Provinssit eli voittomaat

 

Valloituksista ruptuuriin

 

Tom Gullberg -Mikko Huhtamies, Itärajan vartijat, 3. 1600-luku. Tom Gullbergin osuuden suomentanut Marketta Klinge. Schildts 2005, 214 s.

 

Jos ei Suomen vanhasta historiasta ole koululaiselle muuta jäänyt mieleen, niin varmaan ainakin Stolbovan rauha. Silloinhan Suomi saavutti itään päin suurimman laajuutensa. Vuonna 1809 laajennuttiin vielä myös länteen ja vuonna 1920 koilliseen.

Matka Pähkinäsaaren rauhasta Stolbovaan oli pitkä. Kun vuoden 1323 jälkeen oli yli kaksi vuosisataa riidelty rajasta ja hävitetty vuorotellen naapurin rajaseutua, jäi vanha raja nyt kauas taakse ja rajantakaiset ortodoksit saivat kunnian tulla Ruotsin kansalaisiksi.

Uusia alueita ei kuitenkaan liitetty Suomeen (muistutamme jälleen kerran, että ”Suomea” Pohjanlahden ja Ahvenanmeren takaisia alueita merkitsevänä käsitteenä oli alettu käyttää jo 1400-luvulla).

Sen sijaan niitä hallittiin erityisinä voittomaina ja erityisiä ne olivatkin. Kuten Venäjän1700-luvun lopulla sai yhteyteensä Puolan katolisina puolalaisineen ja juutalaisineen, sai Ruotsi nyt ortodoksisia alamaisia melkoisen joukon.

Kuten tunnettua, uusi raja tuli mahdolliseksi Venäjän sekasorron ajan poliittisten asetelmien vaihtumisen myötä. Ruotsi antoi apuaan ja sai palkkionsa, joka oli huomattavan suuri.

Venäläiset olivat kuitenkin erittäin haluttomia tekemään totta lahjoituksestaan ja rajankäynnistä muodostui vuosien pituinen farssi, jossa istua mökötettiin kuukausikaupalla partnereista erillään, kiisteltiin loputtomasti oikeasta titulatuurista ja siitä, miten ja milloin valat oli vannottava. Jopa miekkaa vedettiin esille.

Erityinen kiistanaihe oli parin pitäjän (myöhemmin kuuluisiksi tulleiden Repolan ja Porajärven) asema: kuuluivatko ne Ruotsille vai ei? Tällä kertaa niistä luovuttiin, kuten sittemmin taas vuonna 1920. Myös Hyrsylän mutkasta riitti riitaa.

Uusien alamaisten uskonto oli päänsärkynä puhdasoppiselle papistolle. Talonpoikia ei kannattanut yrittää pakkokäännyttää, mutta sen sijaan heille kyllä tarjottiin puhdasta luterilaista oppia ortodoksisuuden ohella. Suunniteltiin jopa oman ortodoksisen hiippakunnankin perustamista ja luterilaisia kirjoja painettiin kyrilllisin kirjaimin suomeksi (karjalaksi) ja venäjäksi.

Kun kyseessä olivat omat, veroa maksavat alamaiset, suvaittiin vierasta uskoa varsin ptikälle ja muuan tohtori osoitti väitöskirjassaan, että he olivat kristittyjä. Aiempien vuosisatojen ristiretkihengestä oli aivan ilmeisesti päästy jo hyvän matkaa kohti rinnakkaiseloa.

Pinnan alla kuitenkin kyti ja vuosina 1656-1658 käytiin niin sanottu Ruptuurisota. Nimihän tulee latinan repeämistä merkitsevästä sanasta rumpo, ruptus sum, rumpere. vrt. myös rahvaanlatinan (englanti) rupt-, ruption -päätteisiä sanoja (interrupt, corrupt, jne.).

Tässä tapauksessa se, mikä repesi oli uuden ortodoksiväestön uskollisuus. Se asettui vihollisen puolelle ja osallistui hävityssotaan vanhaan tapaansa. Muun muassa Sääminkiä hävitettiin perusteellisesti Kerimäen tienoilla.

Olavinlinna, jossa oli vain kuusi nihtiä, ei kyennyt riehujia hillitsemään, mutta saattoi ainakin ottaa suojiinsa luterilaisia pappeja ja virkamiehiä, jotka olivat vaarassa. Linnan valloittaminen ei pelkkää kevyttä tykistöä mukanaan kuljettavalle viholliselle ollut mahdollista.

Kaiken kaikkiaan Suomi oli aivan valmistautumaton tähän sotaan eikä emämaasta tullut mitään apua. Etelän suuntaa pidettiin vaarallisempana ja tärkeämpänä. Perivihollinen Tanska olikin tosiaan sotajalalla ja Hollantia oli myös syytä pelätä. Lyypekkikin oli merellä vihamielinen.

Venäjän sotalaitos oli onneksi vielä perin vanhanaikainen ja vihollisen hyökkäykset menestyivät huonosti. Rajalinnoituksista vain Nevanlinna (Nyen) kaatui. Pähkinälinna ja Käkisalmi pitivät sen sijaan puoliaan.

Kunniansa kukkuloilla olevaa suurvalta-Ruotsia ei tuollainen hyökkäys hetkauttanut ja Kaarle X Kustaa niitti samaan aikaan laakereita eteläisillä ja läntisillä rintamilla. Stolbovan rauhan raja oli ja pysyi.

Mutta historiassa niin usein tapahtunut väestönvaihto tapahtui taas. Koston pelossa pakenivat ortodoksiset uudet alamaiset tuhansittain rajan taa, jossa heille olikin sopivasti tilaa esimerkiksi Tverin alueella, jonne muodostui Tverin Karjala, sittemmin suurin karjalankielinen yhdyskunta.

Luterilaisista savolaisista tuli nyt enemmistö uusilla alueilla ja siitä johtuu myös se monien oudoksuma seikka, että Pohjois-Karjalassa puhutaan selvää savoa.

Etelässä savolainen ekspansio taas suuntautui Inkerinmaan uusille alueille, joilla hävityssotien jälkeen riitti myös tilaa asua. Uusien alueiden erikoisuutena oli myös se suuresti arvostettu asia, ettei niiden tarvinnut asettaa sotamiehiä kruunun palvelukseen.

Sotilaita kuitenkin tarvittiin ja asiaa pyrittiin ratkaisemaan perustamalla sotilassiirtokuntia niin Käkisalmin lääniin ja Inkerinmaalle kuin Liivinmaallekin, Riikaa myöten.

Sotilassiirtolaiset saivat käyttöönsä aika mukavan maapalstan, jota viljellä ja vähän rahaakin. Heidän miespuoliset jälkeläisensä kirjoitettiin myös sotilaiksi. Itse asiassa tässä ikään kuin toteutui suomalainen kasakkalaitos.

Liivinmaalla palvelevat siirtokuntalaiset olivat vapaita talonpoikia, mutta ympäristössä vallitsevan maaorjuuden periaatteet tulivat hiljaa ja hivuttaen koskemaan heitäkin ja ennen pitkää nuo suomalaiset sulautuivat ympäristön maarahvaaseen.

Lieneekö kukaan heidän kohtaloitaan yksityiskohtaisesti tutkinut? Mitä Inkerinmaahan tulee, on Kasper Kepsu joitakin vuosia sitten väitellyt niistä venäläisistä pajareista, jotka jäivät alueelle Stolbovan rauhan jälkeen. esimerkiksi Aminoffin suku kuuluu näihin.

Stolbovan rauhan raja kaatui sitten omaan mahdottomuuteensa, ensin uudenkaupungin rauhassa vuonna 1721 ja sitten vielä uudelleen Moskovan ja Pariisin rauhoissa vuosina 1940 ja 1947.

Nyt siellä oli täysin suomalaistunut väestö, joka kuitenkin siirtyi in corpore läntiseen ”tynkä-Sumeen”, kuten sanottiin.

Sellaista se historia saattaa olla.

Hyvä me!

 

Tässä vaiheessa nyt ollaan

 

Kyynikko (”koiramies”) Diogenes masturboi aikanaan torilla ja lausahti: ”voisinpa sammuttaa nälkänikin yhtä yksinkertaisesti”.

Huomattakoon, ettei Diogenes edustanut mitään kiistatonta koulukuntaa, jonka näkemykset olisivat ilman muuta kuuluneet jokaisen sivistyneen ateenalaisen hyväksymiin totuuksiin.

Koulukuntariidat olivat tuolloin ankaria ja ajattelijat uskalsivat vielä ihan oikeasti esittää omia näkemyksiään, vaikka ne olisi at olleet poliittisesti epäkorrekteja. Tai jotkut uskalsivat ja jotkut eivät.

Itse asiassa Diogenesta myös parjattiin ja halveksuttiin, mutta johdonmukainen hän oli, eikä ihan kuka tahansa onnistunut saamaan korkeinta tunnustusta itseltään Aleksanteri Suurelta, olkoonkin, että tämä ei ollut filosofi, vaan luokiteltavissa lähinnä hillittömäksi nuoreksi juopoksi. Oli hänessä sentään sitä jotakin, kun maailmankin miekalla valloitti.

Mitä Diogeneen ”koiramaisuuteen” tulee, se ilmensi kuitenkin valtavaa moraalista rohkeutta. Normaali laumaansa sitoutunut ihminen ei yksinkertaisesti olisi kyennyt -eikä kykene- irtautumaan vallitsevista normeista, olivatpa ne miten joutavia tai mielettömiä tahansa.

Muinaiset roomalaiset ja varmasti monet kreikkalaisetkin, Diogenes ainakin, tunnustivat sen viisauden, jonka mukaan luonnolliset asiat eivät ole häpeällisiä -naturalia non sunt turpia. Siitä huolimatta tapana oli hoitaa jopa suolen ja rakon tyhjennys hieman torin katseelta suojassa ja sama koski intiimejä sänkypuuhia.

Erilaiset rituaalit olivat sitten erikseen ja tietenkin myös orgiat, sitten kun niistä tuli muotia. Intiimit asiat eivät sinänsä olleet häpeällisiä, mutta -tulkitsen- yksilön arvokkuutta koetti itse kukin suojella.

Himokas irstailija ja juoppo oli syystä epäilyksenalainen hyveensä (kohtuullisuus, viisaus) suhteen näyttäytyessään kiihkossaan naurettavana. Ei se häntä häpäissyt, mitä hän teki, vaan miten. Siis se, että hän menetti herruuden omaan itseensä. Oli siis ainakin viisasta pitää sellaiset hetket muilta piilossa.

No, tässä olen nyt käyttänyt omaa mielikuvitustani, mutta en vailla antiikin auktoreilta löytyvää tukea. Silloisessa kulttuurissa ei ollut seksiteollisuutta sanan nykyisessä mielessä. Vielä Augustus karkotti Ovidiuksen Roomasta ja Caesarin paheita -tosia tai ei- pilkattiin, sikäli kuin uskallettiin.

Omana aikanamme seksin kaupallis-teollinen merkitys on kasvanut valtavasti ja itse asiassa koko konsumeristinen kulttuurimme rakentuu sen ympärille.

Toki muu elämysteollisuus, mukaan lukien matkailu ja kulinarismi tulee aivan kannoilla, mutta mikä bisnes tarjoaisi paremman voittoprosentin? OnlyFans-”tähti” vilauttaa niitä paikkoja, jotka julkisuudelta kätkee ja vaatii siitä rahaa. Panokset eivät maksa mitään, tai eivät maksaisi, ellei digimaailman sutenööri työntäisi kättään väliin.

Anne Kukkohovi kertoo Los Angelesissa harjoittavansa OnlyFans liiketoimintaa ja vilauttelun lisäksi muun muassa Dick-ratingia. Miehet lähettävät kuvia kalustaan ja Anne kertoo niistä mielipiteensä.

Mikä voisi olla kiinnostavampaa! Onkohan muuten kukaan mies keksinyt vastaavaa bisnestä? Naisethan ovat loputtoman uteliaita kuulemaan, mitä heistä ajatellaan ja miten heidät nähdään.

Onhan näistä tullut jo kirjoitettuakin (ks. Vihavainen: Haun threads tulokset), mitäpä kaikkea taas toistamaan. Seksin historia massamittaisena myyntiartikkelina on aika lyhyt (vrt. Vihavainen: Haun playboy tulokset).

Itse asiassa kirjoitin myös tuosta ihanasta oman tyttömme esittämästä kappaleesta ”Ich komme”, (ks. Vihavainen: Haun ich komme tulokset), mutta taisin olla tarpeettoman ironinen, koska jotkut lukijat selvästi pahoittivat mielensä. Anteeksi nyt, sehän on vain tyylilaji.

Kyseinen laulu käsittelee intiimiä, mutta erittäin tärkeää ja hienoa aihetta ja mikäli siihen suhtaudutaan nykyaikaisesti, on pakko todeta siinä myös mitä kauneimmalla tavalla toteutuvan ihmisoikeuksien (oikeus perustarpeiden tyydytykseen) ja tasa-arvon, koska kyse on naisesta subjektina. Vasta ensi kerralla mahtanee sitten olla mies samassa roolissa.

Laulu on taas kovin ajankohtainen, joten pari sanaa nyt vielä asianmukaisella kunnioituksella. Havis Amandan patsas on jo saanut rynnäkkösuojat ympärilleen, sillä kaikki on nyt mahdollista, kiitos Erikan ja hänen rohkeutensa. Tänään, lauantaina 17.6.2025 kello 8.35 elämme ehkä uuden aikakauden alkua. Tämä on kreikaksi kairos (καιρόc).

Ja kuinka hän, Erika, laulaakaan:

(Ich komme, ich komme)
Ja ennen ku tullee, se huutaa mulle
(Ich komme, ich komme)
Ja siihen mä kajautin kovvaa: "Ich komme"
(Ich komme, ich komme)
Ja me yhessä tullaan ja ollaan sillee
(Ich komme, ich komme)
Tälläst se on ku lovveen lankee
(Wunderbar)

 

Tämän lyriikan kieltä arvioisin alan terminologiaa käyttääkseni aidon karheaksi ja hienostelemattomaksi ja annan paljon pisteitä siitä, ettei se ole englanniksi paria sanaa nyt lukuun ottamatta.

Sanat ”kovvaa” ja ”lovvee” ja pari muutakin muotoa koskettavat kansallisromanttis-maalaisia tunteitani ja haluaisin vain kainosti huomauttaa, että kannattaisi saman tien myös sanoo esimerkiksi ”lujjaa” eikä ”lujaa”.

Mutta tämä on pientä. Yleisesti ottaen suoritus on tyylipuhdas ja ihan oikeasti tuntuu siltä, kuin artisti olisi ”silleen”. Itse asiassa hän onkin kertonut, että lavalla ainakin kerran ”tuli”. Toivottavasti hän tulee uudelleen. Sen täydellisemmäksihän ei taide enää voi tulla.

Onko maamme nyt jo kulkemassakin länsimaisen kulttuurimme ehdottomassa etujoukossa? Voiko tätä esitystä enää ohittaa taiteen nykyisten kriteerien puitteissa ja jos, niin miten?

No jaa, ehkäpä sanoitus voisi olla vähän vähemmän viitteellinen ja käyttää niin alatyylisiä ilmaisuja, kuin mahdollista. Tiedän, että monet arvostavat niitä hyvin paljon juuri intiimeissä tilanteissa.

Mutta siis, ei paha! Wie herrlich weit wir es gebracht!

Toinen puoli

 

Se toinen Venäjä

 

Ihmisaivot ovat varsin suorituskykyinen laitos, mutta niillä on suuri taipumus hakeutua kaikkein yksinkertaisimpiin ratkaisuihin ja näkemyksiin. Eloonjääminen on luultavasti vaatinut juuri tätä.

Joka tapauksessa hätkähdyttää yhä uudelleen, kun ns. sivistyneet ihmiset päästävät suustaan aivan uskomatonta soopaa, jota ei odottaisi enää kehittyneimpien lastentarhalaistenkaan vakavissaan puhuvan. Tuhatvuotinen historian jakso saatetaan kuitata yhdellä tai toisella sanalla, miljardien ihmisten asuttama manner esittää parilla sanalla ja niin edelleen.

Joskushan käytäntö sanelee, että niin on syytäkin tehdä mielenkiinnon kohdistamiseksi tiettyyn asiaan, mutta kun sattuu niinkin, että nuo ”nerokkaat” syllogismit otetaan ihan tosissaan…

Esimerkki tuollaisesta valtavasta suureesta on Aasia, joka vielä sata vuotta sitten leimautui toivottoman pysähtyneeksi julmien ja takapajuisten perinteiden maanosaksi. Siellä kukoisti valtiollisella tasolla despotia ja kansojen syvissä riveissä taikausko, segregaatio ja järjettömien luontokappaleiden palvonta. Johtopäätökset olivat helppoja.

Toki poikkeus säännöstä oli nopeasti ”eurooppalaistunut” Japani ja entusiastit osasivat arvostaa myös idän uskontojen ylevää eetosta. Mutta he olivat pieni ryhmä.

Kun puhuttiin Aasiasta yhtenä kokonaisuutena, jäi eksoottinen irrationalismi ja loputon tehottomuus helposti päällimmäiseksi, yhdessä monen muun kielteisen asian kanssa. Rotuajattelun tultua muodikkaaksi, oli helppo selittää aasialainen ala-arvoisuus jopa rodun avulla. Siitähän mekin saimme osamme.

Nyt osat ovat vaihtuneet. Aasia on yhä selvemmin maailman talouden todellinen keskus ja sen väestön voidaan todeta älykkyystesteissäkin systemaattisesti saavan parempia tuloksia kuin eurooppalaiset.

Aasian maissa on kuitenkin tyypillistä, että länsimaalaistyyppinen poliittinen järjestelmä ja valistuksen perua olevan ihmisoikeusajattelu eivät ole merkittävässä asemassa. Kullakin maalla on perinteensä, joiden vaikutus on suurempi kuin sen eurooppalaisen tuontitavaran, jolla vielä hiljattain oli sattuneesta syystä paljon prestiisiä, mutta jota koko ajan arvostetaan yhä vähemmän.

Ei tietenkään ole olemassa yhtä ja ainoaa aasialaista perinnettä. Sellaista ei itse asiassa ole Euroopassakaan. On tai on ollut niin Tšingis-Kaanin ja Tamerlanin Aasia kuin Buddhan ja Jeesuksen Aasia, kuten on ollut Hitlerin ja Pyhän Fransiskuksen Eurooppa ja kveekarien ja orjanomistajien Amerikka.

Tuskinpa on maata, jonka historiaan eivät kuuluisi niin suuret humanistit kuin raakalaismaiset konnatkin. Kullakin maalla on useampia traditioita, eikä missään ole kiinninaulattu sitä järjestystä, jota ne maailman tappiin saakka noudattaisivat.

Venäjällä, kuten Saksassa maan suuruus ja sotilaallinen voima muodostuivat joissakin vaiheessa pakkomielteeksi. Mihail Bakunin puhui ”ruoskasaksalaisesta keisarikunnasta” ja sen ideaalityyppisestä edustajasta, preussilaisesta upseerista, joka oli ”luonteeltaan orja ja kutsumukseltaan pyöveli”.

Hän kauhistui sitä, että saksalaiset saattoivat pitää suurena kunnianaan sitä, että pystyivät tappamaan ja orjuuttamaan muitakin. Maanmiehistään venäläisistä hänellä toki oli parempi käsitys.

Mutta toki myös saksalaisilla oli toinenkin, paljon sympaattisempi traditio. Kyseessä ei ollut vain laiska ja saamaton nahjus, Der deutsche Michel (ks. Vihavainen: Haun michel tulokset   ), vaan se humanismi, jonka suurena aloittajana pidetään Goethea.

Saksalaisten raakalaismaisuudesta emme nykyään enää huolta kanna. Itse asiassa tuo itsesyytösten ja ikuisen katumuksen riivaamaa Michel on paljon rasittavampi ja ehkä vaarallisempikin tyyppi.

Venäjällä sen sijaan on taas päässyt ylimmäksi se chauvinistis-masokistinen traditio, jonka kohtaamme myös suurissa 1800-luvun romaaneissa. Nyt se vain toistuu karikatyyrinä Putinin ja hänen joukkueensa henkistä tasoa heijastaen.

Kuitenkin kaikki oli jo taas kerran menossa toiseen suuntaan ja vielähän se joskus meneekin. Kuten Alexander Yanov (ks. Vihavainen: Haun yanov tulokset ) on arvioinut, venäläisen kulttuurin perinnäinen oskillaatio eurooppalaisuuden ja karkeimman aasialaisuuden välillä tapahtuu tietyn rytmin mukaisesti. Vastavaikutus nykyiselle suuntaukselle oin ennen pitkää odotettavissa (ks. Vihavainen: Haun александр янов tulokset  ).

Kun ajattelen sitä toista Venäjää, joka nyt näyttää olevan lähinnä katakombeissa, en voi olla ajattelematta myös vanhaa ystävääni, Venäjän Tiedekatemian Venäjän historian laitoksen pitkäaikaista johtajaa Andrei Nikolajevitš Saharovia, joka välttyi näkemästä maansa kulttuurin nykyistä alennustilaa.

Pistän tähän uusintana blogin, jonka aikanaan kirjoitin:

 

torstai 1. syyskuuta 2022

Suurvallan ainekset

 

Suuruuden viettelys

 

Mauno Koivistokin liittyi aikoinaan siihen suureen joukkoon, joka on kirjoittanut aiheesta Venäjän idea. Siihen kehotettuna hän tiivisti kirjan sisällön lapidaariseen lauseeseen: Venäjän ideana on olla suuri. Kun kysyttiin, mikä oli sitten Suomen idea, hän vastasi yhdellä sanalla: selviytyminen (vyžit).

Kun muistelee, miten ahkerasti Venäjän ideaa noihin aikoihin etsittiin peräti valtiollisten projektien voimin, kuulosti tuo yksinkertaistus aika huvittavalta. Toisaalta se oli kaikessa yleisyydessään ainakin jossakin määrin tosi. Kun Venäjä jo oli suuri ainakin pinta-alaltaan, se siis myös jo toteutti ideaansa. Mutta riittikö se?

Kuten nyttemmin on ilmennyt, Putinin Venäjää vaivaa suuruudenhulluus, joka ei liity pelkästään perusteettomiin luuloihin oman merkityksen suuruudesta, vaan ilmenee myös puuttuvan suuruuden hankkimiseen liittyvänä pakkomielteenä (venäjäksi asia ilmaistaan mainiosti termillä manija velitšija). Sama tautihan vaivasi aikoinaan Hitleriä (Deutschland muss ein Weltmacht, oder überhaupt nicht sein!).

Olen varmaan jo kiusaksi asti aina silloin tällöin kertonut siitä, miten Venäjän tiedeakatemian Venäjän historian laitoksen johtaja, vanha ystäväni Andrei Nikolajevitš Saharov esitteli minut eräässä kansainvälisessä konferenssissa: tässä tulee todellisen suurvallan edustaja: hän on Suomesta!

Tässä ei ollut mitään ironiaa. Minulle Saharov pohti asiaa usein ja tuli aina samaan johtopäätökseen: Suurvaltaisuus (deržavnost), aseet ja sotamaine ovat pelkkää katinkultaa. Suurvalta on se, joka kykenee takaamaan kansalaisilleen hyvän elämän. Teillä Suomessa ei missään näy sotilaita eikä poliiseja. Se on hyvä merkki. Nehän ovatkin pelkkiä tyhjöntoimittajia, jotka eivät tuota mitään arvokasta.

2010-luvun Suomi, Nokian ihmemaa ja teknologian suurvalta todella oli monessa suhteessa imponoiva ilmiö. Eihän Venäjällä ollut mitään vastaavaa esitettävänä.

Saharov kertoi olleensa myös Putinin historianopettajana Baikal-järvellä. Hänen käsityksensä ”kylmäsilmäisestä” Putinista ei kuitenkaan ollut hyvä ja ilmeisesti tyytymättömyys oli molemminpuolista. Pian Putin hankki toisia historiaeksperttejä, jotka näköjään vetosivat paremmin entisen KGB-filuurin yksinkertaiseen sieluun.

On ilmeistä, että avainkäsitteeksi tuli nyt suuruus ja se suuruus oli juuri sitä suurvaltaisuutta (deržavnost), jonka tyhjyyttä Saharov, hyvä historiantuntija, oli oppinut kammoksumaan.

Nikolai Bakukin kertoi joskus kolmesta eri valtion kansalaisesta, jotka kukin ylpeilivät sillä, mitä heillä valtionsa ansiosta oli. Eräälle oli ylpeyden aihe maansa rikkaus ja hyvinvointi ja toinen korotti kunniaan kansalaisvapaudet, mutta kolmas rehenteli sillä, että hänen hallitsijallaan oli käytössään kaikkein vahvin väkivaltakoneisto ja hän kykeni tappamaan ja orjuuttamaan niin oman kansansa kuin kaikki muutkin…

Ellei tarina ole totta, on se ainakin hyvin keksitty, se non e vero, e molto ben trovato. Tuohon kolmanteen kategoriaan kuuluvia ihmisiä näemme yllin kyllin ympärillämme. Venäläinen, kuten jokainen muukin, haluaa olla ylpeä maastaan. Voi olla, ettei se kykene antamaan kansalle enempää hyvinvointia kuin vapauttakaan, mutta tuhovoimaa löytyy kyllä…

Tyhmänylpeydeksi muuttunut kansallinen ylpeys kestää jopa nöyryytykset eivätkä mitkään paljastukset siitä, miten rikollinen sota tuhoaa onnettomien sotilaiden ohella aivan viattomia sivullisiakin, mene mitään säikkymättömän patriootin aivoihin. Hänelle Venäjä on joka tapauksessa kotka, joka liitelee mittaamattoman paljon vähäisiä naapureitaan korkeammalla. Sen uljasta lentoa eivät rienaajat kykene häpäisemään.

Entäpä, jos Venäjä kykenisi pakottamaan niin Ukrainan kuin muutkin naapurinsa väkivaltaiseen komentoonsa? Millaista suuruutta tuo suurvalta edustaisi?

On pelättävissä, että se kykenisi vain niin sanoakseni kolmostyypin suuruuteen yllä mainitussa Bakuninin typologiassa. Andrei Nikolajevitšin unelmoiman jättiläismäisen Suomen sijasta Suur-Venäjä taantuisi parhaimmillaankin parodiaksi 1800-luvun tsaristisesta pakkovallan, mielistelyn, varastamisen ja ulkokultaisuuden valtakunnasta.

Niitä, joille neuvostonostalgia antaa myös nykypäivän toimintaohjeet, ei tuollainen suuruus ilmeisesti olisi lainkaan vastenmielistä.

Uusimmassa Foreign Affairs-lehden numerossa kirjoittaa RAND-Corporationin tutkija Michael J. Mazarr siitä, mikä tekee valtioista suuria (What Makes a Power Great?).

Venäjästä Mazarr ei tässä puhu eikä kaiketi ota vakavasti ajatusta siitä, että siitä voisi tulla suuri sanan varsinaisessa merkityksessä. Sen sijaan hän keskittyy USA:n ja Kiinan sekä monien historiassa vaikuttaneiden suurvaltojen suuruuteen ja sen ehtoihin. Artikkeli perustuu laajaan tutkimukseen.

Keskeisiä ehtoja, joita suurvallan on täytettävä, on seitsemän: kansallinen kunnianhimo, osallistumismahdollisuudet kansalaisille, yhteinen kansallinen identiteetti, aktiivinen valtio, tehokkaat sosiaaliset instituutiot, oppimisen ja sopeutumisen painottaminen sekä merkittävän suuri diversiteetti ja pluralismi.

Nämä tekijät eivät ole mikään hokkuspokkus, joka sellaisenaan riittää maailmanvallaksi pääsemiseen ja sitä paitsi ”suuret” valtiot saattavat olla pyrkimättäkin maailmanvalloiksi, kuten Ruotsi ja Etelä Korea.

Tärkeää on myös eri tekijöiden tasapaino ja niiden kohtuullinen määrä. Jos vaikkapa kansallinen kunnianhimo kasvaa suhteettoman suureksi, on se varma tie romahdukseen. Ehkäpä tämä kannattaisi myös meillä muistaa vaikkapa ”ilmastopolitiikkaa” hahmoteltaessa.

Kuten sanottu, USA ja Kiina ovat tässä kiinnostuksen kohteena ja kirjoittajasta näyttää siltä, että Kiina yllättävän hyvin täyttää myös nämä suuruuden ehdot. USA sen sijaat saattaisi tarvita suorastaan uuden kansallisen projektin päästäkseen taas vauhtiin.

Mikäli ajatellaan Venäjää, joka tässä kirjoituksessa siis mainitaan vain uhkana, sen valitsema käskytyksen ja repression politiikka näyttäisi palvelevan huonosti pääsyä todellisen suuruuteen.

Venäjältä taitaa puuttua myös yksi hyvin tärkeä edellytys: aktiivinen, julkisista asioista kiinnostunut eliitti, joka edustaa laajempia yhteisuntakerroksia ja liittyy niihin sosiaalisen liikkuvuuden kautta.

Mitäpä sanoakaan Venäjän instituutioiden tehokkuudesta ja pluralismista? Tuo jälkimmäinen kyllä on RAND:in tutkimuksessa käsitetty ilmeisen laajasti, sillä jopa Japanissa mainitaan olleen sitä merkittävästi.

Venäjän nykyinen, demokratiaa simuloiva järjestelmä ei tutkimusten mukaan nauti kansan luottamusta. Luottamus henkilöityy vallan huipulle. Neljä viidesosaa Venäjästä on riippuvaista vallasta eli käytännössä presidentistä ja tottelee häntä ja luottaa vain häneen.

Tämä saattaa olla autoritaarisen hallitsijan kannalta ihannetila, mutta se on samalla myös jarru pyrittäessä kohti sellaista tulevaisuutta, jossa maa kykenee ottamaan vastaan uudet haasteet ja nousemaan kansojen joukossa ihaillulle kunniasijalle.

Ellei nyt sitten kunniaksi riitä pelkästään se, että hallitsee sellaisia voimia, jotka kykenevät toimimaan kaikkien muiden pyöveleinä ja orjuuttajina.

 

 

Vakoilun maailmasta

 

Mustan Pekan parempi puolisko

 

Martti Backman, Stalinin vakoojatar Suomessa. Tapaus Jartseva. Docendo 2025, 250 s.’

 

Kun Boris Rybkin, alias Jartsev, Neuvostoliiton lähetystön toinen sihteeri teki vuonna 1938 Suomessa tunnettuja sondeerauksiaan koskien mahdollista avunantosopimusta maiden välillä, ja joku ihmetteli, kenen äänellä hän oikein saattoi puhua, hän sanoi kankealla saksallaan” Ich bin nur ein Schwartzer Mann”.

Kyseessä oli epäilemättä yritys kertoa, että hän oli vain karkean työn tekijä, ”tšernorabotši”, kuten asia ilmaistaan venäjäksi. Merkillinen tapaus hän joka tapauksessa oli ja ilmeisesti toi kuin toikin itsensä Stalinin viestiä. Muistaakseni Keijo Korhonen nimitti häntä Mustaksi Pekaksi.

Jartsevin ehdottamalla avunantosopimuksella enempää kuin alueluovutuksilla/vaihdoilla ei ollut Suomessa tuolloin poliittisia läpimenon mahdollisuuksia.

Neuvostoliitto oli juuri julistanut siirtyneensä sosialistiseen järjestelmään ja toteutti siihen liittyen parhaillaan julkisesti ja salaisesti valtavia ”puhdistuksia” eli joukkomurhia. Sen kansallisuuspolitiikka oli kääntynyt voimakkaan venäläiskansalliseksi, mikä näkyi kansallisten vähemmistöjen tuhoamisena.

Suomen kannalta suomalaisuuden ja suomalaisten hävittämistä Itä-Karjalasta voitiin pitää Helsingin kannalta myönteisenäkin asiana, kuten Molotov myöhemmin Paasikivelle huomautti, mutta kansainvälisesti tuo sosialismin maa ei juuri hyvällä maineellaan loistanut.

Sotilassopimus tai takeet, joista Suomi oli kieltäytynyt myös Saksan kohdalla ja erityisesti alueluovutukset olisivat olleet niiden tekijöille poliittinen itsemurha. Sitä paitsi jälkimmäisiin olisi tarvittu viiden kuudesosan määräenemmistö.

Demokraattinen maa olisi voinut suostua Moskovan strategien ehdotuksiin vain pistooli ohimollaan. Uhkavaatimusta ei naapurin Uuden yhteiskunnan suuri Johtaja sentään voinut esittää. Sen sijaan hän perusti uuden Suomen (Suomen Demokraattinen Tasavalta) ja lahjoitti sille koko Itä-Karjalan.

Vastoin kohtuullisia odotuksia tuosta erikoisoperaatiosta syntyikin hirveä aseellinen konflikti, jonka nykyään tunnemme tavisodan nimellä.

Mutta se oli vasta Jartsev-tunnustelujen jälkeen.

Jartsev oli NKVD:n residentti Suomessa ja naimisissa hemaisevaksi mainitun Zojan kanssa, joka myös oli alan väkeä. Tukholmassa sodan aikana Boriksesta tuli peräti vaimonsa alainen, niin eteväksi tämä osoittautui alallaan, vaikka ei onnistunutkaan viettelemään Mannerheimia.

Joka tapauksessa sitten, kun Stalin katsoi tarpeelliseksi ja välttämättömäksi hävittää koko Suomen Demokraattisen Tasavallan ja peruuttaa sen historiasta, hän pani Jartsevin pariskunnan taas töihin.

He työskentelivät Neuvostoliiton Tukholman edustustossa, jossa valtaa piti periaatteessa Aleksandra Kollontai, vanha Suomen ystävä, jolla oli myös suomalaisia sukujuuria (Äidinisä oli Masalin Savonlinnasta).

Kontaktina Suomeen oli vanha vakoilija Hella Wuolijoki ja ihme tapahtui: Suomen suurieleisesti julistettu vallankumous ja sitä johtanut kansanhallitus ”känselöitiin” pois koko historiasta ja kansankomissaarien neuvosto tunnusti taas Suomen porvarillisen hallituksen olemassaolon ja solmi tämän kansa rauhan raskain ehdoin (Suomelle raskain).

Jartsevien huolenpito Suomesta jatkui jatkosodankin aikana ja rauha saatiin taas kerran välitettyä. Kirjoittaja katsoo, että ennen sitä oli suorastaan saatu järjestettyä yhteys Mannerheimiin Eero A. Wuoren kautta, joka kuului sekä päämajan että Jartsevien tuttaviin ja tämä loi pohjaa erillisrauhalle.

Olipa miten tahansa, Jartsevien pariskunta ja erityisesti Zoja kuuluivat vakoojien eliittiin, joilla oli sormensa pelissä myös Saksan Punaisen soittokunnan (Rote Kapelle) puuhissa. Ala oli kuitenkin vaarallinen sekä ulkomailla että erityisesti kotimaassa eikä kumpikaan välttynyt rangaistukselta saavutuksistaan huolimatta.

Vakoilu on äärimmäisen monimutkainen kenttä, josta tietomme ovat yleensä fragmentaariset. NKVD:n arkistosta oli hiljattain vielä mahdollista saada paljonkin tietoja, mutta virkailijat pitivät huolta siitä, että operatiiviset asiat jäivät mahdollisimman salaisiksi.

No, sehän kuului koko Neuvostoliiton ytimeen. Itse Lenin sanoi joskus, että kommunistisella puolueella säilyy aina myös konspiratiivisen toiminnan taso. Itse asiassa Neuvostoliitto oli aivan täynnä salaisuuksia alkaen karttojen väärentämisestä ja jatkuen huoltoasemien ja muiden potentiaalisesti sotilaallisten kohteiden kuvaamisen kieltämisestä.

Salaisuus, ihme ja auktoriteetti ovat korkeimman vallan välttämättömiä attribuutteja, kuten jo Dostojevski Suurinkvisiittorin monologisaan totesi.

NKVD ei ollut mikään poliisi sanan tavallisessa mielessä, vaan koko järjestelmän kova ydin. Asia selviää jo sen vanhasta nimestä: OGPU -Obštšeje Polititšeskoje Upravlenije eli yleinen poliittinen hallinto. Sellaista oli politiikka ennen ja taitaapa olla nykyäänkin.

Muuan Patrušev on puhunut uudesta aatelistosta. Voidaan puhua myös ritarikunnasta (Orden), joka on sopivasti lähellä sanaa Orda (vrt. Kultainen Orda)

Jartsevit edustivat siis tuota elintä ja kirjassa kuvataan, miten he pääsivät lähetystön normaalin hierarkian ulko- ja yläpuolelle. Heillä oli suora yhteys korkeimpaan tahoon, mitä lähettiläällä ei ollut.

Kuten tunnettua Kekkonen käytti systemaattisesti nimenomaan tuon elimen tarjoamaa yhteyttä, jota häveliäästi nimitettiin puoluelinjaksi, mitä se ei ollut. Puoluelinja merkitsi sen sijaan yhteyksiä NKP:n ja asemamaan sosialististen puolueiden (Suomessa möys SDP:n ja TPSL:n) kanssa.

Kekkosen kaltaiselle machiavellistille asia ei ollut mikään ongelma, päin vastoin. Hän, vanhana EK:n miehenä osasi noita pelejä pelata ja menestyi hyvin. Kuten raha ei haise, ei myöskään politiikan työkalu välttämättä likaa käyttäjäänsä.

Mutta olisiko jo Mannerheim käyttänyt tuota kanavaa, kuten Backman esittää? Eihän se toki mahdotonta ole. Vastapuolellakin oli hänen vanha rykmenttitoverinsa, joka tuhansien ja taas tuhansien tsaarin upseerien tavoin oli joutunut palvelemaan puna-armeijaa.

Ja Mannerheimhan oli se, joka heti sodan jälkeen ehdotti venäläisille avunantosopimusta. Ždanovinkin tämä rohkea aloite yllätti ja hän joutui toteamaan: ”se on tulevaisuuden musiikkia”.

Sitähän se sitten oli. Backman itse nimittää kirjaansa ”tietoromaaniksi”. Sen faktat ovat kunnossa eivätkä spekulaatiotkaan tunnu mahdottomilta. Kaiken kaikkiaan kirja valottaa ansiokkaasti erästä suuren yleisön varsin vähän tuntemaa lähihistoriamme aluetta.

Heidän taistelunsa

 

Ihr Kampf (Их борьба)

 

Mein Kampf on teos, jota tunnetaan valitettavan vähän. Onhan sitä myynnissäkin ollut, mutta valehtelisin, jos sanoisin, että se on helppo hankkia käsiinsä.

Kuitenkin kirja kaikessa naiivissa eklektisyydessään ja oudossa paatoksessaan on äärimmäisen tärkeä johdatus siihen ajatteluun, joka sitten antoi maailmalle Hitlerin ja hänen kansallissosialisminsa. Jos opettaisin yliopistossa Euroopan historiaa, panisin kirjan pakolliseksi lukemistoksi.

On älylliselle ilmapiirillemme kuvaavaa, että koko idea herättäisi nyt suurta paheksuntaa ja luultavasti saisi aikaan boikotteja ja herjauskampanjoita. Hölmön mielestä on aina parempi olla tietämättä kuin tietää ja sosiaalisia suhteitaan ja uraansa arvostava kunnioittaa ehdottomasti vallitsevaa mielipidettä, olipa se miten typerä tahansa.

Uutta on se, että tätä pidetään normaalina myös yliopistoissa, meillä ja muualla.

Jo 1970-luvulla emigroitunut Venäjän juutalainen Aleksandr Janov (Alexander Yanov) (ennusti, että 2000-luvulla Venäjällä tulee valtaan fasismi, joka lainaa muotokielensä ortodoksisiselta uskonnolta. Janov jopa kuvitteli, että koko yhteiskunta voitaisiin järjestää mordtodoksisen kirkon ympärille. (ks. Vihavainen: Haun Yanov tulokset).

Ihan niin ei sentään ole käynyt ja kenties ei käykään. Venäjän Ortodoksinen kirkko on vain tarjonnut alttiisti siunaustaan sodalle ja väkivallalle ja jopa kanonisoinut ohjusjoukoille oman pyhimyksen (ks. Vihavainen: Haun ushakov tulokset ).

Venäläistä nykyjärjestelmää on hyvin perustein syytä sanoa fasistiseksi. Kyseessä ei tässä tapauksessa ole mikään sisällyksetön solvaus, vaan se nimenomaan sopii järjestelmän objektiiviseksi kuvaukseksi. Valtio käskee yhteiskuntaa ja yksilö on olemassa sitä varten ja sitä palvellakseen.(vrt. Vihavainen: Haun fasismi tulokset).

Valtion päämäärät ovat elämää suurempia ja sen väkivaltapolitiikka tarjoaa poroporvarillekin tilaisuuden saada omalle elämälleen tarpeiden tyydytystä suurempi merkitys, kuten Johtaja jo varhain sankarivainajien omaisille lausui.(vrt. Vihavainen: Haun leontjev tulokset).

Valtio on se, josta kaikki arvo lähtee ja jonka kunniasta ja suuruudesta tarttuu aina hippunen myös sen vähäisten palvelijoiden elämään. Marttyyrinkruunu on ylin mahdollinen kunnia.

Näyttää siltä, että tämä ideologia -ja kyseessä tosiaan on selkeä ideologia- on saatu huomattavan menestyksellisesti iskostettua tavallisen Ivan Ivanovitšin ja Maria Ivanovnan päähän hyvin nopeassa ajassa. Vielä ennen Krimin valtausta yleinen mielipide oli kovin demokraattinen ja länsimielinen. Ukrainaa rakastettiin kuin veljeä armasta (vrt. Vihavainen: Haun suuri hurahdus tulokset).

Mutta onko nyky-Venäjällä omaa Mein Kampfiaan? Siis kertomusta siitä, mitä on tehty ja visiota siitä, mihin on päästävä? Omaa katekismusta, ”Lyhyttä kurssia” tai ”Punaista kirjaa” siellä ei ole -vielä. Mutta entäpä tulevaisuuden visio, näkemys uudesta Venäjästä, joka luodaan, kun kansa saadaan herätettyä?

Onhan se olemassa ja olen siitä aikoinaan kirjoittanut. Pistänpä tähän vielä blogin, jonka kirjoitin toistakymmentä vuotta sitten:

 

maanantai 1. joulukuuta 2014

Projekti Venäjä

 

 

 

"Projekti Venäjä". Muuan kirjasarja

 

 

Ennen duuman vaaleja vuonna 2008 koristivat Venäjän kaupunkien keskustoja valtavat mainoslakanat, joissa julistettiin, että ”Putinin suunnitelma on Venäjän voitto!”.  ”Kansalliseksi johtajaksi” asettunut Putin saikin vaaleissa vakuuttavan valtakirjan kansalta, joka ei tosin näytä olleen juuri selvillä siitä, millainen suunnitelma Putinilla oikein oli, puhumattakaan siitä, kenet Venäjän oikein oli määrä voittaa.

Vaikka vaaleissa epäilemättä fuskattiin, ei se asiantuntijoiden mukaan selittänyt kuin korkeintaan parikymmentä prosenttia äänisaaliista. Venäjän kansa oli tehnyt jotakin, jota tulevaisuudessa saatetaan nimittää sen historialliseksi valinnaksi. Tietämättä miten ”kansallinen johtaja” valtaansa aikoo toteuttaa, se on ilmoitti selkeästi antipatiansa niitä poliitikkoja kohtaan, jotka liputtivat länsimaisen demokratian ja liberalismin tunnuksin. Paradoksaalista tai ei, demokratian ja oikeusvaltion arvot kelpasivat tutkimusten mukaan kyllä venäläisille, mutta niiden nimiin vannovat poliitikot eivät. Korruptoituneen ja varastelevan herralauman yläpuolelle näytti nousevan vain yksi hahmo, joka edusti oikeudenmukaisuutta ja järjestystä. 

Kun Suomessakin on taas uudelleen nostettu esille nuo muutaman vuoden takaiset asiat, voinee niihin tässkin taas viitata, vaikka olen saattanut tämänkin teksti jo ainakin pääoiirteissään julkaista.

Mikä sitten on ”Putinin suunnitelma”? On väitetty ettei sellaista ole, mutta ennen vaaleja ilmestyi kyllä parikin tuon nimistä kirjaa presidentin hallintoa lähellä olevan ”Jevropa”-kustantamon toimesta. Suppeampi esitys keskittyi esittelemään Putinin duumalle lähivuosiksi antamaa taloussuunnitelmaa, jossa ei ole mitään kovin raflaavaa. Laajempi esitys puolestaan etsi piileviä viisauksia ja yhtenäistä suunnitelmaa Putinin seitsemän vuoden aikana pitämistä puheista ja vakuutti, että kaiken takaa löytyy yhtenäinen suunnitelma, jota Venäjän tulevien presidenttien on syytä noudattaa. Kokoelmassa oli ohjelmallisiksi ja yleispäteviksi katsotut kohdat paksunnettu ja teos on varustettu hakemistolla. Niinpä itse kunkin pienemmän johtajan oli helppo etsiä tarvittaessa aatteellista tukea kansalliselta johtajalta tai muutoin puhua suulla suuremmalla. Kokoelman ongelma on kuitenkin sama kuin Stalinin aikoinaan julkaisemalla vastaavalla opuksella, jonka nimenä oli ”Leninismin kysymyksiä”. Toki nuo puheet on pidetty aina tietyissä konkreettisissa tilanteissa eivätkä ne välttämättä lainkaan vastaa presidentin kantaa joissakin toisissa yhteyksissä. Stalinin aikana saattoi olla vaarallista kovin rohkeasti vedota hänen omiin kirjoituksiinsa, eikä maailma tässä suhteessa liene olennaisesti muuttunut.

Entä kenet Venäjän olikaan määrä voittaa? Samainen Jevropa-kustantamo julkaisi teoksen ”Putinin viholliset”, jossa nimekkäimmät Putinin vastustajat kuvattiin kukin tietyn kuolemansynnin edustajina: Berezovski edusti vihaa, Kasparov ylpeyttä, Limonov himokkuutta, Kasjanov ahneutta, Hodorkovski kateutta, Illarionov laiskuutta ja Gusinski mässäilyä. Lisäksi esiteltiin lauma vähäisempiä tekijöitä eli ”pikkupiruja”. Omituisen teoksen silmiinpistävimpiä piirteitä on sen kvasiuskonnollinen paatos. Viimemainittu ei kuitenkaan ole Venäjän nykyisessä poliittisessa ilmapiirissä poikkeuksellista, päinvastoin.

Moni varmaankin huomasi, että Venäjän ortodoksinen kirkko kiirehti tuolloin hyväksymään Putinin politiikan, mikä kuulostaa hiukan oudolta ottaen huomioon kirkon ikimuistoisen pyrkimyksen pysyä poissa maallisia asioita koskevasta päätöksenteosta. Toisaalta siinä tietenkin ilmeni samaisen kirkon vanha rooli korkeimman vallan siunaajana ja myötäilijänä. Niin tai näin, vaalien liepeillä ilmestyi useitakin huomiota herättäneitä kirjoja, joissa ortodoksian merkitys tulevalle Venäjälle nähdään aivan keskeisenä. Niistä kummallisimpia oli kaksiosainen ”Projekt Rossija” –Venäjän projekti.

Kirjan tekijät olivat kätkeytyneet nimettömyyteen ja julistavat mahtipontisesti ”Älkää uskoko ketään! Meillä ei ole kasvoja. Se joka sanoo, ”Olen kirjan tekijä” tai ”Olen projektin johtaja” on huijari ja provokaattori… vihollinen on vahva ja viekas. Mutta me kestämme, sillä meitä ei ole. Siksi että musiikki ja sanat tulevat kansalta”. Kansiteksti vakuutti, että kirjoittajien henkilöllisyys on kuin onkin suuri mysteeri: Kreml ei tunnista heitä eikä länsi liioin. Sama koskee tunnettuja kolumnisteja. ”Analyytikot riitelevät, mutta joutuvat lopulta tunnustamaa, etteivät tiedä.” Kustantamo hehkutti tilanteen merkillisyyttä kehottamalla kirjoittajia ottamaan yhteyttä, koska tiedossa ovat mehukkaat tekijänoikeuskorvaukset valtavina painoksina julkaistuista kahdesta teoksesta. Kolmannenkin kirjan tiedotettiin vielä tulevan. Syystä tai toisesta presidentin hallinnon kerrottiin suositelleen jo teoksen ”erikoispainosta”, joka ilmestyi ennen nykyistä opusta, joka oli heti suurten kirjakauppojen myyntilistojen kärjessä.

Mitä tämä mystinen opus sitten oikein piti sisällään? Millaista ”projektia” Venäjälle tuolloin tarjottiin ja miten sen kuviteltiin toteutettavan?

Ensinnäkin voi todeta kirjalle olevan ominaista tietty uskonnollinen –ehkä voisi sanoa ”kvasiuskonnollinen” paatos. Siinä viljellään runsaasti raamatunlauseita ja kaikenlaisia vertauksia, vähemmän sen sijaan viitataan tutkimuksiin. Tyyliä ja vakuuttelun metodeja voisi verrata Hitlerin Mein Kampfiin, joka myös oli luonteeltaan kansanomainen ja helppotajuinen, paradokseja ja vertauksia viljelevä. Välillä aforismit kuulostavat koomisilta ja tuovat mieleen kaikkien grafomaanien suojelijan, Kozma Prutkovin. Kirja ei kuitenkaan keskity pohdiskeluun, vaan suuntautuu selvästikin käytännön toimintaohjeen etsimiseen. Siinäkin suhteessa se muistuttaa pikemminkin Mein Kampfia kuin saapasnahkatornistaan kurkistavan venäläisen slavofiilin päiväkirjaa. Kirjoittajien tarkoituksena ei ole, he tähdentävät, valmistella menestystä vaaleissa, vaan luoda uusi sivilisaatio. Tähän tarkoitukseen he etsivät ihmisiä, jotka kykenevät ajattelemaan suuria ja työskentelemään systemaattisesti.

Mikä sitten on Venäjän ongelma ja miten se on ratkaistavissa? Kirjassa hahmotellaan viholliseksi kasvoton, mutta määrätietoinen ja amerikkalaista alkuperää oleva kulutusideologia, mammonismi, joka pyrkii tuhoamaan traditionaaliset sivilisaatiot sisältä päin, informaatiosodan asein. Amerikkalaisperäisen epäkulttuurin olemusta ruotiessaan teos noudattelee polkuja, jotka ovat venäläiselle kulttuurikritiikille jo tavanomaisia. Kaiken pahan juureksi paljastuu kapitalismin henki, joka sai alkunsa protestantismista.

 Informaatiohyökkäyksen tärkein kohde ja suurin este maailmanvalloituksen tiellä on ortodoksia ja venäläinen ihminen, joka on yhä säilyttänyt sielunsa ideologisesta rumputulesta huolimatta. Venäläinen sielu on pohjimmiltaan yhä turmeltumaton ja bolševikkivaltakin oli olemukseltaan uskonnollisuutta.

Venäjä voi yhä voittaa taistelun, johon se on joutunut. Vaihtoehtona mammonanpalvonnalle on valtakunnan perustaminen sille vastakkaiselle uskonnolle, nimittäin ortodoksialle. Kirjoittajat katsovat, että ortodoksialla on mahdollisuutensa ja tilauksensa ”poliittisen uskontona” ja mammonismin vastavoimana siinä kuin islamillakin.Tekijät hehkuttavat slavofiilisiä myyttejä ortodoksian erityisestä humaanisuudesta ja suvaitsevaisuudesta ja vertaavat sitä kapitalismin protestanttiseen eetokseen, joka kielsi toisuskoisten, pakanoiden ja muiden helvettiin tuomittujen ihmisarvon ja siten oikeutti esimerkiksi neekeriorjuuden.

Ortodoksisen paratiisin todellisuus hahmotellaan hämärästi, mutta mammonistisen tuhoamistaistelun tavoitellut seuraukset sitäkin selkeämmin: kyseessä on kaikkien todellisten arvojen alistaminen loputtomasti kasvavalle kulutukselle, mistä seuraa yleinen moraalittomuus ja lopulta myös kansojen fyysinen tuho. Uhkakuva on sinänsä perusteltu ja osittain vakuuttavastikin esitetty. Keskeistä teoksessa kuitenkin on sen käytännöllinen puoli: millä tavalla hyökkäys pysäytetään ja miten Venäjä lopulta voittaa vihollisensa?

Ensisijaiseksi tehtäväksi esitettiin uuden eliitin luominen, mikä muuten oli myös ollut pääideologi Surkovin keskeisiä huolenaiheita. Uuden eliitin täytyy olla kykenevä suurimittaiseen ajatteluun, toisin kuin nykyiset rikkauksia haalineet poroporvarit, joiden unelmien huipentumana ovat kultaiset vessanpytyt. Uudella eliitillä täytyy olla sankarin aineksia ja valmiutta työskennellä uhrautuvasti aatteen puolesta. Kun se on koossa, se muodostaa tulevan vallankumouksen selkärangan. Vallankumouksen tavoitteena on ortodoksinen valtakunta (pravoslavnoje tsarstvo), jonka johto on luonteeltaan pysyvä ja siksi kykenevä strategiseen toimintaan. Päiväläinen, vremenštšik ei pysty rakentamaan mitään pysymää. Pysyvyyden hankkiminen merkitsee irtisanoutumista demokratiasta, jonka takaama johdon vaihtuvuus on vain vihollisen keino Venäjän ja muidenkin maiden pitämiseksi voimattomina. Koska demokratialla on informaatiosodan nykyisessä vaiheessa myönteinen lataus, ei sen kukistamista saa vielä avoimesti propagoida. Kiila voidaan lyödä pois vain toisella kiilalla ja samoin informaatiota on torjuttava vastainformaatiolla. Jossakin määrin on turvauduttava myös sensuurin eri muotoihin. Kysymyksessä ei ole taistelu kansaa vastaan vaan sen puolesta. Kansa ei missään oloissa kykene hallitsemaan suurta valtakuntaa, kuten jo antiikin auktorit tiesivät. Tuleva valtakunta rakentuu ortodoksian ja itsevaltiuden pohjalle, mutta se on myös kansanomainen, kuten jo Nikolai I:n aikaisessa doktriinissa hahmoteltiin.

Suunnitelman toteuttamisen ensimmäisenä askeleena on estää vallan vaihtuminen. Ne, jotka ovat kiinnostuneita aatetta kannattamaan ja pyrkimään uuden eliitin jäseniksi voivat ottaa yhteyttä osoitteella project2008@mail.ru. Teoksesta luvattiin kolmas osa ja sittenhän siitä tuli vielä neljäskin. Olen niistä aikoinaan kirjoittanut ja niihin taitaa olla vielä syytä palata. Sattuneesta syystä.

 

Horroksesta herättyä

 

Aivan toisin ajatellen

 

Seppo Oikkonen, Varhaiset kirjoitukset I. Narkissos-esseet. Books on Demand 2024, 264 s.

 

Luin tässä nerokkaan kirjan. Sillä tarkoitan kirjaa, jonka ajatukset ovat aivan omaperäisiä, eivätkä mitään jatkoa tai alaviitteitä esimerkiksi Platonin teoksiin enempää kuin Aristoteleenkaan.

Toki kirjoittaja tukeutuu useammankin ajattelijan tuotantoon ja tässä kirjassa erityisen voimakkaasti nousee esille kolmikko Einstein, Freud ja Wittgenstein ja ehkäpä vielä tärkeämpänä Descartes. Pienempiä profeettoja oivat sitten Fromm, Kierkegaard, Nietzsche, Sorokin, Spengler ja jokunen muu.

Kirjoittaja on usein kommentoinut tämän palstan kirjoituksia, mitä pidän kunniana ja silloin yleensä nostanut esille erityisesti Émile Durkheimin ja Marshall MacLuhanin. Tässä kirjassa heitä tuskin edes mainitaan.

Kirjoittajalla on siis lukuisia esikuvia, joista hän runsaasti ammentaa, joten miksi nimittää häntä neroksi tai hänen tekstejään nerokkaiksi? Mitä hyötyä niistä sitä paitsi on, todistaako hän edes yhtään mitään?

Ei hän minusta mitään todista, mutta esseehän tarkoittaa jo nimessään yritelmää (ransk. essayer -yrittää) ja on normaalistikin pikemmin ajatuskoe kuin yritys todistaa jotakin ja pakottaa vastahakoinen lukija omaksumaan esitetty näkemys.

Mitä taas tulee käytettyihin lähteisiin, on aina mahdollista lukea ja käyttää niitä lukemattomilla eri tavoilla. Huonoimmillaan siitä syntyy eklektistä sotkua ja parhaimmillaan jotakin uutta ja mullistavaa.

En nyt mene vannomaan, että Oikkonen olisi maailmaa mullistanut, mutta hän kyllä saattaa olla käsittänyt sen sellaisella tuoreella tavalla, johon tutustuminen on palkitsevaa ja auttaa irtautumaan totunnaisista kaavoista.

Kun esseet käsittelevät koko ihmiskunnan historiaa ja ajattelumme perusteita, ei varmaankaan ole edes mahdollista todistaa niiden näkemyksiä oikeiksi. Mahdollisen todistamisen työkalut eivät sisälly omaksumaamme ajatteluun.

Sen sijaan tarjolla on näkemyksiä, joilla usein on suggestiivinen tehonsa. Joskus voi kysyä, mikä muuttuisi, jos tämä tai tuo näkemys voitaisiin vastaansanomattomasti todistaa ja tulisi osaksi länsimaisen ajattelun kaanonia.

En yritä vastata ja tunnustan, että komeilta ja yllättäviltä tuntuvat näkemykset jäävät usein minulta ymmärtämättä tai ainakaan ne eivät vakuuta sitä, joka haluaa niitä epäillä ja niiden kanssa kiistellä.

Mutta kirjoittaja toimii yleensä omassa koordinaatistossaan, jopa immuunina ulkopuoliselle kritiikille.

Kirjan väitteet ovat usein kiinnostavia. Ajattelun perusmuoto on kirjoittajan mukaan maaginen merkityslaajentuma: ”magia ajattelussa ei merkitse mitään yksittäistä mystistä elementtiä, se pikemminkin on jonkinlainen kaikkiallinen alkuvoimainen pohja, jolla kielen ja käsitteiden meri kelluu…varsinkin  kaikki yleistävä käsitteenmuodostuksemme in itse asiassa puhdasta magiaa…”

Etsiessään totuutta itsensä ulkopuolelta ihminen on kuin Narkissos, joka löytää oman peilikuvansa lammen pinnasta ja yrittää lähestyä sitä, mutta pystyy vain rikkomaan sen.

Kaikki totuudet perustuvat magiaan ja ilman sitä ne tyhjenisivät. Uskonto ihmisellä tuntuu olevan aina maailmassaan, nyttemmin Totuudelle on tarjottu pyhyyttä ja varsinainen uskonto on Talous.

Raha, käyttöarvosta irrotettuna numeerisena oliona ja loputtomana luottona on uusi pyhä henki, joka perustuu kokonaan uskoon eli luottamukseen. Taloususkonnosta Oikkosella on erillinen kirjakin.

Keskiaika oli tuhatvuotinen taantuma antiikin jälkeen ja siitä irtautuminen merkitsi erityisesti subjektin eroamista objektista, kartesiolaista vallankumousta, joka on huipentunut ja ilmeisesti myös ylittynyt Einsteinin, Freudin ja Wittgensteinin teoksissa, jotka palauttivat tai ainakin osoittivat subjektin ja objektin yhteyden.

Ihminen ei ole mikään historiallinen vakio, korostaa tekijä tässäkin kirjassaan. Myöhemmin hän on soveltanut Piaget’n kehityspsykologiaa avaimena menneiden aikakausien ymmärtämiseen. Tässä viitataan Frommin psykoanalyyttisiin näkemyksiin.

Luulen, että hän on oikeilla jäljillä. Näyttää siltä, että häneltä on jäänyt huomaamatta muuan samaan ideaan perustuva tutkimus: Pentti Renvallin ”Suomalainen 1500-luvun ihminen oikeuskäsitystensä valossa”. Suosittelen.

Aina välillä kirjoittaja sinkauttaa hurjia väitteitä tyyliin:  ”On kuitenkin mahdollista, että me nyt elossa olevat olemme syntisempiä kuin minkään historiallisen ajan ihmiset…”.

No onhan se, mutta entäs sitten? Ehkä nyt sen takia ainakin voisimme vähemmän ylpeillä sentimentaalisesta ihailustamme omaa hyvyyttämme kohtaan. Vai pitäisikö pukeutua tuhkaan ja säkkiin? Ei Oikkonen sellaisesta puhu.

Nykymaailmaa ajatellaan tässä kirjassa yksilökeskeiseksi, vaikka myöhemmissä esseissä kirjoittaja korostaa aina suuresti joukon primäärisyyttä. Nykyaikaisen individualistisen ja liberalistisen ajattelun raameissa on ainakin muuan kiintoisa seikka: kaikki voidaan aina nollata ja aloittaa alusta. Kristuskin nousi kuolleista.

Mitä raha-ajatteluumme tulee, kaiken muuttaminen abstraktiksi arvoksi muistuttaa transsubstantiaatio-oppia ja itse asiassa on alkemiaa.

Tästähän jo Marxilla ja Engelsillä oli sanottavaa Kommunistisen puolueen manifestissaan 1848: kaikki sulaa yhteen ja menettää alkuperäisen hahmonsa. Tähän ovat sitten myös postmodernistit palanneet.

Miten pitkälle ihminen saattaisi päästä etenemällä Oikkosen ja hänen esikuviensa viitoittamaaa tietä? Yleensähän jokainen askel eteenpäin sisältää myös ratkaisevan suuren harhan mahdollisuuden. Mikä korjaisi virheet?

No, esseistiltä ei voi vaatia Suurta Systeemiä, eihän se koskaan ole muiltakaan onnistunut. Marxin nerokkaan yritelmän kokeman onnettoman kohtalon muistanemme vielä kauan.

Mutta myös nyt me elämme systeemissä, jonka laatu on meiltä monella tavalla salattu aina perusteitaan myöten. Luulen, että tällaisilla esseillä on ainakin se merkitys, että saatamme ainakin päästä raottamaan normaalin tajuntamme verhoa ja vaikkapa säikähtää havaitessamme mitä oikeastaan olemme tekemässä. Ollakseni ajanmukaisella tavalla vulgaari sanoisin, että kirjasta voi saada kiksejä.

Kun venäläistä itään työnnettiin

 

Hinku itään

 

Hannu Kujanen – Lars-Folke Landgrén, Itärajan vartijat 2. 1500-luku. Lars-Folke Landgrénin osuuden suomentaut Martti Ahti. Schildts 2004, 255 s.

 

Poliittinen historia on jo kauan ollut epämuodikasta, etenkin mikäli asia koskee vanhempia aikoja. Kukapa jaksaisi kahlata puuduttavia luetteloita hallitsijoista ja sotapäälliköistä ja taisteluista ja mitäpä siitä voisi irti saada?

Sen sijaan otetaan kohteeksi vaikkapa yksi ainoa nainen joistakin 1700-luvulta ja tutkitaan häntä kaikinpuolisesti, mikäli hän sattuu olemaan harvinaisuus, esimerkiksi sotilas.

Sellaisia tapauksiahan tunnetaan niin Ruotsista, Suomesta kuin Venäjältä, mutta tuskinpa niitä oli edes yhtä sadasta tuhannesta.

Kyseessä on siis äärimmäinen kuriositeetti, joka kyllä saattaa olla kiinnostava osoittaessaan marginaalien aseman ajan yhteiskunnassa ja kulttuurissa. Useimmiten se on kyllä varsin epäkiinnostava eikä anna lukijalle mitään tänä päivänä käyttökelpoista tietoa.

Sen sijaan poliittinen historia tulee meitä aina ensimmäisenä vastaan tänäkin päivänä, kun matkailemme kotimaassa tai naapurimaissa tai vain saamme lukea, kuulla tai nähdä uutisia näinä primitiivisinä aikoina.

Itse asiassa myös vanhan poliittisen historian valta kansan mieleen on yllättävän suuri. Tarinat Ison vihan ajalta ovat verta hyytäviä ja niihin liittyvät luontevasti myös uskomukset suomalaisten erityisestä marttyyrin roolista historiassa.

Vertailu muihin maihin, esimerkiksi Viroon, jää säännöllisesti tekemättä, mutta toki murhattu on aina murhattu, vertasi sitä muihin tai ei.

Toisaalta, hyviä ihmisiä kun olemme, muistamme nykyään kyllä erityisen herkästi ja sentimentaalisesti myös niitä ryöstöjä ja hävityksiä, joita omat joukkomme tekivät 1600-luvulla, mikä on tärkeä asia sekin.

Samalla jää säännöllisesti selittämättä, mihin historialliseen yhteyteen ne kuuluvat, mutta onhan jälkijättöinekin katumus suloista ja ansiokasta. Aikamoisista roistotöistä oli useinkin kyse.

Historia on aarreaitta, josta löytyy jotakin jokaiselle. Kovin valitettavaa kuitenkin on, mikäli edes kohtuullinen kokonaiskuva poliittisesta historiasta jää saamatta. Sen puuttumista ei mikään arkipäivän historia tai kuriositeettigalleria pysty korvaamaan. Sitä on kuitenkin harrastettu valitettavan vähän.

Tai siltä se ainakin näyttää, kun katsoo, millaisia yleiset käsitykset ovat vaikkapa somen perusteella arvioiden. Ei tilanne kuitenkaan varsinaisesti huono ole. Sille, joka haluaa asioihin tutustua, löytyy kyllä tutkimusta paljonkin myös esimodernilta ajalta. Viittaan erityisesti Peter Englundin ja vaikkapa Heikki Ylikankaan ja Mirkka Lappalaisen kirjoihin.

Muuan merkittävä kirjasarja on tähän asti jäänyt minulta lukematta. Kyseessä on Joachim Mickwitzin toimittama neliosainen ”Itärajamme vartijat” (2004-2005). Se on lähinnä ruotsinkielisten tutkijoiden kirjoittama ajantasainen kokoomateos, jonka punaisena lankana on itärajamme synty ja kehitys. Kirja ulottuu keskiajalta 1700-luvulle.

Tämän kirjan kirjoittajista Lars-Folke Landgrén on vanha ystäväni ja kollegani ja työhuoneemme olivat kymmenen metrin päässä toisistaan. On lähes uskomatonta, että kirja jäi ilmestyessään minulta huomaamatta ja vielä näihin asti ainakin lukematta. Vaatimattomana miehenä Lars ei maininnut koko kirjaa…

Kuitenkin se antaa 1500-luvusta yleiskuvan, joka selvästi poikkeaa siitä, mihin sukupolveni oli tottunut. Ruotsalainen ekspansio, jonka jokainen pintapuolisestikin asioita katseleva sinänsä tietenkin huomaa, osoittautuu paljon määrätietoisemmaksi, kuin on ollut tapana esittää.

Erityisesti tämä koskee Juhana III:n politiikkaa. Ellen erehdy, tunnetaan Juhana meillä yleisesti ennen muuta loistavana ja romanttisena renessanssiruhtinaana, joka piti Turussakin hoviaan rakkaan Katariina Jagellonican kanssa.

 Hän oli myös mielipuolisen veljensä vainoama ja epäilemättä hieman katolisuuteen kallellaan, mutta ainakin hän lahjoitti myös Puolalle Vaasa-dynastian kantaisän, Sigismundin. Politiikassa hän onnistui erinomaisesti liittäessään valtakuntaansa Viron.

Turun linna-pelikorteissa Juhanan hahmo on ylhäisen joviaali ja se, joka lukee Jaan Krossin kirjaa ”Uppiniskaisuuden kronikka”, luultavasti hämmästyy huomatessaan, että Juhana kuvataan varsin karskina herrana ja hänen päällikkönsä, erityisesti Pontus de la Gardie suorastaan joukkomurhaajana.

Kaikenlaista sattui historiassa ja tuo Narvan verilöyly, jossa tapettiin tuhansia, on epäilemättä myös totta. Totta kyllä ovat myös ne lakkaamattomat hävitysretket, joita rajantakaisen vainolaiset tekivät Suomeen. Tässä yhteydessä ei ole tapana käyttää sanaa ”venäläiset”, koska kyseessä olivat usein pelkät karjalaiset.

Tällainen kostettiin tietenkin mahdollisuuksien mukaan korkojen kanssa ja on todettu, että rajantakaiset niistä kärsivätkin enemmän, joten voinemme olla asiain tilaan tyytyväisiä, etenkin kun maamme rajojen sisällä on yhä alueita, jotka aikoinaan valloitettiin itänaapurilta.

Ketä tässä koston kierteessä voitaisiin pitää varsinaisena ja alkuperäisenä syyllisenä, on mahdoton kysymys, vaikka kiistatonta kyllä on, että laajenemispolitiikka tapahtui nimenomaan lännestä itään ja Olavinlinnakin perustettiin tietoisesti itärajan takaiselle alueelle, vastoin Pähkinäsaaren rauhan määräyksiä.

Mitä tulee sellaiseen asiaa, kuin hävityssota, tapahtui sitä myös Ruotsin puolelta: Juhanan tarkoituksena oli eräässä vaiheessa autioittaa Inkerinmaa Narvajoelta itään ruotsalaisen Viron sotilaalliseksi turvaksi. Inkerinsuomalaisia ei alueella silloin vielä tietenkään asunut.

Merkittävä seikka tuossa Ruotsin 1500-luvun ”Drang nach Osten”-politiikasa on sen suunnitelmallisuus. Venäläisessä historiankirjoituksessahan onkin puhuttu Juhana III:n suuresta idänohjelmasta.

Tässä ei itse tuota termiä käytetä, mutta osoitetaan kyllä, että tarkoituksena olli sulkea Suomenlahti kokonaan Venäjältä ja kaiken kukkuraksi valloittaa vielä myös Itä-Karjala ja Kuolan niemimaa, jotta myös Englannin kauppareitti saataisiin suljettua.

Siihen eivät voimat riittäneet, eikä edes Suomenlahden ottaminen Ruotsin haltuun estänyt venäläisiä käymään kauppaa muita reittejä kuin Tallinnan, Narvan ja Viipurin kautta. Riiastahan tuli tärkein venäläisen kaupan satama.

Pitkä viha 1570-1595 oli venäläisittäin osa Iivana Julman Liivinmaan sotaa, jossa hän lopulta kärsi tappion.

Iivana oli poikkeuksellisen julma, sairaalloinen sadisti, mikä hyvin tiedettiin ulkomaillakin ja Liivinmaan sota oli Virolle onnettomuus vailla vertaa, joka ilman muuta ylittää tuhojensa suhteen Ison vihan, jossa hävitys lopultakin oli enimmäkseen paikallista.

 Venäläisten intresseissähän oli pitää talonpojat hengissä ja kykenevinä huoltamaan Venäjän armeijaa, joka Suomesta käsin uhkasi Ruotsia.

Se on jo toinen juttu ja ansaitsee kyllä tulla taas kerran esille nostetuksi näinä sotaisina aikoina. Mikäli historiasta voisi jotakin oppia, olisi ensimmäinen suuri opetus se, ettei sota kannata ja ettei koston kierteellä ole loppua, ellei löydy mitään tekijää, joka pakottaisi lopettamaan väkivaltapolitiikan.

Kansa kaduilla

 

Laumat liikkeellä

 

Voiton päivästä on Venäjällä kehitetty puolen vuosisadan aikana melkoiset riekkujaiset, joiden henki on tietysti ”erikoisoperaation” johdosta entisestään kehittynyt omaan suuntaansa.

Tämä on sinänsä ymmärrettävää. Mikä tahansa kansa, joka käy sotaa, taantuu henkisesti yhä lähemmäs eläimellisiä, sanoisinko, perusarvoja. Kun ”meitä lyödään”, nousee jokaisessa raivo ja tarve lyödä takaisin.

Laumassa inhimillinen typeryys liittyy luontevasti aggressioon, kuten jokainen vappumarsseja seurannut tietää. Lauma koostuu elukoista (bydlo, ks. Vihavainen: Haun suuren murroksen vuosi tulokset ), eikä tämä suinkaan koske vain Venäjän kansaa. Pelkään vain sitä päivää, kun tuo metamorfoosi saadaan meilläkin aikaan.

Mutta onhan näistä jo tullut kirjoiteltua. Pistänpä tähän taas uusinnan parin vuoden takaa:

 

maanantai 9. toukokuuta 2022

Kaikella on hintansa

 

Voittomania

 

Venäläisessä facebookissa on nyttemmin näkynyt uudissana pobedobesije (победобесие). Se itse asiassa merkitsee voittoon assosioituvaa raivohulluutta. Sanahan viittaa riivaajaa tarkoittavaan sanaan bes (бес). bešenyj tarkoittaa raivohullua.

Voiton päivä eli Puna-armeijan ja neuvostokansan natsi-Saksasta Suuressa Isänmaallisessa sodassa 1941-1945 saavutetun voiton juhla (праздник победы Красной армии и советского народа над нацистской Германией в Великой Отечественной войне 1941—1945 годов) on nykyään Venäjän ylivoimaisesti suurin kansallinen juhlapäivä.

Sitä on vietetty yhtäjaksoisesti vapaapäivänä vuodesta 1965 lähtien. Siihen on liittynyt suuri, Punaisella torilla pidetty paraati, jota Neuvostoliiton romahdettua pidetyn tauon jälkeen alettiin taas viettää vuodesta 1995 lähtien.

Juhlinta on käynyt sittemmin vuosi vuodelta yhä mahtavammaksi ja alkanut jo saada todella sairaita muotoja, joita alussa mainittu termi hyvin sopii kuvaamaan.

Olen muutaman kerran seurannut juhlintaa Moskovassa ja Pietarissa ja aiemmin juhla oli varsin arvokas ja siinä saattoi tuntea aidon surujuhlan tunnelman, kuten vastaavina suomalaisinakin sodan muistopäivinä.

Sitten kaikki alkoi muuttua. Noin kymmenen vuotta sitten alkoi niin sanotun kuolemattoman rykmentin esiintyminen. Siinähän ihmiset kantoivat sodassa olleiden sukulaistensa kuvia. Samoihin aikoihin näin mukana ensimmäiset sotilaiksi puetut pikkulapset.

Eräälläkin imeväisellä oli armeijan väreihin maalatut rattaat, johon oli kiinnitetty parikin tykinputkia esittävää tötteröä. Kaikki sen nähneet nauroivat herttaisesti, mutta se oli vasta alkua.

Nyt voi netistä löytää videoita, joissa esikouluikäiset marssivat univormuissa ja leikkiaseiden kanssa. Tädit ovat samaan muotiin pukeutuneita ja esittävät touhukkaasti sotilaita. Tietojeni mukaan tämä muoti on levinnyt jo kaikkialle ja aikuiset ovat siihen aivan yhtä innostuneita kuin ymmärtämättömät lapsetkin.

Vertausten tekeminen totalitaarisiin maihin on tarpeetonta. Jos jokin ääntelee kuin ankka, vaappuu kuin ankka ja näyttää ankalta, on syytä olettaa, että se on nimenomaan ankka. Sitä paitsi se haiseekin siltä.

Tässä takavuosina tuli aina joskus venäläisten kanssa puheeksi voiton päivän merkitys. Ymmärsin, että se merkitsi symbolisesti ennen muuta Venäjän ja muidenkin Neuvostoliiton kansojen pelastumista natsibarbarialta ja samalla suuren surun päivää, niiden kaikkien (lähes 27 miljoonan) ihmisen muiston kunnioittamista, jotka menehtyivät tuon sodan aikana. Noin puolet heistä oli sotilaita.

Sodan valtavan hävityksen ja veriuhrien jälkeen kaikki sen kokeneet poikkeuksetta vannoivat: ei koskaan enää. Jengeni Jevtušenkon pateettinen runo Haluavatko venäläiset sotaa? kajahti ilman muuta aidolta. Eihän kukaan voinut sellaista haluta, ainakaan sen kokeneet.

Mutta ajan mittaan ilmaantui myös tämän kuluneeksi käyneen laulun parodioita: kun pateettinen baritoni laulaa kertosäkeen hotjat li russkije, hotjat li russkije -vojny…? kertoo kuoro, että kyllä ne haluavat: hotjat, hotjat, hotjat!

Niin on ääni kellossa muuttunut. Ilmeisesti nuoret huligaaniainekset olivat aloitteen tekijöinä, kun kulovalkean tavoin alkoi levitä uusi iskulause: voidaan ottaa uusiksi! (možem povtorit).

Aivan ilmeisesti tämä porukka oli loputtomasta venäläisestä sotaa koskevasta kirjallisuudesta pystynyt omimaan vain yhden asian: mutta mepä voitettiin! 26 miljoonaa: no, sehän on vain luku…

Olihan se voitto sekin, täysin mielettömillä uhreilla hankittu. Suurimmat miesten tapattajat, raakalaismaiset ja lahjattomat johtajat kuten marsalkka Žukov, nousivat palvotuiksi sankareiksi -eivät suinkaan ne mosurit, jotka koko verisen työn tekivät ja kaiken kärsivät.

 Rintamamiehet, jotka aikalaistodistajien mukaan olivat uskoneet, että sodan jälkeen olotkin sitten vapautuvat ja kolhoosit puretaan, saivat huomata, että sodan jälkeen ruuvia sen kuin kiristettiin. Voittaja oli pikemmin Stalin ja hänen hirmuvaltansa kuin Venäjän kansa, joka näki nälkää vielä vuosia tuon voiton jälkeen.

Ihmisen aivot, kaikessa etevyydessään, ovat lopultakin hyvin taipuvaiset aivan primitiivisiin asioihin. Alkeellisinta tasoa edustaa se emotionaalinen palkinto, joka saadaan pelkän ”oman” tunnuksen näkemisestä. Somessahan tällaisia tunnuksia ovat emojit, natseilla sellainen oli hakaristi. Venäjällä se on nyt Z.

Tämä Z viittaa juuri nyt rikolliseen hyökkäyssotaan, jota käydään veljeskansaa vastaan. Huolimatta tuon sodan tragikoomisesta epäonnistumisesta se ainakin viittaa omiin, ”meikäläisiin”, jotka käyvät viholliseksi valittua kansaa vastaan taistelua elämästä ja kuolemasta.

Olennaista tällaisessa taistelussa on se, että siinä syntyy omia uhreja, joiden tietenkin julistetaan olevan vapaaehtoisesti annettuja, oman kansan pelastamiseksi välttämättömiä, jotta muut säästyisivät, pelastuisivat. Makaaberin voittomanian ilmapiirissä tällainen menee perille kuin häkä päähän.

Venäläisessä historiatietoisuudessa on usein esiintynyt käsite ”venäläisellä verellä ostettu”. Tällainen venäläisellä verellä ostettu alue oli myös hurraapatrioottien ajattelussa autonomian ajan lopulla Suomi, jonka saamia etuoikeuksia ja ”separatismia” ei väsytty paheksumasta juuri siksi, että uljaiden venäläisten sankarien uhri oli mukamas siten häpäisty, annettu turhaan.

Samaan aikaan kun lietsotaan makaaberia vainajakulttia, leviää taas somessa ja jopa korkeilla virkapaikoillakin mieletön väite, jonka mukaan Venäjä ei ole koskaan hyökännyt minnekään. Se on aina vain puolustautunut ja siinä samalla sitten laajentanutkin alueitaan, jotenkin hyvin luonnollisesti ja ikään kuin rauhanomaisesti.

Olen huomannut, että tämä idiotismi on löytänyt kannattajia jopa Suomesta. Toki jokainen myöntää, että ainakin talvisodan aloittivat venäläiset, mutta tosi uskovainen muistaa aina, että sota oli ihan legitiimi, kun Suomi ei antanut periksi naapurin geopoliittisille tarpeille.

En viitsi tässä puhua Suuren Pohjan sodan tai Suomen sodan ”valapattoisesta” alkamisesta, saati aiemmista konflikteista. Riittää kun toteaa, että tuollaiset väitteet osoittavat, miten surullisen helposti isänmaallisilla iskulauseilla voidaan ajaa alkeellisimmankin perustiedonkin yli ainakin Venäjällä. Vastaavia tapauksia voi löytää muualtakin, mutta sehän ei asiaa paranna.

Tosiasia on, että Venäjä on nyt käymässä imperialistista rosvosotaa Ukrainaa vastaan ja näyttää päättäneen omien ja vihollisten sotilaiden ja siviilien veren hinnalla ostaa itselleen lisää maata.

Pidän selvänä, että vuodatetun veren määrä huomioidaan rauhaa solmittaessa. Suomi puolustautui odottamattoman menestyksellisesti talvisodassa ja tuotti viholliselle valtavat tappiot. Loistava, voittamaton puna-armeija, kuten tuohon aikaan oli tapana sanoa, ei koskaan päässyt edes niille rajoille, jotka Suomen oli hyväksyttävä väkivallan edessä.

Mutta pakkohan ne oli hyväksyä. Molotov puheessaan sodan päätyttyä selitti valloitusten suuruutta sillä, ettei ennen sotaa esitettyihin vaatimuksiin (saati nyt sodan aikana tehtyyn lahjoitukseen) voinut enää tyytyä, kun paljon verta oli vuotanut ilman Neuvostoliiton syytä…

Paljon verta on nytkin vuotanut, mutta venäläisten typerin osa, joka aktiivisesti kannattaa sotaa (sen määräksi jotkut arvioivat vain noin 15 prosenttia) sen kuin hurraa sodalle, jossa menehtyy paitsi tuhansia ja taas tuhansia nuoria miehiä, myös paljon täysin sivullisia siviileitä.

Koko kansaa ei suinkaan kannata leimata sotahulluiksi ja koetan lohduttautua sillä ajatuksella, että näissä oloissa, joissa ihminen voidaan tuomita vankilaan mielivaltaiseksi ajaksi pelkästä sodan sanomisesta sodaksi, ovat mielipidetutkimusten antamat valtavat sodan kannatusluvut vailla todellista katetta.

Venäjän kansan järkensä säilyttäneissä piireissä on sekä Venäjä että meidän muidenkin toivo. Sodan jälkeen täytyy uusien kasvojen tulla korvaamaan ne vähämieliset tyrannit, jotka ovat tahallisesti ja vakain tuumin syösseet oman maansa ja pian koko maailmankin onnettomuuteen.

Saavatko suuret tappiot voittomaniasta kärsivän kansan järkiinsä? Vaikea sanoa. Yli kymmenen prosentin ihmismenetykset, jotka Neuvostoliitto koki toisessa maailmansodassa, eivät riittäneet antamaan pitkäaikaista rokotusta sotahulluutta vastaan. Mikä määrä voisi riittää nyt?

On pelättävissä, että kun ihminen petomaistuu (venäjän kielessä on mainio tätä merkitsevä sana ozveret), vaatii vuodatettu veri vain lisää verta. Haluaako kansa koko Novorossijan? Koko Ukrainan? Sen lisäksi enkä myös Moldavian? Montako ruumista saavutettua pinta-alayksikköä kohti voidaan hyväksyä? Entäs kun vihollinen maksaakin samalla mitalla ja Moskovassa ja Pietarissa alkaa paukkua oikein kunnolla?

Hinta on kova, mutta senhän maksavat ne, joilla on onni päästä sankareiksi ja perinteisesti ne eivät saakaan valittaa, hymy huulillaan ne aina ovat kuolleet, sikäli kuin nyt hiiltyneistä ilmeistä saa selvää. Mummotkin ovat internetin klipeissä kiihtyneet hengeltään kovin sankarillisiksi. Henki hengestä ja kaksi parhaasta.

Voitonmania, johon teki aluksi mieli suhtautua ymmärtäväisesti, tuntuu nykyiselle asteelle kehityttyään olevan hyvin pahanlaatuinen tauti, jonka parannuskeinoa ei vielä tunneta. Se voi olla kova kuuri.

 

Aika mennyt

 

Keskiaikaa Tukholmassa

 

Jos etsii vanhoja Ruotsin kuningaskunnan, siis tämän meidänkin valtiomme muistoja, niitä löytyy kaikkialta Itämeren ympäristöstä, myös Saksasta ja Puolasta ja tietenkin itärajan takaakin, Baltiasta puhumatta ja Liettuakin mukaan lukien.

Itse pääkallon paikalla eli Tukholmassakin on keskiajastakin tallella yhä jotakin, vaikka esimerkiksi Brunkeberg, vuori tai kukkula, joka aikoinaan oli Tukholman liepeillä käydyn suuren taistelun näyttämö, on nyt aivan ydinkeskustassa oleva alue, joka on jyrätty aivan tasaiseksi.

Siellä on nykyään jo vaikea kuvitella ympärilleen tuota vuonna 1471 käytyä taistelua perivihollista eli tanskalaisia vastaan. Sen sijaan Kristian II:n toimeenpaneman Tukholman verilöylyn (1520) paikka Suurtorilla tuntuu yhä elävältä, vaikka en tiedäkään, mitä kaikkea siellä on tosiasiassa jo muuttunut. Luultavasti kaikki nähtävissä oleva. Liekö torikaan enää entisellä paikallaan.

Mutta on Tukholmassa vanhaakin säilynyt ja tarkoitan nyt nimenomaan keskiaikaista, enkä noita1600-1700-lukujen rakennuksia, joita on paljonkin ja monet hyvinkin hienoja.

Riddarholmin kirkko, jonka rakentaminen aloitettiin 1200-luvulla ja joka aluksi palveli fransiskaaniluostaria, on saanut kunnian tulla Ruotsin kuninkaiden hautapaikaksi ja siellä lepäävät Ruotsin hallitsijat Kustaa II Adolfista aina vuonna 1950 kuolleeseen Kustaa V:een saakka. Kristiina-kuningatar puuttuu sattuneesta syystä (ks. Vihavainen: Haun mahdoton tyyppi tulokset).

On siellä myös Maunu Ladonlukon hauta komeine patsaineen, mutta ruumis ei tutkijoiden mielestä ole aito. Siellä on myös Kaarle Knutinpoika Bonden hauta, jota näköjään on pidetty aitona.

Knutinpojan kallosta otettu kipsivalos on kirkossa näytteillä ja tekee hieman oudon vaikutuksen, yksi hampaista kun näyttää olevan kummallinen torahammas.

Siinä joka tapauksessa on myös muuan linkki Suomeen. Knuutinpoikahan oli peräti kolmeen otteeseen Ruotsin kuninkaana ja useimmat ovat nähneet kuvan pompöösistä historiamaalauksesta, jossa hän lähtee Viipurista kuninkaanvaaliin (ks. kaarle knuutinpoika lähtee kunikaanvaaliin - Поиск Изображения).

Viipurin linna, vuodesta 1475 lähtien vielä yhdessä siihen yhdistetyn Olavinlinnan kanssa oli Ruotsin valtakunnan tärkeimpiä ja sen isännällä oli poikkeuksellisen suuret voimavarat ja myös mahdollisuus noudattaa omaa ulkopolitiikkaansa.

Erik Akselinpoika Tott, Sten Sture ja Nils Turesson Bielke olivat tässä asemassa jopa Kaarle Knuutinpoikaa, heikkoa kuningasta merkittävämpiä.

Sitäkin oudompaa on, että Tukholman Historiska museetin Ruotsi historia-näyttelyssä Viipuria ei ole edes merkitty kartalle, Vain Turku saa Suomesta tämän kunnian.

Ennen kuin siirrymme Historialliseen museoon, on mainittava Riddarholmin kirkon seremoniallinen käyttö Serafiimiritarikunnan jäsenten vaakunoiden sijoituspaikkana. Suomesta siellä on mukana useita presidenttejä, viimeisimpinä Kekkonen, Koivisto ja Ahtisaari.

Myös Tarja Halonen ja Sauli Niinistö ovat serafiimiritareita, mutta heidän vaakunakilpensä lienevät kuninkaanlinnassa. Sieltä ne heidän kuoltuaan siirretään Serafim-soiton kaikuessa Riddarholmin kirkkoon.

Muuten, ritarit joutuvat luovuttamaan ritarikunnalle vaakunansa vaalilauseineen. Ellei sellaista ole, se tehdään. Kekkosen vaalilause on ”Sitä kuusta kuuleminen” ja Ahtisaaren ”Se pystyy, ken uskaltaa”.

Mannerheimin vaalilause ”Candida pro causa ense candido” (Puhtaalla /vitivalkoisella/ miekalla puhtaan /vitivalkoisen/ asian puolesta) oli laadittu Tanskan Elefanttiritarikuntaa varten ja hän valitsi sen itselleen vuonna 1922 eli siis vasta muutama vuosi sen sodan jälkeen, jossa oli johtanut valkoista armeijaa. Se tietenkin kelpasi myös serafiimiritarikunnalle.

Seremonialliseen käyttöön vihitty Riddarholmin kirkko loihtii juhlallisen tunnelman, vaikka siellä ei ole jumalanpalveluksia pidetty enää vuoden 1809 jälkeen. Sieltä kiireisen keskiaikaturistin kannattaa siirtyä esim. uberilla Norrmalmin Narvavägenille, Historialliseen museoon (Historiska museet).

Mainio sotamuseo (Armémuseum), joka sijaitsee lähellä, on aikataulusyistä nyt jätettävä rauhaan (ks. Vihavainen: Haun armemuseum tulokset).

 Historiska museetin (ks. Vihavainen: Haun historiska museet tulokset) näyttelyt ovat perinteisesti olleet kovasti nykyisen Ruotsin alueelle sijoittuvia ja Suomea harvemmin (liian harvoin) mainitsevia. Kovin kiinnostavia ja hyvin tehtyjä ne ovat taas kerran.

Muuan teema on nyt noituus ja 1600-luvun paholaishysteria, josta esitetään paljon konkreettisia tapauksia. Paralleeleja nykyaikaan tulee väistämättä mieleen. Otteet vanhoista asiakirjoista ovat sekä ruotsiksi että englanniksi.

Toinen, pienempi teema, on verilöyly Visbyn muurien edustalla vuonna 1361, kun tanskalaiset teurastivat siellä 1800 ruotsalaista, puolet Gotlannin asukkaista. Itse asiassa koko museo vaikuttaa tällä kertaa melkoiselta kauhukammiolta, jossa kidutettujen ja tapettavien huudot kaikuvat.

Ruotsalaisten ja tanskalaisten kansallinen perivihollisuus onkin keskiajalta 1700-luvulle ulottuva teema, jolla varmasti on ollut jälkivaikutusta paljon kauemminkin ja luulen, ettemme me Suomessa oikein pysty ymmärtämään asian merkitystä. Venäjää en muista mainitunkaan tämänkertaisissa näyttelyissä.

Keskiaikaisia aarteita, kuten Pyhän Birgitan värttinäluu kullatussa kotelossaan, on sopiva määrä esillä ja laaja viikinkiajan näyttely on vaikuttava huolella tehtyine teemanäyttelyineen, joissa muun muassa kerrotaan viikinkilaivan ja sen purjeen valmistamisesta. Aarteitahan näillä rosvoilla oli myös runsaasti. Suurelta osin korujen mallit ovat samoja kuin meilläkin.

Hallitsijoista Kustaa Vaasa nousee voimakkaasti esille ja hänen kerrotaan vaikuttaneen maan historiaan enemmän kuin kukaan toinen. Nyt häntä ei kuitenkaan enää pidetä herttaisena maan isänä, vaan todetaan myös varjopuolet, häntä kutsutaan usein myös tyranniksi. Toki sille onkin perusteita (ks. Vihavainen: Haun ylikangas vaasa tulokset).

Nordiska museetin yleisilmeelle antavat leimansa kaksi sankaria: Kaarle X Kustaa patsaana museon ulkopuolella ja valtava Kustaa Vaasan patsas sisäpuolella. Muutenhan vanha historia loistaa siellä poissaolollaan.

Molempien maine on hiukan yli sadassa vuodessa laskenut merkittävästi, mikä kuvaa uutta asennetta historiaan. Kaiken keskipisteessä ei enää ole kansallisvaltio ja sen mahti, vaan pikemminkin se pieni ihminen, jonka kustannuksella kaikki ”suuruus” hankittiin.

Tässähän sitä olisi esimerkkiä venäläisillekin. Sellaisesta alkoi jo olla selviä merkkejä useammassakin museossa Neuvostoliiton romahdettua, mutta nyt on matka takaisin henkiseen taantumaan taas hyvässä vauhdissa.

 Saapa nähdä, miten historiakuva meillä kehittyy nykyisen poliittisen käänteen oloissa.