keskiviikko 4. joulukuuta 2019

Lavasteitakin tarvitaan aina joskus


Lavaste ja sen merkitys

Kun historiaa harrastava ja vallankin sitä harrastamaton yleisö on niinkin nenästä vedettävää kuin on, kannattaa aina silloin tällöin esittää asioita selkokielellä. Liikkeellä kun on aina yrittäjiä, jotka koettavat hivuttaa tulkintoja omaan suuntaansa ja aina on niitä, jotka menevät mukana.
Askel askeleelta edeten on mahdollista jossakin vaiheessa päästä aivan uudenlaiseen näkemykseen.
Muuan suuresti arvostamani venäläinen historioitsija on jo pitemmän aikaa julkaissut netissä talvisotaan liittyviä dokumentteja ja kommentoinut niitä. (ks. https://www.facebook.com/profile.php?id=100001087260849&epa=SEARCH_BOX )
Hän on yleensä saanut maanmiehiltään hyväksyviä kommentteja, mutta ainahan on myös niitä, jotka kieltäytyvät ymmärtämästä selvääkään tekstiä. Vähän niitä toki sillä sivulla näkyy.
Muuan kommentti, jonka hän on esittänyt, koskee Kuusisen ns. hallitusta. Ei se mikään nukkehallitus ollut, toteaa kirjoittaja, vaan lavastehallitus (butaforskoje pravitelstvo).
Vähänkös niitä on maailmassa nukkehallituksia ollut, jotka ovat näennäisesti hallinneet täysivaltaisina, mutta itse asiassa olleet jonkin ylemmän tahon tahdottomia käskyläisiä.
Mutta ei se Kuusisen hallitus ollut edes sellainen. Ei se hallinnut lainkaan. Mikäli joku muuta epäilee, hänen passaa lukea tämän ”hallituksen” jälkeensä jättämää hyvin suppeaa arkistoa. Sivumennen sanoen huomautan, etteivät asiakirjat ole lukkojen takana. Ne on aikoinaan meillekin kopioitu, eikä niitä kukaan enää voi pois ottaa.
Mitäpä sitten oli virkaa hallituksella, joka ei mitään tehnyt?
Itse asiassa se oli välttämätön lavaste sille teatteriesitykselle, jota neuvostohallitus esitti ylevänä draamana, mutta josta paisui farssi.
Tämä ”hallitus” oli tarpeen yhtä asiaa varten: allekirjoittamaan avunanto- ja ystävyyssopimus neuvostohallituksen kanssa ja sen se myös teki. Sillä sopimuksella luovutettiin Kannakselta suhteellisen pieni alue Neuvostoliitolle ja myytiin sille Suomenlahden saaret ja vuokrattiin Hanko.
Vastineeksi saatiin sitten nuo 70000 neliökilometriä Itä-Karjalaa. Kyseessä ei suinkaan enää ollut se ”kaksi kertaa laajempi alue”, josta syksyllä oli puhuttu. Mutta suottapa tätä taas jauhamaan, olen itsekin myös tänä syksynä kirjoittanut siitä aika monta kertaa.
Ja tämä kyllä oli ihan oikea lahjoitus. Sopimuksen mukaan se astui voimaan heti ja ratifioitaisiin mahdollisimman pian Helsingissä. Hallituksen lavasteluonne ei merkinnyt sitä, että sen oli tarkoituskin jäädä merkityksettömäksi. Jos se olisi päässyt Helsinkiin, siitä olisi tullut ihan oikea marionettihallitus ja sen Suomen puolesta allekirjoitettu sopimus lisäpöytäkirjoineen olisi jäänyt purkautumatta.
Sopimus merkitsi Suur-Suomen toteuttamista sen aidossa ja alkuperäisessä muodossa eli Karjalan ja Suomen kansojen yhdistämistä (”jälleenyhdostämistä”).
Samalla se merkitsi sitä, että Suomi sai huomattavasti uutta väestöä. Kukaan ei ole tainnut laskea sen määrää, mutta lienee selvää, että kyseessä oli vähintään satatuhatta henkeä, joista suurin osa erilaisia karjalaisia eli siis varsinaiskarjalaa, livviä ja lyydiä puhuvia ja lisäksi vielä vepsäläisiä.
Näitä kieliä oli Rovion ja Gyllingin aikana tulkittu suomen murteiksi ja ”karjalaistettu” seutua opettamalla väestölle suomea.
Vuoden 1937 lopusta saakka suomen kieli oli luettu niiden kielten kategoriaan, jotka eivät kuuluneet Neuvostoliittoon ja niinpä sen käyttö oli kaikkialla kielletty. Kielen puhujat leimattiin ulkomaisiksi agenteiksi ja saivat luodin takaraivoonsa.
Sen sijaan oli otettu käyttöön yhtenäinen karjalan kieli, joka yritti sovittaa toisiinsa vienan eli varsinaiskarjalan, joka oli ja on lähes selvää suomea ja livvin ja lyydin.
Käytännössä hallitsevaksi elementiksi tuohon kyrillisellä aakkostolla kirjoitettuun kieleen tuli venäjä.
Tämä on aika kiinnostava kehityskulku ja koska trendi sitten niin äkkiä ja totaalisesti muutettiin parin vuoden kuluttua, saattaa asiasta herätä erinäisiä kysymyksiä, joista ei tässä sen enempää.
Mitäpä piti tehdä nyt, kun veri- ja rotusukulaiset oli yhdistetty samaan valtioon, kuten sanottiin?
Suomen kieltä ei tässä Suur-Suomessa tietenkään voitu kieltää, mutta entäpä karjala? Oliko yksinkertaisesti vain tulkittava, että kyllä se sittenkin oli suomen kielen murre ja lopetettava taas tykkänään karjalankielen käyttö, kouluissa, lehdistössä ja hallinnossa?
Se olisi ollut aika raju päätös ja ehkä tarpeetonkin. Niinpä ainakin yhdessä sodan aikana julkaistussa uutisessa kerrottiin, että myös Suomen puoleisella karjalaisalueella oli päätetty aloittaa nyt koulunkäynti karjalaksi.
Oliko Suomesta nyt itse asiassa tullut kolmikielinen: suomi, ruotsi ja karjala?
 Mielipidetarkkailu kertoi, että Itä-Karjalassa suhtauduttiin hyvin sekavin tuntein siihen tosiasiaan, että alueet oli nyt yhdistetty Suomeen -siis tuohon porvarilliseen Suomeen eli valkosuomalaiseen helvettiin, kuten sitä myös oli nimitetty.
Vielä vuoden 1939 keväällä Karjalan kansankomissaarien neuvoston puheenjohtaja Soljakov oli juhlallisesti ilmoittanut, etteivät karjalaiset milloinkaan halua erota Neuvostoliitosta. Ja Suomihan oli itsenäinen valtio, mitä suuresti korostettiin.
Kun neuvostohallitus sitten solmi Moskovan rauhan Suomen todellisen hallituksen kanssa, oli Kuusisen kulissihallituksen pakko lakkauttaa itsensä ja käytännössä siirtyä Itä-Karjalaan, jossa sitä ja valloitettuja alueita varten perustettiin aivan uusi valtio, Karjalais-Suomalainen Sosialistinen Neuvostotasavalta. Se oli statukseltaan aivan muuta kuin entinen Karjalan Autonominen Sosialistinen Neuvostotasavalta.
Siellä tosiaan karjalankielen käyttö lopetettiin keväällä 1940 kuin veitsellä leikaten ja alettiin sen sijaan käyttää jälleen kahta virallista kieltä: venäjää ja suomea. Uuteen tasavaltaan myös liitettiin Suomelta saadut uudet alueet, jotka olivat luonteeltaan suomalaisia… Sen takiahan uusi tasavalta muka tarvittiinkin.
Talvisodan suoranaisiin seurauksiin kuului siis suomen kielen ylösnousemus Itä-Karjalassa (mutta ei Inkerissä) ja samalla karjalan kielen työntäminen taas unhoon.
Kuusisen myötäjäisinä lahjoitettu Suur-Suomi meni nyt sen siliän tien, yhdessä kulissihallituksen kanssa. Kuusisen hallituksen lehdessä moitittiin katkerasti Suomen kansaa siitä, ettei se ollut noussut vallankumoukseen, kuten oli kehotettu. Se, että suurin osa Viipurin lääniä nyt oli vapautettu, oli kokonaan puna-armeijan ansiota…
Mitäpä sanoakaan. Aina silloin tällöin ja erityisesti sosialismissa saadaan havaita, ettei kansa ole hallituksensa arvoista.
Mutta kyllä tuon hallituksen ja neuvostohallituksen välisessä sopimuksessa ilmoitetut periaatteet suomalaisia jäivät kiinnostamaan. Niihin suomalaiset viittasivat vielä syksyllä 1944, itärajan mahdollisia muutoksia neuvostohallituksen 2.12.1939 julistamien periaatteiden mukaisesti haikaillen. Ei se enää kelvannut lainkaan, mikä saattoi olla kansallemme vain onneksi, mutta pantakoon asia joka tapauksessa merkille.

tiistai 3. joulukuuta 2019

Henki tuli ja meni


Talvisodan hengen elinkaari

Ne, jotka kokivat talvisodan ajan, muistelevat siihen kuuluneen aivan poikkeuksellisen tunnelman. Matti Kurjensaari, 30-luvun radikaali vertasi sitä jumalanpalvelukseen, messuun.
Tuota henkeä kartoitettiin jo aikanaan paikan päällä useankin järjestelmän kautta ja siitä kertoo Sampo Ahto kirjassaan Talvisodan henki.
Kyseessä oli ainutlaatuinen ja sitä paitsi ainutkertainen ilmiö. Kaikki olisi voinut mennä myös toisin.
Suomessa säilyi tai itse asiassa syntyi kansakunnan yhtenäisyys pitkälti juuri vihollisen erikoislaatuisten toimien takia. Kyllä sitä toki pyrittiin mahdollisuuksien mukaan luomaan myös omalla puolella. Venettä ei keikuteltu eikä vaadittu esimerkiksi kansanäänestystä tai edes eduskuntakäsittelyä aluevaatimusten johdosta.
Mielialatarkkailu totesi kyllä, että YH:hon ja kaupunkien evakuointeihin oltiin myös tyytymättömiä. Moni piti sodanuhkaa aivan tuulesta temmattuna ja moisia valtavia operaatioita Suomen herrojen suoranaisena provokaationa.
Kun kaupunkeja sitten pommitettiin ja siviiliväestöä tulitettiin konekivääreillä, oli pakko uskoa, että koko tuo Saksan liittolaisen ja suomalaisuuden kansanmurhan järjestäjän, eli neuvostohallituksen asiasta kertoma tarina oli totaalista valhetta. Maassa oli muka vallankumous, kaupunkeja ei muka pommitettu ja Neuvostoliitto oli muka lahjoittanut Suomen uudelle hallitukselle valtavan maa-alueen. Suomen itsenäisyyttä se kunnioitti… Kyllä kai, niin.
Ne tekivät sen itse. Taitavammalla politiikalla, vaikka sitten ihan raa’alla ultimaatumilla Neuvostoliitto olisi kyennyt todennäköisesti estämään tuon hengen muodostumisen. Nyt sitä ei enää saanut takaisin pulloon.
Kaikille oli selvää, että kyseessä oli provosoimaton hyökkäys, jossa ei kunnioitettu sopimuksia, ihmishenkiä eikä totuutta. Neuvostohallitus oli kokonaan menettänyt uskottavuutensa.
Mutta eihän tästä vielä seurannut, että joka mies oli valmis menemään rintamalle ja taistelemaan ylivoimaista vihollista vastaan, jolla muuten sattui olemaan maailman ylivoimaisesti suurin ja modernein armeija.
Mihin siinä oikein uskottiin? Se oli myös kysymys, joka rajan takaa usein esitettiin: mihin te oikein luotatte? Ettekö ymmärrä, että taistelu on toivoton? Miksi kuolisitte turhaan?
Taisteluhan tunnetusti käytiin kodin, isänmaan ja uskonnon puolesta. Mitä tämä ajan mielikuvissa merkitsi, selviää esimerkiksi Eino Railon romaanista Valittu kansa ja luvattu maa.
Suomalainen elämänmuoto oli uhattuna ja sen mukana kansalaisvapaudet ja itse oikeuden periaate. Bolševikit oli at tulossa päästämään barabbasta irti ja hävittämään kaikkea, mikä yhteiskunnassa ja kulttuurissa oli arvokasta ja kunnioitettua.
Itärajan takana tiedettiin vallitsevan orjuus ja pakkotyö, kuten Uuno Kailas aivan oikein vuonna 1931 runoili. Hänen käsitteensä tulivat suoraan ajan uutisaineistosta, joka ei ollut väärennettyä.
Niskalaukausten käyttö politiikan välineenä oli tunnettu asia, joskaan eivät ne valtavat mittasuhteet, joissa niitä oli sovellettu esimerkiksi suomalaisiin ja moniin muihinkin kansallisuuksiin. Sellaiset aineksethan niin sanotusti likvidoitiin, jotka eivät kuuluneet uuteen, sosialistiseen valtioon.
F.E. Sillanpää ei suotta runoillut: ”Tääll’ on suorana seistä tai kaatua, joka miehellä oikeus”. Vaihtoehtona rintamalla kaatumiselle oli monellekin tuo niskalaukaus. Muistakaamme myös, että SKP:n julistuksessa aivan sodan alussa selitettiin myös, että nyt vuoden 1918 vallankumous viedään loppuun asti.
Moni muisti tuon ajan, mutta harva halusi enää kokea sitä uudelleen, ainakaan puna-armeijan avustamana versiona.
Talvisotaromaaneista ensimmäisen palkinnon sai Viljo Sarajan Lunastettu maa (Otava, 1940). Se on tavattoman pateettinen, uskonnollishenkinen maa, jonka perusidea on suorastaan outo: sodassa kaatunut mies oli lunastanut maan.
Mihin moista lunastusta tarvittiin? Eikö maa siis ollutkaan jo oma? Vai maksoiko mies kuolemallaan joitakin syntejä, joita maan saamiseen oli liittynyt?
Toinen, luultavasti keskellä sotaa kirjoitettu kirja oli Mika Waltarin Antero ei enää palaa. (WSOY 1940). Siinä sitoudutaan puolustamaan omaa maata hinnalla millä tahansa. Mikään uhri ei voi olla liikaa eikä väkivalta voi oikeutta kukistaa.
En hetkeäkään epäile kirjan paatoksen aitoutta. Hetki oli todella dramaattinen ja järkyttävä: läheiset tapettiin rintamalla, kodit poltettiin…
Kirjan päähenkilö vannoo kuin Churchill hieman myöhemmin puheessaan, ettei suomalaisia voida koskaan lannistaa. Väkivalta ei kukista tahtoa, joka kunnioittaa vain oikeudenmukaisuutta.
Itse asiassa näistäkin kirjoista tuntuu heijastuvan Sakari Topeliuksen usko siihen, että suomalaiset ovat Jumalan valittu kansa.
Uskonnollisuus oli tuohon aikaan jo aika lailla haalistunut etenkin sinänsä harvalukuisen sivistyneistön keskuudessa, mutta sodan johdosta sen merkitys nousi huimasti.
Kaikki tämä on toki yleistä tietoa. Talvisodan henki oli tosiasia ja sitä paitsi aivan odottamaton ja tietyllä tavalla hurmoksellinen asia. Ikuisesti sellainen ei voinut jatkua ja normaaliin elämään oli ennen pitkää pakko palata.
Tämä kuitenkaan tuskin tapahtui edes vielä heti Moskovan rauhan jälkeen, jolloin valtava emotioonalinen hyöky pyyhkäisi maata ja suomalaiset vastoin tapojaan itkivät julkisesti.
Kuinka nyt niin kävi, että menetettiinkin koko Karjala? Miten oli mahdollista, ettei uusi raja jää nyt edes rintamalinjalle, vaan Neuvostoliitto ottaa enemmän kuin puna-armeija oli edes kyennyt valloittamaan?
Kuka oli syyllinen? Ruotsi? Hallitus? Neuvostoliittoa avustanut Saksa? Itse Neuvostoliitto?
Hallituksen puolelta vihjattiin melko halpamaisesti Ruotsin riittämättömään solidaarisuuteen ja presidentti Kallio puolestaan puhui suoraan venäläisestä imperialismista, ”Pietari Suuren harrastuksista”.
Hallitus ei katastrofin takia menettänyt uskottavuuttaan, vaikka suuria ongelmia oli syytä pelätä myös siinä suhteessa. Kyllä koko synti jäi ja jätettiin nyt Neuvostoliiton harteille ja senhän se oli ansainnutkin. Vasta myöhemmin alettiin yhä yleisemmin ymmärtää, että oli mahdollista ajatella myös naapurilla olevan niin sanottuja ”legitiimejä” intressejä.
Tavallaan talvisodan henki tai ainakin sen rippeet jäivät vaikuttamaan aina 1950-luvulle saakka. Suomen sisäinen rintama kesti myös jatkosodan, mitä olisi mahdoton selittää ilman talvisodan kokemuksia.
Vielä sodan jälkeenkin osoittautui mahdottomaksi lyödä niin suurta kiilaa Suomen sisälle, että sovjetisointi olisi onnistunut.
Mutta eihän sitä yhtenäisyyttä enää ole, eikä ole ns. sisuakaan.
Itse asiassa meillä päinvastoin on tietty elementti, joka suhtautuu koko isänmaallisuuteen ja siinä luvussa myös talvisodan perintöön hyvin nuivasti, suorastaan vihamielisesti. Mikäli ajattelemme vaikkapa ruotsalaisten tai tanskalaisten mutkatonta suhtautumista omaan historiaansa ja lippuunsa, on ero hyvin selvä, vaikka nuo molemmat maat ovat aikoinaan olleet eräänlaisia imperiumeja.
Toki talvisodan henki sanan syvimmässä mielessä menetti meilläkin merkitystään jo jatkosodan aikana. Itse asiassa jo välirauhan oloissa monet vasemmistolaiset, jotka eivät ymmärtäneet pelastuneensa niskalaukaukselta juuri Suomen itsenäisyyden säilymisen vuoksi, alkoivat voimallisesti kuuluttaa suuntautumista suureen naapuriin päin.
Jatkosodan aikana sitten moni sellainen, joka oli talvisodassa taistellut mukisematta rintamalla, joutui turvasäilöön.
Se vuoden 1918 perintö, jota sodan aikana oli turhaan yritetty manata esille mielten kellareista, on itse asiassa palannut ihmisten ilmoille vasta 1960-luvulla ja sen jälkeen.
Mutta ei siitä sen enempää.
Muuan erityinen piirre talvisodan muistamisessa ansaitsee ehkä huomiota. Se on surun päivä.
Militaristinen pullistelu paraateilla sopisi talvisodan muistoon erittäin huonosti. Siinä sodassa pärjättiin vain miesten henkisen ryhdin säilymisen ansiosta. Se taas ei perustunut aseisiin eikä rumpujen paukutukseen. Sen takana oli vakaumus velvollisuudesta ja sen täyttämisestä epätoivoisissakin oloissa.
On luultavaa, että kaikki olisi voinut mennä toisin.

sunnuntai 1. joulukuuta 2019

Lähimenneisyyttä



Arvopohjaa luotaamassa

Veikko Huovinen, Viime talvi. Arvokeskustelua. WSOY 1998, 241 s.

Ihan tavalliset päiväkirjat ovat usein antoisia. Niistä näkee kaikenlaista aikaansa kuuluvaa, myös sellaista, jota kirjoittaja ei varsinaisesti edes esittele, kun se on kaikille selvää muutenkin.
Kun kirjoittaja sattuu olemaan kirjallinen nero, kuten Huovinen ja keskiäkäisesti, kuten sanotaan, aikaansa seuraava, niin kannattaahan kirja lukea jo siksi, että muistaisi taas, millaista se maailma oikein oli kaksikymmentä vuotta sitten.
Tuohon aikaan toki oltiin tekemässä kohtalokkaita päätöksiä, muun muassa Euroopan rahaliittoon liittymisestä. Kansahan oli enimmäkseen vastaan, mutta niin sitä vain mentiin, että heilahti ja sielläpä sitä sitten ollaan. Meneehän tämä tässäkin, eipä sikäli, mutta olisihan sitä voinut vähemmänkin mokomasta asiasta ja sen autuudesta uhota jo etukäteen.
Jotkut ajanjaksot ovat huikean kehityksen aikaa, mutta joskus taas tuntuu kehityksen vauhti kovasti hellittävän ja sitä ikään kuin lillutaan jossakin suvannossa, eikä maisema juuri muutu.
Ihmeen vähän varsinaista uutta tuntuu maailmaan tai ainakaan Suomeen ilmaantuneen noiden parin vuosikymmenen aikana.
Paitsi tietenkin tietokoneita, myös internet oli tuolloin jo käytössä ja jopa hakukoneetkin. Goretex-vaatteet, GPS-navigaattorit, ekosähkö, kasvihuoneilmiö, siirtolaisuus, etätyöt, hävittäjähankinnat, kasvissyönti ja kaikenkarvainen viherpiperrys olivat jo tuolloin normaaleja ilmiöitä. Toden puhuminen taisi jo olla yhtä arkaluontoista kuin nyt, vaikka tabujen määrä lienee ollut pienempi eikä sanamagian tasolle ollut vielä aivan yleisesti taannuttu. Se ei kirjasta selviä.
Itse kertoja kyllä naputtelee tekstinsä ihan kirjoituskoneella ja aikoo mennä manan majoille puhtaana sieluna, jota ei internetti eikä muu moska ole turmellut.
Ei hän aikanaan niin harvinainen ollut. Muistanpa, että tiedotusopin professori Pertti Hemanuskin kertoi minulle kirjoittavansa ihan mekaanisella koneella. Pisti kirjeenkin, joka todisti samasta asiasta.
Nyt taidamme kaikki jo olla enemmän tai vähemmän turmeltuneita tässä suhteessa, mutta se tuntuu kyllä helpolta kestää.
MOT-ohjelmassa kertoo kirjoittaja tarkastellun kriittisesti kasvihuoneilmiötä. Ilmakehän turmeltumisella kun voitiin pelotella ja rutkasti uhkaillakin. Toki päästöjä oli vähennettävä, selvä se. Huovinenhan oli suuri luonnon ystävä, vaikka ei mikään patenttivihreä, kuten ei myöskään patentti-isänmaallinen.
Ajatellessaan puita ja ilmakehää Huovinen näyttää hiukan hurmioituvankin, vaikka toteaa, että kaikenlaista paniikkia oli saatettu lietsoa ilman kunnon perusteita. Yksi, jo ohimennyt kauhistuksen aihe oli ollut puiden neulasmassan harsuuntuminen. Mutta niin vain sekin ohi meni.
Kirkon aktiivisuus asioissa, jotka eivät sille kuulu, oli jo tuolloin suurta muotia. Kirkko kuulemma ainakin suunnitteli kannanottoa UPM-Kymmenen metsäprojektiin Indonesiassa ja neljäsataa pappia poseerasi Suurkirkon portailla maahanmuuttajia ”puolustamassa”. Erikoinen tapaushan se oli sekin.
Entäpäs kettutyttöjen tempaus, jossa turkiseläimiä ”vapautettiin” luontoon? Moinen tietenkin kismitti aitoa luonnonystävää, joka piti itsenäisyyspäivän virkistävimpänä tapauksena sitä, kun tarhanomistaja ampui haulikolla kettuaktivisteja ja onnistui haavoittamaan kolmea.
Ei Huovinen erityisesti tarhauksesta pitänyt, mutta vielä vähemmän moisesta riekkumisesta.
Minustakin asiassa oli jotakin myönteistä, vaikka kovien haulien käyttäminen on aina vaarallista, pitemmältäkin matkalta. Ennen muinoin sentään oli ihmisillä aina suolapanoksia, joiden käyttöä voi pitää suositeltavampana.
Huovinen oli myös innokas penkkiurheilija, vaikka inhosikin syvästi sitä tolkutonta älämölöötä, joka oli nyt kehittynyt etenkin pallopelien ympärille. Tuontitavaraahan se oli, apinointia, vaikkei hän sanaa käytäkään.
Suurena hyvän ruuan ystävänä Huovinen tunsi tervettä vastenmielisyyttä sellaisia ns. gourmet-annoksia kohtaan, jossa kastike oli roiskittu pitkin lautasta ja muutenkin tehty ruuasta luonnottoman näköinen tötterö, joka ei ruokahalua lisännyt. Mutta muodit ovat muoteja. Niin vain ne jo silloin olivat käytössä. Periytyykö tämä rappion laji itse asiassa 80-luvulta?
Kasvissyöjistä kirjoittaja siteeraa jotakuta Beachcomberia, joka kertoo: Kasvissyöjillä on ilkeät, pälyilevät silmät ja he nauravat kylmän laskelmoivasti. He nipistelevät pikkulapsia, varastavat postimerkkejä, juovat vettä ja hyväksyvät parran.
Tämä on epäilemättä totta, vaikka olisi liioiteltua väittää, mettä siinä on koko totuus.
Mitä itse vihanneksiin tulee, siteeraa Huovinen jotakuta Lebowitzia, jonka mielestä vihannekset ovat mielenkiintoisia, mutta niillä ei ole tarkoitusta ellei niiden vieressä ole hyvä pala lihaa.
Minusta olisi vaikeaa kumota tuota väitettä, enkä halua sitä yrittääkään.
Muuten kirjassa selostetaan aika lailla ajankohtaista politiikkaa, kirjoja, talvikalastusta ja luonnon tapahtumia. Kerran käydään myös Helsingissä, jossa kirjailija viihtyy erityisen hyvin hotellihuoneesaan ja ajattelee New Yorkin matkaa, jonka viettäisi kokonaan huoneessaan ja vilkaisisi välillä alas kadulle.
Sivumennen sanoen, Huovinen ilmoittaa kunnioittavansa Kekkosta ja kertoo, että välit olivat aikoinaan ihan hyvät. Linnassakin tuli pistäydyttyä useamman kerran. Siis itsenäisyyspäivänä.
Mitä itse otsikon tarkoittamaan ja aikanaan muodikkaaseen arvokeskusteluun tulee, kyseessä lienee kustantajan kanssa sovittu tai sen muuten vain antama otsikko. Huovinen ei toki rupea pohtimaan abstraktisti syntyjä syviä, mikä varmasti olisikin tylsää. Sen sijaan hän tarkastelee asioita humoristin asenteella, rinnastaen milloin mitäkin, yllättävästi ja hauskasti.
Siitäpä se syvällisyyskin syntyy.