Pietarin tietä kohti nöyryyttä
Muutama vuosi sitten Oulun piispan virkaanastujaisissa juhlakalu kantoi hiippaa, jossa oli risti alassuin. Siis sama tunnus kuin satanisteilla.
Asiasta tietenkin pöyristyttiin, mutta vastaukset olivat valmiina: tässähän oli Pietarin risti. Kuten tunnettua, ei Pietari vaatimattomana miehenä katsonut olevansa arvollinen tulemaan ristiinnaulituksi pää ylöspäin kuten hänen herransa ja mestarinsa. Pää alaspäin oli erikoista, mutta kävihän se niinkin. Andreaallakin oli vinoristi teloitustelineenä.
Pyövelit sitten kunnioittivat toivetta, joka saattoi olla ovelakin: näinhän varmaankin kuoli nopeasti eikä tarvinnut kärvistellä päivätolkulla. Mutta tämä on paholaisen asianajajan päättelyä.
Kirkossa on kai ainakin jossakin vaiheessa vallinnut praesumptio culpae eli syyllisyysolettama, joka siis päinvastoin kuin tuomioistuinten praesumptio innocentiae lähtee siitä, että jokainen on syyllinen ainakin Jumalan edessä.
Itse asiassa tuo vanha, perinteinen syyllistäminen jo ennen todistamista on tainnut sittemmin siirtyä uskonnosta psykoanalyysiin. Siellähän ihmisen sisimmässä oletetaan olevan tunkio, jossa kaikkinainen synti ja rikos sikiää.
Kirkon piirissä sen sijaan on alkanut puhaltaa -sanoisinko- raikas kaiken sallivuuden tuuli. Huomasin juuri yhden kirkollisen pride-tunnuksen: Ylpeys muuttaa maailmaa. Näinhän se kai on. Ennen maailmassa ylpeyttä pidettiin kaiken synnin äitinä. Itse Luciferkin syöstiin taivaasta helvettiin juuri tuon synneistä alkuperäisimmän takia. Onhan siinä potentiaalia.
Muodikkaasti kirkko on nyt kuitenkin omaksunut kaikki ne pintamuodit, joita Amerikassa on kehdattu ruveta seuraamaan. Kirkkohan haluaa olla mieluummin muutaman askelen edellä aikaansa, kuin siitä jäljessä, minne matka sitten vieneekin.
En ole tippaakaan teologi enkä halua sellaiseksi tulla. Kirkon touhut kiinnostavat minua vain tarkkailijana, ei siksi, että haluaisin muidenkin ajattelevan omalla laillani ja pyrkisin muuttamaan asioita siihen suuntaan. Tällainenhan on ominaista demokratialle, jossa puolueet usein ovat suvaitsemattomia ja yrittävät saada ihmisiä nimenomaan omalle puolelleen.
Minulle siis tässä asiassa riittää täysin tarkkailija rooli, kun siinäkin näet on nykyään ihan riittävästi mielenkiintoisuutta.
Ajatelkaamme nyt vaikka tuota Oulun piispan väärin päin olevaa ristiä. Oliko se tosiaankin Pietarin risti, jolla aikoinaan haluttiin korostaa tuon kirkon perustajan ylenmääräistä vaatimattomuutta? Oliko ja onko edes vaatimattomuus erityisen ominaista juuri katoliselle kirkolle, joka on halunnut omia Pietarin omakseen? Ehkäpä katolinen kirkko nimenomaan on ollut kaiken nöyryyden vastakohta, kuten venäläiset slavofiilit ovat väittäneet.
Mutta ajatellaanpa nyt tämän Pietarin ristin käytön mahdollisuuksia nykyään. Itse asiassa se on vanha kristillinen symboli ja satanistit ovat vain kaapanneet sen omaan käyttöönsä joskus 1900-luvulla. Eikös nyt pidäkin vain reippaasti ottaa sen vanha merkitys takaisin?
Ajatelkaamme vaikkapa sitä, että hautausmaille alkaisikin ilmestyä yhä enemmän alassuin olevia ristejä, vaikkapa protestiksi kirkon nykyistä ylpeilevää meininkiä vastaan?
Minä ainakin tervehtisin asiaa tyydytyksellä, mutta monia voisi harmittaa se, etteivät he pysty sanomaan, milloin tuo risti mitäkin tarkoittaa. Osa olisi varmasti satanistien ristejä.
Myös hakaristi on ikivanha onnen ja auringon symboli, jonka natsimerkitys syntyi vasta 1900-luvulla. Eikö myös se pitäisi omia takaisin säädyllisten ihmisten käyttöön? Itse asiassa olenkin nähnyt hautakivessä hakaristin, Kulosaaren hautausmaalla.
Ainakin minusta olisi virkistävää nähdä niitä paljon enemmänkin, esimerkiksi muistona maamme omasta historiasta, jolloin niillä ei ollut mitään natsimerkitystä. Uskon, ettei seurakunta protestoi, mikäli valitsen itselleni sellaisen hautaristin. Miksipä se protestoisi?
Mitä kirkollisiin seremoniallisiin vaateparsiin tulee, ovat viitat tulleet viime vuosina riemunkirjaviksi, mikä liittynee kirkon haluun karistaa päältään assosiaatiot kuolemasta ja muista ikävistä asioista. Sen sijaan kirkkoon voi tulla pitämään hauskaa! Pappien, niin mies-kuin naisoletettujen meikkaaminen on makeen viileetä ja parasta on tietenkin muuttaa sukupuolensa muuksi kuin oli tuo Luojan aikoinaan antama.
Uudet arvot ovat jo olemassa. En kuitenkaan ole vielä huomannut messukasukoita, joissa olisi sateenkaaren värit. Miksi näin on, ihmetyttää minua suuresti. Onko kyseessä jonkinlainen tabu? Ei kai kirkko sellaisia ole ruvennut pokkuroimaan? Eivätköhän ne pride-tunnukset ennen pitkää tule alttarillekin, sillä ne kuvastavat nykyisen suuntauksen keskeistä sisältöä.
Meidän kirkossamme kaikki käy, paitsi tabut ja ahdasmielisyys. Katolinen kirkko taitaa tulla perässä, mutta aikoinaan se oli toisenlainen. Jostakin syystä mieleeni nyt on tunkenut vanha anekdootti, joka lienee jopa todenmukainen. Ainakin muistelen lukeneeni sen Mika Waltarin muisteluksista eli suoraan ns. hevosen suusta (sarjassa Ihmisen ääni?).
Waltari oli kerran, hurjassa nuoruudessaan Roomassa vetäissyt oikein kunnon šamanistisen ryyppyputken ja sen jälkeen tietysti kärsi kauheita ruumiillis-hengellisiä tuskia.
Niinpä hän raahautui kirkkoon ja kertoi rippituolissa papille latinaksi (italiaa hän ei osannut): Peccavi, pater, et lutheranus sum. Sed porta semper aperta. Siis hän uskoi, luterilaiseen tapaan, että Jumala pystyy armahtamaan minkä syntisen sattuu haluamaan, joten portti pelastukseen on aina auki, jos Jumala haluaa ja miksei haluaisi.
Pappi vastasi tuimasti Non e sempre! (ei se portti ole aina auki).
Tämä pahoitti Waltarin mielen, mutta mitäpä muuta katolinen pappi olisi voinut sanoa? Eihän katolisen kirkon ulkopuolella ole toivoakaan pelastuksesta (Extra ecclesiam nulla spes salutis). Pietarilla ja hänen seuraajillaan oli valta sitoa tai päästää eikä sellaisessa vallassa olisi ollut mitään järkeä, jos kaikki pääsisivät sisään paratiisiin ilman muuta, kuten pastori Kanasen mukaan kotieläimetkin, mikäli oikein muistan.
Mutta mihin Mika sitten oikein jätettiin, kun hän ei kerran taivaan portista päässyt? Helvettiinkö?
Luulen, että ennen ns. naamanoikaisuryyppyä hän todellakin sai kitua helvetin tuskissa, mutta sittemminhän elämä jatkui. Vanhana teologina hän varmasti joutui miettimään asioita. Luulen, vaikka maallikkona en tiedä, että oikea vastaus olisi ollut limbus eli limbo, joka suunnilleen vastannee Danten Helvetin ensimmäistä piiriä, jonne joutuivat Vergiliuksen tapaiset jalot pakanat.
No, nykyään näitä asioita taitaa harva pohtia, mutta itse asiassa tämä sisäänpääsyn problematiikka on meille nyt mitä ajankohtaisinta, kun olemme jääneet NATO:n oven ulkopuolelle.
Meillä riemuittiin jo sangen suloisella juhlamielellä sitä sankarillista päätöstä, jonka Sanna Marin &Co. oli tehnyt tuohon mainittuun arvoyhteisöön pääsemiseksi. Se tuntui olevan viimeinen sinetti maamme muuttumisessa ns. täysiarvoiseksi eurooppalaiseksi maaksi. Kynäkin museoitiin. Kynällähän nykyään tehdäänkin suurempia sankaritekoja kuin miekalla.
Mutta me emme kelvanneet. Odottaminen portin ulkopuolella on helvetinmoista, kun laatulehtemme ovat vuodesta toiseen selittäneet, että vain ja ainoastaan jäsenyys ns. ytimissä antaa jokaiselle maalle tuon kuuluisan viidennen pykälän takaaman turvan ja estää vihollista edes havittelemasta aseellista tunkeutumista maamme pyhään piiriin.
Mutta NATO ei ollutkaan mikään luterilainen kirkko. Me olimmekin ilmeisesti joutuneet kiirastuleen ja turkkilaiset ja tattarit sen kuin nauroivat meille.
Ylpeys kävi lankeemuksen edellä. Ehkäpä se, mitä pidämme viattomuutena, ei kaikille olekaan sitä?