Kun historiaa alettiin vääntää
uuteen uskoon
Kuten tunnettua, jokaisella kansalla
on oma tapansa kokea historiansa ja asiat, joista toinen ylpeilee, saattavat
toiselle olla kiusallinen häpeäpilkku. Oma maa on aina oma, vaikka se eksyisi
vääryyksiinkin. Noiden vääryyksien kieltämistä, saati ylistämistä ei kuitenkaan
enää pidetä säädyllisenä käytöksenä.
Vain diktatuurimaissa ja toisaalta
myös noissa 11-vuotiaan tasolle viritetyssä hollywood-versioissa kirjoitetaan
yleensä lapsellista hagiografiaa, jossa sankarit ovat yhtä erehtymättömän
sankarillisia kuin konnat ovat pahoja ja pelkästään pahoja.
Aikuisille tarkoitettua
sankarihistoriaa voimme halutessamme lukea niistä Neuvostoliiton menneisyyttä
kuvaavista kirjoista, joita tuossa maassa aikoinaan tehtiin myös ulkomaiseen
levitykseen. Näin jälkikäteen voi vain ihmetellä sitä, että niihin saatettiin
suhtautua aivan vakavasti myös meillä Suomessa.
Mutta koko maan luonne oli
sellainen. Itse asiassa Neuvostoliitto oli pyhä valtio, jota ohjasi erehtymätön
kommunistinen puolue. Koska se oli historiallisen edistyksen asialla, se oli
aina oikeassa, käyttipä se mitä keinoja tahansa.
Totean vielä varmuuden vuoksi, että
jokainen kansakunta, silloin kun se kokee eksistentiaalista uhkaa, nousee myös
pyhäksi omille kansalaisilleen, jotka osaltaan toimivat tämän pyhyyden
veritodistajina. Niin, ettei tässä kannata yrittää pitää Neuvostoliitossa tapahtuneita
asioita joinakin toisen planeetan ilmiöinä, jollaisista meillä ei ole eikä
voikaan olla mitään käsitystä.
Neuvostoliiton erikoisuuksiin
kuului, että asiat vietiin siellä äärimmäisyyteen. Sen historiasta tuli
nimenomaan pyhää ja pelkästään pyhää, eikä sitä sallittu millään tavalla
arvostella tai kaivaa siitä esille sopimattomia asioita. Niin sanottu NKP(b):n
historian lyhyt oppikurssi, kuuluisa vuonna 1938 ilmestynyt Kratkij kurs
oli Stalinin loppuaikoina lähes samassa asemassa kuin Maon Punainen kirja
Kiinassa. Se ei ollut tutkimusta, vaan ilmestystä.
Venäjällä purettiin Neuvostoliiton
romahdettua sitten ansiokkaasti neuvostoajan historiankirjoitusta, jonka
todettiin pitkälti nojaavan juuri tuon Lyhyen kurssin ilmoitettuun auktoriteettiin.
Arkistoja avattiin, valtavasti dokumentteja julkaistiin mm. Aleksandr Jakovlevin,
politbyroon jäsenen suosiollisella myötävaikutuksella. Kriittinen historiantutkimus
tuhosi koko vanhan liturgian ja armoton totuus tuli selväksi yhä useammille.
Mutta eivät ihmiset yleensä ole
totuudesta sellaisenaan kiinnostuneita. Mahtivaltion kansalaiset halusivat
tukea identiteetilleen ihmisinä, joiden esi-isät olivat palvelleet oikeaa asiaa
ja jotka myös itse istuivat voiman oikealla puolella vääryyttä vastustaen ja
sankaritekojen kunniasta osansa saaden.
Johan tsaarinhymnikin kehotti: Tsarsvuj
na slavu nam, tsarstvuj na strah vragam… Hallitse meidän kunniaksemme ja
vihollisten kauhuksi. Ei isänmaallisuus ollut sosialistisesta ideologiasta
kiinni ja sen kanssahan se itse asiassa oli ristiriidassakin.
Samaan aikaan, kun Venäjän tiedeakatemian
laitoksilla ja yliopistoissa tahtiin runsaasti hyvää ja kriittistä tutkimusta,
kasvoivat myös ne markkinat, joilla myytiin isänmaallista tarustoa. Itse
asiassa muuri ne saavuttivat aivan valtavan suosion, alkaen historiallisesta kaunokirjallisuudesta
ja päätyen runsain lähdeviittein varustettuihin ja tutkimuksina markkinoituihin
sepustuksiin.
Jälkimmäisten merkittävin anti oli se,
että ne todistivat siitä, miten isänmaa oli aina oikeassa ja alivoimaisenakin
saavutti loistavia voittoja. Se ei myöskään alentunut koskaan halpamaiseen kostoon,
vaan kunnioitti suurisieluisesti myös ritarillisuuden vaatimuksia.
Mitäpä sanoakaan olihan historiassa
kaikenlaista, myös juuri tuollaista, mistä todisti vaikkapa venäläisen sotaväen
käytös Pariisissa vuonna 1814, jossa he erosivat edukseen Ranskan suuresta
armeijasta, joka oli riehunut Venäjällä pari vuotta aiemmin.
Joka tapauksessa, tätä tavaraa
ilmestyi markkinoille itse asiassa jo perestroikan aikoihin ja erityisesti se
alkoi täyttää kirjakauppoja 2000-luvulla.
Seuraavassa pari huomiota muutaman
vuoden takaa:
perjantai 14. joulukuuta 2018
Kauhistuksia
Николай Стариков Ненависть. Хроники русофобии. «Питер»
2019, 351 с. (Viha. Russofobian
kronikka).
Nikolai Starikov on omituinen kirjailija. Hän on yksi niistä, jotka
Venäjällä ovat viime aikoina aina vuorollaan syytäneet maailmaan historiallisia
kirjoja yhtenä putkena, kuin konekivääristä.
Muita vastaavia ovat olleet muuan herra Širokorad ja myös nykyinen
kulttuuriministeri Medinski. Yhteistä heille on historian reipas vääntäminen
uuteen uomaan. Kyseessä olevasta kirjallisuudesta ei yleensä voi käyttää
nimikettä tutkimus (issledovanije), vaan kuuluu sen sijaan Venäjällä
myös sangen suosittuun sarjaan versioita (versii). Kyseessä ovat siis
ns. vaihtoehtoiset totuudet.
Starikovin tuotantoon voi tutustua wikipediasta, jossa myös kerrotaan
Starikovin itse kuvaavan genreään historialllis-poliittiseksi
salapoliisityöksi.
Täytyykin sanoa, että tämä nykyisen ajan Scherlock Holmes onnistuu yhä
uudelleen löytämään historiasta tukuttain asioita, jotka muuttavat kokonaan
perinteisen käsityksemme. Tai muuttaisivat, ellemme ymmärtäisi jo alusta
lähtien, että kyseessä ei ole historiallinen, vaan nimenomaan historiallis-poliittinen työ,
jolla on yhtä selvät tavoitteet kuin metoditkin.
Ennen vanhaan, eli siis ennen sitä, kun kaikki piti ruveta sanomaan ja
ajattelemaan englanniksi, olisi tässä kohden heti sanottu: Man merkt
die Absicht und wird verstimmt.
Wikipedian venäläinen versio tarjoaa taulukon muodossa katsauksen Starikovin
teoksiin, joista Nenavist on numero 18. Muutama hänen
julkaisemansa kirjan otsikko kuvannee tuotannon luonnetta: Kuka tappoi
Venäjän? Venäjän pahin vihollinen. Kaikki paha tulee lännestä. Kuka pani
Hitlerin hyökkäämään Stalinin kimppuun? Kriisi, miten sellainen tehdään?
Stalin. Muistellaan yhdessä. Sota toisten käsillä. Ja niin edelleen…
Luettelosta puuttuu ns. antifasistisen komitean suomeksi julkaisema
vihkonen Stalin ja Suomi. Jos joku kaipaa huumorihetkeä vakavien
asioiden parissa, voi julkaisua suositella. Kirjoittaja väittää siinä muun
muassa, että vuoden 1944 suurpommituksissa varottiin tarkoin osumasta
Helsinkiin…
Olisi väärin väittää, että tämän kirjoittajan tuotanto likimainkaan
vastaisi sitä, mitä vakavat tutkijat Venäjällä julkaisevat. Siitä huolimatta
sillä on tiettyä oirearvoa ja suurissa kirjakaupoissa Starikovin keltakantiset
kirjat ovat aina näkyvästi esillä.
Kannattaa myös huomata, että kirjoittaja on ns. Izborskin klubin jäsen.
Tämän think tankin tunnetuin edustajahan on muuan herra Dugin,
jota ei tässä tarvinne enää lähemmin esitellä.
Tämän nyt käsillä olevan kirjan sanoma on mahdollisimman selvä ja muutenkin
koko kirja on kirjoitettu eräänlaisella selkokielellä, joka muistuttaa Stalinin
tyyliä. Retoriset kysymykset ja vastaukset katekismuksen tyyliin osoittavat,
millaista lukijakuntaa tavoitellaan.
Russofobiaa sinänsä pidän vakavasti otettavana käsitteenä. Mikäli joku ei ole
huomannut, totean, että olen itsekin kirjoittanut aiheesta kirjan.
Venäläisten on kuitenkin yhtä paljon syytä etsiä syitä russofobiaan
Venäjästä ja sen poliittisesta roolista kuin amerikkalaisten on syytä ottaa
huomioon kotimaansa roolit ihmetellessään sitä jenkkivihaa, joka monessa
maailman kolkassa vallitsee.
Usein on molemmissa tapauksissa kyse irrationaalisesta ja huonosti
perustellusta asenteesta, mutta itse asia ja sen taustat ovat aivan todellisia.
Niiden ymmärtämiseksi ei tarvita mitään rakettitiedettä.
Starikovin tavoitteena on joka tapauksessa osoittaa, ettei tämä missään
tapauksessa pidä paikkaansa ja että Venäjään kohdistuvan vihan päämääränä on
tuhota se vaihtoehto länsimaiselle elämänmuodolle, jonka venäläisyys tarjoaa.
Tämä länsimainen asenne nojaa uskoon länsimaisen ihmisen
poikkeuksellisuudesta ja oikeudesta valjastaa koko maailman resurssit itsensä -kultaisen
miljardin- käyttöön.
Venäjä tarjoaa tälle hirviömäiselle ideologialle vastavoiman ja siksi sen
tehtävä lännen ja länsimaisuuden vastustajana on maailmanhistoriallinen. Sen
toteuttamiseksi on sitten itäslaavilaisten kansojen yhdistyminen samaan
valtioon välttämätöntä…
En pidä tarpeellisena näiden houreiden enempää selostamista, koska siitä
saattaisi syntyä mielikuva, jonka mukaan tämä heijastaa laajojenkin piirien
ajattelua. Lunatic fringehän tässä on kysymyksessä, kuten asia
nykysuomeksi ilmaistaan.
Starikovin teksti on hyppelehtivää purkausta, jossa yhtäkkiä saatetaan
siirtyä kaukaa menneisyydestä nykypäivään ja päin vastoin. Tavoitteena on
voimakas journalistinen vaikutus, joka tukee omaksuttuja näkemyksiä.
Tämä ei tarkoita sitä, että kirjoittaja olisi itse keksinyt ne
historialliset esimerkit, joita hän sirottelee asiaansa tukeakseen. Kyllä
kirjassa on myös tosiasioita ja sellaisethan ovat historiassa usein
tulkinnanvaraisia, ellei kyse oli aivan triviaalista tasosta.
Muuan itseäni aina vaivannut kysymys on ns. Fraustadtin verilöyly ja
sen syyt.
Kyseessä on siis Fraustadtin taistelu nykyisessä Puolassa vuonna 1706,
jossa suuresti alivoimainen karoliiniarmeija tuotti rökäletappion
saksilaisille, joita avusti 6000 venäläisen muodostama apujoukko.
Taistelua lienee pidettävä ruotsalaisten kannalta niin sanotusti
kunniakkaana, mutta sen jälkiselvittelyä ei.
Tapahtui näet niin, että ruotsalaisten komentaja Rehnskiöld määräsi
tapettavaksi antautuneet venäläiset vangit/venäläisiä vankeja, mikä on
kiistatonta.
Miten paljon vankeja oli ja miksi suoritettiin tällainen kansainvälisen
oikeuden vastainen joukkomurha, on sen sijaan kiistanalaista.
Itselleni on jäänyt jostakin suomalaisesta esityksestä mieleen luku 6000
henkeä, mikä merkitsisi ennenkuulumatonta verilöylyä ja yhtä historian
suurimmista sotarikoksista. Koko ajatus tuollaisesta teurastuksesta sen ajan
käsityönä on vertahyytävä.
Tämä luku perustuu kuitenkin ilmeiseen virhearvioon, vaikka lähes yhtä
suuren (4000) esittää myös neuvostoaikana sangen arvostettu akateemikko Tarle.
Siinä on otettu kirjaimellisesti erään todistajan lause, jonka mukaan
venäläiset määrättiin tapettaviksi ilman armoa. Heidän määränsähän oli se 6000
Nyt kuitenkin tiedetään, että tuhannet venäläiset eivät olleet
tilaisuudessa tulla teurastetuiksi, vaan olivat silloin jo siirtyneet muualle
ja tämän toteaa myös Starikov omassa esityksessään.
Tosiasiallisesti tapettujen määristä esitetään vakavasti otettavia
erilaisia lukuja 200-500. Wikipedian kansalliset versiot tekevät mahdolliseksi
asian nopean tarkistamisen. Yllätys ei liene, että ruotsalaisilla on pienimmät
luvut ja koko tapaustakin epäillään.
Tämähän on jo hirmuista. Ilkityö on joka tapauksessa samaa suuruusluokkaa
kuin Viipurin verilöyly vuonna 1918 ja murhaamisen perusteena oli nimenomaan
venäläisyys, muita kansallisuuksia se ei koskenut.
Mutta mistä moinen viha nimenomaan venäläisiä kohtaan? Erilaisia selityksiä
on tarjolla. Eräs niistä viittaa venäläisten raakuuksiin, jotka olisivat
tapahtuneet jonkin verran aiemmin ja toisessa taas esitetään, että armoa (quarter)
ei tarvinnut antaa niille, jotka tekeytyivät joksikin muuksi, kuin mitä itse
asiassa olivat.
Vangiksi saadut venäläiset taas olivat kääntäneet takkinsa, jotta heitä sen
punaisen vuorin takia olisi luultu saksilaisiksi. Tämä ei kutenkaan selitä
sitä, miksei saksilaisia sitten tapettu. Sitä paitsi aseensa pois heittäneen
vihollisen armahtamiseen ei tarvittu mitään erityistä syytä. Se kuului hänen
oikeuksiinsa.
Oli miten oli, sankarikuningas itse hyväksyi Rehnskiöldin teot. Kun Ruotsin
armeija sitten Poltavan ja Pervolotšnan jälkeen jäi venäläisten armoille, eivät
he kohdistaneet mitään kostotoimia edes niihin ruotsalaisiin, kuten Rehnskiöld,
jotka olivat tuon ilkityön suorittajia.
Tämä on totta ja antaa venäläisistä moraalisesti kiitettävän kuvan. Mitä
taas tulee Starikovin väitteeseen siitä, etteivät venäläiset sotilaat koskaan
tappaneet käsiinsä joutuneita sotavankeja, riittää sen kumoamiseen yksi ainoa
sana. Katyn.
Kaiken kaikkiaan Starikovin kirjaa ei kannata lukea, mikäli tavoitteena on
hankkia tietoa ja ymmärrystä sen teemasta, mutta ei se sitä merkitse, että
kirja koostuisi pelkästä humpuukista.
Sivumennen sanoen, kirjassa mainitaan Fraustadtissa antautuneen saksilaisen
joukon erään päällikön nimen olleen von der Golz.
Vuonna 1918, mainitsee kirjoittaja, samanniminen kenraali toi Suomeen
apujoukon, jota ilman Venäjä ja Suomi olisivat yhdistyneet muutaman kuukauden
sisällä.
Ainakin tätä johtopäätöstä voi pitää perusteltuna.
Mitä taas tulee russofobiaan nykymaailmassa vaikuttavana voimana, olisi sen
olemassaoloa turha kiistää. Mutta vain syystä tai toisesta sokea ihminen voi
jättää sen syitä etsiessään pois laskuista sen kielteisen rooli, joka
Neuvostoliitolla ja Venäjällä on viime vuosikymmeninä tässä maailmassa ollut.
Tosiasia kuitenkin on, että myös Venäjällä ja sen politiikalla on ollut
myönteisetkin vaikutuksensa. Tämän unohtaminen ja systemaattinen vääristely
johtaa sellaiseen mentaliteettiin, jota nimitämme russofobiaksi, kuten
erilaisten starikovien ja šarikovien yksisilmäiset historiantulkinnat
johtavat etumerkeiltään vastakkaiseen fobiaan.
Onneksi
itärajamme molemmin puolin täysipäiset ihmiset ainakin vielä sanelevat
normaalin historiankirjoituksen sävyn ja sisällön.