torstai 13. toukokuuta 2021

Muuan tragedia

 

Eräänlaiset jatkot

 

HS-teema. Nro 2/2021. Jatkosota. 99 s.

 

Näinä eurooppalaistumisen ja amerikkalaistumisen suurina päivinä olisi kiva tietää, miten maassamme mielletään sen historian suuret ja kohtalokkaat käännekohdat.

Onhan meillä aina silloin tällöin ilmestynyt tutkimuksia, joissa näitäkin asioita on käsitelty, mutta jotenkin sitä jää aina kaipaamaan vielä syvällisempää asian käsittelyä. Eri kansalaispiireissä asiat aivan ilmeisesti käsitetään eri tavoin ja juuri näitä eroja ja kaikkea sitä, mitä niihin liittyy, tekisi mieli ymmärtää.

Varmaankin myös sodan aikana moni olisi halunnut tietää mahdollisimman tarkoin, mitä eri kansankerroksissa mistäkin asiasta ajateltiin.

Tätä muuten tutkittiinkin koko ajan. Mielialatarkkailun verkostot olivat varsin laajat ja monipuoliset ja tuottivat tietoa myös toisinajattelevien asenteista ja niihin vaikuttavista seikoista. Jatkuvaa muutostahan sodan ajan mielialoissa tapahtui. Tietoon tuli yhä uudenlaisia asioita, sensuurista huolimatta. Vihollisen radio-ohjelmien kuunteluakaan ei meillä estetty. Vihollisen asiaa ajoivat myös BBC ja omalla tavallaan jopa Ruotsi. Sillä oli merkitystä.

Tämä kirjanen jatkosodasta ei sellaisenaan ole mikään suora todiste suomalaisten mielialoista muuten, kuin Ilta-Sanomien/Helsingin Sanomien toimituksentietyn osan kannalta. Kuitenkin myös se on omalla tavallaan tärkeää. Onhan tänä päivänä julkaistu kirjanen tietenkin toisenlainen kuin esimerkiksi 50 vuotta sitten julkaistut teokset ja arvattavasti se eroaa myös niistä, joita julkaistaan 50 vuoden kuluttua.

Lyhyesti sanoen, ei tämä kirjanen sen hullumpi ole. Journalistisin keinoin siinä yritellään aina välillä nostaa historiasta esille jotakin yllättävää, kuohuttavaa ja ties millä tavalla muodikasta ja kirjoittajan mielestä tärkeää. Kuitenkin siinä on myös Teemu Keskisarjan artikkeli, joka panee asiat normaaliin järjestykseen. Yritykset vääntää koko asia uusille urille ovat pelkästään haukotuttavia, tuumii Keskisarja pistämättömään tapaansa.

Toinen kirjasen ansio on petroskolaisen tutkijan haastattelu. Luulen, että se on suomalaiselle lukijalle tämän vihkosen suurin yllätys. Venäjä kun näet ei vieläkään ole Neuvostoliitto, eivätkä siellä toimivat tutkijat saa käskyjä ja kieltoja mistään puolue-elimestä. Niin sanotut turvallisuuspalvelut ilmeisesti kyllä ohjaavat eräiden henkisten prostituoitujen toimintaa, mutta vapaallekin tutkimukselle on yhä tilaa ja se antaa toivoa.

Tosiasia tietenkin on, että tämänkin kirjasen lukijoista vain osa yhtyy Keskisarjan tervejärkisyyteen. Vaikka sota on sadan vuoden päässä, on sillä yhä tärkeä merkitys monen suvun elämässä että toisaalta myös monen aikaansa seuraavan identiteettisoturin itseymmärryksen kannalta.

Suomihan oli sodassa aivan väärällä puolella sen mielestä, joka nyt on ryhtynyt henkiseksi amerikkalaiseksi. Sellaiselle henkilölle saattaakin olla suurin ongelma sen ymmärtäminen, että USA sentään lähes viimeiseen saakka säilytti diplomaattisuhteet Suomen, tämän ”Saksan liittolaisen” kanssa.

Niille, jotka isoavat ja janoavat maamme itsenäisyyden pikaista luovuttamista joidenkin Hyvien Voimien käyttöön, tuntuu varmasti myös masentavalta ajatella, että sota-ajan hallitus ajoi yksisilmäisesti vain Suomen etua, vaikka myös Länsi-Euroopan ja sen edustamien hyvien voimien etu olisi kipeästi kaivannut myös meidän tukeamme.

No, yhtä kaikki, maamme siviiliväestö säilyi sodan tuhoilta, mukaan lukien nälänhädältä paremmin kuin minkään toisen, edes jossakin määrin vertailukelpoisen sotaan osallistuneen maan. Hinnan tästä maksoivat nuoret miehet ja siis tosiaankin miehet, joita maamme menetti suhteellisestikin arvioiden erittäin paljon.

Mutta tiesimmekö me, millaista politiikkaa Saksa itse asiassa oli ajamassa? Mikäli tiesimme, eikö sen olisi pitänyt johtaa ehdottomaan kieltäytymiseen koko asian tukemisesta?

Itse asiassa me emme tienneet eivätkä tienneet saksalaisetkaan. Kun sodan jälkeen saksalaisille upseereille näytettiin elokuvia vallatuista keskitysleireistä, kieltäytyivät monet lainkaan uskomasta asiaa. Liittoutuneet äänittivät näitä paljastuksia koskevat keskustelut ja olen tälläkin palstalla niitä kosketellut.

Mutta tietäminen ja tietäminen ovat kaksi eri asiaa. Voidaan myös sanoa, että kaikki osapuolet tiesivät. Tiesivät nimittäin siinä mielessä, että heille eli joillekin piireille oli tarjottu tietoa. Sen soveltaminen olikin sitten kysymys erikseen.

Ranskan vastarintaliike luovutti esimerkiksi liittoutuneille tietoa siitä, mitä Auschwitzissa ja muissa tuhoamisleireissä tapahtui, mutta se ei johtanut yhtään mihinkään.

Olisi voinut luulla, että sen johdosta olisi aloitettu valtava kampanja ihmiskunnan historian suurimpiin kuuluvan rikoksen lopettamiseksi ja rankaisemiseksi, mutta ei. Liittoutuneiden propagandassa ei puhuttu juutalaisten massamurhista mitään.

Kysymys lienee ollut asian uskottavuudesta. Jokainen sotaakäyvän maan asukas ymmärsi, että sodan osapuolet vääntelevät totuutta mielensä mukaan ja omaksi hyväkseen. Sen vuoksi pyrittiin yleensä pitämään propagandan väitteet niin lähellä uskottavuutta kuin mahdollista. Vain Neuvostoliiton propagandistit tekivät tässä suhteessa poikkeuksen.

Niin sanotun holokaustin nostaminen sotapropagandan keskiöön -törkeytensä takia se ei olisi muualla voinut sijaitakaan- olisi luultavasti vienyt suuren osan koko liittoutuneiden propagandan uskottavuudelta. Niinpä valittiin se tie, ettei asioista muka edes tiedetty.

Sodan jälkeen ja jo vähän ennen sen loppua niistä sitten kyllä tiedettiin ja se johti jossakin mielessä koko sodan näkemiseen uudessa valossa, mutta ei vielä välittömästi.

Sodan aikana ja heti sen jälkeen kaiken keskipisteenä olivat yhä vielä ne miljoonat sotilaat, jotka asetettiin rintamilla hengenvaaraan ja lisäksi myös kymmenet ja sadat miljoonat siviilit, joiden henkiin jääminen ja ihmisarvoinen elämä oli yritettävä turvata. Vasta sen jälkeen tulivat eri osapuolten tekemät rikokset, joiden melkoisesta osasta tietenkinkin katsottiin myös sodan jälkeen sopivaksi vaieta, johtuen siitä, että ne olivat voittajien tekemiä.

Sana holokausti tuli ihmiskunnan tietoisuuteen vasta vuonna 1978 samannimisen Hollywood-filmin ansiosta.

Toki tästä aihepiiristä oli tehty jo moniakin filmejä puhumattakaan kirjoitetuista kirjoista, mutta vasta nyt otettiin käyttöön tuo, sinänsä aivan mieletön sana kuvaamaan sitä kansanmurhaa, jota toisen maailmansodan aikana oli suoritettu.

Itse asiassa on aika outoa, että tällainen filmi saatiin Hollywoodin vahvasti juutalaisen filmiteollisuuden taholta valmiiksi vasta nyt. Sen jälkivaikutus on joka tapauksessa ollut niin suuri, että tekisi suorastaan mieli sanoa sen paradoksaalisesti muokanneen mielipiteitä enemmän kuin itse nuo toisen maailmansodan aikuiset tapahtumat.

Elämme nyt sellaista aikakautta, jolloin suurelle osalle amerikkalaisia ja länsieurooppalaisia toisen maailmansodan keskipisteeksi on muodostunut nimenomaan holokausti. Kuten voimme todeta, omakaan maamme ei ole jäänyt kehityksestä osattomaksi.

Tässä on kuitenkin kyseessä myöhempi projektio, jota ei kannata yrittää sijoittaa sadan vuoden takaisiin tapahtumiin. Suomi ei todellakaan ryhtynyt sotaan holokaustin suorittamiseksi eikä myöskään käynyt sotaa sen tukemiseksi.

Asia on hyvin yksinkertainen ja jopa niin yksinkertainen, että sen ymmärtäminen mahtanee olla tietylle älymystön osalle suorastaan loukkaavaa. Suurin osa kansaamme taitaa sentään ajatella Teemu Keskisarjan tapaan. Suomi on (ainakin ollut) nimenomaan Suomi ja uskollisena velvollisuuksilleen itsenäisenä valtiona se on tähdännyt ponnistuksensa sen omien etujen ajamiseen.

keskiviikko 12. toukokuuta 2021

Farssin uusi näytös

 

Katoamaton luonnonvara

 

Hesarissa oli eilen kolumni, joka itse asiassa oli jo aivan valmis oma parodiansa. Se ei oikeastaan ansaitsisi mitään kommenttia, ellei siinä niin selvästi toistuisi se vanha taistolaisuuden perusjuonne, jota aikalaisemme nyt taas ovat kerääntyneet hämmästelemään ja jonka monet ehkä jo olivat unohtaneet.

Kolumnin otsikko Impotentista itsenäisyydestä toimintakykyiseen liittovaltioon sanoo oikeastaan jo kaiken. Kyseessä on voimakkaasti tunteenomainen halu -ja tässä tapauksessa voinee puhua nimenomaan kiimasta- luopua mahdollisimman täydellisesti itsenäisyydestä, jotta kuviteltu ihana tulevaisuus täysimääräisesti toteutuisi.

Minun ikäpolveni edustajat ovat jo joutuneet näkemään täsmälleen saman psykologian niin sanotussa taistolaisuudessa, joka julisti, että varaukseton suhtautuminen Neuvostoliittoon on jokaisen kommunistin ehdoton velvollisuus. Toisin sanoen kaikki, mitä suuri työläisten isänmaa teki, oli oikein ja sitä oli kannatettava. Tämä määritelmä jätti myös ulkopuolelle kaikki vähänkin kriittiset ja omia painotuksiaan sisältävät tulkinnat kommunismista.

Kommunismi oli siis yhtä kuin Neuvostoliiton edut ja sen politiikka. Mitäs meille suomalaisille siinä sitten oikein olisi jäänyt? Miksi moista edes kehdattiin vaatia kannattamaan?

Tuon psykologian mukaan meille olisi jäänyt maanpäällinen paratiisi kuten kaikille muillekin ikuisen ystävyysliiton maille. Joissakin asioissa olisimme saaneet enemmän, toisissa vähemmän. Tässä ei kuitenkaan olisi ollut mitään mielivaltaa: se, minkä olisimme menettäneet olisi ollut se uhri, jonka solidaarisuutemme suurelle, maailmanhistorialliselle oikeudenmukaisuudelle olisi vaatinut.

Suuressa ystävyysliitossa me emme tietenkään olisi vanhaan tapaan päässeet päättämään omista asioistamme. Tietenkin ne olisi päätetty korkeammalla tasolla, sellaisissa pöydissä, joissa mekin sentään olisimme jonkinlaisella edustuksella varmaankin päässeet maailmanhistoriallisten päätösten äärelle.

Miten säälittävän vähäpätöistä itsenäisen maan asema olikaan tuollaiseen haavekuvaan verrattuna! Mitä maailma oikeastaan teki jollakin Suomella, joka ei kyennyt omin voimin irtautumaan maailmaa hallitsevasta kapitalismista eikä siis edes periaatteessa tekemään todellisia parannuksia työtätekevien oloihin!

Rosa Meriläinen, hesarin kolumnin kirjoittaja kertoo nyt aivan samassa hengessä, ettei itsenäisyyttä ja suvereniteettia voi Suomella olla lainkaan. Se nimittäin merkitsee toimintakykyä, joka on vain EU:lla. Vahva eurooppalainen liittovaltio voisi tehdä kirjoittajankin kaikista kauniista unelmista totta, ei Suomi.

Itse asiassa koko Suomen etujen esille nostaminen oli jo kauhea asia: Pännii, kun EU-keskustelua käydään kuin pikku-Trumpit: Suomi ensin-lähtökohdasta…

Koska kirjoittaja ei ollut tätä katselemassa, kerron hänelle, että niin tapahtui myös ns. taistolaisaikana. Tällaiseen kotiin päin vetämiseen syyllistyivät jopa myös niin sanotut enemmistökommunistit ja kansandemokraatit. Heillekin Suomi oli asetettava ensimmäiseksi ja samalla siis myös sen oikeus päättää omista asioistaan. Mitäs muuta se olisi merkinnyt?

Taistolaisten yritys päästä eroon Suomen suvereenisuudesta ja liittyä yhdeksi eläimeksi koko maailman työväenluokan ja siis sen intressejä olennoivan Neuvostoliiton kanssa jäi vain yritykseksi. Tavallinen suomalainen työmies ymmärsi aivan liian hyvin, mistä oli kysymys. Akateemiset ja usein ns. paremmista perheistä lähtöisin olevat hihhulit taas eivät ymmärtäneet, vaan elivät kuvitelmien ja toiveunien maailmassa.

Marx totesi aikoinaan, että historia toistaa itseään kaksi kertaa: ensin tragediana ja sitten farssina. Tässä tapauksessa tragedia jäi onneksi tulematta, mutta näitä farsseja vain näyttää riittävän.

Kun nyt kaikki naisellisuuteen liittyvä on suuressa huudossa ja kovasti esillä myös tuossa mainitussa kolumnissa, tulee mieleen, että tällaisessa antautumiskiimassa, jota nämäkin esimerkit osoittavat, on kyse nimenomaan naisellisesta psykologiasta. Asiaa ei muuta se, että suuri osa ilmiön edustajista on ns. miesoletettuja.

Nikolai Berdjajev selitti aikoinaan, että venäläinen sielu on luonteeltaan naisellinen. Tullakseen hedelmälliseksi se tarvitsee miestä ja myös etsii sitä. Venäjän kansalla on kuitenkin käynyt sulhasten suhteen huono tuuri. Pietari Suurikaan ei ollut haaveiltu ideaalinen sulhanen, vaan raiskaaja. Sen jälkeen äiti-Venäjän tykö saapui raaka ja puiseva saksalainen byrokraatti ja elämästä tuli sitten sen mukaista.

Ehkäpä suuresta potenssista ja ikuisesta onnesta haaveilevat itsenäisyyden tyrkylle asettajat ymmärtävät, millaisia vaaroja heidän valitsemallaan tiellä tulee vastaan, jos heille puhutaan juuri tämän alan vertauksin ja tunnuskuvin: elämä ikuisessa liitossa ja kaikesta omasta luopuneena saattaa olla ikuista auvoa, mutta suurella todennäköisyydellä ei sitä ole. Rakkaus sanan varsinaisessa mielessä kestää keskimääräin noin kolme vuotta.

Sen jälkeen seuraa arki, joka ei enää suju keskinäisen hellyys- ja huomaavaisuuskilpailun merkeissä, vaan paljon karummin.

Kovin paljon on sellaisiakin tapauksia, että suurella intohimolla suhteeseen lähtenyttä vaimoa ruvetaankin pieksämään päivittäin ja hänet alistetaan pelkäksi välineeksi, kotieläimeksi, josta revitään irti kaikki mahdollinen hyöty.

Tämähän ei tietysti ollut alun perin tarkoituksena, mutta kun kiimainen hölmö suorastaan kehottaa käyttämään itseään hyväksi, ei kannata ihmetellä, mikäli se, jolla on valta, antaa kiusaajalle periksi.

Venäläisen sanaparren mukaan hölmöjä pieksetään kirkossakin ja valitettavasti sama pätee myös kansainväliseen politiikkaan. Elleivät suomalaiset aseta siellä Suomen etuja ensi sijalle, ei sitä tee heidän puolestaan kukaan muukaan. Tämä pätee ihan riippumatta siitä, että kaikki voisi tässä maailmassa olla niin paljon parempaa ja kauniimpaa, mikäli haaveet oisivat totta.

maanantai 10. toukokuuta 2021

Köyhää elämää

 

Kahvia, kortonkia ja kielioloja

 

Gunnar Suolahti, Elämää Suomessa 1700-luvulla II. WSOY 1917, 298 s.

 

Gunnar Suolahti tunnetaan etenkin etevänä ja tuotteliaana lamprechtilaisen sosiaalihistorian edustajana maassamme. Parhaiten tunnettuja ovat hänen papistoa ja pappiloita koskevat tutkimuksensa, joita ei enää tietenkään juuri kirjastoistakaan löydä, tieteellisiä kirjastoja tietysti lukuun ottamatta.

Tässä kirjassa sosiaalihistoriaa edustavat etenkin kahvin juontia ja seurakuntien kielioloja 1700-luvulla käsittelevät tutkielmat. Varsin yksityiskohtainen on poliittisen historian piiriin luettava tutkielma Sprengtportenin veljesten toiminnasta Kustaa III:n vallankaappauksen hyväksi.

Mitä otsikossa mainittuun kortonkiin (ransk. cordon, ruots. kordong) tulee, tarkoitetaan sillä tässä yhteydessä sitä sotilasketjua (cordon sanitaire), jolla Suomen itäraja suljettiin Venäjältä uhkaavan ruton leviämisen ehkäisemiseksi. Turun rauhan rajahan oli normaalioloissa heikosti valvottu ja siitä huolehti vain pari rajaratsastajaa.

Kun alkoi tulla uutisia Ukrainasta Puolaan levinneestä rutosta vuonna 1771 ja kun tauti lähestyi seuraavana vuonna Suomea, pantiin itäraja kiinni. Myös tuontitavaroiden laatuja rajoitettiin ja sairastuneita merimiehiä ja heidän laivojaan uhattiin kerrassaan hirmuisella Laivan ja calun ylösppolttamisen, nijnmyös Skepparin ja Laiwamiesten kuolettamisen haastolla.

Karanteenilaitos perustettiin ja pöpöjä koetettiin torjua muun muassa etikalla sekä katajan- ja ruudin savulla. Ahvenkosken karanteenihuoneessa joutui viettämään jopa 42 päivää eli karanteenin alkuperäinen merkitys quarenta=40 täyttyi.

Sotilasketjun eli kortongin miehillä oli ankarat ohjeet: ensin oli Venäjältä tulijaa huudettava 40 askeleen päästä pysähtymään, ellei tämä tehonnut, ammuttiin hänen hevosensa ja mikäli eteneminen vain jatkui, oli tunkeutuja ammuttava tai tapettava pistimellä. Kuolemanrangaistuksen uhalla oli kielletty koskemasta ruumiiseen, hevoseen tai tavaroihin.

Jokainen siviilihenkilö, joka ilmaisi tai kiinniotti salakuljettajan, sai 1000 kuparitaalarin huomattavan palkinnon.

Näitä drakonisia säännöksiä tuskin lienee jouduttu soveltamaan. Kiinnostavaa on tässä yhteydessä se, miten suurena koettiin kortongin ylläpitämisen aiheuttama rasitus Savon rajaseuduilla.

Sotilaathan eivät Ruotsin valtakunnassa yleensä eläneen garnisonielämää, vaan työskentelivät omilla torpillaan ja ns. vapaajoukkojen miehet esimerkiksi renkeinä.

Kun nyt muutama sata miestä jouduttiin majoittamaan rajaseudun taloihin, jotka usein olivat vaatimattomia pikku mökkejä, oli paikallinen väestö hätää kärsimässä. Pelkkä sotilaiden syöttäminen tahtoi käydä koko seutukunnalle yli voimien, kun aika muutenkin oli ollut huono sekä vuodentulon että suolan saannin suhteen.

Sulkavalla kuului kortonkiin 85 miestä, Puumalassa 63, Rantasalmella 75 ja Kerimäellä 56.  Osittain likaisissa ja savuisissa asunnoissa oli niukasti tilaa, liian kauan jouduttiin nukkumaan samoilla oljilla ja kuluttamaan uniformuja, jotka ennen pitkää muuttuivat repaleisiksi.

Sotilaiden pitämiseksi terveinä heille oli päivittäin juotettava olutta, tervavettä ja maustettua viinaa. Myös heidän asumuksensa savustettiin ja pirskoteltiin etikalla.

Vuonna 1772 tapahtui tunnetusti Kustaa III:n vallankaappaus, jonka ideoijia olivat Sprengtportenin veljekset. He olivat hattuja eivätkä heidän aatteensa suinkaan nauttineet yksimielistä suosiota Suomessa. Operaatio oli hankala ja myös yllättävän kallis, alle tuhannen miehen matka maksoi peräti puoli miljoonaa kuparitaalaria kun lisäksi oli myös mobilisoitava joukkoja rajalle, mitä itse asiassa myös kortongin ylläpito oli merkinnyt.

Pelättävissähän oli naapureiden interventio, joka oli Puolassa jo alkamassa ja johti ensimmäiseen Puolan jakoon. Myös Ruotsi olisi saatettu paloitella naapurien kesken.

Sprengtportenien operaatio oli epäonninen. Kova vastatuuli vainosi Porvoosta lähteneitä sotilaita alusta pitäen ja edes Helsinkiin päästiin vasta monen päivän kuluttua. Suotuisalla tuulellahan matka sujuu muutamassa tunnissa.

Joka tapauksessa salaliittolaiset lopulta pääsivät Tukholmaan saakka, mutta Kustaa osoittautui sitten lopulta melko nuivaksi auttajiaan kohtaan. Kaikkeen varautunut operettikuningas oli antanut kyllä heille valtakirjansa, mutta muuntanut sen allekirjoituksessa käsialaansa ja tuhrinut vielä sormellaan sinettiä, niin, ettei sitä kehdannut kenellekään edes esittää. Sprengtportenit joutuivat toimimaan omalla riskillään.

Talonpoikaiston piirissä oli kyllä tuohon aikaan suurta tyytymättömyyttä.  Osittain syynä olivat omavaltaiset ja puolueelliset kruununmiehet, osittain sellainenkin maamme historiaan valtavasti ja myönteisesti vaikuttanut seikka kuin isojako.

Osa talonpojista oli varmaan oikeutetustikin tyytymättömiä heille erotettuihin tiloihin ja sitä paitsi maanmittarien palkkioita pidettiin kohtuuttomina. Puutetta oli myös viljasta ja suolasta, joka erinäisten yhteensattumien takia oli käynyt niukaksi. Sitä paitsi itärajan takaa ei nyt saatu Itä-Suomeen suolaa karanteenin takia. Kyseessä lienee enimmäkseen ollut Vienanmeren varnitsoissa keitelty suola.

Kuningasvalta herrojen itsevaltaisuuden vastapainona herätti siis talonpojissa toiveita. Tosin viinanpolton kieltäminen oli paha takaisku. Sen tavoitteena oli lieventää pahaa viljapulaa, mutta toisaalta se esti viljan tuottoisan jatkojalostuksen, joka oli monelle talonpojalle ollut merkittävä sivuelinkeino.

Suolahti kuvaa kiintoisasti joitakin talonpoikien yrityksiä mennä omatoimisesti Norrköpingissä pidetyille valtiopäiville, jossa heitä ei huolittu työhön mukaan. Paikalliset viranomaiset yrittivät syyttää talonpoikia peräti kapinasta, mutta hovioikeus ymmärsi asiaa paremmin.

Oman ongelmansa viranomaisten kanssa ja Ruotsi puolella asioidessa muodosti kieliongelma. Kuitenkin vielä 1700-luvun lopulla Suomen säätyläistön suomenkielen taito oli hyvin laajalle levinnyt ja suomenkieliset pitivät myös aika hyvin pintansa, kun jumalanpalvelusten kielestä päätettiin.

Toki hyvinkin kehnosti suomea taitavia pappeja toimi viroissa. Merkittävää kyllä Porvoon tuomiokapituli havaitsi pitämässään kielikokeessa, että myös Savon rykmentin saarnaajan kielitaito oli perin kehno. Sotilailla kaiketi oli varsin olematon selkänoja pappien ominaisuuksia koskeville vaatimuksilleen toisin, kuin talonpojilla, jotka heidätkin elättivät.

Kaiken kaikkiaan suomenkielisiä jumalanpalveluksia pidettiin tuolloin myös sellaisilla alueilla, jotka nykyään ovat täysin ruotsinkielisiä. Hämeen, Savon ja Karjalan herrasväestä osasi suurin osa vielä 1700-luvun lopulla Porvoon tuomiokapitulin ilmoituksen mukaan paremmin suomea kuin ruotsia.

Tämä kokoelma tutkielmia saattaa vaikuttaa aiheensa puolesta kovin hajanaiselta, mutta itse asiassa ne tukevat toisiaan. Kuten sanotaan, Jumala on detaljeissa ja moni pikkuseikka saa kokoaan suuremman merkityksen, kun sitä tarkastellaan aikansa yhteydessä.