Kannettavat paratiisit

 

Maailma taskussa

 

Matkapuhelin on luultavasti viimeisten puolen vuosisadan merkittävin keksintö, mikäli ajatellaan tavallisen ihmisen jokapäiväistä elämää. Kun siihen on yhdistetty paikantautuminen, se avaa loputtomia mahdollisuuksia mainostuksesta vakoiluun saakka. Pienenä tietokoneena se pystyy hämmästyttäviin tehtäviin ja lukemattomat äpit helpottavat monia asioita.

Mainoksia tuli postiluukusta joskus pari vuosikymmentä vuotta sitten järjettömiä määriä. Kun algoritmit nyt valitsevat kohdeyleisön, säästyy valtavasti paperia ja siis puuta ja kun mainos tulee sähköisessä muodossa, ei se oikeastaan maksa mitään.

Matkapuhelimen, tai tietokoneen kautta on myös saatavana koko maailman klassinen kirjallisuus: on Gutenberg-projektia, Project Runebergia, Im Werden-kokoelmaa ja vaikka mitä. Uudemmat kirjat voi ostaa e-kirjoina.

Silti ei kannata unohtaa tuota tavallista kirjaa, koodeksin muotoista monilehtistä nippua, joka aikoinaan korvasi hankalat rullat. Kirjalla on paljon etuja puolellaan. Kirja tarjoaa paljon informaatiota, tunnelmia, viisautta ja tyhmyyttäkin suoralla yhteydellä paperilta aivoihin, ilman virtaa, ääntä ja harvinaisten metallien kulutusta.

Toki kirjan sisältämä informaationmäärä on nykyoloissa suhteessa erittäin vaatimaton mutta voihan se aina silti olla monin verroin arvokkaampaa kuin matkapuhelimesta saatava puppu, vaikka tuo kone siis kyllä voi toimia alustana loputtomille erilaisille kirjoillekin.

Kirjasta ei voi seurata elokuvaa eikä kuunnella podcasteja, mutta on se monin verroin miellyttävämpi lukea kuin kännykän teksti. Espanjalainen sananlasku sanoo: El libro es un como un jardin, que se lleva en bolsillo. Kirja on kuin puutarha, jota voi kantaa taskussa.

Saattaa olla, että suomalaisille sanalla puutarha ei ole ihan samaa kaikua kuin etelämaalaisille. Harvemmin meillä on tarvetta suojautua polttavalta auringolta vehreiden kasvien ja solisevan veden ääreen. Etelän ihmisille paratiisi on juuri sellainen paikka. Suomessa taas sananparren mukaan keisarilla, joka elää ihmisistä parhaiten, on mainiot olot, kun hän saa maata saunan lauteilla ja syödä voisulaa.

Kirjan ääressä moni voi tuntea olevansa vähintäänkin paratiisin ovilla, tai ainakin virvoittavien vetten tykönä. Sinne pääsee salamannopeasti ja ilman salasanoja.

Makunsa on kullakin ja sama koskee tarpeita. Kirja näyttää nyt olevan jonkinlaisessa kriisissä, mitä kaikkialla toitotetaan. Kaipa se totta on, kun kirjakappojakin yhä useammassa paikassa virtaviivaistetaan jonkinlaisiksi huoltoasemiksi, joilta saa mahdollisimman vähän mahdollisimman uutta tavaraa, jottei tulisi varastotappioita. Espanjassa kirjakaupat kyllä näyttäisivät säilyttäneen suosionsa ja ehkä siis myös kannattavuutensa. Liekö pelkkää kuvitelmaa?

Kirjastoonhan voi kyllä sitten mennä, jos kirjat sattuvat kaupasta loppumaan. Tai voisi mennä, jos ne älyäisivät säilyttää säilyttämisen arvoiset eli useimmat kirjat. Divarit sentään yhä toimivat, kovassa paineessa kyllä taitavat olla.

Suurinta huutoa ovat nyt äänikirjat, joita ennen tehtiin vain sokeille. Onhan niissä puolensa ja hyvin luettuina hyvät kirjat jäävät mieleen suorastaan lukijan äänenpainoja myöten. Muistan tämän lapsuuteni radio-ohjelmista ja erityisesti eräästä Seitsemän veljeksen esityksestä.

Ennen TV:n tuloa radion maanantaikuunnelmat olivatkin koko perheen ka koko kansan yhteisiä hetkiä. Joukossa oli vakavaa kuunnelmataidetta mutta myös eräänlaista sarjakuvajännitystä.

Sitä edustivat Pekka Lipposen ja Kalle-Kustaa Korkin seikkailut, jotka esitettiin viiden minuutin pätkissä, kunnes lauantaina tuli koko ohjelma, näin muistelen. Oli siinä aina koulussa kerrottavaa, kun ehti kotona ruokatunnilla kuunnella jännittävän kohdan, joka päättyi aina dramaattisesti, tyyliin: Pirskatin pirskatti! Kalle-Kustaaa!!! Vakavampaa jännitystä oli sarjassa Hyvää iltaa, nimeni on Cox.

Äänikirjat ovat nyt erittäin suosittuja ja sopivathan ne erilaisille tyhjän jauhajille, jotka joutuvat pitkiä aikoja istumaan autossa tai kuntosalilla tai vastaavissa paikoissa, jotka sellaisinaan eivät tarjoa mitään virikkeitä. Aika, joka menee vaikkapa puntteja pumpatessa, voidaan käyttää myös hyödyksi.

Äänikirjoihin tarvittava tekniikka on ollut olemassa jo kymmeniä vuosia, mutta kaiketi se nykyään on kätevämpää kuin ennen. Kyllähän noita kirjoja kaseteillakin oli, mutta kerran yritettyäni en tullut palanneeksi tämän keksinnön äärelle.

Toista se on kirjaa lukea, mutta näyttää siltä, että usein ihmisiltä puuttuu (jo/vielä?) myös kunnollinen lukutaito. Silloin äänikirja varmaankin toimii hyvänä kainalosauvana ja jos kuuntelemallakaan ei tavoita ideaa, voi hankkia videon, jota tarvitsee vain katsella. Sen jokainen varmasti osaa.

Kyseessä joka tapauksessa näyttää olevan eräänlainen aikakauden murros, merkittävä siirtymä sanan vallasta kuvan valtaan, kuten jo muun muassa Olavi Paavolainen ennusteli ja Marshall McLuhan vielä laajasti perusteli. Ehkäpä aikakausi on tosiaan vaihtumassa?

Joka tapauksessa aion vastakin pitää mukanani matkoilla jokin pienen liivintaskukokoisen kirjan, jota voi lukea vaikkapa pubissa. Etenkin Venäjällä sellaisia on saatavana tuhansia. Niiden sisältö on usein hyvin kansainvälistä ja klassista, joten putinistista tartuntaa ei tarvitse pelätä.

Toinen mukana pitämäni kirja on hieman suurempi, nimittäin rippiraamattuni, joka on erittäin monipuolinen ja antoisa lähdekokoelma niin Lähi-Idästä kuin Rooman valtakunnasta ja osaa aina hämmästyttää verevällä tuoreudellaan, milloin raakuudella ja tolkuttomuudella, milloin elämänviisaudella. Aina siitä saa nykymenoon perspektiiviä.

Täällä eräänlaisella paratiisisaarella on juuri tällä hetkellä pilvistä ja ne sankat joukot, jotka vielä äsken lojuivat lavereillaan palvomassa henkensä uhalla Sol invictusta, ovat kaikonneet. Ehkä he ovat vetäytyneet kannettavien puutarhojensa pariin?

 

Suuria puheita

 

Ukrainan ääni

 

Volodimír Zelenski, Un mensaje desde Ucrania. Discursos 2019-2022. Traducción de Raquel Marqués Garcia. 2022, Debate 145 s.

 

En ole koskaan nähnyt Zelenskyn pitävän puhetta. Se johtuu yksinkertaisesti siitä, etten katso televisiota. En ole myöskään nähnyt Mika Aaltolan tai Pekka Toverin selostavan Ukrainan tilannetta. Sen sijaan olen lukenut, mitä he oat sanoneet. Vain Putinin esiintymisiä olen katsellut netistä ja täytyy sanoa, että ainakin tässä tapauksessa myös kehonkieli ja ilmeet ovat paljon puhuvia.

Mutta kaikella on hintansa. Nämäkin puheet olisi kannattanut varmaankin lukea alkukielellä, mutta käytännön syistä luin ne espanjaksi, koska ne nyt olivat juuri sillä kielellä saatavissa. Sitä paitsi ukrainan taitoni on huonompi kuin espanjan ja ukrainaksihan Zelenski enimmäkseen on puhunut, niin venäjänkielinen kuin onkin.

Luulen kuitenkin tavoittaneeni tästä kirjasta olennaisen. Se on poikkeuksellisen selvää tekstiä, jossa ei vihjailla, vaan sanotaan asiat mahdollisimman suoraan ja selkeästi.

Eihän se toki sitä tarkoita, että teksti aina olisi viisasta, totuudellista, saati tasapainoista. Se koostuu valtionpäämiehen esiintymisistä kansalleen ja muille kansoille oman kansansa puolesta sen edusmiehenä.

Retorisina suorituksina puheet joka tapauksessa jäävät maailmanhistoriaan, joka toivottavasti jatkuu vielä kauan niiden jälkeenkin. Klassisen puhetaidon edellyttämät komponentit ethos, pathos ja logos ovat kaikki paikallaan, ja lukija saattaa ilman ongelmia sijoittaa puheet samaan sarjaan historian kuuluisien oraatioiden kanssa. Niihin on usein myös viittauksia.

Puheiden otsikotkin ovat paljon puhuvia: Nyt me kaikki olemme presidentti, Vihan vastakohta, Historian opetukset, Haluavatko venäläiset sotaa?, Sota Eurooppaa vastaan, Repikää se muuri!, Välinpitämättömyys tappaa, Ei koskaan enää ja niin edelleen.

Jotkut puheista on pidetty omalle kansalle, jotkut venäläisille joku Yhdistyneille kansakunnille, joku Yhdysvaltain kongressille tai Englannin parlamentille. Kontekstin kannalta on tärkeää huomioida päivämäärä ja kohdeyleisö. Loistelias retoriikka ei ajan mittaan väljähdy, mutta sanoma muuttuu jossakin määrin. Aluksi puhutaan vain hyökkäyksen torjumisesta, mutta sitten aletaan puhua jo voitosta. Tällaistahan se meilläkin oli talvisodassa.

Jokainen armeija pyrkii voittoon, ainakin omalla lohkollaan. Mihin kokonaisuutta hallitseva sodanjohtaja pyrkii, ei ole joukkojen asia ja presidenttikin puhuu enimmäkseen juuri joukoille, vaikka hänen varsinaisena työnään onkin sodan johtaminen omalta puoleltaan.

Tässä suhteessa retoriikka ja todelliset mahdollisuudet eivät välttämättä kohtaa. Retoriikan mukaan Ukrainan rajat ovat pyhät ja jokainen Ukrainan asukas riippumatta kielestä, uskonnosta tai poliittisista näkemyksistä on yhtä hyvä ukrainalainen. Myös kapinoivat itäalueet -olkoonkin, että venäläisten avulla kapinoivat- kuuluvat samalla tavalla Ukrainaan. Urainalaisia on muuten maailmassa 65 miljoonaa, diaspora mukaan lukien.

Presidentti edustaa siis alueellisten myönnytysten suhteen jyrkkää non possumus-kantaa ja laillisuuspariaatetta. Mikään laillisesti -myös Venäjän tunnustamana- Ukrainaan kuuluva alue ei ole oikeutettu siitä eroamaan. Autonomiat ovat mahdollisia. Näkemys on siis sama kuin Suomella itsenäistymisen jälkeen, jolloin Ahvenanmaan erohankkeet tyrmättiin jyrkästi.

Ukrainasta eronneiden (erotettujen) alueiden tilanne on kuitenkin erilainen. Kyseessä on nyt tapahtunut tosiasia eli diplomaattikielellä fait accompli. Vertakin on vuodatettu jo yhdeksän vuotta Nyt tämän julistamattoman sodan valloitukset on sitä paitsi tehty ”virallisiksi” koko naapurisuurvallan prestiisi vaakakuppiin asettaen.

Kun politiikka on mahdollisen taidetta, tuntuu erotettujen alueiden kohtalo vaikeasti muutettavalta.Tämä päämäärä voidaan saavuttaa vain kerta kaikkiaan lyömällä vastustaja voimattomaksi. Tehtiinhän se myös Krimin sodassa ja Japanin sodassa. Tehtäköön siis nytkin.

Mutta voimasuhteet ovat kentällä kaikesta huolimatta Ukrainalle pitkällä tähtäyksellä epäsuotuisat. Se voisi kukaties saavuttaa päämääränsä, mikäli länsivalat panisivat kaikkensa peliin. Mutta niilläkin on paljon menetettävää. Onko niillä mitään saavutettavaa?

Zelenski hehkuttaa sitä, että Ukrainan taistelu on taistelua vapauden puolesta orjuutta vastaan ja että Ukraina on vain ensimmäinen kohde aggressiivisen pahan tiellä. Venäjä hyökkää nyt Eurooppaa ja sen arvoja vastaan. Ellei sitä nyt pysäytetä Ukrainassa, sen hyökkäys jatkuu muihin kohteisiin.

Tämä argumentaatio on mennyt lännessä varsin hyvin kaupaksi ja epäilemättä sillä on myös uskottavuutta. Imperiumin uudelleen rakentamistahan tässä yritetään, täysin kyynisesti ja uhreista piittaamatta, kuten voidaan todeta.

Ukrainan kansa on nyt hyökkäyksen johdosta ennennäkemättömästi yhdistynyt ja tiivistänyt rivinsä, vaikka Zelenski ei tunnustakaan sitä mahdollisuutta, että kansakunta nykyisten rajojensa puitteissa olisi syntynyt vasta nyt.

Vastaava ihmehän tapahtui Suomen talvisodassa. Vihollinen yritti käyttää kyynisesti hyväkseen tietoja siitä, että kansa oli pahoin kahtia jakaantunut vuoden 1918 perinnön johdosta ja että toinen puoli janosi kostoa ja halusi voittamattoman puna-armeijan avulla nyt viedä kumouksensa päätökseen, kuten SKP: julistuksessa väitettiin. Niin sanottu kansanhallitus ja sen propagandan läpinäkyvä valheellisuus herättivät maamme kaikissa kansalaispiireissä kuitenkin vain halveksuntaa.

Analogiat talvisodan ja Ukrainan sodan välillä ovat monet ja ilmeiset. Yksi niistä on se, miten hyökkääjä ensimmäisten pommien pudotessa väitti, että maan hallitus on paennut.

Suomessa hallituksen väitettiin paenneen jonnekin tuntemattomaan suuntaan ja samaan aikaan oli sitten perustettu Suomen kansanhallitus, joka siis nyt oli ainoa oikea hallitus.

Suomen todellisen hallituksen olemassaolokin ignoroitiin, eikä sen pyyntöjä neuvottelujen aloittamisesta ja taistelujen lopettamisesta otettu kuuleviin korviinkaan. Nyt tunnustettiin vain ns. kansanhallitus, jolle puna-armeija antoi sen pyytämää apua ja puhdisti maata valkosuomalaisista bandiittijoukkiosta. Sotaahan ei käyty.

Temppu ei onnistunut Suomessa eikä se onnistunut Ukrainassakaan. Tämän kirjan alkusanoissa The Economistin Venäjän-toimittaja Arkady Ostrovsky korostaa näiden sodan ensimmäisten hetkien merkitystä. Ilman Zelenskyn rohkeaa esiintymistä kaikki olisi voinut mennä toisin.

Kirja alkaa tuolla lyhyellä, mutta maailmanhistoriallisella puheella, jonka Zelensky lähetti selfienä koko maailmalle. Sekin on alansa mestariteos.

Miksi valehdellaan?

 

Jeesmiesten kirous

 

Boris Bondarev on ensimmäinen Venäjältä loikannut diplomaatti, joka on julkisesti keetonut valinnastaan. Itse asiassa muita saattaa olla jopa tusinoittain. Foreign Affairs-aikakauslehteen 6/2022 kirjoittamassaan artikkelissa Bondarev kertoo edustamansa laitoksen ilmapiiristä.

Yllättävää kyllä, näyttää siltä, että siellä on taas kerran jääty oman propagandan vangiksi. Kirjoittaja osallistui Genevessä vuoden 2022 tammikuun neuvotteluihin, joiden tarkoituksena ainakin periaatteessa oli saada laukaistuksi Venäjän ja Naton välinen jännite.

Venäjän vaatimukset olivat sitä laatua, että tulee mieleen, että ne oli esitettykin vain tullakseen hylätyiksi. Niissä vaadittiin, että Nato vetäisi kaikki joukkonsa ja tukikohtansa pois niistä maista, jotka olivat liittyneet järjestöön vuoden 1997 jälkeen. Nato ei myöskään saisi ottaa uusia jäseniä.

Paperi oli peräisin suoraan Kremlistä ja monelle se merkitsi sitä, ettei sen arvosteleminen ollut mahdollista, vaikka oli selvää, ettei se tarjonnut pohjaa diplomaattiselle ratkaisulle.

 Aivan ilmeistä on, ettei sellaista myöskään tavoiteltu, kun sotakoneisto oli jo valtavin kustannuksin viritetty hyökkäystä varten ja käskyt varmaankin olivat jo kirjekuorissaan. Ei Suomellakaan ennen talvisotaa ollut mitään mahdollisuuksia välttää hyökkäystä sen jälkeen, kun neuvottelut Moskovassa olivat päättyneet. Lapsikin ymmärtää, että Mainilan laukaukset olivat, Kuusisen hallituksen tavoin, vain tökeröä kosmetiikkaa.

Joka tapauksessa hyökkäys Ukrainaan aiheutti Venäjän edustustossa euforista iloa: viimeinkin näytettäisiin Amerikalle, kuka täällä on isäntä. Kun hyökkäys sitten meni kuten se meni, euforia hävisi, mutta sotaisuus ei.

Kirjoittajan havaintojen mukaan Venäjän ulkomaanedustuksessa vallitsee epäammattimainen toimintakulttuuri: Kremliin lähetetään sellaista tietoa, jota arvellaan siellä haluttavan kuulla. Näin ylimmät päätöksentekijät hautuvat omassa kuplassaan, eivätkä saa sitä realistista kuvaa tilanteesta, jollainen tarvitaan kaiken järkevän päätöksenteon pohjaksi.

Kirjoittaja ei kerro, uskaltavatko diplomaatit edes omassa keskuudessaan käyttää sanaa ”sota” sanan ”sotilaallinen erikoisoperaatio” sijasta, mutta muun kerrotun valossa näyttää siltä, etteivät he sitä tee.

Puheet Ukrainan biologisten aseiden laboratorioista ja muut vastaavat propagandakeksinnöt on edustustoissa otettava vakavasti, samoin siellä joudutaan torjumaan ”valheita” Venäjän ulkomailla järjestämistä entisten agenttien ja muidenkin murhista. Jokunen työntekijä suorastaan aivopesee itseään katselemalla päivät pitkät Venäjän TV:tä.

Toki ulkomaanedustustoissa työskentelevien on syytä tietää, mitä kotimaisessakin propagandassa puhutaan, mutta siihen uskominen ja sen mukainen tiedottaminen takaisin Kremliin on paha kierre.

Kyseessä näyttää olevan vanha venäläinen perestrahovka: kun tekee vain sen, mitä käsketään, ei kukaan pääse syyttämään virkavirheestä. Kun suuren Johtajan valta nousee ehdottomaksi, on omalta kannalta viisasta yrittää aina ennen muuta miellyttää sitä. Epämiellyttävän totuuden kertominen ei luultavasti riitä diktaattoria palaamaan järkiinsä, mutta hyvin mahdollisesti johtaa viestintuojan ampumiseen, noin kuvaannollisesti vielä tässä vaiheessa.

Neuvostoliitolla oli aikoinaan sama ongelma. Meillä joskus pohdiskeltiin sitä, uskoiko Stalin tosissaan suomalaisten ryntäävän joukolla kannattamaan Kuusisen kansanhallitusta. Ehkäpä suomalaiset emigrantit -ne, jotka yhä olivat elävien kirjoissa- olivat johtaneet häntä harhaan?

Nyt tiedämme, että O.V. Kuusinen tosiaankin oli käynyt jo kesällä Stalinia tapaamassa ja tietenkin kertonut oman käsityksensä tilanteesta, mikä se sitten olikin. Joka tapauksessa Kuusisen syksyllä kirjoittama artikkeli Suomen ulkopoliittisesta tilanteesta osoittaa, ettei hänellä todellisuudessa ollut kuvitelmia Suomen vallankumouksellisesta mielialasta. Mutta oliko tällä sitten merkitystä, kun maailman vahvin sotavoima jyräisi Suomen kahdessa viikossa, on toinen juttu.

Ennen sotilallista hyökkäystä Neuvostoliiton lehdistö pommitti yleisöään pari viikkoa lehdistöhyökkäyksellä, jossa selostettiin sotaisten valkosuomalaisten sotakiihkoa ja katalia provokaatioita, mutta tiedotettiin toisaalta sorretun kansan jo liikehtivän vallankumouksen edellä. Kansa oli pahasti jakaantunut ja suojeluskuntalaisten ja vastahakoisten reserviläisten välillä oli puukkotappeluita.

Nämä tarinat eivät olleet ainakaan pelkästään Moskovassa keksittyjä, myös ns. erityispalvelujen edustaja Jelisejev tiedotti sellaisesta. Ehkäpä jossain oli todellakin tapeltu?

On katsottava, että vaikka koko sodan lavastus sen keskeisenä tukipilarina toimivine Kuusisen hallituksineen oli tietenkin tehty täysin kyynisesti, Moskovassa saattoi olla syytä luulla, että Suomessa tosiaan laajastikin haluttiin valankumousta, jossa kostettaisiin vuoden 1918 vääryydet. Sitähän Kuusinen ja hänen propagandansa koko ajan toitottivat.

Se, ettei koko lavastus saanut minkäänlaista uskottavuutta lienee ollut yllätys kaikille. Stalinin prestiisille ja uskottavuudelle talvisota merkitsi täydellistä katastrofia, joka korjaantui vasta Saksan vuonna 1941 hyökätessä, kun se haudattiin uuteen propagandavyöryyn.

Stalin oli Suomen-politiikassaan, jota hän tuskin osasi ottaa ihan vakavasti, joutunut tyrannin dilemman uhriksi. Jokainen kiirehti sanomaan Johtajalle vain sitä, mitä hän halusi kuulla. Loppujen lopuksi hän kuli tuskin muuta uin kaikuja omista ajatuksistaan. Se eristi hänet todellisuudesta.

Putinia näyttää uhkaavan samanlainen vaara tai kenties se on jo noussut ylipääsemättömäksi ongelmaksi. Julkisuudessa Putin suhtautuu alaisiinsa yliolkaisesti ja halveksivasti ja löylyttää heitä kansan edessä kuin katupoika heikompaansa. On ilmeistä, että hän kuvittelee tietävänsä kaiken paremmin kuin ne, jotka hänelle tietoa tarjoavat.

Tällaisessa ilmapiirissä ei kannata odottaa päätöksiä, jotka perustuvat karuihin tosiasioihin ja jotka voisivat olla onneksi kaikille osapuolille tai edes niiden tekijöille.

Falskia menoa

 

Väärän rahan tekijä

 

Eräältä rahanväärentäjältä kysyttiin kerran oikeudessa, miksi hän oikeastaan rupesi tekemään väärää rahaa. ”No, kun minä en osannut tehdä oikeaa” kuului vastaus.

Voiko keneltäkään vaatia, että hän tekisi enemmän kuin mihin pystyy? Luulen, ettei voida. Sen sijaan kyllä voidaan vaatia, ettei hän esitä tekeleitään muuna, kuin ne ovat. ”Parhaamme yritimme”, sanoi aikoinaan Tšernomyrdin, ”mutta sitten kävi kuten aina...”

On Tšernomyrdinille kunniaksi, että hän ei ryhtynyt väittämään, että kaikkihan meni oikein hienosti. Tällaisia johtajia Venäjällä(kin) ollut vaikka millä mitalla. Brežnev lienee ennen Putinia paras esimerkki tästä lajista nykyhistoriassa.

Neuvostoliitto oli niin raskailla uhreilla kyhätty ja pystyssä pidetty luomus, että totuuden sanominen siitä oli moraalinen sankariteko. Siihen pystyivät vain harvat. Solženitsynin sankaruus voidaan ymmärtää vain tätä taustaa vasten. Ne kaikenkarvaiset wokettajat, jotka häntä nykyään ”kritisoivat”, eivät pysty lainkaan ymmärtämään hänen mittaistaan miestä, sikäli kuin edes ymmärtävät totuuden ja valheen eroa yleisimmälläkään tasolla.

Valheella on Venäjän historiassa ollut suuri rooli, uskaltaisin jopa sanoa, että se on ollut poikkeuksellisen suuri, vaikka mikään vaimosta syntyneiden ihmisten luoma yhteisö tuskin on siitä ollut vapaa. Niin sanottua totuuden jäkeistä aikaahan tässä nytkin kuulemma eletään monessakin maassa, mutta Venäjällä voi tässä suhteessa puhua jo valtion doktriinista.

Aleksandr Yanovista olen kirjoittanut useasti (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=yanov, Vihavainen: Haun janov tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)).

Hän oli todellinen kassandra, joka jo 1970-luvulla ennusti ortodoksisen fasismin nousevan valtaan Venäjällä ja kiinnitti huomiota Venäjän uusoikeistoon, jonka olemassasoloakaan kukaan muu ei näyttänyt pystyvän edes kuvittelemaan 70-luvun Neuvostoliitossa.

Vuonna 1987 Yanov julkaisi kirjan The Russian Challenge and the Year 2000. Kirjan kannessa oli uusvanha ikoni, jossa Kristus oli neuvostosymbolien ympäröimänä. Yanov ennusti uuden Venäjän, joka ennen pitkää tulisi, tunnustavan sellaista uskoa, jossa muodot tulisivat ortodoksisesta uskonnosta ja sisältö Neuvostoliiton ideologian ja käytäntöjen fasistisista aineksista, höystettynä slavofiilisellä antimodernismilla, joka korostaisi juutalaisvastaisuutta.

Toki juutalaisuuden vaikutus on modernin kulttuurin ytimessä, siitähän jo Hitler oli samaa mieltä. Tavoitteena tai ainakin ihanteena oli Hitlerillä ollut palaaminen esimoderniin kulttuuriin, jossa maaseutu ja talonpoikainen elämäntapa toimisivat kansallisuutta ja rotuvaistoja korostavan ideologian vankkana tukipylväänä intellektualismia edustavaa juutalaisuutta vastaan.

Tulevasta Venäjästä ei voinut vielä tarkasti tietää, vaikka Yanov otti esille erään Šarapovin ennen vallankumousta esittämän ortodoksisen utopian, jossa maan koko hallinto ja muukin elämä pankkiasioita myöten oli järjestetty kirkon ja ortodoksisten seurakuntatalojen varaan…

Eiväthän Putinin Venäjällä asiat näin ole, Ortodoksinen kirkko on kuitenkin irvokkaasti valjastettu palvelemaan maallisen vallan halpamaisimpiakin määräyksiä ja se on auliisti siunannut jopa ydinaseita ja mannertenvälisiä ohjuksia. Vastaleivotun pyhimyksen, amiraali Ušakovin ikoni olisi kuitenkin sopinut vaikka Yanovin kirjan kanteen. (ks. Vihavainen: Haun ushakov tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Venäjällä sana väärän rahan tekijä (falšivomonettšik) on varsin yleisessä käytössä. Se ei merkitse vain rikollista huijaria, joka yrittää rikastua petkuttamalla valtiota, vaan myös ideologista huijaria, jonka kaupittelema tavara ei ole täysiarvoista. Valehtelu ja nimenomaan tahallinen, kyyninen valehtelu kuuluu tällaisen henkilön toimenkuvaan.

Mitäpä sanoakaan, Putin kuuluu epäilyksettä tähän kategoriaan. ”Erikoisoperaatio”, joka aina vain menee ”suunnitelmien mukaan”, vaikka omien ja vieraiden uhrien määrä pelkästään kuolleina on laskettava viisikirjaimisella luvulla, sanoo jo asiasta kaiken olennaisen.

Mutta tässä on vain jäävuoren huippu. Putinin hallinnolle valehtelu on noussut periaatteeksi ja sitä harjoitetaan vakain tuumin. Tarvitsee vain mainita entisen kulttuuriministeri Medinskin nimi (ks. Vihavainen: Haun medinski tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Niin sanottu kansallinen historiankirjoitus, jota pönkitetään uusilla patsailla ja kumarrusseremonioilla, nostaa nyt yhä voimakkaammin esille yhtä hyvin ja suloisessa sekamelskassa Pietari Suurta edeltäneen vanhan Venäjän -ja itse Pietari Suuren-  kuin Stalinin Neuvostoliiton suuruudenajan, jossa mielettömien ihmisuhrien pelkällä määrällä edellytetään hankittavan pyhyys myös sen ajan terrorihallinnolle.

Puhuessaan kaatuneiden äideille Putin kiteytti kaikkien suuruudenhullujen diktaattoreiden perusperiaatteen: kaikkihan me kuolemme, mutta: jos ja kun kuolemamme edes hiukan edistää elämää suurempaa asiaa, vaikkapa Venäjän väkivaltaista laajenemista, sillä kuitenkin on tarkoitus, se on silloin hieno asia, josta läheisten kuuluu tuntea ylpeyttä…

Miten suuri onkaan johtaja, joka kykenee antamaan kansalleen tuhansia ja taas tuhansia kertoja aihetta tällaiseen, metafyysiseen ylpeyteen! Eikö olisi loogista toivoa, ettei kenelläkään sopivan ikäisellä nuorella miehellä muunlaista kuolemaa olisikaan?

Valitettavasti pelkään pahoin, että suuri Johtaja tässäkin kohtaa oli falski. Ei hän sitä tarkoittanut, mitä väitti tarkoittaneensa. Itse asiassa kaikki meni taas pieleen, vaikka tarkoitukset eivät olleetkaan niitä parhaita lajissaan. Tarkoituksena oli joka tapauksessa saada Putin historiaan, kuten hän itse sanoi.

Putinin lempitsaari on nykyään Aleksanteri III, josta aikoinaan tuli taantumuksen symboli. Tämän keisarin aika oli paluuta menneisyyteen myös sikäli, että se oli myös militaristisen mahtailun, kansallisen uhon ja historiallisen kitschin aikaa (vrt. Vihavainen: Haun dom romanovyh tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Toki tuohon samaan aikaan kansallista menneisyyttä juhlittiin ja kunnioitettiin historiallisella kitschillä monessa nuussakin maassa: niin Saksassa Arminiuksen patsaineen ja Wagner-tilpehööreineen, niin Ranskassa Pantheonin historiamaalauksineen ja niin jopa Ruotsissa ja Suomessa (Nordiska museetin kolossi, maalaukset kuten Kaarle Knuutinpoika lähtee kuninkaanvaaliin jne.).

Kuva menneisyydestä oli romanttinen, ihannoitu, pompöösi. Mutta tämähäntapahtui toisella aikakaudella, noin puolitoista vuosisataa sitten. Jo aikanaan se oli falskia, mutta nyt se on sitä kaksinkertaisesti. Sitä paitsi Putin et consortes tietävät hyvin, että he levittävät väärää rahaa. Sillä on nyt selkeä tarkoitus: vanhan imperiumin uudelleen perustamisen oikeuttaminen.

On sääli, ettei Putin osa tehdä oikeaa rahaa, eikä edes sitä yritä. Se oikea raha, jota tässä tarkoitan, olisi maan todellinen modernisointi eikä nykyinen taloudellinen monokulttuuri, joka keskittyy kahteen asiaan: hiilivetyjen myyntiin ja aseiden valmistukseen.

Puhuessaan asetehtaan työntekijöille Putin kertoi, että Venäjällä tehdään (tietynlaisia?) ohjuksia kolme kertaa enemmän kuin koko muussa maailmassa yhteensä…

Siinähän sitä oli ylpeilyn aihetta kerrakseen. Ei niitä ohjuksia voi syödä, mutta voipahan niillä ainakin hankkia pojille ikuisen kunnian jäämisestä mielettömien sotaseikkailujen uhriksi. Voiko kukaan enää enempää pyytää ja uskaltaako?

Eiköhän vielä sentään. Nykyinen valta yllätti intelligentsijan röyhkeällä kvasipatrioottisella paatoksellaan, mutta ei sen loputtomiin suostu tanssimaan huijarin pillin mukaan.

Kullattu menneisyys

 

Nostalgian Venäjä

 

Kovasti on historia Venäjää heitellyt. Ensin tuli vallankumous, joka halusi pyyhkiä pois (nykyään puhutaan canceloinnista) koko vallitsevan kulttuurin ja lähteä puhtaalta pöydältä luomaan uutta ihmistä, uutta yhteiskuntaa ja uutta kulttuuria. Asiasta ei ollut lainkaan kokemuksia, ellei nyt paria lyhyttä hirmuvallan jaksoa Ranskan historiassa ajatella sellaisiksi.

Päätä seinään ei kulttuurin alalla hakattu kovin kauan ja sen jälkeen kun ensimmäisen viisivuotissuunnitelman aikana (1928-1932) oli kantapään kautta opittu, ettei tässä tylyssä maailmassa millään utopistisella uholla (wokettamisella) pärjätä alettiin palata perinteisiin muotoihin, joita höystettiin rajoittamattomalla väkivallalla. Merkittävä perinne sekin.

Kun kommunistinen järjestelmä sitten romahti, se tapahtui tilanteessa, jossa vain kaikkein tyhmimmät saattoivat enää uskoa viralliseen päämäärään, joka oli kommunistinen yhteiskunta. Vuosiksi 1961-1980 päätetty kommunismin rakentamisen aikataulu oli romahtanut jo parin vuoden kuluttua, kun pian luvatun yltäkylläisyyden sijaan tulikin nälkä.

Joka tapauksessa Venäjä, kuten muutkin neuvostotasavallat, oli pahoin eksyksissä niin sanotun reaalisosialismin romahtaessa. Vaha systeemi oli ilmeisen kelvoton, mutta uusi näytti suorastaan rikolliselta. Tie länsimaiseksi demokratiaksi ja hyvinvointivaltioksi ei monista varttuneen polven ihmisistä tuntunut lainkaan omalta jutulta. Olkoon huonompaa, kunhan on omaa, pust huže, da naše.

Jo 1990- luvulla Venäjää pyyhki suuri nostalgian aalto. Vallankumouksessa tuhotun imperiumin mahtia tuotiin esille filmeissä ja kirjoissa. Tutkijat huomasivat, että itse asiassa kyseessä olikin ollut mitä kukoistavin valtio, josta oli tulossa maailman johtava maa, ellei se jo ollut sitä.

Tämä uusi näkemys sai runsaasti kannattajia. Ne vallankumoukselliset, jotka olivat vielä äsken olleet juhlittuja sankareita, havaittiinkin kurjiksi rikollisiksi. Koko kumouksen takana olivat itse asiassa ulkomaat: Englanti ja sen kätyreinä toimineet vapaamuurarit. Juutalaiset nostettiin tietenkin myös esille ja luotiin jopa uusi termikin: židomasony -jutkumuurarit.

Erikoispalveluiden kasvatti, Vladimir Putin sai tehtäväkseen luotsata Venäjää uudessa ympäristössä, jossa se oli vailla imperiumiaan ja sitä loistoa, joka ennen vallankumousta oli häikäissyt useimmat ulkomaalaiset.

Hän aloitti nyt uuden loistorakennusten ja seremonioiden, hierarkioiden (vertikaali) ja sotilaallisen voiman luomisen kauden. Esikuvaksi kelpasi erinomaisesti vallankumousta edeltävä Venäjä, mutta toki Neuvostoliitostakin voitiin tähän keitokseen kelpuuttaa monia asioita.

Paradoksaalisesti tavoitteeksi tuli palaaminen 1800-luvulle sen aikaisin menetelmin. Uutta, kuviteltua menneisyyttä rakennettiin pari vuosikymmentä ja yllättäen kaikki näyttivät unohtaneen sen, että silloin, kun tuo menneisyys oli todellisuutta, koko intelligentsija taisteli kaikin keinoin sen tyhjää loistoa, korruptiota, räikeää sortokomentoa ja mielivaltaa vastaan.

Nyt kelpasivat nostalgian lumoamille patriooteille vain ne komeat ja mahtavat elementit, jotka tuon ajan Venäjä oli kyennyt luomaan.

Tässä uusintana jokunen muistiinpano parin vuoden takaisesta Pietarista:

maanantai 19. elokuuta 2019

Nostalgian vaikea kohde

 

Landet som icke fanns

 

Vietin Pietarissa pari yötä Dom Romanovyh-nimisessä minihotellissa. Sen omistaja oli koonnut sinne valtavan määrän sadan vuoden takaista rekvisiittaa, Venäjän regaalioista Singerin ompelukoneisiin.

Hotellissa oli myös pieni kruununperillinen Alekseille omistettu kappeli ja siellä järjestetäänn pieniä konsertteja. Ihan lähellä oli Romanovien 300-vuotisjuhlalle omistettu kirkko, joka oli rakennettu vanhavenäläiseen tyyliin ja jonka vieressä oli pätkä punaista tiilimuuria Moskovan Kremlin tyyliin.

No, tuollaisia temaattisia pikku hotelleita nyt maassa riittää. Yövyin joskus myös Maršal-hotellissa, jossa oli Mannerheimille omistettu näyttely.

Dom Romanovyh (kääntyy yleensä parhaiten Romanovien dynastiaksi) oli kaikessa herttaisuudessaan kuitenkin vaikuttava esimerkki imperiaalisesta ikävästä, nostalgiasta, joka kohdistuu siihen Venäjään, jonka menetimme (Rossija, kotoruju my poterjali), kuten oli nimeltään Stanilas Govoruhinin kuuluisa filmi neuvostovallan loppuajoilta.

Keisarivallan loisto ja korkeakulttuuri, joka kerran ilmeni niin monessa arkipäivänkin asiassa, oli tietysti huikeassa kontrastissa siihen rappioon, joka oli vallannut koko Neuvostoliiton sen loppuaikoina. Muuan esimerkki näiden kahden rinnastamisesta on kuuluisa filmi Metsästyksen kansalliset erityispiirteet, joka teki Ville Haapasalon suureksi julkkikseksi Venäjällä.

Filmissä unelmat tsaarin metsästyksestä ja jatkuvassa kännissä örveltävistä neukkujätkistä ovat niin huikeassa kontrastissa, että tuloksena on hykerryttävän hauska ja samalla tietenkin traaginen näkymä koko tuohon Venäjän suureen vallankumoukseen.

Keisariperhe on nyt kanonisoitu, he ovat marttyyrejä, jotka esitetään omassa ikonissaan. Ne jätkät, jotka lokakuussa 1917 kaappasivat vallan, ovat sen sijaan saaneet historian tuomion. He ainakin tuhosivat Venäjän, mikä ei estä nostalgiannälkäisiä arvostamasta myös heidän saavutuksiaan, esimerkiksi sotilaallisella alalla.

Tuo imperiaalinen (venäläinen suosikkitermi, jolla vältetään ajatus imperialismista) nostalgia tuppaa vain olemaan kovin falskia, kuten vastaava suhde menneisyyteen yleensäkin. Nikolai II:n uran huippukohtia oli Romanovien dynastian (Dom Romanovyh) 300-vuotisjuhla, jonka kunniaksi nostettiin innolla esiin myös vanhaa Venäjää, sitä, jonka Pietari Suuri sitten hävitti, sikäli kuin pystyi.

Kuten tunnettua, tuon vanhan Venäjän ihailu oli tunnusomaista slavofiileille, jotka sen tähden joutuivat myös hallitsijaa lähellä olevien piirien epäluulojen kohteeksi: mitä nuo puoliturkeissa kekkaloivat intellektuellit oikein luulivat olevansa arvostellessaan Pietaria ja hänen seuraajiaan, muka kansan vastakohtana?

Kunnon venäläisen patriootin kuului aina kumartaa Jumalan armosta hallitsevan monarkin töitä, olivatpa ne sitten keskenään ristiriidassa tai ei.

Yhtä kaikki tuohon Nikolai II:n loppuaikaan sijoittui suuri kansallisromantiikan, etten sanoisi kitschin aalto. Sellaiseksi se toki ymmärrettiin jo omana aikanaan.

Kukapa tiedostavan intelligentsijan jäsen olisi voinut 1900-luvun alussa kannattaa tsarismia? Se olisi ollut moraalinen kuolemantuomio vertaisten keskuudessa. Samalla myös koko se romantiikan ja nostalgian aalto, joka nousi tsaariperheen ympärille, leimattiin taantumuksellisen politiikan ja pošlostin leimalla.

Sitä edustivat Nikolain ja Aleksandran kaikkialle levitetyt kuvat kansallisromanttisissa asuissa, siihen kuului Pietarin Verikirkko, joka oli mahdollisimman jyrkässä ristiriidassa koko kaupungin hengen kanssa. Pietarihan oli halunnut rakentaa nimikkokaupungistaan anti-Moskovan, rationaalisen ja eurooppalaisen kaupungin, ei mitään uutta pimeiden musikoiden Moskovaa.

Sellaisessa kaupungissa kirkkojenkin tuli olla empiretyylisiä ja kupoleilla varustettuja, kuten kirkkokansan tuli olla länsimaalaisittain pukeutunutta ja parratonta. Pietari nimitti kaupunkiaan paratiisikseen. Moskova taas mitä ilmeisimmin oli hänelle tuulahdus tämänpuolisesta helvetistä: siitä takapajuisuudesta, jonka voittaminen oli hänen elämäntyönsä.

Yhtä kaikki, vuosisadan vaihteessa vanha Moskovan Venäjä oli mielikuvien tasolla voimalla palannut takaisin, se oli romanttisen mielikuvituksen luomus, anakronistinen kuvitelma menneestä maailmasta, jossa kansa vielä oli kansaa ja tsaarit tsaareja eivätkä keisareita.

Nyt, sadan vuoden kuluttua nostalginen paluu tuohon vanhaan nostalgiseen paluuseen tuntuu olevan ikään kuin kitschiä toisessa potenssissa. Kenelle enää tulisi edes mieleen, miten epäaitoa se oli jo alun pitäen?

Tämä suuri nostalginen paluu menneisyyteen on nähtävissä myös kaupungin patsaissa.

Pietarissa kuuluu olevan kuutisentuhatta muistomerkkiä, mutta toki vain osa niistä on patsaita. Pronssisen patsaan pystyttäminen on jo fyysisesti merkittävä suoritus ja kun ne sijoitetaan paraatipaikoille, tulee niistä myös julkisia palvonnan esineitä.

Kun Mannerheim ratsastajapatsas meillä aikoinaan pysytettiin, kuului ääniä, joiden mukaan kyseessä oli Euroopan viimeinen ratsastajapatsas. Sehän on ns. näköispatsas tämän vuosisadan ihmisestä hevosen selässä. Anakronismi jo aiheeltaan.

No, sellaisia on sitten kommunismin kukistumisen jälkeen tullut myös Pietariin paraatipaikoille. Aleksanteri Nevski on jo pari vuosikymmentä patsastellut lavraluostarin edessä ja aikoinaan kovin pilkattu Begemoth eli Aleksanteri III:n patsas on myös nostettu pystyyn, ei tosin enää Znamenskaja-aukiolle, jonka nimeä ei ole palautettu.

Mutta näiden ohella ihan uusia patsaita on ainakin parikymmentä. Nikolai Veriseksi jo aikoinaan kutsuttu Nikolai II on nyt saanut patsaansa, Venäjän ja Gruusian ikuista, imperiaalista ystävyyttä -vielä hiljattainhan sellaisen oletettiin olevan olemassa- puolestaan symbolisoinee vuoden 1812 sankarin, meilläkin vierailleen ruhtinas Bagrationin patsas.

Sen lisäksi ovat tulleet uusi Suvorovin patsas, laivaston ja rakettijoukkojen suojelijan, amiraali Ušakovin patsas, joka on Kronstadtissa, on kenraali Brusilov ja monia, monia muita ”vanhaan” eli vallankumousta edeltävään Venäjään liittyvien sankarien patsaita.

Noista patsaista oli lavran hautausmaan näyttelyhallissa jopa hyperlinkeillä varustettu kartta. Valitettavasti ei ollut brosyyriä, mutta tilannehan muuttuukin jatkuvasti.

Kun käveli Harkovinkadulta, Romanovien talosta Aleksanteri Nevskin patsaan ohi lavran patsasnäyttelyyn, tuntui ilma olevan sakeanaan falskia nostalgiaa ja virallista patriotismia, joka tuo mieleen Nikolai I:n ajat.

Mutta eihän tässä koko tarina ole.

Kun tutkitaan Pietarin uusi patsaita, on niissä vahvasti mukana myös moderni ja jopa leikkisä näkökulma. Toisinajattelijoillekin löytyy tilaa. On Josif Brodskin ja Sergei Dovlatovin patsasta, kissapatsas, ”Puskin poistui”-patsas lähellä kaksintaistelupaikkaa, löytyy hykerryttävän hauska Trezzini, piippua poltteleva Vasilinsaaren Vasili, 12 tuolin veijarisankari Ostap Bender ja niin edelleen ja niin edelleen.

Kun jatkoin toiseen suuntaan, Gontšarskaja ulitsaa Moskovan aseman suuntaan, tuli sitten taas vastaan tämä läntinen tatuointien, amerikkalaisuuden, metallimusiikin ja muun aikamme roskan maailma. Muuan kellarikauppa oli nimeltäänkin White Trash…

Pisteenä i:n päälle oli kirjakaupasta mkaan tarttunut opus 11 mifov o Rossijskoj Imperii (Aleksandr Musafarov, Jauza, Moskova 2018, 315 s.

Tekijä kumoaa siinä myytit venäläisestä likaisuudesta, juoppoudesta, varastelusta, teknisestä jälkeenjääneisyydestä ja vastaavasta. Hän on siis samalla asialla, kuin kulttuuriministeri Medinski, joka on tehnyt asiasta kokonaisen kirjasarjan.

Musafarov haluaa myös kumota myytin vallankumousta edeltäneen Venäjän eliitin kyvyttömyydestä ja armeijan kelvottomuudesta. Itse asiassa Venäjä oli huimaa vauhtia kehittyvä, ihmiskunnan eturivin maa miltei joka suteessa.

Miksi se sitten sortui? Kirjoittajan mukaan asiaa voidaan verrata Titanicin kohtaloon. Molemmat edustivat aikansa huippua, mutta kaikilla aloilla kehitys ei edennyt yhtä nopeasti.

Titanic sortui omaan mahtavuuteensa: sillä oli huikea suorituskyky, mutta ei kykyä paikantautua ja pysyä ajan tasalla jäävuorten kaltaisista vaaroista.

Sen, miten tämä sitten soveltuu Venäjään, jättää kirjolitta tulevien tutkijoiden selvitettäväksi…

 

Välähdyksiä

 

Pikkuvideoiden maailma ja ”vahva mies”

 

 

Tiktok on kiinalainen somealusta, joka Kiinassa esiintyy nimellä Douyin ja joka siellä on eristetty länsimaisesta sisaruksestaan.

Tiktok on alun perin ollut nuorison käyttämä ja sen suosio on noussut huimaksi, ylittäen jopa googlen. Tiktok esittää lyhyitä, sekuntien tai korkeintaan parin minuutin mittaisia videopätkiä, jotka yleensä ovat amatöörien työtä, vaikka tähän maailmanaikaan ei koskaan voi olla ihan varma, kuka on asialla.

Hämmästyksekseni huomasin, että tiktokia on syytetty jopa anoreksian ihannoinnista, vaikka pelkään pahoin, että meikäläisiä ajankohtaisohjelmia seuraavat törmäävät paljon varmemmin anorektikkoon, kuin tiktokin katsojat.

Jo jokin aika sitten totesin (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=kallipyge ) että tiktokin amatöörivideoissa näkee pitkästä aikaa aitoa liikunnan riemua ja naisellisuudestaan ylpeilevien nuorten luonnollista suloa, joka kerrankin näyttää ilmenevän vapaana ahneiden liikemiesten holhouksesta.

Kyseessähän ovat käsittääkseni ilmaiset amatöörivideot eikä siis porno, jonka tunnusmerkki on rahan hankkiminen seksillä, siis samaan tapaan kuin jossakin räpissä raakutaan:  mun täytyy twerkkaa, ett’ saisin fyrkkaa…

Porno eli seksiin perustuva bisneshän on aikamme suurinta ja luultavasti myös tuottavinta. Itse asia on ilmainen, mutta sopivasti vedättämällä sen hinta nousee taivaisiin. Tiktok sen sijaan on joka tapauksessa ilmaista.

Vaikka en minä tiedä, rahaa tässäkin hommassa tietysti liikkuu ja paljon. Kaiketi firma myy esimerkiksi asiakkaidensa algoritmeja ja tienaa sillä. Poliittiset tahotkaan eivät tietysti voi jättää näin mehukasta saalista käyttämättä.

Tiktokissa näyttää olevan naisellisten takapuolten ohella erityisen paljon välähdyksiä tekniikasta, videoita -usein simulaatioita- sodankäynnistä ja jopa vaalimainoksia. Lisäksi on dokumenttipätkiä, joiden kontekstia ei lyhyessä pätkässä tietenkään voi millään tavalla esittää ja jotka saattavat olla ja usein ovat vahvasti manipuloituja.

Joskus sentään törmää videoon, jonka aitoutta ei tunnu olevan syytä epäillä. Seuraavassa pätkässä puhuu naapurimaamme päämies tavalla, jonka uskoakseni täytyy jokaiselle osoittaa, ettei hän enää ole henkisesti tässä maailmassa, jos nyt on pitkään aikaan ollutkaan. Angela Merkelhän huomasi asian jo aikoja sitten.

Video on tässä:

Käyttäjän ProletarianView (@proleteriattv) videot, joihin original sound - ProletarianView on lisätty | TikTok

Tällaista käyntiä työläisten pariin olisi voinut odottaa Stalinilta sodan aikana, jos hän nyt yleensä olisi mennyt työläisten pariin. Eihän hän sitä tehnyt, vaan asui olympoksellaan, kaukaisena ja kaiken hallitsevana vuosisataisnerona.

Herää kysymys, uskooko Putin puheitaan ja uskooko hän ylipäätään edes sitä, että häntä uskotaan? On selvää, etteivät korkean teknologian parissa työskentelevät työläiset ole mitään lukutaidottomia moukkia, jotka osaavat vain aplodeerata.

 Miten moni heistä haluaa tai pystyy tempautumaan mukaan Putinin houremaailmaan. Miten monen Putin voi saada tosissaan pelkäämään, että Ukrainan natsit ovat tulossa murhaamaan heidän turvattomat perheensä, ellei tuota hirviöjoukkoa kukisteta asein jo omalla kamarallaan?

Tämä video tuskin on manipuloitu. Kyllä siinä puhuu itse Putin, vainoharhainen ja megalomaaninen tyranni, jolle ihmishenki ei ole minkään arvoinen ja joka on päättänyt mennä historiaan muuttamalla maailmanjärjestyksen tykkänään uudenlaiseksi, Venäjän johtamaksi.

Valheiden pitää olla tarpeeksi isoja, jotta ne kyettäisiin omaksumaan, tiesi jo Goebbels. Hän ei sentään itse uskonut puheisiinsa. Mutta uskooko Putin? Entä uskovatko nuo pietarilaiset työläiset, jotka ovat jo pitkän aikaa saaneet tutustua maailmaan laajemmaltikin?

Pelkään pahoin, että Venäjän kansa ymmärtää yhä laajemmin sen, että heitä johtaa nyt mielipuoli, jonka valitsema tie on tuhon tie. Vaikka Venäjä ottaa nyt käyttöön yhä uusia taantumuksen perinteisiä aseita, viimeksi sensuroitiin Youtube, ei se pysty kätkemään kauheata totuutta. Putin itse kertoo sen paremmin kuin kaikki vihollisen propaganda.

Merkkkihenkilön nimi

 

Putinin oikea nimittäminen

 

Vladimir Vladimirovitš Putinia on nyttemmin ymmärrettävistä syistä kunnioitettu lukuisilla haukkumasanoilla.

Erityisessä suosiossa etenkin ukrainalaisten, mutta myös venäläisten keskuudessa näyttää olevan huilo (хуйло). Mielestäni se ei ole lainkaan asianmukainen. Samoin kuin mudak (мудак) se viittaa vain ”mulkkuun”, joka nyt sentään on puolen ihmiskunnan omistama äärimmäisen tärkeä ja täysin kunnianarvoinen elin, jota ilman koko ihmiskuntaakaan ei voisi edes kuvitella.

Minusta tuon elimen nimen käyttäminen tuosta mainitusta olennosta on lähinnä pyhäinhäväistys. Myös sen teho, etenkin muille kielille käännettynä, on lähes olematon. Itse henkilön olemuksesta se ei anna oikeastaan mitään informaatiota.

Mitä Putinista käytettyyn epiteettiin sitten oikein pitäisi kuulua? Epiteetin pitäisi mielestäni viitata jotenkin hänen historialliseen rooliinsa ja, sanoisinko, inhimilliseen erikoislaatuunsa.

Politiikassa on aina ollut paljon luonnevikaisia, etenkin narsistisia tyyppejä, jotka ovat joskus saattaneet jopa menestyä hyvin, vaikka ovatkin ihmisinä täydellisiä mulkeroita.

Lisäksi on niitä, joille kokonaisten kansojen tuhoaminen on ollut suoranainen intohimo ja jotka eivät ole halunneet lainkaan säästellä edes omaa kansaansa. Hitler lienee tämän lajin tunnetuin edustaja nykyään.

Miten sitten Hitleriä kannattaisi asianmukaisesti nimittää? Yleisesti käytössä ovat olleet suuruudenhullu, hullu, mieletön, fanaatikko, diktaattori, hourailija ja mitä niitä lieneekään. Eivät ne kovin tai ainakaan tarpeeksi pahoja ole. Joku ahkera henkilö on koonnut 200 Hitlerin haukkumanimeä, mutta eivät nekään oikein tee vaikutusta (ks. Adolf Hitler Nicknames: 200 Funny and Hilarious Names (worthstart.com)).

Usein kyseessä ovat vain väännökset hänen nimestään. Mannerheimkin käytti jossakin kirjeessään Hitleristä niitystä Adoplhus. Pelkät nimet sanovat vähän, tarvitaan myös epiteetti.

Monia väännöksiä on myös Putinin nimestä (ks. Все прозвища и позывные Путина | Патриот | Дзен (dzen.ru)). Nuoruuden aikuisia olivat mol ja krysjonok (koi ja pikku rotta). Myös nimitystä Kaputin ja Haputin näkyy käytetyn. Luokkatoverit käyttivät nimityksiä Putka ja Putja.

Mutta nämä ovat viattomia köllinimiä ja ne uskaltaa julkaista vaikka Venäjällä. Meduza tietää enemmänkin: Путин-хуйло!: Прозвища и клички Путина (putin-khuilo.blogspot.com) .

Tässä vähän: Альфа-журавль
Анти-Собчак.
Бледная Моль
Барин.
БезНавальный.
Ботокс
ВВП («Великий Всемогущий Пу»)
Вице-Собчак.
Великий Манипулятор.
ВоваГаз
Вова Озёрный
Вольдемар Бенитович Медвепутлер Таврический
Вольдемар Путлер
Всебабушкино избранный
Всехпереигрун
Верховный малыш.
Гаагский.
Гном
Главарь хунты
Главный жених России
Дед
Дипломированный лжец
Деменций.
Дон Рэба.
Закомплексованный.
Залупенфюрер.
Злобный карлик. 
ИХТАМНЕ́Т IV Крымский и Новоро́сский (сын Имтамнета III Чеченского, внук Ихтамнета II Афганского, правнук Ихтамнета I Корейского).
Капут
Мочок сортирный.
Владимир Грозный.
Диктатор.
Вовка-морковка.
Путан.
Медведолюбивый.
Лапшедел.
Маразматик.
Ватин.
Пуйло.
Обещаю обещать.
Ути-Пути.
Тупин.
Навальнофоб.
Износившийся.
Канцлер Палпутин
Кремлевский пенсионер.
Сказочник.
Сказочный.
Фюрер, стерхфюрер
Бесноватый.
Путин – ла-ла-ла
Позор России.
Премьерзидент
Плешегном™
Педофил
Оккупант.
Обещалкин.

Обнуленный.
Обнулёныш.
Распутин.
Тиран.
Тот, чье имя нельзя называть
Краб.
Среднестатистический.
ГДРовский турист.
Вован Кремлевский.
Посредственность.
Бледная тля.
Всплывший.
Ихтамнет.
Царь-карлик.
Моль, Окурок, Крысенок, Капутин (прозвища из КГБ).
Блаженный.
Путин I Крысоликий.
Владимир Таврический
Обиженный.
Профессиональный Враль.
Мутин.
Пукин.
Пахан.
Пыня
Вор.
Саурон.
Олигарх.
Скорбный главой.
Орк.
Раскрученный.
Тин Пу.
Туалетный Путенок™
Враг народа.
Патологический лжец.
Нашист.
Стремянка.
Пожизненный.
Двапутин.
Тараканище.
Друг Кадырова.
Крошка Цахес,
Циннобер.
Мироточивый.
Расхититель в особо крупных.
Лилипутин™
Мстящий всему миру.
Кровавый.
Старик Кабаев.
Плейшнер.
Хан всея Руси.
Цирковой лилипут.
Чекист
Ядерный чемоданоносец
Darth Put In

 

Ellei venäjä suju, kehotan kääntämään koneella. On niissä aika riemastuttavia, kuten Gaagski (Haagin mies), Voldemar Putler, Liliputin, Ydinsalkun kantaja, Našisti, Kansan vihollinen, Örkki, Kansan vihollinen, Mutin, Pukin (puk= pieru), Tsar-karlik (kääpiötsaari), Ihtamnet (einiitäsielläole), Sadunkertoja, Venäjän häpeä, Puilo (vrt. Huilo), Uti-Puti, Navalnofobi, Suuri manioulaattori (vrt. Kahdentosita tuolin Suuri kombinaattori), Diplomivalehtelija ja niin edelleen.

Mikäpä ettei. Suuressa ja mahtavassa venäjän kielessä kyllä ilmaisukykyä riittää.

Mutta kun ajattelen vakavasti ja vastuullisesti sitä, millainen epiteetti tälle tapaukselle sopisi, kun otetaan huomioon, että hän ivallisesti hymyillen kertoo saaneensa aikaan juuri sen, mihin on pyrkinytkin, syöstyään Ukrainan siviilit ja Venäjän ja Ukrainan sotavoimat järjettömään tuhoon ja teurastukseen ja koko maailman tuhon partaalle.

Tulee mieleen, ettei vastaavaa tapausta taida olla löydettävissä ainakaan viime vuosisatojen historiasta. Hitlerkin oli säädyllisempi tässä suhteessa.

Toki tuossa on mukana teatteria, mutta ei se asiaa paranna. Alkeellinenkin inhimillisyys olisi edellyttänyt edes jonkinlaista apologiaa sen saatanallisen tuhon johdosta, jonka juuri hän, eikä kukaan muu on päästänyt valloilleen ja jota hän pyrkii vain laajentamaan.

Aivan rauhallisestikin miettien kyseessä on sen lajin epäinhimillisyys, että sopivan epiteetin olisi kuvattava juuri sitä aspektia. Venäjän kielessä sellainen sana olisi mielestäni izverg (изверг). Sana tarkoittaa hirviötä, jossa inhimillistä voi olla vain ulkomuoto. Kyseessä on ihmisen vääristymä, epäsikiö, jollaista varten on olemassa vielä sana urod, mutta se on paljon kiltimpi. Urod voi olla aivan syyttään epämuodostunut.

Ehkäpä siis venäjäksi joku edellä olevan luettelon nimityksistä ja sen perään epiteetti izverg. Vaikkapa Gnom-izverg tai Tšekist-izverg.  Mutta suotta minä tässä mestaroin, kunhan YYA-hengessä esitän.

En ole tietenkään venäjän kielessä natiivi tai edes filologi, joten ne, jotka ovat, voivat kai korjata, jos ehdotus on epäonnistunut. Suomeksi voisimme sanoa vaikkapa, tuo Putte-piru. Itse asiassa etymologisesti katsoen olisi nimitys hybridi-putte ehkä myös osuva. Alun perinhän hybridi tarkoittaa villisian ja maatiaissian risteytymää. Tämä kuitenkin voisi harmittaa monia viattomia autoilijoita ja muitakin.

Mutta eiköhän Suomenkin kansa vielä keksi jonkin asianmukaisen nimityksen, jos hän alkaa kiinnittää huomiotaan meihin. Toistaiseksihan olemme saaneet olla rauhassa.

 

Kohti väistämätöntä

 

Tuomittujen kulkue

 

Frank Thiess, Tsushima. Erään merisodan romaani. Arvi A. Karisto Oy, 1937, 534 s.

 

Sanotaan, että voitolla on aina ottajia, mutta tappio on orpo. Tsušiman taistelu, jonka tämän kirjan kirjoittaja nimittää maailmanhistorian suurimmaksi, kuului niin sanottuihin rökäletappioihin.

Wikipedian mukaan vastakkain oli venäläisten puolella 8 taistelulaivaa eli järeää tykistöä käyttävää, raskaasti panssaroitua alusta, 3 rannikkopanssarilaivaa ja 9 risteilijää, 9 hävittäjää ja 9 apualusta (apuristeilijää) sekä lisäksi kuljetuslaivoja. Thiessin mukaan laivoja oli yhteensä 45.

Japanilaisilla oli 5 taistelulaivaa, mutta runsaasti pienempiä aluksia yksin kappalein laskien jopa 111.

Taistelun lopputuloksena venäläiset olivat menettäneet 5045 miestä kaatuneina ja japanilaiset 117. yli 6000 venäläistä joutui vangeiksi.  Koko Venäjän Itämereltä lähtenyt laivasto oli lakannut olemasta. Muun muassa 6 taistelulaivaa ja yksi rannikkopanssarilaiva ja 14 muuta laivaa oli upotettu. Kaksi taistelulaivaa ja 2 rannikkopanssarilaivaa oli antautunut. Upotettujen alusten kantavuus oli 143000 tonnia. Japanilaisilta upotettiin kolme torpedovenettä, yhteensä 255 tonnia.

Tärkeimmät säilyneet venäläiset laivat olivat ne kolme risteilijää, joita komensi suomalainen Oskar Enqvist. Ne irtautuivat taistelusta ja pelastautuivat Manilan satamaan.

Venäläisten tappiota on, luultavsti oikein, selitetty sillä, että japaniaisten kalusto oli, hämmästyttävästi, ratkaisevasti parempaa. Vielä äsken aiva takapajuinen maa oli siis ystynyt lyömään vanha suurvallan hupputekniikan alalla!

Asia selittyy siitä, että japanilaiset ostivat uusimpia sotalaivoja briteiltä ja heidän kranaattinsa olivat suorastaan monin verroin tehokkaampia. Kyllä japanilaisetkin saivat osansa tulesta ja esimerkiksi amiraali Togon lippulaiva Mikasa murjottiin hyvin huonoon kuntoon Tsušimassa, kuten jo aiemmin Port Arthurissa.

Pietarista mukaan raahatut vanhat taistelulaivat pystyivät nekin kovaan vastarintaan, vain kolme niistä antautui vastoin upseerien ja miehistön kapinan asteelle noussutta vastarintaa. Tätä antautumista pidettiin yleisesti anteeksiantamattomana, kuten myös mukana ollut suomalainen Harald Graf muistelee ( ks. Vihavainen: Haun graf tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Itse asiassa taistelua voidaan pitää mittasuhteiltaan pienempänä kuin vaikkapa toista Ruotsinsalmen taistelua vuonna 1790 tai myöhempää Skagerrakin taistelua, mutta olihan se merkitykseltään suurempi. Mikäli venäläiset olisivat voittaneet, olisi heillä ollut mahdollisuus voittaa vielä koko sota, joka oli kyllä mennyt hyvin huonosti.

Hävinneitä on tapana pilkata ja tätä harrastettiin Venäjän Itämeren laivaston ja sen päällikön kohdalla runsaasti jo ennen kuin ne olivat saapuneet golgatalleen. Kuuluisa Dogger bankin (Hullin) välikohtaus, jossa laivasto tulitti japanilaisiksi torpedoveneiksi luulemiaan englantilaisia kalastusaluksia, antoi tähän runsaasti aihetta ja herätti Englannin kiivaan suuttumuksen. Kirjoittaja selittää tämänkin välikohtauksen parhain päin.

Tämän kirjan ehdoton sankari on nimittäin tiedossa: se on amiraali Zinovi Rožestvenski, jota kuvataan todellisena spartalaisena, joka yli-inhimillisellä tahdonvoimallaan pitää koossa laivastoaan uskomattoman vaikeissa oloissa. Hänen eskaaderinsahan kiersi Hyväntoivonniemen ja kulki yhä uudelleen avomerellä hiilestäen ja koneitaan korjaten kohti taistelua, jonka sankari tiesi häviävänsä. Mutta sotilaan velvollisuus ei ole arvostella ylempiään, vaan totella heitä.

Koko maailma oli Rožestvenskin laivastoa vastaan, jopa Ranska, joka niin ylenpalttisesti juhli Venäjää uutena ystävänään 1890-luvulla ja jonka kanssa solmittu liitto oli periaatteessa täysissä voimissaan. Englanti mahtavine laivastoineen oli avoimen vihamielinen, vain saksalaiset jaksoivat suhtautua venäläisiin kuin omiinsa, he osoittivat reilua ja aitoa ystävyyttä. Hampurin-Amerikan linjan hiililaivat tekivät koko valtavan odysseian yleensä mahdolliseksi.

Kirjoittaja käyttää puoli kirjaa tämän huikean matkan kuvaamiseen ja uhraa sen kunniaksi loputtomasti superlatiiveja. Vaikea se matka todella olikin, kuten myös osanottajien muistelmissa on kuvattu (vrt. Vihavainen: Haun graf tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Vaikeuksien ja tappion ja ylipäätään koko mielettömän odysseian syynä oli Venäjän poliittinen olemus. Ei se ollut edes valtakunta, vaan hallitsematon manner, itse asiassa loputon suo, jossa kukaan ei todella vastannut eikä halunnut vastata mistään. Laivojen ja aseiden rakentamisessa hutiloidaan, lakaistaan ongelmia maton alle ja varastetaan ja taas varastetaan. Vastuuta kaikki karttavat kuin piru pyhää vettä. Poikkeus on vain Rožestvenski.

Mitä venäläisten ominaisuuksiin kansana tulee, puhuu kirjoittaja niistä mitä lämpimimmin. Urhoollisuus on niistä eräs selkeimmistä ja se näkyy niin taisteluissa Port Athurista kuin myös Tsušimassa. Mutta saamattomuus, varastaminen ja vastuuttomuus kukoistavat muualla maarintamalla ja koko laajassa maassa.

Sivumennen sanoen, Paasikivi julmisteli joskus Mannerheimista puhuessaan, että tämän synteihin kuului aitoryssläinen perestrahovka, eli jälleenvakuutuksen hankkiminen. Marsalkka muka aina huolehti siitä, että mikäli asiat menisivät huonosti,  vastuun saisi kantaakseen joku muu.

Mukana matkalla ja taistelussa oli myös runsaasti saksalaisia, lähinnä balttilaista aatelia, sekä suomalaisia (suomenruotsalaisia), kuten melko paljonkin kuvattu Rožestvenskin ensimmäinen upseeri Ignatius, joka kaatui taistelussa, jo mainittu amiraali Enqvist, jonka risteilijöihin muuten kuului Nevalla nykyään köllöttelevä Aurora, sekä esimerkiksi amiraali Starck ja taisi olla joku muukin.

Thiess olisi voinut mainita myös meriministerinä juuri tuohon aikaan olleen suomalaisen Avellanin, mutta ei nosta tämän roolia esille tappion jonkinlaisena organisoijana. Ei sitä yleensäkään ole tehty. Enqvistin suorittamaa risteilijäeskaaderin pelastamista on kyllä arvosteltukin. Thiess ei sitä tee.

Peräti suurin osa tässä kirjassa  mainituista laivojen päälliköistä oli sukunimeltään saksalaisia ja useinhan nämä tunnetusti olivatkin säilyttäneet identiteettinsä luterilaista uskontoa myöten. Heidän ominaisuuksiaan kirjoittaja ei mitenkään yleisesti kehu paitsi mainitessaan heidän olleen merikansaa, toisin kuin venäläiset. Sinänsä hieman yllättävä luonnehdinta noista parooneista.

Kirjaa on pidettävä sävyltään hyvin russofiilisenä ja sen takia kannattaa tarkastella sen tekijän henkilöhistoriaa ja julkaisuajankohtaa. Kirja julkaistiin Saksassa vuonna 1936 eli saksalais-neuvostoliittolaisen ristiriidan ollessa kuumimmillaan sitten ensimmäisen maailmansodan.

Thiess olli syntynyt Latviassa vuonna 1890 ja varttunut Berliinissä. Hän ehti hieman sotiakin venäläisiä vastaan ensimmäisessä maailmansodassa, kunnes vapautettiin palveluksesta terveyssyistä. Naimisiin hän meni amerikkalaisen kanssa.

Saksassa ja ulkomaillakin hänestä tuli tunnettu ja tunnustettukin kirjailija, jonka kaksi kirjaa saivat jopa kunnian tulla poltetuiksi natsien kirjaroviolla vuonna 1933. Siitä huolimatta hänestä ei tullut kiellettyä kirjailijaa ja hän julkaisi vielä sodan aikanakin. Hän kuoli vuonna 1977.

Huolimatta lämpimästä suhtautumisestaan Venäjän kansaan, kirjoittaja ei säästä epiteettejä kuvatessaan Venäjän poliittista systeemiä ja virkakoneistoa. Sana rappio ei riitä alkuunkaan, kyseessä on taikinamainen muodottomuus ja normiksi noussut vastuuton tolkuttomuus, jonka seuraukset saa kantaa harmaa marttyyri -venäläinen sotilas.

Kelpo miesten osa tässä rappion suossa on lohduton, mutta kunniakas. Jalo ja hyveellinen luonteenlaatu voi olla vain oma palkkionsa, normaalia on, että juonittelijat käyttävät noita hänen ominaisuuksiaan hyväkseen. Siinä maassa paha saa palkkansa ja hyvä rangaistuksensa.

Thiessin kirja perustuu ilmeisesti kirjallisuuden hyvään tuntemukseen, mutta ei toki ole täysipainoinen aiheensa historia. Se on ennen muuta journalistinen suoritus, jossa kirjoittaja tavoittelee suuren draaman sävyjä kahden jaloin sankarin kohtaamisesta taistelussa, jonka ratkaisu oli jo etukäteen jumalten päättämä.

Kiinnostavaksi jää, miten Saksan sensuuri vallitsevan Gleichsschaltungin oloissa suostui tällaisen russofiilisen teoksen julkaisemiseen. Jälkeen päin voimme tietenkin muistella, että saksalais-venäläinen ystävyys on historiassa ollut sääntö eikä poikkeus ja että 1900-luvullakin maat olivat suorastaan liittolaisia niin vuosina 1922-1934 kuin sitten vuosina 1939-1941.

Tuo meidän tuntemamme ideologinen vastakohtaisuus vuosina 1934-1939 oli sittenkin lyhytaikainen, puhumattakaan siitä molemminpuolisen vihan aallosta, joka syntyi vuosien 1941-1945 sodan aikana. Ei mistään sellaisesta voitu tietää vielä vuonna 1936.