Venäläinen Helsinki

 

Kumpujen yöstä

 

Harry Halén, Vieraan väen organisaatioita, hallintokuntia, joukko-osastoja, yhdistyksiä, yrityksiä, kouluja ja omistuksia Helsingissä ja Viaporissa 1808-1918. Koonnut ja toimittanut Harry Halén. Unholan aitta 57, Helsinki 2022, 148 s.

 

Harry Halénin julkaisuista on tällä palstalla ollut aihetta kirjoittaa jo useasti (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=unholan+aitta ).

Uupumaton tutkija on yhä uudelleen kattanut lukijalle herkkupöydän, jonka antimista kelpaa itse kunkin poimia sitä, mitä sattuu tarvitsemaan. Nyt, kun sukututkimuksesta on tullut miljoonien harrastus ja historian elävöittäminen kiinnostaa yhä useampia, on tullut yhä tarpeellisemmaksi ottaa selville, missä konkreettisesti vaikutti tuo tai tämä organisaatio tai ihminen ja ketkä hoitelivat mitäkin virkaa tai tointa.

Vaivalloisen tutkimustyön voi tältä osin välttää, kun Halén on tehnyt sen toisten puolesta. Unholan aitan keltakantisissa kirjoissa on valtavasti sellaista tietoa, jota wikipedia ei tarjoa -tai ainakaan tähän saakka ei ole tarjonnut.

Useinkaan ei tule ajatelleeksi, että Helsingin suomalaisuus on aivan tuore ilmiö. Kaupunkihan sijaitsee vanhalla ruotsinkielisellä alueella ja vuodesta 1808 lähtien sen vieressä sijaitseva Viaporikin oli puhtaasti venäläinen linnoitus. Suomalaiset suonenkieliset olivat aluksi vielä pieni vähemmistö.

Vielä vuonna 1870 olivat Helsingin kieliryhmät seuraavanlaiset: ruotsi 18,304, suomi 8,298, venäjä 3,901, saksa 562, puola 288, lätti/liettua 153, tšeremissi/tšuvassi/syrjääni/votjakki 139, viro 82, tataari 47, tanska/norja 25, englanti 24, ranska 16, muu romaaninen kieli 3, unkari 1, saame 1, romani 1. Lisäksi 239 juutalaista ilmoitti äidinkielekseen heprean eikä siis jiddišiä.

Venäläiset hiipuivat sitten nopeasti yhä pienemmäksi vähemmistöksi, kun kaupunki kasvoi etenkin suomalaisen muuttovirran takia ja väkiluku tavoitti 100 000 jo vuosisadan vaihteessa. Sivumennen sanoen, venäläiset änkyräpatriootit vihoittelivat Helsingin venäläisille kauppiassuvuille siitä, että nämä yhä enemmän integroituivat ruotsinkieliseen ympäristöönsä.

Kirjassa luetellaan virastojen ja laitosten sijainnit, päälliköt ja yleensä jokunen vanhempi upseeri tai johtaja, joskus paljon enemmänkin. Mukana on myös muun muassa luettelo Helsingin merikalmistoon 1831-1852 haudatuista. Kyseessä on todennäköisesti Vallisaaressa sijainnut venäläinen hautausmaa.

Myös Taivallahdessa oli hautausmaa, jonka sijaintiakaan on enää vaikea huomata. Kuitenkin haudattujen määrät olivat joskus suuria, vuonna 1812 sotilassairaaloissa kuoli jopa yli 700 henkeä.

Venäläiset virastot ja instituutiot näyttäisivät äkkiä katsoen keskittyneen muutamaan, usein Venäjän valtion omistamaan paikkaan. Niinpä Kruununhaassa ja etenkin Liisankadun-Maneesikadun tuntumassa oli sekä monenmoista uskonnollista ja sotilaallista toimintaa. Esplanadilla oli Apollo-teatteri, johon Helmikuun vallankumouksen jälkeen sijoittuivat Matruusiklubi ja Matruusiyliopisto. Kaartinkaupungissa asettui Punanotkonkadulle useammassakin paikassa jo vaellellut Ohrana ja Antinkadun-Arkadiankadun suunnalla olivat Turun kasarmi, Aleksanterin lyseo (nykyinen eläinmuseo) ja paljon muuta.

Tietenkin sotilaskohteet olivat keskeisiä ja näkyviä venäläisiä laitoksia, Liisankadun kasarmi, Maneesikadun santarmimaneesi, Kasarmitorin kasarmi, joka aluksi oli Keisarillisen henkikaartin suomalaisen tarkk’ampujapataljoonan käytössä, Heikinkadun Turun kasarmi ja niin edelleen. Sotilassairaala eli nykyinen yliopiston Topelia toimi aikoinaan myös junkkarikouluna (myös junkkerikoulu, ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=unholasta+nostetut ).

Rakennuksilla on kohtalonsa ja tuskin mikään niistä palveli ajan mittaan vain yhtä käyttäjää. Jotkut käyttäjätkin saattoivat kadota jo ennen vallankumousta ja Suomen itsenäistymistä kuten kantonistikoulu ja junkkarikoulu.

Lyhytaikaisia olivat yleensä ne Helmikuun vallankumouksen tuotteet, joissa ajan vapaushenki, tai sanoisiko svaboodahenki ilmeni. Sellaisia olivat esimerkiksi monet vähemmistökansallisuuksien muodostamat yhdistykset. Myös uusia joukko-osastoja koottiin keräämällä samaa kansallisuutta tai uskontoa edustavat samaan yhteyteen.

Ukrainalaisuutta edustivat muun muassa Helsingin ukrainalainen hromada, Helsingin ukrainalainen organisaatio, (järjestö), Helsingin ukrainalainen keskus-rada ja pieni rada, Helsingin ukrainalainen toverikunta Prosvita ynnä muuta.

Ukrainalainen joukko-osasto oli ainakin vuonna 1917 koottu Viaporin innoitustykistön erillinen ukrainalainen komppania. Vastaavalla tavalla oli muodostettu myös Puolalainen raskas tykistöosasto. Oli myös Helsingin puolalainen yhdistys. Helsingin puolalainen koulukin perustettiin vuonna 1917 ja katosi sen jälkeen.

Myös valkovenäläisillä oli oma järjestönsä ja tšuvasseillakin oma järjestelykomitea. Muslimeilla oli Helsingin islamilainen sotilaskomitea ja Helsingin muslimien toimeenpaneva komitea.

Tietyissä taloissa, kuten Bulevardi21/Albertinkatu 25 oli paljonkin erilaista venäläistä toimintaa insinööriklubista ja Volna-lehden toimituksesta Itämeren laivaston vastavakoiluosastoon. Tämän talonhan Neuvostoliiton ilmavoimat sitten vuonna 1939 tuhosivat vorošilovilaisella iskulla.

Kenraalikuvernöörinvirasto sijaitsi nykyisessä ”Smolnassa”, mutta sen kanslia näyttää vaellelleen aika lailla. Kuten monessa muussakin kohden, tekijä tarjoa pitkän luettelon virastojen työntekijöistä.

Niitä pintapuolisesti silmäillessä näyttää siltä, että ns. suomenmaalaisissa linjarykmenteissä oli kuin olikin aika lailla suomalaisperäisiä upseereita, vaikka nuo joukko-osastot olivat muuten aivan venäläisiä.

Saksalaisuus on toinen asia, joka pistää silmään. Tunnettua on, että korkeammassa upseeristossa ja virkakunnassa heitä oli suhteettoman paljon. Kuitenkaan oli tuskin sattuma, ettei esimerkiksi Suomeen, jossa kenraalikuvernöörit asuivat vuodesta 1855 lähtien, lähetetty juuri ketään venäläisnimistä kenraalikuvernööriä. Eiväthän suomalaiset olisi osanneet ummikkovenäläisten kanssa edes keskustella, kuten sitten Bobrikov sai huomata.

Aiemmistakin kenraalikuvernööreistä tosivenäläiseksi usein mainittu Zakrevski oli puolalainen eikä osannut puolan ja venäjän lisäksi muita kieliä.

Oma lukunsa ovat vuoden 1917 tapahtumiin liittyvät instituutiot, joiden nimissäkin haisee jo aikakauden henki. Ajatelkaamme vaikkapa anarkistiklubia, joka majoittui Katajanokan kasinolle tai Helsingin työtätekevän intelligentsijan yhdistystä. Myös sellainen lafka kuin Helsingin vallankumouksellinen terroristijoukkko (Kalliolinnantie 16) kertoo jotakin ajasta, jolloin kymmeniä upseereita teurastettiin Helsingin kaduille ja laivoihin.

Toki väkivaltaa pyrittiin myös sääntelemään. Samassa Kalliolinnantien osoitteessa oli myös Helsingin kansantuomioistuin ja muitakin oikeusistuimia löytyi.

Luettelo venäläisistä kadunnimistä on hyödyllinen, sillä aina ei suinkaan tyydytty pelkkään translitterointiin tai kääntämiseen. Sitä paitsi nimet ovat usein muuttuneet: entinen Kulnevinkatu on nykyinen Dunckerinkatu ja Näkinkuja taas oli aikoinaan venäjäksi Nekkinski pereulok.

Keisarillisten majesteettien ja korkeuksien kadunnimien muuttuminenhan onkin yleistä tietoa. Elisabetista (Jelizaveta) tuli herttaisen kotoinen Liisa, Mihailista Mikko ja niin edelleen.

Tässäpä aineistoa sille, joka haluaa järjestää vaikkapa opaskierroksen venäläiseen Helsinkiin. Juuri tällä hetkellä asia ei tunnut erityisen kiehtovalta.

Meillä ja heillä.

 

Kieli ja mieli

 

Pertti Torstila mainitsee kirjassaan Komennus Budapestiin, että unkarilaisten oli vaikea käsittää sitä, etteivät suomenruotsalaiset ole ”ruotsalaisia” samassa mielessä, kuin he ajattelevat naapurimaissa olevien unkarilaisten olevan. He eivät toisin sanoen ole maassamme kansallinen vähemmistö, vaan suomalaisia, joiden äidinkielen asema toisena kansalliskielenä on turvattu perustuslaissa.

Ei tämä asia olekaan helppo käsittää, ja sitä voi pitää yhtenä maamme erikoisuutena, jota ei voi ymmärtää ilman historiallisen taustan tuntemista. Ei se välttämättä myöskään ilman muuta päde ajasta aikaan.

Myös Venäjällä kieltäydytään itsepintaisesti tunnustamasta sellaista mahdollisuutta, että äidinkieleltään ruotsalainen maamme kansalainen ei olisikaan ”ruotsalainen” vaan ruotsinkielinen suomalainen.

Venäjällä, joka on jo kauan ollut monikansallinen valtio, многонациональная страна eli Vielvökerreich, on tapana ryhmitellä toiskieliset (inorodtsy, oikeastaan toisrotuiset) kukin omaan kansallisuuteensa kielen perusteella ja samaa ajattelua noudatetaan myös muista maista puhuttaessa.

Niinpä saamme lukea, että esimerkiksi Mannerheim oli ruotsalainen (šved, tai mahdollisesti suomalainen ruotsalainen, finski šved), mutta suomalaisena häntä ei pidetä. Toki myös Suomen ruotsalaisilla ajatellaan olevan Suomen kansalaisuus, mutta suomalaiseen kansakuntaan нация he eivät kuulu.

Suomenruotsalaiset tai siis Suomen ruotsinkieliset identifioituvat kuitenkin tällä hetkellä -kuten aiemminkin- nimenomaan Suomen valtioon ja sen historiaan eivätkä suinkaan katso kaipaavansa Ruotsin suojelusta diasporaryhmänä.

Mutta ei tämäkään mikään itsestäänselvyys ole enempää, kuin se välttämättä on ikuinen tosiasia. Krimin sodan aikana Ruotsi tai ainakin sen kuningas oli varsin kiinnostunut ajatuksesta saada ruotsinkielinen Suomi takaisin ja kieliriitojen aikana Ruotsi osoitti myös merkittävää kiinnostusta suomenruotsalaisten kohtelua kohtaan. Mikäli sitten ajatellaan erikseen Ahvenanmaata, ei sen suomalainen identiteetti ainakaan vahva ole, mikäli siitä yleensä voi puhua.

Mutta nimenomaan Suomen ruotsinkielinen sivistyneistö oli myös avainasemassa silloin, kun alettiin puuhata suomenkielisyydelle ja suomenkielisille oikeuksia yhteiskunnassa. Kansallisrunoilijamme Runeberg kirjoitti kansallisiksi symboleiksi nousseet runonsa ruotsiksi, Snellman perusteli Suomalaisen kulttuurin ja valtion tarpeellisuuden ruotsiksi ja niin edelleen ja niin edelleen.

1800-luvulla tulikin tavaksi erottaa toisistaan ruotsinkielisyys ja ruotsinmielisyys. Jälkimmäinen tarkoitti omien ryhmäetujen ajamista enemmistön kustannuksella ja välinpitämättömyyttä suuren suomalaisen enemmistön asemasta, edellinen taas korosti kansakunnan valtaenemmistön oikeuksia ja pyrki sen aseman parantamiseen, sekä kielellisessä suhteessa että muuten. Molemmat ryhmät olivat aluksi enimmäkseen ruotsinkielisiä.

Kuten tunnettua, venäläinen valtiovalta asettui tukemaan suomalaisuusliikettä ja teki sen sangen tehokkaasti. Vuoden 1863 kielimanifesti oli mahtava keisarillinen armonosoitus suomenkieliselle suomalaisuudelle ja lisää seurasi matkan varrella.

Ideana oli tietenkin ruotsalaisuuden ja siis Ruotsin vaikutuksen eliminointi suomalaisuuden avulla. Viime kädessä voiton perisi venäläisyys.

Slavofiilien piirissä pohdittiin Venäjän vähemmistökansojen asemaa ja merkitystä. Tunnettu slavofiili Nikolai Danilevski katsoi, että vain muutamat kansat, kuten venäläiset, kykenivät muodostamaan omia kulttuurihistoriallisia tyyppejä. Toiset taas eivät siihen kyenneet, mutta saattoivat kyllä palvella venäläisyyden asiaa historiassa ns. etnografisena materiaalina.

Tällaisiin aineksiin kuuluivat suomalaiset kansat. Nehän eivät koskaan olleet muodostaneet valtioita, mikä osoitti, ettei niillä ollut siihen tarvittavaa kykyä. Niinpä niiden kohtalona oli palvella jotakin toista kansallisuutta, suomalaisten kohdalla siis joko Venäjää tai Ruotsia. He toimivat kulttuuria luovan kansan etnografisena materiaalina.

Pienenä maana Ruotsi ei olisi voinut sallia suomalaisuuden kehittyvän vapaasti, vaan olisi pyrkinyt pakkoruotsalaistamaan suomalaisensa. Jättimäisellä Venäjällä oli sen sijaan varaa sallia suomalaisilleen ns. etnografinen itsenäisyys. Valtiollista itsenäisyyttä he eivät tietenkään edes tarvinneet, koska heillä ei ollut siihen edellytyksiä.

Danilevskin ajatuksia myötäili tunnettu toinen slavofiili, Gilferding, joka saksalaisesta nimestään huolimatta oli aito suurvenäläinen sovinisti.

Ajatukset suomalaisten kyvyttömyydestä muodostaa valtiota on nähtävä oman aikansa taustaa vasten. Eivät ne olleet poikkeuksellisen radikaaleja tai vihamielisiä. Argumentit, joille nyt voimme nauraa, olivat tuolloisessa ympäristössä paljon vakuuttavampia.

Mutta mielipiteistä ja teorioista viis. Käytännön politiikka oli se, jolla oli todellista merkitystä kansojen kohtaloille. Venäjä on tarjonnut aikoinaan elinmahdollisuudet miljoonille saksalaisille, näistä suuri osa kuului balttilaiseen aateliin ja kohosi monikansallisen valtakunnan huippupaikoille. Esimerkiksi armeijassa saksalaisuus oli hyvin laajasti edustettuna.

Monessa tapauksessa noista ”keisarin uskollisista saksalaisista” olisi voinut puhua saksankielisinä venäläisinä, mutta huolimatta heidän usein jopa täydellisestä kielitaidostaan he jäivät venäläisten silmissä aina ”saksalaisiksi”. Kun Saksa sitten vuonna 1871 yhdistyi, tuli Venäjällä tavaksi puhua siitä, että saksalaisten ”suuri isänmaa” oli Saksa, Das grosse Vaterland, eikä Venäjä.

Epäluulo kaikkia toissukuisia (inorodtsy) kohtaan kasvoi Venäjällä 1800-luvun lopulla. Ensimmäisen maailmansodan alkaessa nähtiin Pietarissa saksalaisvastaisia mellakoita ja vandalismia. Kun sodassa tuli tappioita, löytyi saksalaisuus helposti selittäjäksi.

 Toisen maailmansodan aikana saksalaisia -ja suomalaisia- kohdeltiin jo sitten suorastaan a priori vihollisina. Jo ennen sotaa oli tehty suomalaistenkin keskuudessa laajaa etnistä puhdistusta, jonka uhreja muuan tunnettu suuri projekti parhaillaan tutkii.

Paradoksaalisesti se oppi, joka selitti ihmisen luokka-aseman olevan primäärinen asia ja kansallisuuden, rodun ja vastaavien seikkojen olevan aivan toissijaisia, toimeenpani historian suurimpiin kuuluvia terrorikampanjoita juuri kansallisuuden perusteella, Kaukoidästä Ukrainaan ja Jäämeren rannalta Mustalle merelle.

Myös toisen maailmansodan jälkeen tehdyt etniset puhdistukset olivat aivan summittaisia ja tehtiin henkilöiden todelliseen identiteettiin katsomatta äidinkielen perusteella. Puhdistusten vaikutusta ovat tavallaan viimeistelleet ns. paluumuutot Venäjältä, josta takaisin ”kotiin” on saapunut jopa vuosisatoja tuossa maassa asuneiden sukujen vesoja.

Myös Venäjälle on Neuvostoliiton hajottua saapunut miljoonittain entisissä neuvostotasavalloissa asuneita. Tällainen kieleen pohjautuva kansallisuusajattelu näyttää olevan sääntönä useimmissa maissa ja sellaista on noudatettu myös ns. etnisissä puhdistuksissa ja se taitaakin yleisesti ottaen perustua realismiin, ei kuitenkaan välttämättä yksilöiden kohdalla.

Venäläiset vähemmistöt näyttävät useinkin olevan taipuvaisia ajattelemaan olevansa ennen muuta venäläisiä ja sen vuoksi myös tuon ”suuren isänmaan” ainakin henkisiä kansalaisia ja siten myös usein sen noudattaman politiikan kannattajia.

Kansallisuuden poliittisen merkityksen kuviteltiin 1900-luvun lopun Länsi-Euroopassa jo olevan hiipumassa ja näin asia olikin hyvinvoivissa maissa. Neuvostoliiton ja Jugoslavian hajoamisen jälkeiset tapahtumat osoittivat sitten yllättäen jotakin muuta.

Meillä Suomessa oli kieliriitaa vielä ennen sotia, mutta niiden jälkeen on kielirauha vallinnut eikä kenellekään pälkähtäisi mieleen ajatella esim. suomen ruotsinkielisten paluumuuttoa Ruotsiin.

 Käytännössä ruotsinkielisten kulttuuriset oikeudet ovat niin suuret, että moni pitää niitä epäoikeudenmukaisina. Kannattaa kuitenkin miettiä, mikä arvo on kansallisuussovulla tässä maailmassa, jossa juuri tämä kysymys on jälleen kerran johtanut mielettömiin seurauksiin.

Ukrainassakin kysymys ukrainankielisyydestä ja -mielisyydestä on hyvin kiinnostava. Kuten tunnettua, itsenäisen Ukrainan alkuaikoina ei edes maan päämies (Leonid Kutšma) osannut puhua kunnolla ukrainaa. Kieltä tärkeämpää oli kuitenkin varmasti ”mieli”. Jako meikäläisiin ja heikäläisiin äidinkielen perusteella olisi ollut  yhtä absurdia kuin aikoinaan Suomessakin.

Nyt näyttää Ukrainassa niin ukrainankielisyys kuin myös -mielisyys valtavasti lisääntyneen. Yhä useammat ilmoittavat sen äidinkielekseen venäjän sijasta. Osaavatko he sitä todella, on kysymys erikseen. Putinin karkea väkivaltapolitiikka on tuottanut vastavaikutuksen.

Meneillään olevan sodan päättämiseksi pitäisi kansallisuuskysymys saada hoidettua tavalla, joka tyydyttää useimpia niitä ihmisiä, joiden elämää se suoranaisesti koskee. Ensimmäisen maailmansodan päätteeksi solmituissa rauhoissa loukattiin kansallisuusperiaatetta poikkeuksellisen törkeästi, vaikka oli luvattu nimenomaan sen kunnioittamista.

Se tie vei uuteen sotaa, jonka päätteeksi kansallisuusongelmat hoidettiin valtavilla etnisillä puhdistuksilla. Sellaisia näyttää moni haluavan myös Ukrainaan. Silloin on joka tapauksessa otettava huomioon, etteivät venäjänkielisyys ja Venäjän-mielisyys useinkaan ole samoja asioita.

Asioiden hoitaminen oikeutta ja kohtuutta loukkaamatta ei ole helppoa. Siihen kuitenkin olisi pyrittävä. Suomen kokemuksia kansallisuuskysymyksen ratkaisemisesta ei voi suoraan siirtää Ukrainaan, mutta kukaties niistä jotakin opiksi otettavaa voisi olla myös siellä.

Muuan aikamme erikoisuus

 

Kriittisyyden vaikeus

 

Kriittisyys on sivistyneelle ihmiselle välttämätön ominaisuus. Se ei kuitenkaan ole niin helppo asia, kuin kriittisyyttään toitottavista tiedotusvälineistä voisi päätellä.

Kriittisyys ei tarkoita jonkin asian vieroksumista, vihaamista tai parjaamista tai näiden yhdistelmää. Se tarkoittaa tutkivaa suhtautumista asiaan, sen pohdiskelemista, onko kyseessä oleva asiain tila hyvä vai vähemmän hyvä, onko se kukaties joissakin oloissa paras mahdollinen tai peräti ainoa mahdollinen ja mitä ja millaisia vaihtoehtoja sillä voisi olla. 

Asioiden suhteuttaminen on kaiken Α ja Ω. Ilman sitä päästään helposti aivan mielettömiin johtopäätöksiin. Tämä kyvyttömyys saattaa ilmetä nykyisyydessä, kun vaikkapa uskotaan Suomen hiilidioksidipäästöjen rajoittamisella saatavan jotakin merkittävää aikaan ilmaston lämpenemisen estämiseksi. Prosentit ja promilletkin menevät tässä iloisesti sekaisin. Historiankäsityksissä tolkuttomuudet ovat sitäkin suurempia.

Kun asioita ei aseteta yhteyksiinsä, saadaan etevä valtioviisaus näyttämään rikokselta, suhteellinen hyvinvointi kurjalta orjuudelta ja tasa-arvo ankealta sortojärjestelmältä.

Aikoinaan ns. kulttuurivallankumouksen vuosina muotiin tuli nimittää kriittisyydeksi kaikkea negatiivista suhtautumista oleviin oloihin, noudatettuun politiikkaan, herroihin, rouviin, valkoisiin miehiin ja niin edelleen. Samaan aikaan tuota negatiivisuutta alettiin pitää huomattavana älyllisenä suorituksena ainakin omissa piireissä. Asiaa kuvaa mainiosti Simo Salmisen Rotestilaulu:

 Se se vaan on sillä lailla

että tässäkin maassa on niin paljon mälsää,

ei sitä edes tartte kavereilta kysellä,

kun vaan viittii vähänkin tsiikata ympärilleen…

 

Kuten huomamme, Simo halusi tässä riisua gloorian niiltä ns. älyköiltä, jotka esittivät suurena intellektuaalisena saavutuksenaan sen, että pitivät tämän maan oloja ihan p*skoina. Kyllä hän sen asian ihan itsekin ymmärsi. Liksatkin olivat nyt sellaiset, että nälkä oli vieraana joka päivä, aina muutaman tunnin välein. Mikseivät asiat voisi olla paremmin esim. muijan työtilaisuuksien kannalta?

No, tätä samaa rotestilauluahan me nyt saamme joka päivä kuulla taas tuutin täydeltä ja äänessä ovat yleensä sellaiset tahot, joiden mielestä koko maamme historia on kunniaton, sen nykyisyys surkea ja tulevaisuuden kauhujen tarkastelu olisi niin ankeaa, etteivät siihen enää normaalit kiroukset ja inhon osoitukset riitä.

Tämähän on toki aivan sallittu, joskaan ei mitenkään fiksu lähtökohta. Se on luonteva ihmiselle, jonka sisäistä maailmaa hallitsevat suuri ankeus, kauna ja viha ja niiden ohella taipumus historiattomuuteen eli radikalismiin.

Yleensä nämä älyköt jollakin tavoin perustelevatkin näkemyksiään ja vertailua varten heillä on etenkin takavuosina ollut käytössään mielikuvituskuva jonkinlaisesta anti-Suomesta eli maasta, jossa asiat ovat ihan oikeasti aivan päinvastoin ja siis mitä järjellisimmin järjestettyjä ja loistavaa tulevaisuutta valmistelevia.

Tällainen anti-Suomi oli aikoinaan monelle Neuvostoliitto. Sen hillitön omakehu ja häikäilemätön valehtelu otettiin tietyillä tahoilla aivan täydestä. Siinä se oli maa, jota meidän k*sipäiset herramme olivat aina kohdelleet väärin, siitä valehdelleet ja sortaneet sen puolustajia.

Moni uskoi aikoinaan Petroskoin radion valheita ja houkutuksia ja suorastaan matkusti ihannemaahan kokemaan sen oloja käytännössä. Niskalaukaus tuli useamman kuin kymmentuhannen osaksi.

Juuri nyt on tai ainakin oli Suomeenkin saapumassa ns. woketus, jota typeristön eturintama heti sen synnyttyä kiiruhti kannattamaan ja ilmoittautui siihen Senaatintorilla makaamalla rähmällään kylmällä kiveyksellä. Siitä ei sen enempää.

Mutta nuo makailijat ovat vain osa sitä niin sanoakseni tosiasiakriittistä joukkoa, joka pitää tärkeänä myös hyökätä maamme -ja jokaisen muunkin eurooppalaisen maan- historiaa vastaan aivan tietyssä hengessä.

Historiaa voidaan aina haluttaessa tarkastella myös sorron ja alistamisen historiana. Ei ole koskaan ollut sellaista maailmanhallitusta ja yhteiskuntajärjestelmää, joka olisi toiminut absoluuttisen oikeudenmukaisuuden normien mukaisesti. Itse asiassa riisto on joskus ollut hyvinkin kovaa ja ihmisiä on jopa uhrattu järjettömästi ja epäoikeudenmukaisesti, etenkin utopiaan pyrittäessä.

Kun me vertaamme tuota puutteellista menneisyyttä kehittelemäämme ihannekuvaan, tekee tietenkin mieli tuomita moinen sikamaisuus. Kriittisyys eli järki, mikäli sitä on käytettävissä, pakottaa kuitenkin kysymään, millaisia vaihtoehtoja oli joskus todella ollut olemassa ja mitä niiden noudattamisesta olisi voinut seurata.

Toimivan maailmanhallituksen puuttuessa useimpien ihmisten on ollut pakko kuulua jonkin valtion, siis esivallan alaisuuteen. Sellaiset taas ovat kansojen konsertissa yleensä tavoitelleet kuviteltua etuaan ja maksattaneet kunnianhimonsa kansalaisillaan. Elämä on ollut kovaa, eikä vain tuon tai tämän valtion politiikan takia. Koko vallitseva systeemi jätti vähän vaihtoehtoja. Toinen ja ehkä vielä paljon pahempi herruus oli eteismatoksi heittäytyvän valtion kohtalona.

Miten kauheaa olikaan kuulua Ruotsin valtakuntaan ja menettää valtava määrä miehiä sen suurvaltasodissa! Naistenkaan olot eivät olleet hääppöiset ja rikkaudet kerääntyivät muutamien mahtisukujen rosvottaviksi.

Eikö meidän ole syytä kirota tuo kausi historiassamme ja puhua hurrista vain hammasta purren? Kuka korvaa kansallemme sen uhraukset ja kärsimykset?

Kriittinen, siis oikeasti kriittinen tarkastelija joutuu kuitenkin pakosta tekemään vastakysymyksen: mikä olisi ollut, siis voinut olla vaihtoehto? Vastaus on tietenkin selvä: Venäjä.

Vanhana russofiilinä ymmärrän Venäjän kansan ja venäläisen kulttuurin hyviä puolia, joista todella pidän. Suomen kansan suuri enemmistö oli kuitenkin aikoinaan talonpoikia, joille Venäjän valta ei mitään hyvää tarjonnut. Se olisi merkinnyt useinkin alentamista lähes elukan asemaan.

Oikeusvaltio oli myös meillä Ruotsin valtakunnassa vielä kauan kovin kehittymätön, ainakin nykyajan mittapuiden mukaan, mutta Venäjällä siitä ei voinut 1700-luvulla edes puhua. Tilanherran mielivalta ja rajoittamaton jopa 35 vuoden palvelus armeijassa oli laadullisesti toista kuin kotiolot Suomessa, jotka olivat niukat ja ankarat, mutta sentään omat ja siedettävämmät. Myös lain mukaan pyrittiin meillä elämään.

Toki Venäjän vallan kausi sitten toteuduttuaan 1800-luvulla oli Suomessa itse asiassa paljonkin parempi talonpojan näkökulmasta kuin se entinen Ruotsin vallan kausi (ja yhteisen kansan elämä oli yleensä parempaa, kuin muualla Venäjän valtakunnassa), mutta se selittyy sillä, ettei Suomea liitettykään Venäjän provinssiksi. Siitä taas oli paljolta kiittäminen sitä vastarintaa, jota suomalaiset, eikä vähiten talonpojat tekivät valloitussodan aikana. Lepyttelypolitiikka ostettiin osittain myös yhteisen kansan uhrauksilla.

Mutta kukaties me olimmekin riistäjiä joka sorkka? Tervaa ja puuta myytiin imperialismia ja kolonialismia toteuttavien laivastojen tarpeisiin, muutama miesoletettu toimi myös konemestarina tai kipparina peräti Kongo-joella. Ambomaalla maanmiehemme opettivat alkuasukkaita lukemaan ja siten osallistuivat heidän perinteisen kulttuurinsa tuhoamiseen…

Mutta tämä on jo liian primitiivistä, että siitä viitsisi enää sanoa mitään. Olemme tainneet siirtyä aikakauteen, jossa valitsevana ei enää ole edes normaali älyllinen vetelyys, vaan suorastaan taisteleva epäkriittisyys, joka ylpeilee julistamiensa tolkuttomuuksien asteella. Se on tila, jolle ei enää pääse normaalilla tyhmyydellä, paradoksaalisesti näyttää siltä, että siihen vaaditaan korkeakoulutusta.