Johtava maa

 

Mitä se on?

 

Ernst Robert Curtius, Den franska kulturen. En orientering. Till svenska och med förord av Sven Stolpe. Bokförlaget Natur och kultur. Stockholm 1932, 231 s.

 

Venäläisestä filosofiasta on sanottu, että se on vain pitkä lista teoksia, joiden teemana on venäläisyys. Ranskasta ei voi samaa sanoa, mutta epäilemättä myös ranskalaisuus on hyvin suosittu teema sinänsä. Tosin kirjat ovat enimmäkseen muuta kuin varsinaista filosofiaa.

Tämän kirjan kirjoittaja on elsassilainen, siis saksalainen ranskalainen eli olento, joka monien mielestä on mahdoton, kuten hän jossakin välissä huomauttaakin, itseään tosin siinä mainitsematta

. Aikanaan Curtius oli hyvin tunnettu ja arvostettu oppinut, kuten Sven Stolpe esipuheessaan mainitsee. Tämän kirjan hän sanoo olevan ”verrattomasti viisain, perusteellisin ja tasapainoisin johdatus ranskalaiseen kulttuuriin”. Tätä mieltä ovat kuulemma kaikki kriitikot.

Stolpe arvelee, että ruotsalainen aikalaissivistys on niin vahvasti saksalaisorientoitunut, että sille tekee hyvää saada ksiinsä tämä saksalaisen professorin teos ranskalaisen kulttuurin rehabilitoimiseksi maassa. Kummallista kyllä, Stolpe ei viittaa tekijän elsassilaisuuteen ja sen sijaan mainitsee tämän olevan sielunsa syvyyksiä myöten patriootti, joka on joutunut kiistoihin ranskalaisten nationalistien kanssa.

 Siitä huolimatta on Curtiuksella hänen mukaansa elävää ymmärrystä ranskalaisuuden erityislaadusta ja arvosta. Ruotsalaisessakin kirjallisuudessa hän arveli tämän teoksen täyttävän hyvin tuntuvan aukon.

On kieltämättä kiinnostavaa kohdata tällainen ranskalaisuuden kokonaisarviointi, joka on peräisin 1930-luvun alusta, ennen natsikautta. Siihen, onko se nimenomaan saksalaisen kirjoittama, voi kyllä suhtautua tietyin varauksin, mutta joka tapauksessa tekijä jatkuvasti peilaa kohdettaan saksalaisuuteen. Hän ymmärtää myös, että kirjoitushetkellä eletään jonkinlaista murroskautta. Ne kolmannen tasavallan arvot, jotka nostivat Ranskan 1800-luvulla Euroopan kansojen eturiviin, olivat muuttuvassa maailmassa saaneet uuden painoarvon.

Ensimmäisen maailmansodan jälkeenhän elettiin aikaa, jolloin Ranskan, tuon suuren kansakunnan, johtoasema Euroopan ja siis maailman kulttuurissa oli yhä kiistanalaisempi, samoin kuin sen maine modernisuuden kärkijoukkona myös tieteessä ja tekniikassa.

Olavi Paavolainen matkusti toki vielä 1920-luvulla Pariisiin ”nykyaikaa etsimään”, mutta totesi itsekin, että olisi oikeastaan pitänyt matkustaa Atlantin taa, siellähän oli tulevaisuuskin jo nähtävissä, New Yorkin ja Detroitin kaltaisissa kaupungeissa. Paavolaiselta kuitenkin puuttui rahaa.

Toki kulttuurisesti Amerikka oli tyhjänpäiväinen, mutta sitäkin vaikutusvaltaisempi. Ranskalaiseen kulttuuriin joka tapauksessa kuuluivat sekä materiaalinen edistys että tapojen hienostuminen, niin ihmisten välisessä kanssakäymisessä kuin kirjallisuudessa ja kuvataiteessa. Amerikasta ei voinut sanoa samaa.

Itse asiassa ranskalaiset eivät puhuneetkaan kulttuurista, vaan sivilisaatiosta. Saksalaiset taas puhuivat kulttuurista ja loputtomat väärinkäsitykset näiden kansojen kesken juontuivat usein siihen, miten eri tavoin nämä asiat käsitettiin.

Kuten tunnettua, myös Oswald Spenglerille kulttuuri merkitsi inhimillisen luovan toiminnan korkeimpia huippuja, kun taas sivilisaatio merkitsi kulttuurin madaltumista hengettömäksi arkiseksi toiminnaksi.

Curtiuksen mukaan tässä oli myös kansakuntien välinen ero: ranskalainen katsoi edustavansa sivilisaatiota, kun taas saksalainen puhui kulttuurista(kirjasta muuten taitaa puuttua suosittu käsite, jolla on viitattu Ranskan sivistystehtävään, mission civilisatrice). Joka tapauksessa sivilisaatio nähtiin ranskalaisittain keskeisenä asiana: ihmiskunnan kehityksenä kohti yhä korkeampia tasoja. Tuon kehityksen ratkaisevat askeleet oli taas aina otettu Ranskassa, joka siis kulki ihmiskunnan edistyvän sivistyksen kärjessä.

Ranskan suuri vallankumous ja siirtyminen maalliseen valtioon olivat tämän kehityksen merkkipylväitä. Henkisen vapauden ohella myös kansanjoukkojen valistus ja sen aineellinen hyvinvointi kohosivat koko ajan. Muu maailma sai seurata Ranskaa, sillä oli vain yksi sivilisaatio, yleisinhimillinen sivilisaatio, jonka etujoukkona oli Ranska.

Saksalaisten näkemys kulttuurista oli toisenlainen. Kyseessä olivat rohkeimpien ja etevimpien henkien saavutukset, ne nousivat kauas pelkän sivilisaation yläpuolelle ja niillä oli myös kansallinen leima. Saksalainen kulttuuri oli saksalaista kulttuuria eikä ranskalaista.

Saksalaiset asettivat kulttuurin sivilisaation yläpuolelle ja pitivät näitä kahta eri asioina, jopa toistensa vastakohtina. Ranskalaisuudelle jo pelkkä puhe saksalaisesta kulttuurista oli suoranainen haaste. Sivilisaatio oli heille universaalista ja samaan aikaan ranskalaista.

Ranska piti itseään Jumalan valittuna kansana jo ristiretkistä lähtien ja Kiinan tapaan se myös koki sijaitsevansa maantieteellisesti kaiken keskellä.

Curtiuksen mielestä ajatus ranskalaisuuden absoluuttisesta ylivertaisuudesta ei ollut pelkkä yläluokkainen aivokummitus, vaan tunkeutui kaikkiin yhteiskuntaluokkiin ja vaikutti tuntuvasti myös historiankirjoitukseen. Ranskassa harjoitettiin systemaattista kansallista kulttuuripropagandaa, joka on vailla vertaa, arvelee Curtius. No, pianhan saksalaiset menivät tässä asiassa edelle.

Sivilisaatioon kuului myös syöminen, gastronomia oli osa sitä. Kaikkiin elintoimintoihin sovellettiin myös esteettistä mittapuuta, sanoo kirjoittaja, tavat -les manières- ovat erittäin tärkeitä. Kohteliaisuus oli sivistyksen olennainen osa: qui n’est pas assez poli, n’est pas assez humain -olla inhimillinen tarkoittaa olla hienostunut, kohtelias.

Ranskalainen sivilisaatiotunne tarkoitti myös tietoisuutta jatkuvuudesta. Sivilisaatio oli pääomaa, jota oli vaalittava ja kartutettava. Ihminen syntyy sivilisaatioon ja se merkitsee, että hän saa synnyinlahjakseen mittaamattomasti enemmän kuin hän itse tuo siihen.

Kirjoitushetkellä näyttää kuitenkin tuo ranskalaisuuden ylpeä tunne oman sivilisaation merkityksestä olevan rapautumassa. On jo kirjoittajia, jotka puhuvat mieluummin eurooppalaisesta kulttuurista. Ehkäpä ajattelu on muuttumassa ja jopa tuo saksalais-ranskalainen kiista kulttuurin ja sivilisaation välillä tulee vielä kuopatuksi?

Muuan Ranskaa vaivaava tauti oli tunnetusti jo 1800-luvulta sen syntyvyyden väheneminen. Euroopan väkirikkaimmasta kansakunnasta, joka jätti Venäjänkin jälkeensä, Ranska muuttui vähitellen, mutta vääjäämättömästi keskisuureksi valtioksi.

Asiaa koetettiin auttaa maahanmuutolla, joka tämän kirjan mukaan saavutti suuret mittasuhteet jo viime vuosisadan alkupuolella: vuoden 1925 väestönlaskun mukana maassa oli ulkomaalaisia1,6 miljoonaa, mutta jotkut olivat sitä mieltä, että todellinen luku oli ainakin 6 miljoonaa…

Ranska ei tuosta kuitenkaan muuttunut: Englanti oli imperiumi, Saksa oli maa ja rotu, mutta Ranska oli persoona, oli Michelet lausunut. Ranska oli taideteos eikä mikään siinä asuvien ihmisten sekoitus, sen assimilointikyky oli yhä ennallaan ja sen erikoislaatu säilyi.

Tähän tapaan siis voitiin arvioida Ranskan kulttuurista tilannetta, itse asiassa kulttuurikriisiä vajaat sata vuotta sitten.

Sen jälkeen on paljon muuttunut. Yhä uudet sokit ovat ravistelleet Ranskaa ja jopa sen alue on määritelty uudelleen. Toinen maailmansota oli perusteellinen järkytys isänmaalliselle mielelle ja sen jälkeenkin tapahtui monenlaista. Algeria, jossa asui merkittävä määrä ranskalaisia mustajalkoja lakkasi 1960-luvulta lähtien olemasta osa Ranskaa ja jopa vuoden 1968 mielettömät mellakat pakottivat ajattelemaan asioita uudelleen.

Nyt ovat maassa asuvat miljoonat maahanmuuttajat kiistäneet Ranskalta oikeuden opettaa heidän lapsilleen historiaa ranskalaisittain vanhaan tapaan: ”Esi-isämme, muonaiset gallialaiset…”. Aivan viime aikoina ovat keltaliivit häpäisseet kansallisia muistomerkkejä Riemukaarella ja muuallakin.

Vakaasti etenevän sivilisaation sijasta voidaan Ranskalaisessa kulttuurissa nähdä yhä enemmän mielettömyyttä, tapojen puutetta ja itsekylläistä typeryyttä, joka röyhkeästi haastaa kulttuuriperinnön, olkoonpa se ranskalaista sivilisaatiota tai eurooppalaista kulttuuria.

On ilmeistä, ettei Ranskalla enää ole sellaista kulttuurista johtoasemaa, joka sillä kerran oli, mutta ei sitä liioin ole millään muullakaan maalla, ellei nyt amerikkalaista populaarikulttuuria pidetä kaiken kulttuurin tai ainakin sivilisaation synonyyminä.

Ehkäpä näin on tehtävä?

 

Pannanko paukkumaan?

 

Suvereenisuuden ongelmat ja kansainväliset suhteet

 

”Stalin bluffaa” uskoi Eljas Erkko, kun Moskovassa syksyllä vuonna 1939 käytiin neuvotteluja. Sama näkemys oli itse asiassa myös Paasikivellä ja Tannerilla. Eihän Venäjällä nyt niin suuria etuja ollut puntarissa, että se niiden takia olisi uhrannut maineensa kansainvälisissä suhteissa ja ruvennut vastoin hyökkäämättömyyssopimusta hyökkäämään. Kovastihan sieltä oli vielä vakuuteltu, ettei haluta tuumaakaan vierasta maata.

Myöhemmin on sitten yhä uudelleen ihmetelty, miksei neuvotteluissa voitu mennä suurempiin myönnytyksiin. Jälkeenpäin ajatellen uhkaukset olivat hyvinkin selviä. Jotkut ovat olleet löytävinään Stalinin käytöksestä jopa ultimaatumin piirteitä.

Mutta eihän sitä ultimaatumia ollut. Mikäli Suomelle olisi pantu ikään kuin pistooli ohimolle ja sanottu, että nyt sitten annat vapaaehtoisesti niitä alueita tai… olisivat niin hallitus kuin kansa valinneet alueluovutusten tien. Eduskuntaan vietynä ja selvällä uhkauksella höystettynä Stalinin esitys olisi voittanut. Tästä tuskin voi vallita mitään epätietoisuutta.

Mutta tuollainen ultimaatumi olisi ollut pelkkää roistopolitiikkaa, minkä jokainen olisi myös ymmärtänyt. Neuvostoliitto, joka pari vuotta aiemmin oli muuttunut luonteeltaan sosialistiseksi valtioksi ei yksinkertaisesti voinut menetellä niin tökerösti. Niinpä kehitettiin fantastinen tarina Suomen vallankumouksesta ja suuresta aluelahjoituksesta. Aluksi siihen uskoi monikin, siis muualla kuin Suomessa.

Edes Stalin ei ainakaan tuolloin voinut noudattaa avoimesti rosvomaista politiikkaa. Tänäkin päivänä hänen politiikkansa nauttii merkittävää suosiota sekä kansakunnan tyhmimmän osan että siihen liittyvän kvasi-intelligentsijan keskuudessa.

Eihän noita alueita vaadittu sen takia, että olisi voitu ryöstää asukkaat kuin Meksikon pikajunassa ikään, pelissä oli mukana suuren asian etu: kommunismin asia ja sitä mukaa edistyksen voittokulku ja kansan työtätekevien joukkojen onni koko maailmassa ja historiassa hamaan maailman tappiin saakka.

Mitä olisivatkaan valtiot, elleivät suuret, moraaliset periaatteet ohjaisi niiden käyttäytymistä: suuria rosvojoukkoja, magna latrocinia, kuten Tuomas Akvinolainen jo asian kiteytti.

Neuvostoliiton tapauksessa tuo moraalinen prinsiippi, joka oikeutti itse asiassa kaikki mahdolliset rikokset, koska sen merkitys oli mittaamattoman suuri, ei ns. tieteelliseen sosialismiin uskoville ollut mikään periaatteellinen ongelma. Eikö loppujen lopuksi jopa ydinaseen käyttö taantumuksen voimia vastaan olisi ollut moraalisesti hyväksyttävää? Ainakin Mao Tsetung uskalsi tämän sanoa.

Entäpä, mikäli valtiolta puuttuu sellainen ainutlaatuinen historiallinen rooli, joka antaa sille kaikista muista valtioista poikkeavat oikeudet? Mitäpä, jos ydinaseita käyttäisi ja niillä uhkaisikin aivan tavallinen valtio, joka ei voisi perustella toimintaansa historiallisella roolillaan ihmiskunnan onnellistuttajana?

Tuomas Akvinolaista mukaillen kyseessä olisi vain ja ainoastaan suuri rosvo, joka toimisi rikollisesti.

Aseita, joiden käyttäminen kaikissa tapauksissa veisi lukemattomien täysin syyttömien ihmisten hengen ja terveyden, voidaan pitää jo sinänsä moraalittomina ja rikollisina. Suomessa on kansalaiselta kielletty katkaistun haulikon hallussa pitäminen: sitä ei voi käyttää mihinkään lailliseen toimintaan. Samahan koskee mitä suurimmassa määrin ydinaseita.

Kun ydinaseiden olemassaolo nyt on joka tapauksessa tosiasia, näyttää siltä, ettei niiden kollektiivinen hävittäminenkään ole mahdollista ja niitä täytyy sietää huolimatta siitä, ettei niitä voi missään tilanteessa hyväksyttävästi käyttää.

Jokaisessa tapauksessa niillä uhkaamista on siis syytä pitää rikollisena tekona ja rinnastaa ns. laittomaan uhkaukseen korkeassa potenssissa. Tällaisesta toiminnasta kansainvälisen oikeuden olisi itse asiassa rangaistava syyllisiä. Selitykset siitä, ettei se käytännössä onnistu, eivät kumoa sitä seikkaa, että oikeudenmukaisuus vaatisi sitä.

On erikoista huomata, että kun valtio käyttäytyy kyllin öykkärimäisesti ja onnistuu herättämään ulkovaltojen reaktion, sen kannatus kotimaassa vain lisääntyy.  Mihail Bakunin esitti jossakin kirjoituksessaan kuvitellun keskustelu, jossa erilaisten valtakuntien kansalaiset -tai alamaiset- ylpeilivät omasta hallitsijastaan.

 Joku kerskaili sillä, että hänen kuninkaansa salli kansalaisilleen ennennäkemättömän vapauden, toinen ylpeili sillä varallisuudella, jonka hänen hallitsijansa oli koko kansalle hankkinut, mutta kolmas -joka taisi olla preussilaista kuvaava hahmo- ylpeili sillä, että hänen hallitsijansa kykeni orjuuttamaan ja tappamaan kaikki ihmiset kaikkialla, niin omat kuin vieraat…

Sieluni silmillä voin nähdäkin tuon nuorekkaan, innosta hehkuvan hahmon, joka pukeutuu köyhästi ja näyttää huonosti syöneeltä, mutta korottaa spontaanisti äänensä kuvatessaan maansa mahtia… Siinäpä sitten toiset kuuntelevat ja vaikenevat ihmeissään.

Ikävä kyllä, kansan nostattaminen rikollisen sortopolitiikan taakse on yleensä aivan helppo homma, tarvitsee vain provosoida naapurit sekaantumaan asiaan ja vastustamaan sitä julkisesti. Silloin loukattu isänmaallisuus nousee takajaloilleen ja vaatii hyvitystä. Eihän suvereenille valtiolle voi noin vain tulla sanelemaan ehtoja tai moitteita. Vilua ja nälkää voi kyllä kestää, mutta loukkauksia…

Aleksandr Herzen väittää, että Puolan kapinan aikaan 1860-luvun alussa mieliala Venäjällä oli sovinnollinen ja omatuntokin taisi kolkutella isovenäläistä imperialistia. Kaikki oli jo menossa hyvään suuntaan, mutta silloin eurooppalaiset vallat, Ranska etunenässä, alkoivat esittää asiassa omia näkemyksiään ja jopa uhkailla interventiolla.

Silloin pääsi helvetti valloilleen ja alkoi sovinistinen pedonulvonta, joka vaati Venäjää tekemään oman päänsä mukaan. Hirttäjä-Muravjovit ja Bergit (Puolan käskynhaltija, entinen Suomen kenraalikuvernööri) päästettiin valloilleen ja vaadittiin tekemään selvää jälkeä.

Herzenin kuvaus on kieltämättä lähinnä kaunokirjallinen, mutta olihan hän ainakin aikalaistodistaja. Venäläisen yhteiskunnan herkkyys ulkomailta tulevaan arvosteluun nähden oli jo sinänsä tosiasia, joka oli nähty esimerkiksi vuosien 1830-1831 Puolan kapinan aikana, jolloin itse Puškin oli sepittänyt runonsa Venäjän parjaajille. Siinä hän paheksui Europan sekaantumista ”slaavien perheasioihin”.

Itä on herkkä asia, vostok -delo tonkoje, sanovat venäläiset tarkoittaen ”omaa” itäänsä- Keski-Aasiaa ja Kaukasusta. Samaa voisi kyllä sanoa myös läntiselle Euroopalle ja Amerikalle asioinnista Venäjän ja sen imperiumin osien kanssa.

Nykyisen kriisin suhteen täytyy vain hämmästellä sitä, millä helppoudella se on päästetty eskaloitumaan aina ydinaseiden heristelyyn saakka. Asiaan on lännessäkin suhteuduttu kuin johonkin aivan tavanomaiseen poliittiseen ongelmaan.

Näyttää aivan siltä, kuin Venäjällä oltaisiin huumaantuneita siitä ajatuksesta, että heidän hallussaan on mahdollisuus tappaa ennennäkemätön määrä ihmisiä ja tuhota materiaalista hyvää kenenkään sitä voimatta estää. Sitä voi verrata humalaan ja siitä seuraava krapula voi olla ennenkuulumattoman paha.

Tuollaiselle pohjalle tuskin on mahdollista luoda sitä onnellista ja tasa-arvoista kansainyhteisöä, jota myös Putinin aikoinaan suuresti hehkuttama Euraasian liitto tarkoittaa. Päin vastoin, rosvomainen käytös karkottaa kaikki säädylliset ihmiset ja normaalit valtiot luotaan. Tämähän on jo nähty.

Oudoimpiin ilmiöihin nykyisessä tilanteessa kuuluu, että venäläiset sitkeästi kannattavat Putinin politiikkaa noin 65 prosentin tasolla. Luulenpa, että tähän liittyy paljon sitä irrationaalista masokismia, jota Bakunin aikoinaan luuli havaitsevansa preussilaisissa.

 Älymystön lunatic fringe luulee näkevänsä Venäjän historiallisena kutsumuksena imperialismin, joka toteuttaa joitakin ortodoksisen kristillisyyden periaatteita, vastakohtana lännen yhä hullummaksi käyvälle kulttuurille, joka jauhaa itseään hengiltä.

Valitettavasti vain Venäjän uskottavuus minkäänlaisten kunnioitettavien periaatteiden edustajana kansainvälisellä tai valtiollisella tasolla ei ole hääppönen. Euraasialainen ideologia on vain hatara savuverho, jota kukaan täysin normaalijärkinen ihminen tuskin ottaa tosissaan.

Ja kuten muuan valistusajattelija aikoinaan päätteli: edes Jumala ei voi olla vapaa siveyslaista. Niin eivät myöskään voi olla valtiot, olivatpa ne miten suvereeneja tahansa.

Ja kun niiden toimille ei ole tuota korkeampaa moraalista oikeutusta, jäävä jäljelle vain rosvojoukot, latrocinia…

Modernin maailman syntysijoilta

 

Mässäys ja muu paheellisuus

 

Guy de Maupassant,  Valitut novellit. Toimittanut ja suomentanut Reino Hakamies. Esipuheen kirjoittanut Rafael Koskimies. WSOY 1960, 328 s.

 

1800-luvulla suomalainen älymystö matkusti Pariisiin. Se ei juuri matkustanut Berliiniin, Pietarin tai Lontooseen. Mitäpä se Berliinissä olisi tehnyt? Paperinmakuista filosofiaa, kurjaa ruokaa ja moukkamaista käytöstä. Entäpä Pietariin? Kaupunki pullisteli imperiaalista pröystäilyä, univormuja ja kannuksia, mutta kulttuurisesti se korkeintaan vain heijasteli kalpeasti Pariisin lainavaloa. Lontoota taas hallitsivat bisnes ja tyhjänpäiväisten forsyte-tyyppien snobbailu. Pariisiin siis!

Totta puhuen Berliinissä tietenkin saattoi saada erinomaista savustettua Eisbeiniä Kirschin ja oluen kanssa ja saksalaisesta filosofiasta moni päihtyi enemmän kuin toiset viinistä. Pietarin kulttuuri oli hyvinkin omalaatuista sille, joka pääsi siihen sisään ja myös Lontoossa oli oma viehätyksensä. Olihan kaupunki sentään maailman suurin ja vieläpä globaalin imperiumin keskus.

Mutta emmehän me koskaan pääse minnekään, ellemme uskalla kärjistää ja yksinkertaistaa. Pariisi oli joka tapauksessa maailman modernisaation keskus, keihäänkärki. Sen erikoislaatu pohjautui epäilemättä teknisen kehityksen ohella valistuksen ja suuren vallankumouksen perintöön. Kolmannen tasavallan liepeillä leijaili taistelevan vapaamielisyyden henki, pyhä laïcité, niin sanoakseni, jota ranskalaiset yhä vaalivat.

Maallisuus ja antiklerikalismi olivat jo sinänsä kovia sanoja 1800-luvu jälkipuoliskolla, jolloin ihmiset hurmaantuivat Darwinista ja muista luonnontietelijöistä, jotka näyttivät todistavan ainakin sen, ettei kristinuskon väittämiin kannattanut suhtautua vakavasti.

Maallisuuteen liittyi aivan uudentyyppinen suvaitsevaisuus ihmisen maallisia tarpeita kohtaan ja jopa niiden korottaminen korkealle jalustalle. Niin sanottu siviiliavioliitto ja seksuaalisten tarpeiden hyväksyminen olennaiseksi osaksi ihmiselämää leimasivat koko Ranskan muun maailman silmissä kevytmielisyyden tyyssijaksi, jonne pyhiinvaeltajat saapuvat kaikkialta uutta ja modernia vapaamielisyyttä ihmettelemään.

Ne, jotka tunsivat asiat paremmin, kuten Aleksandr Herzen, todistivat puolestaan, että itse asiassa juuri ranskalaiset olivat vihoviimeisiä sovinnaisuuteensa jämähtäneitä poroporvareita ja että todellinen henkinen vapaus löytyi Venäjältä, mutta eihän tällaisilla asioilla ole koskaan ollut merkitystä ajan muodeille ja virtauksille.

Yhtä kaikki, seksuaalisuus (en sano seksi, sillä se olisi anakronistista) oli vain yksi niistä ihmisen maallisista tarpeista, jotka sekä perinnäisen katsomuksen mukaan että ihan oikeasti saattoivat viedä hänet tuhoon, siis synti, mikäli sille antoi vallan. Toinen kuolemansynti oli mässäys. Kuten raamatussa sanottiin, lihan himo, silmäin pyyntö ja elämän korskeus olivat niitä saatanan viettelyksiä, jotka vieroittivat ihmisen Jumalasta.

Ennen nyrkki pystyssä ja suu mytyssä himojamme vastaan sotaa käytiin ja rautaa kasvoi miehen mieleen, pohdiskeli myös Aleksis Kiven Sepeteus- kanttoori ja arveli nykyisen sukupolven käyneen veltoksi ja kelvottomaksi ja tanssivan halujensa pillin mukaan.

Toki myös Topias oli nuorena hairahtunut, olihan nuori mies aina olemukseltaan kuin hurjapäinen metsävuohi. Vähänkö ihmiset syntiin olivat langenneet aina hamasta paratiisista lähtien. Kuitenkaan ei vallitsevan kulttuurin eetos tätä hyväksynyt ja varmemmaksi vakuudeksi myös kirkko valvoi tapoja ja oli pannut Topiaksenkin maksamaan katontervausrahoja Eskon liian varhaisen syntymisen takia.

Mutta Pariisissa noudatettiin uutta uskoa, joka tunnusti velkansa sekä Venukselle että Bacchukselle ja vielä hieman muillekin ei-kristillisille jumaluuksille.

Guy de Maupassantin novellit 1800-luvun lopulta liittyvät tässä valikoimassa kaikki ainakin jollakin tavalla ruokaan. Jokaisessa novellissa, ellen erehdy, syödään ja useimmiten syödään jopa herkullinen ja hyvin runsas ateria.

Herkut vievät preussilaiset miehittäjät unten maille, prostituoitu Rasvapallon eväät ovat vähällä tehdä vaunujen kanssamatkustajat hulluiksi ja erääseen perheeseen pyydystetään vävypoikaa herkullisella aterialla. Preussilaisia taas herjataan kertomalla, etteivät ne syöneet muuta kuin perunaa ja sianlihaa ja taas vain sianlihaa ja perunaa ja olivat vielä siivottomiakin.

Tällaista kiinnostusta ruokaan ei juuri näe tätä vanhemmassa kirjallisuudessa, vaikka hurjiakin syömiskuvauksia tietysti kyllä riittää aina Rabelais’n hyperbolia myöten.

Mutta uudenlainen henkilöhahmo taitaa sentään olla eräässä novellissa esiintyvä maalaislääkäriksi ruvennut herra Marambot, joka on herkkusuu, herkuttelija. Itse asiassa Marambot sanoo novellissa, että kai nyt kaikki viisaat ihmiset ovat herkuttelijoita. Herkuttelijoita ollaan aivan samalla tavalla kuin taitelijoita, oppineita tai runoilijoita.

Makuaistia piti vaalia kuin silmää ja korvaa. Mikäli maku oli puutteellinen, oli asia verrattavissa kyvyttömyyteen ymmärtää taiteita: sellainen ihminen kuuluu siihen sairaitten, hyljeksittyjen ja narrien joukkoon, mistä meidän kansamme on muodostunut. Sellaisilla ihmisillä on tyhmä suu, niin kuin toisilla voi olla tyhmä järki…

Muistelin jostakin lukeneeni myös saksalaisen sananparren: Nur Dummköpfe sind keine Feinschmecker. Tarkistin asian ja huomasin että lentävä sananparsi oli kuin olikin peräisin juuri Maupassant’ lta ja vieläpä juuri tuosta novellista. Alkukielellä se kuuluu: ”Tu es donc gourmand ? — Parbleu ! Il n'y a que les imbéciles qui ne soient pas gourmands. On est gourmand comme on est artiste, comme on est instruit, comme on est poète. Le goût, mon cher, c'est un organe délicat, ...”

Maupassant siis käytti termiä gourmand, jota usein pidetään nimenomaan mässäystä tarkoittavana, kun taas valikoivampaa herkuttelijaa kutsutaan nimellä gourmet.

Tässäkin asiassa kaiketi määrä muuttuu. jossakin vaiheessa laaduksi. Ihminen, joka on hyvän ruoan ystävä ja tuntija, connaisseur, ei välttämättä suinkaan ole tolkuton mässääjä enempää kuin erotiikan aficionado on pidäkkeetön irstailija, jolta puuttuu tahtoa päästä irti putkesta, johon on kulloinkin joutunut.

Sanasta viis, asia tässä tärkeä on. Maupassantin Marambot käyttää paljon energiaa palvellakseen vatsaansa tai pikemmin kai kitalakeaan. Kananmunatkin hän hankkii itse ja syöttää kanansa tietyllä tavalla saadakseen herkullisimman tuloksen.

Lihan himo, silmäin pyyntö ja elämän korskeus eli siis halu pröystäillä ovat paheiden lähteitä, jotka ilmeisesti tiettyyn määrään saakka kasvaneina ja vapautuneina muuttuvat kuolemansynneiksi: mässäys, irstailu, koreilu ja ihmisten hyväksynnän etsintä.

Kaikki nämä on toki nykyään ainakin jossakin määrin korotettu hyveiksi ja nimenomaan niin suuressa määrin, että asia olisi vielä 150 vuotta sitten ollut skandaali. Toki ne ihmisiä hallitsivat, mutta eivät sen sijaan julkista tilaa.

Meidän päivinämme on seksi tietenkin parhaita myyntiartikkeleita eri muodoissaan. Se ei oikeastaan sinänsä maksa mitään, mutta sen myynnistä voidaan saada jopa miljardeja.

Mitä ruokaan tulee, gourmet-tuotteet ovat samanlainen tapa myydä eräässä mielessä tyhjää. Mikäli ihmisille saadaan myytyä mielikuva siitä, että heidän ostamansa aivan tyhjänpäiväinen annos on jotakin käsittämättömän hienoa, voidaan siitä helposti periä hinta, joka on monikymmenkertainen todellisiin kustannuksiin verrattuna.

Ja kun makuaisti on jokaisella ihmisille hieman erilainen, on mahdollista pelata paljon sillä oletuksella, että itse asiassa kyse on vain kyvystä erottaa hienoja ja erityisen nautittavia makuja. Kukapa kehtaisi tunnustaa, että suuren gourmet-kokin luomus itse asiassa hänen suussaan maistuu paljon tylsemmälle kuin hyvä keitetty peruna voin kera?

Mutta tässä mennään jo asiasta syrjään. Nykyihminen kokee olevansa luotu himojensa palvelijaksi ja monessa tapauksessa hän hymyssä suin maksaa sen, mitä huippuravintola häneltä pyytää. Ja ranskalaisen perinteen mukaan se pyytää paljon, koska tietää, että ruokaa arvostetaan tosiasiassa sen hinnan mukaan.