perjantai 14. kesäkuuta 2019

Helppohintaisuuden kysymyksiä


Ylpeä typeryys

Aikamme ei ole vailla kulttuurisia uutuuksia. Vielä noin yksi sukupolvi sitten eli suunnilleen Neuvostoliiton vedellessä viimeisiään, elettiin vielä selvästi erilaisessa maailmassa.
Vuonna 1968 huipentunut suuri kulttuurivallankumous oli jo toki ehtinyt ulottaa vaikutuksensa laajalle ja syvälle, mutta menneen maailman henki leijui yhä vahvana eurooppalaisen sivistyksen yllä, ikään kuin jalon konjakin tuoksu, joka yhä oli tyhjässä pullossa. Postmodernismi oli tuolloin vielä lapsenkengissään ja monet ottivat yhä maailman vakavasti.
Nykyisessä menossa, jota voi peilata vaikkapa lehdistön kulttuuriosastojen kautta, ei irti päästetyllä typeryydellä ja kehnouden ylistämisellä enää näytä olevan mitään rajaa. On opittu ylpeilemään kaikesta tai siis mistä tahansa eikä edes kyetä kuvittelemaan, että voisi olla olemassa joitakin absoluuttisia normeja tai hierarkioita, joita kaikkien olisi syytä kunnioittaa tai taitoja, jotka taiteilijan pitäisi hallita.
Kun jonninjoutavat nuorisoryhmät räppäävät toistelemalla sukupuolielimensä nimeä, kun käsitetaiteilijat julistavat tekevänsä hienoa taidetta, vaikka eivät kykene hallitsemaan muotoja eivätkä siihen pyrikään, kun arkkipiispa julistaa mahtipontisesti, että vihapuhe on aikamme suuri ongelma ja kun yhteiskuntapolitiikassa koskemattomaksi aksioomaksi otetaan kaikkien ryhmien määrän mukainen edustus kaikkialla, ei parodiaa enää voi tehdä.
Siitä huolimatta juuri nämä ja muut vastaavat teemat hallitsevat lehtien kulttuuriosastoja.
Asian todistavat myös osaltaan myös ne hölmöksi tekeytyvät yleisönosastokirjoitukset, joita lehdet julkaisevat kaikessa totisuudessaan, vaikka lapsikin näkee, että kyse on pilkanteosta. Kuvataiteessa rajaa parodian ja aidon välillä ei ole enää ollut herran aikoihin eikä kukaan voi tietää, onko tämä tai tuo taiteilija niin sanotusti tosissaan. Taitoja ei kukaan häneltä edellytäkään.
Kiinnostavana uutuutena voi todeta sen, että nykyään erityisesti kirkko pyrkii olemaan uuden kulttuurin kärjen tasalla. Se ajaa kaikkia muodikkaita asioita ja pelkää kuollakseen epämuodikkuuden leimaa. Tämä on tavallaan ymmärrettävää. Valheellinen mahtipontisuus on aina kuulunut kirkon toimenkuvaan, silloinkin kun se on vielä tosissaan palvellut myös uskontoa.
Vielä sukupolvi sitten kirkko joka tapauksessa keskittyi vielä melko lailla itse uskontoon. Nythän se selvästi jo häpeää koko asiaa ja pyrkii sen sijaan pysymään erilaisten yhteiskunnallisten kysymysten piirissä omaa, hurskastelevaa agendaansa noudattaen.
Mutta yksittäistapausten vatvominen ei ole erityisen antoisaa, olipa kyseessä musiikki, kirjallisuus, kirkko tai hallituksen politiikka. Kiinnostavampi on se yhteinen nimittäjä, joka kulttuurin trendejä yhdistää. Se nimittäin tuntuu suorastaan hyppäävän tarkastelijan silmille, ilman sen enempää etsimistä.
Vladimir Nabokov, ruotiessaan amerikkalaista kulttuuria, keksi jo toisen maailmansodan aikana kutsua tuota villakoiran ydintä venäläisellä sanalla pošlost.
Itse asiassa hän käytti tuossa Gogol-esseessään nokkelaa transskribointia poshlust, jossa venäläisen sanan ääntämys säilyttäen ilmaistaan myös itse asia englannin sanoin: posh + lust.
Itse venäläistä sanaa pošlost on usein käytetty esimerkkinä sanasta, jota on mahdoton kääntää. Se kantaa mukanaan niin suurta kulttuurista pakettia, että käännös jää pakostakin vajavaiseksi.
Suomentajat ovat joskus tarjonneet käännökseksi matalahenkisyyttä, itse olen joskus puhunut helppohintaisuudesta. Ne tuovat kyllä esille jotakin sanan merkityksiä, mutta eivät toki ole sen ekvivalentteja vastineita.
Wikipedian artikkeli poshlostista tuo esille muutamia näkökohtia. Kirjallisuustieteilijä D.S. Mirsky sanoo, että kyseessä on self-satisfied inferiority, moral and spiritual.
Svetlana Boym, joka postmoderniin tapaan arvioi koko käsitteen menneen maailman jäänteeksi, toteaa aivan oikein, että Poshlost’ is the Russian version of banality, with a characteristic national flavoring of metaphysics and high morality, and a peculiar conjunction of the sexual and the spiritual. This one word encompasses triviality, vulgarity, sexual promiscuity, and a lack of spirituality. The war against poshlost’ was a cultural obsession of the Russian and Soviet intelligentsia from the 1860s to 1960s.
Boym, jonka teos sijoittuu Neuvostoliiton luhistumisen aikoihin, arvioi ilmeisesti, että sellainen henkinen maailma, jolle pošlostin käsite on tärkeä, jää nyt historiaan ja joutaa jäädäkin.
James H. Billington puolestaan määrittelee käsitteen erään moraalisesti ala-arvoiseksi kuvatun kirjallisen hahmon kautta:  (he) seeks not the ideal world but the world of petty venality and sensualism, poshlost.
Esimerkit riittänevät sen ymmärtämiseen, mitä tuolla käsitteellä on tarkoitettu. Nabokov, joka varmastikin on sen tunnetuin käyttäjä, teilasi sen avulla paitsi Gogolin kuvaaman venäläisen herrasväen, myös aikansa amerikkalaisen bestseller-kulttuurin ja myös Neuvostoliiton mahtailevan valheellisuuden.
Viimemainittu oli erityisen paradoksaalinen asia, koska venäläiset Nabokovin mukaan aina olivat olleet erityisen herkkiä pošlostille ja sitä inhosivat. Saksaa he taas olivat perinnäisesti pitäneet pošlostin luvattuna kotimaana.
Lukiessani ensi kertaa Nabokovin Gogol-esseetä, ajattelin heti, että tässä asiassa me olemme venäläisten kanssa samassa veneessä.
Eikö Väinö Linnan koko tuotanto ole yhtä pošlostin paljastamista ja sille irvailua. Perinnäinen suomalainen rehellisyys ei voinut lainkaan sietää teeskentelevää valheellisuutta. Senhän myös propagandan saralla työskentelevät saivat sodan aikana pian huomata.
Rehellisyys sen sijaan puri suomalaiseen. Itse asiassa se oli tietyssä historian vaiheessa muuttunut jo sellaiseksi obsessioksi, että elämän ja sosiaalisen kanssakäymisen edellytykset alkoivat vaarantua, kun mitään ei suostuttu kaunistelemaan eikä sievistelemään.
Mutta siitä on jo aikaa. Nyt tilanne on toinen, ainakin niin sanotun yleisen mielipiteen tasolla ja sehän kyllä tarkoittaa vain sitä keskustelua, jota valtamedia käy.
Luulen, että muutos on sangen huomattava.
Paavo Haavikko kyllä puhui parodian mahdottomuudesta jo kauan sitten. Aikaa on tainnut siitä vierähtää jo lähemmä puoli vuosisataa.
Mutta itse asiassa parodia oli kuin olikin silloin vielä mahdollista.
Joillakin aloilla, kuten Neuvostoliitosta puhuttaessa, hellpohintaisuus kyllä rehotti vapaana ja sitä vieläpä lannoitettiin valtiovallan erityisellä tuella. Siitä huolimatta perinnäiset kulttuurin tavoittelemat asiat, totuus, hyvyys ja kauneus koettiin todellisiksi ja niistä luopuminen sopi vain niille, jotka tunnustivat oman alamittaisuutensa.
Itsetyytyväinen vajaamittaisuus oli tietenkin jo olemassa, sitä lienee ollut maailman sivu, mutta se ei kuitenkaan ollut vallitseva maailmankatsomus, josta poikkeaminen aiheuttaa sanktioita.
Nyt asiat ovat toisin. Substanssin sijasta tuijotetaan henkilöä ja hänen käyttämiään sanoja, ajattelun sijasta tarraudutaan tyhjiin abstraktioihin, joita kyllä riittää, ihmisoikeuksista tasa-arvoon ja vapaudesta vastuuseen.
Politiikkaa ei enää ymmärretä kilpailevien näkemysten areenaksi, siellä kilpailevat nyt keskenään vain oikeat ja väärät pyrkimykset, joista edelliset pyrkivät yleiseen onnellisuuteen ja jälkimmäiset sen vastakohtaan.
Epäilemättä olen tässä itsekin liikkunut kovin korkealla abstraktiotasolla, mutta pidän sen sallimista itselleni vaatimattomana ylellisyytenä, joka älköön tulko tavaksi.
Joka tapauksessa vanha kunnon Gogol pystyisi varmasti kirjoittamaan verrattoman kuvauksen juuri tästä meidän ajastamme ja sen itsetyytyväisestä valheellisuudesta ja hullunkurisesta helppohintaisuudesta, mutta hänen kaltaistaan me emme taida enää löytää. Sitä paitsi häntä ei taidettaisi ymmärtää lainkaan.
Itse asiassa Veikko Huovinen oli aikoinaan tällainen hahmo ja hän löysi aikanaan vielä paljon yleisöä.
Nyt sen sijaan Huovisen maine näyttää menevän alaspäin kuin lehmän häntä. Aivan hiljattain huomaan joidenkin matalahenkisyyden tukipylväiden ankarasti moittineen Huovisen huumoria: hän on aivan vanhentunut…
Niinpä taitaa tosiaan olla.

lauantai 8. kesäkuuta 2019

Edelläkävijämaa



Edelläkävijä

Jörn Donner, Matka vieraaseen maahan. Otava 1974, 316 s.

Kansankoti Ruotsin vauraus ja yleinen hyvinvointi oli puoli vuosisataa sitten jotakin aivan uutta ja ihmeellistä sekä tietysti myös yleisesti kadehdittua.
Amerikkalainen unelma oli toinen aikakauden suurista symboleista, mutta Vietnamin sodan lieveilmiöiden ja suurten ikäluokkien kuohunnan ansiosta sen ikävämmät puolet olivat alkaneet nousta voimakkaasti esille. Itse asiassa Ruotsi oli nyt hyvin monille maailman ykkönen. Vaikka olihan niitä Neuvostoliittoonkin hurahtaneita, siis Suomessa.
Jörn Donnerilla oli Ruotsiin hyvät kosketukset, mutta myös riittävästi erillisyyttä, mitä tarvitaan kunnon muotokuvan piirtäjältä.
Tässä kirjassa on hyvin paljon subjektiivisuutta ja itse asiassa sen yksi keskeinen teema on kirjoittajan oma rakkausdraama, joka suorastaan näyttääkin olevan hänen maailmansa napa. Ruotsi on vain taustaa, vaikka kiinnostava tapaus sekin.
Muistan hyvin tuon ajan Ruotsin ja sen kontrastin Suomeen nähden. Käväisin siellä itsekin kesätöissä, paikallista ilmaa haistelemassa.
Itse asiassa minuun teki suurimman vaikutuksen ruotsalaisten tavaton korrektius. Liikenteessä oltiin todella kohteliaita ja jokapäiväisessä kanssakäymisessä ystävällisiä ja huomaavaisia. Duunareissakin oli jotakin määrittelemätöntä arvokkuutta. Koko maasta puuttui suomalainen kyräily ja murjotus.
Suomessa lieneekin muuan mentaliteetin keskeisiä tekijöitä juuri tuohon aikaan ollut ajatus epäoikeudenmukaisuudesta ja riittämättömästä arvostuksesta, joka tuntui levinneen koko kansaan. Sikäli kuin meillä oli yläluokkaa, se yritti ainakin naamioitua.
Ruotsissa taas tuntui siltä, että kaikki nuo erityisen puhtaisiin ja tyylikkäisiin haalareihinsa pukeutuneet duunarit todennäköisesti harrastivat vapaa-ajallaan oopperaa ja gourmet-ateriointia. Yltäkylläisen elämän ainekset näyttivätkin olevan kaikkialla tarjolla.
Mutta kaikki tämä oli uutta.
Vielä hieman yli sukupolvi aiemmin myös Ruotsissa oli niukkuus ollut hyvin monelle tuttu asia. Luokkaerottelua oli korostanut upporikas yläluokka, jolla oli vanhat perinteet ja joka oli kovin tietoinen erinomaisuudestaan.
Donnerin kirjan Ruotsissa ei tämän päivän ihmiselle ole oikeastaan mitään uutta. Uutta on vain se, että tuo kaikki oli silloin niin ennen kokematonta ja pani ajattelemaan, kuinka kauan tätä yltäkylläisyyttä oikein kestää ja kenen kustannuksella tämä tapahtuu.
Juuri tuo aika oli valintamyymälöiden ilmaantumisen aikakausi. Se oli virvoitusjuomapurkkien, kertakäyttöpakkausten, pakasteiden, muovikassien ja muun vastaavan tavaran ensiesiintyminen.
Donner ihmettelee oluttölkkivuoria, lukee tilastoja tarpeettomasta (?) kulutuksesta ja ehkä tahallaan esittää järjettömiä numeroita, joiden mukaan Ruotsissa vuodessa juodaan virvoitusjuomia 673 miljardilla markalla, kaikkiaan 250 miljoonaa litraa (!) ja alkoholia ja viiniäkin käytetään lähes neljän miljoonan kruunun edestä!
No, kovin raittiiltahan kansa ainakin tämän perusteella vaikuttaa, mutta kaikenlaista pakastetta, perunalastua, deodoranttia ja muuta uuden maailman tavaraa joka tapauksessa kulutettiin paljon ja tämä ilmeisesti tuntui kohtuuttomalta, koskapa kirjoittaja pohtii, voitaisiinko tämä kulutus sen sijaan suunnata kansainväliseen avustustoimintaan ja tulee kielteiseen johtopäätökseen. Maa on luonut itse rikkautensa ja se sama olisi kai sitten muidenkin tehtävä, mikäli esimerkki on seuraamisen arvoinen.
Mutta tuomiopäivä näyttää häämöttävän: raaka-aineet käyvät yhä niukemmiksi ja köyhien vallankumous voisi olla edessä, vaan onko?
Donner pohtii, ettei se ehkä tapahdu hänen elinaikanaan. Kehitys on ollut nopeampaa ja hirveämpää kuin kukaan olisi uskonut, tuomiopäivää ei ole koittanut maailmalle, maailma ei ole liioin parantunut moraalisten mittapuiden mukaan arvioituna.
Kaikkihan näyttää olevan erinomaista, mutta silti Donner puhuu hirveydestä. Kyseessä lienee nostalgia vanhan tuhoutumisen johdosta. Hän ymmärtää jossain määrin kehittyneiden maiden vihreää aaltoa, halua palata maalaisiin hyveisiin ja elää pakotonta elämää.
Hän ei kuitenkaan usko, että olisi paluuta takaisin tuohon vanhaan maailmaan, jossa elettiin ilman pakasteita, puhelinta ja sähköä.
Myös Ruotsin karussa pohjoisessa saattoi nyt ostaa elintarpeensa rahalla. Kaupunkikulttuuri on kaiken perusta ja se uusi teknologia, jota ei vielä 40 vuotta sitten ollut olemassa.
Uudella maailmalla on myös ennen tuntemattomat vaaransa. Jokaisen ruotsalaiset potilastiedot ovat nyt suurella keskustietokoneella. Ehkä niihin tullaan ennen pitkää yhdistämään kaikki muutkin mahdolliset tiedot, jolloin valtiovallalla on pääsy kaikkien kansalaisten yksityiselämään?
Onhan Ruotsin elämässä kaikenmoisia lieveilmiöitä. Miehet ovat alkaneet tulla yhä naismaisemmiksi ja naiset miehekkäämmiksi. Donnerin tuntemat naiset eivät pidä siitä suuntauksesta, mutta se vain jatkuu.
Muuan uusi ilmiö ja kaiketi myös ongelma on siirtolaisuus, josta Donner käyttää jopa kansainvaelluksen nimeä.
Ruotsissa on 400 000 siirtolaista, joista puolet suomalaisia. Seuraavaksi suurin ryhmä, jugoslaavit, muodostaa 20 prosenttia siirtoväestä.
Vaikka todetaankin, että siirtolaisuuden myötä on syntynyt ghettoja, eivät ne näytä erityisen ongelmallisilta. Ongelmat ovat lähinnä siinä, että siirtolaisille kasaantuu erilaisia vaikeuksia, heitä sorretaan tai ainakin osaa heistä.
Mutta Ruotsin kannalta siirtolaiset, valmiiksi koulutettu työvoima, on ollut siunaus. Ilman sitä pyörät eivät pyörisi. Yksistään Volvolla Göteborgissa työntekijöiden enemmistö on suomalaisia.
Lopuksi Donner kysyy filosofisesti: mikä tämän kaiken päämäärä on?
Ruotsilla on nyt varaa tuhlata ja se on ratkaissut eräitä elämän ongelmia menestyksellisemmin kuin mikään toinen maa.
Mutta lopultakaan ei ole olemassa muuta kuin yksilöt, päättelee kirjoittaja ja palaa siihen parinmuodostuksen mystiikkaan, jota on koko ajan vetänyt kirjassa mukanaan.
Viime kädessä ihmiset seuraavat ikuista biologista voimaa.
Se on perustus, sitä ei kukaan voi järkyttää, eivät edes lait, joilla avioliiton luonnetta yritetään muuttaa.
Näin siis syvämietteinen kulttuurikriitikko vuonna 1973. Se muuten oli vuosi, jolloin talvi ei näyttänyt tulevan ollenkaan…



torstai 6. kesäkuuta 2019

Heräämisiä



Heräämisiä

Kauppis-Heikki kirjoitti vuonna 1912 kertomuksen, jossa kuvitteli, miten hämmästynyt olisi 30 vuotta sitten kuollut mies, jos saisi nyt herätä uuteen maailmaan. (https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=suuri+murros ).
Kaikkihan oli ympärillä muuttunut. Eivät olleet työt niin kuin ennen, eivätkä tavat ja tavarat. Pyörittämällä kävi kaikki ja ostotavaran varassa elettiin. Herra oli helpon antanut, mutta oltiinko muka tyytyväisiä? Vielä mitä. Päinvastoin.
Se muutos, jota entinen pappilan renki kuvasi, oli suuri modernisaatioloikka. Lajissaan  ensimmäinen, vaikka tiettyä kehitystä oli kyllä pikku hiljaa tapahtunut Suomessakin ja jopa sen maaseudulla.
Mutta nyt hypättiin yhden sukupolven aikana aivan uuteen maailmaan. Vanhat arvot oli unohdettu tai ainakin sysätty nurkkaan.
Tämähän oli se hullu kausi, josta Philip Blom kuvasi kirjassaan Der taumelnde Kontinent. Paitsi, että vauhti oli hurjaa, kuljettiin myös silmät kiinni, kuten muuan toinen kirjoittaja asiaa hieman myöhemmin kuvasi. Maailmansotahan se siitä syntyi, sellainen, jota kukaan ei halunnut eikä odottanut.
Mutta se oli sitä aikaa. Mieleen tulee, että vastaavanlaisia irtiottoja on Euroopalla, ihmiskunnalla ja kansakunnalla sittemmin ollut muitakin. Meillä ovat olleet sodat ja suuri muutto, yhtenäiskulttuurin lopullinen hajoaminen. Uuden varallisuuden ja koulutuksen, uuden liikkuvuuden ja uusien keksintöjen maailma on tullut vanhaan maailmaan syntyneille äkkiä ja yllättäen.
Koko sotien jälkeinen aika on ollut yhtä muutoksen huumaa ja sen on koettu yleensä tapahtuvan aina vain parempaan suuntaan. Uudenaikainen tai nykyaikainen ovat jo kauan olleet lyömättömiä suosituksia mille tahansa. Vanha on aina vain ylitetty ja kehitys on ollut edistystä.
Mutta silmät ummessa tässäkin on menty tai ainakin illuusioiden vallassa.
Ajatelkaamme sitä sukupolvea, joka sai herätä kansalaissotaan. Se oli jotakin aivan luonnotonta ja odottamatonta.
Mikäli ihminen olisi kuollut vuonna 1888 ja sitten herännyt vuonna 1918, hän ei olisi ymmärtänyt näkemästään mitään. Kaikki oli tavallaan saavutettu ja myös tuhottu. Koko suuri ihmiskunnan siveellisen kasvun projekti oli muuttunut irvokkaaksi väkivallan orgiaksi.
Mutta entäpä, jos ihminen olisikin kuollut vuonna 1942 ja herännyt vuonna 1972?
Hänkin olisi saanut todeta, ettei vanhan maailman perusteista ollut jäljellä mitään. Suur-Suomi ja kansallisromantiikka kelpasivat tuskin edes mauttomien vitsien aiheeksi. Nuoriso hurrasi bolševikkien suurimmillekin typeryyksille ja yleinen riettaus lisääntyi jättiaskelin.
Samaan aikaan aineellinen hyvinvointi oli rintamailla räjähtänyt ja sydänmaat olivatkin nopeasti tyhjenemässä. Nyt puhuttiin käsitteestä elintaso ja oli myös mistä puhua. Jäädytetyn kanan sai itsepalveluna vaikka joka päivä pöytäänsä, mökin mummon saattoi tavata etelän lomarannalla, auto oli melkein jokaisella. Oliko ihmiskunta itse asiassa yhtäkkiä saavuttanut kehityksensä huipun?
Se, joka kuoli vuonna 1972 ja sai herätä vuonna 2002 joutui kyllä toteamaan, ettei kulminaatiopistettä ollutkaan saavutettu eikä edes saturaatiota.
Kirjainyhdistelmä IT, joka menneelle sukupolvelle oli tarkoittanut vain ilmatorjuntaa, oli nyt mullistanut maailman. Globaalisuus oli käsin kosketeltavaa, lapset pelasivat pelejä toisella puolella maailmaa asuvien kanssa ja puhuivat yhteistä kieltä. Herkkujen ja härpäkkeiden määrällä ei ollut äärtä, ei rajaa, mediat keskittyivät kulutuksen ylistämiseen.
Mutta missä olikaan nyt Neuvostoliitto, aatteen –typeränkin- palo ja koko työväenluokka?
Ne olivat siellä, missä mennen talven lumetkin ja niiden tilalle oli tullut villin luonnon ja villin ihmisen palvonta. Kulttuuriarvot, joita kansalle niin suurella touhulla ja suurin uhrauksin oli oltu tuomassa vuonna 1890, oli jo kauan sitten unohdettu.
Ihmiskunta oli nyt vapaa kaikesta muusta kuin luonnosta.
Toki siitäkin pyrittiin vapautumaan julistamalla, että luonnoton on yhtä luonnollista kuin kaikki muukin, mutta eihän maailmaa puheilla muuteta.
Luonto on sitkeä ja vastahakoinen ja lopulta se aina voittaa eli siis pitää omansa.
Öljyn loppuminen jo vuoteen 1980 mennessä oli kyllä havaittu ennenaikaiseksi peloksi samoin kuin happamien sateiden ja otsoniaukon vaikutus. Nyt oli kuitenkin löydetty uusi uhka, ilmaston liiallinen lämpeneminen ja nimenomaan ihmisen toiminnan takia.
Niinpä ihmiskunta ensimmäistä kertaa historiansa aikana avasi silmänsä ja ryhtyi valmistautumaan kohtaloonsa, josta ei tosin tiedetty, millainen se on oleva, mutta ottaen huomioon kaiken sen holtittomuuden, jonka vallassa oli eletty, oli syytä odottaa pahinta. Kukapas se ihmiskunnan asiat ratkaisisi, ellei ihminen itse?
Kun nyt ajattelee vuonna 2002 kuollutta ihmistä, joka herätetään henkiin vuonna 2032 (ehkäpä se tosiaan onnistuu?), niin voi vain arvailla, mikä häntä ihmetyttää.
Kun aikaa on jo tuosta vuodesta kulunut pian kaksi vuosikymmentä, helpottaa tämä ehkä arvausta.
Luulen, että muuan ihmetyksen aihe on ympärillä olevan ihmisaineksen muuttuminen. Kyllä suuri muuttoliike Eurooppaan oli vanha ja vakiintunut tosiasia jo 1990-luvulla. Silloin se kuitenkin koski lähinnä entisiä siirtomaavaltoja. Vuonna 2032 tilanne on jo laadullisesti muuttunut.
Kiinnostavaa on, miten korkealle tuo tuleva aikakausi priorisoi hiilidioksidipäästöjen merkityksen. Luulen kuitenkin, että niiden sijasta on herätty huomaaman hillittömän väestönkasvun katastrofaalisuus ja yritetään tehdä jotakin sen hyväksi.
Se, ettei asioita ratkaista muuttoliikkeellä etelästä pohjoiseen on kukaties jo havaittu ja jotakin itse aiheutetusta vahingosta ehkä voidaan jopa korjata ja sitä nyt yritetään.
Feminismin ja sen liepeillä viihtyvien friikki-ideologioiden ehtyminen saattaa olla jo käsillä, vaikka vielä ei ehkä ole aika sille, että ne aikakauden perspektiivistä katsoen alkavat näyttää puhtaalta idiotismilta, kuten taistolaisuus vuonna 2002.
Mutta kaikki tapahtuu aikanaan. Joskus kehitys on hyvin nopeaa ja katkokset jyrkkiä, joskus mennään tasaisempaa vauhtia. Ehkäpä 1960-70-lukujen kaltaista todella suurta katkosta ei koskaan aiemmin ole ollut eikä koskaan enää tule? Tai sitten käy toisin.
Mutta onhan tässä jo puolitoista vuosisataa saatu seurata hullun lailla etenevää kehitystä, jonka mukana ihmiset menevät silmät ummessa tai oikeastaan pikemmin unissa kävellen ja juosten ja tuon tuostakin kompastellen, kuten ensimmäisen maailmansodan kaasun sokaisemat kulkueet.
1920-luvulla sanottiin: mitä ylioppilaat tänään, sitä koko kansa huomenna! U.K. Kekkonen, joka oli jo ehtinyt hieman maailmaa nähdä, tokaisi siihen 1960-luvulla: Mitä ylioppilaat tänään, sitä he eivät varmasti enää huomenna.
Mutta eiväthän he tätä usko, eivätkä voisikaan.