tiistai 27. heinäkuuta 2021

Pelottavaa aikaa

 

Ympäristökriisi

 

Eino Kauppala, Päivälliset herra Leolle. Karisto 1969, 136 s.

 

Tässä kirjassa on kaksi jälkilausetta. Toinen on YK:n pääsihteeri U Thantin kiteytys, jonka mukaan ihmisen elinympäristön kriisitila on vakavin ja syvimmälle käyvin haaste ihmiskunnalle koko historian aikana.

Toinen on tasavallan presidentti U.K. Kekkosen pohdinta, joka liittyy biologian asemaan nykyajan maailmassa. Hänen mielestään ympäristöongelmien kaikkiallisuuden takia sillä oli edellytykset saavuttaa tieteessä sama asema, joka filosofialla oli aikoinaan.

Voi siis sanoa, että ympäristökriisi tunnettiin ihmiskunnan keskeiseksi ongelmaksi jo tuolloin, yli puoli vuosisataa sitten. Samaan aikaanhan P.B. Medawarin kirja Ihmisen biologinen tulevaisuus julkaistiin suomeksi ja Rooman klubi julkaisi raporttinsa Kasvun rajat pari vuotta myöhemmin, 1972.

Kriisitunnelmissahan sitä silloin oltiin ja asiaa kärjistivät erittäin paljon polttoaineiden jakelun häiriöt vuoden 1973 Jom Kippurin sodan jälkeen. Siihenhän liittyi muun muassa katuvalojen sammuttaminen laajoilla alueilla. Eipä olekaan nykynuoriso tainnut kokea yhtä konkreettista ja radikaalia herätystä julkisen vallan taholta eikä ole tainnut olla syytäkään.

Mutta Kauppalan kirjoittaessa romaaninsa pinnalla olivat erityisesti ympäristömyrkyt ja niiden uhkaava leviäminen kaikkialle. Romaanin nimetön tiedemies kertoo lisäksi, että ilmakehän kaasujen, erityisesti hiilidioksidin lisääntyminen tuhoaa maapallolta korkeamman elämän nykyvauhdilla jo kahdessa vuosikymmenessä ja vauhti se sen kuin kiihtyy…

Mielenkiinnon keskipisteenä tässä kirjassa kuitenkin on elohopea, tarkemmin sanoen sen erittäin myrkyllinen muoto, metyylielohopea, joka oli Japanissa aiheuttanut niin sanotun Minamata-taudin. Syylliseksi oli löydetty tehdas, jonka päästämä metallinen elohopea, melko harmiton aine, muuttui meressä metyylielohopeaksi.

Tässä romaanissa vastakkain ovat kalastajat, joiden elinkeinon meren muuttuminen myrkylliseksi oli tuhonnut ja tehdas, joka oli asiaan syypää. Näiden välissä on lääkäri, joka on todennut syy-yhteyden taudin ja tehtaan välillä. Tehdas yrittää vaientaa hänet ja aluksi myös kalastajat ovat samalla kannalla.

Lopulta vastakohdat kärjistyvät marxilaisen asiaankuuluvasti ja toimeenpannaan suuri voimainkoitos eli yleinen tappelu, joka kuitenkaan ei ratkaise mitään. Kaikki jatkuu ennallaan…

Kuten muistettaneen, myös Suomessa kalojen ja kalastajien elohopeapitoisuutta alettiin tutkia ja huomattiin, että kyllä tuo metalli pyrki meilläkin ihmisiin kasaantumaan. Vaara oli olemassa.

Syyllinen elohopean esiintymiseen luonnossa ei kuitenkaan meillä ollut mikään kemian tehdas, vaan luonto itse. Elohopea ei ole kemistien kehittämä myrkky, vaan varsin tavallinen alkuaine.

Tietyissä ympäristöissä siitä kuitenkin kehittyy tuota myrkyllistä metyylielohopeaa, jota myös kertyy kaloihin ja joka tarpeeksi suurena kertymänä aiheuttaa ihmisissäkin tuon kaamean taudin, jota Kauppala romaanissaan kuvaa.

Suomessa elohopeaa yleensä kertyy vesistöihin, kun maata myllätään ja tummat, humuspitoisen vedet sisältävät sitä yleensä kohonneita pitoisuuksia. Niinpä kalastajia ja muitakin kehotetaan mieluummin syömään kirkkaiden vesien kaloja. Ja kertymäthän ovat aina suurempia ravintoketjujen huipulla eli petokaloissa ja niitä syövissä kalastajissa ja vaikkapa heidän kissoissaan.

Sen sijaan esimerkiksi muikkua passaa syödä rajattomasti aivan turvallisin mielin, vakuuttavat tutkijat, eikä toki haukikaan ketään tapa kerralla, vaan vaara lisääntyy vuosien myötä ruokavalion ollessa riskaabeli.

Kauppalan kirja oli maassamme ensimmäisiä kiljaisuja luonnon saastumisen johdosta ja kieltämättä siinä oli hieman hysteeristä sävyä. Muuten se kuului ilmaisultaan niin sanoakseni kirjallisuutemme uuteen aaltoon, joka ei kainostellut alatyyliä eikä tuntenut tabusanoja. Kirjan kiinnostavimpia kohtia on pultsariporukan pitkähkö sanailu, joka kuulostaa aika aidolta. Otsikon mainitsema herra Leo kuuluu myös tuohon ryhmään.

Vuoden 1968 tienoon kulttuurivallankumous nosti pinnalle valtavan määrän asioita, joiden ratkaisemista vaadittiin yleensä välittömästi ja siis vallankumouksen avulla. Seurauksena vastuullisissa piireissä oli, ettei juuri mitään tästä vaatimusten tulvasta yleensä otettu erityisen vakavasti ja harvoin siihen oli syytäkään.

Ympäristöasiat olivat poikkeus ja niissä onkin maassamme saatu aikaan valtavia parannuksia, joiden merkityksen näkee usein paljaalla silmälläkin. Tämän aikaansaamiseksi on tarvittu myös suuren yleisön herättämistä ja kuluttajan valveutumista.

Kauppalan kirjan tapaisilla puhtailla tendenssiromaaneillakin lienee ollut oma roolinsa tässä myönteisessä kehityksessä. Pantakoon tosiaan merkille, että niitä alkoi ilmestyä jo puoli vuosisataa sitten.

 

maanantai 26. heinäkuuta 2021

Alan miehiä

 

Voimaannuttaja

 

Vilho Helanen, Ankarat tähdet. WSOY 1926, 336 s.

 

Vilho Helanen, jota hänen elämäkerturinsa nimittää etelän tien kulkijaksi, oli kiinnostava hahmo. Maailmansotien välisen ajan Suomessa myös varsin hyvin tunnettu persoona, joka jakoi kansaa, mutta oli ainakin omalla puolellaan aitaa eräänlainen henkinen maamerkki.

Kun AKS Mäntsälän kapinan jälkeen jakaantui kahtia, tokaisi muuan sen merkittävä entinen jäsen, että uutta ja vanhaa seuraa yhdistää enää vain se, että Vilho Helanen on molemmissa säilyttänyt asemansa juhlapuhujana.

Tämä oli tietenkin kärjistys, mutta sellaisiahan harjoittivat myös seurasta eronneet Kärki-ryhmän jäsenet, joihin kuului sen todellinen älymystö Urho Kekkosesta L.A. Puntilaan, lähinnä sama joukko, joka muodosti ns. Kesäyliopiston nimellä tunnetun ryhmän.

Joka tapauksessa Helanen siis oli huomattu persoona, kirjailija ja filosofian tohtori, joka oli osallistunut myös Viron vapaussotaan ja kuului reunavaltiosuuntauksen näkyviin kannattajiin. AKS:n puheenjohtajana hän toimi toistakymmentä vuotta.

Talvisodan aikana Helanen johti merkittävää mielialojen hoitoon ja tutkimukseen keskittyvää Maan turva-organisaatiota ja jatkosodan aikana hän oli merkittävässä roolissa, kun inkeriläisiä siirrettiin Suomeen. Sodan jälkeen Helanen kirjoitti ahkerasti salapoliisiromaaneja ja hänet tunnetaan myös tämän alan uranuurtajana Suomessa.

Ankarat tähdet on lyhyesti sanoen poliittinen aateromaani, jossa kirjoittaja esittää poliittisen ohjelmansa. Siihen kuuluu keskeisenä elementtinä kansan eheyttäminen suuntaamalla sen pelot ja vihat itäiseen naapurimaahan, joka romaanin tapahtumahetkellä on uskomattoman kaaoksen kynsissä, mutta ennen pitkää varmastikin taas nousee.

Silloin kuolemanvaarassa ovat ns. reunavaltiot, joiden onkin etsittävä turvaa toisistaan jo hyvissä ajoin. Saksan suhteen Helasella sen sijaan oli epäilyksiä, sehän oli Viron ja Latvian historiallinen sortaja ja vihollinen.

AKS:n ohjelma on kyllin tuttu, eikä siitä tässä sen enempää. Sen kansalle tarjoama evankeliumi on myös surullisen kuuluisa. Kyseessähän oli tuo aktiivinen ryssänviha, jonka oli määrä korvata suomalaisten vähäinen määrä hädän hetkellä.

Kiinnostavaa kyllä, kirja alkaa vuoden 1918 syksyyn sijoitetulla juhlalla, jossa päähenkilö pitää isänmaallisen puheen. Kun latvialainen vieras onnittelee häntä sen johdosta, vastaa hän kyynisesti, ettei koko tuossa puheessa hehkutettua isänmaata ole lainkaan olemassa. Isänmaasta ei kukaan oikeasti välitä, mutta sen sijaan mennen vuoden osapuolet himoitsevat päästä toistensa kimppuun kostaakseen menneet vääryydet.

Päähenkilö tulee kuitenkin menneeksi mukaan Viron vapaussotaan, vaikka hänen vaikuttimensa ovat aluksi hyvin epämääräiset. Sodassa kansallisesta asiasta, heimoaatteesta ja ennen muuta ryssävihasta tulee kuitenkin todellisuutta.

Fiktiivinen esimerkki yksittäisestä venäläisestä, entisestä tsaarin upseerista, joka osoittautuu petolliseksi barbaariksi, kirkastaa päähenkilön mielessä kuvan koko Venäjästä ja sen kansasta. Kirja kuvaa eräänlaista valaistumisen hetkeä, jota voi verrata Hitlerin Mein Kampfissaan kuvaamaan hetkeen Wienin kadulla, jolloin hän saa todellisen ymmärrykseen juutalaisuudesta.

Hitler vakuuttaa, ettei hän aiemmin ollut mikään antisemiitti ja että hänen isänsä, joka oli poroporvarillinen virkamies, olisi varmastikin pitänyt juutalaisvastaisuutta vain takapajuisuuden ja sivistymättömyyden osoituksena.

Samoin Helanen kertoo, miten suomut putosivat hänen silmistään: aiemmin hän oli kuvitellut Venäjän olevan vain muuan valtio, jolla oli samanlaiset huolet ja oikeudet kuin muillakin, nyt asiat näkyivät oikeassa valossaan… Pienen kansan pelastumisen voisi saada aikaan vain sen voimat moninkertaistava viha.

Tehtävänä oli siis kansakunnan voimaanuttaminen. Tuo viha ei ollut mitään itsestään selvästi liikkeellä olevaa ja luonnollista reaktiota siihen, mitä oli tapahtunut. Kyseessä oli jotakin, jonka luominen oli muuan perustehtävä.

E.E. Kaila, toinen AKS:n ideologi pohdiskeli samoihin aikoihin ryssävihan riittämättömyyttä. Ihmiset eivät noin vain olleet taipuvaisia pitämään jokaista tietyn kansakunnan -edes venäläisten- jäsentä samaan kategoriaan kuuluvana vihollisena. Riittihän meitä ihmisiä rajan silläkin puolella joka junaan.

Kailan ja Helasen ajattelussa on paljon yhteistä myös nykyhetken kanssa. Ideologisista syistä pyrkivät erinäiset propagandistit kaikin tavoin niputtamaan ihmisiä tiettyihin kategorioihin. Valkoisten, heteroseksuaalisten miesten internationaali on aivokummitus, jolla nykyään on se paikka, jonka anti-intellektuellit aikoinaan varasivat kuka venäläisille, kuka juutalaisille.

Nykymuodossaan intellektuellipiirien anti-intellektuaalisen vihan kohteena ovat muut, kuin kansalliset ryhmät, mutta sehän ei asiaa lainkaan paranna.

Aggressiivisen rotupohjainen maailmanselitys tai sukupuolichauvinismi, joka feminismissä on kehittynyt suorastaan valtavaksi uskontokunnaksi, eivät ole lainkaan sen jalompia asioita kuin henkinen hyökkääminen toisen kansakunnan kimppuun.

Nykyaikainen voimaannuttaminen, joka käytännössä tarkoittaa katteettomien sekkien jakamista, ei ole älyllisesti yhtään sen korkeatasoisempaa kuin ennenkään.

On melkein uskomatonta, että tuon tason ajattelu on aina kukoistanut nimenomaan niin sanotusti hyvin koulutetuissa piireissä. Abstraktilta ajattelulta paremmin eristetyiden joukossa sellainen toki myös saattaa menestyä, mutta senhän voimme ymmärtääkin. Akateemiselta chauvinismilta sen sijaan puuttuu viattomuus ja siihen on aihetta suhtautua sen mukaisesti.

Helasen kirjaa voi nykyään tuskin lukea vaivaantumatta, niin taitava jännityksen rakentaja kuin hän onkin. Ei siitä jakamattoman innostuneita oltu myöskään sen ilmestymisen aikoihin, kuten juhlapuhujien valitukset kansan penseydestä kertovat.

Olisi kiinnostavaa nähdä, millä mielellä nykyistä ideologista kirjallisuutta joskus sadan vuoden kuluttua luetaan.

tiistai 20. heinäkuuta 2021

Eläinten aikakausi?

 

Miltä ”ihminen” kuulostaa?

 

Venäjällä vanhempi polvi vielä tunnistaa ilman muuta, ketä siteerataan, kun sanotaan: ”Ihminen -se kuulostaa ylpeältä!”.

Sehän oli Maksim Gorki, joka niin sanoi eikä kyseessä ollut mikään ohimenevä henkevyys, vaan koko hänen ajattelunsa kulmakivi.

Gorki ei ollut mikään varsinainen marxilainen, mutta tunnusti sen sijaan omaa uskoaan, joka käytännössä oli varsin hyvin yhteensopiva myös Stalinin politiikan kanssa, kunhan nyt käsitteitä tarpeeksi venytettiin.

Gorkille kollektivisointi oli valtava kulttuurityö, jonka avulla nostettiin miltei elukan tasolla ollut talonpoikaisto ”idiotismistaan” sivistyneen ja tietoisen elämän korkeuksiin. Omissa oloissaan elävän talonpoikaiston onnettomuutena oli se luonnollinen pikkuporvarillisuus -meštšanstvo- joka heitä hallitsi.

Kyseessä ei siis ollut mikään oikea marxilainen analyysi tuotantovoimista ja -suhteista ja niiden kehittymisen lainomaisuuksista, vaan ihmisen, yksilön henkisestä kehityksestä.

Toisaalla Gorki näki ihanteellisen, täysin kehittyneen Ihmisen isolla alkukirjaimella, jonka nerous oli tehnyt hänestä luonnon hallitsijan ja antanut maailmalle kaikki kulttuurin aarteet. Niiden vastakohtana, jatkumon toisessa päässä oli tuo kurja pikkuporvari, jota hallitsi vain egoistinen vaistonsa ja pyrkimys älyttömästi hankkia itselleen yhä lisää mammonaa ja valtaa.

Niinpä kollektivisointikin oli suuri vapausliike, se tuotti uuden ihmisen, jota vanha pikkuporvarillinen psykologia ei enää kahlehtinut. Yhä suurempi joukko saattoi nyt kantaa ylpeästi Ihmisen nimeä. Olihan Ihminen, käytännössä siis valkoinen mies, luonut kaiken sen hyvän, joka oli tehnyt ihmiskunnalle mahdolliseksi nousta primitiivisen vegetoinnin idiotismista aivan uudelle, tavallaan jumalalliselle tasolle.

Gorki on tietenkin esimerkki aikansa huuhaasta. Herkkä taitelijaluonne eksyi helposti pitämään totena sitä, mitä halusi kuvitella todeksi. Kun koko maailman mullistaminen uudeksi ja uljaaksi onnelaksi oli tekeillä, halusi myös runoilija edes pienellä panoksella olla mukana asiaa auttamassa.

Mutta tästähän on jo kohta sata vuotta aikaa. Vastaavia intoilijoita on maailma sen jälkeen nähnyt pilvin pimein. Yleensä he ovat kannattaneet täysin katteettomia, mutta sitäkin enemmän lupaavia ohjelmia koko yhteiskunnan radikaaliksi muuttamiseksi mahdollisimman nopeassa ajassa. Maailmaa voi myös pelastaa  makailemalla kadulla.

Nykyajan perspektiivistä kiinnittää joka tapauksessa huomiota Gorkin harras ja suorastaan palvova suhde ihmiseen. Ihminen oli eräänlainen jumaluus tämän vanhan jumalanrakentajan mielestä ja toden totta, käsittämättömiä ovatkin hänen ansionsa siinä, miten paljon onnettomuutta on kyetty torjumaan ja vaivaa säästämään ihmisneron aikaansaannosten avulla!

Toki Gorkista tehtiin myös pilkkaa. ”Ihminen -se kuulostaa epäilyttävältä!” kuiskailivat vitsiniekat suuren terrorin aikoina. Tosiaan, vain eläimet olivat jokseenkin varmassa turvassa poliittisilta epäilyksiltä ja tuomioilta silloin, kun hysteria oli pahimmillaan.

Tässä vain, kun ajan muuttumista tarkkailee, tulee mieleen, että yhä harvemmin saa kuulla Gorkin lausuman tapaisia ylistyksiä niille, jotka ovat sen ansainneet, siis Ihmiselle.

Kiittämättömät tomppelit hyökkäävät kaikkia Ihmisen ja erityisesti siis tietenkin valkoisen miehen aikaansaannoksia vastaan. Primitiivisen kulttuurin idiotismi näyttää heille olevan jonkinlainen menetetty onnela, josta valkoinen mies riisti heidät pois kuin Mooses Egyptin lihapatojen ääreltä.

”Ihminen” ei yleensäkään enää kuulosta muuta kuin pahaenteiseltä ja rikolliselta. Vain siinä tapauksessa, että kyseessä on perverssi ja marto muunnelma ideaalisesta ihmisestä, voidaan häneen liittää ylpeyden käsite (pride).

Ehkäpä nykyajan gorkin tunnus voitaisiinkin ilmaista muodossa ”Ihminen -se kuulostaa häpeälliseltä/nololta/vaaralliselta”.

Jo 1960luvulla muuan Nalle Valtiala julkaisi kirjan Varokaa ihmistä, jonka huipentumana oli teesi: ”Ihminen on mielisairas eläin”.

Valtialalla oli kyllä asiaa. Hän oli yksi niitä, jotka ensimmäisinä hälyttivät ympäristövaurioista, joita sen jälkeen onkin korjattu melkoisesti. Jotenkin sentään ainakin minun korvaani särähti koko lajin syyttäminen siitä, mitä eräät sen edustajat olivat tehneet ja tekivät.

Ehkäpä sentään Gorkin ajatus siitä, että Ihminen suurella alkukirjaimella on ylivertainen ideaalityyppi, joka ansaitsee kaikkein suurimman kunnioituksemme heti Jumalan jälkeen. Jumala on syytä ottaa mukaan, koska olemassa olevan asettaminen muun olemassa olevan mittapuuksi tuottaa suurella varmuudela barbariaa.

Sen sijaan saattaisi kyllä olla kohtuullista ottaa kritiikin kohteeksi niitä järjettömän kahmimisvaiston riivaamia joukkoja, jotka täyttävät tätä maailmaa tarpeettomalla moskalla. Aivan erityisesti kritiikin tulisi kohdistua siihen porukkaan, joka täysin tahallisesti ja vakain tuumin nyt lisääntyy yli kaiken kohtuuden. Ehkäpä se homoilu tosiaan voisi olla suositeltavampaa.

Mutta ettäkö ihminen sellaisenaan ansaitsi vihaa ja halveksuntaa ja vain sen perverssit muodot olisivat oikeutettuja ylpeyteen ja ylistykseen. No, no, lapset, lapset!