Mitä se sota on?

 

Mitä Clausewitz oikein sanoi?

 

Leo Tolstoin magnum opuksessa ”Sota ja rauha” mainitaan fiktiivisten ja elävästä mallista retusoitujen hahmojen ohella monia oikeitakin. Kustaa Mauri Armfelt siellä vilahtaa, samoin kuin muuan saksalainen Leppich, joka oli kehittänyt ”aerostaatin”, joka pystyi lennättämään keralla kokonaisen komppanian vihollisen selustaan tai minne nyt sattui tarvitsemaan.

Tuon ihmevehkeen piirustukset todella ovat Aleksanterin I:n kirjeenvaihdossa, vaikka sitä ei oikeasti lienekään sodasa käytetty.

Tiettävästi myös muuan ”uudesta Suomesta” kotoisin oleva keksijä nimeltä Viiliäinen esitteli Aleksanterille sukelluslaitetta Moskova-joella. Esittely kuuluu kuitenkin epäonnistuneen eikä Viiliäinen päässyt edes ”Sotaan ja rauhaan”.

Siellä figureeraa kuitenkin muuan Clausewitz, joka on vain yksi niistä, jotka haluavat tehdä sodasta tieteellistä. Sehän ei ole lainkaan mahdollista, sillä kuten Tolstoi, vanha sotilas, kertoo, kukaan ei tosiasiassa hallitse suuria taisteluita.

Ne nyt vain menevät kuten ne menevät. Napoleon haluaa tapansa mukaan keskittää joukkojensa painopisteen yhteen paikkaan, mitä pidetään suurena neroutena, mutta mitäpä hän oikeastaan edes tiesi siitä, mitä tuolla valtavalla savun peittämällä kentällä tapahtui?

Kutuzov, vanha irstailija taas ymmärtää, ettei pysty asioihin vaikuttamaan ja antaa kaiken tapahtua niin kuin sen pitää tapahtua. Napoleon joutuu vielä syömään hevosenlihaa eli kannibalisoimaan oman armeijansa, jonka kohtalona on hävitä Venäjällä.

Clausewitz ei nouse erityisemmin esille ”Sodassa ja rauhassa”, mutta on joka tapauksessa sodassa mukana ja yrittää ymmärtää. Tolstoi varmasti jo tunsi hänen jälkimaineensa kirjaa kirjoittaessaan ja sehän on muodostunut valtavaksi. Yhä uudet sukupolvet luulevat oppineensa Clausewitzilta eikä Tolstoilta, mitä sota oikeastaan on.

Kuitenkaan siitä ei saa tieteellistä vaikka mitä yrittäisi. Toki asia riippuu siitä, mitä tieteellä tarkoitetaan. Mikäli sillä tarkoitetaan Auguste Comten tapaan tieteen klassisten kriteerien täyttämistä eli kykyä ennustaa ”savoir pour prévoir, prévoir pour pouvoir prévenir”, ollaan yhtä heikoilla kuin muunkin inhimillisen käyttäytymisen selittämisessä. Eihän tiede pysty sitä paitsi edes ennustamaan säätä pidemmälle kuin muutaman päivän ajaksi.

Kun itävaltalainen kenraali joskus pyysi Aleksandr Suvorovilta hänen taistelusuunnitelmaansa, tämä vastasi antamalla tälle tyhjän paperin: suunnitelmilla ei ollut mitään merkitystä sen jälkeen, kun taistelu oli aloitettu. Tärkeätä oli vain ”silmämitta” (glazomer) eli intuitiivinen arviointikyky, nopeus ja painostus.

Ei ihminen ei kuitenkaan olisi ihminen, ellei hän edes yrittäisi tuntea lainomaisuuksia ja ennustaa. Clausewitzin merkitys on yhä säilynyt, vaikka hänen tieteensä onkin kovin alkeellista. Onko hän itse asiassa ennustamisen sijaa esittänytkin sodalle uusia sääntöjä ja suosituksia?

Tätäkin on pohdittu. Takavuosina kirjoitin eräästä tätä käsittelevästä kirjasta. Kyseessä oli käännös englannista.

 

orstai 7. toukokuuta 2020

Uusimman ajan airut

 

Muuan tärkeä kirja

 

Хью Стрэчен, Карл фон Клаузевиц, «О войне». Аст, Москва 2009, 319 с.

 

Kuten tunnettua, Johann Wolfgag von Goethe, joka oli vuonna 1792 seuraamassa Valmyn taistelua, sanoi nähneensä aikakauden vaihtuneen. Taistelussa heikosti koulutettu Ranskan vallankumousarmeija kukisti vanhan vallan kannattajien äkseeratut armeijat.

Ranskan vallankumouksesta onkin laskettu uusimman ajan alkaneen. Murroksena sitä siis on verrattu kolmesataa vuotta aiempiin suuriin muutoksiin, joihin kuuluivat löytöretket, kirjapainotaito ja uskonpuhdistus.

Kuitenkin sotaa käytiin yhä entisillä välineillä. Julius Caesar olisi mainiosti tuntenut useimmat niistä ongelmista, joita Napoleonin armeijoilla oli, vaikka hänellä ei Gallian sodassa tykkejä ollutkaan. Silti myös sodankäynnissä vaikuttivat nyt uutuudet. Ne olivat ennen muuta ideologis-sosiaalisia, sillä kansakunnat pyrkivät nyt historian subjekteiksi.

Hew Strachanin kirjan aiheena on toinen, itse asiassa keskeneräiseksi jäänyt kirja, Carl von Clausewitzin ”Sodasta” (Vom Kriege), joka alun perin ilmestyi kolmena niteenä Berliinissä vuosina 1832 ja 1834.

Tässä käsitelty Strachanin kirja on ilmestynyt alun perin englanniksi sarjassa Kymmenen kirjaa, jotka muuttivat maailmaa. Se on näköjään saatavilla myös suomeksi.

On melkoinen kunnia päästä mukaan tuollaiseen kirjavalikoimaan, olkoonkin, että noita valikoimia on nykyään kaikenlaisia, joukossa aivan uskomattoman heppoisia. Tässä tapauksessa Clausewitz joka tapauksessa on seurassa, johon hänen lisäkseen kuuluvat mm. Adam Smith, Karl Marx, Platon ja Darwin, raamattua unohtamatta. Ei siis mitään kevytsarjalaisia.

Clausewitzin (1780-1831)  ymmärtämiseksi on tunnettava pääpiirteet hänen elämästään ja aikakaudestaan. Siihen kuuluivat keskeisesti Napoleonin sodat ja niiden puitteissa erityisesti tarina siitä, miten Napoleon murskasi Preussin pelätyn armeijan kuin pähkinänkuoren ja oli vähällä hävittää koko halveksimansa Preussin valtion.

Clausewitzin nimi, muuten, näyttää viittaavan Preussin alueen slaavilaissukuiseen väestöön, mikä ei toki mitenkään haitannut hänen ylenpalttista preussilaista patriotismiaan.

Napoleonin Venäjän-retken jälkeen Preussi luotiin uudelleen ja tähän työhön osallistui keskeisesti myös Clausewitz, joka oli taistellut Napoleonia vastaan Venäjän armeijassa ja sittemmin osallistui myös muun muassa Waterloon taisteluun, jossa ranskalaiset lopullisesti lyötiin.

Clausewitz toimi sen jälkeen Preussin sotakorkeakoulun johtajana. Samanlainen oppilaitos luotiin hieman myöhemmin myös Venäjälle, jossa sen perustajaksi nousi toinen Napoleonin sotien veteraani, ranskalaisissa joukoissa palvellut sveitsiläissyntyinen Antoine-Henri Jomini.

Jominin nimellä on Venäjällä yhä tietty glooria ja Mannerheiminkin muistetaan silloin tällöin juoneen hänen maljansa. Tähän sisältyi ironiaa siitä, ettei marsalkka koskaan päässyt tuohon yleisesikunta-akatemiaan.

Joka tapauksessa niin Clausewitz kuin Jomini tunsivat tarvetta tehdä sodankäynnistä tiedettä tai ainakin käyttää sen ymmärtämiseksi tieteellisenä pidettyä ajattelua.

Tämä ei sinänsä ollut uutta, sillä sotateoreetikkoja on ollut olemassa jo maailman sivu. Venäjällä kuuluisin alan teos oli Aleksandr Suvorovin pikku kirjanen Voittamisen taito (Nauka pobeždat), joka itse asiassa pyrki osoittamaan sen, ettei teorioista ole taistelukentällä mitään hyötyä.

Itse asiassa Clausewitz tulee jopa aika lähelle Suvorovin ajatuksia korostaessaan sodanjohdon merkitystä taisteluille ja keskitetyn hyökkäyksen ja taisteluhengen ratkaisevaa osuutta.

Toki Clausewitz pyrkii teorioissaan kauemmas ja häneltä periytyy myös ajatus strategian ja taktiikan erillisyydestä ja niiden vaihtelevasta keskinäisestä suhteesta.

Clausewitzia pidetään myös totaalisen sodan käsitteen keksijänä. Itse hän käytti absoluuttisen sodan (Der absolute Krieg)käsitettä. Se on yleensä ymmärretty siten, ettei väkivallan käytöllä sodassa ole rajoja.

Clausewitzin teoriat ovat usein moniselitteisiä ja niitä on todellakin tulkittu eri aikoina eri tavoin, mikä oikeuttaa hänen teokselleen tuon mainitun paikan mainitussa maailmaa muuttaneiden kirjojen luettelossa. Kukaties juuri häntä voidaan pitää viime vuosisadalla niin surullisiin tuloksiin johtaneen tuhoamissodan, Vernichtungskrieg, idean isänä?

Clausewitz puhuu usein käsitteillä, jotka tuntuvat nykyään triviaaleilta. Hänen mukaansa esimerkiksi sota on taistelua. Nykyaikaisen lukijan mieleen tuskin edes juolahtaa, että se voisi olla jotakin muuta, mutta vielä 1600-1700-lukujen suuret sotapäälliköt, kuten Turenne, saattoivat pitää parhaana sellaista sotaa, jossa ei tarvitse tuhota vihollista tai edes taistella sen kanssa, mikäli siitä voitiin onnistuneilla manöövereillä tehdä niin sanotusti matti, jolloin antautuminen olo kunniallista.

Käytännössä taistelut saattoivat myös tuolloin olla aivan tavattoman verisiä.

Entäpä kaikkien tuntema lause, jonka mukaan sota on politiikan jatkamista toisin keinoin? Tarkoittaako tämä sitä, että sota on yhä perusluonteeltaan politiikkaa vai sitä, että se ei ole enää sitä, vaan toimii nyt toisella logiikalla?

On totta, että totaalisen sodan toteuttajat Leninistä Ludendorffiin ja Hitleriin saivat innoitusta Clausewitzilta. Ensimmäiseen maailmansotaan saakka hän oli ilmeisesti kaikkialla länsimaissa merkittävin sotateoreetikko.

Strachey on erinomainen Clausewitzin tuntija ja osoittaa myös tutkimuskohteensa monitulkintaisuuden. Itse asiassa Clausewitz näyttää uskoneen, että tulevaisuudessa palattaisiin rajoitettuihin sotiin totaalisen sijasta. Sopii toivoa, että ainakin nykyään tehdään niin, mikäli sotia nyt syystä tai toisesta yhä tullaan käymään myös ns. sivistyneellä aikakaudella, jollainen tämäkin aikakausi ainakin jossakin mielessä haluaa olla.

Clausewitzin teos oli ja on myös yksipuolinen oman aikansa hedelmä. Sellaisetkin keskeisen tärkeät alueet kuin talouden ja laivaston merkitys jäävät siinä käsittelemättä.

Kiinnostavaa on, että tämän teoreetikon ajatukset on ensimmäisen maailmansodan jälkeen useaan otteeseen julistettu kuolleiksi. Ne ovat kuitenkin sen verran monitulkintaisia, että ovat aina pystyneet ainakin jossain määriin heräämään henkiin.

Onhan se aikamoinen saavutus mieheltä, joka sentään kirjoitti hevosvetoisen armeijan aikakaudella, jolloin pistintä vielä voitiin pitää sotien ratkaisevana aseena.

Keskeinen sodankäynnin tekijä saattaa kyllä tänäkin päivänä joissakin tapauksissa olla sotivan osapuolen henkinen kantti, kuten uutisista voisi päätellä. Paljon puhuttu sodanjohtajan nerous voisi kai nykyään jo saada ylivoimaisen kilpailijan tekoälystä ja kukaties sellainen myös voi jo johtaa robottiarmeijaa.

Lienee pelättävissä, että myös tekoäly saattaa löytää clausewitziläiset ajatukset siitä, ettei sodan käyttämällä väkivallalla voi olla rajoituksia. Luoja meitä silloin armahtakoon!

Tuo kelpo preussilainen saattoi aikanaan löytää Pandoran lippaan, jota ei enää voi sulkea.

 

 

Herrojen tavat

 

Herrasmiessodat ja ne muut

 

Kuten Rokka tai joku muu Väinö Linnan henkilö totesi: sotahan on pahantekoa puolin ja toisin. Ei yksinkertaisesti ole sellaista konnuutta ja halpamaisuutta, jota ei sodan nimissä voitaisi toisille tehdä ja siitä vielä ylpeillä.

Tästähän Carl von Clausewitz kehitti oikein teoriankin: väkivalta sodassa on rajoittamatonta.

Tähän täytyy kyllä korjauksena lisätä, että niin sanoakseni ideaalisessa sodasa (sit venia verbo) asia on näin. Kuitenkaan sellaisessa sodassa, jonka ymmärretään olevan tavoitteellista toimintaa eli politiikkaa väkivaltaisin keinoin, ei aina tai edes yleensä haluta tehdä kaikkea mahdollista pahaa vihollisellekaan.

Syitähän voi olla vaikka kuinka paljon, aina lähtien siitä, että vihollisen maat tai laitokset halutaan omaan käyttöön, sen alamaisista halutaan uskollisia omia alamaisia tai sitten voi olla suorastaan moraalisia skruupeleita. Koston pelko on myös hyvä konsultti.

Toisen maailmansodan aikana mentiin barbaarisuudessa niin pitkälle, kuin yleensä oli mahdollista päästä eli taannuttiin yleisesti ottaen vanhatestamentillisiin tapoihin.

 Pommitussota on hyvä esimerkki (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=bombenkrieg ). Kuitenkaan ei käytetty esimerkiksi taistelukaasuja, vaikka niitä oli varastoissa paljon. Atomiaseen käyttöä ei kukaan sen sijaan ollut vielä hoksannut kieltää.

Myös esimerkiksi suomalaiset pidättäytyivät aktiivisista toimista Leningradia vastaan eivätkä terrorisoineet vihollisen siviiliväestöä. Tähän oli ihan päteviä syitä, kuten yleensäkin kaikelle politiikalle ja ne tunnetaan riittävän hyvin, eikä niistä nyt kannata tässä ruveta jauhamaan. Tällainen käytös oli kuitenkin aivan poikkeuksellista.

Ukrainan sodassakin on puolustautuva osapuoli karttanut monien kohteiden pommittamista ja samaahan voi jossakin mielessä sanoa jopa hyökkääjästäkin. Esimerkiksi Kiovan luolaluostari koetaan yhtä pyhäksi monumentiksi molemmin puolin. Vai saikos sekin jo osumaa?

En ole viitsinyt kovin paljon lukea kuvauksia nykyisen sodan rintamilta, mutta olen saanut sen vaikutelman, että yksi merkittävä uutuus on nyt lyönyt leimansa uusiin sodankäyntitapoihin. Kyseessä on uudenlainen upseeristo.

Vanhastaan upseeristo oli taustaltaan aatelista ja sota nimenomaan koettiin aatelisille sopivaksi ammatiksi, muita tuskin juuri olikaan, maanviljelystä lukuun ottamatta.

Tämän sotilasammatin ytimessä tietenkin piili raakuus ja myös sellainen asenne joukkoja kohtaan, joka salli niiden lähettämisen teuraaksi ilman erityistä tunnekuohua. Se kuului asioiden järjestykseen ja herrojen oikeuksiin.

Kuitenkin nimenomaan aateliston keskuudessa syntyi sellainen käyttäytymisen koodisto, jota sanomme ritarilliseksi. Siinä annettiin vertaisryhmälle myös vihollisen puolella korkea arvonsa ja varottiin loukkaamasta sen kunniaa. Se olisi merkinnyt myös oman kunnian menettämistä.

Italialaiset kondottierit kehittivät tunnetusti tietyn kollegiaalisuuden, jonka puitteissa he varoivat tarpeettomasti vahingoittamasta vastapuolta, joka sekin teki itse asiassa samaa työtä. Ennen pitkää saattoikin tulla tarve vaihtaa puolta ja hyvä käytösnumero oli niin sanoakseni silloin CV:ssä tarpeen. Sitä paitsi sodan onni saattoi aina johtaa vihollisen armoille joutumiseen.

Aateluuden velvoittavuus, joka pitkälti rajoittui vertaisiin, on havaittavissa vielä 1800-luvun sodissa. ajateltakoon nyt vaikka Kustaa III:n sotaa (vet. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=ruohonjuurten) tai Suomen sotaa (vrt. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=duncker).

Nykyään olisi vaikea kuvitella samanlaisia kohtaamisia vihollisten kesken kuin vaikkapa Suomen sodassa, jossa upseerit kokoontuivat taistelujen lomassa yhteiseen illallispöytään ja löivät vetoja sodan edistymisestä.

Eipä taitaisi olla mahdollista järjestää edes postin kulkua läpi linojen, saati lähettää sitä kautta kirjeitä, sokeria ja kahvia vaimolle, kuten Duncker teki.

Kun joku ruotsalainen upseeri oli rintamalla murjottu tuntemattomaksi, suuttui kenraali Denisov ja lupasi ankarasti rangaista syyllistä. Nykyään ei moinen taitaisi tulle kenenkään mieleen.

Mutta esimerkiksi Kustaa III:n sodassa upseeristo oli molemmin puolin suureksi osaksi myös saksalaista ja jotkut olivat sukulaisiakin. Kommunikaatio toimi erinomaisesti eikä ainoastaan kieltä osattu molemmin puolin, vaan hallittiin myös kulttuuri.

Siinä suhteessa tilanne on niin sanoakseni vielä paljon parempi nykyisessä Ukrainan sodassa.

Kiinnostavaa on, miten Savon prikaatin komentaja Curt von Stedingk, saksalainen Ruotsin Pommerista, kuvaa saapumistaan sodan jälkeen Venäjälle, minne hän tuli Ruotsin lähettiläänä.

Kaikki ylemmät upseerit riensivät kestittämään häntä ja iloinen oli tapaaminen myös vanhan ystävän, kenraali Schultzin kansa. Ilmeisesti kyseessä oli sama mies, jonka armeijan Stedingkin joukot olivat perin pohjin lyöneet Parkumäellä.

Nyrpeää oli vain Nassau-Siegenin prinssin Karl-Heinrichin käytös, mutta tästä kerskurista eivät muutkaan kollegat pitäneet. Kaiken kaikkiaan Stedingk näyttää tunteneen olonsa hyvin kotoiseksi saapuessaan äskeiseen vihollismaahan.

Tässä vain muuan esimerkki, johon tekisi mieli verrata tilannetta Ukrainan sodassa. Luultavasti se, joka joutuu siellä vihollismaahan, saattaa tuntea sen erinomaisesti ja jopa paremmin kuin paikalliset.

Venäjällä aatelisen upseeriston perinne näytti katkeavan vallankumouksessa, mutta itse asiassa niin ei käynytkään. Aluksi jo pelkkä sana ”upseeri” julistettiin pannaan ja puhuttiin sen sijaan komentajista. Yhteiskuntahan oli uusi ja kokonaan uudenlainen. ”Kultakaluunaiset” (zolotopogonniki) olivat arkkivihollisia.

Trotski värväsi kuitenkin jo heti alkuun tsaarin upseereita ”sotilasasiantuntijoiksi”, joiden mperheet saivat olla panttivankeina.

Ennen pitkää otettiin jo sitten käyttöön marsalkan arvot, niillähän oli vallankumouksellista kaikua Napoleonin ajalta. Sitten palasivat vanhat uniformut ja sotilasarvot ja jopa kultapunokset ja muut koristeet, jota vielä äsken oli kirottu.

Nyt herrat olivat taas herroja nimellisestikin, vaikka ehkä vailla sitä aatelista omanarvontuntoa, jota Venäjälläkin oli jo alkanut kehittyä. Ainakin siihen oli pyritty ja esimerkiksi kaksintaistelut sallittu 1800-luvun lopulla. Kunniasta tuli tärkeä käsite ( ks. https://timvihavainen.blogspot.com/search?q=kunniasta+sikamaisuuteen). Miltei uskomatonta vuoden 1917 perspektiivistä oli, että myös kaartin (eli henkivartioston) yksiköitä perustettiin uudelleen ja kunniamerkit otettiin taas käyttöön.

Mutta millainen on Venäjän nykyinen armeija? Täytyy sanoa, että tunnen sitä huonosti. Silmiinpistävää joka tapauksessa on, että armeijan kunnia nykyään on ollut lainsäätäjän erityisen huolenpidon kohteena ja kunnian loukkaamisesta saattaa saada kovan rangaistuksen.

Tässä ei voi olla näkemättä uutta taantumuksen hyökkäystä modernia maailmaa vastaan ja mieleen tulevat Aleksanteri III:n ja Nikolai II:n ajat. Lienevätkö kaksintaistelut nykyään sallittuja? Vai kilpaillaanko erikoispalvelujen tapaan ilmiannoilla?

Vallitseva informaatioilmasto on nyt tietenkin  sakeanaan sotapropagandaa, joten luotettavan informaation saaminen on tuskin mahdollista. Kuitenkin näyttä selvältä, että tämä nykyinen niin sanotun sekurokratian hallitsema Venäjä suhtautuu kunniaan ja vastaaviin asioihin aivan tietyllä tavalla, mikä ei ole vailla uusia piirteitä.

FSB:n entinen päällikkö Patrušev nimitti joskus filuureitaan ”nykyajan todelliseksi aatelistoksi”. Tämä on hyvin kiinnostavaa ja antaa koko käsittteelle aivan uuden kaiun.

”Erikoispalvelujen” maailma on petoksen ja valheen, harhautuksen ja konspiraation maailmaa ja ”uusi aatelisto” epäilemättä on näiden alojen mestari. Häikäilemättömyys on siellä elinehto.

Kun tähän lisätään se Venäjän maineikkailta rangaistusleireiltä peräisin oleva kulttuuri, jonka vapautetut vangit varmasti ovet tuoneet rintamalle mukanaan, voimme muodostaa kuvan aivan uudenlaisesta armeijasta, jota voitaisiin nimittää rosvojoukoksi eli latrocimiumiksi pyhän Augustinuksen mukaan.

Ympäri käydään, yhteen tullaan. Primitiivisestä hylkiöjoukosta kasvoi aikoinaan järjestynyt sotajoukko, jonka piirissä kehittyivät ritarilaitos ja herrasmiehen idea. Sitten alkoi painuminen takaisin kohti pohjaa ja ennen pitkäähän se tulee vastaan, ellei ole jo tullut.

Niin jalostavaa on sota n(vrt. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=tenkku). Koettakaamme pysyä siitä niin kaukana kuin mahdollista.

Insalato

 

Salaattien rakentamisen peruskysymyksiä

 

Kesällä saa usein syödäkseen salaatteja, jotka maistuvat todella hyviltä, vaikka saman reseptin mukaan tehtyjä on talvisin saanut puoliväkisin ahtaa sisäänsä muka terveellisinä.

Ehkä lääkkeiden ja niihin verrattavien terveellisten ruokien kuuluukin olla pahanmakuisia, terveys ansaitaan työllä ja kieltäymyksillä eikä herkuttelemalla.

Sankarillisesta mauttoman tai suorastaan pahanmakuisen töhnän nauttimisesta saa moni jonkinlaista masokistista tyydytystä. Terveyden hyväksi on silloin tehty jonkinlainen uhraus, vaikka pienikin.

Salaatit ovat nykyään pakollinen osa ruokavaliota. Niiden ei kuitenkaan tarvitse olla pahanmakuisia. Niiden maku perustuu ennen muuta raaka-aineiden laatuun, joka meillä on valitettavasti romahtanut, mutta samahan se on usein ulkomaillakin.

Kuten tunnettua, yli tuhannesta tomaattilajikkeesta on tehoviljely ja kauppa valinnut käyttöönsä sen, joka näyttää hyvältä, mutta maistuu kitkerältä eikä koskaan kypsy, ainoastaan mätänee.

 Sellainen tomaatti kestää parhaiten myyntiketjun käsittelyä ja odottelua ja vielä näyttääkin hyvältä. Sen maku ei kuitenkaan ole se tomaatin maku, jota vanha polvi oppi arvostamaan. Kunnollisia tomaatteja saa nykyään yleensä vain torilta kesäisin. Tosin esimerkiksi Nams-terttutomaatit ovat varsin hyviä ja joskus myös luomutomaatit.

Ne maksavat enemmän, mikä näinä halpuuttamisen aikoina on hirmuinen asia. Kukapa haluaisi uhrata pennosiaan ruokakauppaan? Sivumennen sanoen, meikäläiset kaupat tuottavat eniten voittoa koko Euroopassa, muistan jostakin lukeneeni. Ja meikäläiset kuluttajat ovat kyllin hölmöjä säästääkseen sen viimeisenkin pennin mieluummin kuin käyttävät sen kelvollisiin elintarvikkeisiin.

Toinen luonnottomaksi muunneltu ruoka-aine kaupoissamme on tilli, jota kasvatetaan ruukuissa. Oikeaa, maukasta tilliä saa vielä aina silloin tällöin pusseissa ja sitä kannattaa pakastaa talveksikin, kun sattuu löytämään. Oikea tilli on tuohon denaturoituun verrattuna aivan kuin eri laji. Ehkä se onkin.

Kunnon salaatti vaatii myös hyvän juuston. Valio teki vielä muutama vuosi sitten fetaa, jota myytin yhden tai kahden palan pakkauksissa suolaliemessä. Nykyään ne ovat hävinneet ja tarjolla on vain pieniä kuutioita, joissa ei ole mitään samoja ominaisuuksia, kuin noissa edesmenneissä laaduissa. Näyttää siltä, että noiden pikkukuutioiden aikaansaamiseksi itse juuston laatuakin on jouduttu muuttamaan surkeaan suuntaan.

Mutta siitähän kuluttajamme viis veisaa. Patalaiskat emännät haluavat ehdottomasti valmiiksi kuutioitua fetaa, joka näyttääkin niin hyvältä ja säästää sekuntikaupalla työtä.

Joidenkin kauppojen valikoimista on myös poistunut Westfalenin kinkku, joka on ilmakuivattuihin serrano- ja parmankinkkuihin verrattuna huomattavasti maukkaampaa ja sitä paitsi erimakuista. Ainakin salaatteihin se sopii paljon paremmin.

Jos siis halutaan tehdä kunnollinen salaatti, on olennaista hankkia sitä varten ensin kunnon ainekset. Muuten tulosta ei voi pelastaa mikään.

Hyvässä salaatissa on mukana raaka-aineiden luonnollista makeutta ja happamuutta siihen saadaan herkullisesta, tuoreesta sitruunasta, se saa mielellään olla luomua. Muussa tapauksessa makeutta voi yrittää hankkia lisäämällä kastikkeeseen vähän sokeria tai hunajaa. Ihannetapauksessa sitä ei kuitenkaan tarvita.

Tässä olisi se perussalaatti, johon ei koskaan kyllästy:

-2-3 tomaattia, makeita

-purjoa, tuoretta reilusti

-jäävuorisalaattia tai amerikansalaattia

-tillisilppua reilusti

-fetaa 1 pkt (esim. Apetina)

-4-5 siivua Westfalenin kinkkua, savustettuna tai ilman

-7-10 oliivia (kalamata)

-3-5 pepperonia (peperoncino)

 

Kastike:

-oliivi- tai rypsiöljyä 5-8cl

-2-3 tuoretta valkosipulinkynttä puristettuna öljyyn

-suolaa maun mukaan, muistetaan, että salaatin oin olgtava suolainen, kuten jo nimikin sanoo. Kesällä on suolan puute sitä paitsi hengenvaarallinen tila.

-mustapippuria myllystä

-parun sitruunanviipaleen mehu päälle puristettuna (määrä riippuu salaatin makeudesta)

päälle vaikkapa persiljaa, jos henki siihen kehottaa. Koristellaan sitruunanviipaleilla.

Professoreita

 

Rehellinen pugilisti

 

Bernard Shaw, Herra Byronin ammatti. Suomentanut Väinö Jaakkola. WSOY 1933, 343 s

 

Nyrkkeilyä on aina pidetty erityisesti englantilaisena urheiluna ja niin tässäkin kirjassa, joka ilmestyi alun perin vuonna 1881.

Yläluokan mielestä se kuitenkin oli villiä ja raakaa urheilua, joka sopi vain karkeille moukille ja itse asiassa oli kai niidenkin piirissä halveksittua.

Tosiasiassa erinäiset lordit olivat puoliksi salaa nyrkkeilyn ystäviä ja sponsoreita ja itse asiassa myös se tuomari, joka tuomitsi tämän kirjan sankarin ja erään toisen nyrkkeilijän heidän ottelunsa vuoksi, oli nuoruudessaan otellut pehmustetuin hansikkain.

Poliisit olivat pidättäneet nyrkkeilijät siitä, että he olivat otelleet rahasta ja jopa rakentaneet sitä varten kehän eli ”piirin”.

Kyseessä olivat siis ammattinyrkkeilijät eli professionaalit ja kuuluttaja esittelikin heidät vataavalla tittelilla: ”Cashel Byron, professori, ”Paradise”, professori….”.

Minulla ei ole käytössäni alkuperäistekstiä, mutta arvatenkin kääntäjä on tässä käyttänyt samaa termiä kuin kirjailijakin.

Näiden professorien työhön kuului alan tuntemus, ”science” ja myös sen käytännöllinen hallitseminen. Itse asiassa sen sai kuulostamaan sangen kunnioitettavalta toiminnalta, mikäli käytti sopivia termejä, kuten tämän kirjan sankari teki puhuessaan ammatistaan nuorelle seurapiirinaiselle, johon oli ihastunut.

Alkeellisinkin sopivaisuus esti kuitenkin seurapiirien näkökulmasta upporikasta, hyvin sivistynyttä ja huippuälykästä neitiä seurustelemasta nyrkkeilijän kanssa, naimisiinmenosta puhumatta.

Sattui kuitenkin niin onnellisesti, että myös nyrkkeilijä, hera Byron olikin itse asiassa tilanomistaja, vaikka ei ollutkaan sitä tiennyt. Niinpä avioliitosta ei tule epäsäätyistä. Itse asiassa huippuälykäs nainen ja fyysinen valioyksilö hänen miehenään muodostivat puhtaasti eugeniikan näkökulmasta ihanteellisen parin. Tieteen viimeinen sana kai oli kaikkien muiden argumenttien yläpuolella.

Kirjoittaja nautiskelee vertaamalla nyrkkeilijän ammattia kenraalien ammatin raakuuksiin ja asianajajien kierouteen, puhumatta ketunmetsästyksen tai edes peltopyiden ampumisen tarpeettomasta väkivallasta. Itse asiassa juuri nyrkkeily on niihin verrattuna todella rehtiä ja arvostettavaa toimintaa.

Loppujen lopuksi naimisiin siis tosiaan mennään ja entinen nyrkkeilijä jopa valitaan parlamenttiin, jossa hän herättää puolueensa piirissä ikävää huomiota äänestäessään useinkin radikaalien mukana, rehellinen kun on.

Perinnöllisyyssuunnitelma epäonnistuu sikäli, että pojat tulevat äitiinsä ja tytöt taas isäänsä. Isä, joka itse asiassa on perheen pehmytluontoisin, alistuu asiaan kuin kohtalon päätökseen, eikä yritä potkia tutkainta vastaan.

Nykyajan näkökulmasta tämä kirja ei ole mitenkään yllättävä, vaan pikemminkin varsin ennalta arvattava. Aikanaan se kuulemma sai lukijansa ulvomaan naurusta, siinä kun pantiin ylösalaisin aikansa arvomaailma ja koko englantilainen luokkayhteiskunta.

Kannattaakin muistaa, että kirja ilmestyi aikana, jolloin kolonialisminkin viimeinen suuri ponnistus oli vasta edessäpäin ja brittiläinen omahyväisyys ja tekopyhyys huipussaan.

 Kirjassa kuvataan myös vastikään päättyneen zulusodan aikana vangitun neekerikuninkaan tuomista Lontooseen, jossa häneen pyrittiin vaikuttamaan esittelemällä hänelle Britannian sotilasmahtia ja korkeata kulttuuria.

Itse asiassa ainoa seikka, joka sai kuninkaan innostumaan, oli muuan nyrkkeilyottelu, jossa veri lensi. Sen urheilulajin kuningas halusi viedä tuomisinaan myös kotimaahansa…

Kuitenkin, kuten edellä mainitussa oikeudenistunnossa todettiin, nyrkkeily oli urheiluista  reiluinta ja myös englantilaisinta, se oli reilumpaa kuin vaikkapa ranskalainen savate kavaline potkuineen. Ja mikäpä saattoi olla sen luonnollisempaa kuin että reilu englantilainen nyrkkeiljä nai hienostuneesti sivistyneen perijättären. Ehkäpä siinä yhdistyivät brittien parhaat aikaansaannokset?

Ehkäpä tulevaisuudessa saatettaisiin vielä kirjoittaa vaikkapa historiallinen romaani, jonka päähenkilö olisi nyrkkeilijä? Olihan myös Walter Scottin Ivanhoe ammatiltaan taistelija…

Urhoisin

 

Heinäkuun viides

 

Runebergin ”vänrikkien” eräs ydinkohta on hänen runonsa ”Heinäkuun viiden päivä”. Ajoitus liittyy Savon jääkärirykmentin Sulkavan komppanian päällikön, Suomen sodassa everstiluutnantiksi kohonneen Joachim Zachris Dunckerin kuolemaan Ruotsin Länsipohjassa.

Sinne joukot olivat perääntyneet urhoollisen ja erittäin katkeran marssin jälkeen. Sairaudet, nälkä ja vilu ahdistelivat vihollisen lisäksi Savon joukkojen rippeitä ja toivon kotikontujen valtaamisesta takaisin saattoi jo jokainen heittää: Viapori oli antautunut ja ne kymmenentuhatta brittiä, jotka oli jo tuotu Ruotsiin, olivat palanneet kotimaahansa.

Itse asiassa Dunckerin kuolema näyttää vahvasti itsemurhalta ja Suomen puolustamisen suhteen aivan irrelevantilta. Joka tapauksessa Runeberg on nostanut juuri hänet symboliseksi esimerkiksi siitä uhrautuvuudesta, johon rakkaus kotimaahan sen poikia velvoitti.

Itse asiassa ”Heinäkuun viides päivä” ei kerrokaan Dunckerista juuri mitään konkreettista ja keskittyy sen sijaan Suomen luonnon ihanuuden ja sen kansan urhoollisuuden ylistykseen ja sen sanoma kiteytyy nuorukaiselle osoitettuun retoriseen kysymykseen: ”Maan eestä kuolisitko tään?”

Kriittiset elämäkerrat Dunckerista antavat hänen vaiheistaan itse asiassa traagisemman kuvan. Hänen jäämistöäänkin eli kirjeitä vaimolle on säilynyt paljon.

”Vänrikkien” merkitystä suomalaiselle isänmaallisuudelle voi tuskin yliarvioida, eikä Dunckerinkaan persoonaa kannata vähätellä. Toki isänmaata voi palvella usein paljonkin paremmin työslkentelemällä sen hyväksi kuin kaatumalla rintamalla.

Kaatuminen yleensä ei ole kenenkään vapaaehtoinen valinta, vaikka se juuri Dunckerin kohdalla saattoi sitä kyllä ollakin. Kriittisesti arvioiden hänen sotaiset ansionsakin liittyivät aiempaan toimintaan kuin tuohon ainakin näennäisesti tarpeettomaan viimeiseen taistoonsa.

Runoilijalle tapahtuma antoi hyvän aiheen ja sen päähenkilöstä on parikin kirjaa kirjoitettu. Tässä yksi:

 

perjantai 31. joulukuuta 2021

Ristiinan poikia

 

Petetyn armeijan sankari

 

Tito Colliander, Duncker. En av de tappras skara. Natur och kultur, Stockholm 1943, 271 s.

 

Oliko miestä kuitenkin,

jok’ oli kaikist’ urhoisin?

”…niin, herra, tunsin Dunckerin”.

 

J.L- Runeberg, Vänrikki Stoolin tarinat

 

Sulkavan komppanian päällikkö ja urallaan sitten everstiluutnantiksi kohonnut Joachim Zachrics Duncker on myös Runebergilta saanut kunnian tulla mainituksi suomalaisen sotasankaruuden ruumiillistumana.

Runebergin ”vänrikit” on kuitenkin tietysti ennen muuta kaunokirjallisuutta, jonka osaksi tuli joutua suomalaisen nationalismin pyhäksi kirjaksi, jonka valtava vaikutus kesti aina toiseen maailmansotaan saakka. Väinö Linna ei suotta sanonut kirjoittaneensa ”Tuntemattomasta” eräänlaista anti-Runebergia.

Linna moitti erityisesti sitä, että Runeberg oli unohtanut antaa sankareilleen aivot. Toki hän oli unohtanut paljon muutakin, mutta historiallisen roolinsa suomalaisen kansakunnan arvon kohottajana ”vänrikit” täyttivät hyvin.

J.R. Danielson-Kalmari tutki aikoinaan Suomen sodan varsinaisesti historiallista puolta, samoin kuin Fredrik Cygnaeus, joka myös kopioi Dunckerin kirjeet läheisilleen, joita tekijä on nyt käsillä olevassa kirjassa laajasti käyttänyt. Suomen sotaa on sittemmin tutkittu varsin laajastikin ja myös Dunckerista on Ruotsissa ilmestynyt toinenkin populaari teos, Bertil Nelssonin Duncker och Savolaxbrigaden (2000).

Sattuneesta syystä Collianderin kirja joka tapauksessa kiinnosti minua aivan erityisesti. Se on sentään julkaistu vuonna 1943 ja sitä paitsi Ruotsissa. Suomessa se lienee myös ollut myynnissä ja täällähän se oli painettukin. Joka tapauksessa siinä käsiteltiin varsin herkkiä asioita ja se julkaistiin kansakuntamme historiallisen draaman ollessa kärjistymässä.

Esipuheessa kirjoittaja kertoo pyrkineensä siihen, että kaikki kirjassa esitetyt vähänkin merkittävämmät yksityiskohdat saavat tukea lähteistä ja hän itse on koettanut pitää aina tosiasioiden puolta. Lähdeviitteet ja jopa kirjallisuusluettelokin teoksesta puuttuvat, joten varsinaisia tutkimuksellisia ambitioita siinä ei näytä olevan, mutta melkoisessa määrin se joka tapauksessa sisältää myös alkuperäisdokumentteja, Dunckerin kirjeitä.

Nuo kirjeet jotka enimmäkseen on osoitettu vaimolle, ovat kyllä melko tylsiä ja toistavat aina samaa asiaa: miehen rakkautta ja huolenpitoa perheestään. Usein mainitaan, että kirjeen mukana lähetetään jokin summa rahaa tai hiukan kahvia ja jopa sokeria.

Tällaisten kirjeiden oli mentävä venäläisten kautta ja kirjeitä vaihdettiin ”parlementäärien” tapaamisissa, joita pidettiin sotivien osapuolten kesken joskus aika tiheästikin. Niinpä Duncker, kuten moni muukin upseeri tuli jopa aika hyvin tuntemaan venäläisiä kollegoitaan, jotka puhuivat ranskaa ja saksaa yhtä hyvin kuin meikäläiset ja joskus edustivat jopa samoja, usein balttilaisia, luterilaisia sukuja.

Kuten tunnettua, taistelevien osapuolten upseerit tapailivat toisiaan aina silloin tällöin ja viettivät yhdessä kosteita iltoja. Joskus niissä lyötiin vetoja siitä, miten sota tulee edistymään ja ainakin kerran oli kaksintaistelukin lähellä. Koska tällaista pidettiin hyvin sopimattomana, lähetettiin riitapukari jonnekin Venäjän eteläiselle rintamalle.

Silloin kun sodittiin, osattiin kyllä myös toimia tilanteen mukaisesti ja suomalaisetkin käyttivät usein pistintaistelua, joka oli ainoa tapa saada venäläiset perääntymään. Siitä antoikin heille tunnustusta myös partisaanipäällikköä tunnettu Denis Davydov.

Duncker suoritti monia kylmäpäisiä operaatioita, sekä jälkijoukon johtajana että tiedustelijana ja johti Paukarahdessa 200 vaunun ja 400 hevosen saattueen tuhoamista, mikä oli vakava isku venäläisten huollolle.

Kun Sandels vielä ahdisteli heitä maihinnousuilla, olivat venäläiset hätää kärsimässä ja joutuivat tuomaan etelästä sisävesilaivastonsa pitämään Suomen armeijaa kurissa.

Kysymyshän oli nimenomaan Suomen armeijasta. Savon joukot saivat vain vähäksi aikaa hieman vahvistuksia Ruotsista. Itse he sen sijaan joutuivat puolustamaan koko Pohjois-Ruotsia tilanteessa, jossa Suomi oli jo auttamattomasti menetetty ja kuningaskin pantu viralta.

Vailla intendentuurikonttorin huolenpitoa, kurjasti ruokittuna ja vaatetettuna, tautien ja haavojen vaivaamat savolaiset olivat nyt se turva, johon Ruotsi nojasi pohjoisessa. Joukko oli kyllä vuonna 1809 suuresti kutistunut. Talvella 1808 oli Mikkelin malmilta lähtenyt matkaan 900 savolaista jalkamiestä, joista keväällä 1809 oli jäljellä 350. 1148 Savon jääkäristä oli rivissä enää vajaat kolmesataa ja Karjalan rakuunoita oli 80.

Sivumennen sanoen, Savon jääkärit, tuo modernisti koulutettu vapaaehtoisjoukko, johon kirjoittautunut ei saanut edes sotilastorppaa, vaan sen sijaan pientä rahapalkkaa oli viety pois kotiseudultaan ja jopa koko Suomesta vastoin sopimusta. He olivat siinä sitoutuneet vain kotiseudun puolustamiseen.

Kotiseudun puolustamiseen heillä riittikin intoa. Vanhasta muistista tiedettiin, mitä tarkoitti venäläinen miehitys -okkupatsija. Miehet olivat halunneet estää vihollista tekemästä väkivaltaa kotiseudulleen ja koko maalle, mutta nyt koko maa olikin venäläisten valloittama ja he tosiaankin käyttäytyivät hyvin. Sitä paitsi väestö oli vannonut uskollisuutta keisarille, joka sitten keväällä oli ”korottanut kansakuntien joukkoon” Suomen suuriruhtinaskunnan, joka siten oli jo irronnut Ruotsista.

Suomi suhtautui armeijansa rippeisiin välinpitämättömästi ja kiittämättömästi, mikä oli havaittu jo peräännyttäessä syksyllä Ouluun. Venäläisille sen sijaan järjestettiin komeita tanssiaisia…

Kun upseereille luvattiin virkatalonsa ilman palvelusta, läksi yhä useampi takaisin Suomeen sitä hoitamaan. Rivimiehillä ei useinkaan ollut tätä mahdollisuutta ja myös jotkut Sulkavan komppanian miehet joutuivat sittemmin Tukholmassa kerjäämään rahaa matkustaakseen kotiinsa, jossa ilmeisesti odottivat rengin työt.

Pohjois-Ruotsissa oli vuonna 1809 vielä taistelutoimintaakin, rauhansopimusta odotellessa. Barclay de Tollyn suorittama Merenkurkun ylitys mainitaan Venäjänkin historiassa suurin kirjaimin, mutta itse asiassa sen varsinainen sotilaallinen merkitys oli olematon ja savolaiset onnistuivat pitämään väsyneen hyökkääjän kurissa, kertoo kirjoittaja.

Kun alettiin ymmärtää, että sota oli jo ratkaistu, saatettiin vihollisarmeijoiden kanssa myös sopia rauhanomaisesta siirtymisestä paikasta toiseen. Kerran kävi jopa niinkin, että miehet pääsivät armeijan viinavarastoon käsiksi ja koko homma meni siinä määrin hulinaksi, ettei joukkojen komentaja Cronstedt kyennyt väkeään hillitsemään. Tilanne selvitettiin pyytämällä avuksi sata miestä venäläisiä Tulan jääkäreitä…

Yhtä rohkea ja kyvykäs kuin turhamainen kenraali Sandels, joka oli aikoinaan valinnut Dunckerin viemään voitonviestiä kuninkaalle Tukholmaan, jossa tämä oli saanut miekkaritarikunnan ristin, huomasi vielä sodan tässä vaiheessa voivansa kunnostautua ja hyökkäsi vihollisen kimppuun.

Vihollinen pääsi kuitenkin yllättämään juhlaillalliseen keskittyneen Sandelsin, joka pakeni paikalta ja ohi mennessään vielä kysyi loukkaavasti jälkijoukkoa johtavalta Dunckerilta, pelkäsikö tämä.

Duncker, jota oli samana päivänä ärsytetty muutenkin, oli vimmoissaan ja jättäytyi pääjoukosta, jolloin tuttu vihollisen upseeri pyysi, häntä antautumaan, koska tilanne oli toivoton.

Vastaus näyttäisi olleen ruokoton ja niinpä Duncker ammuttiin vartiopaikalleen. Haavoittuminen tapahtui 5.7.1809 ja kuolema seuraavana päivänä.

Duncker haudattiin Uumajan kirkkomaalle venäläisen upseerin viereen sotilaallisin kunnianosoituksin ja hänen haavoittumispaikallaankin on muistomerkki.

Runebergin runo ”Heinäkuun viides päivä” on sävyltään sentimentaalinen ylistyslaulu Suomen luonnolle ja siinä yhdistetään Dunckerin kaatuminen nimenomaan isänmaan puolustamiseen ja isänmaanrakkauteen.

Tämä ominaisuutta Dunckerilla varmasti oli hyvinkin runsaasti, mutta itse tuon runon asetelma on falski. Eivät Duncker ja hänen savolaisensa enää olleet isänmaata puolustamassa. Se oli nyt siirtynyt osaksi Venäjän keisarikuntaa. Nyt tuo sitkeiden savolaisten joukko palveli enää vain eräänlaisena Ruotsin muukalaislegioonana, jolla oli puolustettavana vain oma kunniansa.

Sen he toki tekivät hyvin ja Colliander antaa tästä kunniaa erityisesti Haapaniemen kadettikoulun opettajalle, Samuel Möllerille, joka oli aina teroittanut oppilailleen hyveen merkitystä omana palkkionaan.

Mutta mitäpä Suomella ja erityisesti suomalaisilla sotilailla saattoi olla oppimista tästä tarinasta vuonna 1943, jolloin ajatus erillisrauhasta Neuvostoliiton kanssa oli yhä ajankohtaisempi ja johon Suomea koetettiin panostaa myös Ruotsista käsin?

Kirjoittaja toteaa, että Dunckerin kaatuminen oli näennäisesti mieletön ja vailla päämäärää. Mitään konkreettista ei enempää saavutettu kuin menetettykään.

Näennäisesti mieletön kuolema nousi kuitenkin runon ansiosta voimanlähteeksi, joka voi antaa voimaa ja voitontahtoa kokonaiselle kansalle aina kauas tulevaisuuteen.

Näin siis Colliander. Itse kiinnittäisin enemmän huomiota Dunckerin omiin viimeisiin sanoihin: tätähän ne tahtoivat. Kai ne nyt voivat olla tyytyväisiä…

 

Ja tuo edellinen kirja on siis peräisin sota-ajalta. On kyllä molemass nykyisempikin ja sen löytää osoitteella   https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=nelsson

Yhden miehen työ?

 

Suurmiehen synty

 

Irma Sulkunen. Elias Lönnrot ja hänen pitkä varjonsa. SKS kirjat 2025,  413 s.

 

Kuten tunnettua, Kalevala syntyi Elias Lönnrotin työpöydällä. Kollegat ymmärsivät asian jo aikanaan ja eräät heistä suhtautuivat lönnrotilaisen vapaaseen kansanrunouden käsittelyyn ja omien riimien reippaaseen lisäilyyn varsin kriittisesti.

Ajatus erityisen suomalaisen eepoksen kokoamisesta oli kyllä ollut ilmassa jo hyvän aikaa, kun Lönnrot sitten toteutti oman versionsa. Runoja oli kerätty jo 1700-luvulla ja kerättiin yhä paljon. Vasta Lönnrot kuitenkin loi niistä yhtenäisyyttä tavoittelevan kokonaisuuden, kevyellä kädellä, mutta niin se saatiin syntymään. Hän olisi voinut Kolumbuksen tavoin sanoa: ”kaikki olisivat voineet saman tehdä, mutta minä olin ainoa, joka teki”.

Lönnrot ei siis ollut vailla kriitikoita enempää kuin edeltäjiäkään, mutta olipa ihailijoitakin ja kun kansamme tarvitsi aitoa suomalaista ja suomenkielistä suurmiestä, niin siitähän se löydettiin. Lönnrotin opiskelutovereista Snellmanista ja Runebergista tehtiin suurmiehiä ja oli tavallaan vain kohtuullista, että hänestä tehtiin sitten myös.

Lönnrot kuvataan perivaatimattomaksi mieheksi, joka vieroksui moista monumentin roolia ja yleisen käsityksen mukaan vähätteli ansioitaan, joihin sentään kuului kansallisen projektin kannalta aivan keskeisen tärkeä Kalevala ja lisäksi paljon muuta, sanakirjoista ja kirjakielen kehittämisestä virsiin ja populaariin lääketieteeseen kansan tarpeiksi.

Sulkunen tuntee perin pohjin sen miljöön kiistoineen, jossa Kalevala syntyi ja myös niiden miesten ansiot, jotka ovat jääneet Lönnrotin rinnalla varjoon, vaikka olivat jo aiemmin esittäneet idean eepoksesta ja keränneet kansanrunoutta jopa enemmän kuin hän.

Reinhold von Becker, D.E.D. Europaeus, K.A. Gottlund ja eräät muutkin tekivät suuren työn, mutta on sittemmin lähes unohdettu. Miksi näin? Oliko Lönnrotin oma käytös kaiken vaatimattomuuden kaavun alla ollut tarkoituksellisesti johtamassa tähän tulokseen?

Sulkusen kirjasta saa käsityksen, että ainakin kirjoittaja on tätä mieltä. Puhuessaan eepoksen luomisen ideasta Lönnrot esitti sen omanaan eikä maininnut edeltäjiään eikä heidän ansioitaan. Lönnrotin suuri merkitys taisi kuitenkin olla lähinnä siinä, että hän päästeli niin vapaalla kädellä omaa tekstiään mukaan kansanrunoihin, kun muut sen sijaan suhtautuivat ainekseen suuremmalla pieteetillä.

Kärjistäen voisi sanoa Sulkusen kuvan Lönnrotista olevan hieman samanlainen kuin Winston Churchillin kiteytys kilpailijastaan Clement Attleesta: ”Hän on hyvin vaatimaton ja hänellä on siihen monia päteviä syitä”.

Lönnrot ei ollut tieteellisesti pätevä suomen kielen professori eikä etevä lääkäri. Hän ei myöskään ollut vailla omanarvontuntoa ja erottautui monessa mielessä rahvaasta. Perheenisänä hän ei ollut kovinkaan huolehtivainen tai empaattinen, vaikka epäilemättä suuresti rakastikin vaimoaan ja lapsiaan.

Mutta mitäpä on sanottava vaikkapa Runebergin historiakuvasta? Tai Topeliuksen tai Väinö Linnan suhteesta kriittiseen historiantutkimukseen. Edellinen oli sentään Suomen historian professori ja jälkimmäinen tieteen akateemikko.

Mitä vaimoihin ja lapsiin tulee, moni suurmies on ollut toivoton narsisti ja kotityranni, mitä Lönnrot ei suinkaan ollut.

Uskonnollisesti Lönnrot edusti melko liberaalia suuntausta, mutta suhtautui joka tapauksessa uskontoon vakavasti ja arvostavasti. Perheen lukuisat tragediat epäilemättä syvensivät hänen hartauttaan.

Tässä ei ole paljoakaan uutta ja järkyttävää, mutta toki kirjan tulokset on saatu vakavalla paneutumisella lähteisiin. Nykyaika tuskin kuitenkaan edellyttää suurmiehiltä mitään yli-inhimillistä. Itse asiassa ”myyttien” purkamista pidetään usein tutkimuksen keskeisenä tehtävänä.

Kaikillahan on puutteensa. Lönnrot näyttää minusta yhäkin, kirjan luettuani, olleen perivaatimaton persoona, joka ei kehdannut erityisesti nostaa esille edeltäjiään, kun suurmiehen viitta kerran oli suurella kohulla ja touhulla annettu juuri hänelle. Oman myytin purkaminen olisi ollut myös isku vastoin ystävien kasvoja.

Yläluokkaan Lönnrot ei kuulunut eikä pyrkinyt, mutta ei myöskään yrittänyt olla pelkkä rahvaan mies. Minusta tässä ei olekaan mitään omituista. Myös esimerkiksi Leo Tolstoi tai vaikkapa Kalle Kajander muistivat kyllä myös sen, etteivät kuuluneet rahvaaseen. Aina silloin tällöin tarvittaessa he myös sanoivat asian suoraan.

Mitä tulee siihen ristiriitaan, joka oli kansanrunojen pakanallisen maailman ja herännäisyyden välillä, Sulkunen ei kiinnitä asiaan paljon huomiota eikä ota kantaa siihen Heikki Ylikankaan esittämään hypoteesiin, että juuri Lönnrot olisi kuulunut takapiruihin, kun körttiläiset tuotiin tuomiolle Kalajoien käräjillä. Ylikankaan kirja on kuitenkin kirjallisuusluettelossa.

Sulkusen kirjan todellinen painopiste on Lönnrotin yksityiselämässä ja erityisesti hänen vaimossaan ja tyttärissään. Kirjoittaja on lukenut saatavilla olevan kirjeenvaihdon ja pohtii pitkään ja hartaasti niitä psykologisia ongelmia, joita perhepiiriin liittyi.

On tietenkin selvää, että tällainen pohdiskelu jättää aika lailla tilaa spekulaatioille. Melko selvänä johtopäätöksenä voi kyllä pitää sitä, että Lönnrotin ainoa neitoiän jälkeen henkiin jäänyt tytär torjui päättäväisesti sen roolin, johon hänet olisi haluttu suurmiehen perinnön vaalijana asettaa.

Ida lähti sen sijaan ulkomaille ja asettui sinne asumaan. Hän kuoli Sienassa yksinäisenä ja köyhänä. Vaihtoehtona olisi ollut elämä Suomessa edesmenneen suurmiehen perinnön vaalijana ja ujsein juhlakalunakin.

Uhrautuvasta työstä toisten hyväksi tytär oli jo saanut kyllikseen. Hän ei pitänyt isäänsä edes suurmiehenä ja Fredrika Runebergin osan sijasta häntä näyttää enemmän miellyttäneen Ibsenin Nooran rooli. Se oli uutta muotiakin.

Sulkusen kirja on epäilemättömän asiantunteva ja todistusvoimainen. Minusta se ei kyllä kuitenkaan erityisemmin horjuta sitä kuvaa, joka Lönnrotista on jo 1900-luvulta lähtien vallinnut. Kansakunta tarvitsi aikoinaan suurmiehensä ja myös sai ne. Nykyään sellaisille ei taida olla tarvetta, mutta ei kyllä ole kandidaattejakaan enää Kekkosen jälkeen näkynyt.

Euroopan erämaista

Sotaherra

 

Gaius Julius Caesar, Gallian sota. Suomentanut Hannes Korpi-Anttila, johdannon kirjoittanut Edwin Linkomies. WSOY 1961, 242s.

 

Yli kuusikymmentä vuotta sitten luokkamme opiskeli eli käänsi ”Caesarin neljättä kirjaa”, kuten lukemattomat kohtalotoverinsa sitä ennen ja sen jälkeen.

Kyseessä oli yksi ”Gallian sodan” seitsemästä kirjasta. Antiikin Galliasta ja Germaniasta opittiin siinä jotakin fragmentaarista, mutta tärkeintä oli oppia latinaa, jota sitten onkin elämässään tarvinnut käytännöllisesti katsoen joka päivä.

”Gallian sodasta” (De bello Gallico) on ilman muuta sotaherran itsestään esittämä kuva, ettei nyt suorastaan kiiltokuva ja voisi tuskin muuta ollakaan.

Edwin Linkomies torjuu esipuheessa ajatuksen, että kyseessä olisi pelkkä Caesarin propaganda ja on tietenkin oikeassa. Ei noin seikkaperäistä kuvausta paitsi tapahtumista, myös Gallian ja Germanian kansoista ja luonnonsuhteista kai olisi kannattanut pelkän propagandan takia kirjoittaa.

Kuitenkin kirjan sankari on tietenkin sen kirjoittaja. Muut komentajat saattavat tehdä virheitä ja sortua inhimillisiin heikkouksiin, mutta lapidaarisesti itseään kolmannessa persoonassa kuvaava Caesar ei koskaan. Joskus taisi kyllä olla lähellä.

Caesar muistuttaa myöhempää sotaherraa, Aleksandr Suvorovia siinä, että hän kuvauksensa mukaan toimii aina nopeasti ja päättäväisesti, antamatta viholliselle aikaa vahvistua ja kykenee näkemään tilanteiden olennaiset piirteet yhdellä silmäyksellä.

Caesar myös kiinnittää erittäin suurta huomiota imagoonsa ja roomalaisten maineeseen. Koskaan ei vihollisen saa antaa kuvitella, että pelkää eikä petosta saa jättää kostamatta. Väärä hellämielisyys on tuhon tie, mutta sitä on myös väärässä paikasa osoitettu tarpeeton ankaruus, jolla karkoitetaan potentiaaliset liittolaiset.

Aikakauden arvopohja näyttää olevan jossakin määrin toisenlainen kuin nykyään, mitä ei kannata pöyristellä, jos nyt ei ihaillakaan. Sodassa on petoksella ja valheella saavutettavissa usein ratkaisevia etuja ja propaganda, joka jo ennakolta murtaa vastustajan moraalin, saattoi silloinkin olla se ratkaiseva ase.

Sota oli tuohon aikaan julmaa ja ratsuväki raakaa. Nimenomaan ratsuväen tehtävänä oli muonan ja rehun hankkiminen ja perääntyvän vihollisen takaa-ajo ja tuhoaminen.

Legioonat saatettiin panna myös viljaa leikkaamaan, kuten ne joka päivä saattoivat joutua rakentamaan ja purkamaan linnoitetun leirin. Roomalainen legioona oli tavattoman ahkera.

Huolto oli kaiken toiminnan kulmakivi, kuten se on nykyäänkin. On luultavaa, että Caesar, kuten muutkin antiikin auktorit useoin liioittelevat kuvaamiensa tapahtumien osallistujien määrää.

Kymmeniin- ja jopa satoihin tuhansiin nousevan joukon huoltaminen synkässä korvessa on ollut kai silloin yhtä mahdotonta kuin nykyäänkin, tarkoitan lähinnä Napoleonin aikoja.

Napoleonin ja Caesarin tilanne suurten joukkojen johtajana olikin suuressa määrin samanlainen. Marssinopeudet ja kommunikaatio olivat samalla tasolla vielä parituhatta vuotta myöhemminkin.

Tykit ja musketit olivat Napoleonin käytössä, mutta samaan aikaan käytettiin vielä myös jousta ja nuolia. Ja vielä Hitlerinkin oli usein ensi sijassa luotettava hevosiin, vaikka rautatiet ja autot jo antoivat asioille uusia ulottuvuuksia. Niitä voitiin myös sabotoida.

Sodan raakuus oli tuohon aikaan arkipäivää, eikä siviiliväestöä erityisesti säästetty, ellei siihen ollut syytä. Taistelut kuvataan usein suurina tuhoamisoperaatioina, joista henkiin jää vain ehkäpä vajaa kymmenes hävinnen osapuolen miehistä tai ei sitäkään.

Valan pyhyys oli keskeisen tärkeä asia aikana, jolloin kontrolli muuten oli vaikeaa tai mahdotonta. Toinen tapa hoitaa asiaa olivat panttivangit, joita otettiin aina ja joiden kohtaloa ei erikseen mainita silloin, kun vala rikotaan. Luultavasti se oli samanlainen kuin Neuvosto-Venäjällä, jossa saatettiin lehtien palstoilla kertoa, että petollisen ”sotilasasiantuntijan” (entisen tsaarin upseerin) perhe oli teloitettu.

Gallian sodassa Caesar joukkoineen liikkui laajasti, Italian rajoilta aina Britanniaan ja Germaniaan, joissa molemmissa hän kävi kaksi kertaa suuren sotajoukon kera. Nämä olivat valtavia logistisia operaatioita.

Reinin yli rakennettiin silta kymmenessä päivässä, mikä ei nykytekniikalla taitaisi onnistuakaan. Mahtoiko onnistua silloinkaan. Britanniaan menoa varten rakennettiin kuudensadan suuren laivan laivasto ja sotalaivoja niiden suojaksi, takilan tarvikkeita tuotiin kanaalin raanoilla Hispaniasta saakka… Ehkä kyseessä oli merikuljetus.

Gallit olivat olleet kuuluisia urheudestaan ja vapaudestaan ja vanha suola janotti myös sen jälkeen kun ne olivat alistuneet Rooman suojelukseen. Suuria kapinoitahan saatiin aikaan ja roomalaiset olivat jo useaan otteeseen lähellä kukistumista, mistä Caesarin nerous heidät aina pelasti.

  Roomalaiset pyrkivät hallitsemaan hajottamalla ja käyttivät myös germaaneja apunaan galleja vastaan.

Kansoilla oli omituisia tapoja ja esimerkiksi Germaniassa saatettiin elää lähes ilman maanviljelystä, lihan ja maidon voimalla. Näinhän vuoristolissakin on tehty.

Joku heimo saattoi arvostaa tasa-arvoa niin paljon, että se käytännössä noudatti tasajakoa. Maata vilhelevillä germaaneilla saattoi olla tapana jopa jakaa maat aina sillloin tällöin uudelleen, ettei tapahtuisi rikkauden kasaantumista. Systeemihän tunnetaan myöhemmiltä ajoilta myös Venäjältä (tšornyj peredel) eikä vain sieltä.

Omituisimpia olivat jotkut avioliittotavat, joissa sama nainen oli yhteinen kahdelletoista miehelle, yleensä veljeksille. Uskomattomalta kuulostaa jo se, ttä olisi myös ollut isien ja poikien yhteisiä vaimoja. Westermarck-efekti olisi kai silloin puuttunut.

Tuohon aikaan Eurooppaa kattoivat vielä suurimmaksi osaksi valtavat metsät, jotka olivat tuhansien peninkulmien mittaisia. Kukaan ei kuulemma vielä ollut kulkenut niitä päästä päähän. Ilmeisesti kyseessä olivat melkoiset hiilinielut, vaikka kasvullisuus näyttää siitä huolimatta olleen rehevää.

Joka tapauksessa tieto metsien tuolta puolen levisi välikäsien kautta ja Caesarkin saattoi kertoa, että jossakin idän puolella eleli erikoisia eläimiä, muun muassa yksisarvisia sekä hirviä, joiden jaloissa ei ollut niveliä ja jotka sen takia nukkuivat seisaallaan. Mikäli ne kaatuivat, ne eivät päässeet ylös, mitä metsästäjät hyödynsivät.

Caesarin kirjallista tyyliä on ihailtu ja hänet tunnetaan myös suurena kirjailijana. Tosin hänen kaunokirjalliset tuotteensa ovat hävinneet.

Caesar tosiaan kirjoittaa lyhyen iskevästi ilman jaarituksia ja ”Gallian sodan” alku on klassinen: ”Koko Gallia jakaantuu kolmeen osaan, joista yhdessä asuvat belgit…” (Gallia omnis divisa est in partes tres, quarum unam incolunt belgae…).

Aloitus on yhtä kuuluisa ja minusta myös hyvä kuin tuo nykyään jo paremmin tunnettu ”Oli synkkä ja syksyinen yö…”.

Edwin Linkomies hehkuttaa Caesarin suuruutta myös kirjailijana. En oikein jaksa olla samaa mieltä. Linkomiehen suuruutta sekä poliitikkona että muistelmakirjailijana kyllä arvostan.

Länteen vai nyt jo itään?

 

Venäjä ja eurooppalaistaminen

 

Venäjän historia 1700-luvun alusta saakka voidaan esittää suhtautumisena Pietari Suureen ja hänen uudistuksiinsa. Näin oin tehtykin, aika hyvällä menestyksellä.

Pietarilla ja länsimaalaistamisella on Venäjällä aina ollut vastustajansa. Slavofiilit, alkaen jo 1840-luvun sukupolvesta, olivat Pietarin uudistusten suuria vihollisia.

Samaan aikaan virallinen Venäjä lähti siitä, että hallitsijoiden muisto ja toiminta ovat pyhiä ja Pietari Suurenkin arvosteleminen oli itse asiassa majesteettirikos.

Länsimaita sai ja pitikin arvostella ja pitää Venäjää huonompina, mutta sekin oli asenne, jolle oli annettu omat viralliset norminsa: puhuttiin virallisesta kansallisuusopista, jonka tukipylväitä olivat vuoden 1833 määritelmän mukaan nuo tunnetut ortodoksia, itsevaltius ja kansallisuus. Nämä toimivat länsimaisten vapauden, tasa-arvon ja veljeyden venäläisinä vaihtoehtoina vuoteen 1917 saakka.

Pietarin titaaninen työ Venäjän eurooppalaistamiseksi oli kuitenkin myös pyhä ja hänen luomansa Pietarin kaupunki säilyi koko Venäjän suurena esikuvana ja modernisuuden symbolina.

Pietarin tavoitteena ja suurena elämäntehtävänä oli maansa eurooppalaistaminen eli modernisoiminen, mikä tarkoitti siihen aikaan samaa. Olla eurooppalainen tarkoitti sivistyneisyyttä, eurooppalaisuuden puute oli barbariaa.

Tästä oli koko maailman helppo vakuuttua vielä 1900-luvulle saakka ja eurooppalaisuuden valtava prestiisi ja myös sen reaalinen voima saivat koko maailman matkimaan sitä.

Venäjällä Pietarin uudistukset jäivät kuitenkin puolitiehen ja Stalinilla oli edessään yhä Pietari Suuren dilemma, kun hän vuonna 1931 kirjoitti, että Venäjä oli yhä sata vuotta jäljessä lännestä ja että tuo välimatka olisi kurottava umpeen kymmenessä vuodessa tai muuten Venäjä tuhottaisiin.

Stalin tosin otti jo todelliseksi esikuvakseen Amerikan, joka näytti selvästi ottaneen lännessä johtoaseman. Joka tapauksessa oli selvää, että Neuvostoliitto halusi olla myös länsimaa, tosin sellainen, joka oli koko maailman johdossa uudenlaisine yhteiskuntineen.

 Kuten lapset hautaavat vanhempansa ja ottavat heidän jälkeensä itselleen isännyyden, samoin Neuvostoliitto oli koko länsimaisen sivilisaation ja siis ihmiskunnan korkeimpien saavutusten oikea perillinen ja edelleen kehittäjä.

Mutta nykyään ei ole suinkaan itsestään selvää, että juuri läntinen maailma edustaisi ihmiskunnan kehityksen huippua. Itse asiassa se on jo hyvinkin kiistanalainen oletus.

Nimellisesti USA on yhä maailman suurin talous, mitä sen presidentti alinomaa pöyhkeästi julistaa. Siitä puhe mistä puute. Aikoinaan ei mitään vakuuttelua tarvittu.

Tämä USA:n johtoasema kuitenkin pätee vain kansainvälisellä vaihtokurssilla laskettuun kansantuotteeseen, ei sen sijaan ostovoimakorjattuun. Itse asiassa USA:n rikkaudessa on mukana valtava määrä ilmaa, joka voi sieltä myös jonakin päivänä tulla ulos ja paljastaa, missä todellinen reaalinen voima on. Se on siellä, missä tuotantokin.

Tunnetusti Venäjä matki Eurooppa 1700-luvulta lähtien kaikessa mahdollisessa. Paremmat piirit opettelivat ensin puhumaan saksaakin ja vaihtoivat sen sittemmin ranskaan. Nythän koko maailma puhuu englantia, eikä kukaan vielä taida ihan kyetä näkemään, mitä tulee sen jälkeen. Saattaa hyvinkin olla, että tulossa on lukemattomien äidinkielten maailma, joita käännöskoneet tulkkaavat.

Kulttuuri ei kuitenkaan ole pelkkää kieltä. Länsimaisen kulttuurin perusasiat tulivat kerran koko sivistyneen maailman omaisuudeksi. Vaikka niitä ei olisi varsinaisesti edes pyritty omaksumaan niille osoitettiin kunnioitusta.

Tilanne on kuitenkin muuttunut. Olisi itse asiassa vaikea edes kuvitella, että nykyään muiden kulttuurien piirissä osoitettaisiin kunnioitusta woke-kulttuurille. Eihän se itsekään sitä tee ja juuri siinä sen varsinainen olemus onkin.

Kuten on voitu huomata, Venäjällä on maan johto kovin komeasti kääntänyt selkänsä länsimaiselle kulttuurille, ”gayroopalle” ja Amerikallekin ja kumartelee sen soijaan Kiinaa.

Samaan aikaan Putin näyttää kuvittelevan itseään uudeksi Pietari Suureksi, joka mullistaa maansa koko taloudellisen, sotilaallisen ja vieläpä kulttuurisenkin suuntauksen. Pietari omaksui kerran länsimaisuuden, mutta Putin tyrittää sitä vähätellä ja jopa hylätä.

On vaikea uskoa, että tämä olisi mahdollistakaan. Pietari Suuren jalanjäljille on turvallisuuspalvelun entisellä pikku agentilla vielä pitkä matka.

Joka tapauksessa myös Pietari näännytti perusteellisesti maansa Suuressa Pohjan sodassa, jonka kyllä viimein voitti ja loi Eurooppalaisen imperiumin, jossa oli mukana vanhoja länsimaisia alueita Viipurin läänistä Baltian maakuntiin.

Onhan Venäjä uuden pietarin ansiosta ainakin saanut maistaa sodan makua jo kolme vuotta. Pietarihan aikoinaan soti kaksikymmentä vuotta.

Tässä vähän vielä aiheesta:

 keskiviikko 2. lokakuuta 2019

Pietari ensimmäinen

 

Venäjän historian kirottu kysymys

 

Евгений Анисимов, Петр Первый. Благо или зло для России? Новое литературное обозрение 2017, 271 с.

 

Venäjän aatehistoria voidaan äärimmillään tiivistää yhteen kysymykseen: mikä oli Pietari Suuren merkitys Venäjälle?

Tunnetusti hänen elämäntyönsä oli maansa ns. länsimaistaminen, joka sitten tehtiin aivan tietyillä menetelmillä ja jonka menestyksestä ja tuloksista voidaan loputtomasti kiistellä.

Zapadnikit ovat olleet sitä mieltä, että Pietarin työ on vielä kesken ja pitää saattaa loppuun. Slavofilit taas ovat ruikuttaneet kaipuuta menetettyyn paratiisiin ja haikailleet paluuta sinne.

Pietarille Venäjällä annettu rooli on vaihdellut Jumalasta (Lomonosov) Antikristukseen(vanhauskoiset).

Koko tuon kiehtovan ja mutkikkaan tarinan keisarin hahmon alituisesta muuttumisesta aina nykypäivän aattoon saakka on mainiosti esittänyt amerikkalainen Nicholas Riasanovsky magnum opuksessaan The Image of Peter the Great in Russian History and Thought.

Jos Venäjän historiasta pitäisi lukea vain yksi kirja, tämä olisi hyvä valinta.

Mutta ei ole huono tämä tohtori Anisimovinkaan kirja. Kirjan tason voi jo arvata sen kustantajasta, joka ei suinkaan kuulu niihin, nykyisin valitettavan yleisiin firmoihin, joille kirjan laatu ei merkitse mitään ja raha merkitsee kaikkea. Sitä näyttää mukavasti saavan esittämällä mahdollisimman älyttömiä väitteitä.

Tämän kirjan kirjoittaja on sitä paitsi historiatieteen tohtori ja Pietari Suuresta kolme monografiaa kirjoittanut spesialisti eikä mikään širokorad tai starikov, joiden keltakantiset kirjat nykyään aina ensimmäisinä pistävät silmään kirjakaupoissa.

Anisimov on myös mainio tyyliniekka, vaikka varookin laskettelemasta löysiä yleistyksiä. Perusteltuja yleistyksiä aikakaudesta kyllä sen sijaan hänen tiedoillaan syntyy paljonkin ja sehän on muuan tieteellisen tutkimuksen tavoite.

Kirja on populaaritieteellinen eikä sisällä viitteitä, vaan ainoastaan pienen bibliografian, jossa kyllä ovat parhaat nykyiset tutkimukset ja hieman vanhempiakin. Hieman erikoista on, että esitys on organisoitu keskustelun muotoon, jossa vuoroin ovat äänessä Pietarin puolustaja (potšitatel) ja vastustaja (nedobroželatel).

Itse asiassa nuo termit tässä tarkoittavat kunnioittajaa ja pahantahtoista. Turhahan sellaista on varsinaisesti kannattaa tai vastustaa, joka on jo haudassa, voisi ajatella.

Itse asiassa kiista Pietarista on taas tai pikemminkin yhä vielä täydessä käynnissä. Kysykää vaikka Izborskin klubilta eli niiltä kirjoittajan mainitsemilta patriooteilta, joilla on kaalia parrassaan, mikä lienee sama asia.

En ryhdy tässä sen tarkemmin selostamaan sitä, miten Pietaria on eri aikoina arvioitu ja millaisiin äärimmäisyyksiin siinä on menty. Ei tekijäkään historiografiaan enemmälti syvenny.

Siitä voi vain todeta sen, että jo 1700-luvulla ilmestyi Pietaria ankarasti arvostelevia teoksia. Ruhtinas Štšerbatov joutui naamioimaan oman kritiikkinsä vihamielisen propagandan paljastamiseksi. Tekniikka oli siis sama kuin neuvostoaikana.

Myös mainittava sinisukka Jekaterina Daškova uskalsi käydä Pietarin kimppuun, olihan tämä jo kauan ollutkin vainaa.

Mutta tarvitsiko Venäjä ennen Pietaria yleensä uudistusta? Onhan sitä löydetty yhtä ja toista edistystä myös hänen edeltäjiensä ajalta, kun on osattu etsiä.

Vastaus on sinänsä yksiselitteinen. Kyllä tarvittiin. Maassa oli vain pari hollantilaisten tekemää rautatehdasta Tulan alueella ja se osti enimmät malminsa Ruotsista.

Ruotsalaiset pilkkasivat tuohon aikaan venäläisiä Baltian rajalla ja se joutui turvautumaan Vienanmeren kauppareittiin. Toinen vaihtoehto kyllä oli ja sitäkin käytettiin. Ei venäläisiä ollut kielletty asioimasta myöskään esimerkiksi Nevanlinnassa eli Nyenissä.

Mutta sen imperiumin rakentaminen oli Pietarin suuri intohimo ja siihen liittyi viha vanhaa Moskovan Venäjää ja itse sen kremliäkin kohtaan. Pyhän Pietarin kaupunki taas pyrki olemaan nimenomaan länsiroomalainen imperiumin ydin.

 Pietari halusi olla imperaattori eikä mikään bysanttilainen tsaari. Arvattavasti hän olisi pöyristynyt, jos olisi voinut nähdä Nikolain ja Aleksandran pukeutuneena ”aasialaisen” vuoden 1613 Venäjän asuihin.

Imperiumista voi olla kahta mieltä. Voimaa aina kunnioitetaan, mutta mitä mieltä on loputtomassa alueen kasvattamisessa ja yhä uusien kansojen kokoamisessa saman hallinnon alle? Epäilemättä siinä voi syntyä kosmopoliittinen yhteisö, mutta millä kustannuksilla kaikki saadaan aikaan ja mitä hyvää tai pysyvää siinä edes on?

Suuri Suvorov taisteli kaikki taistelunsa Venäjän ulkopuolella ja niin tekivät useimmat muutkin kansan ja etenkin valtion juhlimat päälliköt. Ihmishenkien tuhlaus oli valtavaa ja vallalla oli ajattelu, jonka mukaan sitä tavaraa kyllä riittää ja akat tekevät uusia.

Vaaransa siinä oli kuitenkin ja ilmeisesti suuria vaurioita todella kärsi myös kansallinen geenipooli eli genofod, josta venäläisillä on aiheellisestikin tapana kantaa huolta.

Pietari Suuren vaikutus venäläisen elämään ulottui kaikkialle, kuten historioitsija Pogodin 1800-luvulla kuvaili. Aamulla vuoteesta noustessaan hän törmää heti kymmeniin asioihin, jotka Pietari toi Venäjälle. Itse asiassa ei enää pitäisi puhua venäläisistä, vaan petrovialaisista.

Vanha Venäjä eli Rus todella jäikin Pietarin aikana menneisyyteen. Sen tilalle tuli Rossija, Vserossijskaja Imperija, jonka imperiaalisuuden myös Länsi-Euroopan vallat ennen pitkää tunnustivat. Voima se oli, joka sai tällaisen mielenmuutoksen aikaan ylpeässä lännessä. Pietarista tuli keisari eikä enää bysanttilainen tsaari ja hänen ”paratiisikseen” tuli uusi, eurooppalainen kaupunki, Pietari.

Pietarin paheet ja heikkoudet olivat monet, toisin kuin Kaarle XII:n, jonka puutteena Voltaire sanoi olleen, ettei hänellä ollut heikkouksia. Suhde oli kenties hieman samanlainen kuin Stalinin ja Hitlerin välillä. Eipä sikäli, Voltaire oli myös Pietarin suuri ihailija.

Pietari oli uskomattoman brutaali rienaaja, joka myös pani kirkon paikalleen. Papisto vihaa häntä tänäkin päivänä ja sillä on syynsä.

Tänä aikana, jolloin ”uskovaisten tunteiden loukkaaminen” on ankarasti sanktioitua myös sekulaareissa valtioissa, kaikki se, mitä Pietari aikoinaan teki ja pystyi tekemään, tuntuu käsittämättömältä. Kirjoittaja pitää Pietaria kuitenkin syvästi uskonnollisena, hän vain erotti jyrkästi toisistaan kirkon ja uskonnon, mikä kyllä ortodoksisuuden kohdalla on hieman vaikea ymmärtää.

Kruununperijä Aleksein ympärille kertynyt tyytymättömien salakapinallisten joukko olisi tuskin voinut jäädä syntymättä. Tulee mieleen, että vain terrori ja urkinta tekivät mahdolliseksi Pietarin pysymisen vallassa. Kaksoisajattelu ja kaksinaamaisuus olivat eloonjäämiskeinoja jo silloin.

Pietarin ”vallankumous ylhäältä” tuo mieleen Kemal Atatürkin aikaansaannokset. Molemmat olivat valtavia, titaanisia töitä, mutta niiden vaikutukset eivät ulottuneet loppuun saakka, kuten voimme havaita nykypäivienkin kehityksestä.

Mutta mitä mieltä Anisimov itse on Pietarista? Onko hän kannattajien vai vastustajien riveissä? Kirjoittaja kieltäytyy asettumasta jommallekummalle puolelle. Pietari ja hänen uransa nyt vain eivät ole yksiselitteisiä. Historiassa törmäämme tällaiseen useinkin. Miten suhtaudumme Kekkoseen? Entä Staliniin? Bismarckiin? Napoleoniin?

Itse kullakin on sekä ansioita että syntejä. Toiset niistä eivät kompensoi toisia eikä se totuus ole jossakin puolivälissä, vaan sekä-että.

 Voimme aina kuvitella täydellisen suorituksen myös valtiomiehille ja kritisoida heitä sen puuttumisesta, mutta ymmärtää voimme asioita vasta kun perehdymme niihin syvällisemmin. Mikään tietokilpailutieto ei siinä auta.

Tässä muuten on yksi sellainen kirja, jonka suomentaminen saattaisi osaltaan täyttää yhden niistä aukoista, joita meillä Venäjän historian suhteen niin paljon on. Kirjan etuihin kuuluu hyvä luettavuus ja lukuisat konkreettiset esimerkit aikakauden todellisuudesta niin Venäjältä kuin muualta.

 

Kun nyt kuitenkin puhe alkoi Putinista, voinee häntä parhaiten verrata Hitleriin. Hitler lopetti Saksassa työttömyyden ja käänsi maan talouden nousuun. Hän valloitti myös verettömästi uusia alueita, mutta ei osannut lopettaa ajoissa ja menetti kaiken.

Sen sijaan sekä Pietari että Stalin saivat aikaan sellaista, joka säilyi kauan ja jota vieläkin ihastellaan.

Putin, kuten Hitler meni sokeudessaan liian pitkälle ja tuskin tulee saamaan patsaita muistokseen. Vaikka kukapa sitäkään vielä tietää.

 

 

Epäajankohtaista

 

Venäjän barbaarinen eurooppalaistaja

 

Ihmiskunta on aikojen saatossa keksinyt toinen toistaan inhottavampia tapoja kiduttaa lajitovereitaan. Antiikin aikana päästiin jo tällä alalla ilmeisesti niin pitkälle kuin on mahdollista päästä.

Kuitenkin jo silloin oli olemassa humaanisuuden ihanteita ja jopa Titrus Livius ylpeilee Rooman historiassaan sillä, että hänen edustamansa imperiumi on aina karttanut äärimmäistä ja tarpeetonta väkivaltaa.

Tämähän ei suinkaan jäänyt roomalaisten suureksi perinnöksi historiassa. Rappeutuessaan Rooma alkoi harjoittaa yhä raaempaa ja yhä itsetarkoituksellisempaa väkivaltaa, gladiaattorinäytöksistä kristittyjen polttamiseen soihtuina. Tuhansien orjien ristiinnaulitseminen Spartakuksen kapinaa kukistettaessa oli vain yksi esimerkki tuon barbaarisen rangaistuksen käytöstä.

Omassa maassamme, täällä Ruotsin valtakunnassa ei myöskään oltu ihan nöössipoikia tällä alalla. Kun 1600-luvulla rikoslain sijasta nojattiin raamattuun, saatiin antiikin ajan normit herätettyä henkiin ja tolkuttomia rangaistuksia määrättiin ja joskus myös toimeenpantiin.

Toki meilläkin toimi sama periaate, kuin Venäjällä, jossa tunnetun sananparren mukaan lakien ankaruutta lieventää se, ettei niitä noudateta. Ei meilläkään nauriin arasta hirtetty, vaikka lain mukaan olisi pitänyt. Tolkun tulkinnat saatiin aikaan selittämällä, ettei puheenalainen rikos tosiasiassa ollut sitä, mitä raamatussa tuon nimikkeen alla tarkoitettiin.

Muuan kammottava kidutusmenetelmä oli seivästäminen, josta kuuluisaksi on tullut muuan valakialainen Vlad. Siinä ihminen istutettiin terävän seipään päähän ja annettiin hänen hitaasti menehtyä, kun seiväs tunkeutui sisäelimiin yhä syvemmälle.

Tätä rangaistusta käytti tunnetrusti Pietari Suuri ja vielä myöhemminkin 1700-luvulla siihen tuomittiin Venäjällä jokunen henkilö Tiettävästi sitä ei kuistenkaan silloin enää toimeenpantu.

Onneksi ei meillä mokomaa inhotusta edes tunnettu, ajattelin. Kuitenkin venäläisen wikipedian mukaan tällaiseen rangaistukseen tuomittiin useitakin ihmisiä Ruotsissa, siis meillä 1600-luvulla.

Tätä tapahtui nimenomaan Skoonessa, jossa uusien, valloitettujen alueiden asukkaat nousivat kapinaan. Tanskalaista perivihollista vastaan käytettiin julmimpia mahdollisia keinoja (https://sv.wikipedia.org/wiki/Snapphane .

Tämä väite saa vahvistusta myös ruotsalaisesta wikipediasta: https://sv.wikipedia.org/wiki/P%C3%A5lning_(avr%C3%A4ttningsmetod) .

Tältä pohjalta voimme arvioida myös Pietari Ensimmäisen (Suuren) toimintaa, jota kyllä jo aikanaan pidettiin Euroopassa barbaarisena, muitta joka siinä suhteessa tuskin oli muuta kuin ehkäpä sen yhden vuosisadan verran jäljessä yleiseurooppalaisesta kekhtyksestä.

Pietari oli Venäjän Jumala, joka otti asemansa tosissaan ja käytti kaikkia keinoja valtansa maksimoimiseksi. Terrori oli aivan keskeinen keino.

Asiaa ei muuksi muuttanut se, että hän samaan aikaan esiintyi nöyränä oppilaana, joka esimerkiksi laivastossa nousi pikku hiljaa arvoasteikossa omilla ansioillaan ja vaati samaa muiltakin: ihanteena oli, ettei virkoja eli valtaa peritty, vaan ansaittiin.

Tässä muuan pikapiirros Pietarista ja hänen asemansa Venäjän gvistoriassa:

 

keskiviikko 11. helmikuuta 2015

Venäjän raiskaaja

 

Pietari Suuri, Venäjän raiskaaja

 

Nikolai Berdjajev, nerokas vaikka hämärä ajattelija pohdiskeli joskus Venäjän feminiinistä luonnetta, joka sinänsä lienee jo ennen häntä keksitty metafora.

Berdjajevin aivoitusten tuloksena oli, että kuten nainen kaipaa miestä tullakseen todella siksi mitä on, kaipaa myös Venäjä ylkäänsä, sellaista miehistä prinsiippiä, joka täydentää sen omaa vahvaa, mutta anarkistista alkuvoimaa.

Eurooppa, aikaansaapa ja aktiivinen läntinen kulttuuri on luonteeltaan miehinen, kuten oli Gontšarovin romaanin Stolz, kun taas flegmaattisessa Oblomovissa oli jotakin naismaista ja samalla perivenäläistä. Yksin hän ei saanut mitään aikaan eikä kyllä saanut muiden avullakaan.

Mutta Stolz ja Oblomov olivat oikeita henkilöitä, siis oikeita romaanihenkilöitä eivätkä kansoja tai kulttuureita. Ilja Iljitš Oblomov olisi kaivannut itse asiassa rinnalleen tarmokkaan vaimon, joka nalkutuksellaan olisi saanut hänet liikkeelle. Hän oli kuitenkin liian feminiininen mies eikä loppujen lopuksi kyennyt hankkimaan minkäänlaista vaimoa ja loru loppui siihen.

Mutta Venäjä ei ole mikään ihminen vaan maa, kansakunta ja jopa kulttuuri. Aleksei Homjakov, slavofiilien ensimmäisen sukupolven suuri historiosofi visioi lännen tulleen Venäjälle varjagien hahmossa. Varjagit edustivat Venäjällä valtiota, joten jopa koko valtio sinänsä saapui sinne ulkopuolelta. Varjagien kutsuminen myös osoittaa, ettei Venäjä itse ollut synnyttänyt tuota väkivaltakoneistoa, vaikka joutui –ihmisten syntien tähden- sen hankkimaan järjestyksen ylläpitämiseksi.

Valtio, länsimaisena keksintönä merkitsi väkivaltaa, orjuutta ja vihamielisyyttä. Venäläisen valtion perustamisessa sen sijaan voidaan havaita vapaan tahdon, vapauden ja rauhanomaisuuden prinsiipit. Valtio eli ruhtinas družinoineen jäikin muinaisella Venäjällä todella erilleen kollektiivisesta yhteiskunnasta, vaikka niiden suhteissa vallitsi keskinäinen luottamus, kuten Homjakov vakuuttaa. Arkeologit ovat voineet todeta, että Novgorodin ruhtinas ja hänen družinansa asuivat varsinaisen kaupungin ulkopuolella. Kaupungissa taas vallitsi tasavaltainen järjestys, jossa vetše-kokous päätti suuremmat asiat demokraattisesti. Missäpä oli siihen aikaan Suomen tai siis Ruotsin demokratia?

Homjakovin näkemys on ainakin kekseliäs ja tekee hyveen siitä, missä Venäjän viholliset ovat nähneet paheen. Toisaalta tuo ihannoitu Kiovan Venäjän aika, etenkin sellaisena kuin se toteutti valtion ja yhteiskunnan suhteita Novgorodissa ja Pihkovassa, jäi taa silloin, kun tataarilaisen Moskovan despoottinen hallinto alisti barbaarisesti nuo ruhtinaskunnat ja tuhosi niiden ylimystön jopa fyysisesti.

Iivana III ja Iivana IV Julma olivat molemmat hirmuvaltiaita ja enemmän tai vähemmän onnekkaita Moskovan despoottisen vallan levittäjiä. Ukraina jäi kuitenkin yhä heidän valtapiirinsä ulkopuolelle, samoin kuin vapaat kasakat muuallakin ”villin aron” laitamilla.

Se, joka pani Venäjän ja siinä samassa Ukrainan lopullisesti aisoihin oli Pietari Suuri. Itse asiassa hänet on kyllä hevosmiehen ominaisuudessa kuvattu klassisemmin ratsastajana: ”rautareisilläsi ohjaten sait Venäjän kavahtamaan”, kuvaili Puškin kuvatessaan Katariina II:n Pietarille pystyttämää patsasta, vaskiratsastajaa, jonka muistamme Palatsitorilla seisomassa takajaloillaan käärmeen päätä polkien.

Myös Pietari oli hirmuvaltias. Berdjajevin luonnehdinnan mukaan hän oli pikemmin Venäjän raiskaaja kuin kelpo sulhanen. Pietari Suuren uudistusten tärkein vipusin olivat repressiot, muistuttaa ”Imja Rossija” –teoksen kirjoittaja. Sanalla ”repressio” on venäjässä oma kaikunsa, joka muistuttaa pistoolinlaukausta kellarissa. Niskalaukauksiahan Stalin järjesti sadoin tuhansin sellaisille ihmisille, joita piti luomansa uuden Venäjän kannalta hankalina.

Jopa Lenin oli sitä mieltä, että Pietari oli uudistaja, joka barbaarisena aikana käytti barbaarisia keinoja. Tunnustus on merkittävä, kun se tulee alan sanoisiko, ansioituneelta toimihenkilöltä. Niitä samantyyppisiä keinoja käytti runsaasti myös Lenin, jonka mielestä Venäjä myös todella oli osittain barbaarinen maa, jossa vanhaa Oblomovia oli pieksettävä yhä uudelleen ja joka päivä. Ja kyllä onneton Venäjä Leninin aikana selkäänsä saikin. Hänen aiheuttamiaan kärsimyksiä ei voi liioitella.

Pietari Suuren saavutukset olivat ja ovat erittäin merkittävät. Venäjän kirjallisuuden 1700-luvun suuret nimet eivät voineet kyllikseen ylistää ensimmäistä imperaattoria. Omat eulogiansa kirjoittivat niin Aleksandr Sumarokov, Mihailo Lomonosov kuin Gavril Deržavin. Feofan Prokopovitš, hallitsijansa edessä orjaileva ukrainalainen, josta tuli Novgorodin arkkipiispa, todisteli herransa kaikkivaltiutta poikkeuksellisen lipevästi ja osoitti kykenevänsä siunaamaan kaikki konnuudetkin, mikäli ne tulivat Kaikkeinkorkeimmalta taholta.

Saksalaissukuinen finanssiministeri, kreivi Kankrin 1800-luvulla jopa innostui huudahtamaan, ettei itse asiassa pitäisi lainkaan enää puhua venäläisistä, vaan petrovialaisista ja sen mukaisesti valtakunnan nimen pitäisi olla Petrovia. Kaikki Venäjän kunnia, voima, kukoistus ja valistus tulivat Pietarilta tai ainakin Romanov-suvun hallitsijoilta, joten kukaties myös Romanovia olisi sovelias valtakunnan nimeksi.

Kirjailija Nestor Kukolnik kuvasi Pietaria suurena anatomina, joka avasi Venäjän mädäntyneen ruumiin, puhdisti ja vaihtoi sen pilaantuneet sisälmykset, sitoi ja nosti jaloilleen ja kohotti sen maailman imperiumien joukkoon. Tämä makaaberi kuvaus tuntuu myös jotenkin sopivalta, ainakin sen jälkeen kun on vieraillut Kunstkamerassa.

Aikansa ylistetty yleisnero Lomonosov ei kyennyt löytämään maailmanhistoriasta ketään, jonka urotöitä voisi verrata Pietarin aikaansaannoksiin. Niinpä hän ei eulogiassaan pysähtynytkään vähempään kuin jumalointiin, обожение, sen varsinaisessa mielessä:

 

Hän oli Jumala, Hän oli sinun Jumalasi Venäjä,

Hän sai sinussa ruumiillisen muodon,

laskeuduttuaan sinuun korkeuksista,

Sankarten joukossa tähtien yllä

Hän loistaa nyt ikuisesti…

 

Jumalat ovat tässä ajan hengen mukaisesti antiikin jumalia, mutta jumalointi todella tarkoitti käytännössä sitä, ettei sen kohde kuulunut niihin, joita sopi arvostella samoilla mittapuilla kuin tavallisia kuolevaisia.

Pietari tappoi poikansa Aleksein, kuten tiedetään. Tällä teolla oli oma rautainen logiikkansa, jos Aleksei kannattajineen olisi päässyt valtaan, olisi Pietarin uudistukset tehty tyhjiksi. Pääkaupunki olisi siirretty Pietarista takaisin Moskovaan ja se vanha Venäjä, jota Pietari oli voimallisesti muokannut Euroopaksi, olisi palannut takaisin. Pietari joutui siis uhraamaan oman poikansa, mutta mitäpä sanoikaan Raamattu Kristuksen kärsimyshistoriasta? Eikö oman poikansa uhraaminen ollut suurin rakkauden teko, mikä millekään olennolle oli mahdollinen? Suuri, suuri oli Pietari, kuten hänen rakkautensakin.

1700-luvun valistusfilosofit tunnustivat myös auliisti Pietarin suuruuden, joskin Katariinan suosio ymmärrettävästi houkutteli enemmän niitä, jotka vaikuttivat hänen hallitusaikanaan. Pierre le Grand – Catherine la plus Grande, kiteytti Voltaire oman kontribuutionsa Venäjän despooteille: Pietari oli antanut venäläisille olemassaolon, mutta Katariina sielun…

Pietarin viholliset ovat yksi Venäjän historian suurista teemoista ja suurelta osin tämä vihamielisyys sijoittuu slavofiliaan. Miksi ja millä oikeudella Pietari meni sorkkimaan Venäjän sielua? Miten hän julkeni tuhota aidon venäläisyyden ja pakottaa alamaisensa omaksumaan nemtsien tavat ja jopa kielen? Tuliko Venäjän kulttuurista Pietarin takia vain puolivillaista pintakiiltoa, joka ulkonaisesti muistutti länttä, mutta itse asiassa koko maa ei ollut enempää aidosti venäläinen kuin eurooppalainen? Eikö Venäjän ollut helpompi puolustautua länttä vastaan, jos eurooppalaiset olivat sille basurmaneja (musulmaaneja) eikä veljiä?

 Venäjän ylimystö oppi kyllä nopeasti vaihtamaan kielensä saksaan ja ranskaan ja lukemaan eurooppalaista kirjallisuutta, mutta samalla se irtautui kansasta ja jäi ikään kuin ilmaan roikkumaan, vailla kansallista alkuvoimaa ja juuria, joita 1800-luvun romantikot osasivat kaivata ja joita 1700-luvun valistus oli halveksinut.

Pietarin kriitikkoihin kuului itse asiassa jo Katariina Suuren aikainen sinisukka, Jekaterina Daškova, Pietarin tiedeakatemian johtaja ja kirjallisuusakatemian perustaja, jonka näemme Aleksandran teatterin edessä olevan Katariinan patsaan jalustan hahmojen joukossa. Hänen mielestään Pietari oli ollut sivistymätön tyranni, joka oli kohdellut kaikkia orjinaan ja joka yritti muuttaa erotuksetta kaiken, edes miettimättä, mikä oli hyödyllistä ja mikä vahingollista. Tässä olikin Pietarin arka paikka, johon hänen myöhemmät kriitikkonsa iskivät.

Pietarihan todella oli tyranni. Ei ollut sattuma, että dekabristi Rylejev ylisti Ukrainan hetmani Mazepaa, joka oli klassisen antiikin parhaiden perinteiden mukaisesti uskaltanut nousta tyrannia vastaan ja josta palkaksi Mazepan kannattajia rangaistiin äärimmäisen julmasti ja lähetettiin runneltuja ruumiita pitkin Dnepriä lauttojen päällä varoittamaan kaikkia ukrainalaisia koskaan nousemasta Pietarin mahtailevassa kaupungissa asuvaa hallitsijaansa vastaan.

Pietarin julmuus oli ilmiömäistä. Hän tappoi omin käsin ilmeisesti satoja kapinaan nousseita streltsejä Moskovan Punaisella torilla ja pieksi ryhmysauvallaan kaikkia, jotka jostakin syystä näyttivät sen ansaitsevan. Kepistä saattoi saada sekä liian liukkaasti kumarteleva työmies, joka keskeytti turhan tähden hyödyllisen toimensa että tietenkin myös sellainen kelmi, joka laiminlöi tervehtimisen. Menšikovin kaltainen valtionvarojen kavaltaja ilmeisesti täysin ansaitsikin perusteellisen selkäsaunan, ehkä myös moni muu.

Mutta Pietarilla näyttää myös olleen erityistä viehtymystä sadismiin, mikä tukee käsitystä hänen poikkeuksellisesta persoonallisuudestaan. Kun kävi ilmi, että muuan kapteeni oli solminut suhteen Pietarin ensimmäiseen ja hänen jo siis hylkäämäänsä puolisoon Jevdokija Lopuhinaan, joka oli pakotettu luostariin, rankaisi entinen aviomies tuota rienaajaa seivästyttämällä hänet. Kyseessä oli tuo vanha teloitustapa, jossa uhri istutettiin terävän seipään nenään, jossa hän hitaasti menehtyi seipään tunkeutuessa sisäelinten läpi keuhkoihin saakka ja lopulta ulos selästä tai kaulasta. Jotta kärsimykset eivät jäisi liian vähäisiksi, puettiin teloitettavan päälle turkki, oli näet pakkasilma.

Vastaavanlaista julmuutta osoitettiin amiraliteetin ensimmäiselle päällikölle Kikinille, joka oli vehkeillyt tsarevitš Aleksein kanssa. Hänet teilattiin ja onneton joutui vielä kuolintuskissaan vastailemaan teloituttajan pilkallisiin kysymyksiin. Nykyään Kikinin nimi muistetaan hänen rakennuttamistaan taloista (Kikinskie palaty), jotka sijaitsevat lähellä Smolnaa ja joissa nykyään toimii musiikkioppilaitos.

Pietarin rakastajattaren Anna Monsin veli Willem erehtyi noudattamaan maan tapaa ja otti lahjuksia. Hänet teloitettiin ja ruumis jätettiin pitkäksi aikaa näytteille muille pelotukseksi. Pää säilöttiin spriipurkkiin. Sekä Monsin, että lapsenmurhasta tuomitun Mary Hamiltonin päät haudattiin sittemmin Katariinan aikana Daškovan ehdotuksesta.

Perimätieto oli väittänyt, että Pietari oli ihastunut tavattomasti Hamiltonin kauneuteen ja määrännyt heti tämän pään katkaistavaksi ja säilöttäväksi, jotta jälkimaailmakin saisi tietää, millaisia kaunottaria Venäjällä oli ollut. Itse asiassa Hamilton oli todella ollut Pietarin rakastajatar, mutta erehtynyt puhumaan pahaa keisarin puolisosta Jekaterinasta (”tšuhonka”) ja lieneepä mahdollisesti tehnyt lapsenmurhan ja vielä varastellutkin. Joka tapauksessa synkkä tarina kertoo jotakin sitä, mitä Pietarista saatettiin uskoa.

Kansan keskuudessa eli sitkeä käsitys siitä, että Pietari oli ilmestyskirjan peto tai Antikristus. Tässä tapauksessa oli mahdollista löytää poikkeuksellisen paljon merkkejä siitä, että viimeiset ajat olivat nyt todella tulleet.

Pietari oli varastanut Jumalalta ajan ja ruvennut laskemaan sitä uudella tavalla, hän oli leikkauttanut miehiltä parran, joka suuren Stoglav-kirkolliskokouksen päätöksellä oli aikoinaan julistettu Jumalan antamaksi miehen koristukseksi, johon ei sopinut koskea. Uuden eurooppalaisen pääkaupungin rakentaminen ”luille ja kyynelille” vastoin Jumalan tahtoa, tulvien ja kosteuden riivaamaan paikkaan oli selvää antikristuksen työtä kuten myös alastomien epäjumalankuvien pystyttäminen Kesäpuistoon ja Pietarhoviin.

 Kutsunnoissa palvelukseen otettaviin tehty polttomerkki oli selvä Pedon merkki ja jopa Pietarin kasvot, jotka viiksineen muistuttivat kissaa, antoivat mielikuvan paholaisesta. Jotta uskonnon rienaus olisi mahdollisimman täydellistä, alettiin luostareita ja papistoa pakottaa hyödylliseen toimintaan, munkkeja lähetettiin armeijaan ja jopa nykyajan cocktailkutsuja muistuttavia assemblée-kokouksia määrättiin järjestämään myös luostareissa.

Osoittaakseen vielä, ettei pelännyt Jumalaa eikä hävennyt ihmisiä, tsaari rienasi ryyppykaveriensa kanssa kirkollisia menoja karnevalistisessa seurueessaan, joka tunnettiin nimellä ”Kaikkeinjuopunein, kaikkeinhulluin ja mielettömin synodi”. Sen jäsenillä oli hävyttömiä, mukamas kirkollisia nimiä ja titteleitä, joiden säädyttömyydestä (ненормативная лексика) venäläinen wikipedia aiheellisesti varoittaa etukäteen mahdollisia intelligentsijaan kuuluvia herkkiä lukijoita. Sellainen oli esimerkiksi Архикнязь-папа eli Ruhtinaspaavi, joka oli koko joukon johtaja. lisäksi olivat muun muassa:
протокопайхуй Михайлов,
духовник Иринархуй, архидиякон Идинахуй Строев,
протодиякон Пахом Пихайхуй Михайлов, дьякон
Иоиль Попирайхуй Бутурлин.
Ключари: Починихуй Опраксин, Брихуй Хилков,
Ионийхуй Субота, ризничий Изымайхуй Мусин-Пушкин,
уставщик Неоманхуй Репнин, поп Феофанхуй Шушерин.
Дьяконы: Посаднилхуй Головин, Ловихуй Воейков,
Ройхуй Ронов, Дуйнахуй Шемякин.

Ja monia muita.

Tittelit lienee tässäkin parasta jättää suomentamatta. Seurue kulki suurimpina kirkollisina juhlina ympäri kaupunkia, pahoinpiteli ohikulkijoita ja tunkeutui ylimysten koteihin, joissa vaati kestitystä. Juhtina kulkueessa oli sikoja, pukkeja ja jopa kameleita. Humalaa nimitettiin seurueessa Ivaško Hmelnitskiksi, joka olikin seurueen alituisena vieraana. Rienatessaan kirkonmenoja se käytti omia termejään, esimerkiksi kirkonkirouksen eli anateeman julistamista kuvattiin sanalla «ебиматствовать», jonka jätän kääntämättä, herkkien lukijoiden tähden.

Raiskaaja Pietari ei siis kainostellut antaessaan vielä pilkan ruoskankin viuhua pitkin veroilla ja väenotoilla näännytetyn Venäjän selkää. Mutta näin on luoja säätänyt, että nainen usein nauttii siitä, mikä häntä kauhistuttaa ja kiduttaa. Ei asia nyt aina suinkaan näin ole, miksipä moista väittämään, mutta tuskinpa asia rajoittuu vain yksittäistapauksiin.

Joka tapauksessa tarina Pietarista Venäjän yljän ja itse asiassa siis raiskaajan roolissa on vertaansa vailla ja miltei uskomaton. Miten oli mahdollista, ettei kansa noussut kapinaan? Ei kyse ollut pelkästä pelkuruudesta. Ne vanhauskoisten seurakunnat, jotka polttivat itsensä valtavissa rovioissa Karjalan korpimailla, eivät pelänneet tuskaa eikä maallisen vallan miekkaa. Tsarevitš Aleksein taakse kokoontui todella Pietaria vastustavia voimia, mikä tiedettiin Ruotsissa asti. Mutta Venäjän hallinnon mullistanut Pietari piti hyvää huolta myös salaisesta palvelusta. Preobraženski prikaz huolehti siitä, että epäilyksenalaiset napattiin ja että he myös tunnustivat kaiken ja usein varmaan aivan aitojakin syntejään, vaikka armahdusta tuskin oli luvassa.

Pietari Venäjän hallitsijana on todellinen historian jättiläinen, jolle ei ehkä lainkaan ole vertaista. Hän eurooppalaisti Venäjän ja toi sen osaksi arvoyhteisöämme. Hänen metodinsa olivat barbaariset ja kaiketi häntä voidaan myös nimittään jonkin sortin hulluksi, kuten myös vastustajaansa Kaarle XII:ta. Mutta jälkeä syntyi.

Tämän sai kokea myös Ukraina, joka nykyään juhlii Mazepaa kansallissankarinaan. Pietari lopetti kasakoiden vanhan vapauden, hän tuhosi armottomasti omaa tai ainakin ukrainalaisten maata perääntyessään samoin kuin myöhemmin Aleksanteri I ja Stalin.

Mutta niinhän meilläkin talvisodassa poltettiin talot, jottei puna-armeija voisi niitä käyttää. Isonvihan aikana Suomea tuhottiin armottomasti, mutta tilaisuuden tullen Kaarle XII:n armeija kyllä osasi maksaa potut pottuina. Samaa arvoyhteisöä siis oltiin melko pitkälle paitsi että meikäläiset eivät käyneet orjakauppaa ja taisi niitä muitakin eroja olla. Lieneekö vieläkin? Tätä jokainen kotonaan pohtikoon tekemättä liian hätäisiä johtopäätöksiä.