B-miehet tuijottivat suurta valkokangasta, jolla irstaan näköiset naiset tekivät temppujaan. Heidän -pyydän nyt lukijalta anteeksi-  kaluihinsa oli kuitenkin asennettu sähköjohdot ja aina kun kiihotus pyrki etenemään aivokudokseen, yhdistyi virta korkeajännitekäämiin, joka antoi räsähtävän sähköiskun. Kuulimme hiljaista voihketta ja silloin tällöin teräviä kiljahduksia. Vartijakapot saattoivat antaa sähköiskuja myös huvikseen, sillä tämä porukka oli perisynnin tyystin saastuttamaa ja varsinaiset kehityskeskustelut sen kanssa olivat turhia niin kauan kuin vanhan Aatamin refleksit toimivat, kuten täällä sanottiin.
Viidennen kerroksen väki oli siististi pukeutunutta ja vaikutti asialliselta. Kyseessä olivat niin sanotut alfaurokset, oppaani selitti. Heidän kohtalonaan oli ikuisesti palvella gamma- ja deltanaaraita, joita näkyikin siellä täällä hyvin uskalletuissa asennoissa, jos saan sanoa. Uroksilla ei ollut valinnan varaa, mutta henkilökunta sen sijaan sai aina valita heistä mieleisensä, eikä lepotaukoja tunnettu. Olin näkevinäni joukossa ansioituneita kansalaisia ja muistin sitten, kenet olin nähnyt. Tietenkin Joukon! Tämä teatterimies oli tuomittu ikuisiksi ajoiksi esittämään kiimaista alfaurosta. Kirjeenvaihto-oikeutta ei ollut eikä yleisöä hänelle myönnetty.
Yltä päältä kylmän hien vallassa seurasin opastani kuudenteen piiriin. Siellä oli vieläkin kuuluisampia henkilöitä, joista luulin tuntevani ainakin apostolit Paavalin ja Pietarin. Heidän kohtalonaan oli puhua järkeä laumalle ivallisen näköisiä naisia, jotka tuon tuostakin puhkesivat vuolaaseen sanatulvaan ja tekivät erilaisia häpeämättömiä eleitä sen sijaan, että olisivat vastanneet järkipuheeseen järkipuheella. ”Täällä ovat traditionalistit ja luonnonoikeuden kannattajat”, huusi Kondrati korvaani, sillä muuten en olisi voinut kuulla mitään tässä kerroksessa vallitseva pälpätyksen läpi. ”Näitkö Aristoteleen?” kysyi oppaani. ”Miesparka on joutunut kahleissa kuuntelemaan Julia Kristevan filosofointia jo parikymmentä vuotta”. Säälin kyyneleitä vuodattaen siirryimme tukevalle rautaovelle, joka oli vahvistettu niittaamalla siihen ratakiskoja.
”Säästä minut avaamasta tätä ovea” pyysi Kondrati. ”Joudun tekemään tahtosi mukaan, mutta päätösvalta on sinulla. Enempää en voi sanoa.”
Hetkeäkään arvelematta työnsin oppaani syrjään, purin hammasta ja aloin kiskoa ovea auki. Tiesin, että se oli tutkijan velvollisuuteni.
Korvia raastavasti naukuen aukenivat saranat ja eteeni levisi kauhistuttava näky. Jonkinlaiselle saatanalliselle ristille oli naulittu tavattoman kaunis nainen. Oliko siinä itse Afrodite Kallipyge?
Lumouduin aluksi naisen sulojen johdosta siinä määrin, että en tajunnut hänen koko onnettomuuttaan. Kaunotarta piiritti harpyijain parvi, joka tuon tuostakin osoitti vihaansa ja halveksuntaansa häntä kohtaan. Naisparkaa kiusattiin kaikin keinoin ja hänen ulkonäköäänkin herjattiin. Koska tämä oli jo enemmän kuin ritarillisuuteen kasvatettu vanha Aatamini saattoi sietää, rykäisin hyvin kuuluvasti ja aloin esittää kiivasta puolustuspuhetta.
Oppaani keskeytti minut kuitenkin ja pani käden suuni eteen. ”Emme voi tehdä asialle mitään”. ”Huomasitko, kuka siinä oli?” Aluksi en käsittänyt tätä vihjettä, mutta sitten ymmärsin, että kaunottarelta puuttui napa, vaikka vatsa muutoin oli täydellisen kumpumainen muodoltaan.
”Eeva”, huudahdin ja oli vähällä pyörtyä nähdessäni lihallisen esiäitini.
”Niin, se on Eeva” sanoi Kondrati. ”Nyt olet nähnyt kaiken, eikä sinulla ole enää paluuta maan päälle”. Oppaani pahoitteli sitä, että en ollut totellut hänen neuvojaan. Nyt tiesin salaisuuksista kaikkein syvimmän. Ne, joiden valtaan olin joutunut, pitivät Eevaa vankinaan ja pilkkasivat ja häpäisivät häntä.
Kaikki tämä oli nyt selvää, mutta vielä en tiennyt,  ketkä oikeastaan olivat nykyiset vallanpitäjät. Harpyijoitako? Jonkinlaisia vapaamuurareita? Siionin viisailta he eivät ainakaan näyttäneet. Entä miten minun kävisi? Entä miten onnettoman maamme? Ja koko maailman”
Vaivuin istumaan eräälle louhoksen suurista kivistä ja tunsin, että menetän tajuntani. Rikinkatkuiset huurut leyhähtelivät Eevan kidutuskammiosta ja salpasivat hengityksen. Syöksyin yhä syvemmälle tunneliin, joka muistutti Pariisin katakombeja…




3. Ruteenien katakombit. Osa 1. Saapuminen

Vauhti kapeassa käytävässä kiihtyi kiihtymistään. Takaa tulevan ilmanpaineen lisäksi kohdistui kappaleeseen eli minun tomumajaani nyt sangen ilmeisesti myös edestä käsin suuntautuva imu. Yhdessä tyhjiö ja ylipaine saivat aikaan sen, ettei mitään ilmavirtausta ollut havaittavissa, mutta siitä huolimatta nopeus näytti kasvavan aivan hirmuiseksi.
Lopulta kuului voimakas tussahdus, joka ikään kuin muodosti sanan ”elop”! Samalla vauhti pysähtyi ja jatkavuuden vaikutuksesta lensin päin jonkinlaista painimattoa, jonka päälle oli vielä puhallettu pari metriä selluvillaa. ”No se oli yksi hujaus!” sanoin äimistyneenä ja yritin saada selkoa hämärästä olinpaikastani.
«Убедительная просьба здесь не ругаться!» lausui närkästynyt ääniSe, joka kielteli minua kiroamasta osoittautui vantteraksi vanhukseksi, jonka ryppyisiä kasvoja koristi muhkea täysparta. Näinhän Stoglav-kokous oli vuonna 1551 määrännyt. Ymmärsin nyt, että olin Venäjällä. Kenties Pietarissa.
”Teidän korkeapyhyytenne”, lausuin painokkaasti, ”En ole suinkaan kironnut! Meidän kielessämme sana tarkoittaa vain huimaa menoa.” Näin, että vanhuksen ilme oli tyytymätön, eikä hän ilmeisesti halunnut antaa mitään erivapauksia sellaisille kielille, joissa puhuttiin ”Hujauksesta”, ”huimauksesta”, ”huipistumisesta” ja ties mistä.
”Nyt saat joka tapauksessa seurata minua ja kehotan sinua vakavasti pitämään kielesi kurissa” ukko sanoi. Olin tyytymätön sinuttelun johdosta, mutta purin hampaani yhteen ja seurasin ukkoa. Nyt huomasin myös kaksi hahmoa, jotka kävelivät kahdella jalalla, mutta olivat itse asiassa erittäin paljon koiran näköisiä. ”Asetu hänen taakseen, Poligraf Poligrafovitš”, sanoi ukko pittbullin näköiselle vartijalle ”ja katsokin, ettei hän yritä mitään temppuja”.
Niin lähdettiin kulkemaan eteenpäin kelmeässä maanalaisessa valossa. Saimme kulkea hanhenmarssia puolisen tiimaa, kunnes saavuimme jonkinlaiseen saliin, jossa korkealla istuimella röhnötti virkapukuinen herra, joka vaikutti melkoiselta lurjukselta. Pöydällä oli kyltti ”Бюро пропусков». Ymmärsin, että kyseessä oli kulkulupavirasto. Virkamies oli kauluksestaan päätellen arvoltaan vain kollegireistraattori, mutta se ei ollut nyt tärkeätä. Olennaista oli, että tässä asemassaan hän oli diktaattori niin kauan kuin ylempää ei toisin määrätty.
Vanhus  sanoi käreällä äänellävirkamiehelle: ”Ilmat sen kuin pahenevat. Luita kolottaa ja kaihi pahenee. Nyt viskasi tsuhnalla”. Virkamies nauraa hörötti itsekylläisellä äänellä ja kiitti lähetyksestä. Vanhus jätti meidät –minut ja koiramaiset vartijani- virkamiehen eteen.
”Teidän korkeajalosukuisuutenne”, sanoin kohteliaasti, vaikka tiesin, että kollegireistraattorille olisi kuulunut yksikertaisempi puhuttelu ”teidän jalosukuisuutenne”. ”Suvaitkaa kertoa, mistä tässä on kysymys. Jos sallitte, niin haluaisin todeta, että en ole tullut tänne omasta tahdostani. Minut kaapattiin Helsingissä ja ennen pitkää huomasin vain olevani täällä näiden kahden herran vartioimana. Matkustusasiakirjoja minulla ei luonnollisestikaan ole.”
”Jaa-a, jaa-a. Luonnollisesti-kaan ee-i” virkamies toisi ja venytteli sanojaan. ”Ja luonnollisestikin tästä on tiettyjä seuraamuksia, kuten tietänette?”
Valmistauduin käyttämään koko kaunopuheisuuteni sen osoittamiseksi, että epävapaassa tilassa olevalta henkilöltä, joka ei omasta tahdostaan ole siirtynyt paikasta toiseen, ei voida edellyttää samanlaisia muodollisuuksia kuin vapailta kansalaisilta. Ehdin vain rykäistä ja lausua pari muodollisuutta, kun virkamies jo väsyneesti huitaisi -pyydän lukijalta taas anteeksi sanaa- kädellään ja haukotteli. Krapulaisen näköisenä hän vain ojensi kätensä minua kohti kämmen ylöspäin ja totesi. ”Minä puolestani teen vain velvollisuuteni. En pyydä mitään, kuten voitte todistaa, mutta teidän iässänne lienee kokemus jo opettanut, miten totta ovat raamatun sanat: ”Älköön vasen kätesi tietäkö, mitä oikea tekee.” Samalla hän käänsi päänsä pois ja huomasin, että vartijani tekivät samoin. Kaivelin hätäisesti taskujani ja huomasin, että liivieni kellotaskussa oli jotakin kovaa. Se osoittautui kahdentoista karaatin timantiksi. Tyrkkäsin sen ojennettuun käteen ja sanoin: ”Jumala auttakoon oikeamielisiä. Tämä vähäinen uhri maan päällä tuokoon kerran moninkertaisen sadon!”
Virkamies sujautti jalokiven sinellinsä taskuun ja hymyili suopeasti. ”Kukoistakoon teidän toimintanne, niin kuin minunkin kukoistaa! Herra auttaa niitä, joiden mieli on altis!”
Näin sanoen virkamies kirjoitti jotakin pienehköön lappuun ja tökki siihen ainakin viisi leimaa. Ymmärsin, että tämä oli erityinen suosionosoitus, sillä oikeastaan yksikin olisi riittänyt. Olin niin iloinen siitä, että pääsin tämän kerberoksen ohi, etten edes osannut paheksua virkamiehen ilmeistä tekohurskautta. Astuin ulos salista, mutta samassa ymmärsin, etten vielä ollut vapaa, enkä edes tiennyt, missä olin. Vartijat murisivat uhkaavasti, kun aioin lähteä kulkemaan pitkin salin ulkopuolella olevia portaita kohti valon kajoa, joka tuli jostain ylhäältä.
Koirannaamainen Poligrafovitš sulki tieni hilparilla ja murahti uudelleen. Nyt vasta ymmärsin, että hän oli sanonut ”Krre-mm-ll!” Oliko siis kyseessä Moskovan Kreml? Luulin olevan Pietarissa.
Vartija vaikutti hieman yksinkertaiselta, joten päätin virittää diskurssini asianmukaisesti. ”Krrrem-ll Putina li? Eto Putin?”kysyin kohteliaasti. ”Raz Putin, tak Putin”, vastasi koirannaama. ”Olimp”, hän virnisti ja läähätti kieli roikkuen:. ”ne mne, ne tebe”.
Ymmärsin, että Kremlissä oli nyt ottanut vallan Rasputin, jonka puheille ei noin vain tultukaan. Olin nyt siis ”vapaa”, mutta kaksi vähä-älyistä vartijaa esti minua menemästä minnekään. Nälkäkin alkoi jo olla. Mitäs nyt tehtäisiin?

4. Apud ruthenos. Osa II. Pako ja uusi vangitseminen

Nälkä alkoi hiukoa tomumajani syövereitä yhä pahemmin ja tunsin verensokerini laskevan. Minua rupesi myös suututtamaan ruteenien iänikuinen typeryys. Mitä järkeä oli vaatia ihmisiltä kulkulupia, kun niillä ei kuitenkaan päässyt minnekään? Miksi näiden kahden idiootin piti vahtia minua, kun kerran olin päässyt vapaaksi, kuten minulle oli sanottu?
Toisaalta, vartijoita oli pakko ymmärtää. Ei heilläkään ollut mitään sananvaltaa asiassa. Heilläkin taisi olla nälkä. Poligrafin kumppani, jonka ulkonäkö muistutti Karjalan karhukoiraa, kurkisteli ympärilleen ja veti sitten plakkaristaan pitkäomaisen pullon, joka näytti sisältävän pippurivodkaa eli Petrsovkaa.
Poligraf puolestaan kaivoi esille jotakin huikopalaa, joka näytti kinkunluulta. Miehet mulkoilivat vuoroin minua, vuoroin toisiaan. Lopulta karhukoira kysyi epäystävällisellä ja möreällä äänellä: ”Третьем будешь
Niinpä tietenkin! Venäläiset eivät koskaan voineet ryypätä kahdestaan. Ehkäpä tässä olisi pelastukseni? Ainakin aika kulusi rattoisasti ja verensokerikin lähtisi nousuun.
Suostuin siis epäröimättä kolmanneksi tähän pieneen veljespiiriin ja hörppäsimme vuoron perään kipakkaa juomaa ja haukkasimme zakuskaa. Toverini purivat itse luuta ja maiskuttivat sen ydintä. Minä tyydyin näykkimään luun ympärillä olevaa lihaa. Aina ryypätessä pidimme pienen maljapuheen.
Pullon lähestyessä loppuaan olivat kaikki osalliset, myös minä, sen tunnustan, päässeet varsin liikutettuun tilaan ja itse kukin kiitti naapurimaansa viehättäviä puolia, joita todella löytyi. Vartijoitani miellyttivät erityisesti Suomen narttukoirat. Itse julistin pitäväni yhtä lailla molempia sukupuolia edustavista koirista, mikä herätti ystävissäni hiukan epäileviä murahduksia.
Pieni symposiumimme saavutti pian kulminaatiopisteensä. Korkeista mielialoista painuttiin ennen pitkää tylsään jankkaamiseen. Puškinin sijasta vartijat tapailivat pian jo Majakovskia ja Mallista, sen jälkeen öristiin sitten vulgaareja tšastuskoita.
Poligraf sönkötti nyt yhä uudelleen muistelmiaan maailmankuulusta entisestä isännästään, professori Preobraženskistä, joka oli yrittänyt tehdä hänestä kasvissyöjää. Olin olevinani kiinnostunut, mutta tosiasiassa tämä seura, joka jo hetkisen oli vaikuttanut aidosti sympaattiselta, alkoi tympäistä minua. Myös toverini taisivat kyllästyä habitukseeni. Poligraf kuvaili entisen isäntänsä intelligenttejä ystäviä ja lausui aina hyvin pilkallisesti sanan ”intelligent”. Sen jälkeen hän murahti ja kirskautti hampaitaan. Hänen silmistään näin, että proletaarisen vallankumouksen vaistot olivat yhä olemassa jossakin ylempien aivokerrosten alapuolella. Vodkan lamauttaessa estot, ne saattoivat koska tahansa purkautua. Silloin minulle kävisi huonosti.
Pelastuksekseni koitui, että vartijani kestivät vodkaa huonosti. Kun nostettiin viimeinen malja, joka oli omistettu maailmanvallankumoukselle, molemmat olivat jo täysin kypsiä. Muutaman minuutin päästä vartijat nukkuivat kerälle käpertyneinä pää käsien -etten sanoisi käpälien- välissä ja kuorsasivat korvia raastavalla äänellä.
Sieppasin mukaani hilparin ja toisen vartijan vyöllä olleen Nagant-revolverin ja hiivin matkoihini. Jos täältä pääsi vain Kremliin, niin sitten menisin Kremliin! Rasputin ei ollut niin turmeltunut henkilö, kuin joskus oli väitetty, sen tiesin. Minulla oli se käsitys, että teologisella kaunopuheisuudella voisin vaikuttaa häneen ainakin omassa asiassani, joka koski vain pääsyä pois näistä kauhistuttavista luolista, ei mitään sen enempää.
Kiivettyäni hyvän matkaa, saavuin seudulle, joka näytti sijaitsevan jonkinlaisen linnoituksen tai ehkä luostarin alla. Oliko tässä siis ehkä Kreml?
Hiivin muurien laitaa pitkin ja katsoin pienestä maanalaisesta ampuma-aukosta sisälle tornin kellariin. Siellä istui keski-ikäinen partaniekka päässään valkoinen hytyrä. Hän näytti laskevan jalokiviä ja setelinippuja. Hänen molemmissa käsissään oli kallisarvoinen kello. ”Ex ungue leonem!” sanoin jostakin syystä ääneen latinaksi. Ymmärsin, että kyseessä oli hyvin korkea prelaatti. Rasputinilta hän ei kuitenkaan näyttänyt.
Minun ei tarvinnut pitkään seurata prelaatin askareita, kun jo tunsin, miten lapaluideni väliin työnnettiin kylmä metalliesine. Tunsin sen heti Makarov-pistoolin piipuksi. Pudotin aseeni ja lähdin taas kulkemaan vankina kohti tuntemattomia kohtaloita.

5. Ruthenica Osa III. Exodus Kimmerion yöstä

Seisoin pian valkohytyräisen prelaatin edessä ”Peccavi, pater et lutheranus sum!”, lausuin jostakin syystä hätäpäissäni latinaksi. Prelaatti nyrpisti nenäänsä kuullessaan latinankieltä ja pyysi vierellään seisovaa ponomaria pirskottamaan päälleni pyhitettyä vettä. ”Apage, Satana!” hän lausui hepreaksi ja veisasi pari säettä jotakin sellaista hymniä, jota en tuntenut. Jokin sanoista saattoi olla ”anafema”.
Vaihdoimme venäjään ja kerrottuani lyhyesti ihmeellisen saapumiseni Rutenian tasavaltaan prelaatti hymähti. ”Taas ovat pojat möhlineet! Tarkoitus oli mitä parhain…”
Sanoin uskovani häntä, minulla oli Venäjästä jo vuosien kokemus. Lisäsin, että jos minua jostakin voitiin syyttää, niin kyseessä oli vain ehkä liioiteltu kohteliaisuus naissukupuolen edustajaa kohtaan ja se taas ei Venäjällä ollut rangaistava teko, toisin kuin lännessä.
Prelaatti myönsi minun olevan oikeassa ja totesi kuivasti. ”Muuten, lännen kanssa meillä ei pian enää ole mitään suhteita. Juuri siksi rakensimme tuon salaisen yhdyskäytävän, joka tehtiin mukamas kaasuputken nimellä.” Prelaatti huomautti, että vanhana heterona varmaan ymmärsin läntisen maailman nykymenon olevan saatanan palvelemista ja siksi Venäjän oli suljettava sinne portit. Muuten kävisi kuin Sodomassa ja Gomorrassa. Tšeljabinskin kivisade oli ollut vain varoitus.
Yritin ottaa sovittelevan kannan ja halusin alustaa puheen apostoli Paavalin merkityksestä Lutherille. Prelaatti kuitenkin huitaisi kädellään kyllästyneenä ja sanoi, ettei luterilaisuus ollut mikään uskonto. Tiesin, että hän puhui totta.
Koska teologiset keskustelumme eivät johtaneet mihinkään, käski prelaatti kahden opritšnikan ottaa minut huostaani ja viedä Vernadskin kadun alla sijaitsevaan kaupunkiin, joka oli rakennettu ydinsodan varalta. Siellä kokoontui parhaillaan salainen konklaavi, jonka seuraaminen avaisi minunkin silmäni.”Слово и дело! Sanottu ja tehty!” karjaisivat mustapukuiset opritšnikat, joiden olkapäillä huomasin rautaisen luudan. Luudan toisessa päässä oli koiran pää. Tarkkaan katsoen paistoi luudan varren päältä Kalašnikov-rynnäkkökiväärin kaasumäntäkammio. Itse aseen piippu oli piilotettu luudan sisään.
Opritšnikat pujahtivat suuren istuntosalin lehterille retuuttaen minua välissään. Yleisesti ottaen he käyttäytyivät asiallisesti ja saatoin keskittyä seuraamaan salin tapahtumia. Kyseessä oli jonkinlainen parlamentti.
Koolla näytti olevan sekä suuri joukko valtion virkamiehiä että myös liike-elämän terävintä kärkeä. Keskeisillä paikoilla istui niin sanottujen voimaministeriöiden edustajia. Kaikki olivat puettuja kultabrokadisiin pukuihin. Ymmärsin, että tässä neuvoteltiin siitä, miten paljon oli sallittu ottaa jotakin, jonka nimi oli otkat. Mitä sitten oikeastaan oli tuo otkat? Tiesin, että tykistössä se merkitsi samaa kuin rekyyli, olinhan aikoinaan suorittanut Mikaelin tykistökoulun hyvillä arvosanoilla. Ainakin olin hankkinut siitä todistuksen, jota minulle tarjottiin Staraja ploštšad-metroaseman luona. Paperi herätti kaikkialla suurta arvonantoa, sillä sen tiedettiin maksavan kymmenentuhatta ruplaa.
Tutkintoni ei kuitenkaan nyt auttanut minua millään tavalla. Mitä kuului otkat virkamiehille ja muille kansan palvelijoille? Ei kai kansaa ollut ruvettu ampumaan? En tullut tämän juttutuvan tarinoista hullua hurskaammaksi, joten päätin siirtyä uuteen paikkaan. Tähän vartijani myös myöntyivät.
Seuraavassa salissa näytti olevan käynnissä kirjelmän laatiminen ja käsitin, että se oli osoitettu jollekin neekerikuninkaalle lännessä. Kirjoittajat olivat villi näky. Jokaisella oli mukanaan säkki, johon oli näköjään sullottu ainakin rahaa ja ehkä muitakin arvoesineitä Joillakin oli mielestäni aivan selvä zaporogikasakan hiustupsu keskellä päätään, toiset näyttivät olevan kotoisin Donilta, mikä olikin paljon ymmärrettävämpää. Kaikkien yläruumis oli paljaana ja monet olivat suorastaan kaatokännissä, minkä kuuli älyttömästä hohotuksesta. Ajattelin, että minulla ei täällä ollut mitään oppimista. Tämän diskurssin hallitsin itsekin.
Niinpä pyysin vielä päästä seuraavaan huoneeseen, joka osoittautuikin kaikkein mielenkiintoisimmaksi. Siellä oli käynnissä jonkinlainen virkamiesten kokous, jota johti kenraalin univormuun puettu vanhanpuoleinen mieshenkilö. Naisia ei muuten näkynyt täällä, enkä ollut vielä nähnyt tällä matkallani ensimmäistäkään. Kontrasti Kaartinkaupunkiin ei olisi voinut olla suurempi.
Osoittautui, että kyseessä oli kolmannentoista kollegion kokous. Kollegiolle kuuluivat näköjään sekä turvallisuusasiat, että ideologian vartiointi. Kollegion seinällä oli suurikokoinen emblemi, jossa oli ihmisen silmä ja sanat ”Tiedämme kaiken”. Huoneen takaseinällä oli pitkä rivi monitoreja, joiden ääreen oli kumartunut nörttimäisiä hahmoja, joiden selässä oli teksti ”Homo”. Olin aivan ymmälläni, kunnes tajusin, että katselin peilikuvaa. Itse asiassa teksti kuului ”Omon” eli siis venäjäksi ОМОН.
Kyseessä oli siis kolmastoista tiedusteluhallinto, joka käsitteli ihmisten mielipiteitä. niistä otettiin selvää skannaamalla itse kustakin netistä löytyvä aineisto ja luomalla sen perusteella profiileja. Näiden avulla tehtiin erilaisia luonteenpiirteitä koskevia jakautumapiirakoita ja käyriä, jotka ennustivat henkilöiden tulevaa käyttäytymistä. Tunnistin käyristä ainakin ns. V-käyrän.
Kun kenraali huomasi kutsumattomat vieraat, hän sähähti kiusaantuneena adjutantilleen, joka näytti kuuluvan maihinlaskujoukkoihin, eli olevan ns. desantnik. Sen osoitti myös raitapaita eli telnjažka, jota tuo porsaannäköinen mies ylvästellen kantoi.
Siis desantti! Tässä täytyi olla juuri se loikannut suomalainen, joka oli sodan aikana pantu suorittamaan attentaatti Mannerheimia vastaan, mutta joka oli laskenut housuunsa jouduttuaan yllätetyksi. Sotaoikeus oli säälistä armahtanut poloisen, joka oli rauhan tultua luikkinut takaisin naapuriin ja ihmeen kautta säilyttänyt henkensä. Nyt hän oli siis ”huipulla”. Uusi Otto Ville, ei vähempää eikä enempää. Hätkähdin kuitenkin kun kenraali häntä puhutellessaan sanoi ”Провожайте гостей отсюдаОтто Вилгельмович!» Hän oli kuin olikin siis omaksunut myös esikuvansa nimen…
Päästyämme ulos pääsimme onneksi myös eroon tuosta lurjuksesta, joka jostakin syytä myös haisi pahalta. Opritšnikit yrittivät sen jälkeen retuuttaa minua kohti Butovon leirintäaluetta, mutta tiesin paikasta jo tarpeeksi ja sanoin: ”Kiitän ystävällisestä tarjouksestanne, toverit. Suvaitkaa minun kuitenkin kieltäytyä palveluksistanne. Nyt tämä poika lähtee Suomeen!”
Samassa olin jo napannut toiselta vartijalta luudan ja huitaisin sillä toista päin pläsiä. Hän horjahti ja putosi portaiden juurella olevaan rapakkoon, jossa kalašnikovin käyttäminen ei enää onnistunut. Osoitin toista luudallani ja kehotin häntä menemään pelastamaan toverinsa. Minua oli turha vartioida, koska minua ei syytetty mistään ja mikä tärkeintä, minusta ei ollut tehty yhtään dokumenttia. Kuten tunnetaan, venäläinen koostuu kolmesta osasta, jotka ovat sielu, ruumis ja dokumentti. Jos yksi puuttuu, puuttuu kaikki ja asia koskee myös Venäjällä asuvia ulkomaalaisia.
Pääsimme asiasta pian herttaiseen yhteisymmärrykseen ja jatkoin matkaani pitkin portaita, jotka veivät minut Komsomolskaja-aukiolle. Nikolain asemaalla totesin Pietarin-radan rakennuttajan patsaan korvanneen siellä ennen mulkoilleen Leninin ja pohdiskelin, mihin Venäjä lopultakin oli menossa. Olisiko vanhan kunnoin Rutenian ylle laskeutumassa Kimmerion yö?
Tämä oli kuitenkin minulle pienempi huoli kuin kysymys omasta maastani. Sinne pääsisin ilman viisumiakin, mutta mitä sitten tapahtuisi? Muistettaisiinko minut yhä Kaartinkaupungissa? Tiesivätkö harpyijat minusta jotakin ja jos, niin mitä?
Sapsan syöksyi läpi mustan ja sateisen yön kuin mieletön. Kukapa venäläinen ei sellaista menoa rakastaisi…  Tunsin jälleen kuuluvani samaan heimoon, johon veremme oli vuosituhansien aikana sekoittunut, silloin kun ei ollut hukkaan mennen vuotanut maahan…

Merkittävä ilmiö

 

Kauneudesta

 

Dostojevskin tunnetun lausahduksen mukaan kauneus pelastaa maailman -mir spasjot krasota. Toisaalta kauneus myös Dostojevskin teoksissa saattaa joskus vaikuttaa myrkyn tavoin. Idiootin Nastasja Filippovnan se vei jo lapsena irstailijan kynsiin ja ukko Karamazovin teki hulluksi Grušenkan kauneus. Kuitenkin, kuten kirjailija huomauttaa, Grušenkan hahmossa oli jo huomattavissa sen katovaisuus, tietty liiallisen pyöreyden aavistus, joka pian tuhoaisi kauneuden.

Kauneuden toksinen ulottuvuus on tietenkin romanttisen kirjallisuuden vakioaiheita. Myös esimerkiksi Gogolilla novellissa Nevan valtakatu, tekee naisellinen kauneus nuoreen taiteilijaan niin suuren vaikutuksen, että hän riistää itseltään hengen ymmärrettyään, että tämä taivaallinen ilmestys kätkee sisälleen tympeän matalahenkisen sielun.

Antiikin aikana kauneuden ideaa koetettiin vangita etenkin naispuolisiin jumalattariin, joiden välillä muistamme Pariksen päässeen valitsemaan kauneimman. Aito naisellinen kateus ja kauna eivät olleet jumalattarillekaan tuntemattomia ja seurauksethan sai sitten kantaa pyhä Troija siinä, kuin helleenitkin.

Joka tapauksessa antiikin aikana arvostettiin nimenomaan naisellista kauneutta suuresti ja kuvanveistäjät pyrkivät intohimoisesti tunkeutumaan sen salaisuuksiin. Epäilemättä kauneuden täydellisimmäksi ilmentymäksi löytyi naisen takamus, pylly. Afrodite kallipygos- Venus kallipyge, kaunispyllyinen, on itse asiassa myös erään veistoksen nimi, mutta myös sen jumalattaren keskeinen epiteetti, jonka Paris valitsi kauneimmaksi.

Olen aiheesta joskus kirjoittanutkin (ks. Vihavainen: Haun kallipyge tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ja erityisesti Vihavainen: Haun platonin lähteillä tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com).

Tutustuttuani netissä ilmiöön nimeltä tik tok, havaitsin ilokseni, että nuorten amatöörien keskuudessa on jälleen kerran palattu aitojen asioiden lähteelle myös kauneuden etsimisessä.

Tähän ikään mennessä on ehtinyt nähdä kaikenlaista perverssiä muotivirtausta alkaen anoreksian korottamisesta naiskauneuden esikuvaksi ja päätyen kaikenkarvaisten tuherrusten tatuointiin kauniin, nuoren ihon tärvelemiseksi.

Nyt on kaikkialla taas esillä nuori, kaunis pylly ja nimenomaan naisen pylly, jota esitellään eri tavoin. Jotkut vain vilauttavat sitä kainosti, toiset ovat kehittäneet suoranaisen mestaruuden sen viettelevässä liikuttamisessa.

Tässä olemme todella aidon asian äärellä ja ehkä voi puhua suorastaan maailmanlaajuisesta liikkeestä, joka on noussut kaatamaan valtaistuimeltaan homoseksuaalisten muotisuunnittelijoiden luonnottomat ”luomukset”, jotka ovat suorastaan pilkantekoa naisellisista avuista.

Tiedän, että ns. älymystön piiristä julistetaan heti tämän johdosta, ettei mitään erityistä naispyllyä ole edes olemassa ja varmemmaksi vakuudeksi vielä todistetaan asia nerokkaiksi arvelluilla syllogismeilla ja joidenkin postmodernien huuhaa-filosofien saivarteluilla.

Mutta miksipä kiinnittää huomiota tähän humpuukiin? Nyt ovat liikkeellä tervevaistoiset kaunottaret, jotka eivät ole olleet humpuukimestarien juoksutettavissa.

Noissa amatöörivideoissa on tietenkin kaikenlaisia. Joissakin näkee ns. maailman vanhimman ammatin harjoittajan kädenjälkeä, jotkut taas henkivät sitä asiaa, jota aikoinaan ns. kirjallisuustieteen oppikirjassa nimitettiin suloksi.

Tiedän, että ns. älymystön terävin kärki kieltää koko tuollaisen käsitteen ja halveksii sen ilmentymiä.

Se on heidän asiansa. Nytpä saavat kunnolla nenälleen niiltä, joita ovat työkseen yrittäneet höynäyttää.

Samalla koko tuo ihastuttava kavalkadi panee toisaalta miettimään kaiken ajallisen katoavaisuutta, jota toisaalta kompensoi ajatuksemme ideoiden ikuisuudesta. Neitosen kauneus kestää vain hetken, mutta sen jälkeen hänelle tulee aina seuraajia.

Afrodite kallipygos on kun onkin ideoiden maailmassa aina olemassa ja ansaitsee hartaan kunnioituksemme.

torstai 1. joulukuuta 2022

Kesätöissä

 

Nuoren miehen kesä

 

Juhani Konkka, Kulkurin kesä. WSOY 1943, 272 s.

 

Tämä kirja kuuluu Konkan omaelämäkerrallisiin romaaneihin ja sijoittuu 1920-luvun alkuun, ilmeisesti Karjalan kansannousua (1921-1922) edeltävään aikaan.

Kirjassa kuvattu elämänmeno on enimmäkseen samanlaista, kuin se maassamme oli ollut jo edeltäneiden vuosikymmenien aikana. Toki 1800-luvun loppu merkitsi suurta murrosta monelta kannalta, mutta tuskinpa juuri tilapäistöitä etsivän nuoren miehen kannalta.

Suhteellisen uusi asia olivat uitot, jotka tarjosivat ansiota ja entistä enemmän myös tarvittiin lastaajia, jotka poimivat vedestä tukkeja, jotka nostettiin redillä olevaan laivaan. Laivaa sitten lastattiin viikkotolkulla ennen kuin kansilastikin oli paikallaan.

Tärkein työpaikka toki löytyi maatiloilta, joilla ansio olisi voinut olla ympärivuotistakin, mutta tienestit kertakaikkisen kurjat jopa tehdastyöhön verrattuna. Toisaalta taloissa sai kesärenkikin syödäkseen, mutta miten hyvin, se vaihteli suuresti.

Säästäväsyys oli vanha kansanomainen hyve, mutta monella ja jopa monelle varakkaallakin se oli muodostunut itaruudeksi, paheeksi, jota syystäkin pilkattiin.

Kitupiikki ei kesällä syönyt muuta kuin leipää, jonka jatkoksi hörpättiin piimää ja päälle pantiin voita, joka oli päässyt härskiintymään, kun ostajat kieltäytyivät tavarasta. Sellaisessa talossa ei kesäiseen aikaan tuhlattu puita ruoankaan lämmittämiseen, saati poltettu kallista lamppuöljyä valaistuksen takia. Mutta olihan se jo poikkeus.

Luontaistaloudessa yhä elävät talolliset olivat tuohon aikaan jo harvinaisuus, mutta monelle rahan saamiseen oli vain vähän keinoja ja yksi niistä oli myydä maitorasva meijeriin ja juoda itse kurria tai kirnupiimää. Joka tapauksessa rengin palkka riippui talon ruokavarojen haltijasta, joka oli emäntä, jos talossa sellaista oli.

Nuori mies oli Inkerin pakolaisia ja Pohjois-Inkerin joukoissakin palvellut, eikä ollut vielä saanut Suomen kansalaisuutta. Asia ei satunnaisia kesätöitä etsivää nuorta miestä erikoisemmin haitannut, rahapula sen sijaan oli usein vieraana, mutta ei aina. Itse asiassa sopi haaveilla pääsevänsä vielä joskus palaamaan Inkeriin komeasti polkupyörällä ajaen. Olisivatpa naapurien leuat loksahtaneet.

Tällainen hankinta ei sentään tullut vielä ajankohtaiseksi. Sen sijaan saattoi tehdä vaikutusta tyttöihin valkoisella kesäpuvulla, jonka ansiosta nuorta miestä epäiltiin englantilaiseksi merimieheksikin, mikä viritti kauniimman sukupuolen edustajat suuriin odotuksiin ja ärsytti toisia koiraita.

Kaiken kaikkiaan kirja ei tarjoa suuria yllätyksiä eikä konstikkaita juonen käänteitä. Fabulointiin taipuvainen kirjoittaja on varmasti harjoittanut pahettaan tässäkin kirjassa, vaikka ei ole lukijalle väittänyt olevansa menneisyyden loistavan sankarin, ruhtinas Kivekkään sukua, kuten mielikuvituksessaan onkin.

Kyseessä on ennen muuta viihderomaani, jollaisia varmaan sodan aikana yleisesti kaivattiin. Aikansa oloja ja henkeä se tietenkin kuvastelee ja onhan silläkin asialla oma kiinnostavuutensa.

 

keskiviikko 30. marraskuuta 2022

Varastettu elämä

 

Evakot

 

Viljo Kojo, Mikko Mustapää. Otava 1956, 292 s.

 

Evakko on aika kekseliäs sana. Sehän tulee latinan sanasta e-vacuere, tyhjentää. Venäjällä voi nähdä mainoksia, joissa palveluksiaan tarjoaa evakuator eli auto, joka korjaa tien varresta pois sinne simahtaneen ajoneuvon.

Vakuumi eli tyhjiö on periaatteessa tällaisen toiminnan tuloksena, sen saavuttamisen metodista sana ei kerro mitään. Sana ei siis sisällä esimerkiksi viittausta karkottamiseen eli väkivaltaiseen pois ajamiseen.

Kun Suomi evakuoi raja-alueiltaan asukkaansa, ei kyseessä tosiaan ollutkaan sellainen väkivaltainen toimi, jossa ihmiset olisi vasten tahtoaan pakotettu maantielle. Itse he lähtivät, hyvässä yhteisymmärryksessä viranomaisten kanssa.

Tällainen ei historiassa ole suinkaan ollut tavanomaista. Neuvostolehdistö, jolle tuotti hankaluuksia se, ettei vallatuilta alueilta ollut suinkaan helppo löytää asukkaita, joita haastatella ja joiden suuhun sijoittaa ylistystä puna-armeijalle, ”kansanhallitukselle” ja neuvostovallalle, oli vaikeuksissa.

Se aloittikin kampanjan valkosuomalaisten hirvittävää, keskiaikaista julmuutta vastaan ja julkaisi ns. satiirisia pilakuvia, joissa suojeluskuntalaiset väkivalloin riistivät asukkaita kodeistaan, panivat talot palamaan ja ampuivat vastaan hangoittelevat. Pidän todennäköisenä, että ulkomailla, ”kansanhallitukseen” uskovissa piireissä tämä propaganda otettiin hyvin vakavasti. Miksei siihen olisi uskottu?

Käytännössä alueiden evakuointi sujui aivan toisessa hengessä, mikä ei merkitse sitä, ettei se olisi ollut katkeraa ja sydäntä särkevää. Suomen historialliseen ytimeen kuuluneen maakunnan riistäminen siltä ei merkinnyt pelkästään tuota yli kymmenen prosentin menetystä alueellisesti ja taloudellisesti, mikä yleensä muistetaan. Pahinta tuskin oli edes menetys maataloustuotannossa, joka nyt romahti pahasti alle omavaraisuuden.

Kysymys oli näiden lisäksi vielä paljon enemmästä. Maahan juurtuneet ihmiset, joiden suvut olivat kasvaneet tietyillä sijoillaan vuosisadasta toiseen ja jotka olivat itse omalla työllään luoneet kotinsa ja kontunsa, olivat tietenkin se ryhmä, jonka menetys oli suurin. Tätä väestöä oli tuohon aikaan Karjalassakin paljon.

1950-luvun jälkipuolella oli pari vuotta, jolloin maassamme julkaistiin merkittävä määrä sellaista materiaalia, joka ei miellyttänyt Neuvostoliiton valtaa pitäviä. Oli Arvo ”Poika” Tuomisen muistelmia, oli Unto Parvilahden Berijan tarhoja, August Lehmuksen muistelmia Itä- Karjalan vainoista ja niin edelleen. Huippuvuosi oli 1956, jolloin elokuvateattereihinkin tuli Unto Seppäsen vuonna 1954 ilmestyneeseen kirjaan perustuva elokuva Evakko.

Tässä käsiteltävän kirjan ilmestyminen juuri vuonna 1956 oli myös kovin luontevaa.

Viljo Kojo oli sekä taidemaalari että kirjailija, jota aikoinaan arvostettiin melkoisesti, nykyäänhän hänet on unohdettu. Asia on sikäli ymmärrettävä, että kirjoissaan hän kuvaa erityisesti mennyttä maalaismiljöötä sen ajan hengessä, vaikka osittain kyllä myös pääkaupungin boheemeja. Molemmat elämänpiirit kuuluvat jo menneisyyteen eikä historiaton aikakautemme jaksa niihin perehtyä tai syventyä.

Vuoden 1940 maaliskuun lopulla, 29.3.1940 Neuvostoliiton kansankomisaarien neuvoston eli hallituksen puheenjohtaja eli pääministeri ja samassa persoonassa tuon valtion ulkoministeri Vjatšeslav Molotov piti korkeimman neuvoston eli parlamentin istunnossa puheen, jossa hän esitti yhteenvedon talvisodasta.

Selitettyään tämän operaation saavuttaneen kaikki asetetut tavoitteet, hän totesi, että kun verta oli -ilman Neuvostoliiton syytä (ne po našej vine)- paljon vuodatettu ja kun Suomen koko vihamielisyys Neuvostoliittoa kohtaan oli käynyt ilmi, oli välttämätöntä ratkaista kysymys Leningradin ja myös Murmanskin ja Muurmannin radan turvallisuudesta laajemmin, kuin syksyn neuvotteluissa oli edellytetty.

Uusi raja joka tapauksessa tyydytti täysin nuo turvallisuustarpeet, jotka olivat olleet sodan ainoa syy, sanoi Molotov saaden aplodeja. Nyt oli aika aloittaa taas täysimittaisesti poliittiset ja taloudelliset suhteet Suomeen. Neuvostohallitus uskoi, että Neuvostoliiton ja Suomen välillä kehittyisivät normaalit, hyvät naapuruussuhteet (Pravitelstvo verit, tšto meždu Sovetskim Sojuzom i Finljandijej budut razvivatsja normalnyje dobrososedskije otnošenija).

Olihan tuo sopimus melkoinen perusta sellaisille naapurussuhteille. Vastaava tilanne olisi ollut Neuvostoliitolla, mikäli siltä olisi riistetty Leningrad ja alueet Murmanskista, Pihkovaa myöten Mustalle merelle saakka. Kun siihen olisi vielä liittynyt alueiden tyhjentäminen venäläisistä, olisi normaalien suhteiden palauttaminen kuviteltuun anastajaan saattanut vaatia muutaman sata vuotta.

No, pienempäähän tämä Karjalan menettäminen oli mittasuhteiltaan, vaikka tuskin inhimilliseltä ja kansalliselta merkitykseltään. Kojo kuvaa evakkojen kokemuksia aikana, jolloin kaikki oli vielä aivan tuoreessa muistissa, eikä fabuloinnille olennaisissa asioissa juuri jäänyt sijaa.

Kojo romaanin päähenkilö on vanha mies, joka on itse talonsa rakentanut ja sille uusiakin peltoja muokkaillut. Kun tulee käsky evakuoida, hän suhtautuu asiaan rauhallisesti, kuten yleensä muutkin. Toki suureen joukkoon mahtuu kaikenlaisia ja kirjassa vilahtavat niin vihollisen asialla olevat tyypit, evakkojen omaisuutta kärkkyvät rosvot kuin itsensä silpoja, joka on halunnut välttyä joutumasta rintamalle.

Kaikkihan evakkomatkalle lähtivät eikä lähdön perusteita tarvinnut kenellekään selittää. Neuvostojohdolle asia oli yllätys ja siellä kysyttiin, pitivätkö suomalaiset heitä ihmissyöjinä. Vastaushan oli itse asiassa myönteinen ja perustui hyvin suureen realismiin ja asioiden ymmärtämiseen.

Joka tapauksessa evakkojen taival oli täynnä tuskaa. Kuten odottaa sopii, valtavat kuormastot jumittuivat tielle, eläimet kärsivät ja kuolivat ja vihollisen lentokoneet ahdistelivat pakenijoita. Ihmisiä kuoli myös tulituksessa vauvasta vaariin.

Uuden rajan määrääminen oli jokaisen mielestä kaikkia oikeudenmukaisuuden lakeja niin järkyttävästi loukkaava kiristystoimenpide, ettei siitä edes haluttu keskustella. Se oli kuin ilkeä painajaisuni, sikäli vain pahempi, ettei se ollut unta, vaan totta.

Koskaan ei Suomessa ole yhtä paljon julkisesti itketty, kuin sinä päivänä, kun Moskova rauhan määräykset luettiin kansalaisten tietoon.

Mitä hyviin naapurussuhteisiin tulee, Molotovin puhe oli tietenkin pelkkää pilkantekoa, jossa koko tarina Neuvostoliiton aggressiosta esitettiin vahvasti muunnellussa muodossa. Kaikkea toivoa ei kuitenkaan Suomessa vielä menetetty. Paluuta pidettiin aluksi mahdollisena ja sitten jatkosodassahan se toteutuikin evakkojen suureksi riemuksi.

Lopullinen isku oli, kun jouduttiin muuttamaan taas uudelleen niiltä synnyinsijoilta, joilla oli taas kerran ehditty jo kunnostaa ja siivota paikkoja ja aloittaa uutta elämää: samaan kaameaan huutoon, avaruuden jokaiselle äärelle uhkaavaksi jähmettyvään huutoon tuntuu yhtyvän tuhansien ja taas tuhansien ihmistenkin, kuolleitten ja elävien kirous: -Meiltä on varastettu meidän elämämme!

Vanha mies ei kestä elämäntyönsä tuhoutuista, vaan saa halvauksen ja siirtyy ajatuksissaan menneisyyden muistoihinsa. Hänelle ei toista evakkomatkaa enää tule.

Sellaista oli tulevaisuuden ja menneisyyden varastaminen silloin joskus.

 

tiistai 29. marraskuuta 2022

Siunaus Venäjälle?

 

Sodan tyhmentävä vaikutus

 

Jussi Tenkku, rintamamies ja sotilaspastori, myöhempi filosofian professori kirjoitti sodan aikana ja sen jälkeen tuoreeltaan vaikutelmia aikakaudestaan ja sen kulttuurista (ks. Vihavainen: Haun tenkku tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Sota oli primitiivisen tason asia, tiivistäisin Tenkun kokemuksen. Se toki vaati tiettyä, teknistä älyä ja teki ihmiset tavallaan vastaanottavaisiksi myös kysymyksille elämän ja kuoleman merkityksestä. Kuitenkin koko asia tapahtui tietyllä banaalilla tasolla, sota oli ennen muuta reagoimista tiettyihin polttaviin käytännön tarpeisiin. Se oli välineellisyyttä ja sen rajoittamaa ajattelua.

Sitä paitsi sota oli falskia, siinä haluttiin esiintyä jonakin muuna, kuin mitä oltiin. Uniformut tekivät normaaleista säädyllisistä ihmisistä ja kansalaisista näyttelijöitä mahtailevassa teatterissa, jossa pelattiin elämää suuremmilla panoksilla ja suuren aisan elähdyttäminä esiinnyttiin äärimmäisen tärkeilevinä.

Sodan psykologialle oli vierasta sellainen asia kuin syvähenkisyys, katsoi Tenkku. Tuon aikakauden merkittävin suomalainen filosofi Eino Kaila oli toki julkaissut sen nimisen kirjan (Syvähenkinen elämä) nimenomaan vuonna 1943, mutta eihän se mikään tuon ajan hengen tuote ollut, pikemmin reaktio siihen.

Minusta Tenkun näkemys on varsin vakuuttava ottaen huomioon hänen taustansa ja kokemuksensa. Se ei merkitse sotilaselämän yksioikoista tuomitsemista, saati sen silmitöntä parjaamista, se vain asettaa sodan todellisuuden isompaan puntariin: sodassa kyse ei ole inhimillisyyden korottamisesta korkeiden arvojen, sankaruuden, kieltäymyksen, uhrautuvuuden ja vastaavien tasolle. Kyse on ennen muuta banaalista pakosta toimia tietyllä tavalla tietyissä olosuhteissa.

Tätä kannattaa verrata niihin moninaisiin sodan ylistyksiin, joita ihmiskunta on esittänyt etenkin ennen sotien syttymistä. Ennen ensimmäistä maailmansotaa eurooppalaisen älymystön piirissä oli paljonkin niitä, jotka toivoivat sodan ”puhdistavaa” myrskyä, joka tekisi lopun arkisen, porvarillisen elämän ala-arvoisesta materialismista ja hedonismista. Rintama kutsui sankaruuteen!

Tällaiset näkemykset eivät ole tällekään päivälle vieraita. Olen törmännyt niihin jopa suomalaisilla nettisivuilla ja erityisen läheisiä ne ovat niille venäläisille ääriaineksille, jotka muodostavat nimikuulun Izborskin klubin.

Siellä nykyistä hyökkäyssotaa on tervehditty suurena sankaritekona, joka jatkaa Suuren isänmaallisen sodan perinteitä ja puolustaa korkeampia arvoja kunnioittavan elämän mahdollisuutta koko maailmassa globalistien tuhoavaa maailmanherruuspyrkimystä vastaan. Venäjä sotii tässä asiassa koko maailman puolesta.

Nimikuulua chauvinistisen lunatic fringen edustaja, Natalia Narotšnitskajaa on hiljattain haastateltu Izborskin klubin kotisivullla (ks. Наталия Нарочницкая: Приговор России вынесен и обжалованию не подлежит | Изборский клуб (izborsk-club.ru).

Haastateltu toistelee siinä niitä virallisia kliseitä, joiden mukaan ukrainalaiset on onnistuttu suorastaan kansana ”fasisoimaan”, aivan kuten saksalaiset aikoinaan. Heidän edustamansa ”kulttuuri” on selvää satanismia, mikä näkee jo tatuoinneista ja heidän niin sanotusta kirjallisuudestaankin.

Sota on veljessotaa ja siinä toistuu Kainin ja Abelin suhteiden kuvio. Syyllisestä ei ole pienintäkään epäilystä, se on Ukraina, joka leimaa isovenäläiset rodullisesti ala-arvoiseksi mongolilais-suomalaiseksi sekoitukseksi.

Ukrainassa Venäjä sotii tietenkin alueidensa palauttamiseksi, mutta ei pelkästään sen takia. Venäläisyydestä erillistä ukrainalaisuutta ei edes ole olemassa, toisin kuin ”Kainin” houremainen oppi esittää. Venäläiset eivät koskaan ole selittäneet haluavansa hävittää kansana ukrainalaisia -siis itseään. Nämä taas sen sijaan saarnaavat venäläisistä  juuri sitä…

Tämä nyt on sitä tavanomaista putinistista propagandaa, jota haastateltava toistelee ja selittää myös lännen roolina olleen sodan sytyttämisen ja halun levittää kaikkialle omaa ”edistyksen” ideologiaansa ja ”avointa yhteiskuntaansa”, postmodernismia, joka kieltää ja haluaa hävittää kaikki korkeammat arvot ja normaalin inhimillisyyden perhettä myöten. SVO/SEO oli välttämätön preventiivinen toimi.

Venäjällä taas, 75 vuoden pakotetusta ateismista huolimatta usko, isänmaa, kunnia, velvollisuus ja rakkaus eivät ole arkaaisia asioita, vaan elämän moraalinen ydin olemassaolon perusta ja oikeutus .

Suurta venäläistä kulttuuria suorastaan kielletään lännessä, kertoo Narotšnitskaja, eikä tule maininneeksi, mitä Venäjän nykyinen hyökkäyssota voisi mahdollisesti vaikuttaa asiaan.

Hyveet hyveinä ja paheet paheina. Epäilemättä monet ovat perustellusti sitä mieltä, että nuo Narotšnitskajan mainitsemat länsimaisen kulttuurin eturintamaa tällä hetkellä värittävät typeryydet todellakin ovat vastenmielisiä ja infantiileja ja ilmeisesti kertovat kulttuurin rappiosta ja itsetuhoisuudesta. Miksipä kukaan haluaisi oppia jotakin nykyiseltä länneltä, jota johtaa ”kollektiivinen Greta Thunberg”, kysyy Narotšnitskaja ja syystä kysyykin.

Miksi noita typeryyksiä sentään on vastustettava hyökkäyssodalla ja oman maan sisäisellä väkivallalla sen sijaan, että pelkästään suosittaisiin niitä tuon suuren venäläisen kulttuurin sisällä, jää epäselväksi. Selitykset Itä-Ukrainan kahdeksan vuotta kestäneestä (yksipuolisesta???) väkivallasta ja Naton avusta Ukrainan asevoimille riittävät vakuuttamaan kai vain kaikkein tyhmimmät, joita heitäkin tietysti on myös lännessä.

Mutta itse sota onkin ollut erinomainen apu myös noiden korkeampien arvojen kukoistukselle Venäjällä, riemuitsee haastateltava. Kukaties siellä on samanlaisia vaikutuksia myös Ukrainassa? Nyt Venäjällä ovat kuulemma nuoret löytäneet Jumalan, jonka vanhat olivat jo unohtaneet, nyt vapaudutaan viimein hedonismista, elämän ajattelemisesta nautintojen lähteenä. Kun Jumalaan uskotaan, tapahtuu taas kerran myös ihme, eikä Jumala hylkää, vaan antaa venäläisille voittamattoman kansallisen yhtenäisyyden kuten usein ennenkin…

Kaikesta hurskaudestaan huolimatta haastattelun loppua sävyttää säälittävä vakuutus ihmeen tulemisesta. Narotšnitskajan halveksunta länsimaisen kulttuurin nykyistä pintakuohua kohtaan on sinänsä ymmärrettävää, eihän tervejärkisyys ole aivan vierasta länsimaissakaan. Se sodan apologia, jota hän suurella hartaudella harjoittaa, on sen sijaan kovin falskia, siinä, jos missä näkyy myös sodan banalisoiva vaikutus ja raadollisten pyyteiden verhoaminen mahtipontisuudella.

Jos Venäjä kerran edustaa noita kovasti kehuttuja korkeampia arvoja, eikö se voisi antaa muidenkin omaksua ne ilman sen suurempaa meteliä, saati väkivaltaa? Jopa Nikita Hruštšov selitti 1960-luvulla, että ideologioiden kilpailu on ja sen tulee olla nimenomaan rauhanomaista. Se, joka saa aikaan valtion, jota ihmiset ihailevat ja haluavat jäljitellä, on voittaja.

Nykyisellä Venäjällä on sympaattisia ihmisiä ja arvostettavaa kulttuuria. Mutta silloin, kun se lähtee väkivalloin levittämään itseään toisiin maihin, se ei voi odottaa muuta kuin vihamielisyyttä itseään kohtaan.  Sitähän on nyt tullut roppakaupalla, eikä syy ole kenellekään salaisuus.

Putin tokaisi ennen sotaa, että nyt on hänenkin vuoronsa päästä historiaan. Voidaan pitää väistämättömänä, että hän pääsee nimenomaan noin sanottuun historian roskakoriin, ellei ihme häntä pelasta. Se ei välttämättä tule, vaikka koko lunatic fringe sitä rukoilisi.

Sen sijaan tulee kyllä ja on jo tullut niin Venäjälle kuin länteenkin vielä uusi kulttuurin primitivisoitumisen aalto, joka lännessä pahaenteisesti vielä täydentää nykyistä infantiilia ”gretathunbergismia”. Tällainen kulttuurin taantuminen on aina ollut sodan väistämätön seuraus ja se ulottuu sinnekin, missä aseet eivät puhu.