tiistai 20. elokuuta 2019

Liberalismin siunaukset


Liberalismin ongelmia

Pikku kirjasesta ”Arabialaista viisautta” (Arabskaja mudrost) huomasin sananparren, jonka mukaan raha on hyvä renki, mutta huono isäntä.
No, eihän idea kovin tuore ole, mutta sitäkin tärkeämpi.
Kun raha pääsee isännäksi, joutuu sen palvelija kovaan kouluun, jossa ei ole lepoa eikä rauhaa, kuten jo Saarnaaja totesi. Harvinaista ei ole, että upporikkaat saattavat suorastaan psykoottisesti tulla saitureiksi, jotka eivät uskalla edes koskea palvomaansa rikkauteen.
Rahan tulee tosiaankin olla vain rengin asemassa, kuten koiran tulee olla perheessä ja sotilaan valtiossa. Jos arvojärjestys järkkyy, on seurauksia ikävä katsella.
Tämä vain tuli mieleeni lukiessani hesarin pääkirjoitusta ja Sixten Korkmanin kolumnia. Siellä näyttää rahan herruuden olettaminen käsitetyn suurimmaksi viisaudeksi. Liberalismikin on hyvää siksi, että se palvelee hyvin tuota herraa.
 Epäilemättä Venäjä tekee väärin salliessaan valtion suuren roolin taloudessa, kuten IMF olettaa. Sen kasvuhan voisi voinut viime vuosina olla jopa prosenttiyksikön verran suurempaa ilman erinäisiä ongelmia, joihin kuuluu öljynhinnan aleneminen ja mm. talouspakotteiden vaikutus.
Pari vuosikymmentä sitten muistan IMF:n paheksuneen sitä, ettei Venäjän vanhaa, ruostunutta teollisuutta tapettu ja sijoitettu sen sijaan pääomia uuteen ja tuottavaan.
Turha sanoakaan, mitä se olisi merkinnyt niille yhden tehtaan kaupungeille, joita Venäjä on täynnänsä. Siinä sitten kävi vähän kuin sen ampiaisen kanssa, joka ei taannoisten tiedemiesten mukaan edes voinut lentää, mutta lensi vain.
Korkman luonnehtii Venäjän viime vuosien talouskehitystä sanalla surkea, mutta kaikki on suhteellista. Onhan se sentään koko ajan rämpinyt eteenpäin myös suurten kasvuvuosien jälkeen, vaikka yleinen viisaus koko ajan julisti, että romahdus tulee kahden vuoden sisällä, kunhan pakotteet purevat.
Mutta eiväthän ne purreet.
Siitä huolimatta on kovin huolestuttavaa, että Venäjän ja läntisen Euroopan välille on rakentunut vastakkainasettelu, jossa jopa täysin mielettömästi uhkaillaan ydintuholla, vaikka kukaan ei ole vielä kertonut, mikä on se niin suuri periaatteellinen kuilu, joka oikeuttaisi edes yhden pikkukaupungin ihmisten käristämisen kuoliaaksi.
Mutta jos nyt puhumme siitä rahasta ja sen, eli siis sillä saatavien hyödykkeiden lisäämisestä, näyttäisi tosiaan siltä, että liberalismille on niukasti hyviä vaihtoehtoja, kuten Korkman kolumninsa otsikoi.
Itse asiassa hän kuitenkin vesittää koko käsitteen sulkemalla sen piiriin myös pohjoismaisen sosialismin ja samaan aikaan sulkemalla siitä pois amerikkalaisen demokratian sikäli, kuin se tuottaa Trumpin kaltaisia poliitikkoja.
Nyt on kuitenkin niin, että liberaali poliittinen järjestelmä on liberaali vain sikäli, kuin sen piirissä ihmisillä on täysi vapaus äänestää valtaan mieleisiään henkilöitä. Sellainen liberalismi, jossa vain tietyt mielipiteet ovat sallittuja, muistuttaa totalitarismia ja tietyssä vaiheessa muuttuu sellaiseksi.
Ellei asiaa ymmärrä, kannattaa tutustua totalitaarisen demokratian historiaan, jota J.L. Talmon on ansiokkaasti tutkinut.
Korkman muistuttaa, että liberaaleiksi tunnustautuneet maat ovat taloudellisesti pärjänneet hyvin, kun taas putinilainen ei-liberaali demokratia on viimeisten viiden vuoden aikana menestynyt huonosti.
Tähän olisi voinut lisätä senkin, että Venäjä oli sitä ennen, lähes kymmenen vuoden ajan, pärjännyt ei ainoastaan hyvin, vaan jopa erinomaisesti.
Nyt menestyksen jatko saattaa kyllä olla korkean kynnyksen edessä, kuten on jo kauan uumoiltu. On aivan mahdollista, että Putin on lyhytnäköisellä politiikallaan tuominnut maansa kyräileväksi syrjästäkatsojaksi ja nurkasta huutelijaksi maailman kansojen yhteisössä, vaikka olisi voinut olla mahdollista päästä niiden eturiviin.
Venäjästä ei ole kenellekään esikuvaksi, vakuuttaa Korkman ja tämän voi kyllä uskoa. eihän toista samanlaista maata voi löytääkään.
Huvittavaa kyllä, maan patrioottiset voimat korostavat altruismia ja henkisten arvojen ensisijaisuutta materiaalisten rinnalla, mutta samaan aikaan köyhää kyykytetään ja rikkaita varkaita suositaan aivan häpeämättömästi.
Mutta tällaisen puhetavan me tunnemme jo niin sanotun neuvostovallan ajoilta. Propaganda väitti silloin maan olevan paratiisi sorretuille ja solvatuille samaan aikaan kun se tosiasiassa piti ”hallitsevaa” työväenluokkaa tiukoissa pihdeissä.
Autoritaarisen Venäjän esimerkki ei moniakaan houkuttele, eikä syynä ole vain se, ettei sen talouskasvu tällä hetkellä ole sen parempaa kuin lännessäkään- ainakaan vielä.
Poliittinen vapaus on arvo sinänsä ja siihen kuuluu tosiaankin oikeus äänestää valtaan vaikkapa konservatiivisia voimia. Ellei joku asiaa tiennyt, huomautan, että konservatismi on osa liberaalista jatkumoa, joka taas poikkeaa periaatteellisella tasolla radikalismista.
Venäjällä liberalismi ei ole koskaan menestynyt. Muuan Viktor Leontowitsch julkaisi aikoinaan perusteoksen Geschichte des Liberalismus in Russland.
Sen nimi kannattaa panna merkille. Siinä otetaan huomion, ettei kyseessä ollut Russischer Liberalismus eli venäläinen liberalismi, koska sellaista ei ollut, vaan läntinen ideologia, jolla oli omat kohtalonsa Venäjällä.
Tänäänkin Venäjällä toimii niin sanottu Liberaalidemokraattinen puolue. Epäilemättä kyseessä on eräänlainen koomikkopuolue, jollaiset ovat nykyään muuallakin muodissa, tämä tapaus kuitenkin mielestäni ansaitsee hieman tarkastelua.
Kerran puolueen puheenjohtaja Žirinovski puheessaan todisteli, että Venäjällä oli aina mennyt huonosti, kun vallassa olivat olleet liberaalit ja demokraatit.
Kun muuan toisen puolueen edustaja kysäisi, mikä nimi Vladimir Volfovitšin omalla puolueella sitten oikein oli, tämä vastasi häkeltymättä: Žirinovskin puolue. Ei hän suotta ole juristin poika.
Muuan merkittävä tämän puolueen linjaus oli noin neljännesvuosista sitten esitetty ajatus, että Turkki voitaisiin liittää Venäjään. Tämä voidaan tehdä aivan demokraattisesti, selitti Žirinovski: pidetään kansanäänestys, johon ottavat osaa sekä turkkilaiset että venäläiset. Venäläiset, joilla on enemmistö, tietenkin voittavat ja enemmistön valtaanhan demokratia ja liberalismi aina pyrkivätkin.
Asialle voi hymähtää, mutta ehkäpä sentään on syytä myös pysähtyä miettimään, onko siinä syvempääkin totuutta,
Silloin, kun kansainvälisissä yhteyksissä enemmistö ratkaisee asiat, ollaan epäilemättä jonkin määritelmän mukaan demokratian kannalla.
Suomen kaltaisille pienille maille kyseessä saattaa kuitenkin olla joutuminen suurempien kansojen ylivoiman armoille.

maanantai 19. elokuuta 2019

Suuresta Baabelista


Pääkallon paikalta

René Nyberg, Patriarkkoja ja oligarkkeja. Siltala 2019, 275 s.

Moskova on Suomelle tärkein kaupunki ja sen mukainen on tärkeydeltään myös sikäläinen suurlähettilään posti. Poikkeuksena oli Kekkosen aika, jolloin asiat hoidettiin KGB- (ei siis ”puolue”-) linjaa pitkin.
Niinpä meidän on syytä lähettää Moskovaan ensi luokan kykyjä, joilla on edellytykset toimia ympäristössään. Niitä ei ole kaikilla.
Mahdollisuudet saada siellä aikaan sekä huonoa että hyvää ovat aivan omaa luokkaansa.
René Nybergin kirjassa myös presidentti Tarja Halonen korosti Moskovan tärkeyttä evästäessään tätä suurlähettilään postille: ”Aloitteiden suhteen laske kahteen. Toimi harkitusti, sillä Suomella ei ole Venäjää parempaa naapuria. Ole varovainen ja varaudu odottamattomaan. Pidä huoli itsestäsi ja isänmaasta”.
Nyberg lähti matkaan vanhana Venäjän tuntijana ja harrastajana ja muistelmakirja antaa käsityksen siitä, miten monipuolinen ja kiinnostava ympäristö tuo uusi Venäjä oli.
 Toki myös vanhalla Neuvostoliitolla oli ollut oma ”brutaali charminsa”, mutta nyt oli osattava toimia aivan uudessa ympäristössä, jossa ei ollut edes selvää, kuka missäkin oli merkittävässä valta-asemassa.
Ennen pitkää ilmeni, että uusi instituutio, oligarkit, oli hyvin tärkeä voima, vaikka Putin ennen pitkää kesyttikin heidät ja nosti silovikien roolin uusiin korkeuksiin.
Nybergin kirja on rakenteeltaan hieman erikoinen, sillä suuren osan tilasta ottaa kirkkopolitiikka. Tuossa osiossa selostetaan muun muassa Suomen ortodoksisen kirkon itsenäisyystaistelua.
Osittain kirjoittaja tuntee nämäkin asiat omasta kokemuksestaan, mutta itse asiassa kirjan tämä osuus muistuttaa lähinnä tutkielmaa lähdeviitteineen kaikkineen.
Eipä sikäli, aihe on varsin tärkeä ja luulen, että sitä tunnetaan meillä vain hyvin suppeissa piireissä.
Toinen suuri teema ovat sitten taloussuhteet, joiden hoitamiseen kirjoittaja osallistui myös suurlähettiläskautensa jälkeen, uuden East Officen johtajana.
Suomen teollisuudelle Venäjä on aina ollut suurten mahdollisuuksien maa ja ilman sitä meillä tuskin olisi enempää Nokiaa kuin Konettakaan, päättelee kirjoittaja aiheellisesti Markku Kuisman näkemyksiin yhtyen.
Mutta talous on kovaa peliä, jossa on syytä olla valveilla. Silläkin alalla onnetar on se takaa kalju jumalatar, jonka tukasta ei enää voi saada otetta, kun aikaikkuna on ohitettu.
Suomen ”paperivarjagit”, jotka joskus hallitsivat Venäjällä, menivät onnensa ohi ja niinpä vanha Enso, joka on näköetäisyydellä Imatralta, ei nyt enää kuulukaan suomalaisen kapitaalin valtaan, kuten luonnollista olisi.
Mutta onhan meillä sentään Fortum, suuri öljynjalostusteollisuus ja ydinvoimaloita.
Nuo viimeksi mainitut ovat toimineet erinomaisesti ja jatkoakin lienee tulossa. Sitä valmistelemaan venäläiset lähettivät meille ilmeisesti raskaimman sarjan miehensä koskaan, ydinfyysikko Aleksandr Rumjantsevin, joka oli alan suuri mies kotimaassaankin.
Rumjantsev, joka muuten on sukua Haminan rauhan neuvotelleelle kreivi Rumjantseville, on akateemikko ja toimi maassaan myös atomienergiaministerinä.
Rumjantsevin kanssa jouduin itsekin useamman kerran tekemisiin ja hänestä voi tosiaan käyttää venäläisten suuresti arvostamaa intelligentin epiteettiä. Sen merkitys ei rajoitu älykkyyteen.
Käsittääkseni hän on myös suuri Suomen ystävä ja kertoi aina tutustuvansa siihen, mitä meine Wenigkeit kulloinkin kirjoitti.
On varsin kiinnostavaa havaita, että Halosen sanat Nybergille Venäjän merkityksestä Suomelle kaikuvat nykyään jo aika kumeasti aikamme yleistä taustaa vasten. Gromkie slova, sanoisi venäläinen.
Parissa kymmenessä vuodessa on pikkuhiljaa tapahtunut muutos, joka sangen selvästi erottaa ilmapiirimme tuon aikaisesta.
Taustalla tietenkin on Putinin aikainen aseiden kalisteluun keskittynyt itsetehostus ja myös sieltä käsin järjestetyt erinäiset ikävät in formaatiohyökkäykset, jotka eivät niin vain unohdu. Muuan dosentti on saanut varmasti enemmän aikaan, kun uskalsi toivoakaan…
Toiseksi tai kenties ensimmäiseksi kyse kuitenkin on maamme asemasta EU:n jäsenenä ja siitä juontuvasta pakosta olla tarvittaessa vastakkainasettelun osana, jopa sen eturintamassa.
Asiaa kuvaa se, miten Saksa aikoinaan väläytti Venäjälle viisumivapautta, kun taas Suomi samaan aikaan joutui esiintymään jarrumiehenä. Saksa oli se hyvä jepari ja meille jäi sen huonon rooli. Taidamme nykyäänkin joutua samanlaista roolia sovittelemaan.
Se, että joudumme esiintymään yhteisessä rintamassa EU:n kanssa ei tietenkään saisi eikä sen tarvitse pilata välejä Venäjään. Mutta asia on älyttävä tarjoilla asianmukaisessa muodossa.
Näyttää siltä, että meille on jo syntynyt laaja sellainen ryhmä, josta Paasikivi aikoinaan sai aiheen sanoa, että olemme ulkopoliittisesti hyvin lahjatonta kansaa.
Suomen viralliset edustajat, jotka esiintyisivät tiukkoina ja jopa mahtailevina suuren sotilasliiton eturivin edustajina jo ennen konflikteja, olisivat yksinkertaisesti tolvanoita, jotka jo etukäteen pilaisivat vaikutusmahdollisuutensa.
Päättelen, että diplomatiassa on yhäkin, kuten jo Bismarckin ja Paasikiven aikoina, oleellista Augenmass -silmämäärä. Inhimillisessä kanssakäymisessä, johon valtioiden välisetkin suhteet pitkälti perustuvat, on itsensä pelaaminen pussiin tyhmintä, mitä voi tehdä. Vielä tyhmempää lienee kuka ties vain katteettomien lupausten antaminen.
On masentavaa lukea somesta niitä suoranaisten älykääpiöiden vuodatuksia, joissa kaikki Suomen Venäjä-suhteet demonisoidaan ja ilmeisesti kaivataan sellaista maailmaa, jossa maatamme erottaisi Venäjästä jonkinlainen Kiinan muuri.
Epäilemättä Venäjä kuuluu vaikeimpiin toimintaympäristöihin ja siellä menestyminen edellyttää erityisiä valmiuksia. Se on kuitenkin myös resursseiltaan suuri ja maallemme ensisijaisen tärkeä. Naapurimme se tulee sitä paitsi olemaan aina.
Onko se itse asiassa paras naapurimme, voi varmaankin aiheesta kysyä. Mutta tuo Halosen luonnehdinta, jota varmasti ei tarkoitettu vitsiksi, kannattaa silti ottaa vakavasti.
Jos Venäjä edes jossakin vaiheessa oli tuollainen, mutta ei enää ole, mitä on oikein tapahtunut? Who lost Russia?

Nostalgian vaikea kohde


Landet som icke fanns

Vietin Pietarissa pari yötä Dom Romanovyh-nimisessä minihotellissa. Sen omistaja oli koonnut sinne valtavan määrän sadan vuoden takaista rekvisiittaa, Venäjän regaalioista Singerin ompelukoneisiin.
Hotellissa oli myös pieni kruununperillinen Alekseille omistettu kappeli ja siellä järjestetäänn pieniä konsertteja. Ihan lähellä oli Romanovien 300-vuotisjuhlalle omistettu kirkko, joka oli rakennettu vanhavenäläiseen tyyliin ja jonka vieressä oli pätkä punaista tiilimuuria Moskovan Kremlin tyyliin.
No, tuollaisia temaattisia pikku hotelleita nyt maassa riittää. Yövyin joskus myös Maršal-hotellissa, jossa oli Mannerheimille omistettu näyttely.
Dom Romanovyh (kääntyy yleensä parhaiten Romanovien dynastiaksi) oli kaikessa herttaisuudessaan kuitenkin vaikuttava esimerkki imperiaalisesta ikävästä, nostalgiasta, joka kohdistuu siihen Venäjään, jonka menetimme (Rossija, kotoruju my poterjali), kuten oli nimeltään Stanilas Govoruhinin kuuluisa filmi neuvostovallan loppuajoilta.
Keisarivallan loisto ja korkeakulttuuri, joka kerran ilmeni niin monessa arkipäivänkin asiassa, oli tietysti huikeassa kontrastissa siihen rappioon, joka oli vallannut koko Neuvostoliiton sen loppuaikoina. Muuan esimerkki näiden kahden rinnastamisesta on kuuluisa filmi Metsästyksen kansalliset erityispiirteet, joka teki Ville Haapasalon suureksi julkkikseksi Venäjällä.
Filmissä unelmat tsaarin metsästyksestä ja jatkuvassa kännissä örveltävistä neukkujätkistä ovat niin huikeassa kontrastissa, että tuloksena on hykerryttävän hauska ja samalla tietenkin traaginen näkymä koko tuohon Venäjän suureen vallankumoukseen.
Keisariperhe on nyt kanonisoitu, he ovat marttyyrejä, jotka esitetään omassa ikonissaan. Ne jätkät, jotka lokakuussa 1917 kaappasivat vallan, ovat sen sijaan saaneet historian tuomion. He ainakin tuhosivat Venäjän, mikä ei estä nostalgiannälkäisiä arvostamasta myös heidän saavutuksiaan, esimerkiksi sotilaallisella alalla.
Tuo imperiaalinen (venäläinen suosikkitermi, jolla vältetään ajatus imperialismista) nostalgia tuppaa vain olemaan kovin falskia, kuten vastaava suhde menneisyyteen yleensäkin. Nikolai II:n uran huippukohtia oli Romanovien dynastian (Dom Romanovyh) 300-vuotisjuhla, jonka kunniaksi nostettiin innolla esiin myös vanhaa Venäjää, sitä, jonka Pietari Suuri sitten hävitti, sikäli kuin pystyi.
Kuten tunnettua, tuon vanhan Venäjän ihailu oli tunnusomaista slavofiileille, jotka sen tähden joutuivat myös hallitsijaa lähellä olevien piirien epäluulojen kohteeksi: mitä nuo puoliturkeissa kekkaloivat intellektuellit oikein luulivat olevansa arvostellessaan Pietaria ja hänen seuraajiaan, muka kansan vastakohtana?
Kunnon venäläisen patriootin kuului aina kumartaa Jumalan armosta hallitsevan monarkin töitä, olivatpa ne sitten keskenään ristiriidassa tai ei.
Yhtä kaikki tuohon Nikolai II:n loppuaikaan sijoittui suuri kansallisromantiikan, etten sanoisi kitschin aalto. Sellaiseksi se toki ymmärrettiin jo omana aikanaan.
Kukapa tiedostavan intelligentsijan jäsen olisi voinut 1900-luvun alussa kannattaa tsarismia? Se olisi ollut moraalinen kuolemantuomio vertaisten keskuudessa. Samalla myös koko se romantiikan ja nostalgian aalto, joka nousi tsaariperheen ympärille, leimattiin taantumuksellisen politiikan ja pošlostin leimalla.
Sitä edustivat Nikolain ja Aleksandran kaikkialle levitetyt kuvat kansallisromanttisissa asuissa, siihen kuului Pietarin Verikirkko, joka oli mahdollisimman jyrkässä ristiriidassa koko kaupungin hengen kanssa. Pietarihan oli halunnut rakentaa nimikkokaupungistaan anti-Moskovan, rationaalisen ja eurooppalaisen kaupungin, ei mitään uutta pimeiden musikoiden Moskovaa.
Sellaisessa kaupungissa kirkkojenkin tuli olla empiretyylisiä ja kupoleilla varustettuja, kuten kirkkokansan tuli olla länsimaalaisittain pukeutunutta ja parratonta. Pietari nimitti kaupunkiaan paratiisikseen. Moskova taas mitä ilmeisimmin oli hänelle tuulahdus tämänpuolisesta helvetistä: siitä takapajuisuudesta, jonka voittaminen oli hänen elämäntyönsä.
Yhtä kaikki, vuosisadan vaihteessa vanha Moskovan Venäjä oli mielikuvien tasolla voimalla palannut takaisin, se oli romanttisen mielikuvituksen luomus, anakronistinen kuvitelma menneestä maailmasta, jossa kansa vielä oli kansaa ja tsaarit tsaareja eivätkä keisareita.
Nyt, sadan vuoden kuluttua nostalginen paluu tuohon vanhaan nostalgiseen paluuseen tuntuu olevan ikään kuin kitschiä toisessa potenssissa. Kenelle enää tulisi edes mieleen, miten epäaitoa se oli jo alun pitäen?
Tämä suuri nostalginen paluu menneisyyteen on nähtävissä myös kaupungin patsaissa.
Pietarissa kuuluu olevan kuutisentuhatta muistomerkkiä, mutta toki vain osa niistä on patsaita. Pronssisen patsaan pystyttäminen on jo fyysisesti merkittävä suoritus ja kun ne sijoitetaan paraatipaikoille, tulee niistä myös julkisia palvonnan esineitä.
Kun Mannerheim ratsastajapatsas meillä aikoinaan pysytettiin, kuului ääniä, joiden mukaan kyseessä oli Euroopan viimeinen ratsastajapatsas. Sehän on ns. näköispatsas tämän vuosisadan ihmisestä hevosen selässä. Anakronismi jo aiheeltaan.
No, sellaisia on sitten kommunismin kukistumisen jälkeen tullut myös Pietariin paraatipaikoille. Aleksanteri Nevski on jo pari vuosikymmentä patsastellut lavraluostarin edessä ja aikoinaan kovin pilkattu Begemoth eli Aleksanteri III:n patsas on myös nostettu pystyyn, ei tosin enää Znamenskaja-aukiolle, jonka nimeä ei ole palautettu.
Mutta näiden ohella ihan uusia patsaita on ainakin parikymmentä. Nikolai Veriseksi jo aikoinaan kutsuttu Nikolai II on nyt saanut patsaansa, Venäjän ja Gruusian ikuista, imperiaalista ystävyyttä -vielä hiljattainhan sellaisen oletettiin olevan olemassa- puolestaan symbolisoinee vuoden 1812 sankarin, meilläkin vierailleen ruhtinas Bagrationin patsas.
Sen lisäksi ovat tulleet uusi Suvorovin patsas, laivaston ja rakettijoukkojen suojelijan, amiraali Ušakovin patsas, joka on Kronstadtissa, on kenraali Brusilov ja monia, monia muita ”vanhaan” eli vallankumousta edeltävään Venäjään liittyvien sankarien patsaita.
Noista patsaista oli lavran hautausmaan näyttelyhallissa jopa hyperlinkeillä varustettu kartta. Valitettavasti ei ollut brosyyriä, mutta tilannehan muuttuukin jatkuvasti.
Kun käveli Harkovinkadulta, Romanovien talosta Aleksanteri Nevskin patsaan ohi lavran patsasnäyttelyyn, tuntui ilma olevan sakeanaan falskia nostalgiaa ja virallista patriotismia, joka tuo mieleen Nikolai I:n ajat.
Mutta eihän tässä koko tarina ole.
Kun tutkitaan Pietarin uusi patsaita, on niissä vahvasti mukana myös moderni ja jopa leikkisä näkökulma. Toisinajattelijoillekin löytyy tilaa. On Josif Brodskin ja Sergei Dovlatovin patsasta, kissapatsas, ”Puskin poistui”-patsas lähellä kaksintaistelupaikkaa, löytyy hykerryttävän hauska Trezzini, piippua poltteleva Vasilinsaaren Vasili, 12 tuolin veijarisankari Ostap Bender ja niin edelleen ja niin edelleen.
Kun jatkoin toiseen suuntaan, Gontšarskaja ulitsaa Moskovan aseman suuntaan, tuli sitten taas vastaan tämä läntinen tatuointien, amerikkalaisuuden, metallimusiikin ja muun aikamme roskan maailma. Muuan kellarikauppa oli nimeltäänkin White Trash…
Pisteenä i:n päälle oli kirjakaupasta mkaan tarttunut opus 11 mifov o Rossijskoj Imperii (Aleksandr Musafarov, Jauza, Moskova 2018, 315 s.
Tekijä kumoaa siinä myytit venäläisestä likaisuudesta, juoppoudesta, varastelusta, teknisestä jälkeenjääneisyydestä ja vastaavasta. Hän on siis samalla asialla, kuin kulttuuriministeri Medinski, joka on tehnyt asiasta kokonaisen kirjasarjan.
Musafarov haluaa myös kumota myytin vallankumousta edeltäneen Venäjän eliitin kyvyttömyydestä ja armeijan kelvottomuudesta. Itse asiassa Venäjä oli huimaa vauhtia kehittyvä, ihmiskunnan eturivin maa miltei joka suteessa.
Miksi se sitten sortui? Kirjoittajan mukaan asiaa voidaan verrata Titanicin kohtaloon. Molemmat edustivat aikansa huippua, mutta kaikilla aloilla kehitys ei edennyt yhtä nopeasti.
Titanic sortui omaan mahtavuuteensa: sillä oli huikea suorituskyky, mutta ei kykyä paikantautua ja pysyä ajan tasalla jäävuorten kaltaisista vaaroista.
Sen, miten tämä sitten soveltuu Venäjään, jättää kirjolitta tulevien tutkijoiden selvitettäväksi…