Lintu vai kala?

 

Karl-Heinrich von Nassau-Siegen (Charles-Henri de Nassau-Siegen), 1743-1808

 

Nassau-Siegenin ruhtinaskunta oli lakannut olemasta jo vuonna 1743, mutta sen hallitsijan jälkeläisillä oli oikeus ruhtinaalliseen nimeen ja titteliin (Karl-Heinrichia nimitettiin myös Venäjällä arvonimellä prints eikä knjaz, koska hän periaatteessa kuului Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan ruhtinaisiin). Keisarikunta enempää kuin Nassau-Siegenin sukukaan eivät kuitenkaan tunnustaneet sukulaisuuden velvoittavuutta, koska Karl Heinrich oli syntynyt ns. morganaattisesta avioliitosta.

Karl Heinrichiin on jälkimaailma suhtautunut vaihtelevasti. Aikalaiset vierastivat hänen pöyhkeyttään, kuten Curt von Stedingk venäläisten upseerien osalta kertoo. Lukemattomista taisteluista ja kaksintaisteluista huolinatta prinssi säilyi haavoittumattomana ja hänestä käytettiinkin nimitystä l’invulnérable

Nassauta pidettiin yleisesti suurena kehuskelijana ja jopa huijarina (charlatan) ja urotöitä, joilla hän kerskaili, on epäilty. Prinssin väitettiin taistelleen paljain käsin tiikeriä vastaan Keski-Afrikassa (!) ja vietelleen Tahitin kuningattaren. Väitetystä tiikeripainista maalattiin jopa suurikokoinen taulu. Argentiinassa hän tiettävästi pelasti toverinsa jaguaarin kynsistä.

Joka tapauksessa Nassau tuli tunnetuksi uhkapelurina, joka kierteli Euroopan hoveissa. Tiettävästi velkojiaan paetakseen hän osallistui myös Louis de Bougainvillen purjehdukselle maapallon ympäri. Sen jälkeen hän toimi sotilaana Ranskan palveluksessa. Eräässä polttolaivojen hyökkäyksessä kunnostauduttuaan Karl-Heinrich nimitettiin myös Espanjan grandiksi. Puolan kuningas Stanislaus August antoi hänelle Puolan magnaatin arvon.

Vuonna 1786 Nassau siirtyi Venäjän palvelukseen ja johti menestyksellisesti soutulaivaston hyökkäystä Otšakovin taistelussa. Hänen on väitetty olleen myös keisarinna Katariinan rakastaja.

Kustaa III:n sodassa Nassau komensi Venäjän uutta soutulaivastoa, joka saatiin valmiiksi vuoden 1789 sotaretkiä varten ja voitti ruotsalaiset Ruotsinsalmessa mainittuna vuonna. Tämän johdosta prinssi sai Venäjän korkeimman kunniamerkin, apostoli Andreaksen risitn.

Vuonna 1790 Nassau-Siegenin johtama Venäjän soutulaivasto sen sijaan tuhottiin varsin perusteellisesti Ruotsinsalmen toisessa meritaistelussa. Masentunut prinssi halusi sanoutua irti tehtävästään ja palautti Katariinalle venäläiset kunniamerkkinsä.

Katariina ei hyväksynyt eroa vaan lähetti kunniamerkit takaisin lohduttavan kirjeen saattelemana. Keisarinna selitti, että sotapäälliköiden suuruus näkyy parhaiten juuri onnettomuuksien aikana. Prinssi oli toiminut Katariinan käskystä ja hänen vahvistamansa suunnitelman mukaisesti: ”En ole unohtanut, että olette seitsemän kertaa tullut vоittajaksi niin etelässä kuin pohjoisessa. Tällä kertaa tuli myrsky, joka teki tyhjäksi yrityksenne… te olette minua palvelleet, palvelette ja tulette palvelemaan korvataksenne tämän vahingon…”.

Nassau-Siegen olikin pian taas valmis käymään ruotsalaisten kimppuun, mutta ei saanut siihen lupaa, koska Värälässä neuvoteltiin rauhasta. Rauhan tultua solmituksi venäläisiä päälliköitä palkittiin erilaisilla lahjoilla ja myös Nassau sai komean miekan, joka oli koristeltu jalokivin.

Von Stedingkin mukaan prinssi oli saamaansa lahjaan tyytymätön. Venäläiset kollegatkaan eivät kätkeneet tyytyväisyyttään siitä, että kerskurina pidetty prinssi oli Ruotsinsalmessa kärsinyt tappion. Kenraali S.A. Tutškov arvioi, että prinssin rohkeus oli enemmän krenatöörin kuin kenraalin tapaista. Hän oli impulsiivinen eikä noudattanut tarpeellista huolellisuutta.

Venäjän-kautensa jälkeen prinssi kierteli Eurooppaa ja oleskeli mm. Preussin hovissa ja Venetsiassa, jossa ylläpiti komeaa palatsia.

Elämänsä lopulla Nassau yritti saada marsalkan paikkaa Napoleonin armeijassa, mutta ei onnistunut.

 

Borodkin 2016

Brikner 2016

Rapakon takaa

 

Sievistelevät hupsut vai uustotalitarismin airueet?

 

Tilasin aikoinaan kolmisenkymmentä vuotta lehteä nimeltä The New York Review of Books (NYRB), jota joskus olen nähnyt maailman parhaaksi kulttuurilehdeksikin nimitettävän.

Sitä sopi verrata vaikkapa The Times Literary Supplementiin, joka aikoinaan tilattiin instituuttiimme tai sitten hieman snobbailevampaan London Review of Booksiin.

Näin reippaasti vapaalla kädellä piirtäen NYRB oli arvostuksissaan selkeän liberaali kuten nämä muutkin. Sen mielenkiinto kohdistui vahvasti humanistiselle puolelle ja sen lisäksi politiikkaan. Juutalaisten historia ja nykyisyys olivat vahvasti läsnä ja mitäpä muuta New Yorkissa ilmestyneeltä high-brow-lehdeltä olisi voinutkaan odottaa.

TLS oli hengeltään selkeän brittiläinen tai englantilainen ja jatkoi kunnialla vanhaa common sense-perinnettä. Se oli myös hyvin kiinnostunut muustakin kuin humanistisesta alasta ja seurasi enemmän myös luonnontieteen uutuuksia. Sovjetologiakin kiinnosti sitä kovasti ja parhaat uutuudet esiteltiin aina nopeasti ja asiantuntevasti alan eksperttien voimin.

London Review sen sijaan tuntui enemmän kirjalliselta lehdeltä ja siinä oli aistivinaan vielä Bloomsburyn älyköiden hajua. Sen toimituskin oli siinä lähellä, Tavistock Squarella, yliopiston vieressä. Verrattuna TLS:ään lehti vaikutti elitistisemmältä eli viis veisasi terveestä järjestä, mikäli tuli tilaisuus sitä uhmata.

Nuo luonnehdinnat perustuvat vain joskus saatuihin vaikutelmiin, joilla ei ole sen kummempaa arvoa, ovatpahan subjektiivisia tuntemuksia sellaiselta henkilöltä, joka on täysin irrallaan tuosta ympäristöstä, eikä siis edes ymmärrä sisäpiirin juttuja ja käsitteitä.

Joka tapauksessa säännöllinen tuttavuus noiden lehtien kanssa antoi jonkinmoisen käsityksen siitä, mitä suuressa maailmassa on meneillään. Eipähän ainakaan tarvinnut paikallisista aviiseistamme sitä tavailla ja arvailla.

Muuten, olen havaitsevinani, että noiden lehtien linja ja kiinnostuksen kohteet ovat viimeisten viidenkymmenen vuoden mittaan muuttuneet, mikä lieneekin väistämätöntä. Esimerkiksi TLS ei enää ole yhtä yleistieteellinen julkaisu, kuin se vielä joskus 1980-luvulla oli. Se alkaa olla yhä kirjallisempi. Tai sitten vain kuvittelen.

1980-luvulla mikään näistä lehdistä ei tullut suomalaisiin kirjakauppoihin, mutta ne olivat luettavina esimerkiksi yliopiston opettajien kahvihuoneessa. Ei niitä tarvinnut sielläkään jonottaa.

Joskus parikymmentä vuotta sitten lopetin NYRB:n tilauksen ja olen sen jälkeen ostanut vain irtonumeroita saadakseni käsityksen siitä, mikä älymystöä Nykissä puhuttaa.

Nyt sitten ostin taas NYRB:in, joka on päivätty 25.5.2023. Mitäpä siitä voinee oppia?

Kirjallisuusjutut jätän yleensä lukematta, koska anglosaksinen kaunokirjallisuus ei enää Orwellin jälkeen ole oikein jaksanut minua kiinnostaa. Mutta tunteehan lehti muunkin kirjallisuuden.

Pidän suurena plussana sitä, että lehdessä on laaja juttu sellaisestakin vähäistä uutisarvoa omaavasta tapahtumasta kuin Eckermannin muistiinpanemista keskusteluista Goethen kanssa. Tämä lähes 700-sivunen kirja on nyt taas ilmestynyt englanniksi pehmytkantisena. Meillä eivät ns. kulttuurisivut taitaisi noteerata tällaista tapahtumaa? Onkos kirjaa edes käännetty?

Toinen kiinnostava historiajuttu koskee kirjaa, joka käsittelee erästä tunnettua haaksirikkoa vuonna 1682 ja Samuel Pepysin, tunnetun päiväkirjurin ja amiraliteetin virkamiehen suhdetta tuohon tapahtumaan. Aiheesta on kirjoitettu kiinnostavalta vaikuttava kirja, jossa näköjään tulevat hyvin esille tuon ajan merenkulun erityisongelmat.

Venäjää koskettelee yksi artikkeli, joka käsittelee balettia, joten harppaan sen. Luettavaksi jää joka tapauksessa paljon enemmän ainesta, kuin ehdin tai jaksan lukea.

Ajankohtainen on artikkeli bioteknisestä teollisuudesta ja siinä pyörivistä miljardeista: Saving Lives and Making a Killing. Epäilemättä ala on nykyajan innovaatioiden kärjessä ja juuri sieltä voi nyt ammentaa supervoittoja. Siinä on myös hyvin monien ihmisten henki panoksena. Pidätellään henkeä.

Ajan uusimpi suuntauksia käsittelee Adam Hochschildin juttu nimeltä History Bright and Dark. Siinä kerrotaan toisaalta ”sävyltään republikaanisesta” Hilldale 1776 oppikurssista ja siitä, miten koko ns. woke-kulttuuri on tuomittu ja jopa kielletty monin paikoin Amerikassa. Jotkut ovat sen sijaan tuon ideologian hyväksyneet ihan virallisesti. Hillsdale on college, joka toteuttaa isänmaallista, traditionaalista opetusta ja kieltäytyy kansallisesta katumuksesta.

Sen vastapainoksi on syntynyt 1619-projekti. Tämä vuosiluku viittaa puolestaan siihen, että ensimmäinen orjalaiva tuli Amerikkaan tuolloin, jo vuotta ennen ns. pyhiinvaeltajaisien saapumista. Hulu-niminen projekti on tuottanut dokumenttisarjan, joka käsittelee historiaa tästä näkökulmasta.

Kirjoittaja ei kätke asenteitaan, vaan sanoo, että republikaanien presidenttiehdokas De Santisin julistus, jonka mukaan kenenkään ei ole syytä tuntea häpeää satojen vuosien takaisista asioista, joihin he itse eivät mitenkään ole osallistuneet, on häpeätahra USA:n nykyisessä kansallisessa elämässä.

Ja onhan sitä kaikenlaista. Kiinnostavaa on aina, millaisia kirjauutuuksia lehdessä mainostetaan. Mainoksen saaminen näille sivuille kuuluu olevan erittäin vaikeaa ja arvostelu olisi jo varsinainen onnenpotku. Omaa kirjaani ei siellä tietenkään ole koskaan mainittu. Mieleen kuitenkin tulee, että petroskoilaisen Vasili Makurovin dokumenttikokoelma Gulagista siellä joka tapauksessa oli aikoinaan käsittelyssä.

 Asialla ei tainnut sillä kertaa olla kaupallista merkitystä, koska tuosta muutaman sadan painoksena julkaistusta kirjasta ei koskaan tullut uusintapainoksia.

Tällä kertaa voi joka tapauksessa havaita, että normaalia, tervettä järjenjuoksua edustavien, usein hyvin laadukkaiden kirjojen ohella mainostetaan hyvin paljon rotuteemaan liittyvää hyvin ideologispainotteista kirjallisuutta.

Siinä ei ole mitään uutta sinänsä, teema on perin juurin amerikkalainen ja se on ollut tässä lehdessä yksi keskeisistä niin kauan kuin minä muistan. Toinen vastaava on seksi, erityisesti psykoanalyyttisellä tasolla.

Uutta ei ole myöskään se moderni sielunhoitokirjallisuus, jonka alalla USA on ollut aina johtava maa Dale Carnegiesta lähtien. Nyt mainostaa joku teosta nimeltä Protecting Yourself from Emotional Predators. Kirjan saavutuksena esitetään komeasti: A new paradigm for protection from toxic people epidemic in politics and life. Comprehensive. Practical. “A must read!”

No, Hals- und Beinbruch, sanos saksalainen.

Minut pysäytti myös kirja nimeltä Decolonising Animals. Sen johdosta kerrotaan, että The lives of non-human animals, their experience, relationships, and knowledge, continue to be discounted and destroyed by anthropocentric practices. Within the vestiges of colonialism, these practices co-opt and consume animals into the servitude of human interests…

No niin. Kirjan tavoitteena on: how we might decolonise our relationships with non-human animals -and with each other.

Kiitettävää, aina vain. Näin kolonialismin ulkopuolisena tai ehkäpä sen uhrien traditiota kantavana jään kiinnostuksella seuraamaan saavutuksia. Kyllähän tuolle tielle on jo menty meilläkin ja kukapa tietää, mitä sieltä vielä löytyy. Here we come. Kyllä tämä meilläkin kohta osataan.

Amerikkalaisen kulttuurin uusimmat suuntaukset rotuobsessioineen ja historiallisine masokismeineen ovat kiinnostavia. Kyse ei ole mistään pelkistä ylilyönneistä, asiat otetaan monissa piireissä haudanvakavasti. Toivottavasti sieltä löytyy tuhkaa ja säkkejä riittävästi. USA:n ymmärtämätön ja röyhkeä politiikka toisten kulttuurien alueella on yhä aivan liiankin räikeää ja kaipaa kritiikkiä, jota voi kai ammentaa historiasta ja masokismistakin.

Voidaanhan asiaa verrata vaikkapa Venäjän tilanteeseen. Venäläisen imperialismin historian kritiikitön palvonta, joka nyt on valtavirtaa, on saman asian toinen äärimmäisyys. Näkisinpä mielelläni venäläisissä, historiansa puolesta maineikkaissa kulttuurilehdissä artikkeleita vaikkapa tšerkessien kansanmurhasta. Totta vai tarua? Missä sankarit, missä roistot?

Kyllähän Venäjän älymystö on vuosisatojen mittaan osannut myös kansallisen itsekritiikin. Juuri tällä hetkellä se toki on näkymättömissä. Mutta kyllä sillekin taas aikansa tulee.

Asia on pihvi

 

Isänmaallinen kansallisruoka

 

Englanti on ollut altavastaajana siinä vuosisataisessa taistelussa, jota voitaisiin kutsua ruokien sodaksi. Siis ruokien eikä kokkien.

Ranskalaiset ja heidän mukanaan monet muutkin asioista tuskin mitään ymmärtävät ovat ylenkatsoneet englantilaista keittiötä, jonka kurjimmat tuotteet toki muistuttavatkin siitä, että tuolla saarella on aikoinaan vallinnut myös ahdasmielinen diktatuuri, joka on pitänyt kaikenlaista nautintoa synnillisenä.

Mutta saahan Englannissa kunnon ruokaakin. Tuhannet ja taas tuhannet ravintolat ilmoittavat Englannissa ja muuallakin tarjoavansa englantilaista aamiaista koko päivän. Kaksi munaa, makkara, paistettu pekoni ja tomaatti ja pavut. Sillä miljoonat aloittavat nykyään päivänsä koko maailmassa ja aina uudelleen se vain maistuu.

Sitä paitsi purjomakkara ja muusi pubissa hyvän sinapin ja oluen kanssa kruunaa minkä tahansa iltapäivän pitkien kävelyiden jälkeen. Ei siinä mitään sammakoita enää tarvita tai muitakaan ranskalaisen keittiön kotkotuksia.

Englantilaisista englantilaisin on sentään paahtopaisti, roastbeef. Muistan saaneeni aivan erinomaista Sunday roastia joskus vuosia sitten pubissa, joka sijaitsee Fleet Streetillä, Cityssä ja jonka nimenkin muistan: Ye Olde London. Olen palannut tuolle paikalle sittemmin muutamia kertoja, mutta turhaan. Samanlaista kokonaista paistia ei enää ole leikattu asiakkaan silmien edessä sunnuntainakaan.

Pihvi (beef, ransk. boeuf) tarkoittaa oikeastaan härkää. Paahtopaistihan on siksi vain eräs pihvin laji, sellainen, jota on kypsytetty alhaisessa lämmössä juuri sopivaksi, niin ettei se kuivu eikä kovetu. Ruoka on mahdollisimman yksinkertainen ja tarjoaa silti vaihtelua, sen voi maustaa eri tavoin ja syödä kylmänä ja jopa verisenä (saignant, sanoisi ranskalainen, englantilaisen mielestä se on silloin rare).

Venäläisen anglofiilin tunnisti aikoinaan verisen pihvin syömisestä, mitä totiset kristityt ja aidot venäläiset kammoksuivat. Englantilaisten pihvimaniaan taitaakin liittyä myös aavistus tuon kansan julmuudesta, jota aikoinaan pidettiin yhtenä sen piirteenä, huvittelihan se katsomalla kukkotappeluita ja nyrkkeilemällä. Merellä englantilainen ja merirosvo merkitsivät joskus ja joillekin lähes samaa.

James Boswellin päiväkirjoista huomasin, että vuonna 1762 tuo nuori dandy oli käynyt myös seurassa, jonka nimi oli The Sublime Society of Beefsteaks. Se toimii muuten yhä ja on perustettu jo vuonna 1735.

Klubissa, kertoo Boswell, puheenjohtaja istui katostuolissaan, jonka yläpuolella olivat kultakirjaimin sanat ”Pihvi ja vapaus”. Puheenjohtajana oli tuolloin lordi Sandwich, joka lienee ollut sama mies, joka aloitti erään ruokakulttuurin rappiosuuntauksen alkaessaan vaatia pihviään tarjottavaksi kahden leipäviipaleen välissä, etteivät pelikortit tahriutuisi. Hän ei keskeyttänyt pelaamista edes aterian ajaksi.

Klubilla joka tapauksessa syötiin pelkkää pihviä ja juotiin viiniä. Punssia sai niin paljon kuin halusi ja tilaisuudessa laulettiin monia lauluja.

Luulenpa, että siellä laulettiin myös Henry Fieldingin sanoittama Roast Beef of Old England. Kas näin se alkaa:

When mighty Roast Beef was the Englishman's food,
It ennobled our veins and enriched our blood.
Our soldiers were brave and our courtiers were good
Oh! the Roast Beef of old England,
And old English Roast Beef!

But since we have learnt from all-vapouring France
To eat their ragouts as well as to dance,
We're fed up with nothing but vain complaisance
Oh! the Roast Beef of Old England,
And old English Roast Beef!

 

Mitäpä parempaa noilla naapureilla (the frogs) oli muka tarjota hyvän paahtopaistin tilalle? Ei tietenkään mitään.

Rappio on valitettavasti asia, joka vaanii meitä alati ja kaikkialla. Pihvi on nykyään kirosana kaiken maailman effeminoituneille soijansyöjille, mutta ei sen vihaaminen mitään uutta ole. Ilmiö tunnettiin jo 1700-luvun alkupuolella:

Our fathers of old were robust, stout, and strong,
And kept open house, with good cheer all day long,
Which made their plump tenants rejoice in this song—
Oh! The Roast Beef of old England,
And old English Roast Beef!

But now we are dwindled to, what shall I name?
A sneaking poor race, half-begotten and tame,
Who sully the honours that once shone in fame.
Oh! the Roast Beef of Old England,
And old English Roast Beef!

 

Engelsmannista oli tullut John Bullin sijasta arka vetelys, joka häpäisi entisten aikojen kunnian. Mutta olihan Englannissa ollut aikoinaan miehiäkin vielä ja muistoissa niihin saattoi honoris causa lukea myös uljaan kuningattaren:

When good Queen Elizabeth sat on the throne,
Ere coffee, or tea, or such slip-slops were known,
The world was in terror if e'er she did frown.
Oh! The Roast Beef of old England,
And old English Roast Beef!

In those days, if Fleets did presume on the Main,
They seldom, or never, return'd back again,
As witness, the Vaunting Armada of Spain.
Oh! The Roast Beef of Old England,
And old English Roast Beef!

 

No, nyt (1731!) ei kyllä tiennyt, mitä nimitystä enää oikein käyttäisi tästä uudesta sukupolvesta, mutta pihvi ainakin oli sentään aina pihvi…

Oh then we had stomachs to eat and to fight
And when wrongs were cooking to do ourselves right.
But now we're a… I could, but goodnight!
Oh! the Roast Beef of Old England,
And old English Roast Beef!

 

Ei liene sattuma, että Towerin linnan vartijoita Tudor-univormuissaan kutsutaan nimellä Beefeaters, nehän ovat yleensä vankkoja miehiä, joiden kanssa ei ole leikkimistä. Aitoja brittejä…

Hetkinen. Käsitteet britti ja Britannia tulivat nekin käyttöön jo 1700-luvulla ja kun tarvittiin isänmaallisen hengen nostatusta, voitiin pihvilaulun ohella laulaa myös Rule Britannia, joka luotiin vuonna 1740.

Mutta Britannia ei ole Englanti eikä britti tarkoita englantilaista. Itse asiassa kyseessä on enemmän tai vähemmän keinotekoinen käsite, se on ympyrän neliöintiä. Jo 1700-luvulla asia ymmärrettiin ja erityisen hyvin sen ymmärsivät skotit, joista moni kyllä Boswellin tapaan halusi olla paitsi skotti, myös hyvä britti, jopa aika lailla englantilaisen kaltainen.

Koko Britannia on nyt hajoamassa osiinsa ja Brexit vain pahentaa prosessia, todistetaan uusimmassa Foreign Affairs-lehdessä. Asialla eivät ole vain skotit, irlantilaiset ja walesilaiset, myös englantilaiset ovat usein närkästyneitä siitä, että heistä yritetään tehdä pelkkiä brittejä.

Heitä itse asiassa sorretaan omassa maassaan, on esimerkiksi Roger Scruton arvellut. Samanlaisen kuvionhan me tunnemme Neuvostoliitosta, jossa sorretuksi itsensä tuntenut Venäjä viimein julistautui itsenäiseksi Boris Jeltsinin johdolla.

Englanti on tosiaan saattanut jäädä Britannian varjoon, mutta pihviperinnettään se pitää yhä uljaasti yllä. Tuota edellä esitettyä pihvilaulua (vrt. Roast Beef of Old England - YouTube)lauletaan yhä isänmaallisissa tilaisuuksissa, muun muassa laivaston ja tykistön illallisilla. Aikoinaan jopa teatteriyleisö lauloi sitä aina näytäntöjä odotellessa.

Onhan maailmalla paljon teennäisempääkin isänmaallisuutta kuin tuo vankkaan todellisuuteen perustuva pihvi-isänmaallisuus, niin nostalginen kun tuo laulu onkin. En nyt rupea vertaamaan sitä esim. kvassi- (kalja-)patriotismiin. Esimerkiksi savolainen kalakukkopatriotismi taitaa olla vielä nupussaan, mutta kerran kai sekin seiltä puhkeaa esille.

Hyvä pihvi on joka tapauksessa tässä ihmisen maailmassa asioista aidoimpia. Se seisoo kuin kallio ikuisena mittapuuna ja haasteena maailman teennäisyyksille ja postmodernisuuksille.

Lontoon päivällispöytien ääreltä

 

Suuren muistiinmerkitsijän oppivuodet

 

James Boswell, Lontoon-päiväkirja 1762-1763. Suomentanut Jouko Linturi, esipuheen kirjoittanut Yrjö Kivimies. Tammi 1952, 333 s.

James Boswellin nimen tuntee jokainen vähänkin sivistynyt englantilainen. Tämä nimi liittyy erottamattomasti Samuel Johnsoniin, johon anglosaksisessa kirjallisuudessa usein viitataan vain lyhyesti tohtori Johnsonina.

Sen nimisiä tohtoreita maailmassa lienee ollut kymmenin tuhansin, mutta Samuel Johnson on saanut kunnian tulla kiistattomasti ensimmäiseksi kaikkien tohtori Johnsonien joukossa kai siksi, että hän suorastaan symbolisoi kotimaataan, Englantia, sek hyveineen että pikku paheineen (ks. Vihavainen: Haun johnson tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com). Erään kiteytyksen mukaan Johnson oli suorastaan luonnottomassa määrin englantilainen olento.

Johnson muistetaan nykyään lähinnä englannin kielen sanakirjastaan ja Boswell taas Johnsonin elämäkerran kirjoittajana. Elämäkerta on suomeksikin ja on sanottu, että paras Samuel Johnsonin teos on juuri tuo Boswellin hänestä kirjoittama elämäkerta.

Boswell on todella mestarillinen jokapäiväisen elämän kuvaaja myös tuossa elämäkerrassaan ja tätä taitoa hän harjoitteli kirjoittaessaan päiväkirjaansa, josta yksi nide on nyt käsillä.

 Yllättävää kyllä, se julkaistiin ensi kerran vasta 1950-luvun alussa, koska suku ei halunnut julkisuutta kaikelle sille, mitä Boswell kirjassaan kuvaa. Nuoren miehen jokapäiväisiin ongelmiin kuului näet tietenkin myös seksuaalisten tarpeiden tyydyttäminen ja tämä puoli kaikkine seurauksineen on kirjassa hyvin vahvasti esillä.

Tässä suhteessa hyvä vertailukohta on Samuel Pepysin päiväkirja, joka ajoittuu restauraation ja Lontoon palon aikoihin. Myös se on hyvin avomielinen ja laajasti arkipäivää kuvaava teos. Sekin löytyy myös suomeksi.

Sankarreihin uskonut historioitsija Thomas Carlyle, joka nosti rehellisyyden metafyysiseen arvoon ja lähes kaiken muun yläpuolelle, piti tohtori Johnsonia suurena miehenä juuri tuon ominaisuuden takia. Hän ei sietänyt perienglantilaista pahetta nimeltä cant eli ukokultaisuutta.

James Boswellin Carlyle katsoi nousseen suuruuteen samalta pohjalta: myös tämä oli täysin rehellinen ja sen takia osasi myös arvostaa Johnsonia. Johnson oli sankari ja Boswell sankarinpalvoja, joka sekin osoitti mielen jaloutta ja sai valonsa sankaruudesta kuin kuu auringosta.

Boswell toteaa päiväkirjaansa aloitellessaan, että tulee kirjaamaan ylös kaiken merkittävän eikä koskaan valehtele. Mikäli jostakin asiasta ei voi kirjoittaa, hän jättää se kokonaan kertomatta.

Nyt voimme van arvailla, mitä tästä päiväkirjasta sitten oikein puuttuu, mutta eihän mikään täällä maan päällä ole täydellistä, kenties aritmetiikan yhtälöitä lukuun ottamatta, mutta nekin ovat vain tautologioita kuten matematiikka yleensä ja siksi epäkiinostavia.

Joka tapauksessa on selvää, että tätä teosta voi pitää poikkeuksellisen uskollisena kuvauksena omasta ajastaan ja sen ajattelu- ja toimintatavoista ainakin tietyissä piireissä. Tässä tapauksessa nuo piirit käsittivät suuren osan Englannin henkisen elämän parhaimmistosta.

Mitä Englantiin tulee, sen suhde Skotlantiin ja skottien suhde emämaahan on poikkeuksellisen kiinnostavasti käsitelty tässä kirjassa. Englantilaisilla oli tiettyä ylenkatsetta skotteihin nähden ja yleisesti muistetaan aina Johnsonin letkautus Boswellille: maailmassa on paljon mahtavia näkyjä, mutta skotille mahtavin on se maantie, jota pitkin pääsee Englantiin…

Tuon lauseen kuullessaan Boswell ei suinkaan paennut lähimpään turvalliseen tilaan, vaan nauroi hereästi muiden mukana: kyseessähän oli personoituneen Englannin, John Bullin aito näkökulma. Sisimmässään hän kuitenkin hieman arvosteli mestariaan tämän johdosta.

Boswellin oma suhde Englantiin oli komplisoitu. Hän kuului ylhäiseen skottilaiseen sukuun ja puhui skottilaisittain murtaen, mutta opetteli seurapiireissään puhumaan englantia, kuten joskus asian ilmaisi. Itse asiassa skottien seura Lontoossakin oli hänestä yleensä liian rahvaanomaista ja karkeaa. Älyllinen taso oli siellä matala, olipa skottilaisten ajattelijoiden taso sitten miten korkea tahansa.

Kirjoittajan skottilainen veri toki kuohahti, kun rahvas teatterissa joskus, muutaman ylämaalaisen tullessa sisään, alkoi huudella ”no Scots, No Scots!”. Silloin Boswell nousi vimmoissaan ylös ja vaati huutajia vastaamaan sanoistaan. Tappelua ei sentään tullut.

Kuten tunnettua, skotit tunsivat katkeruutta Stuartien kukistamisesta ja sen jälkeisestä menosta, joka oli tuonut lopulta maahan kielitaidottomat ja typerät Yrjö-kuninkaat. Skottilaiset jakobiitit hautoivat yhä revanssia ja sen onnistumisen mahdollisuuksia pohdittiin.

Boswell oli lapsena ollut hyvin uskonnollinen ja pelännyt helvettiä. Nyt hänen suhteensa uskontoon oli valistuneen tasapainoinen ja hän oli ahkera kirkossa kävijä, Englannin kirkkokin alkoi tuntua asianmukaiselta ratkaisulta ja jakobiittinen katolisuus olisikin ollut mahdollista vain salaa.

Pimeää Boswell pelkäsi yhä kuollakseen, vaikka taikauskoisuudesta ei kirjassa juuri näy merkkejä. Toki myös rosvot olivat reaalinen vaara ja niitä sankari pelkäsikin Oxfordin matkallaan. Pistoolit oli pidettävä ladattuina.

Itse asiassa nuori mies halusi vastoin isänsä tahtoa tulla kaartinupseeriksi ja lähestyi milloin ketäkin potentaattia saadakseen asianmukaisen viran, joka olisi maksanut myös paljon rahaa.

Käytyään eräässä kaartin joukko-osastossa Boswell vakuuttui siitä, että upseerit elävät miltei kaikkia muita paremmin ja työtäkin on kovin vähän. Ns. linjarykmentin upseeriksi hän ei sen sijaan olisi ruvennut mistään hinnasta. Viran piti olla Lontoossa.

Mistään ei imene, että Boswellilla olisi ollut mitään valmiuksia upseerin uralle, ellei sellaiseksi katsota tottumusta alempiensa komentamiseen. Sodan raakuudet ja rasitukset kauhistuttivatkin häntä, eikä hän näköjään tosissaan koskaan aikonut joutua sotakentälle. Käytyään katsomassa jukista teloitusta hän oli sairaana pitemmän aikaa.

Oli epäilemättä onnellista, että Boswellista ei koskaan tullut upseeria kuten sekin, että hän kerran sattumalta kohtasi Samuel Johnsonin.

Siitä alkoi muuan legendaarinen ystävyys, joka tuotti aikakautensa parhaimpiin kuuluvaa proosaa. Siitä osa on päässyt jälkipolvien luettavaksi vasta niinkin myöhään kuin 1950-luvulla. Voidaan vain toivoa, että saman luokan materiaalia menneiltä vuosisadoilta paljastuu vielä lisääkin.

 

Aikansa oligarkit

 

Imperiumi

 

Bengt Jangfeldt, Immanuel Nobel ja hänen poikansa tsaarien Venäjällä. Suomentaneet Ulla Lempinen ja Pekka Tuomisto. Siltala 2023, 480 s.

 

Nobeleista on tullut jo joskus kirjoitettua (ks. Vihavainen: Haun nobel tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)). Mainittu Sigvard Strandhin kirja keskittyi dynamiittimies Alfrediin ja Venäjällä toiminut Nobel-dynastia jäi tuossa kirjassa sivuteemaksi.

 Jangfelt korjaa puutteen moninkertaisesti ja keskittyy kirjassaan Immanueliin ja hänen Venäjällä toimineisiin poikiinsa ja pojanpoikiinsa mainiten Alfredin vain aina silloin, kun tämä rahoillaan auttoi veljiä ja veljenpoikia, joiden huikean menestyksen lomassa koettiin välillä myös vaarallisia syöksyjä. Valtavia voittoja tarjonnut perustajakausi oli tulvillaan myös vaaroja. Halukkaita pääsemään rahoihin käsiksi kyllä löytyi, aina Amerikssta asti.

Immanuel oli klaanin kantaisä, ruotsalainen mekaanikko, joka muutti Venäjälle, aluksi Turkuun. Suomessa muillakin Nobeleilla oli aina jotakin toimintaa nitroglyseriinin valmistamisesta öljyn jakeluun ja myös kesänviettopaikkoja Saimaan kanavalla ja Kannaksella. Naisväki sai joskus elellä Helsingissä vuosikaudet samaan aikaan kun mies teki bisnestä Pietarissa tai kauempana.

Immanuel oli aikansa monipuolinen keksijänero, jollaisia ei taida nykyään enää olla. Tässä suhteessa hän muistutti vaikkapa Edisonia tai Helsingin yliopiston venäjän kielen professoria Baranovskia. Keksintöjä tuli kuin liukuhihnalta ja monia päästiin soveltamaan käytäntöönkin.

Immanuel, joka oli lähes kouluja käymätön, kuten koko klaanin miehet yleensäkin, suunnitteli ja rakensi kaikenlaista silloista merimiinoihin. Poika Alfred viehättyi erityisesti räjähteistä, joita tuon ajan kemia kehitti yhä uusia ja sai kuin saikin rajun ja arvaamattoman nitroglyseriini kesytettyä turvalliseksi louhintaräjähteeksi ja savuttomaksi ruudiksi.

Alfredin veljistä Ludvig kehitti konepajateollisuutta, joka sittemmin tuotti muun muassa uutta keksintöä: dieselmoottoreita. Suuri ostaja oli Venäjän laivasto, jota rakennettiin uudelleen Tsušiman katastrofin jälkeen. Robert perusti Bakuun öljykonsernin, joka alkoi tarjota polttoainetta ensin öljylamppuihin valaantraanin sijasta ja sittemmin yhä enemmän juuri noihin dieselmoottoreihin.

Branobel (bratja Nobel, Nobel-veljekset) oli ennen pitkää Venäjän ja välillä jo maailmankin suurin öljy-yhtiö. Öljyn kuljetusta varten luotiin suuri laivasto, joka kulki pitkin Venäjän meriä ja jokia ja jolla oli suuria välivarastoja strategisissa paikoissa.

Kilpavarustelun kiihtyessä ennen ensimmäistä maailmansotaa syntyi vielä Noblessner, joka tuotti muun muassa sukellusveneitä ja muita merisodan välineitä. Sen rakennusten viereen on nyt Tallinnassa perustettu uusi ja hieno vierassatama.

Nobelit eivät tuottaneet vain moottoreita, laivoja, sotarautaa ja öljyä. Alfa-Laval-firman kanssa perustettiin Alfa-Nobel, joka valmisti käsikäyttöisiä separaattoreita, jollaiset olivat suuri hitti myös Suomessa ennen ensimmäistä maailmansotaa ja sen jälkeenkin, aina 1950-luvulle asti.

Nobelien keskuspaikka sijaitsi Pietarissa ns. Viipurin puolella, Ison Nevkan ja Suomen aseman välillä. Konepaja oli rannan tuntumassa ja konttorit ja työläisten asunnot hieman sisempänä. Yleensä Nobelit tunnettiin esikuvallisina työnantajina, jotka houkuttelivat myös sosiaalisilla eduilla, oli modernia asuntoa, koulua ja terveydenhoitoa. Moinen oli tuon ajan Venäjällä harvinaista ja valtio antoikin siitä tunnustusta.

Suomalaisten eli siis suomenruotsalaisten kanssa Nobeleilla oli läheisiä kontakteja myös Venäjällä ja esimerkiksi kivääriteolllisuudessa kunnostautuneet ja rikastuneet Standertskiöldit tulivat parikin kertaa apuun, kun veljesten loputtomasti versovat firmat uhkasivat joutua umpikujaan. Muutakin yhteistyötä tehtiin.

Nobelit, jotka yleensä tuskin osasivat venäjää, kuuluivat Pietarissa Pyhän Katariinan ruotsinkieliseen seurakuntaan, jonka enemmistö oli suomenruotsalaista. Myös Bakuun, joka jossakin vaiheessa oli kaiketi suurin ruotsalaiskeskittymä Ruotsin ulkopuolella, värvättiin paljon ruotsalaisia.

Bakuun syntyi myös suomalainen siirtokunta, jonka vahvuus näyttää olleen muutaman sadan luokkaa. 1800-luvun sanomalehtien todistuksen mukaan siellä oli paljon ummikkosuomalaisia, jotka eivät osanneet mitään vierasta kieltä ja jotka mielellään viettivät vapaa-aikaansa yhdessä.

Nobelit pysyivät aina ruotsalaisina, vaikka asuivatkin Venäjällä ja yleensä säilyttivät myös Ruotsin kansalaisuuden, vaikka kävivätkin siellä harvoin. Ruotsinkielistä seurapiiriä löytyi, paitsi Pietarista, myös Helsingistä, jossa vierailtiin ilmeisesti useammin. Paljon rahaahan myös Suomessa tuona aikana kerääntyi yksiin käsiin, kuten Jugend-rakennuksemme todistavat.

Jangfeltin kirja perustuu laajalle lähdemateriaalille ja on kovin yksityiskohtainen. Jotkut luvut kiinnostanevat lähinnä suvun jäseniä, mutta löytyyhän sieltä sitten vastaavasti aina joitakin kiinnostavia välähdyksiä ajan elämästä ja ajattelutavasta. Bisneksen ilmapiiri ja globaali kilpailu öljyalalla on yksityiskohtaisesti esitetty ja suuret suhdannevaihtelut antoivat aina silloin tällöin muistutuksen kuolevaisuudesta myös Nobel-yhtiölle ja koko mahtavalle konsernille.

Bakun lakot olivat aikoinaan kuuluisia, kuten myös eräs niiden puuhamies, Iosif Vissarionovitš Džugašvili. Perintönä noilta ajoilta kuvasi neuvostoliittolainen historiankirjoitus Nobelit aivan erityisen tunnottomiksi saalistajiksi ja työväen riistäjiksi. Nyt tilanne on toinen, ja konsernin ansiot työväen olojen parantamiseksi tunnustetaan yleisesti. Pietarilainen opas, jonka voi ainakin vielä äskettäin löytää netistä, kuvaa Nobel-yhteisöä mallikelpoiseksi. (ks. Greebanal).

Suurimmillaan Nobel-konserni oli maailmansodan aikana ja kuten arvata saattaa, se romahti sitten bolševikkivalankumouksessa. Koko joukko onnistui joka tapauksessa pakenemaan Venäjältä.

Kannaksella sijainneen Nobelien huvilan, Kirjolan räjäytti Suomen armeija talvisodan aikana. Veljekset muuttivat vallankumouksen jälkeen kuka minnekin. Pariisi oli se paikka, jossa Venäjältä lähteneet emigrantit odottelivat bolševismin kukistumista ja siellä asui pari vuotta myös konsernin vanhin Emanuel, joka järjesteli mahtavia juhlia.

 Ihan tyhjän päälle eivät Nobelit jääneet, vaikka Venäjälle jäänyt, nykyrahassa laskien miljardiomaisuus otettiinkin pois heidän käsistään.

Nykytermein sanoen, Nobeleita voidaan pitää aikansa oligarkkeina, mutta erot nykyisiin virkaveljiin ovat olennaiset. Nobeleiden rikkaus ei perustunut ylhäältä lahjoitettuun monopoliin, vaan suureen kekseliäisyyteen ja sitkeään yrittämiseen, jossa koko ajan jouduttiin kohtaamaan bisneksen vaarat ja vastuut. Mitään hovin kumartelijoita ei veljeksistä ja heidän perheistään tullut.

 

Olemmeko superpohjoismaa?

 

Tender is the North

 

Mauno Koivisto fundeerasi joskus olleensa hänkin innostunut suurista sosialistisista päämääristä, mutta kokemuksen myötä oli alkanut nähdä asioita realistisemmin: oli tullut vammaa sieluun.

Paha mielihän siitä saattaa tulla, kun kaikkensa yrittää ja uskoo ja sitten käykin kuten aina. Siinä ei kuitenkaan kannata itkeä maailman epäoikeudenmukaisuutta, vaan omaa typeryyttä. Vielä parempi on, jos kokemuksesta viisastuu, silloin henkiset kolhut eivät muodostu sellaiseksi vammaksi, joka haittaa toimintaa, vaan kokemukseksi, josta oppii.

Kuten jokainen voi ympärillään havaita, nykyihmiselle ja etenkin nykysuomalaiselle on ominaista hyvin voimakas narsismi. Se, mitä tapahtuu omissa aivoissa, on kaikkein tärkeintä, vaikka sillä ei niiden ulkopuolella olisi mitään merkitystä. Sitä voi syödä matoja ja koppakuoriaisia ja karttaa lentämistä ja autoilua, jotta pääsee riemuitsemaan oman, palvotun egon pyhyydestä, mutta maailman kehityksen kannalta asia on täysin yhdentekevä.

Seppo Oikkonen on ansiokkaasti kirjoitellut ryhmänarsismista ja henkisestä taantumisesta tälläkin palstalla enkä ole keksinyt parempaakaan keinoa ymmärtää niitä ilmiöitä, joita joutuu todistamaan etenkin akateemisesti koulutetun väen keskuudessa. Kyseessä ei ole normaali tyhmyys, vaan tyhmyys potenssiin n.

Tässä ajassa imago on usein tärkeämpi tekijä kuin todellisuus, jonka varsinaiseen olemassaoloonkaan monet sofistikoituneet henkilöt eivät enää usko. Niinpä imagoa rakennetaan tavattoman suurella hartaudella ja vaalitaan kuin kansallista aarretta.

Rooman vallan vuosina kuuluu olleen vallalla käsitys, että jossakin hyperboreassa asuu kansa, jonka tavat poikkeavat täysin perusroomalaisista. Se on tavoiltaan puhtaampi, ei tunne ylellisyyttä eikä paheita ja elää tyytyväisenä toimeentulon äärirajoilla.

Sellaisiahan olivat Tacituksen fennit, joilla ei ollut mitään omaisuutta, ei edes rakennuksia. Hyveen saavuttaminen fennien tavalla olisi tietenkin ollut roomalaiselle käytännössä mahdotonta heidän turmeltuneisuutensa tähden. Myöhemmin tuli tavaksi ajatella ns. jalojen villien olevan samoin hyveellisiä ja kelpaavan saavuttamattomaksi esikuvaksi sivistyneelle ja siis rappeutuneelle eurooppalaisuudelle.

Tätähän on jatkunut näihin saakka (ks. Vihavainen: Haun swift tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)). Meille ovat nykyään eläimet jalouden korkein aste ja ihminen, mielisairas ja kaiken tuhoava eläimen irvikuva se kaikkein alin. Ellei eläimiä ole käytettävissä, otetaan idoliksi, jokin poliittisesti korrekti kohde, homoista ja naisista runsaspigmenttisiin hyenkilöihin.

Eihän tässä sinänsä mitään uutta ole. Ehkä jotain uutta sentään on siinä jalossa kilpailussa, jota on käyty suunnilleen vajaat sata vuotta länsimaiden kesken siitä, mikä niistä mahtaisi olla kaikkein jaloin ja siis epäitsekkäin koko joukosta.

Supervallat, USA ja Neuvostoliitto ylpeilivät sillä, että vapauttivat puoli Eurooppaa ja Läntinen Eurooppa siitä, että se vapautti koko entisten siirtomaiden maailman toteuttaakseen ihmiskunnan korkeimpia ihanteita. Siinä ei aseita ja ammuksiakaan säästelty ja miestä kaatui kuin heinää. Mutta maanpäällinen paratiisi syntyi kuin syntyikin vain noiden vapauttajavaltojen omassa pihapiirissä.

Pohjolan ylväät kansat sen sijaan, jotka aiemmin olivat loistaneet sotaisella kunnollaan, alkoivat nyt kilpailla vastikkeettoman rahan syytämisessä sinne, missä asiat olivat kaikkein kurjimmin.

Kuten jokainen olisi voinut kertoa, seurauksena oli, ettei siellä sitten niitä kurjasti olevia asioita tarvinnut muuttaa ja toivottu kehitys kohti hyvinvointia ei päässyt alkua pitemmälle.

No, sen jälkeen havaittiin, että on jollakin tavalla hienoa ottaa noista kehittymättömistä maista niiden kehityskykyisin aines tänne omaan maahan paikkaamaan omaa työvoimapulaamme. Siinä saataisiin omaakin taloutta paikattua.

Tämä tie on jo kuljettu loppuun, kuten Euroopan valtioiden johtajat ovat todenneet jo vuosikymmen sitten. Pohjolan etummaiset sosialidemokratiat ovat nyt omaksuneet tiukan maahanmuuttopolitiikan, koska vain se palvelee oman maan etua. Tanska ja Ruotsi ja juuri hiljattain taas uudelleen Englanti ovat ottaneet lusikan niin sanotusti kauniiseen käteen.

En tiedä, millainen imagotappio näille maille on koitunut siitä, että ne ovat lopettaneet omien etujensa vastaisen politiikan. On syytä olettaa, että siitä joka tapauksessa seuraavat vähintäänkin vastaavat hyödyt kotimaassa.

Meidän maamme on aivan viime vuosina noussut imagokilpailun huipulle ja tiedämme kyllä miksi. Se ei ole johtunut siitä, että taloutemme on aivan samaan aikaan jäänyt yhä enemmän jälkeen noista pohjoismaista, joihin meitä on aina verrattu.

 Syyt ovat olleet todellisia imagosyitä, olemme pystyneet esittelemään omaa malliamme, upeasti esiintyvää poliittisesti hyperkorrektia hahmoa, eräänlaista mannekiinia, joka on erilaisiin asusteihin puettuna lausunut aina sellaisia asioita, joita niin kovin moni on janonnut kuulla juuri tällaisen henkilön suusta. Eikä rahakaan ole päässyt loppumaan…

Olemme nyt menettämässä tämän maailmanluokan valtin, mutta meidän on kyllä pelastettava maamme tulevaisuudesta se, mitä siitä voidaan pelastaa. Olisi upeata saada jopa Suomen Skandinavian maihin syntynyt takamatka kurottua umpeen. Mutta haittaisiko se imagoamme vielä lisää?

Mitä jos me omaksuisimme ihan aidosti skandinaavisen eli ruotsalais-tanskalaisen linjan maahanmuutossa? Mitäpä, jos lakkaisimme jakamasta vastikkeetonta rahaa, jonka joudumme lainaamaan ja harjoittaisimme sen sijaan vain sellaista liiketoimintaa ns. kehitysmaissa, joka on molempien osapuolten ja ainakin meidän itsemme kannalta hyödyllistä ja tuottavaa?

Jos tuollaiset asiat kelpaavat esikuvamaillemme, niin miksi ne eivät kelpaa meille, vaan tuovat nimenomaan meille mainehaitan?

Missä tuo mainehaitta sitten voisi näkyä, on asia sinänsä. Luulen, että ne korruptoituneet klaanipäälliköt, jotka kuvittelivat saaneensa synnynnäisen oikeuden rahoihimme, voisivat loukkaantua. Mutta, kuten sanotaan, elämä on.

 Jos lähdemme siitä, että meidän tulee kaikkia mahdollisia tahoja miellyttääksemme maksaa siitä velkarahalla, merkitsee se ennen muuta sitä, että olemme hölmöjä ja tämän nuo rahan saajat kyllä ymmärtävät.

Rahan vastikkeeton jakaminen ja sen muka kontrolloiminen virkamiestyönä tuottaa vain vahinkoa saajille, kuten jo monet kerrat on todettu. Kuitenkin olemme jo vuosikymmenet maksaneet noita aneita pyrkien niihin maagisiin lukuihin, jotka on jossakin hihasta vedetty. Ei sellaista kukaan voi tosissaan arvostaa ja kunnioittaa.

Miten moni muuten meillä tietää esimerkiksi Skandinavian ja Länsi-Euroopan maiden kehitysapubudjettien suuruuden prosentteina kanantuotteesta?

Mutta jos sittenkin jättäytyisimme Skandinavian kelkasta ja vastoin muiden maiden käytäntöjä jatkaisimme oman maamme etujen vastaista politiikkaa kaikkialla, ilmastonmuutoksen pikatorjunnasta avoimien ovien siirtolaispolitiikkaan ja vastikkeettomaan velaksi otetun rahan jakeluun, vaikka juuri meidän taloutemme ei sitä enää kestä. Miten ja missä tuo mainehaitta näkyisi?

Käytännössähän emme voi tehdä äkkikäänteitä ja uusi suuntaus merkitsisi vain suhteellista kääntymistä kestävän (oman maamme kannalta kestävän) kehityksen suuntaan ja takaisin kohti etummaisten pohjoismaiden suuntaa? Norjaa, jolla on loputtomat luonnonrikkaudet, on pidettävä erikoistapauksena.

Eikö tästä seuraisi, että meidät alettaisiin taas enemmän tai vähemmän ottaa vakavasti. Emme olisi enää narsistista hyvepolitiikkaa velaksi harjoittava maa, jonka naiiviudelle voi vain nauraa? Olisimme niin sanotusti normaali valtio, jollaiset aina ajavat omaa etuaan, koska ymmärtävät, ettei sitä kukaan muukaan tee.

Saapas nyt nähdä, mitä muuan pohjoismaisuuden nimiin vannova ryhmittymä on keksinyt sanoa tässä tilanteessa, jossa se on asetettu temppelin harjalle: maan etu muiden pohjoismaiden tapaan vai kaikki ne ihanat ylistykset, jotka seuraavat siitä, kun kumartaa imagopolitiikan belsebubille…?

Utopistidemokraattien aika?

 

Reaalidemokratia

 

Vanhempi sukupolvi muistaa vielä hyvin erään hullunkurisen termin, jota Neuvostoliitto käytti poliittisesta ja yhteiskunnallisesta järjestelmästään.

Sehän oli reaalisosialismi. Sosialismi oli käsite, joka etenkin 1800-luvun alkupuolella oli jokseenkin identtinen utopismin kanssa. Kaikki nuo Saint Simonit, Fourierit ja Proudhonit olivat vakuuttuneita siitä, että kun perustettaisiin uusi, oikeudenmukainen yhteiskuntajärjestelmä, olisi maailmassa kaikki kohdallaan ja ihmiset eläisivät onnellisina ja tasa-arvoisina. Seksuaalisuuden vapauttamista pidettiin usein myös aivan keskeisenä tehtävänä.

Kaiken keskiössä oli omaisuuden tekeminen yhteiseksi (socius tai communis). Yksityisomaisuuden hävittäminen oli välttämätöntä ja joidenkin mielestä tämä koski myös perhettä. Myös Marx ja Engels olivat tätä mieltä ja perustivat oikein kommunistisen puolueen, joka julkaisi hyvin radikaalin manifestin, mutta jäi poliittiseksi nollaksi.

Kuten tunnettua, Lenin otti vuonna 1918 omalle sosialidemokraattisen puolueen fraktiolleen nimen kommunistinen puolue ja vaati ehdotonta kuuliaisuutta Marxin ja Engelsin ajatuksille, nehän oli jopa tieteellisesti perusteltu tunnetussa Pääoma-teoksessa. Ei tarvinnut kuin toteuttaa.

Aikomukset siis olivat mitä parhaimmat, mutta mitä sitten saatiinkaan aikaan, on toinen asia, jota ei kannata tässä taas enemmälti setviä.

Olennaista on, että todellisuus poikkesi aivan tavattomasti niistä vapauden, tasa-arvon ja vaurauden lupauksista, jotka oppi-isien mukaan ehdottomasti seuraisivat yhteiskuntajärjestelmän muuttamisesta. Sanassa ”reaalisosialismi” oli hyvin vahva apologian maku: kuvitella voitte mitä vain, mutta tällaista siitä todellisuudessa syntyy, vain tällaista…

Toki reaalisosialismi kehui itseään aivan hillittömästi ja lienee saavuttanut tässä suhteessa jonkinlaisen maailmanennätyksen. Itse tuo termi oli kuitenkin koko ajan muistuttamassa siitä, ettei tässä mitään utopiaa eletty, sellainen oli vain tulossa. Aluksi ilmoitettiin mahdollisimman mahtipontisesti, että tulemisen vuosi olisi 1980, mutta jo 1960-luvulla huomattiin, ettei vuotta ollut mahdollista ilmoittaa. Kyseessä olisi pitkän pitkä prosessi…

Kommunismi ei kuulunut antiikin aikana toteutettuihin yhteiskuntajärjestelmiin muuten kuin teoreettisella tasolla, Platonin Utopiassa. Demokratiaa sen sijaan kokeiltiin reaalimaailmassa siinä kuin monarkiaa ja aristokratiaa. Näillä reaalisilla valtiomuodoilla oli aina mahdollisuus kehittyä suuntaan tai toiseen.

Demokratiasta saattoi tulla oklokratiaa eli roskajoukon valtaa, aristokratiasta eli parhaiden vallasta kakistokratiaa eli kehnoimpien valtaa ja monarkia saattoi rappeutua tyranniaksi. Olisi pidetty kovin naiivina sitä, joka ilman muuta olisi ylistänyt jonkin valtion todellista tilaa pelkästään sen takia, että se edusti tiettyä valtiomuotoa. Toki valtiomuotojakin pidettiin yleisesti eriarvoisina: spartalaisilla ja ateenalaisilla oli omat käsityksensä asioista.

Venäjän slavofiilit eivät koskaan pitäneet länsimaisesta demokratiasta. Jo slavofiilien ensimmäinen sukupolvi 1840-luvulta alkaen halveksi demokratiaa, joka toki lännessäkin ilmeni vielä sangen vaillinaisessa muodossa. Periaatteena se joka tapauksessa oli tärkeä jo Ranskan vallankumouksesta lähtien.

Puolan valtiopäivät (ks. Vihavainen: Haun puolan valtiopäivät tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)) olivat räikein esimerkki demokratiasta eli mahdollisimman monen oikeudesta ajaa omia etujaan. Systeemi merkitsi tosiasiassa vahvemman oikeutta eli väkivallan tunnustamista korkeimmaksi tuomariksi.

 Oliko enemmistön valtakaan pohjimmiltaan mitään muuta kuin väkivaltaa? Mitään muita perusteitahan ei demokratiassa tarvittu vaikkapa lähes puolen valtakunnan alistamiseksi toisen puoliskon mielivaltaan: pulinat pois, me tahdomme tätä ja tätä…

Missä olikaan se jumalallinen oikeus, joka määräisi jokaiselle sen, mitä hänelle kuuluu, eikä jättäisi asioita ahneen ja itsekkään ihmisen omien etujensa mukaan ratkaistaviksi? Slavofiilisessä ajattelussa sellainen hallinto voisi syntyä vain itsevaltiaan alaisuudessa. Itsevaltias saattoi asettaa tavoitteekseen vain oikeuden ja totuuden toteuttamisen ilman puoluenäkökohtia.

Kansan velvollisuus taas oli kunnioittaa oikeutta ja totuutta silloinkin, kun ne eivät edistäneet sen etuja ja henkilökohtaisia pyyteitä. Slavofiilisen ajattelun mukaan näin Venäjällä perinteisesti tehtiinkin: kaikki hyväksyivät tehdyt päätökset yksimielisesti (sobornost). Kaikenlainen oppositio merkitsi syntiä ja nousemista Jumalalta tulevaa valtaa vastaan.

Tämä tässä nyt vain esimerkkinä siitä, että demokratian kunnioittaminen ei ole mikään itsestäänselvyys ja on sitä paitsi historiallisesti aika uusi asia.

Ja demokratiaahan on sitten kovin monenlaista. Tarkoitan sitä, että demokraattisiksi itseään kutsuvia maita on tässä maailmassa ymmärtääkseni jo suuri enemmistö, mutta mitä se käytännössä tarkoittaa, vaihtelee olennaisen paljon.

Pohjois-Amerikan Yhdysvallat on tunnustanut demokratian periaatteita jo kohta kaksi ja puolisataa vuotta. Joidenkin mielestä se on hyvä esimerkki siitä, miten suuresti teoria ja käytäntö voivat poiketa toisistaan tällä alalla. Kuitenkaan Yhdysvallat ei ole ottanut käyttöön termiä reaalidemokratia ja vaatinut, että kaikkien muidenkin demokraattisiksi itseään nimittävien valtioiden pitäisi omaksua sen instituutiot.

On täällä vielä saanut kutsua itseään demokratiaksi, olipa sitten muodollisesti monarkiakin, kunhan vaalit on voitu todeta vapaiksi ja rehellisiksi ja kansanedustuselimellä on voitu havaita olevan todellista valtaa riittävässä määrin.

Sen sijaan esimerkiksi Venäjän ja Valko-Venäjän muodollisesti demokraattisia järjestelmiä ei yleensä ole enää tunnustettu tosiallisiksi demokratioiksi. Muuan venäläinen tuttavani katsoi, että kakistokratia on paras termi kuvaamaan hänen maansa poliittista järjestelmää.

Siinä kuin aristokratia on parhaimpien valtaa, on kakistokratia moraalisesti kehnoimpien valtaa. Valtaan on vienyt häikäilemättömyys ja häpeämättömyys eikä mitään rikoksia kavahdeta.

Meillä tilanne lienee sentään aika pitkälti toinen. Ehkäpä hallitsevien piiri ei meilläkään täyty etupäässä kaikkein jaloimmista kansan palvelijoista ja ehkäpä politiikassa on tapana etsiä pikemmin oman puolueen ja aatteen etuja rumillakin keinolla, kuin todella palvella koko maan etua.

Muuan merkillinen ilmiö on toki nykyään havaittavissa. Demokratia on yleensä käytännössä toiminut aina enemmistön tuella ja myös sen hyväksi. Mikäli samalla on pahoin sorrettu oppositioon jääneitä, on kyseessä demokratian periaatteiden kannalta epäilemättä vääristymä.

Mutta mitä lieneekään sanottava sellaisesta ilmiöstä, että päätökset onkin tehty pienten vähemmistöjen tai täysin asiaankuulumattomien ulkoisten tahojen hyväksi samalla oman enemmistön etuja loukaten?

Voi väittää, että tällainen ei ole edes mahdollista, mutta jätän tutkimuksen selvitettäväksi, onko se sitä vai ei. Joka tapauksessa kyseessä voisi historiallisesti olla uusi ilmiö, jota voisi nimittää vaikkapa hyperdemokratiaksi.

Luulen, että kyseessä on aivan todellinen ja varsin uusi asia, joka liittyy siihen käsitykseen maamme yltäkylläisen hyvinvoinnin ansaitsemattomuudesta, josta kuulee aina silloin tällöin puhuttavan. Annetaan siis osa hyvästämme muille, olivatpa nuo sen ansainneet tai ei -eihän se meillekään oikeudella kuulu.

Pientenkin vähemmistöjen etujen huomiointi sikäli kuin se ei loukkaa enemmistöjen etuja, on tietenkin oikein ja kiitettävää. Myös maailman pelastaminen on kiitettävä tavoite, vaikka se onkin mahdollisuuksiemme ulkopuolella. Rajattomasti tätä ei voi tehdä ja tärkeää olisi tietää, missä se hyväksyttävä raja kulkee. Tahdon asiahan tämäkin lopulta on, kuten koko politiikka.

Hyväntahtoisuus on ehdottomasti kaiken kunnioituksemme ansaitseva hyve. Asia muuttuu tässäkin tapauksessa toiseksi, jos se menee liian pitkälle. Silloin siihen on liitettävä sana hölmöys.

Reaalidemokratian maailmakin on täynnä merkillisyyksiä, joita siinä ei periaatteessa pitäisi olla. Niiden kanssa me nyt vain joudumme elämään. Terveisiä vain tuonne naapurikortteliin.

Käske, Johtaja!

 

Ruoskan ihanuudet

 

Aleksandr Puškin, kaikessa renessanssi-ihmisen universaalisuudessaan, säilytti henkisen vapautensa, vaikka Nikolain santarmikuri sai samaan puolelleen myös monia mielistelijöitä, lahjakkaitakin.

Nikolai Karamzin, Venäjän Topelius oli tuohon aikaan tavattoman suosittu ja hänen näkemyksensä mukaan Venäjä oli suuri, mahtava ja erinomainen vain silloin, kun sitä johti itsevaltias, joka ei väkivaltaa säästellyt, silloin kun sillä näytti olevan käyttöä. Itse asiassa se muuttuikin jopa itsetarkoitukseksi silloin, kun sotamiehiä tapettiin jopa tuhansien iskujen kujanjuoksulla mitättömienkin rikkomusten tähden.

Itsevaltiudella riitti mielistelijöitä ja ihailijoita, mutta kuka uskalsi kritisoida sitä? Julkisesti se olisikin ollut itsemurha, mutta pirullisia epigrammeja ei kukaan voinut estää kulkemasta kädestä käteen ja suusta suuhun. Puškin kirjoitti Karamzinista:

В его «Истории» изящность, простота
Доказывают нам без всякого пристрастья
‎Необходимость самовластья
‎И прелести кнута.

Tuon ”Historian”[1]teksti kaikkiaan

todistaa hienosti ja vakuuttaa

on tarpeen itsevaltaisuus

ja ruoskimisessa on ihanuus

 

Kun tuo käännös ei taida tehdä oikeutta originaalille, otan tähän vielä tekoälyn aikaansaannoksen kaikessa nerokkuudessaan:

Hänen "historiansa" eleganssissa, yksinkertaisuudessa

Ne todistavat meille ilman puolueellisuutta

Autokratian välttämättömyys

Ja ruoskan hurmaa.

 

No, runon sisällys se tässä pääasia on. Puškin, joka oli suuri asiantuntija myös sänkykamaripuolella, ymmärsi hyvin, ettei ruoskiminen tuottanut vain kipua. Monille se tuotti suurta nautintoa ja ainakin henkisellä tasolla sadomasokistinen syndrooma näyttää olleen tuon ajan Venäjällä hyvin merkittävä ja suosittu ilmiö.

No, meitähän on joka junaan ja etenkin nykyaikana olisi erittäin moitittavaa leimata tai suorastaan tuomita joku seksuaalisten mieltymystensä vuoksi.

Pois se! Jos joku pariskunta tai miksei suurempikin joukko omassa piirissään antaa ruoskan viuhua ja vaikkapa alistaa koiriksi pukeutuneita salarakkaitaan tai miksei puolisoitaankin, niin tehköön sitä terveydekseen! Mitäpä se muille kuuluu.

Mutta silloin, kun tällaiset henkilöt pääsevät määräämään valtion politiikasta ja harjoittamaan sadismiaan sellaisiin ulkopuolisiin, jotka eivät millään tavalla halua olla heidän leikeissään, on asia tykkänään toinen.

Sadistinen luonne, jota etenkin Erich Fromm on mainiosti kuvannut (ks. Hyvän ja pahan välillä), nauttii vallasta, jonka tulee olla ehdotonta. Tyydytystä hän voi saada vaikkapa pikkubyrokraattina, joka riepottelee hallintoalamaista, intohimoista rakastajaansa nöyryyttävänä tyrannina tai vaikkapa äärimmäiseen tottelevaisuuteen dresseeraavana koiranomistajana.

Pahin on sentään poliitikko, jonka käsissä saattaa olla miljoonien ihmisten onni ja terveys. Tietenkin juuri tällaiset tyrannit ovat myös niitä, jotka herättävät intohimoisinta ihailua. Kukapa haluaisikaan kuolla jonkin lehmänkauppoja tekevän parlamentaarikon puolesta?

Jaa, että miksi yleensä pitäisi kuolla jonkin puolesta? Siinäpä kysymys, johon eri ihmiset ehdottomasti antavat erilaisia vastauksia taipumuksistaan riippuen.

A pridjotsja -sitä vaan pitää, kertoo meille ruoskaa suuteleva heitukka (ennen meillä käytettiin suomessakin tätä sanaa ruotsalaisessa merkityksessä ”kätyri”) silmät kiiluen. Miksi sitä paitsi edes elää, ellei pääse nauttimaan sadistisesta onnesta, joka on elämää suurempi?

Tällaisessa tapauksessa argumentit ovat turhia. Demokratiassa kuitenkin pääsee usein se osa kansaa, joka ei jaa sadomasokistisia taipumuksia, pysyttelemään niiden toteuttamisesta erossa. Tyranniassa on toisin.

Joseph Fouché, joka muistetaan etenkin Napoleonin poliisiministerinä, palveli Talleyrandin tavoin hänkin monta herraa ja häntä on usein pidetty arkkityyppisenä kyynikkona.

Fouchén suuhun on pantu sanat, jotka kuvaavat tällaisen henkilön ajattelua:

c'est plus qu'un crime, c'est une faute -se on pahempaa kuin rikos -se on virhe.

Kiinnittäkäämme huomiota sanaan ”virhe” (faute). Kyseessä ei siis ole esimerkiksi tyhmyys tai onnettomuus, vaan nimenomaan virhe. Laskelmat tehtiin ja niihin luotettiin, mutta ne pettivät.

Näinhän se kävi myös erään surullisenkuuluisan erikoisoperaation kanssa.

Itsevaltias tyranni ei hyväksy moraalisia argumentteja. Kokonaisten kansakuntien kohtaloita hallitseva henkilö on jo enemmän kuin pelkkä ihminen eikä häntä voi tuomita poroporvareille sopivien kriteerien mukaan: Jokaisenhan pitää kuolla, mutta ajatelkaapa, että nuo kaatuneet saivat kuolla maamme puolesta! (V. Putin).

Toista sitten on, jos hän tekeekin virheen: sitä ei anneta hänelle anteeksi enempää tässä elämässä kuin tulevassa ja se tuleva tarkoittaa kirjoitettua historiaa.

Venäjän historiassa on henkilöitä, jopa hallitsevia ruhtinaita jotka aina mainitaan vain kirottuina (Svjatopolk Kirottu, kapinalliset petturit Stenka Razin, Jwemelka Pugatšov, Griška Otrepjev, Ivaška Mazepa… ks. Vihavainen: Haun anateema mazepalle tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)).

Venäjän ortodoksisessa kirkossa on vahvasti venäläiskansallinen painotus, kuten tästäkin nähdään. Saattaa olla epätodennäköistä, että Volodja Putin kovinkaan pian tulisi tuon litanian jatkoksi enempää kuin Lenin tai Stalin. Kaikki esivaltahan on vallitsevan käsityksen mukaan Jumalalta ja Venäjän valtio on aina ollut myös sen kirkolle pyhä.

Mutta intelligentsijan henkinen vapaus koetellaan juuri siinä, ryhtyykö se aina kannattamaan omaa valtiota ja siunaamaan sen rikoksia tai edes virheitä. Mikäli se niin tekee, se ansaitsee niin vertaisryhmän kuin jälkipolvienkin halveksinnan.

 

 

 

---

[1] Istorija gosudarstva Rossiskogo. Venäjän valtion historia (1816-1826)