sunnuntai 16. helmikuuta 2025

Kauniin kuoleman syndrooma

 

Soturin psyyke

 

Olen seurailut paria laivaston historiaan liittyvää sivua: Deutsche U-Boote 1906-1945 ((8) Deutsche U-Boote 1906-1945 | Facebook) ja korabli i sraženija (Корабли и сражения (8) Корабли и сражения | Facebook).

Edellinen on saksankielinen ja jälkimmäinen enimmäkseen venäjän- ja ukrainankielinen, aika tasavahvasti. Jälkimmäisessä onkin ollut ajoittain varsin kiivasta sananvaihtoa, eikä Venäjän laivaston historialle ole paljon armoa annettu.

Itse asiassa se oli ajoittain hyvinkin menestyksellistä, sekä Itämerellä että Mustalla merellä turkkilaisia vastaan 1700- ja 1800-luvulla. Japanin sota on sitten luku erikseen, mutta kaikestahan löytyy ylpeilyn aihetta, jos sille päälle ruvetaan ja toisaalta myös pilkkaamisen aiheita.

Molemmat ovat sangen aktiivisia sivustoja ja niiden ohellahan on olemass useita merisotahistorian sivustoja, erityisesti maittain ja myös kategoria ”pienet ja keskisuuret maat”. Kyllä sieltä meidän panssarilaivammekin löytyvät ja lisäksi vieläpä aika asiantuntevaa tietoa niistä.

Mutta historiallinen ja tekninen asiantuntemus, joka monen laivan kohdalla menee hyvnkin pieniin detaljeihin saakka, ei minusta ole se kiinnostavin asia.

Suuret sotalaivat olivat aikoinaan valtakunnan mahdin symboli ja niinpä esimerkiksi Venäjä vielä Tsušiman jälkeen aloitti rakentaa entistä valtavampaa Itämeren laivastoa, jonka suurimpia aluksia se sitten tuskin lainkaan uskalsi lähettää merelle sukellusvenevaaran vuoksui.

Siellä ne sitten makailivat pari vuotta Kruunuvuoren selällä, Helsinkihän oli laivaston päätukikohta. Siellä kypsyi myös vallankumouksellinen mieliala, joka purkautui vuoden 1917 keväällä raakaan murhakampanjaan, jota toteutettiin ympäri Helsinkiä.

Joka tapauksessa hyvin monet maailman suurimmista sotalaivoista joutuivat aikanaan myös taisteluihin. Etenkin Tyynellä merellä ja kyllä myös Atlantilla ja Välimerellä upotettiin niitä kymmenittäin. Valtavista tykeistä ei tainnut olla paljonkaan apua ilmapommeja ja lentotorpedoja vastaan. Harvoin niillä vastustajaankaan osuttiin.

Kun sitten osuttiin, kranaatilla, pommilla tai torpedolla, oli jälki sitä rumempaa. Uppoavista laivoista hypänneet hukkuivat, jos olivat onnekkaita tai saattoivat sitten menehtyä palavan öljyn seassa. Valtavien koneiden, paksujen panssarien ja IT-tykkien antama suoja ei lopultakaan riittänyt.

Teräskolossien mahti oli tosiasiassa kuvitteellista. Hyökkäys oli kasvanut tehokkaammaksi kuin puolustus.

Sukellusveneet mullistivat jo ensimmäisessä maailmansodassa koko merisodankäynnnin. Kapteeniluutnantti Otto Weddigen upotti syyskuussa 1914 75 minuutin kuluessa kolme brittiläistä panssariristelijää.

Sukellusveneet eivät tosin ratkaisseet Skagerrakin  suurta meritaistelua, eikä sitä ratkaissut mikään muukaan, mutta ne osoittivat, missä kehityksen suunta on.

Toisessa maailmansodassa saksalaiset sukellusveneet tekivät valtavasti tuhoa sekä liittoutuneiden sotalaivastoissa että rahtilaivoissa. Risteilijät, jotka vanhastaan oli tarkoitettu sellaiseen sotaan, saivat aikaan vain vähän.

Mutta myös sukellusveneiden torjunta kehittyui nopeasti. Sodan lopulla saattoi se, joka astui palvelukseen sukellusvenemiehenä, olla suhteellisen varma siitä, että kuoli lyhyen ajan kuluessa teräksisessä arkussaan.

Sitäkin oudommalta näyttää katsellessa sivun valokuvia, joissa nuoret ja reippaat sukellusvenemiehet näyttävät hipeiltä ja viettävät aikaa kaikenlaisten hauskuuksien parissa. Kymmenissä kuvia näytetään sitten, millaista jälkeä hyökkääjät saivat sukellusveneissä aikaan.

Vielä hurjemmalta näyttää valokuva, jossa japanilaiset kamikaze-lentäjät hymyilevät vailla huolen häivää, punaisella ympyrällä koristettu liina päänä ympärillä.

Noista kamikaze-joukoista ilmestyi takavuosina kirjakin, jossa on ainakin yhdet muistelmat. Tämä voi kuulostaa ristiriitaiselta, joten tarkennan, että muistelija oli kamikaze-lentäjäksi koulutettu nuori mies, joka ei ehtinyt suorittamaan tehtäväänsä, ennenkuin sota jo loppui.

Kamikaze-lentäjät valittiin tämän mukaan sellaisesta porukasta, jota pidettiin muuten sodan kannalta aika hyödyttömänä, kuten humanisteista. Muistelija itse oli saksan kieleen ja kirjallisuuteen perehtynyt opiskelija.

Muistelen, että lentäjille uskoteltiin, että aika syöksyn loppuvaiheessa pitenee rajattomiin ja urotyön tekijät itse asiassa saavat elää toisenlaisen elämän kuin tavalliset poroporvarit. Lieneekö joku asiaan vakavissaan sitten uskonut.

En mene vannomaan, miten asia esitettiin, mutta olin haistavinani siinä zen-buddhismin vaikutusta ja ajatuksen valaistumisesta. Joka tapauksessa kamikaze-törmäykset tekivät maalina olleissa laivoissa rumaa jälkeä, mikäli koneet nyt pääsivät sinne saakka.

Kamikaze eli taivaan tuuli, joka oli aikoinaan pelastanut Japanin kiinalaishyökkäykseltä, ei tällä kertaa mainittavasti vaikuttanut sodan lopputulokseen.

Toki niin sanottua kunniaa nämä nuorukaiset kyllä saavuttivat runsain mitoin. Sodan jälkeen Neuvostoliitto järjesti valtavan propagandarummutuksen siitä, miten neuvostoihminen ei koskaan antautunut vangiksi. Tässä tietenkin tehtiin se silmänkääntötemppu, ettei noita miljoonia vangiksi joutuneita enää pidetty neuvostoihmisinä.

Toinen, lähes uskomaton asia olivat lentokoneiden puskuhyökkäykset (taran), jollaisia ei muka missään muualla ollut. Siinäkin tietysti ignoroitiin kokonaan Japanin kamikazet, jotka kai sitten halutessa myös voitii selittää jonkinlaisten puolihuumattujen sekopäisten fanaatikkojen touhuksi. Omat pojat olivat yksinkertaisesti vain sankarillisia.

Tosiasiassa noita itsensä uhraavia sotilaita löytyi toisessa maailmansodassa valtavasti eri maiden armeijoista. Osa oli varmasti itsemurhaajia. Miten suuri hyöty tuosta ilmiöstä oli, voi kysyä.

Moni taisi jo luulla, että tämän lajin hulluus katoaisi maailmasta tosien maailmansodan myötä, mutta valitettavasti taisimme erehtyä.

perjantai 14. helmikuuta 2025

Geton ihmisiä

 

Kaiken kokenut kertoja

 

Andrzej Szczypiorski, Alku. Suomentanut Kirsti Siraste. Tammi 1994, 215 s.

 

Andrzej Szczypiorski (1928-2000) oli merkittävä kirjailija ja poliitikko. Jo poikasena hän osallistui Varsovan kansannousuun ja joutui sen jälkeen Sachsenhausenin keskitysleiriin.

Sodanjälkeisessä Puolassa Szczypiorski osallistui yhä uusiin oppositiohankkeisiin ja joutui vankilaankin. Vapaassa Puolassa hänestä tuli tunnettu kirjailija ja journalisti, joka sai monenlaisia palkintoja sekä kotimaasta että ulkomailta (Länsi-Saksa, Itävalta).Szczypiorskin nimelle perustettiin palkintokin.

Hänen kuolemansa jälkeen löydettiin todisteita siitä, että hän oli tehnyt yhteistyötä salaisen poliisin kanssa. Tämän tarinanhan tunnemme yhä uusista yhteyksistä sieltä, missä salaisen poliisin arkistot avattiin.

 Jonkinlaista yhteistyötä oli, mutta mitä, millä tarkoituksella ja millä vakutuksella ei ole yht selvää. Ainakin hän houkutteli isänsä palaamaan kommunistiseen Puolaan.

Puolalaisen wikipedian perusteella ei näytä siltä, että kirjailija olisi lopullisesti menettänyt maineensa.

Varsin epäpuolalaista joka tapauksessa oli, että kirjailija kääntyi kalvinismiin ja on haudattu Varsovan protestanttiselle hautausmaalle. Venäläisen wikipedian mukaan kääntymisestä ei kuitenkaan ole luotettavia todisteita.

Käsillä oleva romaani sijoittuu Varsovan gettoon ja sen henkilöt ovat moraalisesti sangen erimittaisia, mikä ei suinkaan mene kansallisuuksien mukaan.

Päähenkilöinä voi pitää nuorta poikaa, joka on rakastunut kauniiseen juutalaiseen lääkärinleskeen, jonka kiero juutalaistenmetsästäjä, itsekin juutalainen ilmiantaa saksalaisille.

Naisen pelastamiseksi tarvitaan kokonainen koneisto, jonka tärkeä rengas on saksalainen upseeri, joka tekee työtään ja vie kuolemaan ”sata” juutalaista. Aina silloin tällöin hän kuitenkin yrittää pelastaa jonkun ja onnistuukin siinä.

Itse kukin romaanin henkilöistä saa loppunsa ja enimmäkseen väkivaltaisesti. Nuori mies ja lääkärinleski säilyvät hengissä tavatakseen Pariisissa. Puola, joka taas kerran oli tuhottu molempien naapuriensa yhteistyöllä, herää taas kuolleista.

Kaiken tuhon ja vääryyden keskellä elävät kuitenkin sekä juutalaisuus että puolalaisuus ja jopa saksalaisuuskin erotettuna natsismista.

Kirja alkaa kysymyksellä, eikö sota pitäisi saada loppumaan mahdollisimman pian. Tälle asialle löytyy innokkaita puolustajia, mutta mitä se merkitsisikään: Puola on hävitetty, Eurooppaa hallitsevat natsit, liittoutuneet ovat Pohjois-Afrikassa.

Puolan kohtalo saksalaisten ja moskoviittien (po. moskalien) välissä kautta aikojen on useimmilla alituisesti mielessä ja nykyhetkeä peilataan aina 1400-luvun Tannenbergiin ja 1700-1800-luvun kapinoihin saakka. Ajat muuttuvat ja toisenlaisetkin ovat tulossa.

Maailma menee toistaiseksi toisenlaisten lakien mukaan. Ihmiset ymmärtävät, että heitä odottaa tappaminen, mutta jatkavat silti elämäänsä omalla tyylillään. Kaikki eivät edes kiiruhda pyrkimään pelastukseen, vaikka siihen saattaisi olla mahdollisuus.

Kirjan henkilöt ja heidän käytöksensä saattavat tuntua omituisilta, mutta kirjoittajan asiantuntemusta tuskin voi asettaa kyseenalaiseksi.

Tätä kirjaa ei aluksi voitu julkaista Puolassa ja se julkaistiinkin 1980-luvulla ensin Pariisissa, joka oli puolalaisten vainottujen vanha turvasatama aina 1700-luvulta lähtien.

torstai 13. helmikuuta 2025

Vähän klassikoita

 

Hurjaa!

 

Kuten koulussa opimme, vuosi 1848 oli Euroopan ”hullu vuosi” -das tolle Jahr. Kun tuota hulluutta on maailmassa kovin monta sorttia, ei pelkkä nimike paljon kerro siitä, mitä oikeastaan tarkoitetaan.

Saksan sana ”toll”, ei nimittäin tarkoita samaa kun suomen ”tollo” ja jos sitä käytetään vaikkapa vuodesta, ei tarkoiteta vain sen olleen jotenkin typerä pelkän debiiliyden eli henkisen heikkouden merkityksessä.

Sen sijaan kyse on hurjuudesta. Nykyajan nuoret Saksassakin näyttävät käyttävän sanaa ”toll” silloin kun tarkoittavat, että jokin on ”tosi makeeta” tai ”hurjaa”. Aikuisetkin saattavat sanoa vaikkapa uudesta hävittäjästä, että se on ”ein tolles Fluzgeug”. Silloin kyseessä on ”aivan mieletön” vehje, ei suinkaan vain ja ainoastaan typerä.

Vuoden 1848 hurjuus näkyi kautta Euroopan: vanhat monarkiat ja koko legitimistinen yhteiskunta natisi liitoksissaan. Vanhat rajat haluttiin kaataa ja vanhat monarkit karkottaa.  Pyhän liiton pykälät tulivat nyt käyttöön, kun Venäjän Nikolai I marssitti joukkojaan Unkariin kukistamaan mellakoita. Se oli veljellistä apua se.

Ajatus Saksan yhdistymisestäkin nousi pinnalle ja Ranskassa häädettiin Ludvig Filip valtaistuimeltaan. Nationalismi ja demokratia olivat päivän tunnuksia. Sosiaalinen vallankumouskin pilkisti jo esille, kun Marxin ja Engelsin kyhäämä ikimuistoinen ”Kommunistisen puolueen manifesti” julkaistiin.

Se oli tosiaan sen niminen. Itse puolue, jota jopa mainostettiin puolueiden liitoksi ei ollut paljon enempää kuin paperille rustattu kuvitelma, mutta manifestissa kyllä oli aivan vallankumouksellinen ja itse asiassa myös suorastaan nerokas analyysi siitä, mitä kapitalistinen tuotantotapa oli maailmassa saanut ja saamassa aikaan.

Siitä on tällä palstalla muistutettu turhankin usein ja myös turhan yksipuolisesti. En viitsi nyt sitä tässä esittää verbatim, onhan se liian laajakin, mutta se kannattaa aina silloin tällöin lukea uudelleen. Kaikesta sotkuisuudesta, naiiviudesta ja liioittelusta huolimatta siinä on myös tarkkanäköisiä ja profeetallisia kohtia. Tästähän se löytyy: Kommunistisen puolueen manifesti suomeksi – Wikiaineisto.

Heti alussa huomaamme, että, että sana ”kommunismi” oli tuohon aikaan kovasti pinnalla. Sillä nimellähän fennomaanejakin nimitettiin  -”sarkatakkiset kommunistit”.

Mutta porvarithan ne olivat tähän asti vain ihmeitä tehneet. Kas näin Manifestissa:

Porvaristo on esittänyt historiassa mitä kumouksellisinta osaa

[muokkaa]

Porvaristo, missä se on päässyt valtaan, on hävittänyt kaikki feodaaliset, patriarkaaliset, idylliset suhteet. Se on säälimättömästi repinyt rikki feodaaliajan kirjavat siteet, jotka olivat sitoneet ihmisen hänen "luonnolliseen esimieheensä", eikä ole jättänyt ihmisten välille mitään muuta sidettä kuin alastoman edun, tunteettoman "käteismaksun…

 Se on sanalla sanoen asettanut uskonnollisten ja poliittisten harhakuvitelmien verhoaman riiston tilalle avoimen, häpeämättömän, suoran ja raa’an riiston.

Porvaristo on riisunut pyhyydenloisteen kaikilta toimilta, joita tähän asti on pidetty kunnianarvoisina ja joihin on suhtauduttu pelonsekaisella hartaalla kunnioituksella. Lääkärin, lakimiehen, papin, runoilijan ja tiedemiehen se on muuttanut maksusta työskenteleviksi palkkatyöläisikseen.

Porvaristo on repinyt perhesuhteelta sen liikuttavan tunnelmallisen verhon ja typistänyt sen pelkäksi rahasuhteeksi…

Porvaristo on ensi kerran osoittanut, mitä ihmisen toiminta voi saada aikaan. Se on tehnyt ihmetöitä, jotka ovat kokonaan toisenlaisia kuin Egyptin pyramidit, Rooman vesijohdot ja goottilaiset tuomiokirkot; se on suorittanut retkiä, jotka ovat kokonaan toisenlaisia kuin kansainvaellukset ja ristiretket.

Tottahan tämä oli, ei voinut kuin ihmetellä. Mutta se mullisti myös yhteiskunnan henkisesti:

Kaikki piintyneet, ruostuneet suhteet ja niihin liittyvät vanhastaan arvossa pidetyt käsitykset ja katsantokannat höltyvät, kaikki vastamuodostuneet vanhenevat ennen kuin ehtivät luutua, kaikki säätyperäinen ja pysyväinen haihtuu pois, kaikki pyhä häväistään, ja ihmisten on lopulta pakko tarkastella asemaansa elämässä ja keskinäisiä suhteitaan avoimin silmin.

Yhteiskunnassa oli tapahtunut ja tapahtumassa kaikenlaista hurjaa ja kommunistit olivat mukana edistämässä sitä kehitystä, joka oli väistämätöntä. Turha sitä vastaan olisi olut kapinoida. Taantumus häviää aina:

Perheen hävittäminen! Äärimmäiset radikaalitkin kiivastuvat tästä kommunistien häpeämättömästä aikeesta.

Mihin perustuu nykyinen porvarillinen perhe? Pääomaan, yksityistuloon. Täydellisesti kehittyneenä se on olemassa vain porvaristoa varten; mutta täydennyksenään sillä on proletaarien pakollinen perheettömyys ja julkinen prostituutio.

Porvarillinen perhe katoaa luonnollisesti tämän täydennyksensä katoamisen mukana, ja molemmat häviävät pääoman häviämisen mukana.

Syytättekö meitä siitä, että me tahdomme tehdä lopun vanhempien harjoittamasta lasten riistosta? Myönnämme itsemme syylliseksi tähänkin rikokseen.

Te väitätte, että asettamalla kotikasvatuksen sijaan yhteiskunnallisen kasvatuksen me hävitämme kaikkein hellimmät suhteet.

Eikö sitten yhteiskunta määrää teidänkin kasvatustanne? Eivätkö sitä määrää yhteiskunnalliset suhteet, joiden puitteissa te kasvatatte, yhteiskunnan välitön tai välillinen puuttuminen kasvatukseen koulun jne. kautta? Kommunistit eivät ole keksineet yhteiskunnan vaikutusta kasvatukseen; he vain muuttavat kasvatuksen luonteen, tempaavat sen irti hallitsevan luokan vaikutuksen alaisuudesta…

Uusi kehitys tunkeutui väistämättömästi kaikkialle:

….Mutta te kommunistit tahdotte saada aikaan vaimojen yhteisyyden, huutaa meille koko porvaristo kuorossa.

Porvari näkee vaimossaan pelkän tuotantovälineen. Hän kuulee, että tuotantovälineet aiotaan antaa yhteiseen käyttöön, eikä luonnollisesti voi ajatella muuta, kuin että naistenkin kohtalona on sama yhteisyys.

Hän ei edes aavista, että kysymyksessä on juuri naisten kohottaminen pelkän tuotantovälineen asemasta.

Mikään ei ole muuten naurettavampaa kuin porvariemme korkean siveellinen kauhistus kommunistien muka tahtoman virallisen vaimojen yhteisyyden johdosta. Kommunistien ei tarvitse ottaa käytäntöön naisten yhteisyyttä, se on melkein aina ollut olemassa.

Porvarimme, tyytymättä siihen, että heidän käytettävissään ovat heidän työläistensä vaimot ja tyttäret, puhumattakaan julkisesta prostituutiosta, pitävät suurimpana huvituksena vietellä toistensa aviovaimoja.

Porvarillinen avioliitto on todellisuudessa aviovaimojen yhteisyyttä. Kommunisteja voitaisiin korkeintaan syyttää siitä, että ulkokultaisesti salatun vaimojen yhteisyyden tilalle he tahtovat muka asettaa julkisen, avoimen. On muuten itsestään selvää, että tuotantosuhteiden hävittämisen ohessa katoaa myös niistä johtuva vaimojen yhteisyys, so. julkinen ja salainen prostituutio.

Tässä olikin kohta, josta kiisteltiin yhä uudelleen. Kommunistit -siis nuo vuoden1848 radikaalit- halusivat hävittää perheen: miksei lapsia muka voinut kasvattaa päiväkodeissa ja panna vaimo tehtaaseen tienaamaan? Mutta entäpä aviovuode? oliko siinäkään mitään pyhää?

Nyt manifestin laatijat taisivat kyllä vauhtisokeudessaan hairahtua vetämään mutkia suoriksi, mutta ainahan tekevälle sattuu. Joka tapauksessa kysymys niin sanotusta naisten sosialisoimisesta oli kovastikin tapetilla vielä Venäjän vallankumouksen aikaan ja sen toteutumiseen uskottiin täällä lännessä usein sangen vakaasti.

Toisia asia innosti ja toisia taas ei (ks. Vihavainen: Haun naisten sosialisointi tulokset).

Hurjaa oli meno niin vuonna 1848 kuin sitten taas vuosina 1917-1922 Venäjällä ja uudelleen vuosina 1928-1931, jolloin Neuvostoliitossa tapahtui prosesseja, joita tutkijat ovat nimittäneet ”kulttuurivallankumoukseksi” Kiinan tapaan.

Taidammepa taas olla jonkinlaisen kulttuurivallankumouksen esileikeissä. Suuret murrokset aiheuttavat usein sellaisia. Kyllä tämä ainakin murrosaikaa on.

 

 

 

 

keskiviikko 12. helmikuuta 2025

Kirja rajan takaisesta

 

Kirja rautaesiripun takaa

 

Алексей Востров, Неполнота времени. Писатели Леонид Андреев й Борис Зайцев на Карельском перешейке. Остров 2023, 179 с. (Ajan riittämättömyys. Kirjailijat Leonid Andrejev ja Boris Zaitsev Karjalan kannaksella)

 

Kuten tunnettua, Karjalan kannakselle kasvoi 1800-luvun lopulta lähtien nopeasti huvilayhdyskunta, jossa kesäisin asui jopa yli satatuhatta venäläistä, jotka saapuivat yleensä junalla Pietarista ja viettivät kesän maalla tai jopa sukkuloivat pääkaupunkiin kesäasunnostaan.

Paikalliset yleensä arvostivat mahdollisuutta myydä maansa kovaan hintaan ja hankkia sitten tuloja kuskin hommilla ja muilla palveluammateilla. Kansallisesti suuntautuneet suomalaiset näkivät tässä vaaran, eikä suotta. Koko tuo nopeasti venäläistynyt alue päätettiinkin jo liittää emämaahan, mutta ensimmäinen maailmansota teki hankkeen tyhjäksi.

Kannaksen venäläisen huviloitsijakauden huippu kesti muutaman vuosikymmenen, lähinnä 1890-luvulta ensimmäiseen maailmansotaan ja Suomen itsenäistymiseen saakka. Maailmansotien välisenä aikana seudun huvilat ammottivat tyhjyyttään ja niitä siirrettiinkin sisä-Suomeen.

Jatkosodan jälkeen seudulla toteutettiin täydellinen denationalisaatio paikkakuntien nimien vaihtoa myöten ja suomalaisista kokonaan tyhjentynyt ranta-alue liitettiin Leningradin kaupunkiin nimellä Kurortnyi rajon -kylpyläalue.

Ennen ensimmäistä maailmansotaa alue oli kukoistanut etenkin pietarilaisen älymystön kohtaamispaikkana. Siellä asuivat tai ainakin kokoontuivat kaikki aikansa suuret nimet Maksim Gorkista ja Leonid Andrejevista Aleksandr Blokiin, Anna Ahmatovaan, Ilja Repiniin, Vladimir Majakovskiin, Kornei Tšukovskiin, Osip Mandelstamin ja niin edelleen.

Kuten Anton Tšehov totesi: ennen oli maaseudulla vain herroja ja talonpoikia, mutta nyt sinne oli syntynyt uusi ryhmä: huviloitsijat. Aito moskovalaisesta teenjuonnista tuli nyt muotia myös Suomen kamaralla.

Huvila-asumisella Pietarin äärellä oli puolensa: tsarismin silmät, korvat ja kynnet ulottuivat huonosti rajan takaiselle kannakselle ja Osip Mandelstamin sanoin koko Pietari ”hengitti Suomea” silloin kun ohrana tiukensi otettaan Venäjällä.

Venäläinen intelligentsija, joka yksimielisesti oli tsarismin vastaista (ne, jotka eivät olleet, suljettiin ”intelligentsijan” ulkopuolelle), suhtautui myönteisesti myös Suomen taisteluun oikeuksiensa puolesta. Monet kirjoittivat runoa ja proosaa tässä hengessä ja tietty suomalaisuuden ihannointi venäläisessä kirjallisuudessa oli tosiasia.

Toisaalta suomalaisen ja venäläisen älymystön suhteet pysyivät yleensä kaukaisina, mitä sääntöä toki poikkeukset vahvistavat ja samaa voi sanoa myös suuriruhtinaskunnan ja emämaan työväenliikkeiden suhteista. Tätä ei muuksi muuta se, että vallankumouksellista vehkeilyä ja pommien valmistusta harjoitettiin juuri kannaksen huviloissa.

Hyvin merkittävä kannaksen ympärivuotinen asukas oli Vammelsuuhun valtavan huvilan rakentanut Leonid Andrejev, jonka maine suurimmillaan läheni Leo Tolstoin tasoa.

 Hänen hirsistä rakennettu Jugend- (severnyi modern) tyylinen talonsa sai ympäristöltään nimen Pirunlinna. Itse hän leikkisästi kutsui sitä nimellä Avans (ennakko).

Melko suurellisesti eläneellä Andrejevilla oli myös kokonainen laivasto veneitä, joukossa yksi suuri purjevene (Dalnyi, kaukainen) ja moottoroitu matkavene Savva. Andrejev oppi rakastamaan Suomen saaristoa ja merta ja tässä kirjassa on hänen upea ylistyslaulunsa purjehdukselle ja Suomenlahden saaristolle (shery).

Yllättävästi Andrejevin juuret olivat kuitenkin keski-Venäjällä, Kurskia lähellä sijaitsevassa Orjolissa ja hän oli asunut myös Moskovan lähellä Butovossa. Molemmissa paikoissa on nykyään hänelle omistettu museo.

Hänen ystävänsä ja saman kotiseudun poika (zemljak) Boris Zaitsev ei tullut yhtä kuulusaksi, toimiessaan kirjailijana etupäässä emigraatiossa, mutta on kirjoittanut hyvin elävän ja vaikuttavan kuvauksen Andrejevin kotoseudun kannaksesta kirjailijan kuoleman (1919) jälkeen vuo, mikä sekin on tässä kirjassa julkaistu.

Kannaksella myös vuonna 1935 kirjailijoiden kontaktit suomalaiseen intelligentsijaan olivat yleensä aika vähäisiä, mutta sitäkin suurempi merkitys oli paikan hengellä -genius loci-  jota sekä tämän kirjan kirjoittaja että hänen kuvattavansa pohdiskelevat.

Kannas ei ollut Venäjää, mutta osittain se oli kyllin lähellä Pietaria, jotta Kronstadtin ja joskus itse kaupunginkin ääriviivat voitiin erottaa ja jopa kuulla Iisakin kirkon suuren kellon lyöntejä.

Tsaarin aikana se tarjosi sopivasti etäisyyttä pääkaupunkiin ja maailmansodan jälkeen se oli melkein Venäjää sieniretkineen ja pohjoisine metsineen. Aivan muuta kuin Pariisi. Vanhasta kannaksesta oli kuitenkin jäljellä jotakin (vrt. Vihavainen: Haun jälleennäkemisiä kannaksella tulokset).

Jonkinlainen jäänne vanhasta venäläisestä intelligtentijastakin oli yhä löydettävissä kannakselta, pieni Venäjä, jota bolševismi ei ollut saanut tuhotuksi.

Kirja on sangen kiinnostava etenkin siihen sisältyvien kirjailijoiden elämäkertaan liittyvien detaljien ja myös heidän kirjoitustensa takia. Sen ilmestyminen juuri nyt on myös merkille pantavaa.

Tässä on nyt käsillä kirjan toinen painos, jonka määrä on tosin vaatimattomat 200 kappaletta. Kiinnostavaa kyllä, kirjassa kerrotaan, että osia siitä on julkaistu sekä ruotsin että kiinan kielillä.

Ruotsinkielen ymmärrän mainiosti, sillä kirjoittaja on erikoistunut suoenruotsalaisiin. Tarve kiinaksi julkaisemiseen sen sijaan hetkeksi hämmästyttää. Kenties apurahoja juuri siihen tarkoitukseen on nyt ollut runsaasti tarjolla.

On syytä tervehtiä sekä tämän kirjan ilmestymistä juuri nyt ja siihen liittyvää ajatusta sotia edeltävän kannaksen todellisen historian nostamisesta esille, olkoonkin, että erityisesti venäläisestä näkökulmasta.

Mitä tuohon kiinankielisyyteen tulee, se herättää monenlaisia ajatuksia. Jo vanhaastaan kiinalaisuus tuli Suomeen etelästä, Kantonin suunnalta, mistä sana ”tee” on peräisin. Venäjälle taas tuli Aasian halki pohjoiskiinalainen ”tšai”.

Se rajalinja, jossa nämä kohtaavat ja jota siis voimme pitää maailmanlaajuisena kulttuurirajana, sijoittuu Suomen ja Venäjän välille, mutta ei tarkoin valtiollisten rajojen mukaisesti.

Kyllä Karjalasakin juotiin venäläisittäin ”tsajua” tai ”saikkaa”, kun taas Länsi-Suomessa litkittiin teetä. Siitä, kumpi sana oli ”oikea” käytiin kiistaakin ja itäsuomalaiset pilkkasivat ”teetä” ja ”teitä”, joissa sanoissa kai nähtiin jotakin teennäisyyttä.

No, nyt koko mahtava Kiina näyttää jo kurkistelemankin aivan itärajamme takana. Lyhytnäköinen Venäjä ei ymmärrä joutumistaan suuren itäisen naapurin otteeseen ja päin vastoin heittäytyy ihan itse ja vapaaehtoisesti rähmälleen sen edessä.

Tässä tulee pakostakin mieleen vanha venäläinen sutkaus: ”na finsko-kitajskoj granitse vsjo spokojno” -Suomen ja Kiinan rajalla on kaikki rauhallista.

Aika aikaa kutakin. Vapausliikettä sielläkin vielä jonain päivänä huomataan tarvittavan.

tiistai 11. helmikuuta 2025

Aasia jyllää

 

Hiiltä pukkaa

 

”Die Zeit” on tunnetusti laatulehti ja vaikka sen foliokokoista pakettia on hankala lukea, se usein kannattaa tehdä.

S

Maineikas saksalainen Lebenslüge on kyllä vallannut senkin ja yhä yleisemmäksi käyvä tyylilaji on alituinen pöyristyminen, jolla kai ajatellaan olevan edistyksellisiä seurauksia. Onhan muuan esimerkillisenä pidetty Helsingin yliopiston kunniateologikin ilmoittanut päämääräkseen saada ihmiset hysteeriseen tilaan.

Yhtä kaikki, kyllä lehden jokaisessa numerossa jokin lukemisen arvoinen ja huolellisesti tehty juttu on. Numerossa 5 tältä vuodelta sellainen on ainakin ”Ilmastonsuojelua Trumpista huolimatta?” Klimaschutz trotz Trump?

Valitettavasti juttu ja erityisesti siinä oleva graafi näyttää olevan netissä maksumuurin takana. Siinä nimittäin on poikkeuksellisen havainnollisesti esitetty hiilidioksidipäästöjen historia maittain. Sen perusteella voi silmämäärisesti arvioida myös koko tuotantohistorian ja sen käännekohdat.

En nyt referoi itse juttua, vaan keskityn tuon graafisen esityksen antamiin tietoihin ja vaikutelmiin. Sen perusteella tehdyt arviot ovat suhteellisen karkeita ja esimerkiksi Suomen päästöt mahtuvat virhemarginaaliin.

Joka tapauksessa: USA oli merkittävin päästelijä maailmassa vielä 2000-luvulle saakka ja vuonna 1945 se jopa tuotti suurimman osan koko maailman päästöistä.

Nyt suurin päästäjä on Kiina (11,9 miljardia tonnia/vuosi) ja sitä lähenee ”muu Aasia” (10,7). USA saa tyytyä nyt jo suhteellisen vaatimattomaan 4,9 miljardin tonnin tulokseen.

Mainittakoon, että koko maailman, ei siis vain Suomen tai Ruotsin (vrt. flygskam) ilmailu tuottaa samaan aikaan 0,5 miljardia tonnia ja koko laivaliikenne 0,6 miljardia tonnia.

EU:n tuotanto on 2,5 miljardia tonnia (6,6% maailman tuotannosta) ja muun Euroopan (Venäjä mukaan lukien, sitä ei erikseen mainita) saman verran.

Saksa yksin tuottaa 1,6 miljardia tonnia. Suomen osuutta ei erikseen ole mainittu eikä graafiin merkitty. Sen erottaminen vaatisikin suurennuslasin.

Se johtopäätös, jonka heti voi tehdä ja myös tehdään on, että USA:n politiikka tässä asiassa ei maailmaa mullista. Kiinan politiikka on lähes kolme kertaa tärkeämpi asia.

USA:n päästöt ovat muuten lähes kautta koko 2000-luvun olleet laskussa, kun taas Kiinan osuus on samaan aikaan noussut räjähdysmäisesti, etenkin 2010-luvulla.

Graafissa näkyy myös pari kiinnostavaa kuoppaa ja toinen niistä sattuu vuoden 2008 laman kohdalle ja toinen koronapandemian. Nuo rotkot ovat kansainvälisiä ja näkyvät kaikkialla. Suhteellisesti voimakkain vaikutus pandemialla oli lentoliikenteeseen, joka hetkeksi puolittui.

Koko kuvatun tuotantohistoriansa aikana näyttää USA yhä saaneen yhteensä hieman enemmän aikaan kuin Kiina, mutta jälkimmäisen räjähdysmäinen kasvu on kylä imponoiva ja se ohittaa USA:n varmasti.

Kiina ja muu Aasia yhdessä tuottavat jo suurimman osan kaikesta hiilidioksidista maailmassa. Muu maailma, Afrikkaa ja Etelä-Amerikkaa lukuun ottamatta osoittaa laskevaa trendiä ja hiilidioksidin tuotannon lasku selittyy suureksi osaksi siitä, että siellä kulutettu tavara tuotetaan idässä, siellä, missä hiilidioksidikin virtaa.

Asiaa ei tietenkään voi muuttaa maksamalla rahallista korvausta. Kyllä se sama kaasu tulee tännekin aivan valtion rajoista riippumatta.

Saksa, joka on suuriäänisesti julistanut siirtyvänsä ”puhtaaseen” energiaan, näyttää tosiaan  saaneen CO2 tuotantoaan hiukan supistumaan, mutta sen merkityshän maailmanlaajuisesti on varsin vaatimaton.

Sen sijaan saksalaisten itselleen punoma hirttonuora kuristaa kyllä tehokkaasti esimerkiksi sikäläistä teräksen valmistusta. Kun terästä joka tapauksessa tarvitaan, se ostetaan sitten Saksaankin Kiinasta ja annetaan hiilidioksidin pöllytä taivaalle siellä eikä täällä. Saksalaisten omatunto pysyy puhtoisena -ainakin melkein.

 Mielettömän ydinvoimavastaisuuden takiahan siellä poltetaan nyt valtavasti ruskohiiltä, jonka tuottamalla ”vihreällä” sähköllä pannaan sitten autotkin käymään… Ja polttomoottoriautojen valmistuskin on tietenkin määrä pian lopettaa.

No, vuonna 2026 EU kuulemma alkaa verottaa tuontitavaroita niiden valmistuksessa vapautetun hiilidioksidin perusteella. Siitähän sitten saavat sekä aasialaiset että amerikkalaiset pöllyttäjät.

Mutta kun se koko EU:n suhteellinen koko on tässä maailmassa jo nyt kovin pieni ja yhä se vain pienenee.

maanantai 10. helmikuuta 2025

Emansipaation aamuun!

 

Ich auch, ich auch!

 

Oswald Spenglerin ”Untergangin” vanhassa laitoksessa on kronologinen lista asioista, jotka länsimaisessa kulttuurissa esiintyvät ensi kertaa. Ne kertovat uuden ihmistyypin ilmaantumisesta sivilisaation rappeutumisvaiheessa.

Valitettavasti tuo lista puuttuu siitä halvasta kansanpainoksesta, jonka joskus ostin Berliinistä.

Kyse on siis Spenglerin tarkoittamasta maailmanhistorian morfologiasta sen yhdessä kehitysvaiheessa. Filosofi tutkii sitä kuin geologi kalliota tai biologi toukkaa. Tässä ei arvoteta, vaan tarkkaillaan kehityskulkuja, jotka toisissa sivilisaatioissa on jo aiemmin käyty läpi. Todetaan vain asiat ja merkitään ne muistiin.

Mitä naisen asemaan tulee, Spengler panee merkille sen uuden kehitysvaiheen, jota osoittaa Ibsenin ”Nukkekodin” ilmestyminen ja sen saama suuri suosio. Eihän tuo avuton narsismin kuvaus sellaisenaan ollut suurta taidetta, mutta se oli tärkeä oire aikakauden tilasta. Symptomi.

Muita merkkitapahtumia tuolla janalla muistan olleen ainakin GB. Shaw’n näytelmän ”Major Barbara”. Kaiketi siinä pyhän ja profaanin suhde esitetään innovatiivisella tavalla.

Kirjailijat ja muut taiteilijat ovat viimeisten parin sadan vuoden aikana kilpailleet siitä, kuka ensimmäisenä tekee mitäkin uutta ja uskallettua. Muistan, että James Joycen ”Ulysseksessa” esitettiin ensi kerran ihmisen jokapäiväiset huussissa tekemät toimitukset. Feikkiorgasmin kuulemma taas kuvasi ensimmäisenä joku suomalainen. Voinko muistaa oikein?

No, nyt on naisen orgasmia esittävä kappale (laulu ja liikehdintä) tullut puheenaiheeksi, kun maamme lähettää sellaisen ns. euroviisuihin. Kappaleella on kuuleman mukaan ideologinen sanoma ja se voimaannuttaa nuoria naisia, joiden orgasmia on harvemmin lavalla suoranaisesti edes esitetty. Näin olen ymmärtänyt.

Lisäksi esittäjä kuuluu olevan ns. jauhopiireissä jonkinlainen ”drag-ringin” mother, mikä on aika kova juttu, jos nyt taas olen asiasta mitään ymmärtänyt, ulkopuolinen kuin olen.

Laulun sanoma lienee suunnilleen tämä: siis sulla on oikeus orgasmiin, vaikka olisit aika vaatimattoman näköinen ja jo reilusti yli kakskymment. Kun se tulee, niin huuda vaan reippaasti: ”Ich komme, ich komme”. Muuten saattaisi asia jäädä vaikka huomaamatta.

Kun sanot sen saksaksi, se todistaa lisäksi laajasta yleissivistyksestäsi. Enkkuu ny on pakko jokaisen joka tapauksessa osata.

Totean, ettei tuossa mitään vikaa ole. Päin vastoin, siinä mennään kulttuurimme nykyisen vaiheen ytimeen. Spengler voisi olla asiasta lievästi kiinnostunut, jos vielä eläisi.

Missä sitten on kulttuurimme ydin? Se on juuri nautinnossa ja kyvyssä nauttia.

Muistan, miten 16 vuoden filosofisessa iässä vuonna 1964 jouduin lukemaan Dostojevskin ”Rikoksen ja rangaistuksen” ja selittämään itselleni ja muille, miksi se oli paha asia, että Raskolnikov tappoi sen koronkiskurieukon ja hänen höperön sisarensa. Murhaajahan itse todisteli, että se oli hyvä asia ja oikein tehty.

Olin jo lukenut Bertrand Russelliin ”Filosofiaa jokamiehelle” (Unpopular essays) ja oppinut, että niin sanottu hyvä tässä maailmassa on yhtä kuin halujen tyydytys. Niinpä aineessani totesin, että Raskolnikov teki väärin lopettaessaan koronkiskurieukon ja hänen sisarensa mahdollisuudet enempään halujen tyydytykseen, minkä elämän jatkuminen olisi mahdollistanut.

Ehkäpä se oli vastaansanomatonta, ehkä ei. Mieleen vain tunki epäilys siitä, oliko noiden vanhojen akkojen halujen tyydyttäminen nyt niin merkittävä asia. Raskolnikovin käytössä rahat tulivat tosi tarpeeseen ja hänellä varmaan löytyi todellisia, voimakkaita haluja ja tarpeita, joita tyydyttää.

Tässä tultiinkin aikakautemme peruskysymyksen äärelle. Ihmisiä mitataan ja on paremman puutteessa pakko mitata ennen muuta heidän nauttimiskykynsä mukaan. Jos se ovat suuri, on henkilö arvokas, jos se on pieni ja ehkä koko elämäkin vaivaista kituuttamista ja kärsimystä, niin henkilön arvo menee jo negatiiviseksi.

Tätä harvemmin sanotaan ääneen, mutta näemme sen joka päivä ympärillämme. Nuorten, pariutumisikäisten haluja ja himoja ja niiden toteuttamista ylistetään ja kuvataan, mutta kuka todella kiinnostuu vanhojen ihmisten kopuloinnista tai edes pokuloinnista ja niiden kuvaamisesta?

 Sitä pidetään yksinkertaisesti naurettavana ja jopa pahana(!) asiana. Oletko itse nauranut tai ainakin hymähtänyt lauseelle ”Dirty old men need love too”?

Vai vielä sellaista muka tarvitsevat. Piikki vain ja pois tieltä ja rahat niille, jotka pystyvät niitä kiäyttämään.

Moni nuori kuvittelee, ettei vanhuksilla edes enää ole seksuaalista elämää ja jos on, on se yhtä tyhjän kanssa ja pelkkää kuvittelua, mikä tässä tapauksessa ei kuulu todellisuuteen.

Tsat, tsat. Vanhat tietävät erinomaisesti millaista se oli silloin nuorena ja millaista se on nyt, mutta nuoret eivät edes aavista, millaista se on vanhana.

Sen verran voin kertoa, että vanhana sydän hakkaa vimmatusti ja henki meinaa loppua. Joskushan se noissa hommissa loppuukin. Panetteko paremmaksi?

Kun tämä on sanottu, onkin edessä kysymys, mitä tuolle aliarvostukselle olisi tehtävä, sillä onhan se epäkohta ja sitä paitsi eräänlaista rasismia: iällistettyjä vähätellään systemaattisesti. Englanniksi puhutaankin ”ageismista”. Sen kääntäminen ikärasismiksi on hullunkurista, mutta ei sen hullunkurisempaa kuin muutkaan muodikkaat käsitteet.

Platon aikoinaan hahmotteli vanhojen miesten kuoron, jossa ilmeisesti tavoiteltiin myös dionyysista hurmiota. Siteeraan vanhaa blogiani:

”Platon teoksessaan Lait, pohti sitä, ettei alle kahdeksantoistavuotiaille pojille saisi lainkaan sallia viinin juomista, sillä nuorillahan luonteenlaatu on herkästi leimahtava eikä tulta pidä saattaa tulen yhteyteen enempää ruumissa kuin sielussakaan ennen kuin nämä ovat kykeneviä työhön ja vakaviin ponnistuksiin.

Tämän jälkeen voisi viiniä nautiskella kohtuullisesti kolmeenkymmeneen ikävuoteen saakka, mutta humaltumisesta ja liiallisesta juomisesta nuoren miehen olisi ehdottomasti pysyteltävä erillään.

Neljänkymmenen ikäisenä mies voisi yhteisillä juhla-aterioilla kutsua jumalia, erityisesti Dionysosta mukaan nauttimaan tästä ikämiesten virkistävästä rituaalista. Juuri Dionysoshan on sen lahjoittanut ihmisille synkän vanhuuden keventäjäksi ja nuorentavaksi lääkkeeksi. (Suom. Marja Itkonen-Kaila).

Mutatis mutandis: ihan sama se on seksinkin kanssa.

Niinpä nuokin asiat olivat siunaus aivan erityisesti vanhoille ja viisaille, vaikka ne muille ja eritoten nuorille saattoivat olla kirous ja väärinkäytön kohde.

Mutta etenkin vanhoilla ihmisillä ainakin viinistä oli selviä hyötyjä. Asiahan oli niin, etteivät vanhat miehet yli kuusikymmenvuotiaina enää osanneet laulaa eivätkä myöskään kehdanneet niin julkisesti tehdä.

Tämä oli suuri vahinko ottaen huomioon musiikin suuren kasvatuksellisen roolin ja sen, että vanhat miehet aivan ilmeisesti olivat kaikista viisaimpia. Heidän potentiaalinsa oli siis saatava käyttöön ja tässä oli viinillä tärkeä roolinsa.

Iäkkäiden laulajien oli hallittava musiikin lait ja ikäisilleen sopivia lauluja laulamalla he itse kokisivat nautintoa ja opastaisivat samalla nuoria mieltymään hyviin tapoihin. Huomautan tässä, että seksin vastaavaa merkitystäkään ei pidä väheksyä.

Platonin suunnitelmissa oli Dionysos-kuoro, joka asianmukaisesti esiintyisi jonkinmoisessa hiprakassa. Sen johdosta itse kukin kokisi olonsa kevenevän ja tulisi hilpeäksi ja suorapuheiseksi, mutta mahdollisesti ja jopissakin tapauksissa myös remuavaksi.

Niinpä lainsäätäjän olisi syytä säätää juominkeja koskevat lait, jotka saisivat aikaan sen, että liian itsevarmaksi, rohkeaksi ja häpeämättömäksi käynyt juhlija palautettaisiin järjestykseen.

Tuollaista väärää rohkeutta vastaan lakien on kyettävä oikeuden nimissä lähettämään parhainta pelontunnetta, sitä jumalallista pelkoa, jota olemme nimittäneet häveliäisyydeksi ja häpeäksi.

Niiden osaksi, jotka eivät suostuisi tottelemaan tiettyjä, tehtävään valittuja ja raittiina pysytteleviä miehiä ja yli kuusikymmenvuotiaita Dionysoksen päälliköitä, pitäisi siitä koitua yhtä suuri ja suurempikin häpeä kuin sille, joka ei (sodassa) tottele Areksen päälliköitä, ehdotti dialogissa esiintyvä Ateenalainen, joka ilmeisesti edusti itsensä Platonin mielipidettä.

Tuossa nyt siis oli idea, jonka esitti, ei kukaan vähempi kuin antiikin viisaista suurin.

Suomalaisessa kirjallisuudessa löytyy ”taistelevan humanistin”, Lauri Viljasen runo ”Evoe”. Sana (euoi) viittaa siihen euforiseen huutoon, jota Dionysosta palvovat mainadit huusivat jumalallisessa tilassaan. Siteeraan ulkomuistista:

”Ja me tanssimme riemuisasti,

ja huudamme ”Evoe!”

 Nykyaikaan sovellettuna ajattelen, että pitäisi perustaa vanhojen (yli 75) miesten kuoro, joka tanssisi ja laulaisi ja tavallaan keskustelisi ajan hengen  mukaisesti naisoletetun motherin kanssa ja vastaisi riemuisasti: ”Ich auch! Ich auch!”.

Sattuneesta syystä juuri saksankieli sopii tähän yhteyteen ja englanti taas ei. Vai miltä kuulostaisi, jos ukkojen kuoro laulaisikin ”Me too! Me too!”

 

 

 

 

sunnuntai 9. helmikuuta 2025

Murroksia

 

Nuori mies ja kuu

 

Antonio Muñoz Molina, Kuun tuuli. (El viento de la luna 2006). Suomentanut Tarja Härkönen. Tammi 2011, 323 s.

 

Atonio Molina (ks. Vihavainen: Haun molina tulokset) on minua kymmenen vuotta nuorempi kirjailija, joka siis on nähnyt oman maansa suuren modernisaatiomurroksen, kuten minäkin omani.

Kun Espanjan maaseutu oli kehityksessään suomalaista aika lailla jäljessä, oli kirjailijan nuoruuskin vielä ainakin samassa määrin vanhaan, traditionaaliseen elämänmenoon sidottua, kuin se, mitä itse sain katsella suunnilleen vuosikymmentä aiemmin.

Jos haluamme edes jonkinlaisen olkoonkin, että hyvin karkean mittarin maan modernisaatiolle ja sen tahdille, voimme vilkaista syntyvyystilastoja.

Espanjassa syntyi vielä vuonna 1975 noin 670 000 lasta. Siitä käyrä lähti jyrkkään laskuun ja vuonna 1995 määrä oli jo pudonnut lähes puoleen. Syntyneitä oli enää noin 36000, vaikka väkiluku olikin kasvanut vähän nopin 32:stä 40:een miljoonaan. Nythän se on yli 47 miljoonaa.

Heilahdettuaan sen jälkeen ylöspäin, käyrä on taas laskenut ja nyt lapsia syntyy noin 333 000 vuodessa. Vuonna 2100 määrän arvioidaan olevan vähän yli 24000.

Syitä on tietenkin monenmoisia: katolisen uskonnon merkityksen (ehkäisykielto) hiipuminen yhteiskunnassa, uudet ehkäisymenetelmät, pyrkimys korkeampaan elintasoon vähentämällä lasten määrää ja panemalla vaimo töihin kodin ulkopuolelle ja ylipäätään naisen muuttunut asema, jonka on mahdollistanut uusi tekniikka.

Kaikki tämä on merkinnyt myös elintason huimaa ja nopeaa nousua. Suomalaisille turisteille oli Espanja vielä 1960-luvulla köyhyyden ja oppimattomuuden leimaamaa ”alkuperäistä” seutua, mutta se oli jo silloin nopeasti muuttumassa, kuten tästäkin kirjasta ilmenee.

Kirja rakentuu kahden teeman ympärille: toinen on päähenkilön, murrosikäisen (13 v.) pojan maailma ja siinä tapahtuvat muutokset ja toinen on modernisaatio, jonka keihäänkärkenä on ihmisen lähettäminen kuuhun. Modernisaation aallot huuhtovat samaan aikaan myös espanjalaista pikkukaupunkia ja sitä ympäröivää maaseutua.

Poika elää kolmetoistavuotiaana hämmentävää lapsuuden jättämisen vaihetta ja pysyy samaan aikaan vielä kuritettavana koulupoikana ja pikkusiskonsa kanssa riitelevänä kakarana. Mielen valtaavat kuitenkin jo amerikkalaisen elokuvatähdet ja masturbaatioon liittyvä synnintunto, jota hän aluksi yrittää hoitaa keskustelulla papin kanssa.

Mutta tieteellinen maailmankuva voittaa ja sitten koko mielenkiinto alkaa kohdistua kuulentoon, jota seurataan lähes reaaliajassa lehtien, radion ja television kautta.

Väritelevisio on uusi tulokas, ja niiden myynnillä muuan sukulainen nyt rikastuu. Samaan aikaan oma isä jatkaa puutarhaviljelyään primitiivisin keinoin, hankkimatta edes vesijohtoa tai jääkaappia. Onhan kylmä kaivo ja muuli.

Nuori mies elää astronauttien jokaisen hetken kuin omansa. Kaikki ne ongelmat ja vaarat, joita nuo rohkeat miehet kohtaavat, ovat hänenkin mielessään. Hän tuntee muutenkin astronomian varsin hyvin ja on paljon lukenut.

Hänen vanemoansa ja monet sukulaisensa sen sijaan ovat hädin tuskin luku- ja kirjoitustaitoisia. Vanhemman sukupolven ajatukset kohdistuvat yhä alituisesti sisällissotaan, osta sentään on jo yli kolmekymmentä vuotta. Eikös se ole hirveän paljon?

Eihän se ole, ymmärtää nuori mieskin varmasti aikanaan. Murrosikäiselle se kuitenkin on käsittämättömän paljon, vuosi 2000 tuntuu kuuluvan pikemmin fiktioon kuin oikeaan tulevaisuuteen. Vanhimmalle sukupolvelle se on vähän ja se elää muistellen, mitä kukin teki sodan (kansaslaissodan) aikana.

Aikakausi on joka tapauksessa vaihtumassa, vaikka kuusta ei ihmiskunnalle paljon hyötyä herukaan. Ihmeellisen lennon on joka tapauksessa tehnyt mahdolliseksi uusi tiede ja tekniikka, ennen muuta hämmästyttävät tietokoneet, jotka kukaties vielä joskus hallitsevat maailmaa ihmisen sijasta.

Elintasotuotteita valmistetaan yhä enemmän, valtavia määriä. Miljoonas Seat-auto tulee nyt tehtaalta. Entäpä, kun niitä on koko maailmassa kymmeniä ja satoja miljoonia? Kuinka käy luonnon? Sitä on jo kysytty jossakin romaanissa.

 Ja miljoonas turistikin saapuu jo Espanjaan lentäen. Sattuupa vielä olemaan hurmaava nuori nainen.

Paljon on muuttumassa ja uuden ja vanhan välinen raja on aukenemassa railoksi. Katolisen kirkon valta ei ole kiistatonta nytkään. Oma isä suhtautuu epäluuloisesti pappeihin, mutta sallii pojan mennä heidän kouluunsa, koska he ainakin antavat hyvää opetusta.

Eno jättää maatyöläisen hommat ja ryhtyy asentajaksi, saa viikoittain palkkaa (ihmeiden ihme) ja hitsailee tarvittaessa kotonakin. Täti menee naimisiin sellaisen miehen kanssa, joka ajelee skootterilla. Kodinkoneliike tuottaa hyvin ja pariskunta rikastuu, mutta tarvitaanko taloudessa oikeasti koneita?

Kahden hehtaarin palstansa säästämällä ja kieltäymyksellä itselleen lunastaneen isän mielestä koneita ei tarvita ja piste. Vielä ei hänen kohdallaan ole niiden aika, mutta muutos on jo vahvasti ilmassa.

Itse kävin ensi kertaa Espanjassa vasta 1980-luvun lopulla tai ehkäpä vasta 1990-luvun puolella. Yhä se oli meidän näkökulmastamme halpa matalapalkkamaa. Sen perinteistä eksotiikkaa myytiin omansa jo hyvän aikaa sitten kadottaneille pohjoismaalaisille, jotka olivat jo ehtineet vaurastua ennen espanjalaisia. Toki hekin vielä muistivat yhä sen oman vanhan yhteiskuntansa.

Nythän ne, jotka ovat tuon muutoksen kokeneet, alkavat olla hyvin harvassa niin meillä kuin pian heilläkin. Enpä edes usko, että tuon murroksen merkitystä on mahdollista uusille sukupolville ymmärrettävästi edes selittää.

 

lauantai 8. helmikuuta 2025

Muistaminen

 

Menneitä muistellessa

 

Olemme kaikki meneviä miehiä, sikäli kuin emme ole naisia. Muita en nyt pidä tässä tarpeellisena mainita.

Kun ikä on kypsä, tapahtuu muuttuminen menevästä menneeksi yleensä varsin juohevasti ja ilman suurempaa hälinää. Joissakin tapauksissa prosessi tosin käy vaikeaksi ja tuskalliseksi, mutta en nyt puhu siitäkään.

Menneet ovat menneitä, eivätkä enää pidä melua itsestään ja ne, jotka vielä kuuluvat menevien kategoriaan, ovat usein haluttomia ajattelemaan asiaa sen enempää ja kuittaavat asian vaikenemalla. Sen sijaan, että menneitä sukupolvia pidettäisiin esikuvallisina tai edes täysiarvoisina meidän vasta parhaillaan menossa olevien rinnalla, ne suorastaan ignoroidaan.

Ainahan asia ei ole ollut niin ja nykyiset käytännöt näyttävätkin taas kerran puolestaan todistavan kulttuurin rappiosta. Hautausmaat ja niihin suhtautuminen ovat muuan tärkeä indikaattori, joka kertoo kulttuurin tilasta.

Nykyinen suomalainen vaikenemisen kulttuuri ja äärimmäiseen niukkuuteen pyrkivä vähäeleisyys huipentuu kentillä, jonne tuhkat sirotellaan ja vainajan nimi kirjoitetaan postimerkin kokoiseen levyyn.

Siinä voidaan todeta vainajan tulleen hävitetyksi pois elävien tieltä, puuttuu vain enää se, että jäänteitä olisi hyödynnetty esimerkiksi saippuan valmistuksessa. Mutta kuka sitäkään sellaisia määriä tarvitsisi?

Joka tapauksessa ajatus henkilön häviämisestä ja hävittämisestä on viety jo hyvin lähelle nihilismiä. Vastakohtana ovat tietenkin paisuttelut, jotka huipentuvat pyramideissa. Ihmisten tekojen vaikutusta ei kuitenkaan voi tuhota. Usein käy, kuten runoilija sanoo: ”pyramidi pysyy ja nähdään/ mutta Farao unohdetaan”.

Toki monen pyramidi saattaa jäädä muurahaiskeon kokoiseksi, mutta aina se on ainutkertainen, joskaan ei ainutlaatuinen. On itse asiassa yllättävää, että juuri meidän päivinämme muistamisen kulttuuri on muuttunut niin minimalistiseksi.

Aikoinaan, kuten tiedämme, tavalliselle tallaajalle ei maailman turuilla paljon arvoa annettu. Kuitenkin hänen katsottiin olevan Jumalan edessä tasa-arvoinen kuninkaiden ja keisarien kanssa ja hänen kuolemattoman sielunsa puolesta rukoiltiin ja jos rahaa oli, voitiin ostaakin esirukouksia ja messuja.

Ranskalaiset annalistit oat tutkineet hautausmaiden muistomerkkien tekstejä jäljittääkseen niitä muutoksia, joita ihmisten uskonnollisuudessa tapahtui. Muistelen, että 1800-luvun alkuvuosikymmenille sijoittuu se ilmiö, että lakataan kertomasta ihmisten lähteneen tästä maailmasta varmassa ylösnousemuksen ja jälleennäkemisen toivossa (ja uskossa).

Kyseessähän tietenkin oli ennen muuta muoti. Jos tapana oli sanoa jotakin, se tehtiin, ettei poikettaisi laumasta ja vedettäisi sen epäsuopeaa huomiota vainajankaan ylle. Kuitenkin myös muodeilla on merkityksensä. Uskosta ne eivät kerro, mutta kyllä siitä, mitä olisi sopivaa uskoa.

Nykyiset suomalaiset hautausmaan muistuttavat unohdettujen matkalaukkujen kokoelmaa autiolla lentokentällä, jolla vallitsee ikuinen kenttähenkilökunnan lakko. Laukussa mainitaan vain matkustajan tulo- ja lähtöpäivä, ei sen sijaan mitään henkilöllisyydestä eikä suvusta, persoonasta puhumatta.

Venäläisillä hautausmailla on sentään innostuttu panemaan esille vainajien muotokuvia ja tuntuu siltä, että suuntaus on kohti niin sanoakseni elävämpää instituutiota. Siellähän on usein myös penkki ja pytä, joiden ääressä sopii ottaa ryypyt vainajan kunniaksi.

 Joissakin hautakivissä meilläkin on nykyään jo QR-koodin, jonka takaa saattaa löytyä mitä vain. Vaikkapa henkilön koko kirjallinen tuotanto tai sävellykset.

Suomalaisissa lehdissäkin kuolinilmoituskulttuuri on äärimmäisen niukkaa. Ilmoitukset tulevat lehtiin ehkä vasta kuukausien kuluttua ja vainajaakin saatetaan säilöä pitkiä aikoja odotellessa sopivaa hetkeä jäännösten polttamiseen tai hautaamiseen, mahdollisimman pienen porukan kanssa. Sellainen käy halvaksi eikä tuota vaivaa kovin monelle.

Monessa muussa maassa ilmoitukset ovat erilaisia. Ruotsissa on risti ollut jo kauan suuri harvinaisuus kuolinilmoituksissa ja meilläkin näemme yhä useammin niissä olevan lintuja, veneitä ja luoja ties mitä. Olennaista on, ettei sinne panna ristiä, mikä saattaisi loukata toisuskoisia ja alkuperäiskansoja, ehkäpä myös pervoja (queer) ja asettaa henkilön intelligenssin kyseenalaiseksi.

Toista se on täällä Teneriffalla. Otetaan nyt esimerkiksi vaikkapa Don Servando Hernández Hernández, joka kuoli San Cristobal de La Lagunassa 77 vuotiaana saatuaan Pyhät Sakramentit ja Apostolisen Siunauksen.

Hänen puolisonsa on doña María del Carmen Alfonso, pojat Felipe, José ja muutamat muut mainitaan lisäksi. Lapsenlapsia, veljiä, ystäviä ja naapureita on aika lailla. Ilmoituksessa pyydetään ystäviä ja hurskaita ihmisiä saapumaan rukoilemaan hänen sielunsa puolesta ja olemaan läsnä hautauksessa, joka tapahtuu tänään kello 13.20 Teneriffan hautakappelin (Tanatorio) salissa 6, jonne pyydetään myös osoittamaan surunvalittelut, joista etukäteen kiitetään hartaasti. Sen jälkeen seuraa hautaustoimisto Albian puhelinnumero ja kotivisun osoite.

Yleensä, mutta ei aina, vainajien kerrotaan nauttineen viimeiset sakramentit (Auxilios Espirituales), mistä voinemme tehdä johtopäätöksiä heidän hurskautensa määrästä tai sitten ei. Lähtö voi tietenkin tulla niin yllättäen (paha, äkillinen kuolema) ettei seremonioita ehditä suorittaa.

Joka tapauksessa hautaus on aina saman päivänä kuin ilmoituskin julkaistaan. Joskus muuten julkaistaan myös kuolleiden sukulaisten nimiä ilmoituksessa.

Meikäläinen ilmoitus tässä joukossa mahtaisi olla aikamoinen skandaali ja vastaavasti täkäläinen ilmoitus vaikkapa Itä-Savossa aiheuttaisi monenlaista pöhinää paikallisissa aamiaispöydissä.

Kukin kansa tyylillään ja jokainen aikakausi omalla tavallaan. Mitäpä tuohon sanoakaan.

En nyt malta olla tähän liittämättä erästä vanhempaa tätä asiaa sivuavaa tekstiäni.

auantai 28. maaliskuuta 2020

Epitafiton aika

 

Epitafit

 

Mantua me genuit,

Calabri rapuere, tenet

nunc Parthenope, cecini,

pascua, rura, duces.

 

Vergilius

 

Kun kävelee nykyisillä suomalaisilla hautausmailla, tuppaa oikein harmittamaan. Ei riitä, että itse hautausmaa on kuin mikäkin asema-aukiolle unohdettujen matkalaukkujen kokoelma. Myös tekstit hautakivissä rajoittuvat vain nimeen ja vainajan syntymä- ja kuolinpäivään. Ei vahingossakaan titteliä, ei ammattia, ei mainesanoja. Syntyi ja kuoli, siinä teille.

Ennen sentään saattoi epitafissa olla pähkinänkuoreen puristettuna koko vainajan elämäntarina, kuten Vergiliuksella. Näin, vaikka jokainen roomalainen ja vielä kymmenet sukupolvet sen jälkeen tiesivät erinomaisesti, mitä Vergilius oli aikaan saanut, osasivatpa ulkoakin ainakin jotain.

Suotta ei Dante vuosituhannen vierähdettyä halunnut nimenomaan Vergiliusta oppaakseen tuonpuoleisiin. Jalo vainaja oli aikanaan lähtenyt ja hyvästellyt yksinkertaisesti ja ilman falskia paisuttelua. Häneen saattoi luottaa.

Kyllä toivoisi, että taas palaisi vanha tapa kirjoittaa edes jotakin nasevaa siitä, mikä tai kuka vainaja oli ollut miehiään. Jo pelkkä titteli tai ammatti kertoo joskus jo jotakin, mutta miten paljon kiinnostavampaa olisikaan vainajan oma tai hänen läheistensä kirjoittama tiivis kuvaus tai tiivistys elämän sisällöstä ja merkityksestä. Pari riviä riittäisi hyvin.

Sakari Topelius väittää jonkun suolakauppiaan lesken joskus kirjoittaneen miehensä hautakiveen: ”Han lefvde, sålde salt. Det var allt”. Mielestäni siinäkin on jotenkin kaunis kuvaus työlleen kokonaan omistautuneen ihmisen kohtalosta. Siinä metafysiikka kurkistaa ankarana vaatimattomien säkeiden välistä.

Entäpä jos seurakunnat houkuttelisivat itse kutakin jo hyvissä ajoin ennen kuolemaansa kertomaan yhdellä lauseella, kuka haudassa lepää? Siinähän tulisi samalla kokeiltua vakavamielistä oman elämänsä hahmottamista. Epitafi voi kaikin mokomin olla myös sukkela, mutta ennen kaikkea sen tulee olla tosi, sen yhden henkilön kokemus elämästä.

Tietenkin myös omaiset voivat ihan omasta päästään kirjoituttaa jotakin hautakiveen, mutta sellaisessa on vaarana falskius. Sitä paitsi rivit ovat kalliita, eikä nykyihmisellä usein liikene varoja sijoittaa moiseen. Ehkä se selittääkin tämän nykytilanteen?

Muistan Petroniuksen kuvaaman pöyhkeän nousukkaan, Trimalkion suunnitelleen oman epitafinsa, jossa mainittiin, ettei vainaja koskaan kuunnellut filosofia.

Vastaavasti joku voisi kirjoittaa palvelleensa valtiota, kuntaa tai seurakuntaa, toinen koulua, kolmas musiikkia ja neljäs tiedettä. Bacchuksen ja Venuksen palvelijoiden ei ehkä ole sopivaa ottaa sitä ykkösasiaksi kristillisellä hautausmaalla.
Lisäksi voisi panna vaikkapa jonkin adjektiivin, jossa kuvattaisiin, mitä emootioita tuohon uraan liittyi: soitti mielellään, viihtyi luonnossa, nautti opettamisesta.

Itse asiassa hesarin nekrologien otsikot olisivat jo sellaisinaan kelvollisia epitafeja. ”Raittiusmies menestyi palloilussa”, ”Opettaja innosti oppilaansa”, ”Purjehtija tunsi viinit” ja niin edelleen. Ne ovat kaikki aika yksivakaisen kiittäviä, mutta de mortuis nil, nisi bene, kuten sanotaan.

Voisihan siellä olla myös sukkeluuksia ja kompia, itse kunkin huumorintajun mukaisesti: ”Yrittänyttä ei laiteta”, ”Kolmas kerta toden sanoi”, ”Sitkeä sissi”, ”Tein joka tapauksessa parhaani”, ”Kiersin muutakin kuin tahkoa” ja niin edelleen.

Itse kullekin oli annettu leiviskänsä ja jotakinhan siitä oli syntynyt. Vasta kaikki yhdessä ovat tehneet kunkin aikakauden. Kaikki eivät voi olla suuria johtajia tai edes voittajia, eikä ole tarpeenkaan. Mies se on hävinnytkin, sanotaan meillä päin.

Viikatemiehelle me tietysti häviämme kaikki ja jokseenkin kaikista voinee myös sanoa, että jälkimaailma rakastaa ja kaipaa häntä. Eipähän nyt ainakaan ole enää vastuksina, mikäli oli hankala ihminen.

Mutta hautausmailla kyllä olisi hienoa saada pohtia sitä, miten eri ihmiset kiteyttivät elämänsä sisällön.

Moni saanee tässä maailmassa turhautua, mutta harva taitaa jäädä tälle maailmalle tykkänään välinpitämättömäksi. Elämähän saattaa ulkoisesti usein olla aivan huomaamatonta, mutta ei sekään merkitse, että se olisi tyhjää.

Usein elämä on varmasti saattanut olla suuri saavutuskin, vaikka ulkoisia menestyksen merkkejä ei olisi minkäänlaisia. Kaisaniemessä sijaitsevalla vapaamuurarin haudalla sanotaan suunnilleen niin, ettei tämän ihmisen nimi ole tärkeä. Köyhät ja kärsivät joka tapauksessa siunaavat hänen muistoaan.

Olisihan se aika komea sellainenkin epitafi. Miten moni sen kehtaisi itsestään kirjoittaa?

Mutta toki vähäisemmätkin olisivat kiinnostavia. Edes nyt pari riviä uteliaille jälkipolville aikakaudesta ja omasta itsestään.

 

 

perjantai 7. helmikuuta 2025

Sankareiden pöytäseurana

 

Lisää Bysantista

 

Ennen kuin mennään päivänkohtaisiin asioihin, suvaitkaa, että esitän pari yleistä luonnehdintaa Pselloksesta ja hänen kirjastaan ja samalla vaikutelmia koko siitä valtiosta ja aikakaudesta, jota siinä käsitellään.

Kyseessä ovat siis vain ja ainoastaan tämän kirjan pohjalta syntyvät vaikutelmat, ei sen enempää.

Toisen tuhatluvun ensi vuosikymmenillä elettiin Euroopassa yleisesti keskiajan pimeydessä. Muodikkaat keskiaikafriikit tietenkin heti ryntäävät torjumaan vähäpätöisen persoonani esittämää moista vähättelyä, joka kuulostaa lähes (kauhea sanoa) rasismilta.

Tarkoitan tällä edellä sanotulla joka tapauksessa nyt sitä, että Itä-Rooma ainakin erään korkean sihteerin ja neuvonantajan perspektiivistä katsoen näyttää sangen rationaaliselta valtiolta, joka muistuttaa sitä, minkä vielä muistamme länsimaistakin: ennen järjen hylkäämistä ja paheiden julistamista hyveiksi, elettiin meilläkin yleensä tolkullista ja normaalia elämää kavahtaen mielettömiä päämääriä, taikauskoa ja kohtuuttomuutta.

Pselloksen maailmassa eivät keskeisiä vaikuttajia olleet lukutaidottomat ja kunniakäsitteensä absurdiksi paisuttaneet feodaaliruhtinaat tai typerä sukuylpeys, ei uskonnollinen fanaattisuus eikä taikausko.

Psellos, joka ei jätä kynttiläänsä vakan alle itseäänkään luonnehtiessaan, oli ajan tieteet ja filosofian erinomaisesti hallitseva mies, jolle tuttuja olivat yhtä hyvin trigonometria kuin retoriikka, puhumatta klassisista auktoreista. Hän oli tutustunut jopa astrologiaan, mihin hän ei lainkaan uskonut, mutta piti tarpeellisena tuntea sellaisenkin taikauskon esittämiä käsityksiä ja niiden perusteita.

Keisarien kanssa Psellos oli hyvinkin läheinen ja jotkut ylistivät häntä ja hänen oppineisuuttaan maasta taivaaseen. Itse he tuskin koskaan olivat oppineita.

Hyvin merkille pantavaa on, että keisarit ja keisarinnat, joihin hän joutui yhä uudelleen tutustumaan, näyttäytyivät hänelle hyvin inhimillisinä persoonina, kukin omine erikoisuuksineen. Kuka oli humoristi ja ikuinen sutkauttelija, kuka taas totinen torvensoittaja. Mitään luutuneiden seremonioiden jäykkyyttä emme voi noissa suhteissa havaita ja monet keisarit antoivatkin palttua seremonioille, etenkin tietysti yksityiselämässään.

Myöskään sukutausta ei ollut tuon ajan Bysantissa välttämättä aina tärkeä asia jae eräiden keisarien aikaan näyttää tasa-arvoisuus kehittyneen hyvinkin pitkälle. Eivätpä olleet itse keisaritkaan purppurasyntyisiä eli keisarin lapsia.

Bysantin hovin loputtomat juonittelut ja keisarien vaarallinen asema erilaisten pyrkyrien vihan kohteina olivat totta tähänkin aikaan, kuten myös joidenkin hallitsijoiden oikullisuus ja epäluuloisuus. Toisaalta oli myös lempeitä hallitsijoita ja suorastaan hyväuskoisia, jotka antoivat anteeksi silloinkin, kun heidän olisi oikeastaan pitänyt tappaa.

Mitä tulee Bysantin ja tuon kaupungeista loistavimman suhteeseen ympäristöönsä, siinä näköjään pyrittiin harmoniaan eikä syyttä suotta haluttu vain laajentua laajentumisen vuoksi. Joskus älyttömät barbaarilaumat kyllä pakottivat sotimaan.

Kirjassa kuvataan myös Kiovan rusien hyökkäys, jonka mainitaan tehdyn kanooteilla, mikä tuntuu uskomattomalta siitä, joka on joskus merelläkin ollut. Joka tapauksessa hyökkäys torjuttiin, erityisesti kreikkalaisella tulella, joka oli Bysantin vanha ihmease.

Italialaisia ja ruseja kuului myös keisarin joukkoihin. Edelliset olivat kiihkeitä ja nopeasti syttyviä, jälkimmäiset taas vihassaan sitkeitä ja kestäviä. Keisarin varjagikaartikin mainitaan, mutta se ei tule esille erityisenä poliittisena tekijänä. Myöskään kilpa-ajojen "puolueet" eivät tuossa vaiheessa näköjään olleet kaupungin keskeinen asia.

Patriarkka oli merkittävä tekijä politiikassa ja keisarien oli syytä viljellä häneen hyviä suhteita. Niin sanotusta kesaropapismista eli keisarin asemasta kirkon päänä ei tässä kirjassa näy jälkiä.

Kuten sanottu, keisareita ja keisarinnoja oli monenlaisia. Kuten tekijän tyyliin kuuluu, hän välillä ylistää heitä maasta taivaaseen ja välillä taas tuomitsee ankarasti. Kaiketi he myös sen vuorotellen ansaitsivat. Joka tapauksessa asema lähellä niin oikullista keisaria kuin oli Konstantinos IX tuntui ajan mittaan hengenvaaralliselta ja Psellos erosi virastaan ryhtyäkseen munkiksi.

Munkkiudesta huolimatta hän palasi virkaansa seuraavan keisarin aikana. Tämä yrittikin parhaansa mukaan korjata sen, mitä edeltävät keisarit ja keisarinnat olivat saaneet aikaan, nimittäin valtion kassan tyhjenemisen.

Keisari Isaakios Komnenos oli suoraviivainen sotilas ja paljolta ylistettävä, mutta yritti kerralla liikaa. Valtion hallinto oli kuin pöhöttynyt hirviömäinen ruumis, jota olisi ensin ollut laihdutettava ja vasta sitten lääkittävä: se oli sisältä tulehtunut ja sairas, osin turvonnut, osin surkastunut, jossakin paikassa oli vesipöhöä ja jokin paikka oli hivutustaudin kalvamaa. Ja tämän hän yritti leikata yhdellä iskulla…

Keisari Basileios oli aikoinaan kerännyt valtion kassaan valtavat aarteet, mutta sen jälkeen lukuisat keisarit ja keisarinnat olivat tuhlanneet niitä kuin mielettömät. Jopa barbaarimaasta peräisin olevalle panttivangille, joka nostettiin rakastajattareksi, oli uhrattu valtavia summia.

Isaakios Komnenoksen olisi pitänyt odottaa oikeata hetkeä eikä heti ruveta raudalla polttamaan ja leikkaamaan, olisi pitänyt ensin totuttaa ja kesyttää, leperrellä rauhoittavasti, taltuttaa hevoset kuten Aleksanteri teki Bukefalokselle ja vasta sitten nousta vaunuihin ja löysätä ohjakset. Käsitettä juustohöylä, ei myöskään vielä käytetty.

Keisarinnat Zoe ja Theodora olivat kurjia hallitsijoita ja suuria tuhlareita, mutta myöhempi keisarinna Eudokia oli sangen pätevä paikallaan ja hallitsi itsevaltiaana niin kauan kuin hallitsi.

 Yleisempää oli, että keisarin ohella hänellä oli vähäisempänä kollegana toinen keisari tai keisarinna, jolla kyllä oli arvonimi caesar. Siitä asemasta oli hyvä pyrkiä itsevaltiaaksi.

Kirja päättyy esittelemään keisareista arvollisimpia ja loistavimpia, jotka arvattavasti saivat nuo luonnehdinnat myös luettavakseen. Mikael Doukaksen kirjoittaja asettaa peräti ”kaiken ihailun yläpuolelle ja varoittaa:  ”älköön kukaan epäilkö sanojani tai menettäkö uskoaan siihen, mitä aion kertoa sen vuoksi, että kirjoitan tämän keisarin eläessä, sillä olen kirjoittanut tämän kuvauksen tehdäkseni tiettäväksi kaikille, että on olemassa ihminen, jonka luonne ilmiselvän jumalallisen osan vuoksi ylittää ihmisen tavanomaisen luonnon…”.

No, tuota tuota. Pitäähän sitä miehen sanaan luottaa, mutta kaikki taitaa sentään olla suhteellista. Jo parisataa vuotta sitten sanottiin, ettei kukaan ole sankari kamaripalelijansa silmissä.

Suuri sankarinpalvonnan teoreetikko Thomas Carlyle selitti tuon asian johtuvan siitä, että tuolla palvelijalla oli asemansa mukainen sielu: ”a valet soul”. Sille, jolla itsellään oli sankarin aineksia sielussaan, oli mahdollista tunnistaa toinenkin sankari, kun hänet näki.

Sankari tai ei, ainakin Psellos on hyvin kiinnostava kirjoittaja.

torstai 6. helmikuuta 2025

Bysanttilaista

 

Aikalaistodistajan kertomuksia

 

Mikael Psellos. Bysantin hovimies. Elämäni keisarivallan kulisseissa. Suomentanut Paavo Hohti. Gaudeamus 2024, 397 s.

 

Kuten tunnettua, Rooman keisarikunta hajosi aikoinaan kahtia, Itä- ja Länsi-Roomaan vuonna 395.

Länsi-Rooman tuhoutuminen on ajoitettu jopa tarkasti vuoteen 476, vaikka sen rappeutuminen, erityisesti taloudellinen, oli alkanut jo paljon aiemmin.

Itä-Rooma (Bysantti), joka nimitti itseään myös Rooman valtakunnaksi, sinnitteli vielä peräti tuhat vuotta ja loppui Konstantinopolin joutuessa turkkilaisten käsiin vuonna 1453.

Itä-Rooman historiaa ei meillä kouluissa opeteta ja siihen on omat syynsä. Se jätti jälkimaailmalle lopultakin aika vähäisen perinnön verrattuna siihen, mitä vanha Imperium Romanum oli koko maailmalle ja sen tulevaisuudelle merkinnyt.

Toki oli tärkeää, että kristinusko ja antiikin perintö pitivät pintansa edes jossakin päin sitä uutta, pimeää maailmaa, joka oli seurannut antiikin ihmeellistä kukoistusta.

Roomalaisen sivilisaation tuhoa voi tietenkin verrata myös nykyiseen länsimaiden rappioon, jonka päätepiste jo häämöttää, mutta kun tulevaisuutta ei voi tutkia, kannattaa yrittää ymmärtää edes menneisyyttä.

Bysantin nimi tuli aikoinaan länsimaisessa ajattelussa merkitsemään pysähtyneisyyttä ja loputtomia juonitteluja. Venäjällä se sai korkeamman kaiun, kun siellä julistettiin oman maan tulleen bysanttilaisen keisarivallan perilliseksi, kolmanneksi Roomaksi.

Tällä polveutumisella perusteli itseään vieläpä nimenomaan Moskovan suuriruhtinaskunta, jonka olisi ollut asiallisempaa korostaa mongolista alkuperäänsä. Niinhän nykyään tehdäänkin. Itä ei nyt ole kova sana ainoastaan Venäjällä, vaan jo koko maailmassa.  Maailmanherruuteen kurkottavan Kiinan laakerit kiehtovat nyt myös aikamme chauvinisteja.

Joka tapauksessa Bysantti oli olemassa vielä tuhannen vuotta Länsi-Rooman jälkeen ja sieltä on säilynyt meille myös kirjallista aineistoa, joka on laadullisesti paljon parempaa kuin ne fragmentit ja taikauskon syövyttämät koristeelliset kyhäelmät, joita Länsi-Eurooppa samaan aikaan tuotti, sikäli kuin tuotti mitään.

Kysymys nimittäin on Mikael Pselloksen tapauksessa ensimmäisen (toisen) vuosituhannen alusta eli jokseenkin tarkoin tuhannen vuoden takaisesta ajasta. Psellos oli korkeassa hovin virassa ja pääsi läheltä seuraamaan keisareiden ja hovin elämää eli juonitteluja. Juonitteluthan näyttävät täyttäneen draaman henkilöiden elämän ja olleet heidän korkeimpina tavoitteinaan.

Toki aina silloin tällöin todetaan joukossa olleen myös syvästi uskonnollisia henkilöitä, joille paikka taivaan valtakunnassa oli kaikkea muuta arvokkaampi.

Ne taisivat kuitenkin olla poikkeus, vaikka voimme toki pitää mahdollisena sitäkin, että hurskaus, moraalinen rappio ja kierous olivat ihmisisä samaan aikaan mahdollisia. Itsensä pettäminen on monille helppo rutiinitehtävä ja vaikeissakin tapauksissa se hoituu tarvittaessa.

Joka tapauksessa Psellos oli kuvaamiensa asioiden silminnäkijä useassa tapauksessa ja joskus kuvaakin itsensä kurkistamassa ovelta nähdäkseen sen, mitä kuvaa kirjassaan. Keisarit ja heidän läheisimmät avustajansa hän tunsi hyvin myös ulkonäöltä ja teki myös fysionomian perusteella päätelmiä heidän persoonastaan.

Merkittävää on, että toisin kuin muuan suosikeistani antiikin auktorien joukossa, Plutarkhos, Psellos ei punnitse henkilöitään heidän hyveidensä perusteella. Hän jopa nimenomaan sanoo, ettei kukaan voi pysyä samanlaisena kymmeniä vuosia, etenkään, mikäli kantaa absoluuttista valtaa.

Näinhän se taitaa olla. Tuloksena on joka tapauksessa hieman häkellyttäviä henkilökuvia, joissa hyveiden paragon muuttuukin paheelliseksi tyranniksi. Samaa tapahtuu myös vastakkaiseen suuntaan.

 Hallitsijoiden ja korkeiden suosikkien ja virkamiesten ohella näyttämöllä on usein myös kansa. Konstantinopolin eli lyhyesti Kaupungin (vrt. Rooma-urbs) noin 400 000 asukasta olivat erikoisasemassa ja saattoivat syöstä keisarin vallasta ja valituttaa uuden. Tämän mahtinsa he myös ymmärsivät.

Kun kyse on kaikkein kristillisimmästä valtiosta, herättävät huomiota ne julmuuden osoitukset, jotka olivat Bysantissa vakiintuneita.

Psellos kuvaa yhä uudelleen, miten joiltakin poliittisilta vastustajilta kaivettiin silmät päästä ja miten joidenkin koko suku kuohittiin, ettei sillä olisi asiaa valtaistuimen perijäksi.

Eipä sikäli, olihan seivästäminen käytössä vielä Pietari Suuren ajan Venäjällä ja teilaaminen oli lännessäkin normaali käytäntö vielä 1600-luvulla. Bysantissa kuitenkin saatettiin kuohia ihmisiä, jotka eivät olleet mihinkään syyllistyneet. Tässä en nyt ryhdy keskustelemaan niistä kastraattilaulajista, joita lännessäkin oli vielä 1700-luvulla.

Eunukit sinänsä olivat joka tapauksessa tärkeä ja usein suurta kunnioitusta nauttiva osa myös hovia ja ylhäisissä suvuissa heitä saattoi olla veljeksistä jopa enemmistö. Kaiketi tällä pyrittiin estämään suvun sisäisiä perimysriitoja.

Usein he siis joka tapauksessa olivat kunnioitettuja ja ilmeisesti heitä pidettiin muita taipuvaisempina uskollisuuteen hallitsijaa kohtaan, kun he eivät voineet sitä olla omien jälkeläistensä suhteen.

Moni muistanee vielä Bysantissa olleen myös naispuolisia hallitsijoita, kuten Zoe ja Theodora. Ne tämän nimiset hallitsijat, joita tässä kirjassa kuvataan, olivat sisaruksia ja hallitsivat vain yhden vuoden, mutta saivat aikaan valtavaa tuhoa.

Heillä ei ollut mitään ymmärrystä tai kokemusta valtion hallinnasta tai finansseista ja he lahjoittivat lahjoittamasta päästyään valtion varoja niin, että väistämätön katastrofi oli edessä. Asiaa pahensi vielä heidän seuraajansa Konstantinoksen aluksi omaksuma samanlainen tuhlaavaisuus.

Mutta nyt olen vasta kirjan puolivälissä. Jännitys tihenee…!

 

 

keskiviikko 5. helmikuuta 2025

 

Poeta laureatus. Runeberg ja hänen kansansa

 

Kirjoitin aikoinaan nimellään kauhistusta herättäneen kirjan Itäraja häviää. Siinä toki tarkoitettiin vain sitä henkistä Kiinan muuria, jonka todettiin jo 1800-luvulla olleen suuriruhtinaskunnan ja emämaan välillä.

Pieleenhän se meni sekin ennustus ainakin jossakin mielessä ja ainakin on hyvä niin, ettei rajasta ole tullut vain yhteen suuntaan läpäisevä, kuten typerimmät poliitikkomme näyttivät sallivan.

Joka tapauksessa esitin tuossa kirjassa, että Runebergin rooli Suomessa oli historiallisesti yhtä suuri kansakunnan symbolina kuin oli Puškinin rooli Venäjällä.

No, yleisen sivistystason laskun myötä kummatkin ovat meillä nykyään tuntemattomia, mutta vielä viime sotien aikaan asiat olivat toisin.

Runeberg symbolisoi meillä oman kansakunnan kunnioittamista ja sen halua ja kykyä kehittää omaa kulttuuriaan Venäjästä erillisenä.

Ymmärrettävästi suhtautuminen emämaan puolella oli sitten sen mukaista.

Pistän tähän taas pikku tutkielmani Runebergin Venäjällä aiheuttamasta reaktiosta. Hän ei suinkaan vain mielistellyt venäläisiä ja pyrkinyt tulemaan siellä suureksi nimeksi, mistä Matti Klinge on kertonut. Myös runoelma Nadeschda oli aika tökerö ja sitä paitsi aina uskallettu puhuessaan Potjomkinin kulisseista.

Skandinaviassa Runebergista tuli aikana supertähti (ks. Vihavainen: Haun runeberg tulokset), mutta Suomessa hänen roolinsa oli vielä suurempi. Venäjäänhän se liittyi kautta linjan:

sunnuntai 26. helmikuuta 2017

Venäläisten Runeberg

 

J.L. Runeberg venäläisin silmin

 

Sodan aikana kerrottiin kaskua, että venäläiset olivat pommittaneet Porvoota siksi, että siellä kuului asuvan suuri fasistinen kansankiihottaja Runeberg.

Kuten monet muutkin hyvät kaskut, myöskään tämä ei pidä paikkaansa, mutta on silti hyvin keksitty.  Runebergista todella tuli Suomen autonomiakauden lopulla Suomen ”vääränlaisen”, eli siis venäläisvastaisen tai ainakin venäläisyydestä erottautuvan isänmaallisuuden keskeinen symboli. M.M. Borodkin, kenraali, historioitsija ja muuan keskeisistä Suomi-syöjien ideologeista kiteytti vuonna 1909 asian paljon puhuvasti: ”Vänrikki Stoolin tarinoista on tullut Suomen taiteen keskipiste. Vuosien 1808-09 sodasta on tullut suomalaisen kansallisuuden ja suomalaisen patriotismin keskeinen lähde. Se herätti suomalaisessa kansassa tietoisuuden omasta erikoislaadustaan ja merkityksestään. Suomalaisten Venäjää ja venäläisyyttä kohtaan kohdistamien tunteiden juuret lähtevät Runebergin runouden luomalta pohjalta. Koko niin sanottua ”Suomen kysymystä” ei voi lainkaan käsittää ilman ”Vänrikki Stoolin tarinoita”. [1]

”Vänrikkien” joutuminen venäläisten silmätikuksi on tavallaan aika outoa siksi, että kokoelman ensimmäinen osa saatiin painettua ikimuistoisena vuonna 1848 nimenomaan venäläistä veljellistä apua ja Pietarin tietä käyttäen, kuten tutkimus on osoittanut. Aleksanterin yliopiston Venäjän kielen ja historian professori Jakov Grot, jota Valentin Kiparsky nimittää venäläiseksi fennofiiliksi oli tässä korvaamattomana apuna. Grot ihastui Kulnev-runoon, käänsi sen heti venäjäksi ja toimitti Pietariin. Loppujen lopuksi kirja, jota Suomen sensuuri jo oli kavahtanut, sai synninpäästön itse pääkaupungissa. Vänrikkien voittokulku alkoi näin venäläisellä siunauksella.[2]

Ansiokkaissa tutkimuksissaan professori Klinge on osoittanut, että vänrikkien ensimmäinen runo, Maamme-laulu oli sekin alun perin Nikolai I:n virkavaltaiselle Venäjälle mitä otollisin tuote.  Itse asiassa luonnontunnelmiin keskittyvä suomalainen isänmaallisuus oli poliittisesti kovin harmitonta ja sen korkea veisu ”Maamme” oli kaikessa epäpoliittisuudessaan suorastaan eräänlainen ”antimarseljeesi”. Sen ensiesityksessä järjestetyt Floran päivän juomingit Kumtähden kentällä olivat mitä ovelin tapa purkaa ylioppilaiden ajan hengen kiihottamaa intomieltä vaarattomalla tavalla. Vänrikkien poliittisessa korrektiudessa ei siis ainakaan alun alkaen pitänyt olla paljoakaan toivomisen varaa. Vänrikit voidaan muutoinkin ymmärtää ajan hengessä tyypilliseksi kunniaa ja hyveitä ylistäväksi runoudeksi, jolla on vastineensa ja ehkä esikuvansa myös Venäjällä: Žukovski ja Lermontov ovat Klingen mielestä tällaisia.[3]

Mutta se, mikä sopii Juppiterille, ei sovi härälle. Venäjän kielen, historian ja statistiikan professori, myöhempi akateemikko Jakov Grot oli venäläinen patriootti, joka hyväksyi myös muiden kansallisuuksien oman patriotismin. Grotin Helsingin periodi 1840-1852 oli alkuvaiheessaan suomalais-venäläisten suhteiden kuherruskuukautta, joka kuitenkin jo loppuvaiheessa alkoi saada koiruhon makua. Vuonna 1840 pidetyissä Aleksanterin yliopiston promootiojuhlissa ystävyys oli ylimmillään ja ajatus suomenkielen edistämisestä yliopistossa ja koko maassa rinnan venäjän kanssa innoitti ainakin muutamia entusiasteja, jotka arvelivat ruotsinkielen tulevan täten syrjäytetyksi. Käytännössä suomalaisten karsaus Venäjää ja sen kieltä kohtaan osoittautui kuitenkin mahdottomaksi voittaa eikä tässä liene eri kieliryhmillä ollut eroa. Kaikkihan sitä paitsi käyttivät ruotsia akateemisissa piireissä. Kun oppilaidensa penseyteen tuskastunut Grot vaihtoi opetuksessaan porkkanat keppiin, alkoi ylioppilailta tulla palautetta samalla mitalla. Kivenmurikat ja ruutipaukut korostivat nuorekkaan protestin painokkuutta ja Grot pakkasi laukkunsa.[4] Hänen kollegansa Stepan Baranovski, monipuolinen keksijänero ja yhteiskunnallinen aktivisti oli puolestaan omaksunut opetuksessaan lepsumman linjan ja kannatti venäjän vapaaehtoisuutta. Helpoimmaksi ratkaisuksi jäi pitää vaatimustaso matalana. Ja tapahtui niin, ettei Suomessa sitten ennen Bobrikovin aikaa juuri opiskeltu venäjää yliopistossa eikä paljon muuallakaan eikä sitä myöskään opittu muutoin kuin työn sivutuotteena, mikäli se sattui olemaan Pietarissa.[5] Kielitaistelun rintamien muodostuttua Venäjän tuki toki kelpasi suomalaiselle puolueelle, mutta tämäkään ei millään muotoa edesauttanut valtakunnallisen, venäläisen isänmaallisuuden kehittymistä, toisin kuin emämaassa toivottiin. Hallitsijaa kohtaan oltiin toki moitteettoman lojaaleja, mutta tämä ei tarkoittanut kansojen lähentymistä. Se ”Kiinan muuri”, joka erotti Suomea Venäjästä, ei ollut pelkkä kieliraja. Kyseessä oli mitä ilmeisimmin syvä kulttuuriraja juuri siinä mielessä, kuin Samuel Huntington on sen myöhemmin hahmotellut.[6] Kielen ohella ihmisiä erottivat uskonto ja politiikka sekä historialliset kokemukset. Nämä jälkimmäiset kodifioitiin enemmän tai vähemmän myytinomaiseksi suomalaisen identiteetin perustaksi Runebergin ja Topeliuksen toimesta. Suomen ja Venäjän kulttuurirajan ylittäminen onnistui lähinnä vain sille lopultakin varsin vähälukuiselle joukolle aatelisnuorukaisia, jotka lähtivät Venäjälle luomaan upseerinuraa. Heidän ”juuretonta” kosmopoliittisuuttaan paheksuttiin yleisesti. Suomen mahdollinen hukkuminen Venäjän ”kansainmereen” häämötti molempien kotimaisten kieliryhmien piirissä suurena potentiaalisena uhkana, jota liian hyvä kielitaito oli omiaan edistämään.

On ilmeistä, että suomalaisten venäjän taito todella oli autonomian aikana vielä huonompi kuin se on nykyään. Silloin sen oppimista myös kammoksuttiin paanisesti ja sitten kun siitä Bobrikovin aikana tehtiin pakollista, tuli kunnia-asiaksi olla sitä oppimatta.

Vastoin Grotin odotuksia, suomalaiset molemmista kieliryhmistä osoittautuivat huonoiksi venäläisiksi. Venäjän kielen stipendiaattien satavuotinen tarina, jota Kari Ketola on tutkinut, puhuu selvää kieltään. Odotetun veljestymisen sijaan ilmeni venäläisten suosimalla suomenkieliselläkin puolella suoranaista russofobiaa, esimerkiksi August Ahlquistin teatraalisessa kirouksessa ”ministerivaltiosihteerikokelaille”, jotka ottivat vastaan Venäjän rahaa oppiakseen sen kieltä.[7] Jakov Grot, joka itse oli saksalaista sukujuurta, oli kummastellut suomalaisten omituista tapaa syrjiä ihmisiä sillä ainoalla perusteella, että nämä kuuluivat toiseen kansakuntaan ja puhuivat toista kieltä. Venäläisille moinen ei ollut tyypillistä, hän arveli, ehkäpä ei saksalaisillekaan, mutta molemmat olivat suuria kansoja.

Venäläisestä näkökulmasta katsoen suomalaisten asenteissa näytti tyhmänylpeys yhdistyvän kiittämättömyyteen. Venäläiset isänmaanystävät kehuivat näihin aikoihin itseään juuri suvaitsevuudellaan kansallisissa asioissa. Erityisen kuuluisaksi tuli Dostojevskin ajatus siitä, että venäläiset eivät itse asiassa olleet kansakunta, vaan ihmiskunta ja venäläinen ihminen ”kaikki-ihminen” (vsetšelovek).[8] Suomalaisten, tai pikemmin venäläisestä näkökulmasta ”ruotsalaisten”, sillä asia koski ennen kaikkea ruotsinkielistä herrasväkeä, pöyhkeys venäläisiä kohtaan alkoi jo 1860-luvulla herättää kiukkua. Mikäli haluttiin seurata Dostojevskin ajatuksenjuoksuja, tuossa erottautuvassa asenteessa oli jo Venäjältä katsoen tiettyä raakalaisuuden leimaa. Myös Grot oli närkästynyt havaitessaan, että ylioppilaat Suomessa pitivät venäläisiä raakoina ja moraalittomina.[9]

Dostojevskin kaltaisista internationalisti-patriooteista tuli sittemmin tyypillisesti venäläinen ilmiö, jonka kukoistuskautena voidaan pitää neuvostoaikaa. Heidän ohellaan Venäjältä löytyi kuitenkin myös suorasukaisempia nationalisteja, jotka tunsivat tarvetta asettaa suomalaiset oikealle paikalleen, jonka oletettiin sijaitsevan venäläisten alapuolella. Itse asiassa Dostojevskikaan ei käytännössä voinut sietää esimerkiksi puolalaisia, joita hän monissa teoksissaan kuvasi sangen ilkeästi. Myös ranskalainen pikkuporvari, venäläisen lavean luonteen vastakohta nostatti suuren mystikon kiukkua. Dostojevskin kaksijakoinen suhde kansallisuuskysymyksiin lienee ollut melko tyypillinen muillekin ajan patriooteille. Juhlallisen paatoksen vallassa saatettiin sulaa ikimuistoisella tavalla yleisen veljeyden huumaan kuten Dostojevskin puhuessa Puškinin patsaan paljastustilaisuudessa vuonna 1880.[10] Käytännössä niiden osaksi, jotka halusivat kauemmas tästä syleilystä, tuli varsin tyly kohtelu. Willst du nicht mein Bruder sein, schlag ich dir den Schädel ein, riimitteli aikoinaan Goethe tällaisesta psykologiasta.

Suurvenäläisyyden ja pian myös suomalaisvastaisuuden symboliksi nousi 1800-luvun jälkipuoliskolla aluksi Mihail Katkov, intellektuelli, joka oli nuoruudessaan harhaillut poliittisen kentän vasemmalla laidalla, mutta siirtynyt sitten isänmaalliseen, joskaan ei varsinaisesti slavofiiliseen leiriin. Katkovista tuli kuuluisa skribentti, joka sivalteli usein ja kiivaasti myös suomalaisia. Aleksanteri II:n aikana lehdistöstä kasvoi Venäjällä nopeasti yhteiskunnallinen vaikuttaja ja Katkov oli yksi alan menestyjistä. Koko Venäjä saikin 1880-luvulla toistuvasti kuulla suomalaisten ikävistä piirteistä, kun Katkov kritisoi heitä Moskovskije vedomosti-lehdessään. Hänen mielestään suomalaiset eivät pelkästään siekailleet käyttää tullirajaansa hyötyäkseen Venäjän kustannuksella. Päälle päätteeksi he olivat kyllin hävyttömiä kieltäytyäkseen puhumasta venäläisten kanssa venäjää edes niissä harvoissa tapauksissa, kun he sitä osasivat.[11]

Venäjän suurimmaksi lehdeksi kehittyi A.A. Suvorinin julkaisema Novoje Vremja, joka Suomen kysymyksessä oli leppymättömän suurvenäläinen. Lehti oli aluksi liberaalissa maineessa, mutta kehittyi Turkin sodasta lähtien yhä patrioottisemmaksi.

Suomea koskevia valituksia ilmestyi lehdissä vuosien mittaan yhä lisää kiihtyvällä vauhdilla. Tämä on ymmärrettävää jo sikäli, että Riihimäen-Pietarin rata muodosti vuodesta 1870 lähtien nopean yhteyden pääkaupungin ja Suomen välille ja kuten tunnettua, kansainvälisten kontaktien lisääntyminen lisää varmuudella myös niiden välistä kitkaa. Vain onnellisissa ihannetapauksissa se lisää suvaitsevuutta. Sellaiselle oli suomalais-venäläisissä suhteissa vain vähän pohjaa. Niinpä venäläisessä lehdistössä syntyi ”Suomen kysymys”, josta vuosien mittaan kirjoitettiin tuhansia artikkeleita. Tarinan perusjuoni pysyi samana hamaan Suomen itsenäistymiseen saakka. Sen mukaan suomalaiset nauttivat Venäjällä ansaitsemattomia etuoikeuksia eli itse asiassa elivät venäläisten kustannuksella. He eivät antaneet Venäjän valtionkassaan mitään, mutta nauttivat sen armeijan suojelusta ylläpitäen itse vain pientä kevytaseista sotajoukkoa. Muutkin ulkomaansuhteisiin ja maan yleisiin hallintokustannuksiin liittyvät velvollisuudet olivat kokonaan muun keisarikunnan harteilla.[12] Suomen liberaaleja instituutioita Katkov, Suvorin ja heidän hengenheimolaisensa vihasivat aivan erityisesti, mutta vastaavasti Venäjältä löytyi kyllä myös Suomen puolustajia. Näitä olivat luonnollisestikin liberaalit länsimieliset eli zapadnikit, ja heidän lehtensä Vestnik Jevropy, Novosti ja usein muutkin. Yllättävää kyllä Suomen puolustajiin kuului myös kruununperijän kasvattaja, ruhtinas Vladimir Meštšerski, jota yleisesti pidettiin varsinaisena taantumuksen perikuvana ja joka julkaisi hieman paradoksaalisesti Graždanin (kansalainen) nimistä lehteä. Meštšerskin mielestä Suomesta ei kannattanut vaahdota, kun Venäjän todellinen vaara olivat juutalaiset. Moskovskije Vedomosti reagoi tähän ihmettelemällä, minkä osan Venäjästä juutalaiset aikoivat irrottaa. Suomalaisten kohdalla asia oli ilmeinen.[13] Ruhtinas tiedettiin myös homoseksuelliksi ja sai pilkkanimen ”Sodoman ruhtinas ja Gomorran kansalainen”. Aleksanteri III:n suojelus säästi ruhtinaan pahemmilta seurauksilta, mutta Suomi-syöjiä lienee ilahduttanut se, että Suomen ystävien joukko Venäjällä muodostui kelpo kansalaisten näkökulmasta epäilyttäväksi. Siihen kuului aina myös runsaasti juutalaisia, muun muassa Novosti-lehden julkaisija O.K. Notovitš.[14]

Vuonna 1885, kun Venäjän ja Ison Britannian välinen sota uhkasi Afganistania koskevan kiistan takia, puhuivat eräät, lähinnä liberaalia Helsingfors Dagbladia edustavat piirit Suomessa siitä, että suuriruhtinaskunnan olisi julistauduttava sodassa puolueettomaksi. Muussa tapauksessa kauppalaivastoa uhkasi tuho. Pietarilaisen valtalehden, Novoje Vremjan päätoimittaja A.A. Suvorin julkaisi asian johdosta artikkelin ”Seitsemäs suurvalta”, jossa hän ivasi suomalaisten esittämää ajatusta. Hän myös varoitti suomalaisia liiasta ylpeydestä: heidän oli syytä kiittää Venäjää jokaisessa iltarukouksessaan ja muistaa, että he asuivat maassa, joka oli yksi Euroopan köyhimmistä ja kuuluivat kansaan, jonka intelligenssi jo rodullisista syistä oli alhainen.[15]

Sanomattakin on selvää, että tällainen epälojaalisuuden ilmaus kirvoitti muissakin venäläisissä lehdissä Suomi-kirjoitusten tulvan, joka ei ollut Suomelle hyödyksi, vaikka maamme lojalistit yrittivät korottaa ääntään ja korostivat dagbladilaisten olematonta suosiota maassamme. Suomeen oli 1880-luvulla jo venäläispatrioottisissa piireissä kerta kaikkiaan ehtinyt tarttua tietty separatistisen loismaisuuden leima. Kritiikille löytyi sinänsä perusteita, Suomi todella nautti monenlaisia etuoikeuksia, joita Venäjän muut alueet eivät voineet kuvitellakaan. Oma raha, oma kansalaisuus, oma tulliraja ja tariffit, oma valtiontalous, omat lait ja lainsäädäntö ja kaiken huippuna vielä oma sotajoukko (vojsko), jota joskus komeasti nimitettiin armeijaksikin, olivat liikaa monille sellaisille nuhteettomille kansalaisille, joiden mielestä Venäjän tuli kuulua venäläisille. Kuuluisaksi tuli Katkovin varoitus siitä, että Suomen poliittiset laitokset olivat hallitsijan jalomielinen lahja ja että se voitiin ottaa poiskin, jos lahjan saaja osoitti kiittämättömyyttä..[16]

Katkov kuoli vuonna 1887, mutta sen jälkeen suomalais-venäläinen polemiikki vasta todella alkoi. Sen merkkipaaluna oli Leo Mechelinin Suomen perustuslakeja koskevan ranskankielisen kirjan ilmestyminen vuonna 1886. Se provosoi Kesar Ordinin kirjoittamaan tunnetun teoksensa ”Suomen valloitus”(1889), minkä jälkeen riita Suomen asemasta keisarikunnan yhteydestä ja sen mahdollisesta perustuslaista kirvoitti yhä uusia artikkeleita. Suomi-syöjät löysivät yhä uutta arvosteltavaa ja moitittavaa Suomesta ja Suomen ystävät joutuivat pysyvästi puolustuskannalle. Hyvinkin vähäpätöiset seikat saattoivat nousta uutisaiheiksi ja pakinan kohteiksi, mikäli ne tapahtuivat Suomessa. Suomi-syöjät eivät jättäneet käyttämättä jokaista tilaisuutta osoittaa, ettei Suomi suinkaan ollut mallikelpoinen eikä varsinkaan keisarikunnalle lojaali maa, kuten suomalaiset itse ja heidän venäläiset suosijansa väittivät ja että venäläiset joutuivat siellä suorastaan kärsimään kansallisuutensa takia. Suomalaisten hävyttömyys meni jopa niin pitkälle, että he saattoivat puhua venäläisten pahasta hajusta.[17]

”Suomen privilegiot” taloudellisena ja hallinnollisena seikkana ärsyttivät varmasti venäläisiä jo sinänsä, mutta edellä jo mainittu eristäytyminen, kieltäytyminen kielen opettelusta ja tiukka linnoittautuminen omien lakien ja asetusten taakse vain pahensivat asiaa. Aivan yksilötasollakin näyttävät suomalaiset usein olleen venäläisiä kohtaan kovin kopeita, ainakin jälkimmäisten kirjoittamissa kuvauksissa. Asiaan saattoivat toki vaikuttaa sekä kulttuurinen kuilu että venäläisten tässä suhteessa herkistynyt mielentila. Etenkin ruotsinkielisellä puolella kyllä myös kerkeästi korostettiin Suomen kuuluvan läntiseen kulttuuripiiriin, joka lähtökohtaisesti arvioitiin venäläistä korkeammaksi.[18] Tämähän oli se perintö, josta suomenkielinenkin kansa sai vallitsevan oletuksen mukaan olla ruotsalaisuudelle ikuisesti kiitollinen, vaikka ns. ”alkuperäistä velkakirjaa” ei pystyttykään löytämään. Venäläinen nationalistinen lehdistö siteerasi tavan takaa sarkastisesti suomalaisten viittauksia korkeampaan sivistykseensä ja näin edellytettyyn venäläisten barbaarisuuteen.[19] Itse asiassa suomalaisten oma tietämättömyys Venäjän kielestä ja kulttuurista oli pöyristyttävää, venäläiset patriootit korostivat. Kadunnimet saattoivat olla venäjäksi aivan tolkuttomasti kirjoitettuja, suomalainen venäjän opettaja saattoi jopa lausua Puškinin ”Pjutškiniksi” ja niin edelleen.[20]

Kulttuurinen separatismi, ajatus erillisestä suomalaisesta isänmaasta oli monen venäläisen patriootin mielestä koko ”Suomen kysymyksen” alku ja juuri. Tämän isänmaallisuuden luomisessa ja perustelemisessa taas Runebergin ansiot olivat olennaiset, kuten myös kenraali Borodkin alussa esitetyssä sitaatissa hyvin voimakkaasti korosti.

Vuonna 1885 Katkov sai aihetta kiukkuisiin pääkirjoituksiin Suomen sodan juhlinnasta. Katkov kirjoitti, ettei hän aluksi voinut uskoa todeksi muuatta skandaalimaista uutista: Suomessa oli juhlallisesti paljastettu muistomerkki Venäjän joukkojen tappion johdosta Virran taistelussa. Paikalla oli kuvernööri Järnefelt, joka kantoi juuri tuon samaisen Venäjän armeijan kenraalimajurin univormua. Itse Virran taistelussa kärsittyä ”tappiota” ei muuten Venäjän sotahistoria tuntenut lainkaan, koko taistelu oli suomalaisten patrioottien luomus. Katkov totesi myös happamasti tilaisuudessa lauletun paljastetuin päin Suomen kansallishymniä (Naša rodina) sekä Savolaisten laulua. Kuopion pataljoonan orkesteri oli soittanut myös Porilaisten marssin, jonka ”mahtava ja hieno musiikki veti kaikki mukaansa juhlatunnelmaan”, kuten venäläinen (mirabile dictu!) lehti Novosti suvaitsi kertoa.[21]

Runeberg oli tietenkin vahvasti taustalla koko tässä tilaisuudessa, vaikka hänen nimeään ei Katkov edes maininnut. Ennen pitkää tilanne kuitenkin muuttui. Vähitellen vakiintui tieto siitä, että kuuluisa Runeberg oli se runoilija, joka oli laatinut tekstin pahamaineiseen Maamme-lauluun, joka oli Suomessa tullut keisarihymnin tilalle ja että juuri hän oli valtavasti liioitelleen kuvannut suomalaisten urotöitä vuosien 1808-09 sodassa. Niinpä pietarilainen Novoje Vremja saattoi vuonna 1893 viitata siihen, että venäläiset lukijat kyllä tunsivat nimeltä runoilijan, mutta eivät sitä, miten mahtipontisesti koko Suomi juhli hänen syntymäpäiväänsä. Pääkaupungin valtalehden mukaan juhlissa laulettiin Runebergin lauluja, joissa itkettiin Suomen surkeaa kohtaloa Venäjän alaisuudessa. Teatterissa esitettiin kehotus yksimielisyyteen tulevien koettelemusten (sodan?) varalta, Runebergin runoutta havainnollistavissa kuvaelmissa ylistettiin Viaporin häpeän vuoksi veljensä hylkäävän Wadenstjernan ja urhoollisen maaherra Wibeliuksen hyvettä ja Suomen neitokin ylisti kuvaelmassa kaatuneen sulhasensa urhoollisuutta sen sijaan, että olisi häntä surrut. Kirjoittajan mielestä venäläiset esitettiin kuvaelmissa barbaareina ja hän poistui teatterista loukkaantuneena.[22]

Lienee turha sanoakaan, että suomalaisen patriotismin nousu ja Runebergin juhlinnan korostuminen liittyivät siihen uhkaan, jonka Suomessa tuolloin nähtiin nousevan suurvenäläisen sovinismin taholta. Keisari Aleksanteri III, joka oli ollut Suomessa suosittu, oli hänkin ryhtynyt myös Suomen suunnalla tiettyihin valtakunnan yhtenäisyyttä lisääviin toimiin. Vuoden 1890 postimanifesti koettiin aikanaan hyvin järkyttävänä.

Moskovskije Vedomosti kirjoitti Runebergista samaan aikaan ja löysi Vänrikeistä paljon sellaista epäilyttävää, jota ei aiemmin ollut edes huomattu. ”Pahamaineinen” (preslovutyi) Maamme päättyi ”profeetalliseen” vetoomukseen Suomelle: kukoistuksesi, joka on vielä nupulla, kerran vielä vapautuu vankeudestaan” (osvoboditsja iz nevoli).[23]

Yleisesti ottaen, kirjoittajan mielestä runoilija oli paisutellut kahakoista ja jälkijoukkoyhteenotoista suuria taisteluita ja ”kunniakkaita voittoja”, joissa ruotsalais-suomalainen armeija löi venäläiset. Syntyi vaikuttava tarina: suomalaiset osoittivat epätavallista sankaruutta ja rohkeutta ja löivät jatkuvasti venäläiset vähälukuisuudestaan huolimatta. Vain ruotsalaisen ylijohdon pelkuruus ja kyvyttömyys saattoivat heidät perääntymään ja luovuttamaan ”isänmaansa” venäläisille. Kirjoittaja ei tyytynyt tähän yleistykseen, vaan analysoi tarkemmin useita runoja, Sotavanhuksen, Vänrikki Zidenin, Sandelsin, Sotilaspojan, Pilven veikon, Kaksi rakuunaa ja Wilhelm von Schwerinin. Suomalaisten urheus ja venäläisten raakuus ja kyvyttömyys pistivät silmään näissä kaikissa. Jostakin syystä vain yhden venäläisen, eversti Kulnevin kohdalla oli tehty poikkeus, kirjoittaja huomautti. Kirjoittaja oli vieraillut myös Runebergin päivän juhlissa ja nähnyt kuvaelmina ”Veljekset”, ”Maaherran” ja ”Pilven veikon”. Kirjoittaja ei kuvannut tarkemmin omia tunnelmiaan, mutta ne olivat selostuksesta aistittavissa eikä hän jättänyt kertomatta, että Helsingin lehtien mukaan Ruotsalaisen teatterin illanvietossa vallitsivat koko illan ”kuumat patrioottiset mielialat, jotka ilmenivät myrskyisissä ja kauan kestävissä suosionosoituksissa”.[24]

Moskovskije Vedomostin lukijat olivat tuossa vaiheessa jo saaneet tutustua ”erään Helsingin yliopiston professorin” sanoittamaan ”Sotamarssiin” (”Syttynyt on sota julma, vihan liekki leimahtaa…”), joka päättyi sanoihin ”väkivalta täältä pois!”, mutta jota oli tapana lopettaa sanoihin ”Ryssät täältä pois!”. Nyt Runebergia analysoiva ”Suomen asukas” (Obyvatel Finljandii) kertoi maanmiehilleen seikkaperäisesti Porilaisten marssista. Sitähän esitettiin Suomessa kaikissa mahdollisissa tilaisuuksissa ja taiteilija Albert Edelfelt oli maalannut siitä taulun. Edelfeltin Vänrikki-Stool tauluilla suomalaiset patriootit halusivatkin korvata laukkuryssien levittämät kivipiirrokset. Kolmentuhannen kappaleen painos oli jo myyty loppuun. Kirjoittaja pohti, mikä mahtoikaan olla Edelfeltin seuraava taulu Porilaisten marssin jälkeen: ehkäpä nuo kuuluisat ”Kaksi rakuunaa”, jotka päihittävät viisi venäläistä kasakkaa! Muuten: Runebergin päivänä sekä Suomalaisessa että Ruotsalaisessa teatterissa laulettiin jostakin syystä myös ”Sotamarssi!” ja ”Herää Suomi”, joista kumpikaan ei ollut Runebergin sanoittama…[25]

Edellä kuvattu suomalaisten Runebergin päivän juhlinta innoitti Moskovskije Vedomostin pääkirjoittajan lausahtamaan, että vaikka suomalaisilta poliitikkopahasilta, jotka fanaattisesti vihasivat Venäjää, oli kyllä totuttu odottamaan kaikkea tai ainakin monenlaista, mutta nyt oli jo pakko kysyä, missä tällaista saattoi tapahtua: Venäjällä vai jossain sille vihamielisessä vieraassa maassa? Oliko todella mahdollista, että tällä tavalla saatettiin rankaisematta saarnata vihaa ja ylenkatsetta Venäjää kohtaan, esittää venäläisten asein kukistamat toisheimoiset (inorodtsy) ”sankareina” ja ”voittajina” ja venäläiset lyötyinä ja pakoon ajettuina verenhimoisina ja raakoina barbaareina, ”villipetoina” ja ”susilaumana” ja levittää rajamaan väestön keskuudessa kuvia sen esi-isien muka joskus venäläisistä saavuttamista voitoista?[26]

Kirjoittaja muistutti mieleen kahdeksan vuoden takaisen kohun Virran monumentista ja totesi, että sen jälkeen oli paljon muuttunut. Venäläiset olivat alkaneet tarkemmin katsoa, mitä Suomessa oikein puuhattiin ja havainneet, että separatistinen klikki oli jo vuosikausia kehitellyt oppia Suomesta itsenäisenä, (samostojatelnoje), Venäjästä erillisenä valtiona. Myös vuonna 1885 oli vuosien 1808-09 sodan muistoja oli käytetty ”patriotismin” nostatuksessa. Nyt tilanne oli toinen sikäli, että venäläiset olivat heränneet huomaamaan suuriruhtinaskunnan asemaa koskevat vääristelyt.

Aiemmin oli kysymys ollut separatismista, nyt oppositiosta ja kuvattu vihan lietsominen Venäjää kohtaan tapahtui opposition vahvistamiseksi. Agitaatio oli puhtaasti poliittista eikä sitä edes yritetty kätkeä, arvioi pääkirjoittaja ja siteerasi pitkälti Hufvudstadsbladetin artikkelia kyseisen Runebergin päivän johdosta. Tuon lehden kirjoittaja puhui jokavuotisen isänmaallisen juhlan tarpeesta synkkinä aikoina, ”kansan” kunnioituksesta runoilijan muistoa kohtaan, ”parhaista muistoista”, ”ikeestä”, ”toivosta”, ”tulevaisuudesta” ja ”ihanteista”. Kaikki nämä sanat varustettiin paljonpuhuvasti huutomerkillä ja, sikäli kuin oli kysymys ”tulevaisuudesta” tai ”toivosta”, kysymysmerkillä.

 Moskovskije Vedomostin kirjoittajan mielestä tulevaisuusviittauksissa oli kyse röyhkeästä unelmasta itsenäisestä, Venäjästä riippumattomasta Suomen valtiosta, joka oli edellisen kanssa korkeintaan ”unionissa”. Kun Venäjän valtio nyt oli aikonut ilmeisesti rajoittaa ja pysäyttää tätä kehitystä, olivat paikalliset ”patriootit” ruvenneet lietsomaan vihaa sitä kohtaan ja suurentelemalla suomalaista ”sankaruutta” herättelivät kansassa oppositiohenkeä. ”Vaaran” hetkellä kansa nousisi yhdessä ”patrioottien” kanssa venäläisiä vastaan.

Itse asiassa kansa oli tähän saakka pysynyt rauhallisena ja suhtautunut venäläisvastaiseen agitaatioon välinpitämättömästi. Sen keskuudessa oli ollut havaittavissa pyrkimystä lähestyä Venäjää ja sen tosialamaisista tunteista Monarkkia kohtaan ei ollut epäilystä.

Mutta ajan mittaan agitaatio saattaisi levitä syvälle kansaan. Siihen ei ollut varaa suhtautua välinpitämättömästi. Pelkkä sensuuri ja poliisitoimet eivät riittäneet. Tepsivämmät lainsäädännölliset ja hallinnolliset keinot olivat välttämättömiä, että hävitettäisiin pohja separatistiselta teorialta ”Suomen perustuslaillisesta valtiosta”.[27]

Kirjoittaja, luultavasti lehden päätoimittaja Sergei Petrovski näki siis Runebergin ja Vänrikkien juhlinnan puhtaasti poliittisena ja tuskin oli siinä aivan väärässä. Runeberg ja Topelius olivat ne keskeiset vaikuttajat, joiden työlle ajatus Suomesta rakentui. Vänrikkejä ja Maamme-kirjaa lukivat suuriruhtinaskunnan kaikki koululaiset ja Välskärin kertomuksista ja Talvi-iltain tarinoista isänmaallinen nuoriso sai lisää ravintoa ihanteilleen. Runebergin ja Vänrikkien poliittinen mobilisointi ei ollut vaikea tehtävä, sillä kysymys oli kaikille tutusta ja rakastetusta runoilijasta, jonka moraalinen arvovalta oli valtava.

Venäläisten lehtien kirjoittelu Runebergin päivän johdosta sai kenraalikuvernööri Heidenin määräämään, että vastedes olisi tällaisten juhlien ohjelmat tarkastettava ennakolta, jottei venäläisen yhteiskunnan enempää suuriruhtinaskunnassa kuin keisarikunnassa laajemminkaan tarvitsisi tuntea oikeutettua tyytymättömyyttä. Moskovskije Vedomosti noteerasi asian tyytyväisyydellä, mutta toisti, etteivät sensuuri ja poliisitoimet riittäneet. Ei riittänyt, ettei Runebergin päivä vietetty eikä Porilaisten marssia[28] tai sotamarssia esitetty julkisesti tai ruotsalais-suomalaisten (”švedo-finny”) muka voittoisista taisteluista levitetty kuvia. ”Patrioottien” venäläisvastainen agitaatio löytäisi kyllä muita polkuja. Oli päästävä pahan juuriin toisti kirjoittaja ja hävitettävä pohja puheilta ”Suomen perustuslaillisesta valtiosta”. [29]Tässä mitä ilmeisimmin tarkoitettiin sitä, että vanhojen epämääräisten käytäntöjen sijaan oli ulotettava venäläinen hallinto selkeästi Suomeen.

Suureksi harmikseen nationalistiset venäläiset lehdet saivat myös huomata, että Maamme-laulua esitettiin jatkuvasti ja ihmiset paljastivat aina silloin päänsä.[30] Maammelaulun kunnia-asema kiukutti muuatta Suomessa vierailevaa venäläistä siinä määrin, että tämä jo epäili koko Runebergin ”suuruutta”. Kovinpa oli paljon kertynyt suuruuksia pieneen maahan! Jopa laulun säveltäjä Paciuskin oli ”suuri”. ”Sivistynyt” suomalainen, ”jota muuten jotkut venäläisetkin erehtyivät pitämään aidosti sivistyneenä”, katsoi siis, että keisarihymni kelpasi vain ”venäläiselle barbaarille”. Suomalainen ei sitä laulanut, mutta Maamme-laulu kaikui kyllä jokaisessa mahdollisessa ja mahdottomassa tilaisuudessa. Tällöin paikalla olevat venäläisetkin paljastivat päänsä ja sotilasosastot seisovat asennossa ja käsi lipassa. Huvittavaa kyllä, kirjoittaja selitti, Marseljeesi oli ollut myös Suomessa suuressa suosiossa, mutta heti sen jälkeen kun sitä oli alettu Venäjällä esittää venäläis-ranskalaisen ystävyyden merkeissä, se oli lakannut kiinnostamasta suomalaisia. [31]

”Venäläinen maahanmuuttaja”, jonka ”kohtalo oli tuonut Suomeen”, ei ollut uskoa korviaan kuullessaan, että Pietarin konservatorion professori oli johtanut kuoroa, joka esitti Helsingissä Maamme-laulun. Tämä laulu ja puolalaisten Jeszcze Polska nie zginela kuuluivat samaan repertuaariin, katsoi harmistunut patriootti. Hänen mielestään Suomen kansalaiset itsekin ihmettelivät miksi venäläiset sallivat heidän kukkoilunsa ja selittivät asian pelolla, jota ”Narvan muistot” venäläisissä herättivät. Miten kauan tällaista jatkuisi? Eikö lopulta jo ilmaantuisi mahtava Ruslan, joka lujalla kädellään murskaisi tämän ”petoksen linnakkeen”?[32]

Kiistassa ei kysymys ollut pelkästään suomalaisten kopeudesta, suomalaisesta separatismista valtioteoriana tai edes Venäjän sotilaallisista tarpeista luoteisrajallaan. Suomalais-venäläinen konflikti uhkasi suuriruhtinaskunnan ja sen kansalaisten näkökulmasta Suomen ja Venäjän tarkoin vaalittua erillisyyttä. Venäläisten mielestä uhattuna oli valtakunnan yhtenäisyys. Moskovskije Vedomostin pääkirjoittajan kuvitelmat suomalaisen ”kansan” valmiudesta lähestyä Venäjää tuskin vastasivat todellisuutta. Erillinen suomalainen patriotismi merkitsi erottautumista emämaasta, mutta sen hävittämisessä ei Runebergin kieltäminen olisi paljoa merkinnyt. Suomen ja Venäjän kansojen välillä, samoin kuin Venäjän ja Puolan välillä oli kuin olikin vuosisatainen kulttuuriraja, jonka murtaminen olisi ollut mahdollista vain väkivalloin, massamittaisella maahanmuutolla muutaman sukupolven aikana. Tämä olisi edellyttänyt juridisten esteiden poistamista. Tällainen denationalisaatio onnistui Skoonessa, mutta se on historiassa ollut hyvin harvinainen poikkeus. Mikäli uskontoraja säilyy, ei kansallistuntoa voi hävittää. Sehän ei onnistunut myöskään Puolassa, jossa puhuttiin emämaan kielelle läheistä sukulaiskieltä. Se ei onnistunut edes Irlannissa tai Jugoslaviassa, joissa kieli on yhteinen, mutta uskonto erottaa.

 Suomen kieliryhmien välillä uskontorajaa ei ole ja yhteinen valtiollinen ja historiallinen identiteetti oli periaatteessa luonut hyvät edellytykset suomalais-ruotsalaiselle assimilaatiolle. Yhteistä identiteettiä ovat täydentäneet kulttuuriset tekijät, joista Runebergin runous on tärkeimpiä. Venäläisen paineen kasvaessa Runebergin ”ruotsalais-suomalaisen” patriotismin klassiset sankarihahmot sopivat erinomaisesti molempien kieliryhmien tarpeisiin eivätkä myöhemminkään tulleet ruotsinkielisten monopoliksi, vaikka asialle ehkä olisi tiettyjä edellytyksiä.

Hyökätessään Runebergin vänrikkejä vastaan venäläiset nielaisivat liian suuren palan. Imperiumin vastaisku aiheutti valtavan Runeberg-renessanssin. Vuonna 1899, kun Suomen sulattaminen Venäjään näytti alkaneen, alkoi kansa aivan erityisen ponnekkaasti juhlia suurmiestään ja erityisesti tämän vuosien 1808-09 sotaan liittyvää runoutta. Bobrikov ja M.M. Borodkin, joka oli hänen neuvonantajansa Suomen kysymyksissä, ymmärsivät Runebergin suuren symboliarvon. Keisarille antamassaan kertomuksessa Suomen hallinnosta vuosina 1898-1902 Bobrikov kiinnitti paljon huomiota historian ja maantiedon oppikirjoihin, mutta huomautti, että myös kirjallisuuden opetuksessa oli suuriruhtinaskunnassa luettu teoksia, jotka ”vahingoittavat valtakunnallista itsetietoisuutta, jopa suorastaan ovat tähdätyt Venäjää ja venäläisiä vastaan.” Kenraalikuvernööri ei kiistänyt, ettei näissä saattanut olla myös kirjallisia ansioita ja yleviä ajatuksia, mutta kypsymättömät mielet omaksuisivat niistä ainoastaan ”räikeästi ja puolueellisesti kerrotut faktat, jotka siis synnyttävät vain vähemmän suotavia tunteita”. Viittaus oli Vänrikki Stoolin tarinoihin.[33]

Runeberg oli ”rajamaan epäjumala” ja vänrikkien henki ja näkemykset olivat kyllästäneet koko kansan, joutui Bobrikov toteamaan. Kuten jo parikymmentä vuotta aikaisemmin, ”Maamme”-laulu oli kenraalikuvernöörille yhä kompastuskivi, jonka esittämistä oli kuitenkin vaikea kieltää. Hankaluutta toi se, etteivät ainoastaan edelliset kenraalikuvernöörit, vaan jopa keisaritkin olivat tehneet kunniaa tätä laulua esitettäessä. Leskikeisarinna Marija Fjodorovna eli entinen Tanskan prinsessa Dagmar oli mielihyvin kuunnellut jopa ylioppilaiden esittämää Porilaisten marssia. Uusi ministerivaltiosihteeri Vjatšeslav von Plehwe, joka toimi myös Helsingin yliopiston kanslerina, ei jakanut kenraalikuvernöörin huolia, vaan pyysi itse Ylioppilaskunnan laulajia kajauttamaan itselleen tämän skandaalimaisen laulun.[34]

Kieltopolitiikalla ei suomalaista nationalismia ollut mahdollista pysäyttää. Päinvastoin, sortokaudella Runebergin asema venäläisvastaisen taistelun symbolina nousi korkeammalle kuin koskaan. Hänen runojaan, ja erityisesti tietenkin Maamme-laulua ja Porilaisten marssia esitettiin ahkerasti. Vänrikkejä myytiin pelkästään vuonna 1899 peräti 75000 kappaletta. Ajan oloissa se oli huikea määrä.[35]

Toisella sortokaudella Runebergin ajankohtaisuus jatkui. Vuonna 1911 nimetön kirjoittaja, joka ilmeisesti oli M.M. Borodkin[36], julkaisi Finljandskaja Gazetassa neliosaisen analyysin Vänrikki Stoolin tarinoista.[37]

Kirjoittaja totesi kirjan kanonisoidun aseman. Siitä oli tullut jokaisen kodin käsikirja ja isänmaallisen kasvatuksen katekismus. Analysoidessaan Maamme-laulua hän totesi, että rakkaus karuun luontoon oli tavallaan liikuttavaa, mutta kalliot ja järvet eivät vielä olleet isänmaa, samanlaisia kun oli kaikilla pohjoisilla seuduilla. Sotaisat runot olivat kyllä omiaan kasvattamaan isänmaallisuutta, mutta vääränlaista. Niissä vihollinen oli aina venäläinen. Oliko normaalia, oikeudenmukaista tai toivottavaa, että Suomessa laulettiin von Döbelnin venäläisistä saavuttaman voiton ylistystä? Historia ei muuten ollut koskaan vielä tuntenut suurta suomalaista sotapäällikköä. Keitä olivatkaan Runebergin ihannoimat sankarit? Ruotsalaista tuontitavaraa, jonka isänmaallisuuttakin oli pidettävä varsin epäilyttävänä, koska he sodan jälkeen jäivät Ruotsiin. Mitä tavallisiin rivimiehiin tulee, kerrottiin satua siitä, että yksi suomalainen voitti kymmenen vihollista. Tämä oli selvää keksintöä, mutta satua uskoivat niin sivistyneet kuin sivistymättömätkin…

Sen sijaan, että vaalittiin keskinäisen vihollisuuden muistoja, oli aika nyt unohtaa ne, vaati kirjoittaja. Runebergin runot muistuttivat vain surusta ja vihollisuudesta, Puškin sen sijaan tarjosi sovinnon kättä ja Vaskiratsastajassaan viittasi Suomeen kehottaessaan Suomenlahden aaltoja unohtamaan vanhan kaunansa ja olemaan ”turhalla vihallaan häiritsemättä Pietarin ikuista unta”. Myöskään suuri Venäjän kansa ei kantanut kaunaa, vaan kutsui kaikkia Kotkan mahtavien siipien suojasta turvapaikan löytäneitä kansoja yhteiseen kulttuurityöhön ja valtiolliseen rakennustyöhön. Nyt oli jo aika unohtaa sadut ja aikuistua. Oli aika kypsällä ja lujalla harkintakyvyllä arvioida tilanne ja ryhtyä rehelliseen yhteistyöhön kiteytti kirjoittaja.[38]

”Yleisvaltakunnallinen” näkökulma, jota muiden muassa Borodkin edusti, oli periaatteessa realistinen, perusteltu ja järkevä. Useat huomautukset suomalaisten historiallisista myyteistä olivat aivan osuvia. Suomea ja Puolaa ei kuitenkaan suotta rinnastettu venäläisissä nationalistipiireissä toisiinsa. Molemmat olivat Venäjältä katsoen kulttuurirajan takana ja ajatus yleisestä koko keisarikuntaan kohdistuvasta isänmaallisuudesta osoittautui näissä rajamaissa utopiaksi. Siksi ajatus niiden venäläistämisestä oli lopultakin epärealistinen.

Myytti suomalaisten erinomaisesta urhoollisuudesta ja siitä, että tämän valitun kansan edustajat usein voittivat jopa kymmenkertaisen ylivoiman, oli toki kirjallista keksintöä, ”satua”, jonka sepittäjät Runeberg ja Topelius leimautuivat venäläisen patriootin silmissä tuholaisiksi ja yleisvaltakunnallisen ajattelun sabotööreiksi. Tällaiset myytit saattavat kuitenkin muodostua itsensä toteuttaviksi ennusteiksi. Näyttää tosiaankin siltä, että paljolta niiden ansiosta Suomen kansalta eräinä tärkeinä historiansa hetkinä huomattavissa määrin puuttui kykyä itsekritiikkiin ja realistiseen tilanteenarviointiin. Maailma hämmästyi, kun suomalaiset vuonna 1939 asettuivat vastustamaan moninkertaista ylivoimaa. Se ruotsalainen havainnoitsija, joka sanoi, että vuonna 1940 ”Karjalan kannaksella voitti vänrikki Stool”, tuskin oli täysin väärässä, vaikka suomalaiset eivät siellä varsinaisesti voittaneetkaan.[39] Mutta hävittyjen sotien tulkitsemisella voitoiksi on Suomessa vankat perinteet. 

 

Timo Vihavainen

 




[1]  Mihail Mihailovitj Borodkin, Istorija Finljandii. Vremja Imperatora Aleksandra I. (S:t Petersburg 1909), s. 291.

[2]  Matti Klinge, Poliittinen Runeberg (Helsinki 2004), s. 468-70; Johan Wrede, Se kansa meidän kansa on. Runeberg, vänrikki ja kansakunta. (Jyväskylä 1988), s. 42-44.

[3] Klinge: Poliittinen Runeberg, s.464-474, 409-417.

[4] Kari Ketola, Ryssän koulussa. Suomalaiset Venäjän stipendiaatit autoniomian aikana 1812-1917 (Helsinki 2007), s. 44-46;Temira Pachmuss, A Moving River of Tears. Russia’s Experience in Finland (New Yorl 1992), s. 51-83.

[5] Suomalaisten olematonta venäjän taitoa ruoski seitsenosasisessa matkakertouksessaan vuonna 1893 Vera Petrovna Želihovskaja, Sergei Witten sekku ja Jelena Blavatskajan sisar. Želihovskajan mukaan jopa Viipurissakin oli mahdotonta tulla ymmärretyksi venäjän kielellä. Moskovskije Vedomosti 19.7.1893.

[6] Samuel Huntington, The Clash of Civilizations and the Remaking of World Order (London 1996), s.157-163.

[7] Kari Ketola, Ryssän koulussa, s. 46.

[8] Andrzej Walicki, A History of Russian Thought. From the Enlightenment to Marxism. (Stanford 1979), s. 320-326.

[9] Ketola, Ryssän koulussa. s. 45.

[10] Walicki, s. 320-326..

[11] Moskovskije Vedomosti 19.3.1883.

[12] Ks. esim. Valtakunnanduumassa 24.5.1910 käyty keskustelu Suomea koskevien yleisvaltakunnallisten lakien esittelyjärjestyksestä. Duuman pöytäkirjat. Gosudarstvennaja duma, tretij sozyv, sessija III, Tšast IV, zasedanije vosemnadtsatoje, 24.5.1910, s. 2176-2254.

[13] Moskovskije Vedomosti, 7.6.1890.

[14] Lauri Hyvämäki, Suomalaiset ja suurpolitiikka. Venäjän diplomatian Suomen sanomalehdistön kuvastimessa 1878-1890 (Helsinki 1964), s. 195.

[15] Novoje Vremja 10.8.1885 (vanhaa lukua). Lauri Hyvämäki, Suomalaiset ja suurpolitiikka, s. 193-194.

[16] Moskovskije vedomosti 31.8.1885 (vanhaa lukua).

[17] Moskovskije Vedomosti 5.8.1893, 3.5.1890.

[18] Moskovskije Vedomosti 17.9.1894.

[19] Moskovskije Vedomosti  22.7.1891,  6.8.1891.

[20] Moskovskije Vedomosti  6.8.1891, 1.12.1890, 6.9.1892.

[21] Moskovskije vedomostui  31.8.1885.

[22] Sergei Petrovski, Finljandskaja okrajna Rossii. Vypusk vtoroj,(Moskva 1894), s.418-420.

[23] Moskovskije vedomosti 24.2.1893.

[24] Moaskovskije vedomosti 24.2.1893

[25] Moskovskije vedomosti 24.2.1893.

[26] Moskovskije vedomosti 6.3.1893.

[27] Mowskovskije vedmomosti 6.3.1893.

[28] Myöhemmin samana vuonna sotaministeriö kielsikin Porilaisten marssin esittämisen. Moskovskije vedomosti 5.8.1893.

[29] Moskovskije Vedomosti 17.3.1893.

[30] Moskovskije Vedomosti 28.7.1893; 15.4.1894.

[31] Moskovskije Vedomosti 10.6.1895.

[32] ibid.

[33] Kenraaluikuvernööri Bobrikoff’in kertomus Suomen hallinnosta syyskuusta 1898 syyskuuhun 1902. (Stockholm, 1905), s.81-82.

[34] Tuomo Polvinen, Valtakunta ja rajamaa. N.I. Bobrikov Suomen kenraalikuvernöörinä 1898-1904. (Porvoo 1985), s. 195-197.

[35] Johan Wrede, Se kansan meidän kansa on.  (Jyväskylä 1988), s. 13.

[36] Artikkeli sisältää hyvin paljon yhteistä Borodkinin vuonna 1905 julkaiseman Runeberg-analyyysin kanssa . Ks. M.M. Borodkin, Iz novejšej istorii Finljadii. Vremja pravlenija N.I. Bobrikova. (S.Peterburg 1905), s. 138-142.

[37] Finljandskaja Gazeta 1.2.,6.2.,10.2. ja13.2. 1911.

[38] Finljandskaja Gazeta 13.2.1911.

[39] Juhani Niemi, Viime sotien kirjat (Helsinki 1988), s. 59.

 

Lähettänyt Timo Vihavainen klo 11.34 11 kommenttia:   

Kohteen lähettäminen sähköpostitseBloggaa tästä!Jaa X:ssäJaa FacebookiinJaa Pinterestiin

Seuraavat viestitEtusivu