Se tuli pikkuhiljaa

 

Kun historiaa alettiin vääntää uuteen uskoon

 

Kuten tunnettua, jokaisella kansalla on oma tapansa kokea historiansa ja asiat, joista toinen ylpeilee, saattavat toiselle olla kiusallinen häpeäpilkku. Oma maa on aina oma, vaikka se eksyisi vääryyksiinkin. Noiden vääryyksien kieltämistä, saati ylistämistä ei kuitenkaan enää pidetä säädyllisenä käytöksenä.

Vain diktatuurimaissa ja toisaalta myös noissa 11-vuotiaan tasolle viritetyssä hollywood-versioissa kirjoitetaan yleensä lapsellista hagiografiaa, jossa sankarit ovat yhtä erehtymättömän sankarillisia kuin konnat ovat pahoja ja pelkästään pahoja.

Aikuisille tarkoitettua sankarihistoriaa voimme halutessamme lukea niistä Neuvostoliiton menneisyyttä kuvaavista kirjoista, joita tuossa maassa aikoinaan tehtiin myös ulkomaiseen levitykseen. Näin jälkikäteen voi vain ihmetellä sitä, että niihin saatettiin suhtautua aivan vakavasti myös meillä Suomessa.

Mutta koko maan luonne oli sellainen. Itse asiassa Neuvostoliitto oli pyhä valtio, jota ohjasi erehtymätön kommunistinen puolue. Koska se oli historiallisen edistyksen asialla, se oli aina oikeassa, käyttipä se mitä keinoja tahansa.

Totean vielä varmuuden vuoksi, että jokainen kansakunta, silloin kun se kokee eksistentiaalista uhkaa, nousee myös pyhäksi omille kansalaisilleen, jotka osaltaan toimivat tämän pyhyyden veritodistajina. Niin, ettei tässä kannata yrittää pitää Neuvostoliitossa tapahtuneita asioita joinakin toisen planeetan ilmiöinä, jollaisista meillä ei ole eikä voikaan olla mitään käsitystä.

Neuvostoliiton erikoisuuksiin kuului, että asiat vietiin siellä äärimmäisyyteen. Sen historiasta tuli nimenomaan pyhää ja pelkästään pyhää, eikä sitä sallittu millään tavalla arvostella tai kaivaa siitä esille sopimattomia asioita. Niin sanottu NKP(b):n historian lyhyt oppikurssi, kuuluisa vuonna 1938 ilmestynyt Kratkij kurs oli Stalinin loppuaikoina lähes samassa asemassa kuin Maon Punainen kirja Kiinassa. Se ei ollut tutkimusta, vaan ilmestystä.

Venäjällä purettiin Neuvostoliiton romahdettua sitten ansiokkaasti neuvostoajan historiankirjoitusta, jonka todettiin pitkälti nojaavan juuri tuon Lyhyen kurssin ilmoitettuun auktoriteettiin. Arkistoja avattiin, valtavasti dokumentteja julkaistiin mm. Aleksandr Jakovlevin, politbyroon jäsenen suosiollisella myötävaikutuksella. Kriittinen historiantutkimus tuhosi koko vanhan liturgian ja armoton totuus tuli selväksi yhä useammille.

Mutta eivät ihmiset yleensä ole totuudesta sellaisenaan kiinnostuneita. Mahtivaltion kansalaiset halusivat tukea identiteetilleen ihmisinä, joiden esi-isät olivat palvelleet oikeaa asiaa ja jotka myös itse istuivat voiman oikealla puolella vääryyttä vastustaen ja sankaritekojen kunniasta osansa saaden.

Johan tsaarinhymnikin kehotti: Tsarsvuj na slavu nam, tsarstvuj na strah vragam… Hallitse meidän kunniaksemme ja vihollisten kauhuksi. Ei isänmaallisuus ollut sosialistisesta ideologiasta kiinni ja sen kanssahan se itse asiassa oli ristiriidassakin.

Samaan aikaan, kun Venäjän tiedeakatemian laitoksilla ja yliopistoissa tahtiin runsaasti hyvää ja kriittistä tutkimusta, kasvoivat myös ne markkinat, joilla myytiin isänmaallista tarustoa. Itse asiassa muuri ne saavuttivat aivan valtavan suosion, alkaen historiallisesta kaunokirjallisuudesta ja päätyen runsain lähdeviittein varustettuihin ja tutkimuksina markkinoituihin sepustuksiin.

Jälkimmäisten merkittävin anti oli se, että ne todistivat siitä, miten isänmaa oli aina oikeassa ja alivoimaisenakin saavutti loistavia voittoja. Se ei myöskään alentunut koskaan halpamaiseen kostoon, vaan kunnioitti suurisieluisesti myös ritarillisuuden vaatimuksia.

Mitäpä sanoakaan olihan historiassa kaikenlaista, myös juuri tuollaista, mistä todisti vaikkapa venäläisen sotaväen käytös Pariisissa vuonna 1814, jossa he erosivat edukseen Ranskan suuresta armeijasta, joka oli riehunut Venäjällä pari vuotta aiemmin.

Joka tapauksessa, tätä tavaraa ilmestyi markkinoille itse asiassa jo perestroikan aikoihin ja erityisesti se alkoi täyttää kirjakauppoja 2000-luvulla.

Seuraavassa pari huomiota muutaman vuoden takaa:

 

 

perjantai 14. joulukuuta 2018

Hirmuisia asioita

 

Kauhistuksia

 

Николай Стариков Ненависть. Хроники русофобии. «Питер» 2019, 351 с. (Viha. Russofobian kronikka).

 

Nikolai Starikov on omituinen kirjailija. Hän on yksi niistä, jotka Venäjällä ovat viime aikoina aina vuorollaan syytäneet maailmaan historiallisia kirjoja yhtenä putkena, kuin konekivääristä.

Muita vastaavia ovat olleet muuan herra Širokorad ja myös nykyinen kulttuuriministeri Medinski. Yhteistä heille on historian reipas vääntäminen uuteen uomaan. Kyseessä olevasta kirjallisuudesta ei yleensä voi käyttää nimikettä tutkimus (issledovanije), vaan kuuluu sen sijaan Venäjällä myös sangen suosittuun sarjaan versioita (versii). Kyseessä ovat siis ns. vaihtoehtoiset totuudet.

Starikovin tuotantoon voi tutustua wikipediasta, jossa myös kerrotaan Starikovin itse kuvaavan genreään historialllis-poliittiseksi salapoliisityöksi.

Täytyykin sanoa, että tämä nykyisen ajan Scherlock Holmes onnistuu yhä uudelleen löytämään historiasta tukuttain asioita, jotka muuttavat kokonaan perinteisen käsityksemme. Tai muuttaisivat, ellemme ymmärtäisi jo alusta lähtien, että kyseessä ei ole historiallinen, vaan nimenomaan historiallis-poliittinen työ, jolla on yhtä selvät tavoitteet kuin metoditkin.

Ennen vanhaan, eli siis ennen sitä, kun kaikki piti ruveta sanomaan ja ajattelemaan englanniksi, olisi tässä kohden heti sanottu: Man merkt die Absicht und wird verstimmt.

Wikipedian venäläinen versio tarjoaa taulukon muodossa katsauksen Starikovin teoksiin, joista Nenavist on numero 18. Muutama hänen julkaisemansa kirjan otsikko kuvannee tuotannon luonnetta: Kuka tappoi Venäjän? Venäjän pahin vihollinen. Kaikki paha tulee lännestä. Kuka pani Hitlerin hyökkäämään Stalinin kimppuun? Kriisi, miten sellainen tehdään? Stalin. Muistellaan yhdessä. Sota toisten käsillä. Ja niin edelleen…

Luettelosta puuttuu ns. antifasistisen komitean suomeksi julkaisema vihkonen Stalin ja Suomi. Jos joku kaipaa huumorihetkeä vakavien asioiden parissa, voi julkaisua suositella. Kirjoittaja väittää siinä muun muassa, että vuoden 1944 suurpommituksissa varottiin tarkoin osumasta Helsinkiin…

Olisi väärin väittää, että tämän kirjoittajan tuotanto likimainkaan vastaisi sitä, mitä vakavat tutkijat Venäjällä julkaisevat. Siitä huolimatta sillä on tiettyä oirearvoa ja suurissa kirjakaupoissa Starikovin keltakantiset kirjat ovat aina näkyvästi esillä.

Kannattaa myös huomata, että kirjoittaja on ns. Izborskin klubin jäsen. Tämän think tankin tunnetuin edustajahan on muuan herra Dugin, jota ei tässä tarvinne enää lähemmin esitellä.

Tämän nyt käsillä olevan kirjan sanoma on mahdollisimman selvä ja muutenkin koko kirja on kirjoitettu eräänlaisella selkokielellä, joka muistuttaa Stalinin tyyliä. Retoriset kysymykset ja vastaukset katekismuksen tyyliin osoittavat, millaista lukijakuntaa tavoitellaan.

Russofobiaa sinänsä pidän vakavasti otettavana käsitteenä. Mikäli joku ei ole huomannut, totean, että olen itsekin kirjoittanut aiheesta kirjan.

Venäläisten on kuitenkin yhtä paljon syytä etsiä syitä russofobiaan Venäjästä ja sen poliittisesta roolista kuin amerikkalaisten on syytä ottaa huomioon kotimaansa roolit ihmetellessään sitä jenkkivihaa, joka monessa maailman kolkassa vallitsee.

Usein on molemmissa tapauksissa kyse irrationaalisesta ja huonosti perustellusta asenteesta, mutta itse asia ja sen taustat ovat aivan todellisia. Niiden ymmärtämiseksi ei tarvita mitään rakettitiedettä.

Starikovin tavoitteena on joka tapauksessa osoittaa, ettei tämä missään tapauksessa pidä paikkaansa ja että Venäjään kohdistuvan vihan päämääränä on tuhota se vaihtoehto länsimaiselle elämänmuodolle, jonka venäläisyys tarjoaa.

Tämä länsimainen asenne nojaa uskoon länsimaisen ihmisen poikkeuksellisuudesta ja oikeudesta valjastaa koko maailman resurssit itsensä -kultaisen miljardin- käyttöön.

Venäjä tarjoaa tälle hirviömäiselle ideologialle vastavoiman ja siksi sen tehtävä lännen ja länsimaisuuden vastustajana on maailmanhistoriallinen. Sen toteuttamiseksi on sitten itäslaavilaisten kansojen yhdistyminen samaan valtioon välttämätöntä…

En pidä tarpeellisena näiden houreiden enempää selostamista, koska siitä saattaisi syntyä mielikuva, jonka mukaan tämä heijastaa laajojenkin piirien ajattelua. Lunatic fringehän tässä on kysymyksessä, kuten asia nykysuomeksi ilmaistaan.

Starikovin teksti on hyppelehtivää purkausta, jossa yhtäkkiä saatetaan siirtyä kaukaa menneisyydestä nykypäivään ja päin vastoin. Tavoitteena on voimakas journalistinen vaikutus, joka tukee omaksuttuja näkemyksiä.

Tämä ei tarkoita sitä, että kirjoittaja olisi itse keksinyt ne historialliset esimerkit, joita hän sirottelee asiaansa tukeakseen. Kyllä kirjassa on myös tosiasioita ja sellaisethan ovat historiassa usein tulkinnanvaraisia, ellei kyse oli aivan triviaalista tasosta.

Muuan itseäni aina vaivannut kysymys on ns. Fraustadtin verilöyly ja sen syyt.

Kyseessä on siis Fraustadtin taistelu nykyisessä Puolassa vuonna 1706, jossa suuresti alivoimainen karoliiniarmeija tuotti rökäletappion saksilaisille, joita avusti 6000 venäläisen muodostama apujoukko.

Taistelua lienee pidettävä ruotsalaisten kannalta niin sanotusti kunniakkaana, mutta sen jälkiselvittelyä ei.

Tapahtui näet niin, että ruotsalaisten komentaja Rehnskiöld määräsi tapettavaksi antautuneet venäläiset vangit/venäläisiä vankeja, mikä on kiistatonta.

Miten paljon vankeja oli ja miksi suoritettiin tällainen kansainvälisen oikeuden vastainen joukkomurha, on sen sijaan kiistanalaista.

Itselleni on jäänyt jostakin suomalaisesta esityksestä mieleen luku 6000 henkeä, mikä merkitsisi ennenkuulumatonta verilöylyä ja yhtä historian suurimmista sotarikoksista. Koko ajatus tuollaisesta teurastuksesta sen ajan käsityönä on vertahyytävä.

Tämä luku perustuu kuitenkin ilmeiseen virhearvioon, vaikka lähes yhtä suuren (4000) esittää myös neuvostoaikana sangen arvostettu akateemikko Tarle. Siinä on otettu kirjaimellisesti erään todistajan lause, jonka mukaan venäläiset määrättiin tapettaviksi ilman armoa. Heidän määränsähän oli se 6000

Nyt kuitenkin tiedetään, että tuhannet venäläiset eivät olleet tilaisuudessa tulla teurastetuiksi, vaan olivat silloin jo siirtyneet muualle ja tämän toteaa myös Starikov omassa esityksessään.

Tosiasiallisesti tapettujen määristä esitetään vakavasti otettavia erilaisia lukuja 200-500. Wikipedian kansalliset versiot tekevät mahdolliseksi asian nopean tarkistamisen. Yllätys ei liene, että ruotsalaisilla on pienimmät luvut ja koko tapaustakin epäillään.

Tämähän on jo hirmuista. Ilkityö on joka tapauksessa samaa suuruusluokkaa kuin Viipurin verilöyly vuonna 1918 ja murhaamisen perusteena oli nimenomaan venäläisyys, muita kansallisuuksia se ei koskenut.

Mutta mistä moinen viha nimenomaan venäläisiä kohtaan? Erilaisia selityksiä on tarjolla. Eräs niistä viittaa venäläisten raakuuksiin, jotka olisivat tapahtuneet jonkin verran aiemmin ja toisessa taas esitetään, että armoa (quarter) ei tarvinnut antaa niille, jotka tekeytyivät joksikin muuksi, kuin mitä itse asiassa olivat.

Vangiksi saadut venäläiset taas olivat kääntäneet takkinsa, jotta heitä sen punaisen vuorin takia olisi luultu saksilaisiksi. Tämä ei kutenkaan selitä sitä, miksei saksilaisia sitten tapettu. Sitä paitsi aseensa pois heittäneen vihollisen armahtamiseen ei tarvittu mitään erityistä syytä. Se kuului hänen oikeuksiinsa.

Oli miten oli, sankarikuningas itse hyväksyi Rehnskiöldin teot. Kun Ruotsin armeija sitten Poltavan ja Pervolotšnan jälkeen jäi venäläisten armoille, eivät he kohdistaneet mitään kostotoimia edes niihin ruotsalaisiin, kuten Rehnskiöld, jotka olivat tuon ilkityön suorittajia.

Tämä on totta ja antaa venäläisistä moraalisesti kiitettävän kuvan. Mitä taas tulee Starikovin väitteeseen siitä, etteivät venäläiset sotilaat koskaan tappaneet käsiinsä joutuneita sotavankeja, riittää sen kumoamiseen yksi ainoa sana. Katyn.

Kaiken kaikkiaan Starikovin kirjaa ei kannata lukea, mikäli tavoitteena on hankkia tietoa ja ymmärrystä sen teemasta, mutta ei se sitä merkitse, että kirja koostuisi pelkästä humpuukista.

Sivumennen sanoen, kirjassa mainitaan Fraustadtissa antautuneen saksilaisen joukon erään päällikön nimen olleen von der Golz.

Vuonna 1918, mainitsee kirjoittaja, samanniminen kenraali toi Suomeen apujoukon, jota ilman Venäjä ja Suomi olisivat yhdistyneet muutaman kuukauden sisällä.

Ainakin tätä johtopäätöstä voi pitää perusteltuna.

Mitä taas tulee russofobiaan nykymaailmassa vaikuttavana voimana, olisi sen olemassaoloa turha kiistää. Mutta vain syystä tai toisesta sokea ihminen voi jättää sen syitä etsiessään pois laskuista sen kielteisen rooli, joka Neuvostoliitolla ja Venäjällä on viime vuosikymmeninä tässä maailmassa ollut.

Tosiasia kuitenkin on, että myös Venäjällä ja sen politiikalla on ollut myönteisetkin vaikutuksensa. Tämän unohtaminen ja systemaattinen vääristely johtaa sellaiseen mentaliteettiin, jota nimitämme russofobiaksi, kuten erilaisten starikovien ja šarikovien yksisilmäiset historiantulkinnat johtavat etumerkeiltään vastakkaiseen fobiaan.

Onneksi itärajamme molemmin puolin täysipäiset ihmiset ainakin vielä sanelevat normaalin historiankirjoituksen sävyn ja sisällön.

 

 

Kansainvälistä viestintää

 

Merellä oli tässä takavuosina osattava vielä monenlaista, jotta pärjäisi ihan tavallisissa olosuhteissa, saati sitten kiperässäkin tilanteessa. Navigoida oli osattava ihan itse eikä koneen avulla ja kun rannikon kiintopisteet jäivät taa, oli kyettävä ymmärtämään edes kohtuullisella tarkkuudella sijaintinsa korjatun kompassilukeman ja lokin avulla.

Suuntimakompassilla selvisi sitten sijainti lähempänä rannikkoa, jos kaksi pistettä saatiin tunnistettua ja yöllä etäisyys majakkaan kävi ilmi siitä, milloin sen valo alkoi olla nähtävissä.

Aina joskus saattoi olla hyvinkin tarpeen saada yhteyksiä muihin aluksiin tai rannikolle. Sitä varten oli tunnettava hätämerkit. Niitä oli ja on pitkä litania alkaen kansallisuuslipun nostamisesta väärin päin. Sen ymmärtämisessä oli riskinsä ja esimerkiksi 1700-luvulla, kun Venäjän lippu oli samanlainen kuin Hollannin, mutta värit toisin päin, saivat kipparit vaivata päätään sillä, oliko kyseinen laiva venäläinen vai oliko se hätään joutunut hollantilainen.

Kännyköitä ei vielä aivan äskettäin ollut ja LA-puhelimella eli lällärillä ylsi muutaman kilometrin päähän. Kännykälläkään ei yllä horisontin taa ja kun tukiasemia ei ole lähellä, on sillä turha yrittää soittaa minnekään.

Niinpä avomerelle lähtevissä veneissä on syytä olla VHF-puhelin, jonka hätä- ja kutsukanavaa 16 kaikki laivat kuuntelevat. Muuten, luulen kuulleeni, ettei tähän enää olisi pakkoa. Ihmettelenpä suuesti, kuka siitäkin hyötyy.

VHF:n käyttäjällä täytyy olla lupakirja, joka edellyttää koetta ja sellaisessa minkäkin joskus kävin. Kursseilla opimme erityisesti sen, ettei kanavaa 16 saa tukkia käyttämällä sitä keskinäiseen höpöttelyyn, vaan sen on oltava aina vapaana hätä- ja kutsutoimintoja varten. Sen lisäksi oli ja on kaksikanavainen L-osasto huviveneille, jota käytetään kummallisen harvoin.

No, VHF on puhelin, eikä sen käyttö ole sen kummempaa, kunhan muistaa, että itse puhuessa tangentin on oltava alhaalla ja vastaanotettaessa taas ylhäällä.

Ettei puhe menisi käsittämättömäksi esimerkiksi silloin, kun puhuja on suomalainen ja vastaanottajat filippiiniläisiä, on käytössä kansainvälisiä koodisanoja, jotka merkitsevät ihan tiettyä asiaa kukin. Samoin on olemassa kansainväliset nimet kullekin kirjaimille, että tavattaessa nimiä kirjaimet. jotka eri kielissä usein äännetään eri tavoin, ymmärrettäisiin oikein. Siis esimerkiksi Kilo, Romeo, India, Sierra, Tango, India, India, November, Alfa.

Niinpä esimerkiksi kirjainta K vastaa sana kilo, Foxtrot tarkoittaa kirjainta F, O-kirjainta tarkoitettaessa sanotaan Oscar ja niin edelleen. Sivumennen sanoen, saksalaisilla on ollut omat koodinimensä kirjaimilleen ja samoin suomalaisilla. Nyt useimmat noudattanevat kansainvälistä standardia, jota sanotaan myös Nato-standadardiksi.

Mutta nuo aiemmin mainitut koodisanat ovat alun perin ranskalaisia. Ranskalainen hätäkutsu kuuluu: m’aidez, joka lausutaan medee. Kun vaaditaan radiohiljaisuutta kutsukanavalla, sanotaan sen sijaan silence -m’aidez! (silaans, medee!) ja niin edelleen.

Koska ranskaa ei enää oikein kukaan osaa, opetettiin ainakin vielä muutama vuosikymmen sitten lausumaan sanat englantilaisen oikeinkirjoituksen avulla ja vastaavasti eräänlaiseksi siansaksakasi muutettuina.

Niinpä m’aidez kirjoitettiin MAYDAY, joka nyt itse asiassa merkitsee toukokuun päivää ja lähinnä kai vappua, joka meillä mielletään hilpeäksi karnevaaliksi, mutta joka äännettynä lähentelee ranskalaista alkutekstiä. Joka tapauksessa siitä on tullut se varsinainen puhuttu ja kirjotettu hätätunnus, joka aina tositilanteessa toistetaan kolmeen kertaan ja kerrotaan sen jälkeen aluksen nimi.

Silence, joka kirjoitettuna on sama sana niin ranskassa kuin englannissa, mutta äännetään eri tavoin, oli opeteltava sanomaan ranskalaisittain silaans ja niinpä se englanniksikin kirjoitettiin muodossa seelonce, millä ei ole mitään järjellistä merkitystä.

En ole joutunut noita termejä tositilanteessa käyttämään, mutta luulen, että on parempi sanoa meidei, kun medee. Jälkimmäistä ei välttämättä ymmärretä- Ehkä voi yksin tein sanoa molemmat. Hätä keinot keksii.

Hätämerkkeihin kuuluu myös esimerkiksi tykinlaukaus tasaisin väliajoin, mutta nykyään tykit puuttuvat aluksista valitettavan usein. Voidaan myös esimerkiksi käyttää morseaakkosia vaikkapa valovilkkuina, jollin hätämerkki on SOS, joka mahdollisesti tulee sanista save our souls. Sen osannevat useimmat.

Kuitenkin myös morseaakkosten osaaminen alkaa olla kovin harvinaista. Venäläiset rannikkovartioston alukset yrittävät joskus saada niillä yhteyttä, mutta harvoin tulevat ymmärretyiksi. Itse kyllä osaan morsemerkit ulkoa vielä 1960-uvun perintönä, mutta en sen sijaan tunne niitä yhdistelmiä, joita lyhyyden vuoksi käytetään viestinnässä.

Niinpä kerrankin sattui, että synkkänä ja syksyisenä yönä myrskyssä ja rankkasateessa Viipurinlahdella hurjasti vaappuva venäläinen vartioalus ilmestyi yllättäen saaren takaa ja morsetti vimmatusti.

En saanut viestistä selvää ja pian naapurikin ymmärsi olevansa kaatumisvaarassa, ellei pian mene takaisin suojaan ja niin tämäkin mysteeri jäi selvittämättä. Santion merivartioasemalla pikkuinen poikkeamamme reitiltä oli myös huomattu, mutta olosuhteet huomioiden asiasta ei tullut kansainvälistä eikä edes kotimaista skandaalia.

Mainittakoon, että tuossa myrskyssä meidän VHF-puhelimemmekin oli jostakin syystä lakannut toimimasta. Sen sijaan kännykkä, joka oli säästynyt kastumiselta, toimi kun rannikolla oltiin ja olimme yhteydessä suomalaisiin merivartijoihin.

 Myös meripelastus kääntyi kännyköitse puoleemme ja kysyi, voimmeko auttaa venettä, joka lähellämme oli ajanut karille ja hinata sen irti.

Valitettavasti se ei ollut mahdollisuuksien rajoissa, sillä 9 hevosvoiman apukoneemme teho riitti juuri ja juuri hitaaseen etenemiseen eikä aina siihenkään. Kaikki yritykset ryhtyä pelastustoimiin olisivat johtaneet nopeasti ja varmasti siihen, että olisimme olleet itse pelastettavien listalla.

Mutta hyvinhän siitäkin sitten päästiin ja merivartijat ne kai irrottivat tuon toisen onnettoman. Merivartijat antoivat meidän ystävällisesti kuivattaa läpimärät vaatteemme tiloissaan ja sähkön ja autonlämmittimen avulla saatiin vene lämpimäksi ja muutama sata litraa vettä ammennettiin sieltä pois.

Tarttisi varmaankin pitää ainakin käsillä noita SOS-koodeja. Toisaalta nyt VHF toimii kyllä ja pidän sitä usein jopa päällä. Toivoisin, että myös laivat seilaisivat aina kanava 16 avoimena. Eihän se maksa mitään.

Katse Saksaan!

 

Totalitarismin arkipäivää

 

Pertti Rönkkö, Viidennen valtakunnan vieraana. Raportti natsivarjoistaan irtautuvasta uudenvärisestä Saksasta, jossa historia tekee kipeää, mutta jossa oikeus toisinajatteluun ei ole vieläkään itsestäänselvyys. BoD 2023, 230 s.

 

Venäläinen Mihail Romm tuotti aikoinaan dokumenttifilmin ”Arkipäivän fasismi” (Obyknovennyi fašizm, 1965). Monet venäläiset ovat kertoneet, että juuri tämä elokuva herätti heidät huomaamaan Neuvostoliiton oman totalitarismin, mikä lienee ollut tekijän tarkoituskin.

Totalitarismin käsite, joka yhdisti niin natsismia, fasismia kuin kommunismiakin, tuli suosituksi sodan jälkeen, mutta asia oli kyllä joissakin piireissä ymmärretty ja termiäkin käytetty jonkin verran jo ennen sotaa.

Totalitarismi voidaan ymmärtää hieman eri tavoilla, mutta olennaista siinä on, että valtio ainakin yrittää monopolisoida itselleen kaiken poliittisen vallan ja pyrkii samalla tekemään myös kaikesta poliittista ja tuhoamaan opposition ja toisinajattelun.

Asian varhaisia kuvauksia ovat olleet Arthur Koestlerin Pimeää keskellä päivää (1940), George Orwellin Eläinten vallankumous (1945) ja 1984 (1949) sekä Vasili Grossmanin Elämä ja kohtalo, joka kirjoitettiin 1950-luvulla, mutta julkaistiin vasta 1980-luvulla lännessä ja Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen Venäjällä.

Toki totalitarismi aina herätti myös ihailua ja jopa palvontaa ja herättää yhä. Se kerta kaikkiaan vetoaa tiettyyn psyykeen, jota on luonnehdittu infantiiliksi ja sadomasokistiseksi. Kirjallisuutta tästä aiheesta löytyy valtavasti.

 Neuvostoliiton ihailijoita löytyi sekä maltillisista sosialisteista, kuten Webb-puolisot, kriittisiin intellektuelleihin saakka, kuten G.W. Shaw. Myös esimerkiksi Yhdysvaltain varapresidentti Wallace kuului joukkoon.

Natseja puolestaan ihailivat myös monet intellektuellit kuuluisasta ruotsalaisesta tutkimusmatkailijasta Sven Hedinistä (ks. Vihavainen: Haun hedin tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com))Knut Hamsunin (ks. Vihavainen: Haun hamsun tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) )ja T.S. Eliotin kaltaisiin kirjailijoihin.

Kriittinen suhtautuminen kaikkiin totalitarismin alalajeihin näyttää useimmille kulttuurihenkilöille ja älyköille olleen mahdotonta niin maailmansotien välisenä aikana kuin vielä niiden jälkeenkin.

Paradoksaalisesti totalitarismia myötäilevä ja edistävä ajattelu ja politiikka ovat taas voimakkaassa nousussa, vaikka niin natsismi kuin kommunismi ovat valtillisina ideologioina romahtaneet.

Totalitaariset hallitukset tekivät aikoinaan parhaansa osoittaakseen olevansa kilpailevan totalitarismin vastakohta ja Kominternin ohjaama ”kulttuuriliike” oli hyvä esimerkki siitä, miten kritiikki toista totalitarismia kohtaan voitiin vaientaa sitouttamalla intellektuellit taistelemaan kaikin keinoin sen kilpailijaa vastaan.

Suomesta muistamme hyvin Olavi Paavolaisen hieman snobbailevat matkakirjat, joissa hän kuvaili milloin Hitlerin Saksaa, milloin Neuvostoliittoa (ks. Vihavainen: Haun pilnjak tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ). Jälkimmäinenhän tosin ilmestyi pitkällä viiveellä. Kummassakin tapauksessa kuvauksissa oli sekä innostunutta eläytymistä että myös ainakin jonkinlaista pyrkimystä kriittisyyteen.

Paavolainen oli ajan virtausten haistelija eikä liene liioittelua pitää häntä myös tuulenhaistelijana. (ks. Vihavainen: Haun paavolainen tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ). Joka tapauksessa hän oli yksi niistä, jotka haluttaessa voitaisiin lukea myös natsismin tukijoiksi useastakin syystä.

 Itseäni moinen luokittelu ei kiinnosta. Sen sijaan pidän häntä huomionarvoisena aikakautensa tarkkailijana, joka ei yksipuolisesti joutunut toisen totalitarismin lumoihin, vaan ihaili molempia vuoron perään.

Paavolaisen kirja Kolmannen valtakunnan vieraana ei ollut erityisen analyyttinen ja kaikkein vähiten se oli luettelo kolmannen valtakunnan synneistä. Kirjoittajaa kiinnostivat enemmän totalitarismin arkipäivä ja mahtipontiset juhlat ja niiden vaikutus ihmisiin. Kolmannessa valtakunnassa näytti olevan sekä hyvää että pahaa.

Saksassa vakituisesti asuva toimittaja Pertti Rönkkö, jonka kirjan otsikko selvästikin viittaa Paavolaisen kuuluisaan esikuvaan, on sen sijaan koonnut kirjaansa aineiston, joka kertoo Saksan uudesta totalitarismista konkreettisten esimerkkien valossa.

Asiasta ei voi käyttää mitään muuta termiä ja esimerkit ovat uskomattomia vielä näinä wokeilun ja muun sekoilun päivinä

Tärkeää on, että Saksassa valtiovalta on aktiivisesti mukana tukemassa ääriaineksia, joiden toimet usein erehdyttävästi muistuttavat SA:n pyrkimystä ”kadun hallitsemiseen”. Vihollisen ja hänen ajattelunsa totaalinen tuhoaminen on päämäärä, jota ei suinkaan kätketä. Leimaaminen viholliseksi taas voi tapahtua aivan mielettömillä perusteilla.

Myös kansalaisten mielipiteitä tarkkaillaan päiväkotilapsista lähtien ja indoktrinaatio ulottuu kehdosta hautaan. Alan ohjeita ja oppikirjoja tuotetaan valtiolliselta taholta.

Kuten 1930-luvulla, ”paremman” totalitarismin arvosteleminen on nytkin ilmeisen vaikeaa, koska sitä pidettäisiin uusnatsismin myötäilynä tai tukemisena. Antifa on sentään jo tehnyt itsestään avoimesti väkivaltaisen ääriliikkeen, jonka henkeen ja terveyteen käyviä rikoksia on jokaisessa järjestäytyneessä valtiossa pakko yrittää estää ja hillitä.

Kuten olemme saaneet aina silloin tällöin lukea, tämä nykyinen SA terrorisoi sekä yksilöitä että yhteisöjä ja tapahtumia täysin häikäilemättömästi ja väkivalta näyttää usein aivan itsetarkoitukselliselta. Kohteeksi saattaa valikoitua aivan mielettömästä syystä, kuten tiettyjä vaatemerkkejä käyttämällä tai niitä myymällä…

Erilaisten symbolien sisältämä muka kätketty viesti on erinomainen osoitus siitä, miten täydellisesti noissa piireissä saatetaan hylätä normaali, kriittinen ajattelu. Natsismin nousun aikaan puhuttiin järjen tuhoamisesta, Vernichtung des Verstandes ja juuri tässä symbolihysteriasa se saavuttaa loogisen huippunsa. Paholaisen agentit voi muka tunnistaa sekä kirjaimista että numeroista ja maagisia yhdistelmiä on kymmenittäin…

Saksassa on nykyään juutalaisia noin 200 000. Natsiaikanahan niitä oli enimmillään 500000 ja selvää on, että Juutalaisten keskusneuvostolla on kuuluva ääni natsilaisuuteen viittaavien asioiden jahtaamisessa ja se myös käyttää sitä ahkerasti.

Valtion puolelta sekä ihmisten taustojen ja ajattelun tutkimista että propagandaa harjoitetaan satojen täysipalkkaisten ihmisten ja satojen miljoonien eurojen vuosittaisten panostusten turvin. Epäilyttävät ainekset, kuten AfD:n, joka haluaa rajoittaa maahan uuttoa ja ajaa Saksan eroa EU:sta, jäseniä tarkkaillaan myös kaikin mahdollisin, myös teknisin keinoin. Valtio ylläpitää ilmiantopalvelua ja maksaa kanteluista palkkioita.

Liittovaltion poliittisesta kasvatuksesta vastaa valtion virasto Bundeszentrale für politische Bildung. Selvää on, että katsotaan olevan olemassa myös poliittisia rikoksia ja mielipiderikoksia.

Vaikka AfD:n toiminnassa ja päämäärissä ei ole voitu havaita mitään rikollista, on siihen kohdistettu vaino lähes totaalista. Kun sen edustaja kerran valittiin korkeaan virkaan, mitätöi itse Merkel valinnan vastoin perustuslakia.

Saksassa on ollut pienimuotoista uusnatsienkin liikehdintää, mutta se on sangen marginaalista ja niinpä paremman puutteessa ponnistelut on keskitetty juuri AfD:tä vastaan. Se on saanut kunnian edustaa kaikkea väärinajattelua ja sen pelkkä koskettaminen aiheuttaa stigman. Puolueella on ollut ja lienee vieläkin oma juutalaisjaostonsakin, mutta Juutalaisten keskusneuvosto on paheksunut moista ilmiötä…

Saksan menneisyyteen kohdistuva flagellantismi on saanut irvokkaita muotoja, jollaisia kyllä tunnemme nykyisestä woke-ilmiöstä muualtakin. Ehkä sentään on ainutlaatuista, että koko saksalaisuus ja Saksan valtio halutaan joidenkin saksalaisten toimesta kirota ja hävittää: Deutschland von der Karte streichen, Polen bis zur Frankreich reichen! on muuan antipatrioottinen iskulause. Sen ohella voi nähdä vaikkapa grafiitin Do it again, Harris!, millä viitataan Dresdenin pommituksiin.

Dresdenissäkään terroripommituksen uhrit, jotka olivat pääasiassa avuttomia siviileitä evät tämän apinalogiikan mukaan olleet uhreja, Opfer, vaan tekijöitä Täter, koskapa kuluivat rikolliseen Saksan kansaan…

Vastaavia ilmiöitä tunnemme toki muualtakin kuin Saksasata, mutta siellä ne näyttävät olevan kehittyneet pisimmälle ja saaneen myös merkittävästi valtion tukea, administrativnyj resurs, kuten Venäjällä tällaisesta ilmiöstä sanotaan.

Itse asiassa Rönkkö, jonka raportit ovat poikkeuksellisen asiallisia ja tasapuolisia, on Suomessa joutunut Yleisradion boikotoimaksi, koska hän näyttää nostaneen esille myös väärän osapuolen syntejä…

Se, mitä tapahtuu Saksassa, on koko ajan jossakin mitassa tapahtumassa myös muualla. Sen pitäisi kyetä varoittamaan niitä, jotka kykenevät ymmärtämään, mitä totalitarismi merkitsee ja miten vaarallista se on länsimaisen liberaalin demokratian perinteille.
Olavi Paavolainen kirjoitti 30-luvun Saksasta: Suomessa ei taideta oikein ymmärtää, mitä maailmassa tapahtuu.

Eihän meillä ymmärretty. Eikä ymmärretä nytkään, kun Rönkön kaltainen reportteri hyllytetään veronaksajien kustantaman Yleisradion toimesta.

Toivottavasti edes hänen kirjansa saa paljon lukijoita nimenomaan siellä, missä asioista päätetään ja avaa silmiä huomaamaan, ettei silmien sulkemine siltä mitä maailmalla tapahtuu, ole hyödyksi omalle maallemme. Ja toivottavasti myös suomalaisten tiedotusvälineiden ikkunat toisella avataan Eurooppaan. Asioiden hyssyttely riittää jo.

Hidasta kuolemaa

 

Agonia

 

Teatteriryhmä Helsinki 98: Neuvostoihmisen loppu. Svetlana Aleksijevitšin kirjaan perustuva näytelmä. Vuosaaren tilajakamo. Näyttelijät: Sami Lanki, Elli Närjä.

 

Tämän näytelmän teema tai edes yksityiskohdat eivät yllätä millään tavalla. Päin vastoin, ne kaikki ovat jo tuhannesti kerrottuja, mutta eihän se tarkoita, että ne kuuluisivat yleiseen ymmärrykseen neuvostoajasta.  Tässäkin käy, kuten aina: se, mikä on aikanaan itsestään selvää, muuttuu jossakin vaiheessa historiaksi, joka on uudelle suupolvelle käsittämätöntä.

Ensimmäisessä näytöksessä vanha mies on vuodeosastolla, kaikesta arvokkuudestaan riisuttuna ja myös nuoren polven maailmasta irronneena, askarrellen syömisen ja ulostamisen ongelmien kanssa. Nuori hoitaja ei anna hänelle arvoa.

 Kumpikaan osapuoli ei käsitä toista. Ukko on sovok, kommunistiänkyrä, joka uuden sukupolven silmissä on pelkkä reliikki kirotulta ajalta, joka merkitsi väkivaltaa ja puutetta. Räkäänsä kuoleva ukko on hyödytön ja jopa harmillinen palanen vastenmielistä menneisyyttä.

Mutta menneisyys tai sen jäänteet elävät yhä kituvaa elämäänsä, vaikka ilman niitä elementtejä, jotka sitä aikoinaan ruokkivat. Kuin kala kuivalla maalla ukko vaeltaa muistoissaan ja toistelee mielettömiksi muuttuneen elämänsä vaiheita.

Me olimme olemassa -My byli- on erään tuollaisen reliikin julkaiseman kirjan nimi. Muistutus siitä, että vielä äsken oli olemassa jotakin aivan muuta, on paradoksaalisesti välttämätön.

Nuori polvi ei ymmärrä, mitä itse koko eläminen merkitsi sille, joka tuli kommunistiksi jo heti tuon komennon alkuvaiheessa. Ei kyse ollut yrityksestä hankkia korkeaa elintasoa -vaikka sinäkin suhteessa luvattiin pian ohittaa kaikki muut. Ei kyse ollut edes vallasta vallan vuoksi, vaan koko ihmiskunnan kohtalon ottamisesta ihmisen omiin käsiin, selvää uskontoahan se oli.

Tämän uskonnon ytimessä oli kieltäymys ja kilvoittelu -podvižnitšestvo. Sitä korosti pyhien ihmisten kohdalla myös ortodoksinen uskonto, mutta tässä metodit olivat aivan toiset.

Maksim Gorki kirjoitti Epäajankohtaisissa ajatuksissaan vuonna 1917, että Lenin sai kansan mukaansa antamalla sille luvan käyttäytyä häpeällisesti. Toisin kuin hurskaan ortodoksin kilvoittelu tai musulmaanin suuri Jihad, jotka suuntatuvat omassa sielussa kärkkyvää Saatanaa vastaan, oli kommunismin paha ulkoistettu konkreettiseksi viholliseksi -ihmisiksi, jotka edustivat pahaa.

Tuon pahan ilmentymiä olivat riistäjäluokat, kulakit ja kapitalistit, joita oli kohdeltava armottomasti. Mitkään kompromissit eivät olleet edes teoriassa mahdollisia. Härkävaunun ovesta saattoi nähdä kaamean näyn, kun kulakkiperhe oli ajettu saastaisen eläimellisyyden aseteelle. -Mutta ei sitä tarkoitettu katsottavaksi. Ovet oli pidettävä kiinni.

Riistäjäluokkien likvidoinnin jälkeen oli vuorossa se vihollinen, joka sabotoi sosialismin rakentamista tuholaiset. Myös ne oli tuhottava armottomasti. Osoittautui, että silloin kohteeksi joutuivat myös itse muistelija ja hänen vaimonsa. Mutta eihän se tehnyt tyhjäksi suurta asiaa.

Stalin oli sanonut vuonna 1931, että Venäjä oli sata vuotta jäljessä länttä ja että välimatka oli kurottavan umpeen kymmenessä vuodessa (siis vuoteen 1941 mennessä…) -muuten Neuvostoliitto tuhottaisiin.

Jostakin syytstä näytelmässä puhutaan kymmenen sijasta neljästäkymmenestä vuodesta. Itse asiassa sellaisia lukuja ei koskaan esitetty. Kommunistinen yhteiskuntakin piti rakentaa sosialistisen pohjalle kahdessakymmenessä vuodessa, aloittaen vuodesta 1961.

Sosialistinen yhteiskunta käy aina koko ajan sotaa ja on sotilaallisesti järjestetty. Ulkoisia vihollisia riitti aina sen tarpeisiin ja itsensä uhraavia kommunisteja houkuttelivat kärsimyksen laakerit. Yltäkylläisyys kaikille oli aivan käden ulottuvilla, mutta sitä ennen oli kestettävä ja kieltäydyttävä. Elämällä oli tarkoitus.

Sosialismin rakentamisen aikoihin oli suurssa huudossa laulu, jossa kehitettiin ”veturiamme lentämään eteenpäin, kommuuniin!” ((5) Наш паровоз, вперёд лети! - YouTube).

Kommuuni tarkoitti yhteiselämää, joka oli rakennettu radikaalisti uudelle pohjalle, entisen elämänmuodon kaikki lainomaisuudet hyläten, silloin ihmiset olisivat yhtä suurta perhettä, jossa kaikki ovat onnellisia ja tasa-arvoisia.

Vuonna 1930 Stalin kuuluisassa artikkelissaan ”Menestys panee pään pyörälle” kirosi koko kommuunin, jollaisia oli -ylimmän tahon käskystä- alettu perustaa maataloutta kollektivisoitaessa. Sen jälkeen koko asiasta lakattiin puhumasta, vaikka se yhä jäi jopa puolueen nimeenkin. Sen sijaan puhuttiin kommunismista, johon puolue virallisesti pyrki aina lakkauttamiseensa saakka.

Todettakoon, että kommunistipuolueeseen luotti kyselytutkimusten mukaan vielä vuoden 1990 keväällä enemmistö Neuvostoliiton asukkaista. Syksyllä samana vuonna, kaappausyrityksen jälkeen enemmistö olkin yhdellä iskulla muuttunut vähemmistöksi, jopa melko pieneksi.

Neuvostoihminen näytti siis tulleen lyödyksi ikään kuin yhdellä mahtavalla nuijan heilautuksella.

Mutta eihän se menneisyyden ja oman elämän arvon kieltäminen niin kivuttomasti käy. Neuvostoihmisen agonia vain jatkui ja jatkui. Vanhan menon puolustajiksi ilmaantui aivan hämmästyttäviäkin tahoja, kuten Suomessakin tuttu filosofi, akateemikko Aleksandr Zinovjev, joka oli lanseerannut käsitteen Homo sovjeticus ja tullut leimatuksi yhdeksi ilkeimmistä neuvostovastaisista.

Nyt Zinojev väitti, ettei hän koskaan ollut kirjoittanut satiiria, vaan kuvannut tosissaan neuvostoelämän arkipäivää, jolla oli suuret ansionsa. Hän julkaisi nyt kirjan Nuoruutemme lento (viittaus siihen, että Stalin oli antanut nuoruudelle siivet: Stalin, našej junosti poljot).

Toisessa näytöksessä sovok kertaa nuoruuttaan, johon siis kuului myös joutuminen sen systeemin hampaisiin, joka ylpeili armottomuudellaan ja joka nyt etsi ja vainosi tuholaisia ja ulkomaiden agentteja, kun omat riistäjäluokat oli jo tuhottu. Jonkunhan täytyi olla syyllinen loputtomiin vastoinkäymisiin ja järjettömyyksiin.

Myöhemmin, sodan aikana olivat vihollista ainakin ”objektiivisesti” jollakin tavalla auttavat ainekset hyvä maalitaulu koneistolle ja sen jälkeen voitiin suuntautua taistelemaan pikkuporvarillisuutta vastaan – tuota sisäistä vihollista, jonka kukistaminen oli vielä sosialismissakin mitä ajankohtaisinta.

Kärsimystä ja kuolemaa ja siinä samassa tilaisuuksia sankaruuteen ja kilvoitteluun neuvostoelää tarjosi yllin kyllin. Se ei kuitenkaan auttanut saavuttamaan päämäärää, joka aina van häipyi horisonttiin. Kuten näytelmässä huomautettiin: eiväthän veturit lennä…

Näyttelijäntyö ja muukin toteutus ovat kyllä kaikessa yksinkertaisuudessaan vaikuttavia.

Mainittakoon, ettei ohjaaja halua kertoa nimeään. Tämä viittaa yhteyksiin Venäjälle, jossa koneisto on taas täysissä voimissaan, aivan kuten neuvostoajan, tuon sovokin menneisyyden nostaminen jälleen arvoon arvaamattomaan.

Ei historia koskaan kuole eikä menneisyys häviä. Se vain muuttaa muotoaan.

 

 

Vielä sodasta

 

Onko Putin voittamassa?

 

Pisa-testit kertovat, että suomalaisten lukutaito on romahtanut. Tämä ei näköjään koske vain koululaisia. Saman havainnon saa tehdä täällä netissäkin tämän tästä. Jos kertoo vaikkapa aivan aivan kuvailevasti jostain asiasta, saa pian huomata, että joku lukija on käsittänyt tämän kirjoituksen kannanotoksi: joko kyseisen asian ylistykseksi tai suorastaan kehotukseksi sitä edistämään.

Laatulehti, englantilainen The Economist, jota en osaa epäillä Venäjän agentiksi, joka tapauksessa otsikoi uusimman (2.-8.12.) numeronsa pääkirjoituksen juuri näin: Is Putin winning? alaotsikon mukaan tilanne näyttää juuri nyt sellaiselta ja Putinin suurin etu on Euroopan puuttuva strateginen näkemys.

Putin näyttää lehden mielestä siis nyt olevan vahvoilla ja asian muuttamiseksi (mikä olisi tärkeää!) tarvittaisiin paljon enemmän Euroopan panostusta siihen.

Venäjällä siis menee suhteellisen hyvin. Ensinnäkin Venäjän ulkomaankauppa kukoistaa. Maa hankki petrodollareita ensimmäisenä sotavuonna paljon enemmän kuin aiemmin keskimäärin vuosittain (590 miljardia, 160 miljardia yli keskitason). Sama trendi, joskin hieman heikentyneenä jatkuu myös tämä vuonna.

Toki sotamenot verottavat sosiaali- ja koulutusbudjettia, mutta toisaalta kovilla kierroksilla käyvä sotateollisuus on tuonut paljon lisää vaurautta monille syrjäseuduille. Kaatuneiden omaisetkin saavat summan, joka saattaa vastata sitä, minkä mies olisi työuransa aikana voinut kaapia kokoon.

Julkisuudessa Putin on nimittänyt viholliseksi kollektiivista länttä, jonka yritykset kuristaa Venäjää on yhä uudelleen voitettu eri aloilla. Neuvostotyyliin hän on esittänyt esimerkiksi rakennetut uudet tiet Venäjän voittona, tuontia korvaavan teollisuuden ja tieteelliset keksinnöt ovat myös Venäjän voittoja ja niin edelleen.

 Mitäpä sanoakaan, myös jokainen normaalia työtään tekevä on tässä skenaariossa kotirintaman soturi, jonka hyvä suoritus osaltaan tukee Venäjän voittoa ja velttoilu taas hyödyttää vihollista. Näinhän asiat esitettiin aina myös Neuvostoliiton aikana ja erityisesti maatalouden kollektivisoinnin kaltaisina kriisiaikoina. Vanha piiritysmentaliteetti on ollut helppo kaivaa taas naftaliinista. Se oli olemassa jo ennen vallankumousta.

Levada-keskuksen kyselyistä tiedämme, että Putinin kannatus on sodan aikana nousut korkeammaksi kuin koskaan ennen, noin 80 prosenttiin.

Kuitenkaan presidentin kannattaminen ei vielä sano paljoakaan siitä, mitä ihmiset toivoisivat. Perinteisesti maan päämiehen viisauteen on luotettu ja uskottu hänen tietävän paremmin, mitä isänmaa tarvitsee ja mitä alamaisten rauhaan kuuluu.

The Economist käyttää Russian Field-nimisen tutkimuslaitoksen tietoja. Niiden mukaan kaksi kolmasosaa venäläisistä on sitä mieltä, että Venäjä menee oikeaan suuntaan ja yli puolet on sitä mieltä, että sota Ukrainassa menee hyvin.

Kuitenkin rauhaa haluttaisiin. Enemmistö venäläisistä kannatti lokakuussa mieluummin rauhanneuvottelujen aloittamista kuin taistelujen jatkamista. Peräti 74% kertoi, että olisivat tyytyväisiä, mikäli Putin allekirjoittaisi rauhansopimuksen heti.

Kiinnostavaa on, että mitä koulutetumia ja varakkaampia vastaajat ovat, sitä enemmän he kannattavat sotaa. erot ovat jopa aika selviä.

Trendinä on, että niiden määrä, jotka haluaisivat lopettaa sodan, on lisääntymässä ja sen jatkamista haluavien määrä vähenemässä. Molempia oli noin sodan alkaessa noin 45%, mikä jälkeen rauhan kannattajien osuus aluksi väheni ja sodan kannattajien osuus lisääntyi. Molempia oli taa suunnilleen 45% tämän vuoden alussa ja sen jälkeen rauhan kannattajien määrä on siis ylittänyt 50% ja sotaa kannattavien määrä alittanut 40%.

Eihän ulkopolitiikan suuria kysymyksiä toki missään ole galluppien perusteella ratkaistu, tiettyjä poikkeuksia lukuun ottamatta. Kuitenkin yleisellä mielipiteellä on myös diktaattoriele aina tiettyä merkitystä. Todettakoon, että Ukrainassa Zelenskyn suosio on nyt Economistin mukaan noin 32%, kun taas armeijan komentaja Zaluzhnyllä lukema on yli kaksinkertainen: 70%.

Ukrainan yleisen mielipiteen ja yleensäkin sen oman politiikan kehitys on sekin yksi tämän sodan liikkuvia palasia ja on mahdollista, että ensi keväänä maalle valitaan uusi presidentti, jolla on tärkeitä asioita uusia näkemyksiä.

Taustalla häämöttää myös Yhdysvaltojen presidentinvaali, joka saattaa ratkaista koko Ukrainan sodan kohtalon. Enteet eivät sodan jatkamisen kannalta ole siellä hyvät.

Sotaan väsynyt Venäjä suostui vuonna 1917 Brest-Litovskin rauhaan, jossa se hajotettiin osiinsa, mutta sillä ei silloin ollut käytännössä mitään muuta mahdollisuutta, kuten Lenin kaunopuheisesti todisteli.

Putinin Venäjä ei nyt ole missään pakkoraossa ja itse asiassa ainakin jonkinlainen sota näyttää sopivan vallanpitäjille erinomaisesti. Siihen vedoten voi aina tehdä ikäviä päätöksiä ja pysyä silti kansan suosiossa.

USA ja EU ovat väsyneitä tähän sotaan ja samoin näyttävät asiat olevan Ukrainassa. The Economist näyttää uskovan siihen, että EU:n ryhdistäytyminen voisi muuttaa asioita Euroopan hyväksi tai ainakin estää Putinin voiton, josta nykyään yhä useammin puhutaan reaalisena ja jopa todennäköisenä mahdollisuutena.

EU:n saaminen mukaan jonkinlaiseen suureen isänmaalliseen sotaan tuntuu kuitenkin jopa hieman koomiselta ajatukselta.

Ehkäpä kannattaa muistella Hiski Salomaan kuolemattomia säkeitä: Viha, vaino pois!/Rauha parempi ois!

Rauhaa ei koskaan kannata tehdä millä ehdoilla tahansa, mutta harvoinhan myöskään päästään tilanteeseen, jossa rauha koettaisiin molempien osapuolten kannalta optimaaliseksi ratkaisuksi. Eiköhän siihen nyt taas kannattaisi pyrkiä ymmärtäen, että sodan jatkaminen loputtomiin olisi joka tapauksessa se kaikkein huonoin vaihtoehto.

 

Kääntyväkö takit?

 

Tuuli kääntyy

 

Suomalainen media, jonka itsekylläisyys on jo kauan ollut verrattavissa muinoisen Neuvostoliiton vastaavaan, on parin vuoden ajan ilahduttanut yleisöään jokapäiväisillä uutisilla siitä, miten Venäjän romahdus vääjäämättä lähenee.

Neuvostoliittolaiseen tapaan asioista ei ole tyydytty vain kertomaan uutisia ja ennusteita, niitä on samalla aina kommentoitu, vieläpä sangen moralistisin äänenpainoin.

Iltapäivälehtien osalta on tuskin ollut päivää, ettei Putinin kuva olisi koristanut niiden kansia. Tämän terminaalivaiheessa olevaa tautia sairastavan ihmispedon on kerrottu olevan hyvin lähellä loppuaan, mikä on yhä uudelleen ilahduttanut kunniallisia ihmisiä. Ajan mittaan tämäkin teema on tullut yhä epäkiinnostavammaksi.

Koska Venäjän mahdollisuudet pärjätä sodassa nykyaikaisia Naton ihmeaseita vastaan ovat tiedetysti olleet asiantuntijoiden mukaan olemattomat, on pohdittu jo myös sitä, mitä venäläisille pitäisi tehdä sodan jälkeen. Aksiomaattisena on pidetty sitä, ettei Venäjälle saa antaa yhtään sen havittelemia alueita, koska tämä merkitsisi rikoksen palkitsemista ja olisi loputtomien valloitusten alku.

Venäjän hajottaminen osiinsa on monen mielestä ollut välttämätöntä. Samalla voitaisiin myös korjata vanhoja epäoikeudenmukaisuuksia, alkaen Itä-Preussin valloittamisesta ja päätyen ties mihin. Oikeamielisten vaatimuksilla ei ole mitään rajaa eivätkä sellaisiksi ainakaan muodostu Venäjän ja venäläisten intressit, jotka eivät ole eivätkä voikaan olla niin sanotusti legitiimejä.

On lähdetty siitä, että Venäjä, joka on itse lähtenyt kansainvälisten sääntöjen rikkomisen tielle, on myös itse tuominnut itsensä paariaksi kansojen joukossa ja sen niin sanottu ymmärtäminen olisi pelkkää rikoksen suosimista, joka myös on rangaistava teko, kuten Suomenkin laista tiedämme.

Valtio-opin historiasta tunnemme klassisen kiistakysymyksen: merkitseekö voima myös oikeutta? Jos jollakin voimakkaalla valtiolla on suuren kansansa takia suuria intressejä, eikö se ole myös oikeutettu niitä valvomaan tarvittaessa voimallakin?

Idealistisen näkökannan mukaan voima ei merkitse oikeutta, Might is not Right, mutta päinvastoin asiat saattavat hyvinkin mennä: Right is Might. Tämä toimii silloin, kun kansainvälisellä yhteisöllä on kylliksi voimaa panna ruotuun kaikki sääntöjen rikkojat ja oikeuksien loukkaajat. Ja lännen ihmeaseita ja talousmahtia vastaanhan ei Venäjällä vielä äsken näyttänyt olevan paljon sanomista.

Eilinen Iltalehti sitten hätkähdytti otsikoimalla: Vain näin Putinin voitto voidaan estää. Ajatus Putinin voiton mahdollisuudesta, mitä se sitten tarkoittaisikaan, on epäilemättä maamme mediassa jotkin uutta. Lisää löylyä heitti samassa lehdessä uutispäällikkö Solmu Salminen, joka arvioi, että Suomessa on pakko alkaa kääntää katsetta sellaiseen tulevaisuuteen, jossa Venäjä on saanut Ukrainasta jonkinlaisen voiton.

Kansainvälisellä areenalla journalismi on tietenkin ollut monipuolisempaa kuin omassa kansallisessa kuplassamme. Washington Post-lehdessä arvioi Mihail Zygar pari päivää sitten (Opinion | In Russia, the shift in public opinion is unmistakable - The Washington Post ), että vastoin aiempia odotuksia Venäjällä menee nyt itse asiassa hyvin.

Pakotteet eivät toimi, eikä talous suinkaan ole romahduksen partaalla. Sitä paitsi kansa on yhä selvemmin alkanut tukea Putinia, aina niitä oligarkkeja myöten, jotka aluksi ilmoittivat olevansa sotaa vastaan. Länsi taas on rangaissut yhtä lailla kaikkia venäläisiä heidän kannastaan huolimatta.

Zygar, joka kuuluu ns. asioista hyvin perillä oleviin tahoihin, ei kätke sitä, että länsivaltojen saarto on kyllä aiheuttanut Venäjälle myös todellisia ongelmia, jotka osittain jatkuvat yhä. Kuitenkin hän näkee, että tuuli on nyt kääntynyt Putinin eduksi ja samaahan todistavat myös mielipidetutkimukset.

Naiivin moralistinen kaiken venäläisen boikotointi ja ”värisokea” venäläisyyden rankaiseminen, on ollut aivottoman EU:n tuottamaa zombiepolitiikkaa, jonka vahingollisuutta itse länsimaille on vaikea edes arvioida.

On outoa, että se on saanut aivan varauksettoman kannatuksen juuri Suomen tapaisessa maassa, mutta asiaa kannattanee yrittää ymmärtää mediakritiikin kautta. Edes sodan aikana Suomen media ei ollut yhtä yksipuolinen kuin nykyään. Miten tämä on ollut mahdollista, kannattaa sangen vakavasti kysyä.

Putinin hallinnon ja sen liehittelijöiden esittämä ja ylläpitämä skenaario erikoisoperaatiosta on yhtä tragikoominen kuin talvisodan oikeuttamista varten luotu skenaario Suomen demokraattisesta tasavallasta. Sellainenhan toimi vastoin tarkoitustaan. Samaan sarjaan kuuluivat erään nimikuulun dosentin esittämät kutsut Kiovassa pian pidettävään voitonparaatiin. Ne eivät kauan jaksaneet edes naurattaa ihmisiä.

Mutta todellisuus ei rajoitu vain jommankumman osapuolen esittämään toiveajatteluun. Se on harmaampi ja orientoituminen tulevaisuudessa meitä odottaviin mahdollisuuksiin edellyttäisi nyt tuota kuuluisaa tosiasioiden tunnustamista.

Emme me mitään saavuta sillä, että yritämme olla paavillisempia kuin paavi itse. Venäjän ja Ukrainan sotaan on voitu Venäjän ja Suomen suhteiden totaalisella katkaisulla vaikuttaa yhtä vähän kuin maapallon lämpenemistä voidaan estää lakkaamalla hakkaamasta Suomen metsiä.

Tulee olemaan kiinnostavaa seurata, millaiseen rauhaan Venäjän ja Ukrainan välillä päädytään. Reaalipoliittinen linja, joka on edellyttänyt myös venäläiset näkökulman jonkinlaista huomioimista rauhan mahdollistamiseksi, on aina saanut vastaansa äärimmäisen tiukan non possumus-asenteen, jonka esittäjillä epärealistinen käsitys reaalimaailman voimasuhteista yhdistyy moraaliseen maksimalismiin.

Se on huono yhdistelmä. Paras maailma olisi varmaankin kyllä sellainen, jossa oikeudella aina olisi myös eniten voimaa takanaan. Ukrainan tapauksessakin näin on näyttänyt vielä olevan.

On kuitenkin huolehdittava myös siitä mahdollisuudesta, että moraalinen oikeassa oleminen punnitaan maailman päätöksentekijöiden pöydissä kevyemmäksi joihinkin muihin asioihin verrattuna.

Saattaa olla, että sellainen tilanne on nyt kovaa vauhtia lähestymässä. Vaikka sitä olisi mahdotonta ainakaan koko sydämestään kannattaa, se saattaa pakottaa hyväksymään itsensä.

Myös Venäjä herää vielä jonakin päivänä isänmaallisesta houreunestaan ja pyrkii taas avaamaan yhteyksiä länteen. Siihen on meillä Suomessa oltava myös valmiudet ja toivottavaa on, ettei presidenttinämme silloin ole mikään moralistisia latteuksia toisteleva tomppeli, vaan ennen muuta oman kansakunnan etuja valvova valtiomies.

 

 

Suolaa, suolaa...!

 

Loviisan laivasto

 

Kari Warjus, Suolaa, puuta ja rautaa. Degerby-Loviisan ulkomaan meriliikenne 1745-1807. Loviisan Merenkulkuhistorian säätiö 2003, 325 s.

 

Loviisan venesataman vanhassa suola-aitassa on pieni merenkulkumuseo, jota kenenkään siellä käyvän ei kannata jättää katsomatta. Käynnin voi toistaa useitakin kertoja, kiinnostavaa tietoa riittää kyllä.

Paitsi Ragnar Nordströmin laivastoa esittelevää ainesta, museossa on osasto, joka kuvaa Loviisan merenkulkua 1700-1800-luvuilla, jotka olivat kaupungin suurta aikaa.

Kun Suomen suuriruhtinaskunnan aluetta Hattujen sodan jälkeen taas jouduttiin luovuttamaan Venäjälle, oli menetettyä Haminaa (joka oli korvannut menetettyä Viipuria) korvaamaan saatava taas uusi läänin pääkaupunki ja ulkomaanliikenteen kauppakaupunki eli tapulikaupunki.

 Sellaiseksi tuli Degerby, joka sai uuden nimen Loviisa silloisen kuningattaren mukaan. Parin vuosikymmenen ajan tuo aluksi vajaan tuhannen asukkaan kaupunki oli yksi Suomen kolmesta tapulikaupungista ja harjoitti vilkasta ulkomaankauppaa. Sieltä käsin hallittiin Savoa ja sitä kautta oli savolaisten käytävä hakemassa tarvitsemansa suola. Hankalaa oli…

Suolaaminen oli kuitenkin lähes ainoa tapa säilöä ruokaa, kuivaamisen ja hapattamisen ohella. Suolaa kului vuodessa satoja tonneja. Suolaa oli joskus hankittu sekä Saksasta että luultavasti myös Vienanmeren suolankeittämöistä eli varnitsoista, mutta 1700-luvulla Espanja, Italia ja Ranska olivat tulleet suomalaisten laivojen vakituisiksi käyntikohteiksi.

Loviisan laivat menivät useimmiten Cadiziin lankkulastissa ja palasivat suolalastissa. Jonkin verran oli vientitavarana myös rautaa ja tervaakin ja suolan ohella tuotiin lähes aina joitakin tynnyrillisiä viiniä sekä esilaisia hedelmiä, sitruunoita, viikunoita, pomeransseja, oliiveja. Lisäksi tuotiin hieman kahvia, riisiä, manteleita ja niin edelleen.

Suolaa haettiin usein myös Sardinian Cagliarista, Ibizalta ja muualtakin Välimeren piiristä. Normaalisti laiva lähti matkaan syksyllä ja palasi keväällä ensimmäisillä avovesillä. Purjehduskelit eivät olleet silloin herttaisimmillaan ja erittäin suuri osa laivoista menetettiin haaksirikon takia.

Syynä olivat yleensä kovat myrskyt, jotka saattoivat hellittämättä jatkua kauan ja rynkyttää puualukset huonoon kuntoon, elleivät katkoneet mastoja ja repineet purjeita. Piissä makaaminen ei aina auttanut, ankkurit eivät pitkän päälle pitäneet ja ohjaaminen kävi mahdottomaksi orkaanien pyyhkiessä laivan yli. Lokikirjojen kertoma on karua.

Merikortit olivat 1700-luvulla alkeellisia ja merimerkkejä oli vain nimeksi. Luotseja sen sijaan oli paljon ja niiden apuun turvauduttiin yleensä Loviisan ja Boistön tai Loviisan ja Orrengrundin välillä. Kotivedet olivat karikkoisuudessaan vaarallisimmasta päästä ja kokenut valtamerten kipparikin tapasi joskus kohtalonsa Keipsalon pohjoispuolen kapeikossa. Enigheten-niminen laiva sai antaa nimensä eräälle karikolle Loviisan sisääntuloväylällä.

Vaaroja oli monenlaisia ja haaksirikkojen ja putoamisten ohella sattui Cadizin satamassa kerran räjähdyskin, joka tuhosi laivan ja vaati yhdeksän miehen hengen. Syynä lienee ollut painolastikivien siirrosta syntynyt kipinä, joka räjäytti ruumassa olleen ruudin. Kaikissa laivoissa oli kanuuna, joka oli välttämätön merkinantoväline, mutta myös itsepuolustusta varten.

Toki Ruotsin valtakunta oli solminut suhteet Välimeren ns. barbareskivaltioihin, jotka harjoittivat ammattimaista merirosvousta ja ottivat miehistöä vangeiksi, joista sitten vaadittiin lunnaita. Sen välttääkseen Ruotsi maksoi noille vatioille veroa. Loviisan laivoillakin oli Ruotsin barbareskipassit, mutta eiväthän rosvot aina lakia kunnioita.

Navigointivälineet olivat alkeellisia eikä Suomessa ollut edes alan koulutusta. Niinpä loviisalaisiinkin laivoihin värvättiin usein päällikkö Ruotsista. Merimiehet olivat sen sijaan yleensä lähiympäristöstä. Joissakin harvoissa tapauksissa oli miesten tai poikien syntymäpaikaksi mainittu Sääminki, Rantasalmi tai Punkaharju.

Merimiehen ura näyttää houkutelleen erityisesti sellaisia, joilla ei ollut alasta kokemusta. Hyvin suuri osa miehistä nimittäin sai kyllikseen jo yhdestä matkasta. Sellainenhan kesti vuoden ja siihen sisältyi suhteellisen paljon myös oleskelua satamissa, mutta työ itse oli sitäkin karumpaa ja vaarallisempaa.

Vain tietty kova ydin seilasi ammatikseen vuodesta toiseen. Vuosien karttuessa nousi myös arvoasema, laivapojasta ja kajuuttavahdista puolimatruusiksi, jungmanniksi, matruusiksi ja niin edelleen. Miehistöä laivoilla oli kymmenestä miehestä lähes kolmeenkymmeneen, jos kyseessä oli jo fregattitakila.

Laivatyypit muuttuivat vuosien mittaan. Aluksi oli huukkareita, flöittejä, snauta, skuutteja, pinkkejä, brigantiineja ja vastaavia, usein suhteellisen suuriakin aluksia, joiden vetoisuus oli esimerkiksi kolmesataa lästiä (lästi= noin 2,5 tonnia). Koska puinen laiva ”eli”, muuttui sen lästiluku hieman aluksen vanhetessa ja se mitattiin usein uudelleen.

1700-luvun lopulta lähtien tulevat mukaan tutummat laivatyypit: kaljaasit, fregatit, prikit ja parkit. Mukana on hieman entistä suurempia aluksia, mutta myös pieniä, jotka kävivät lähiulkoamaissa: Haminassa, Pietarissa, Tallinnassa, Lyypekissä ja niin edelleen. Sellaisen laivan lasti oli toisenlaista kuin Espanjan-kävijöiden.

Tuontitavarana oli silloin usein viljaa ja jauhoja sekä alkoholijuomia ja muita herkkuja. Vientiin liikeni myös Välimereltä haettua suolaa, rautaa, Bergenin silliä ja niin edelleen.

Loviisan ulkomaankauppaa harjoittanut laivasto käsitti 1700-luvun puolivälistä 1800-luvun puoliväliin satakunta alusta, joista useimmat purjehtivat monta vuotta. Esimerkisi Cadizissa näyttää joka talvi olleen jokunen loviisalainen alus. Usein ne näköjään jäivät sataman redille odottelemaan sopivaa lähtöhetkeä ehtiäkseen alkukeväästä kotiin, mutta joskus heitettiin keikkoja myös Välimeren sisällä.

Loviisaan tuotiin suuri osa koko Suomen suolasta niinä vuosina kun se oli yksi maan kolmesta tapulikaupungista. 1700-luvun lopullahan myös eräät Pohjanmaan kaupungit saivat nämä oikeudet ja niiden merenkulku alkoi kukoistaa.

Merkantilistinen kauppapolitiikka, johon sisältyi omia laivoja suosiva purjehdussääntö, keskitti rikkauksia myös Suomen pieniin kaupunkeihin ja tietyt suvut kohosivat paikallisiksi suuruuksiksi. Loviisassa niitä olivat esimerkiksi Forsell/af Forselles, Borgström, ja pari muutakin.

Kun suuri originelli ja heimoharrastaja Ragnar Nordström kehitti laivastonsa, oli hänen takanaan myös suuri paikallinen merenkulkutraditio. Mainittakoon, että Loviisan merenkulkijain matkat Amerikkaan 1800-luvulla olivat myös varsin merkittävä ilmiö, josta merenkulkumuseo on julkaissut kirjasenkin (ks. Vihavainen: Haun loviisan meriväki tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Warjuksen kirja on asianharrastajalle erittäin antoisa, sillä siinä on hyvin pitkälti annettu ajan lähteiden puhua puolestaan. Siinä on myös hyvin tarpeellinen aikakauden merisanasto sekä paljon taulukkoja ja graafeja, jotka koskevat Loviisan laivojen purjehduksia.

Suosittelen lämpimästi hienoa kirjaa kaikille asianharrastajille ja eritysesti itäisen Suomenlahden seilaajille!

 

Karjalan kysymys

 

Hyvä kirja väärällä nimellä

 

Pekka Nevalainen, Lunastamaton Viena. Suomalaiset siirtomaaherroina 1918-1920. SKS 362 s.

 

Liian aikaisin edesmennyt Pekka Nevalainen oli itsenäisyytemme alkuvuosien itäisen siirtolaisuushistorian lyömätön asiantuntija, jonka työn ansiosta käsityksemme noista asioista on tullut vankalle pohjalle.

Myös niin sanottujen heimosotien historia on myös Neuvostoliiton romahduksen jälkeen kirkastunut, kun niitä on voitu tutkia myös venäläisten arkistojen kautta.

Venäjällä aiemmin vallinnut suorastaan karikatyyrisen vääristynyt kuva noista asioista alkoi sekin jo päästä asialliselle pohjalle, kunnes tunnetut viime aikojen poliittiset tapahtumat näyttävät alkaneen viedä kehitystä taaksepäin. Yleisen elämänkokemuksen mukaan totuus ei kuitenkaan kuole poliitikkojen pahoinpitelyihin, vaikka saattaakin jäädä henkihieverissä makaamaan.

Suomen niin sanottua heimosotia on siis tutkittu viime vuosikymmeninä varsin ahkerasti. Vanhempien tutkijoiden, sellaisten kuin Jukka Nevakiven, Stacy Churchillin ja Mauno Jääskeläisen työtä on jatkettu ja käsityksiä olennaisesti tarkennettu. Nevalaisen ohella mainittava on etenkin Jouko Vahtolan, Nick Baronin, Pekka Vaaran, Mirko Harjulan ja Jussi Niinistön nimet.

 Sen lisäksi asiaan liittyviä tärkeitä ulottuvuuksia on kosketeltu monissa muissa teoksissa, esimerkiksi Suomen ulkopolitiikkaa ja äärioikeistolaisuutta käsittelevissä tutkimuksissa.

Luulen kuitenkin osuvani oikeaan, mikäli sanon, että yleisessä tietoisuudessa koko Karjalan kysymyksen historia on jäänyt käsittämättömäksi, harmaaksi alueeksi, joka kuitataan parilla lauseella ja jonka tapahtumien kronologiastakaan ei suurella yleisöllä ole mitään käsitystä.

Historian lukeminen väärin päin on synti, jota tässäkin asiassa on ollut tapana tehdä vailla tolkkua tai katumusta. Koko asia on kerta kaikkiaan kuitattu detaljina, jollaisten ei sovi antaa häiritä suuria kertomuksia, jotka liittyvät esimerkiksi Suomen ja Neuvosto-Venäjän suhteisiin, oikeiston ja vasemmiston taisteluun tai vastaavaan.

Niinpä itse karjalaisten näkökulma on yleensä laiminlyöty, poikkeuksena Pekka Vaaran teokset (ks. Vihavainen: Haun pekka vaara tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)). Nevalainen on myös ottanut karjalaisen näkökulman keskeiseksi ja hänen kirjansa laajentaa jonkin verran myös Pekka Vaaran luomaa kuvaa.

Myös Nevalaisen fokus on paikan päällä tapahtuneissa asioissa, ei niinkään Ritarikadun viraston pöytien takana tai eduskunnan lehterillä, kuten kirjan nimestä voisi päätellä. Itse asiassa virallinen Suomi oli näissä Itä-Karjalan asioissa pitkälti reagoijan roolissa. Siihen yrittivät vaikuttaa niin heimohenkiset aktivistit ja vehkeilijät kuin itse karjalaiset, Saksasta, Englannista, suomalaisista punikeista ja Venäjästä puhumattakaan.

Kannattaa muistaa, että se, mitä tässä kirjassa tapahtuu, sijoittuu Venäjän kansalaissodan aikaan, jolloin aluksi vielä sodittiin ympärysvaltojen ja keskusvaltojen välillä ja sen jälkeen elettiin intervention ja paikallisten sotaherrojen toiminnan aikaa.

Vielä kansalaissodan jälkeenkin olivat Neuvosto-Venäjän raja-alueet kaikkialla kirjavanaan niin sanottuja bandiittien/valkobandiittien joukkoja, jotka ahdistelivat paikallisia vallanpitäjiä. Sanaa ”bandiitti” ruvettiin Venäjällä käyttämään myös Karjalassa toimineista ns. neuvostovallan vastaisista aineksista.

Helposti unohtuu nykyään myös se, mitä Mannerheim oikeastaan tarkoitti ns. miekkavalallaan ja mihin koko asia liittyi. Tuon julistuksen retoriikkahan oli, kuten sen tekstistäkin selviää, suunnattu bolševikkien auliisti kaikille kansakunnille ja siis myös karjalaisille jakelemia lupauksia vastaan -niiden ”arvo tunnettiin”.

Aleksanteri I:n Napoleonin hyökkäyksen jälkeen antamaa manifestia mukaillen Mannerheim selitti, ettei panisi miekkaansa tuppeen ennen kuin viimeinenkin vihollissoturi ”ja huligaani” olisi ajettu maan rajojen ulkopuolelle. Tämä koski myös Itä-Karjalaa. Sen itsemääräämistä ei tarvinnut ottaa vastaan ”armopalana”, vaan alue jo kuului Suomeen veren vahvistamin sitein. Kyseeseen tuleva Suomi oli kuitenkin valkoinen, eikä punainen Suomi.

Itse asiassa Mannerheimin mielenkiinto koko heimoasiaa kohtaan oli lähinnä olematon ja miekkavalaakin voi pitää vain repliikkinä ajan hybridisodassa, jossa ei lupauksia ja uhkauksia säästelty.

Karjalaisten näkökulmasta bolševikkien lupaus oikeudesta päättää itse valtiollisesta yhteydestä oli tervetullut. Enemmän tai vähemmän itsenäinen Karjala olikin aluksi vienalaisten tavoitteena.

 Asian merkitystä ei kuitenkaan kansan keskuudessa ymmärretty kansallisesti valveutunutta pientä eliittikerrostumaa lukuun ottamatta. Tämä on luonnollista, kun ajattelee, että ylivoimaisesti suurin osa kansaa oli vielä lukutaidotonta.

Sitä paitsi myöskään tuolla valistuneella kansanosalla ei ollut mitään realistista käsitystä siitä, oliko Itä-Karjalalle tosiasiassa mahdollista irtautua Venäjästä ja mikä noiden Mannerheimin mainitsemien lupausten todellinen arvo mahtaisi olla. Helsingissä asiat sentään ymmärrettiin paljonkin paremmin, ainakin hallituksessa ja ulkoministeriössä.

Venäjä ei ole koskaan niin heikko, kuin toivotaan, sanoo vanha viisaus, joka lienee peräisin Otto von Bismarckilta. Yhä uudelleen tuollaisen toiveajattelun varaan kuitenkin yritetään rakentaa ja saadaan sitten katkerasti pettyä.

Nevalainen kuvaa tarkoin ja kiinnostavasti monien Vienassa toimineiden vaikuttajien pyrkimyksiä ja kohtaloita.

Usein on jäänyt suorastaan huomiotta, että siellä käytiin myös sisällissotaa. Suhteellisen pieni osa vastusti aselölisesti karjalaista ”otraataa” ja sittemmin myös niin sanottua Hilippälän hallitusta. Kannattajia oli enemmän, mutta sotaväsymys ja nälkä lamauttivat vähitellen toiminnan.

Vuoden 1920 karjalainen sisällissota, johon osallistui myös suomalaisia punikkeja, lienee tämän historian vähiten tunnettu luku. Joka tapauksessa se oli sota, johon Itä-Karjalan väliaikainen hallitus, joka tosiaan oli syntynyt vienalaisten toimesta ja edusti heitä, eikä sumalaisia, osallistui omalla armeijallaan ja aluksi pärjäsikin.

Vuonna 1920, ennen Tarton rauhaa ja vielä sen jälkeen karjalaiset sitten jo näkivät ainoan toivonsa Suomessa, joka pelasti heidät nälkäkuolemalta.

Rutiköyhä ja itsekin nälkäinen Suomi panosti melkoisen summan vienalaisten auttamiseen, olihan takuuna Vienan kansallisomaisuus. Ymmärrettävästi rahat menivät kuin Kankkulan kaivoon, mutta silti homma osoittautui halvemmaksi kuin Aunuksen onnettoman retkikunnan rahoittaminen.

Mitä siirtomaasuhteeseen tulee, on viittaus kolonialismiin mielestäni tässä yhteydessä täysin sopimaton, niin muodikas ja ”klikkausseksikäs” kuin se onkin. Sen sijaan tekijän käyttämä irredenta-termi on parempi, mutta sekin sopii kuvaamaan vain kansallisten piirien ymmärrystä siitä, millainen isänmaa oikeastaan oli, oliko se esimerkiksi tuo myyttinen, myös Itä-Karjalan käsittävä Suur-Suomi vai oliko se vain se tynkä-Suomi, joka sitten syntyi Tarton rauhassa.

Suomessa herätti Karjalan kohtalo eri kansalaispiireissä erilaisia tunteita, mutta vastuullisissa päätöksenteon piireissä se sentään kyettiin asettamaan oikeisiin mittasuhteisiinsa, vaikka sinänsä perustellut veljeskansan avunhuudot sysättiinkin syrjään radikaalin nuorison suuttumukseksi.

Uusimmat Venäjällä nykyään esiintyneet yritykset puhua noista heimosodista -ei pelkistä heimosotaretkistä- Suomen ja Venäjän välisinä sotina, ja Suur-Suomiaatteesta Suomen valtiollisena politiikkana ovat kaikuja bolševistiselta ajalta, jolloin historia puristettiin ja venytettiin surutta Suurta Asiaa palvelevaan Prokrusteen vuoteeseen.

Venäjän vallankumous synnytti silloin taas kerran ”kansojen kevään”, jolloin kaikki näytti mahdolliselta ja toivotut ja todelliset asiat sekoitettiin toisiinsa. Samanlaista henkeä näyttää nytkin olevan ilmassa ja täytyy vain toivoa, että vastuullisissa asemissa olevat säilyttäisivät päänsä edes yhtä kylmänä kuin se Suomen hallitus ja eduskunta, jotka vuonna 1920 solmivat Tarton rauhan.

Huonostihan se silloinkin meni, mutta olisi se voinut mennä vielä paljon huonomminkin.