maanantai 30. marraskuuta 2020

Euroopan naapurista

 Suhtautumisia


Kun kysyy ihmisiltä asioita, kannattaa aina miettiä, miten kysyy, jos haluaa jo etukäteen saada tietynlaisia vastauksia.

EVA esitti hiljattain suomalaisille kysymyksen, jossa ensin todettiin, että Venäjällä on omat ongelmansa ja sitten kysyttiin, onko suomalaisilla mitään syytä suhtautua maahan kielteisesti. 31% katsoi, ettei ole, mutta 50% oli sitä mieltä, että on.

Venäjän politiikasta mahdollisesti huolestuneiden –näin tulkitsen kysymyksen- määrä oli kasvanut vuodesta 2012 peräti 31 prosenttiyksikköä. Todettakoon nyt vielä erikseen, ettei kyselyssä lainkaan käsitelty suhdetta venäläisiin. Kehitys lienee enemmän tai vähemmän ymmärrettävä ottaen huomioon sen kansainvälisen konfrontaation ja pakotesodan, jossa meillekin on osoitettu paikkamme.

Iltalehti kertoo, että tuo kielteinen 30% on joka tapauksessa sama kuin eurooppalainen keskimäärä, joten ne, joilla on tässä suhteessa ollut ambitioita, voivat olla tyytyväisiä. Nato-jäsenyyttä kannatti kuitenkin vain 22% ja vastusti 45%, minkä arvaan ainakin muutamia harmittavan. Jos demokratian pääperiaatteita vähänkään kunnioitetaan, ei jäsenyyttä siis joka tapauksessa ole odotettavissa.

On aika selvää, miksi moni katsoo, että olisi vähän liikaa sanoa, ettei nykyiseen Venäjään ja sen politiikkaan olisi kerrassaan mitään syytä suhtautua kielteisesti. Mikäli olisi kysytty, suhtaudutaanko siihen kielteisesti, olisivat luvut varmaankin myös olleet aika korkeita, joskaan tuskin yhtä korkeita kuin tuolla nyt käytetyllä kysymyksellä. Pelkääminen tai vihaaminen ovat sitten taas jo aivan eri asioita.

Tässä yhteydessä on kiinnostavaa kysyä, miten Venäjällä suhtaudutaan länteen. Suomihan on ulkopolitiikassaan varsin tiukasti EU:hun sidottu.

EU:hun suhtauduttiin Venäjällä Levada-keskuksen tämänvuotisen kyselyn mukaan seuraavasti:

oikein hyvin suhtautui 5% (vuonna 2018 3%), etupäässä hyvin 44% (29), etupäässä huonosti 25% (33) ja oikein huonosti 11% (13). Sitten oli niitä, joiden  oli vaikea sanoa mielipidettään.

Suhtautuminen oli siis joka tapauksessa voittopuolisesti myönteistä: tänä vuonna yhteensä 49% suhtautui hyvin ja 36 %huonosti. Sitä paitsi muutosta parempaan päin oli tapahtunut aika lailla parin vuoden aikana.

Tätä voidaan verrata suhtautumiseen USA:han. Oikein hyvin suhtautui 4%(vuonna 2018 2%), etupäässä hyvin 38% (23), etupäässä huonosti 28% (20) ja oikein huonosti 18% (20).

Usein vihollisenakin koettu USA ei siis noussut ihan Euroopan tasolle myönteisissä arvioissa, mutta tilanne oli sielläkin merkittävästi parantunut.

Oliko Venäjällä sitten syytä pelätä Natoa kysyttiin tänä vuonna. 16% mielestä näin oli ehdottomasti, lähinnä näin olivat asiat 36% mielestä. Vastaus oli lähinnä kielteinen 12% mielestä.

Entä oliko Nato-mailla syytä pelätä Venäjää? 12% mielestä kyllä, 23% mielestä lähinnä kyllä ja 22% mielestä lähinnä ei.

Molemminpuolinen pelko oli siis ainakin jossakin määrin perusteltu noin puolesta vastaajista. Entä millainen Venäjän suhteen länteen nähden pitäisi olla?

3% mielestä se tulisi nähdä vihollisena (7% vuonna 2016), 16% mielestä kilpailijana (24), 67 mielestä partnerina (55), 11% mielestä ystävänä (4). Aika vähän siis on niitä, joiden mielestä on olemassa jokin syy näiden osapuolten pysyvälle vihollisuudelle. Ehkäpä sen idean kannattajat ovat hautoneet joitakin euraasialaisia tai muita geopoliittisia pilvilinnoja. Onhan sitä kaikenlaista evankeliumia sielläkin kansalle julistettu.

Entäpä suhde Kiinaan? Jättiläisen henkäys taitaa tuntua yhä voimakkaampana Venäjän takaraivossa, joten kysymys on varsin oikeutettu. Miten Kiinaan pitäisi suhtautua?

Vuonna 2020 12% katsoi olevan syytä suhtautua oikein hyvin, 53% lähinnä hyvin, 16% lähinnä huonosti ja 8% oikein huonosti. Kaksi vuotta aiemmin oli Kiinan rankkaus ollut hieman vieläkin parempi.

Hyvään suuntaanhan kansainväliset suhteet siis näyttävät venäläisten mielestä olevan menossa ja se on kovin ilahduttavaa. Levada-keskus on myös kysellyt laajasti ihmisten mielipidettä siitä, katsovatko he olevansa eurooppalaisia, pitävätkö he Venäjää suurvaltana ja onko muilla mailla syytä ottaa oppia Venäjästä.

Lyhyesti sanoen, enemmistö venäläisistä ei katso olevansa eurooppalaisia, yli 70% pitää Venäjää suurvaltana ja yli 50% katsoo, että Venäjä on muille jäljittelyn kohde. Yli 70% katsoo, etteivät ulkomaat toivo Venäjälle hyvää.

Muutokset ovat aika nopeita. Ei-eurooppalaisuus, johon liittyy myös kysymys siitä, haluttaisiinko liittyä EU:hun, on nopeasti kasvanut sekä Turkissa että Venäjällä. Ajatus Venäjästä taas suurvaltana on sekin aika tuore, vielä vuonna 2005 näin ajatteli vain noin 30% vastaajista.

Kukaan ei tiedä, miten monta vuotta (vuosikymmentä, vuosisataa?) mieletön sanktiosota tulee jatkumaan. Siitä on tietenkin pelkkää vahinkoa molemmille osapuolille ja Euroopalle luultavasti enemmän kuin Venäjälle.

Lohdullista on joka tapauksessa havaita, etteivät käsitykset maiden välisistä suhteista ole yksiselitteisesti ankkuroituneet päivänpolitiikkaan myöskään Venäjällä, jossa Levada-keskus näki Krimin kriisin aikoihin jo huolestuttavia hurmosilmiöitä.

Kiinnostavaa on myös havaita, ettei Suomen yleisessä mielipiteessä ole kyetty lyömään läpi ideaa Natoon liittymisestä, vaikka valtamedia on panostanut asiaan valtavasti vuodesta toiseen. Venäjä-kielteisyyttä –itse asiassa epäluuloisuutta- on sentään saatu aika huomattavasti puristettua esiin tietyllä kysymyksenasettelulla, vaikka sekin taitaa enimmäkseen asustaa vain pienessä osassa kansaamme.


sunnuntai 29. marraskuuta 2020

Koronaa

 Poikkeusoloja


Panu Rajala, Karanteeni. Hajamietteitä koronaviikoilta. Minerva 2020, 249 s.


Aika ihmeellistä on nykytekniikka. Rajala kirjoittaa päiväkirjaa tämän vuoden helmikuusta heinäkuun loppuun, teksti annetaan kustantajalle ja asianmukaisesti käsitellään. Marraskuussa kirja on jo Sulkavan kirjaston hyllyssä asianmukaisesti muovitettuna ja koodeilla varustettuna. Ei paha.

Rajala tunnetaan tietysti kirjallisuustieteilijänä ja tavattoman ahkerana kirjailijoiden elämäkerturina. Olen tietääkseni lukenut useimmat hänen kirjansa ja aina tuntenut, ettei siinä aika ole hukkaan mennyt (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=panu+rajala ).

Kun kirjan nimessä on tuo sana hajamietteitä, tulee sitä pakostikin verranneeksi Juhani Ahon hajamietteisiin kapinaviikoilta. Nehän Rajalakin erinomaisesti tuntee.

Koronakaranteenin dramaattisuutta ei tietenkään voi verrata vuoden 1918 tilanteeseen. Tosin Ahon välittömässä ympäristössä Eirassa oli kaikki varsin rauhallista. Ennenaikaisen hengenmenon mahdollisuus oli joka tapauksessa kaiken taustalla niin silloin kuin nyt.

Uskomattoman laajat ja historiassa ennennäkemättömät toimet koronapandemian kukistamiseksi kertovat aikakaudestamme paljon. Epäilemättä on jonkinlainen edistysaskel, että ihmisistä nyt huolehditaan ja tehdään miltei mitä tahansa, ettei kukaan vain pääsisi kuolemaan. Kun asiaa verrataan vuoden 1918 murhanhimoiseen paukutteluun, näyttää siltä, että eletään aivan eri maailmassa.

Kuitenkin myös vuonna 1918 kohdattiin pandemia, espanjantauti, joka parin vuoden aikana vei hengen jopa 30-100 miljoonalta ihmiseltä. Koronan uhriluvut ovat hyvin vaatimattomia siihen verraten ja itse asiassa ne liikkuvat moniaalla normaalin kausiflunssan tasolla. Suomessa ne ovat jopa pienemmät.

Lisäksi on syytä muistaa, että korona on tappava yleensä vain heikkokuntoisille vanhuksille, joiden kohtalona on yleensäkin aina ollut ja tulee aina olemaan kuolla aikanaan johonkin. Ennen tuo syy oli useimmiten keuhkokuume, mutta koska se tavallisesti liittyy johonkin muuhun tautiin ja asiassa kiinnostavaa ei ole keuhkokuumeeseen kuoleminen, vaan sen aiheuttaneet olosuhteet, otetaan ne syyksi. Sen mukaisesti lasketaan nyt koronaan kuolleiksi ne, joiden kuolemaa se on edistänyt.

Meillähän ei puhuta koronan aiheuttamista kuolemista, vaan siihen liittyvistä kuolemista. Maallikkona tulee mieleen, että osansa kuolemissa on todennäköisesti aina myös raskailla hoidoilla, tässä tapauksessa erityisesti tehohoidolla, jossa ihminen vaivutetaan koomaan moneksi päiväksi. 

Kun en asiaa sen kummemmin tunne, en väitä mitään, mutta tarjoan näkökulman ilmaiseksi alan tutkijoille. Yleensähän kaikissa hyökkäyksissä syntyy niin sanottuja oheisvahinkoja. Siitä huolimatta koetaan usein välttämättömäksi jotakin yrittää, koska hyödyt ovat todennäköisesti vahinkoja suurempia.

Toki korona on yhä varsin arvoituksellinen virus. Kun sen todellista leviämistä ei tunnettu, eikä taideta yleensä tuntea vieläkään, nousivat arviot kuolleisuudesta aika hurjiin lukemiin. Rajala luki keväällä uutisista, että maailmalla oli 215000 tartuntaa ja lähes 9000 kuollutta, siis useamman prosentin kuolleisuus. 

Kausi-influessassahan se on paljon pienempi, mutta toki se on ollut usein jopa 600 ihmisen kuolinsyy Suomessa vuosittain. Koronaan liittyviä kuolemia ei ole vieläkään ollut maassamme niin monta.

Lyödäänkö nyt sitten lekalla hyttystä? Jos epidemian annettaisiin vaikuttaa rauhassa, syntyisi ennen pitkää ns. laumasuoja ja tauti hiipuisi omia aikojaan tai ehkä se sitten jauhaisi maailmaloppuun saakka, kunnes viimeinen ihminen sammuttaisi valot?

Mutta nykyihminen ei ilmeisesti voi sulattaa sitä ajatusta, ettei kykenisi selättämään (peittoamaan, päihittämään) luontoa tässäkin asiassa. Vielä espanjantaudin aikana sellaisia kuvitelmia ei ollut ja jälki olikin sitten sen mukaista.

Ehkäpä se on niin, että meilläkin olisi jo koronaan liittyviä kuolemia useita tuhansia, mikäli taudin leviämistä ei olisi yritetty erittäin pontevasti ehkäistä?

Sitä paitsi näyttää siltä, että tautia on monta laatua. Venäjällä näyttäisi olevan kiertelemässä vallan hirmuinen tappaja. Eräästäkin pietarilaisesta perheestä kuolivat molemmat vanhemmat ja jäljelle jäi vain vastasyntynyt poika. Myös hoitohenkilökuntaa on kuollut suuria määriä.

Suomessa olen nähnyt selostettavan vain ani harvoja tapauksia ja tuskin yhtään kuolemantapausta. Nuorilla ne näyttäisivät olevan erittäin harvinaisia ja sattuuhan niitä myös kausi-influessan jälkitautien takia. Sitä on aivokuume tai sydänlihaksen tulehdus ollut usein syynä. Mutta entäpäs, jos meillä rupeaisi tapahtumaan samaa kuin Venäjällä?

Kukapa sen tietää. Niinpä odottelemme tässä rokotetta kuin kuuta nousevaa. Mutta miten kauan sekään suojaa? Itse sairastin koronan jo maalikuun alussa ja olen kuvitellut saaneeni immuniteetin, mutta pahanilmanlinnut kertovat ilmeisellä mielihyvällä, ettei sellaista synny. 

No, siinä tapauksessa ei rokotteellakaan voi olla mitään merkitystä. Ehkä nyt joka tapauksessa sitten jatkamme näitä naamiaisia, kun kerran olemme jo niihin tottuneet. Kyllä faustisen ihmisen ensimmäisenä tarpeena on tehdä jotakin, jos hän huomaa ongelman. Yritetään edes.

Mutta tämä kaikki nyt koskee asian eli Rajalan karanteenin taustoja. Mitäpä Rajalalle muuten tapahtui karanteeniviikkoina?

Täytyy heti sanoa, ettei se päiväkirjan perusteella elämää kummemmalta näytä. Dramatiikkaa sisältyi läheisen ihmisen vaaralliseen leikkaukseen ja tiettyjä hankaluuksia tuottivat erilaiset peruutukset ja eristäytymissuositukset. Myllykolun teatteritoiminnan loppuminen turhautti.

Arkielämää muutti se, kun 70-vuotta täyttäneet otettiin valtion ystävälliseen holhoukseen ja yritettiin kaikin mokomin estää heidän siirtymisensä tuonilmaisiin. Asia näyttääkin keskimäärin onnistuneen, sillä koronaan on kuoltu keskimäärin hieman vanhempina kuin muihin kuolinsyihin.

Rajala on koko ajan terve kuin pukki eikä näytä ihan todennäköiseltä, että koronakaan olisi ollut hänelle vaarallinen, mutta sitähän emme voi tietää.

Tästä tulee nyt joka tapauksessa mieleen Arvo Ylppö, joka joskus 100-vuotiaana tuumasi, että nyt olisi hankittava AIDS, sillä siihen tautiin sairastuneille on jäljellä keskimäärin viisi ikävuotta. Koronaan kuolleethan ovat meillä olleet vanhempia kuin kuolleet keskimäärin.

Mutta vakavasti puhuen ilkeä tautihan se on ja hyvin arvaamaton. Mikä erikoisinta, se vaikuttaa kaikkiin myös ja nimenomaan sosiaalisesti. Merete Mazzarella kiukutteli ikärasismista, mutta Rajala on lauhkeampi. Hän näyttää viihtyvän aika mukavasti kirjojen parissa ja karanteenisäännökset verottavat vain hiukan niitä kaivattuja tilaisuuksia nauttia ravintolassa gin toniceja tai hyviä illallisia hyvässä seurassa. Ulkomaanmatkat eivät erityisesti kiinnosta.

Se varsinainen koronasulkuhan jäi aika lyhytaikaiseksi ja heti sen päälle rakennettiin valtava yhteisjuottola Senaatintorille. Sen mielekkyydestä kirjoittaja ei ole vakuuttunut.

Uusi tutkimuskin voi taas alkaa, kun käytettäviksi löytyvät Väinö Linnan laajat haastattelunauhat. Odotelkaamme siis tuloksia kiinnostuneina.

Kaiken kaikkiaan koronaviikkojen eristys näyttää jääneen aika vaisuksi kokemukseksi. Näin kohtalotoverina voin sanoa samaa. Jossakin vaiheessa maailma kieltämättä näytti aika hullulta, kun kaupassa käyvää vanhaa ukkoa katsottiin kuin halpaa makkaraa, etenkin jos oli ilman maskia.

Mutta kun se maski on ensinnäkin immuunille tarpeeton ja toiseksi sydämen flimmeriä potevalle todennäköisesti vaarallinen. Toki täytyy antaa tunnustus siitä, ettei maskittomuuden takia ole vielä missään urputettu. Paikoissa, joissa viivytään kauemmin yhdessä olen tuota turvaketta (turpovärkki, trupasuojus) käyttänytkin. Maskittomuushan saattaa aiheuttaa ihmisissä pelkotiloja ja olo ehkä tulee turvattomaksi.

Lääkäri Nohynek ehdottikin jo heti alkuvaiheessa, että koronan sairastaneille annettaisiin jokin rinta- (tai hiha-) merkki, joka tiedottaisi asioiden tilasta lajitovereille.

Silti näyttää absurdilta, kun ilmeisen terveet vanhat ja jopa nuoretkin ihmiset kävelevät ulkona, raittiissa ilmassa turvake naamallaan, mutta jos se antaa heille jonkinlaista tyydytystä en toki asiaa moiti. Meillähän tehdään kaikki voitava, ehkäpä se sitä signaloi.

Mutta ei se karanteeni Rajalankaan elämään vaikuttanut juuri lainkaan eikä hän näytä olleen taudistakaan juuri kiinnostunut.

Itse asiassa karanteeni oli juuri sopiva syy vetäytyä tusculuminsa rauhaan ja levätä vähän aikaa edellisen projektin runsaista töistä, siihen saakka kunnes toimettomuus alkoi vaivata.

Leo Tolstoi kirjoitti aikoinaan, että sotilaselämän suurimpia viehätyksiä on pakotettu joutilaisuus. Ellei sitä vihollista tule, niin ei tule. Paikalla on kuitenkin oltava ja silloin ei ankaralla yliminälläkään ole aihetta valittaa. Kun kerran joutilaisuus sisältyy itse velvollisuuteen, niin silloin omatuntokin saa rauhoittua.

Samanlaisia hyviä vaikutuksia saattaa olla tällä koronallakin.

lauantai 28. marraskuuta 2020

Maailmansotien välissä

 Runoniekkoja ja asevelvollisia


Väinö F. Lindén, Špalernajasta talvisotaan. Sotilaslääkäri muistelee. Tammi 1972, 201 s.


Dosentti ja kulttuuripersoona Eino E. Suolahti vei joskus seminaarinsa kotiinsa, jossa tarjottiin työskentelyn lomassa kahvia ja karjalanpiirakoita. Huomiotani kiinnitti flyygelin päällä ollut Mannerheimin valokuva, jossa oli omistuskirjoitus: Lujalle itsenäisyysmiehelle ja lujalle miehelle.

Dosenttimme isä ja kaima Eino Suolahti oli ollut kova oikeistopoliitikko, joka tunnettiin myös nimellä Eino Verinen.

Suolahden edeltäjä armeijan ylilääkärinä oli Väinö Lindén, joka näyttää olleen huomattavasti pehmeämpi tai ainakin humaanimpi mies. Hän harrasti runoilua ja muutakin kulttuuria ja oli Eino Leinon läheisiä ystäviä 1920-luvulla.

Ensimmäisen maailmansodan aikana medisiinari Lindén osallistui jääkärivärväykseen ja jäi kiinni. Maanpetturit eli Saksan agentit oli lain mukaan hirtettävä, mutta tuomioita pantiin täytäntöön vain pari kappaletta. Yleensä kiinni saadut värvärit istuivat Pietarissa, Špalernajan vankilassa, joka sijaitsi nykyisen FSB:n paikallispäämajan eli Ison talon paikalla.

Siellä heitä kuulusteltiin ja pyrittiin paljastamaan koko laaja vyyhti. Itse asiassa se oli niin laaja, että venäläinen esivalta lienee harkinnut epäviisaaksi hirttää koko porukkaa. Suomalaiset kokonaisuutenahan olivat sotaponnistuksille varsin lojaaleja ja saattoi olla parempi olla heitä liikaa ärsyttämättä juuri tuossa vaiheessa.

Hirsipuun uhka kalterijääkäreillä joka tapauksessa koko ajan oli. Muuten Špalernajan tutkintovankila ei ollut erityisen karu paikka. Ruoka oli vähän yksitoikkoista, mutta jos oli rahaa, saattoi itselleen tilata kunnon lisäravintoa: voita, makkaraa, juustoa.

Kun Helmikuun vallankumous sitten tapahtui ja vankilan ovet avattiin, epäilivät monet suomalaiset, ettei armahdus mahdakaan koskea heitä ja jäivät paikalleen. Järkipuhe pelasti viimein mallioppilaat, joiden niskaan tuli sitten tosiaan pian etsintäkuulutus.

Itsenäisessä Suomessa Lindén joutui Hyrylään armeijan leipiin ja myöhemmin Helsinkiin puolustusvoimien ylilääkäriksi. Hyrylässä syntyi pieni monivuotinen toveripiiri, johon kuuluivat Muste, Myrkky ja Miekka eli Eino Leino, Väinö Lindén ja Lauri Malmberg alias Mala, jääkäriupseeri, josta sitten tuli suojeluskuntien ylipäällikkö. 

Kaikki olivat kovia shakinpelaajia, mutta Lindén antaa ymmärtää, ettei viinaksia mitenkään erityisesti viljelty, vaan koetettiin pitää ainakin Leinon juomista aisoissa. Toki apteekista aina välillä hankittiin näin kieltolain aikaan vähän spriitä, lääkekonjakkia ja jopa viskiäkin (!).

Sotaväen ylilääkärinä Lindén joutui sitten muun muassa mukaan kehittelemään uusia talvitamineita armeijalle. Se tapahtui karuissa olosuhteissa, satojen kilometrien hiihtovaelluksilla. Sivumennen sanoen, hassun näköiset naapurin puolen toppahousut ja töppöset kirjoittaja tunnustaa tarkoituksenmukaisiksi varusteiksi. Suomen puolella niitä ei kuitenkaan otettu käyttöön.

1920-luvulla sattui jokin skandaalikin armeijan ruokahuollon piirissä ja levisi huhu, mettä siellä tapetaan poikia nälkään. Armeija paransi systeemejään ja aloitti vastapropagandan, johon kuuluivat kortit, joissa oli kuvattu varusmiehen vuoden sapuskat. Siinähän sitä oli herkkuja roppakaupalla: vinot pinot makkaralenkkejä, voidritteleitä, kalaa ja lihaa, herneitä, leipää perunaa ja maitoa. Jopahan niillä elellä kelpasi!

Itse asiassa varusmiesten kunto paranikin keskimäärin palveluksen aikana ja se tarkoitti siihen aikaan ennen muuta painon lisääntymistä. Nykyäänhän paino laskee, kun ylipainoiset varusmiehet saavat liikuntaa.

Mutta maailmansotien välisenä aikana nuorten miesten ravintotilanne oli vielä kerta kaikkiaan huono ja Lindén osaltaan pyrki sitä parantamaan.

Hänen laskelmiensa mukaan peräti 90% kutsuntaikäisistä oli vajaapainoisia ja jotkut jopa 10-20 kilon verran. Joukossa oli aivan poikasiltakin näyttäviä 140-150 cm pituisia ja noin 40 kilon painoisia.

Asia johtui kansan alhaisesta elintasosta ja ilmiö keskittyi etenkin syrjäseuduille: raja-alueille ja pohjoiseen. Yllättävää kyllä kaupungeissa yleensä voitiin paremmin. Kaiken maailman puutostaudit, riisitaudista lähtien pahensivat tilannetta ja kutsutuista piti vuosittain hylätä suuri määrä. 

Esimerkiksi vuonna 1928 hyväksyttiin palvelukseen 60% nuorukaisista, kun määrä Virossakin oli 91%.  Asia voi tietenkin liittyä myös erilaisiin kriteereihin, mutta oli myös todettavissa, että virolaiset saman ikäluokan pojat olivat 2 cm pitempiä kuin suomalaiset.

Molemmissa maissa muuten varusmiehet vielä kasvoivat pituutta palvelusaikana, Suomessa 1,3 cm ja Virossa 1,6 cm. Lyhyeksi he nykymittapuilla jäivät joka tapauksessa: Suomessa kotiutuvien keskipituus oli 170,8 cm ja Virossa 172,8 cm. Molemmissa maissa myös paino lisääntyi, Suomessa jopa 3,5 kg. Läskistä ei liene ollut kysymys, vaan ihannepainosta puuttui vielä kolmisen kiloa.

Varusmiesten ja sitäkin enemmän koululaisten ravitsemuksella oli kansanterveyden kannalta aivan ensiarvoinen merkitys ja koulukeittola-aate saavuttikin meillä hyviä tuloksia. Lindén ajoi asiaa innokkaasti.

Lapsille piti tarjota, paitsi ilmaista lämmintä ruokaa joka päivä, myös maitoa, jopa 400 g.

Itsekin sain 50-luvulla nauttia tuosta keitosta, jonka muistan aikoinaan hyvin maistuneen. Maitopullot meillä kyllä oli omasta takaa, kuten voileivätkin.

Sivumennen sanoen, eräässä seminaarissa parikymmentä vuotta sitten muuan petroskoilainen vanhempi mies kertoi olleensa miehitysaikana suomalaisessa koulussa. Kuri oli siellä aika kova ja hänkin sai kerran opettajalta selkäänsä. Kuitenkin hän kiitti suomalaisia, sillä he olivat antaneet lapsille joka päivä lasillisen maitoa. Se oli ajan oloissa korvaamatonta.

Valitettavasti tällainen systeemi ei vallinnut Itä-Karjalassa koko aikaa ja oli aluksi kansallisuuden mukaan valikoiva. Mutta tämä vie jo pois asiasta.

Mikä itse asiassa oli koko tämän Suomen nuorukaisten kurjan terveystilanteen juurisyy? Taloutta voi pitää sellaisena, siis ahtaita oloja, jotka näkyivät myös alokkaiden maantieteellisessä jakautumassa. Myös valistuksen puute oli ilmeinen ongelma ja sitä ruvettiin sitten torjumaan voimallisesti kehitetyllä neuvolatoiminnalla. Tulokset olivat hyviä.

Varsinaisena syntipukkina Lindén näkee kuitenkin separaattorin. Kyse oli siitä, että pikkutilalliset, joita suurin osa kansasta oli, tuottivat kyllä maitoa, mutta myivät kerman meijeriin tai voin kauppaan sen sijaan, että olisivat itse raaskineet siihen koskea.

Voista näet saatiin rahaa, jolla sitten voitiin ostaa kahvia ja sokeria, joista oli tullut kaikille ehdottoman välttämättömiä nautintoaineita. Lapsiakin syötettiin leivänmurujen ja kahvin sekoituksella, siis eräänlaisella pullamössöllä ilman pullaa.

Toki myös vehnäleivän kulutus oli kovassa nousussa tuona aikana. 1800-luvullahan se oli ollut harvinainen ylellisyysruoka, jota tavallinen talonpoika sai maistaa lähinnä markkinoilla kerran vuodessa.

Alokkaiden koulutustasokaan ei vielä useinkaan ollut hääppönen. Kansakoulujen voittokulku oli meillä alkanut jo 1860-luvulla: Suomen kansan hetki suuriin tekoihin on, kun se näkee nälkää, sanottiin ylpeästi.

Mutta ihan koko ikäluokka ei vielä ennen talvisotaa ollut käynyt läpi koko kansakoulukurssia. Tosin pelkän kiertokoulun käyneet kuuluivat jo aiemmille vuosikymmenille, mutta useissa paikoin oli vielä tyydyttävä vajaisiin kansakouluihin.

Niin valistuksen kuin elintasonkin todellinen vallankumous oli vielä edessä päin. Me, sotien jälkeiset suuret ikäluokat kuuluimme jo eri maailmaan ja pääsimme nauttimaan siitä kulutusjuhlasta, joka 1960-70-luvuilla alkoi. Se koski myös osaa 1900-luvun alussa syntyneistä, mutta aika erilaisesta maailmasta he olivat joutuneet lähtemään.

Nämä ovat asioita, joita nykyisen elintasoähkyn ja kroonisen ylipainoisuuden oloissa ei oikein meinaa muistaa. Niin lähellä se puute on, kun taaksepäin mennään. Toivotaan, ettei se ole yhtä lähellä tulevaisuudessa.


perjantai 27. marraskuuta 2020

Mikä aika?

 Teatteria ajan hengessä


Katsoin teatteriesityksen, jonka suurena erikoisuutena oli, että koko yleisö oli naamioitunut, kun taas näyttelijät olivat normaaleissa arkivarusteissa.

En saanut selvää, oliko naamiot ymmärrettävä pikemmin komediallisiksi vai traagisiksi. Ainakin minusta vaikutelma viittasi edelliseen, olihan koko lavastuksen tarkoituksena estää influenssaa leviämästä, mikä ei ole koskaan onnistunut, mutta kertahan se on ensimmäinenkin.

Mutta itse näytelmään. Minua oli varoitettu, joten ymmärsin kyllä, ettei tarjolla ollut se Minna Canthin Papin perhe, jonka ensiesitys oli vuonna 1891. Koska on tiedossa, ettei kukaan hyvin koulutetusta älymystöstämme enää kykenisi sellaista ymmärtämään, oli koko juttu kirjoitettu uudelleen tähän päivään sopivaksi.

Olihan niitä muutoksia. Palvelijatar onkin muuttunut palvelijaksi. Sääty-yhteiskunta on kyllä oudosti säilynyt, mutta toki vanha pappisperheen butler sopii jotenkin omaan aikaamme, toisin kuin menneen maailman piiat –vai sopiiko? Perheen pää on nyt tietysti vaimo ja pastori Henriikka, eikä suinkaan, kuten ennen, patriarkka Henrik. Jälkimmäinen hoitanee nyt ns. vihtoraattia.

Pakanalähetyksen ompeluseura harrastuksen kohteena on kuitenkin entisellään, mikäs sen modernimpaa, samoin näytelmän henkilöiden keskinäinen teitittely. Myös ne arvot, joita perheen pää edustaa ja joita vastaan nuoret kapinoivat, ovat täsmälleen samat kuin aikoinaan.

Vuonna 1891 oli kirkko vielä voimissaan, vaikka se älymystön piirissä olikin menettänyt kaiken arvovaltansa. Jo 1880-luvun liberalismi oli meilläkin niissä piireissä tehnyt selvää siitä naiivista uskonnollisuudesta, joka vielä 1860-luvulla leimasi yhtenäiskulttuuria. Kirkon ja uskonnon yli oli käynyt se rajuilma, josta Mikko Juva klassisessa tutkimuksessaan puhuu.

Odotin jännittyneenä, miten näytelmän modernisointi olisi nyt muuttanut tuota vanhaa perusasetelmaa. Mikä nyt, juuri tänään olisi se suuri kysymys, joka jakaa sivistyneistöä ja erottaa toisistaan vanhemmat ja lapset? Ketkä edes ovat nykyajan papistoa?

Se asema, joka ennen oli papistolla, on nykyään monen mielestä sillä kleruksella, joka tutkii yhteiskuntaa ja ympäristöä ja usein myös saarnaa tietä pelastukseen, kuka lehmien hävittämisen, kuka kasvissyönnin kautta. Jotkut näyttävät tehneen nasiirilupauksen ja antavat itsensä olla mahdollisimman luonnonmukaisessa, villissä tilassa, ekologisen elämäntavan symbolina.

Varsinaisia profeettoja nykymaailmaan mahtuu aika rajallisesti, mutta ainakin vielä taannoin sosiologit yleensä arvelivat olevansa jonkinlaisia pappeja, joilla on sanoma julistettavanaan. Nykyään heidän paikkansa näyttäisivät vallanneen luonnontieteen harrastajat, jotka kilpailevat helvettinäkyjen kaameudessa ja vaativat parannusta.

Tulta ja tulikiveä on saarnamiesten mukaan luvassa meillekin, ellei itse kukin tykönään tee parannusta ja luovu epäpyhästä ravinnosta ja voimavaunuilla ajelusta. Tämä sillä varauksella, että jälkimmäiset eivät käytä siunattua sähkön hajutonta ja mautonta henkeä, jota saadaan puhtaana pistorasiasta.

Toki nykyajan papisto on saanut monia yhteiskunnan pienimmistäkin vieteltyä mukaansa ja ahdistuksen määrässä kilpailevien joukossa juuri lapsenmieliset ovat päässeet aivan eturiveihin.

Onko kuitenkaan oikein sanoa, että nykyajan kapinallisia ja toisinajattelijoita ovat ne, jotka tuomiopäivän profeettoja seuraten juovat soijaa ja syövät riisiä, jotta heidän henkilökohtainen syntitaakkansa olisi mahdollisimman pieni?

Luulenpa, että tällainen vertaus ontuu. Kuten vuonna 1891 kirkollisuus ja klerikalismi olivat yhä se normaalitila, olivat erilaiset lahkot vain samaan virtaukseen liittyviä kuppikuntia, vaikka saattoivatkin vaatteensa repäisten sanoutua irti tapakristillisyyden valheellisuudesta ja vaatia todellista katumusta ja sisällistä tuntoa. Kyllä uskomusjärjestelmä oli molemmissa pohjimmiltaan sama. Todellinen radikalismi oli silloin antiklerikalismia ja ateismia, jotka olivat älykköpiireissä bon ton, kuten sanottiin.

No, näytelmässä kaikki on kuin onkin yhä samoilla sijoillaan kuin toissa vuosisadalla, mikä tekee aika tragikoomisen vaikutuksen. Pakanalähetystä ja ilmeisesti myös herännäisyyttä harrastava pappi on puolihullu fanaatikko, joka on yhtä kaukana nykyisen luterilaisen kirkon edistyksellisyysharjoituksista kuin klassinen liberalismi on totalitaarisesta demokratiasta. Vaikutelma on vaivaannuttava.

Minna Canthin radikaalit nousivat tosiaankin vastustamaan aikansa oikeaoppisuutta, eivätkä sitä puolustamaan jotakin menneen maailman friikkiä vastaan. Ketkä nykyään tekevät niin?

Radikaaleiksi voidaan tietenkin luokitella kaikki ne, jotka irrottautuvat kulttuurin historiallisesta jatkumosta ja asettuvat sovittamattomasti vastustamaan olemassa olevia konventioita. Tähän riittää eväiksi pelkkä tyhmyyskin, mutta yleensä avuksi haetaan myös jonkinlaisia ajatusrakennelmia, erityisesti yksilökeskeisiä. Joukossa näkemykset vahvistuvat ja saavat uutta vakuuttavuutta.

Vielä hiljattain näytelmän papiksi olisi hyvin kelvannut marxilais-leniniläinen hurmahenki, joka olisi intohimoisesti vastustanut suomalaista isänmaallisuutta ja liberaaleja talousnäkemyksiä.

Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen tällainen asetelma olisi yhtä vaivaannuttava kuin perinteisen papin ja ateistin ristiriita: liian ilmeistä, liian teennäistä.

Juuri nyt kuuluu oikeaoppisuuteen kannattaa postmodernia arvorelativismia, EU:ta LGBTI+ -friikkien oikeuksia, maailmanlopun saarnoja ja käänteistä rasismia. Samaan aikaan kuuluu halveksia Trumpia, Venäjää, aitoa avioliittoa, maltillisuutta ilmastopolitiikassa, perinteistä miehekkyyttä ja suomalaista nationalismia. 

Näytelmässä roolit ovat päinvastoin. Radikaalit suorastaan innostuvat löytäessään (keksiessään?) valtavirran kannattamat ja median yhä uudelleen jankuttamat arvot ja pilkkaavat marginaaleja, jotka eivät niitä jaa.

Näytelmän pappi, valtavirran saarnaaja, olisi voinut oikeasti olla joku sopuli, jonka poroporvarilliseen maailmaan ei kuulu mennä istuskelemaan kadulle tien tukkeeksi tai kanoteeraamaan risteilyaluksen eteen, vaan joka ymmärtää että maailmaa voidaan muuttaa vain vähän kerrallaan ja hyvässä järjestyksessä.

Kapinoitsijat olisivat voineet olla lahkolais-Gretoja, jotka suureen ääneen ruikuttavat omaa kurjuuttaan ja kohtaloaan maailmanlopun edessä. Marttyyrin roolihan saattaisi ainakin auttaa lisäämään näytelmään koomisia jännitteitä.

Mutta totta kai ne varsinaiset oppositiovoimat, jotka nyt vastustavat niitä pyhiä totuuksia, joita laatumediaksi itseään kutsuvat tahot kaikkialla julistavat, ovat jotakin muuta kuin nuo friikit, joille kyllä mielellään annetaan valtavasti julkisuutta.

Suuri taide on aina kyennyt löytämään aikakaudesta ne olennaiset asiat, joita tuon aikakauden henki itse ei ymmärrä, joille se ei ole kyennyt antamaan ääntä.

Mutta toki siihen tarvitaan taiteilijaa, jopa suurta näkijää runoilijaa. Olisi tietenkin kohtuutonta edellyttää, että kuka tahansa näytelmien modernisoija pystyisi sitä tekemään.

Näyttelijäntyö oli ihan kelvollista ja kyseessä oli siis Mikkelin teatteri.


torstai 26. marraskuuta 2020

Myrdal

 Kauhea kakara


Jan Myrdal, Lapsuus. Suomentanut Rauno Ekholm. Tammi 1982, 207 s.


Jan Myrdal tuli Suomessa tunnetuksi erityisesti kirjastaan Raportti kiinalaisesta kylästä (1971),. joka innoitti minuakin tuolloin kiinan opintoihin. Toinen merkittävä kiihoke oli Wilhelm Fucksin Tulevaisuuden voimasuhteet (1966), jossa ennustettiin, että tuo silloin lähinnä nälänhädistään ja äkkijyrkästä kommunismistaan tunnettu maa nousisi muutamassa vuosikymmenessä maailman johtoon.

Itse en koskaan hurahtanut maolaisuuteen, toisin kuin Myrdal. Hänestä tuli varsin omaperäinen maolainen ja hänen kuuluisa raporttinsa kiinalaisesta kylästä oli malliesimerkki hyväuskoisen pyhiinvaeltajan kyvystä uskoa mitä tahansa.

Tuon raportin perusteella lukija saattoi päätellä, että ihmistä oli tosiaan mahdollista muokata miltei mielin määrin. Kun hänestä haluttiin kollektivisti ja vähään tyytyväinen altruisti, tarvittiin vain sopiva sosiaalinen järjestelmä ja simsalabim! meillä oli, ei enempää eikä vähempää kuin tuo uusi ihminen, joka oli koko maailman pelastamisen vankka perusta. Pelastaahan se silloinkin piti.

Parikymmentä vuotta myöhemmin tekijä kävi samalla paikkakunnalla ja huomasi, että ihminen oli taas muuttunut ja pyrki sitkeästi parantamaan omaa ja perheensä asemaa. Konsumerismi, olosuhteiden sallimassa laajuudessa, oli eteenpäin vievä voima.

Kaiken kaikkiaan Myrdal ansaitsee kiitosta rehellisyydestään. Hän ei pokkuroinut sen yleisen mielipiteen edessä, joka sittemmin syytti (!) häntä normaalin avioliiton suosimisesta tai sananvapauden vaatimisesta myös eriäville mielipiteille.

Myrdal pysyi elämänsä loppuun asti ja kaikesta päätellen siis vuoden syksyyn saakka omaperäisenä, demokraattisena maolaisena, mutta vastusti sentään liberalismiksi naamioitunutta totalitarismia, kun sen näki. Hän herätti pahennusta myös jakamalla Lenin-palkintoja, jollaisia kaikki eivät halunneet ottaa vastaan.

Myrdalin vanhemmat olivat Ruotsin kansankodin todelliset supertähdet. Gunnar ja Alva Myrdal, jotka molemmat saivat Nobel-palkinnon, sikäli kuin nyt Gunnarin taloustieteen Nobelin voi asettaa samaan sarjaan muiden nobelien kanssa. Sehän on oikeasti vain Nobelin muistopalkinto, joka jaetaan erikseen.

Gunnar ja Alva olivat kansainvälisesti erittäin tunnettuja auktoriteetteja erityisesti sosiaalipolitiikassa. Heiltä riitti innostusta ja energiaa niin Yhdysvaltain neekeriongelman ratkaisemiseen (An American Dilemma), kuin Intian köyhyyden syiden selittämiseen ja paremman tulevaisuuden viitoittamiseen. Molemmat kannattivat ruotsalaisen kansankodin onnellistamiseksi rotuhygieniaa, nimenomaan sen negatiivisessa muodossa eli huonoja ominaisuuksia kantavien sterilisoimista.

Viimemainittu asiahan ei ole enää muodikas, mutta Myrdalien sosialidemokraattinen maine ei liene siitä erityisesti kärsinyt: he olivat joka tapauksessa uuden, uljaan yhteiskunnan suuria aatteellisia rakentajia.

Jan-pojan näkökulmasta molemmat olivat enemmän tai vähemmän vieraita tunkeilijoita ja poika pohti tosissaan, oliko Alva hänen äitinsä.

Alva, joka peräti johti vanhemmuuden ja lapsipsykologian kursseja, oli täysin kyvytön ymmärtämään lapsia ja hänen tietonsa heistä oli lukemalla hankittua. Äidin asema lapsieksperttinä tuntui pojasta surrealistiselta huumorilta.

Alva tunsi erityistä vastenmielisyyttä ruumiintoimintoja kohtaan ja käsitteli lapsia hyvin taitamattomasti. Lapset suhtautuivat häneen pelokkaasti ja epäluuloisesti.

Gunnar taas veisteli ilkeitä sarkasmeja Janista ja saattoi suuttua vaikkapa tämän viattomasta kysymyksestä ”olenko minä sinun avioton lapsesi”? Kunnon kontaktia ei syntynyt.

Jan toki viettikin pitkiä aikoja erillään vanhemmistaan eikä näytä koskaan nimittäneen heitä isäkseen ja äidikseen. Heitä puhuteltiin etunimellä, kun Jan taas itsestään puhui vanhaan ruotsalaiseen tapaan kolmannessa persoonassa.

Jan oli kuin olikin hankala lapsi ja myös epänormaali. Hänen sisarensa Sissela ja Kaj pärjäsivät vanhempiensa kanssa paremmin. Alva seuraili muka huomaamatta Jania ja kirjoitteli muistiin tämän omituisen käytöksen yksityiskohtia. Kummallisia ne olivatkin. Hänellä oli kylmä, huilumainen ääni, jota Jan inhosi.

Tuo pieni lapsi ei siis ollut normaali. Jo viisivuotiaana hän uppoutui syvälle mielikuvitukseensa eikä kyennyt tekemään itseään ymmärrettäväksi. Huippulahjakkaana hän kuvitteli kaikkea mahdollista ja mahdotonta, mutta oli kaikissa kouluissa niin sietämätön jukuripää, ettei koskaan saanut mitään todistusta. Sitä paitsi häntä vaivasi sanasokeus.

Tämä ei estänyt Jania hankkimasta itselleen valtavaa lukeneisuutta ja monipuolista kielitaitoa. Hänestä tuli enemmän tai vähemmän kosmopoliittinen intellektuelli, epälojaali eurooppalainen, kuten hän itse asian ilmaisi.

Lapsuuden muistelmissa hämmästyttää se, että ne keskittyvät hyvin varhaiseen vaiheeseen. Ilmeisesti kirjoittaja sitten todella muistaa niin tavattoman hyvin sen, mitä hänelle tapahtui 5-10 -vuotiaana. Ainakin hän uskoo muistavansa.

Vanhemmat puhuivat Janin hirveydestä tämän kuullen. Heidän piireissään harrastettiin tasakattoista funktionalismia ja teräsputkihuonekaluja ja valkoisia seiniä ja puhetta inhottavista lapsista, joita pidettiin rähjäisissä lastenkamareissa, toteaa kirjoittaja summeeraten ehkä osuvasti aikakauden ja sen tietyn yhteisön hirveyksiä yleensäkin.

Kirjoittaja väittää, ettei pyri muistelmillaan kostamaan, mutta epäilemättä ne ovat merkinneet hänelle jonkinlaista surutyötä.

Vanhempien kylmyys ja kaukaisuus näyttävät varjostaneen lapsuutta, jonka ongelmia ei koskaan kyetty ratkaisemaan panemalla poika montessorikouluun tai muuhun erityispetukseen. –enempää kuin kiinalaisesta ihmisestä voitiin tehdä uutta uusilla kollektiivin säännöillä. Vanhemmat itse ne tässä olisivat erityiskasvatusta tarvinneet.

Mutta kaiketi tässäkin oli kyse ennen muuta puolin ja toisin sellaisista persoonallisuuksista, joiden valuvikoja ei voinut korjata. Onnettomuudeksi kehnonlaisesti vanhemmuuteen sopivat ihmiset saivat lapsen, joka olisi vaatinut heiltä paljon tavallista enemmän ihan normaalia rakkautta ja läsnäoloa.

Vaan helppo se on maalta huudella, kun merellä ollaan ongelmissa. Joka tapauksessa Janista kasvoi intellektuelli, joka kaikessa originaalisuudessaan on jollakin tavoin sympaattinen. On selvää, että hän oli lapsena kauhukakara ja jatkoi roolia vielä aikuisenakin.

Mutta kaikella lienee tarkoituksensa. Maailma ja erityisesti omahyväinen Ruotsi, tuo Gunnarin ja Alvan maailma, olisi ollut paljon valjumpi ilman tätäkin väriläiskää, ristiä, joka heille oli annettu..

keskiviikko 25. marraskuuta 2020

Vuosisadan vaihdetta

 Vihtori Peltosen maailma


Johannes Linnankoski. Toim. Panu Rajala. Kodin suuret klassikot Weilin+Göös 1987, 545 s.


Vihtori Peltonen alias Johannes Linnankoski muistetaan ennen muuta kahdesta asiasta, romaanista Laulu tulipunaisesta kukasta ja Suomalaisuuden liiton perustamisesta.

Liiton kampanja sukunimien suomalaistamiseksi tuotti Snellmanin satavuotismuiston kunniaksi vuosina 1906-07 noin 70000 hengen nimenmuutoksen ja uusi massanimenmuutto tapahtui vielä vuonna 1835, Kalevalan 100-vuotispäivänä.

Ennen suurta nimenmuuttoa ruotsinkielinen tai muu ei-suomalainen sukunimi oli maassamme hyvin tavallinen. Raja-Karjalassa nimet olivat yleensä venäläisiä. Monet ulkomaalaiset kuvittelevat tänäkin päivänä, että nimi ja henkilön äidinkieli vastaavat Suomessa toisiaan. Edes ennen suuria nimenmuuttoja tämä ei pitänyt alkuunkaan paikkaansa eikä kyllä pidä vieläkään. Siihen suuntaan on kuitenkin jo jossakin määrin kehitys vienyt.

Linnankoskea vaivasi yhä 1800- ja 1900-lukujen taitteessa se ruotsinmielisyys eli suomenkielisen rahvaan syrjiminen, joka oli vanhan virkamiesluokan ja muun johtavan kerroksen syvään juurtunut asenne, joka oli siirtynyt uudellekin polvelle. 

Viimeisetkin esteet suomen kielen tieltä oli poistettu 1900-luvun alussa, mutta käytännössä jopa fennomaanit käyttivät yksityiselämässään usein ruotsia –kun eivät muutakaan kunnolla osanneet. Monet myös panivat lapsensa ruotsinkielisiin kouluihin yhtä innokkaasti kuin nykyään suositaan englanninkielisiä.

Suomalaisuuden liiton tarkoituksena oli juurruttaa sitä käsitystä, ettei ole sopimatonta eikä epähienoa esiintyä Suomessa aina suomenkielellä. Asia taitaakin olla taas ajankohtainen tänä aikana, kun niin monen kunnianhimona on oppia lausumaan natiivin tavoin englantia. Mitä sitten puhuukaan, on jo aivan toissijaista, kyllähän jo pelkkä kosmopoliittinen habitus on jo riittävän hienoa.

Linnankosken sydämellä oli myös nostaa kansan elintasoa ja samalla sen sivistystasoa. Hän käänsi suomeksi myös aikanaan kuuluisan kirjan Ugglehult (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=ugglehult ), jossa ruotsalaisin esimerkein kerrottiin, miten pientilan sai kukoistamaan. Niisä voisi olla Suomenkin tulevaisuus! Missäpä muussa se voisi ollakaan?

Myös Linnankoski, kuten eräät muutkin ajan kirjailijat (ks. esim. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=kuolleista+her%C3%A4nnyt ) heräsi ihmettelemään sen murroksen äkillisyyttä ja valtavuutta, joka Suomen taloudessa oli tapahtunut 1800-luvun lopulla.

Rahaa tunki ovista ja ikkunoista, kun myytiin metsää ja voita ulkomaille ja sitä valui myös maata omistamattomille, jotka saivat töitä kuka missäkin. Jokapäiväinen elämä muuttui, nautintoaineiden, mausteiden ja vehnäleivän ohella tulivat uudet kankaat ja jalkineet, vieläpä astiastotkin. Elämä alkoi jo tuntua herraskaiselta, kunnes tuli takatalvi lamakauden ja huutokauppojen myötä.

Toki vastoinkäymiset myös opettivat, mutta enempää raha kuin oppikaan eivät tuoneet todellista sivistystä. Itse asiassa siveettömyys lisääntyi jopa itse rahvaassakin, joka oli kansamme ydintä. Edistyksen suuntaan muka kuljettiin, mutta se näyttikin merkitsevän sekä uskonnottomuutta että häpeämättömyyttä.

Mainittakoon, että noina aikoina tuli meillekin suurena intellektuaalisena muotina myös ajatus seksuaalisen puhtauden tavoiteltavuudesta. Sille ja irstailun ja itsesaastutuksen (masturbaation) kauhistukselle omistettuja kirjoja ilmestyi pilvin pimein. Luulenpa että niiden vaikutus on nähtävissä myös Linnankosken teoksissa.

Toki järkevät ihmiset varoivat viimeiseen asti irrallisia sukupuolisuhteita, sillä niissä oli vaarana kuppa, jonka parantaminen oli vaikeaa tai mahdotonta. Erittäin suuri määrä eurooppalaisesta kaupunkiväestöstä sairasti tuohon aikaan kroonista kuppaa, joka usein lopulta johti halvaavaan tylsistymiseen. Vain silloin tällöin sen saattoi nähdä ulospäin ns. satulanenänä.

Mutta järkevyyshän yleensä on seksuaalisen kiihotuksen ensimmäinen uhri. Pidättymisen mahdottomuus ei koskenut kaikkia, mutta ainakin tiettyä osaa molemmista sukupuolista.

Laulu tulipunaisesta kukasta on suomalainen Don Juan-tarina, jossa lieto tukkilaispoika naurattelee tytön toisensa perään. Valloittaminen käy alfaurokselta aina tuossa tuokiossa ja hänen tunnuksenaan onkin, ettei hän mene kerjäämään, vaan ottaa sen, mitä haluaa. Sehän se naisiin myös tehoaa.

Toki molemmat osapuolet näissä kohtaamisissa aina myös haluavat ja lemmen kohteiden kuvailu on yhtä korkeata veisua. Romanttinen rakkaus, jossa mennään melodramaattisuuteen, näyttää saapuneen nyt myös suomalaisen maaseudun aittoihin.

Seksuaalisen halun kohteen ylimaalliseksi koettu ihanuus lienee aina enemmän tai vähemmän riippumatonta varsinaisesta estetiikasta (https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=schopenhauer ). Ulkonäkö näyttää kuitenkin olevan se seikka, muun maskuliinisen habituksen ohella, joka kaataa naiset välittömästi. Mies on ihan yhtä myyty jokaisen ihastuksensa edessä, mutta ei kykene pitäytymään yhdessä tai edes kahdessa naisessa.

Kyseessähän on neuroottinen oire, donjuanismi, jonka rinnakkaisilmiö on nymfomania. Jälkimmäistä ei kirjassa kuitenkaan esiinny, kukaan naisista eli siis tytöistä ei kuulemma etsi miehestä ruumista, siinä väitetään melko yllättävästi.

Alfauroksen tunnontuskat, jotka eivät aluksi tule mieleenkään, ovat lopulta hirveät ja mustasukkaisuus aivan sairaalloista. Nykylukijaa nämä kohdat lähinnä vaivaannuttavat, mutta kannattaa muistaa, miten maanisen seksuaalikielteinen oli esimerkiksi Tolstoi tuohon aikaan. Hänen oppilaansa Arvid Järnefelt yltyi romaaneissaan suunnittelemaan suorastaan suurkaupunkien tuhoamista niissä kukoistavan paheen, eli prostituution takia.

Myös Linnankosken romaanissa pistäydytään bordellissa, mikä ei tuon ajan suomalaisessa kirjallisuudessa ole juuri tavallista. Kuvaus on jotenkin aidon tuntuinen ja poikkeaa edukseen kirjan erinäisistä paisutteluista.

Linnankoski kuvaa suomalaisen yhteiskunnan aamunsarastuksen aikoja, jotka todellakin ovat vielä tänäkin päivänä kovin lähellä. Ensimmäinen suuri modernisaatioloikka oli maaseudulla jo otettu, mutta syvemmässä merkityksessä moderniin politiikkaan ja yhteiskuntaan oli vielä matkaa. Suomen kieli oli vasta noussut kävelemistä harjoittelemaan ja uskonnon ote kansasta oli jo hellittänyt.

Mutta kansansivistys oli vielä lapsenkengissään, vaikka pari vuosikymmentä kansakouluja oli jo tuonut lukutaidon yleiseksi. Maaseudulla vallitsi myös jyrkkä sääty- ja luokkaerotus ja avioliiton merkitys suvun ja omaisuuden siirtämisen instituutiona oli ylivertainen. Siinä ei romantiikka paljon painanut.

Linnankosken kirjat (ks. myös https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=heimoasiaa) kuvastavat omaa aikaansa, niitä murtavia voimia, joita yhteiskunnassa liikkui. Sillä silmällä niitä kai kannattaa lukea.

tiistai 24. marraskuuta 2020

Kohti konfliktia?

 Idylli säröilee


Neuvostoaikana Suomen ja itäisen naapurin suhteet olivat hyvät, eikä varsinaisia häiriötekijöitä esiintynyt julkisuudessa. Niinpä mikä tahansa kriittinen ääni jonkin neuvostolehden sivulla pantiin sitäkin tarkemmin merkille. Niistä tiedettiin, aina että siinä kuului Kremlin ääni.

Nyt politiikka ei enää ole Venäjällä samanlainen valtion monopoli kuin aikoinaan ja venäläinen media on moniäänistä. Edes ulkopolitiikka ei ole pyhä alue. Niinpä Suomestakin kirjoitellaan kaikenlaista, kun kerran saa kirjoittaa.

Toki valtio on Venäjällä varmistanut sen, että sen ääni kaikuu ylimpänä ja monessa tapauksessa on lukijalle ollut selvää, mistä päin tuuli puhaltaa. Jopa valtion virallinen äänenkannattaja Rossijskaja gazeta on joskus julkaissut melko uskomatonta tarinaa ystävällisestä naapurimaasta. Näin tapahtui esimerkiksi tunnettujen lapsikonfliktien yhteydessä.

Naapurimaan eli siis Suomen ystävällisyyttä ei kuitenkaan yleensä ole asetettu ainakaan suoraan kiistanalaiseksi. Suomen pysyminen erillään Natosta on sentään jotakin, jolle kannattaa antaa oma merkityksensä, vaikka toisaalta Suomen yhä läheisempi yhteistyö sen kanssa herättää aina reaktion.

Viime aikoina lehdet ovat ihmetelleet Suomen hävittäjähankintoja, joita on ohjuksineen pidetty hyökkäysaseina. Syystä onkin.

Maailmanpolitiikassa on muutama vuosi sitten tapahtunut hyvin valitettava ja suorastaan skandaalimainen käänne, kun suurten ydinasevaltojen keskinäiset suhteet ovat turmeltuneet lähes samalle tasolle kuin ne olivat niin sanotun neuvostovallan aikana.

Kun silloin totalitaarinen supervalta selitti olevansa niin sanotun kapitalistisen maailman leppymätön vihollinen ja julisti, että käynnissä oli yhteiskuntajärjestelmien totaalinen kaksinkamppailu, joka tulee päättymään ja voi päättyä ainoastaan sen omaan täydelliseen voittoon, oli vapaan maailman puolustaminen asia, jonka vuoksi katsottiin mahdolliseksi jopa saattaa maailma ydinasesodan vaaralle alttiiksi.

Nyt mitään sellaista vaaraa ei ole. Venäjä on tosin lähipiirissään osoittanut valmiutta uhmata muun maailman mielipidettä palauttaakseen entisiä asemiaan, joskin varsinaista asevoimaa on käytetty minimaalisesti.

Legalistinen koulukunta, joka asenteissaan Euroopan rajojen suhteen astelee kreivi Metternichin koeteltuja jälkiä, on ollut tässä asiassa non possumus-kannalla, mikä on epäilemättä yksi ja sitä paitsi helpoin tapa reagoida kansainvälisen politiikan häriötiloihin. 

Onko se myös ainoa oikea tai edes olennaisesti muita parempi tapa ja säilyykö sen oikeutus ajasta aikaan (50 vuotta? 100 vuotta? 500 vuotta?), on taas toinen kysymys. Esimerkiksi Kosovon kohdalla tällainen legalistinen ajattelutapa ei häirinnyt lainkaan. Vuosisadat olivat tehneet tehtävänsä ja sen, mitä jäi tekemättä, viimeistelivät Naton pommitukset.

Yleensähän rajoja on voitu muuttaa vain sodalla ja sillä uhkaamisesta on nyt viime vuosina tullutkin kansainvälisen politiikan normaalitila. Valistuneella aikakaudella olisi kyllä voinut olettaa, että kyettäisiin ainakin periaatteessa hoitamaan neuvotteluilla kaikki sellaiset asiat, jotka eivät ole ydinsodan arvoisia. Jälkimmäisiä asioitahan ei taas ole eikä voikaan olla.

Puuttumatta siihen, mitä suurvaltojen olisi tehtävä, voidaan todeta, että Suomen roolin tässä kokonaisuudessa on hyvin pitkälle sanellut EU –tuo taloudellinen jättiläinen ja poliittinen kääpiö, jota voisi luonnehtia myös älylliseksi kääpiöksi. Näyttäähän siltä, että normaali diplomatia, joka edellyttää täysivaltaisia edustajia, ei ole tämän konglomeraatin kohdalla ylipäätään mahdollista.

Niinpä Suomi on nyt jo hyvän aikaa ollut poliittisissa siiliasemissa Venäjän suhteen. Tämä asema on meille delegoitu. Monet näyttävät sisäistäneen tämän uuden roolimme niin perusteellisesti, että toden teolla valmistautuvat aseelliseen mittelöön suurvaltaa vastaan. Jännittäväähän on ajatella sellaista sotaa, jossa olisi jopa naisupseereita! Wie herrlich weit wir es gebracht!

Sivumennen sanoen, en ole huomannut, että Venäjällä olisi ilmestynyt vastaavaa kirjallisuutta. Ehkä joku tietää paremmin. Itse en ylipäätään juuri lue roskakirjallisuutta (ks. kuitenkin  https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=shirreff ).

Onhan se aika hurja ajatus, mutta onhan sitä suurvaltaa vastaan käyty ennenkin. Tosin siihen aikanaan jouduttiin vastoin tahtoamme, ennen muuta naapurin diktaattorin typerän ylimielisyyden takia. Ja pelastuttiin sitten vain todellisen ihmeen kautta.

Mutta olipahan hyökkääjän turpa sitten veressä, jos oli omakin. Tyhmimmät nuorukaiset Venäjällä ovat muuten julistaneet voiton päivän marsseilla: možem povtorit! Voidaan ottaa uusiksikin!

Oikeasti sellaista vastustaa viimeisen hengenvetoonsa asti jokainen, joka kykenee edes jossakin määrin ymmärtämään, mitä tapahtui. Se koskee niin heitä kuin meitä.

Mutta kun tuntuu siltä, ettei tuota menneisyyttä kyetä ymmärtämään, vaan luodaan siitä simppeli sankaritarina ja siinä samalla vielä uhrikertomus. Koko juttu oli sen vika, joka aloitti ja lopputuloksena oli suuri vääryys, nimenomaan ja ainoastaan meikäläisille.

Ihmisen aivot ovat tavattoman hieno mekanismi ja sen tuotteillehan koko sivilisaatiomme saavutukset perustuvat.

Mutta ne pelaavat myös aivan simppeleillä meemeillä ja asettuvat helposti aivan primitiivisten viettien käytettäviksi. Historiasta on aina helppo muovata sellaisia, iskulauseenomaisia näkemyksiä, jotka palvelevat haluttua tavoitetta.

Venäjällä Suomi on kautta historiansa ollut ennen muuta sympaattinen mallimaa, josta kannattaa pikemmin ottaa oppia kuin sitä vähätellä. Tämä näkemys toistuu kautta linjan venäläisissä 1800-luvun Suomi-kuvauksissa, joita on ansiokkaasti tutkittu myös akateemisella tasolla.

Neuvostokausi aiheutti katkoksen tähänkin asiaan, mutta toisen maailmansodan jälkeen Suomen erikoisasemasta tuli taas hyvin selvä. Kapitalistinen maailma oli pahansuopa, hyökkäävä ja rappeutunut, mutta ystävällismielinen Suomi muodosti poikkeuksen.

Niinpä Suomea vältettiin edes mainitsemasta Neuvostoliiton sodan aikaisten vihollisten joukossa. Talvisota mainittiin sotaisena konfliktina, joka kuitenkin saatiin rauhanomaisesti ratkaistua (История Великой Отечественной Войны: «Вооруженный конфликт и его мирное урегулирование»). Rauhanomainen ratkaisu oli tietenkin jo mainio asia sinänsä ja tuonkin välikohtauksen varsinainen pääasia. Mutta jatkosodasta harva neuvostoihminen tiesi yhtään mitään.

Tilanne muuttui pikku hiljaa Neuvostoliiton hajottua. Vuosien mittaan ovat valkoiset aukot täyttyneet niin talvisodan kuin jatkosodankin osalta.

Tietysti julkisuuteen on tullut myös meidän kannaltamme ikäviä asioita. Se on ollut useimmille venäläisille uutta, mutta mikseipä niitä olisi nostettu esille, ei meilläkään ole kainosteltu osoittaa Neuvostoliiton syntejä.

Toki naapurin puolella on eräissä tapauksissa esitetty täysin mielettömiä väitteitä aina elävältä hautaamisista ja kaasukammioista lähtien ja kaiken kukkurasi vielä rakennettu lasten keskitysleiri, Putinin Disneyland, kuten eräät venäläiset kirjoittajat ovat sarkastisesti todenneet.

Toki tässä propagandakampanjassa on mukana paljon suoranaista roskaa ja kun asiat irrotetaan kontekstistaan, saadaan aikaan samanlaista sotkua kuin amerikkalaisessa BLM-kampanjassa ja pahempaakin.

Mutta toki niitä uhreja oli, sellaisiakin, jotka ovat nimenomaan Suomen vastuulla. Asiaa ei muuta se, että naapuri tällä suunnalla toteutti ensimmäisenä etnisen puhdistuksen politiikkaa ja suoranaista kansanmurhaa.

Kun tässä nyt on musta kylki kummallakin, on syytä aivan rauhallisesti selvittää, mitä tapahtui ja miksi ja vielä sekin, mihin asiat aikoinaan liittyivät.

Molemmilla puolilla on oma pisteensä, josta he maailmaa tarkastelevat. Venäjän sanonta totška zrenija –katselupiste on mielestäni mainio ilmaus, vaikka kyllähän myös näkökulma sulkee sisäänsä jokseenkin saman asian. Pitäisi vain aina muistaa, ettei molempien oksapuolten näkökulma voi olla sama ja sitä kunnioittaa. 

Näissä viime vuosien Suomi-kampanjoissa näen takana yrityksen yleisen mielipiteen ohjailuun. Taannoinen kulttuuriministeri Medinski oli historian uudelleentulkinnan ja tulkintojen markkinoinnin alalla hyvin aktiivinen. Hän käytti mainiota termiä piarit (lyhenteestä PR –pi-ar). Venäjän oli jo aika päästä yleisen syntipukin roolista, joka oli sille kohtuuton. 

Tämän vuoksi oli kaivettava esille muiden synnit, oli mieletöntä pitää muita maita (kuten Suomea) nuhteettomina mallimaina. Venäjän ongelma ei ollut sen historia, vaan sen kehno PR (piar). Tämäkään näkökohta ei ole ihan mieletön.

Tähän voidaan sanoa, että moinen näkökulma jättää pois näkyvistä sen, että Venäjän onnettomuuksiin ja sen harjoittamaan pahuuteen oli pitkän aikaa syyllinen ennen muuta totalitaarinen järjestelmä. 

Näinhän se on, mutta kyllä Venäjä on Neuvostoliiton seuraajavaltio, eikä se itse asiassa edes voi sanoutua kokonaan irti historiastaan. Toki Saksa saatiin tällaiseen kiirastuleen pakotettua, mutta Venäjän kohdalla se on ollut mahdotonta ja taitaa ollakin vielä pitkän aikaa. Saksa oli ensin lyötävä matalaksi.

Siihen asti kannattaa nimenomaan keskustella historiankin kiistakysymyksistä eikä suoralta kädeltä torjua esitettyjä syytöksiä mielettöminä, vaikka ne sellaisia joskus olisivatkin. Kyllä se totuus sieltä esille nousee, ainakin tutkijoiden tiedoksi.

Sen jälkeen pallo on noilla PR-ihmisillä ja Venäjälläkin se merkitsee yhä sitä, että heillä on omissa viestimissään sellainen liikkumavapaus, kuin olosuhteet sallivat. Sama se on meilläkin.

Oven avaamista tässä tarvitaan eikä aidan panemista.

maanantai 23. marraskuuta 2020

Hannibal

 Tsaarin murjaani


Hugh Barnes, Gannibal. The Moor of Petersburg. Profile Books 2006, 300 s.


Abram (Ibrahim) Petrovitš Gannibal (1696-1781), Pietari Suuren murjaani (Арап Петра Великого), oli Aleksandr Puškinin äidin isoisä.

Huomattakoon, että tuo venäläinen sana ”arap” (арап) ei ole yhtä kuin arab (араб),vaan todellakin kääntyy parhaiten ”murjaaniksi”, siis mauriksi (ks. mavros= musta). Tarkemmin sanoen on kyse mustasta maurista ja Barnes käyttääkin enimmäkseen sana blackamoor, joka viittaa juuri siihen.

Maureja toki oli myös vähemmän mustia, mutta Pyhä Mauritius kuvataan aina mustaksi, näin muun muassa Tallinnan Mustapäiden veljeskunnan talon koristeessa. Gannibal muuten asui siinäkin talossa.

Itse asiassa olisi suomen kielessä syytä käyttää muotoa Hannibal, koska on ilmeistä, että Abram Petrovitšin liikanimi viittaa juuri tähän antiikin ajan pohjoisafrikkalaiseen päällikköön. Hänen nimessään ei ole viittausta kannibaaliin., vaan Baal-jumalaan.

Virallisesti Abram/Ibrahim kastettiin Pjotr Petrovitš Petroviksi Pietari I:n ollessa kummina, mutta hän sai käyttää totuttua nimeään.

Hannibalin alkuperäinen kotipaikka on jäänyt arvoitukseksi ja yleensä arvellaan sen olleen Abessinia, mutta myös Kamerun on ollut esillä. Venäjälle hänet ostettiin Konstantinopolista.

Ikävä kyllä, Hannibal jätti jälkeensä hyvin vähän muita kuin virallisia dokumentteja. Hän tiettävästi kirjoitti monen sadan sivun laajuiset muistelmat, mutta poltti ne sitten vanhana miehenä.

Edes muotokuvaa Hannibalista ei ole säilynyt. On kyllä olemassa eräs maalaus, jota kauan pidettiin Hannibalin potrettina, mutta itse asiassa se kuvaa tavallista valolista miestä. Maalaus oli vain patinoitunut mustaksi. Kuvatun herran ja Hannibalin kunniamerkitkään eivät täsmää.

Hannibalin sukuun kuulunut Puškin kirjoitti keskenjääneen teoksen Pietari Suuren murjaani, mutta se suhtautuu historialliseen todellisuuteen hyvin vapaasti. On myös olemassa Puškinin kertomus siitä, Miten Pietari murjaanin naitti, mutta sekin on vahvasti mielikuvituksen tuote.

Hannibalin ensimmäinen avioliitto epäonnistui ja kun hänen vaimonsa synnytti valkoisen lapsen, oli skandaali valmis. Toisella kerralla onnistuttiin paljon paremmin.

Joka tapauksessa Hannibal osoittautui hyvin teräväpäiseksi nuorukaiseksi, jolla oli erityisesti matemaattista lahjakkuutta. Hän oppi myös monia kieliä, mikä olikin tuohon aikaan välttämätöntä.

Matemaatikkona nuori mies sopi tykistön ja linnoitustekniikan alalle ja opiskelikin niitä jopa Ranskassa. Sinne hän joutui Pietarin seurueen mukana ja Barnesin mukaan jopa solmi sangen läheiset suhteet sellaisiin aikakauden supertähtiin kuin Voltaire ja Montesqieu. Hän tutustui myös Leibniziin.

Hannibalin ura oli nousujohteinen, vaikka hän joutuikin aina silloin tällöin epäsuosioon politiikan aallokoissa. Generalissimukseksi itsensä korottanut Pietari Suuren suosikki Menšikov karkotti keisarin kuoleman jälkeen Hannibalin pitkälle komennukselle Siperiaan, Kiinan rajalle saakka.

Sieltä murjaani pääsi sitten olojen muuttuessa muutaman vuoden kuluttua palaamaan ja kohosi kenraalimajuriksi ja Tallinnan komendantiksi. Sotilasura vei peräti general-en-chefin arvoasteelle. Toompealla, Aleksanteri Nevskin katedraalin vieressä sijaitsevan talon seinässä on muistotaulu, jossa kerrotaan Hannibalin Viron-kaudesta.

Hattujen sodan seurauksena Ruotsi menetti loputkin Karjalasta ja vielä osan Savoakin. Uuden rajan käyminen maastossa jäi kuitenkin kesken, kun Hannibalin johtama venäläinen valtuuskunta riitautui ruotsalaisten kollegojen kanssa.

Seurauksena oli, että rajalinjoja Sulkavan-Säämingin-Rantasalamen puolella tuli kaksi rinnakkaista: ruotsalaisten ja venäläisten. Kerimäen puolella useita kyliäkin jäi rajalinjojen väliin ja syntyi kuuluisa riitamaa, jonka asukkaat eivät maksaneet veroja kummallekaan valtakunnalle ja tiettävästi elivät muutenkin kuin pellossa. Kyse oli jopa 700 henkilöstä.

Asia hoidettiin lopullisesti vasta vuonna 1812, jolloin Karjala palautettiin ja samalla myös tuo vuonna 1743 sopimuksella menetetty osa Savoakin. Barnes väittää Hannibalin joka tapauksessa käyneen läpi kaikki raja-alueen kylät. Epäilemättä hänen raporttinsa on yhä olemassa ja saattaisi sisältää jotakin kiintoisaakin.

Kun nyt tätä aikaa eletään, ei kirjoittaja tietenkään voi olla pohdiskelematta kaikenlaisia kysymyksiä tasa-arvosta, rasismista ja orjuudesta.

Orjuushan oli lähes kaikkialla normaali asiain tila tietyssä kehityksen vaiheessa ja vasta valkoisen miehen luoma sivistys teki siitä aikoinaan kauhistuksen, joka lakkautettiin Jumalan tahdon ja ihmisoikeuksien vastaisena.

Kuitenkin myös Venäjällä vallitseva maaorjuus oli tuskin muuta kuin orjuutta sekään. Barneskin huomaa hieman hämillisenä, että myös Hannibal omisti suuren määrän maaorjia Virossa. Joskus hän näyttää pitäneen eräiden orjien puolta saksalaisia kartanonherroja vastaan.

Sivumennen sanoen, Hannibal ei ollut Venäjän ainoa murjaani tuohonkaan aikaan. Muuan menestynyt tapaus oli Englannista hankittu kaleeriorja, joka myöhemmin kohosi kapteeniksi ja kuulemma osallistui kaikkiin ajan merkittävimpiin meritaisteluihin Hangon (Riilahden) taistelua myöten.

Venäläiset slavofiilit ovat ylpeilleet sillä, ettei heidän maassaan ole koskaan ollut rasisimia ja että Puškinin suonissa virtaava neekeriveri ei millään tavoin haitannut hänen uraansa. Vapauden valtakunnassa, Amerikassa hän ei sen sijaan olisi voinut mennä naimisiin edes valkoisen lihakauppiaan tyttären kanssa.

Tarkkaan ottaen, kyllä sekä Hannibalia että vielä Puškiniakin kyllä yritettiin aina silloin tällöin halventaa rodullisilla perusteilla. Hannibalin suhteet hoviin ilmeisesti antoivat hänelle suojelevan auran, joka ei kuitenkaan ulottunut kaikkialle.

Puškinista kirjoitti Faddei Bulgarin, tuo tunnettu Suomen ystävä ja poliisiagentiksikin mainittu vehkeilijä ilkeän version, jonka mukaan runoilijan esi-isän eli siis Hannibalin olisi joku laivan kapteeni juovuspäissään ostanut kerran rommipullolla.

Kaksintaisteluja paljon harrastanut Puškin ei tuntenut arvonsa mukaiseksi haastaa Bulgarinia, mutta vastasi sen sijaan runoilla, joista muuan on mielestäni muistettava ja merkille pantava:

Не то беда, что ты поляк:

Костюшко лях, Мицкевич лях!

Пожалуй, будь себе татарин,-

И тут не вижу я стыда:

Будь жид – и это не беда;

Беда, что ты Видок Филгарин.


Puškinin mielestä ihminen sai siis olla vaikkapa puolalainen –ljah- tai tataari ja jopa juutalainen. Suku ei ketään pahentanut, mutta kun tämä tyyppi oli Vidocq Filgarin, niin se oli paha juttu se. Vidocq viittaa tässä ranskalaiseen rikolliseen, joka toimi poliisiagenttina.

Kaiken kaikkiaan Puškin ei tietääkseni mitenkään kärsinyt murjaanin sukulaisuudesta. Olisi kuitenkin aivan merkillistä tosiasioiden venyttelyä tehdä hänestä suorastaan ensimmäinen musta (neekeri-) runoilija, joka sitä paitsi runoili toisesta mustasta, siis Hannibalista. Tällaiset yritelmät voi panna aikakautemme rotupsykoosin tiliin.

Mitä sekä Hannibaliin että Puškiniin tulee, olivat molemmat epäilemättä hyvin lahjakkaita yksilöitä eli siis poikkeusihmisiä. Ehkä heidän voisi antaa olla sitä, mitä he olivat, eikä ruveta heitä niin sanotusti rodullistamaan.


sunnuntai 22. marraskuuta 2020

Onneton ihminen

 Kauhea akka


Kerttu-Kaarina Suosalmi, Venematka. Otava 1974, 171 s.


Minulle on tullut tavaksi lukea romaanejakin ennen muuta historiallisina dokumentteina. Tässä tapauksessa kirjalla lienee erityisen paljon kerrottavaa ajastaan, kun sen kirjoittaja oli yksi ajan todellisista painosten kuningattarista ja esimerkiksi hänen kirjansa Hyvin toimeentulevat ihmiset sai osakseen aivan hillitöntä suitsutusta arvostelijoilta. En kyllä muista näitä kirjoja silloin lukeneeni.

Tässä nyt käsillä olevassa kirjassa tarina on aika simppeli ja kirjailija keskittyy lähinnä ihmisten kuvaamiseen ja luonnontunnelmiin. 

Kuten tuohon aikaan oli sääntönä, mies elätti perheensä ja vaimo keskittyi kodin hoitamiseen, mikä alkoi olla jo melko kevyttä puuhaa, kun kodinkoneet ja valmisruuat tulivat ulottuville, puhumattakaan siitä, että pukeuduttiin valmisvaatteisiin. Entinen naisten kotityö oli alkanut käydä jo suurimmalta osaltaan tarpeettomaksi tai ainakin hyvin kevyeksi.

Tässä tapauksessa kotona oleileva vaimo joka tapauksessa on hyvin tyytymätön matalapalkkaisen miehensä kunnianhimon puutteeseen ja elintason mataluuteen. Mies joutuu jatkuvan jyräämisen kohteeksi. Hänen kykynsä ja koko persoonallisuutensa mitätöidään ja häntä hallitaan kuin koiraa lieassa.

Mies puolestaan on aito tohvelisankari ja yrittää kaikin tavoin hyvitellä vaimoaan, vaikka ei se mitään auta. Hän on ollut naisten hallitsema jo lapsuudestaan lähtien, vaikka riistäytyikin kerran irti äitinsä holhouksesta ja muutti omaan pikku kämppäänsä. Vaimon orjuudestakin hän potkiskelee viimein irti ja ostaa soutuveneen, jolla hän yrittää paeta takaisin lapsuuden maailmaan.

Elintasokilpailusta ei kirjassa sinänsä puhuta, mutta se on nyt selvästi kaiken taustalla. Tuohon aikaanhan olot paranivat huimaa vauhtia, olkoonkin, että juuri romaanin kirjoitushetkellä öljykriisi pani pysähtymään ja miettimään, missä olisivat mammonan kasaamisen rajat. Niidenhän oletettiin tulevan pian vastaan.

Joka tapauksessa miehen tehtävänä oli antaa perheelleen kunnon toimeentulo. Puutteesta ei oikeastaan näykään merkkejä, mutta kestokulutushyödykkeiden –kuten soutuveneen- ostaminen ei ole mikään itsestäänselvyys, vaan vaatii panostamista ja resurssien allokointia. Järvelle ilmestyneet pikaveneet sen sijaan eivät kuulu realismin piiriin, vaikka vaimo vaati vähintäänkin nyt edes jonkinlaista moottorivenettä, jos nyt vene piti kerran hankkia.

Itse vaimo ei suurin surminkaan lähde pitkälle veneretkelle eikä päästä sinne myöskään poikaa, johon isä haaveili rakentavansa läheisen suhteen. Poika oli tuomittu samanlaiseen naisten holhoukseen, jossa mieskin oli joutunut elämään.

No, entäs sitten. Uskalsipa mies joka tapauksessa sen verran irtautua holhouksesta, että lähti kuin lähtikin yksin veneretkelleen. Sitä voi jo olosuhteet huomioiden pitää urotyönä.

Kirjaa lukiessa ei tule mitenkään erityisesti mieleen, että se olisi naisen kirjoittama. Itse asiassa se on maalattu hyvin herkällä kädellä ja jopa kuvaukset siitä, miten vaimo puolipukeissaan kiihottaa miestä häntä nöyryyttääkseen ovat hyvin aidon ja suorastaan koskettavan tuntuisia.

Tässä kirjassa sukupuoli ei tee kenestäkään ihmisestä tippaakaan toista parempaa jos ei huonompaakaan. Siinä esiintyy kaameita akkoja, mutta toki heitä kauhistelevat myös sympaattiset naiset, jotka myös säälivät onnetonta päähenkilöä, jonka elämän tragedia ymmärretään.

Tulee mieleen, että tällainen asiain tila oli tuolloin, liki puolivuosisataa sitten hyvin luonnollinen ja normaali. Tuskin kenellekään olisi edes pälkähtänyt päähän, että kirjailijan on aina kuvattava asioita vain ja ainoastaan oman sukupuolensa tai muun viiteryhmänsä näkökulmasta.

Moista ideaa olisi pidetty juuri niin primitiivisenä ja barbaarisena kuin se onkin. Kirjallisuuden parhaat naiskuvaukset ovat itse asiassa miesten työtä niin meillä kuin muualla. Kukapa olisi vakavissaan halunnut riistää arvon Shakespearelta, Goethelta, Puškinilta tai edes oman kirjallisuutemme suuremmilta ja pienemmiltä mestareilta, Runebergista Kauppis-Heikkiin ja Joel Lehtosesta Väinö Linnaan.

Toki tässäkin kirjassa lopulta myös itse toinen päähenkilö, tuo kaamea nainen, havahtuu itsekin ymmärtämään roolinsa ja itkee sitä. Mies luonnollisesti lohduttaa ja selittää olevansa asioiden tilaan syypää, jos syyllisiä nyt sitten on.

Riivinrautakin on lopulta vain onneton ihminen, joka toki tarvitsee apua, mutta kyllä hän riivinrauta silti on. Kohtalon ivaa on, että hän oli saanut siipakseen juuri tämän tohvelisankarin, mutta ehkäpä kyseessä oli luonnollinen prosessi: sadisti kaipasi masokistia ja päinvastoin. Vähänkö tässä maailmassa on muitakin kuin vain elämäniloisia ekstroverttejä.

Yhtä kaikki, minusta tuntuu, ettei tällaista kirjaa olisi tänä päivänä otettu edes kustannettavaksi. Tuntuu siltä, että se älyllinen regressio, joka vallitsee koko kulttuurin laajalla rintamalla, ei voisi edes sulattaa näkemystä. joka ei palvele sitä totalitaarista käsitystä sukupuolten suhteista, jota tässä maassa niin sanottu älymystö näyttää tunnustavan laidasta laitaan.

Juuri hiljattain joku nipistelytieteilijä julisti, että miesten olisi luettava enemmän naisten kirjoittamia kirjoja. Tähän voi tietenkin sanoa, että sellaisia kirjoja luetaan, joilla on jotakin annettavaa, olipa ne kirjoittanut kuka tahansa. Toki soijapojat ja muut tohvelisankarikandidaatit ottavat käteensä juuri sen kirjan, joka heille suvaitaan antaa.

Tässä tapauksessa ainakin naisen kirjoittama kirja tuntui lukemisen arvoiselta. Taidanpa kaivaa esille myös sen Hyvin toimeentulevat ihmiset.

lauantai 21. marraskuuta 2020

Saimaata

 Komea kompilaatio


Ari Manninen, Saimaa. Koko tarina. readme.fi 2020, 821 s.


Täytyy sanoa, että tartuin tähän järkäleeseen melkoisen epäluuloisena. Se näytti olevan jonkinlainen ensyklopedian korvike aiheestaan, mutta oli niin sanoakseni aika kurittomasti kirjoitettu. Siellä on asiatekstin joukossa täysin henkilökohtaisia ja usein ikään kuin jonninjoutaviakin kohtia, kun blogissa ikään.

Käsitykseni kirjasta parani sivu sivulta. Suuri osa aineistosta oli minullekin tuttua, lähinnä sikäli kuin se koskee Saimaan vesistön keski- ja eteläosaa. Olen siellä vuosien mittaan jonkin verran veneillyt.

Mutta tekijä näyttää veneilleen peräti kuutisenkymmentä vuotta ja nähtävästi yleensä moottoriveneellä, jolla pääsee paremmin rantautumaan kuin minun purjeveneilläni. Muutenkin hän on paneutunut aiheeseensa todella antaumuksella. Sana intohimo taitaa olla tässä ihan paikallaan.

Kirja sisältää Saimaasta melkein mitä vain ja voisi myös sanoa yhtä ja toista tai miltei mitä tahansa. Tämä tavaton monitasoinen kirjavuus saattaa häiritä niitä niin sanoakseni reviisorimaisia lukijoita, joiden hengenlaatu enemmän tai vähemmän muistuttaa muumi-kirjoista tuntemaamme hemulia.

Lyhyesti sanoen kirjassa on useita temaattisia osia, jotka ovat osittain päällekkäisiä, kuten ensyklopediaankin kuuluisi. Siellä on Saimaan luontoa, Saimaata tilastoina, Saimaan muinaismuistoja, linnoja ja linnoituksia, alueen kuntia ja historiallisia tapahtumia, kuten vaikkapa sotien ja rajojen kuvauksia. 

Saimaan suurimpien saarten kohdalla on tehty paljon töitä, luulen, että harva tuntee moniakaan sellaisia saaria kuin esimerkiksi Sääminginsalo tai Ruokoniemi (jonka Telakanava tekee saareksi). Soisaloa kirjoittaja ei pidä saarena lainkaan.

Saimaalta löytyy suuri määrä myös sellaisia pieniä kanavia, joissa ei ole laivaliikennettä. Yleensä kai tunnetaan lähinnä Raikuu, mutta on niitä muitakin. Myös linnavuoria löytyy koko joukko. Sulkavan niin sanottu Pisamalahden linnavuori on epäilemättä komein, mutta hulppeita ovat monet muutkin.

Kaikenlaisia luonnonmuodostumia alueella riittää. Siellä on sulkavalaisten Kivikirkon, Ollin Lokson ja Rakokiven lisäksi jos jonkinlaista Kristuksen hautaa ja Ryöskänluolaa. 

Sivumennen sanoen, alueen hienoimmat ja pisimmät järkäleluolat löytyvät Sulkavan Linnavuorelta. Poikasena ryömin niiden kymmenien metrien pituisiin käytäviin joka vuosi, mutta enää en mahdu edes suuaukosta sisään. Aika aikaa kutakin.

Kirjassa on myös alueen historiaa, mutta ennen muuta tarinoita erilaisista persoonista, joita tällä seudulla on asustellut. Usein ne olivat kansanmiehiä ja –naisia, jotka ovat olleet tavalla tai toisella omituisia. Kuuluisan Kuikka Koposen polvella mummonikin kuulemma vielä istui ja tunnettu taikuri uhkasi viedä tytön Lokkilutoon, ellei hän opi lukemaan. Ongelma selvisi nopeasti kun lukeminen alkoi sujua.

Toinen minullekin tuttu henkilöhahmo on nimineuvos Kaarlo Hämäläinen, joka sai tuon alikapteenia vastaavan arvonsa Pietarin amiraliteetissa, Vallankumouksen jälkeen hän vaikutti Sulkavalla ja lähiseuduilla keräten muinaisesineitä. Hän kiinasi meilläkin ja jätti muistoksi valokuvansa, jossa komea mies univormussa ja miekan kera katsoo arvokkaasti kuvaajaa.

Alueen kartanoita on kuvattu aika vähän, mutta itse asiassa tuo varsinainen Savon kartanoalue jääkin hieman Saimaan länsipuolelle.  Siellä niitä –lähinnä sotilasvirkataloja- oli sitten sitäkin enemmän.

Uudempikin perinne Ruokolahden leijonasta lähtien on tallennettu kirjan sivuille ja muutenkin koko mahtava opus tekee hyvin päivitetyn vaikutelman. Tämän takia se joiltakin osin on sitten tietysti jo lähitulevaisuudessa vanhentunut, mutta niinhän se käy kaikille ihmisen töille.

Kirjoittaja on tietenkin hyödyntänyt laajasti myös edeltäjiään, joista merkittävin Saimaan kuvaaja on epäilemättä Aaro Nuutinen, myös vanhoja lehtiä on käytetty ja sitaatit antavat mukavan tervehdyksen omalta ajaltaan.

Jonkin verran venäläistäkin aineistoa Saimaasta ja sen alueesta, erityisesti Imatrasta on olemassa, mutta siitä voisi tehdä vaikka oman kirjansa. Kutkuttava ajatus on, että ruhtinas Barjatinskilla, joka mökkeili Saimaalla ja risteili siellä omalla laivallaan, jossa oli mukana hevonen ja rattaat, oli mukanaan myös kamera ja lehtitiedon mukaan hän kuvasi esimerkiksi Sulkavaa 1880-luvulla.

Olisipa mukava löytää noitakin kuvia. Nehän saattavat hyvinkin olla vielä olemassa, vaikkapa Ranskassa, jossa ruhtinaalla oli toinen huvila.

Kirjan suuria plussia on, ettei se pysähdy nurkkapatrioottisesti enempää pitäjän, läänin- kuin maakunnankaan rajalle, vaan kuvaa Saimaata kokonaisuudessaan.

Kaikki työmme tässä maailmassa on puutteellista, mutta kyllä tässä kirjassa harvinaisen monta tarinaa kerrotaan, vaikka tuskin nyt ihan sitä koko tarinaa.

Joka tapauksessa se ansaitsee paikkansa jokaisessa kunnan kirjastossa ja myös kunnantoimistojen matkailupuolella. Saimaan veneilijöille se on oikeastaan välttämätön. Toista se on saada tietää paikkoihin liittyvät tarinat kuin vain ällistellä omituisia nimiä.

Harmillista on, että kirjasta puuttuu hakemisto.

perjantai 20. marraskuuta 2020

Matkailua

 Rajan takaa


Ville-Juhani Sutinen, Neukkuturismi. Neuvostoliiton matkailun historia. Vastapaino 2020, 463 s.


Tämän kirjan käsittelemä aihepiiri on viime aikoina ollut kansainvälisestikin suosittu tutkimuskohde ja muun muassa amerikkalaiset ovat siitäkin kirjoittaneet. Mistäpä eivät olisi.

Suomalaiset olivat kuitenkin sotien jälkeen myös tämän alan todellinen suurvalta ja siksi on vähintäänkin kohtuullista, että meilläkin pannaan kortemme kekoon. Tässä on melkoinen pala meidänkin historiaamme.

Neuvostoliittoa kuvattiin joskus vankileiriksi, jossa oli useita sisäkkäisiä kehiä. Valtakunnanraja oli se kaikkien pyhin piiri, jonka ylittäminen oli jo mystiikkaa hipova asia. Neuvostokansalaiselle sellainen oli hyvin vaikeaa ja hänen poliittisesta luotettavuudestaan keräämänsä pisteet vaikuttivat ratkaisevasti siihen, oliko tällainen mahdollista vai ei. Sekä turvallisuuspoliisin antamat tiedot että työpaikalta saatava mainetodistus, harakteristika vaikuttivat asiaan.

Ulkomaatkin olivat erilaisia. Pääsy ns. kansandemokratioihin oli helpompaa kuin pääsy varsinaisen kapitalismin tyyssijoille. Suomi, rauhantahtoinen ystävämaa oli jo helpompi kohde kuin lännempänä sijaitsevat maat, vallankin NATO-maat.

Olen itse ajellut perheen kanssa 1970-luvulla omalla autolla Vaalimaalta Suzdaliin ja takaisin ja lomaillut myös Olginon vaneriteltoissa ja tietenkin yhä uudelleen hotelleissa, lähinnä täällä Luoteis-Venäjällä sekä Moskovassa, mutta joskus hieman muuallakin.

Autoturismi oli turvallista. Joka risteyksessä oli miliisiasema (GAI), joka tiedotti rekisterinumeron seuraavalle. Siellä ruvettiin pian kaipaamaan, ellei turistia ruvennut kuulumaan. Autokartat olivat yksinkertaisia: niissä oli kuvattu vain tie, huoltoasemat ja vastaavat, ei sen sijaan ympäristöä. Mitäpäs sillä tiedolla olisikaan tehnyt?

Mutta kyllä ihmisten kanssa hyvin saattoi jutella kaiken maailman asioista. Tosin jokunen liftaaja jänisti, huomatessaan, että on vaarassa joutua ulkomaalaisten imperialismin kätyrien autoon. Kaikenlaisia asioita oli venäläisiltä kielletty, mutta monikaan ei asiaa ottanut ihan vakavasti.

Täytyy todeta, ettei myöskään vodkaturismi jäänyt kokematta eikä myöskään ns. fartsovštšikien kanssa harjoitettu pikku bisnes. Jo koulupoikana vuonna 1963 juoksin hotelli Družban puistikossa miliisiä karkuun, mutta valitettavasti aivan väärään suuntaan. Pääsin ankarilta kuulostavilla nuhteilla, joista en tietenkään ymmärtänyt sanaakaan.

Ei Neuvostoliitto turistille mitään harmaata arkea merkinnyt, kuten myös kirjan takakannessa todistellaan. Ei sinne päinkään. Itse tuumin, että sosialismin suurin viehätys on siinä, että se antaa mahdollisuuden elää herroiksi osaamatta tai riskeeraamatta mitään erityistä. Tämä toki koski tietenkin vain maassa vierailevia ulkomaalaisia.

Tämän kirjan tekijä on ansiokkaasti käynyt läpi valtavan määrän kirjallisuutta, joka teemaan liittyy. Siitähän on olemassa sekä kaunokirjallisuutta että tutkimusta ja dokumenttejakin. Mainoksissa kaikki on toki postikorttimaista idylliä, mutta niinhän se oli kaikkialla muuallakin. Mutta itse todellisuus se vasta olikin, joka viehätti.

Sanelutalouden aiheuttamat pullonkaulat ja kaikkialle ulottuva keinottelu olivat se asia, joka teki mahdolliseksi turistien leveän elämän. Valuuttakaupat olivat avoinna vain heille ja jonojen ohittaminen, lemmen kauppiaat ja ilmaista rahaa tarjoavat rahanvaihtajat tekivät koko maasta inturistille (inostrannyi turist) eräänlaisen kommunismin tyyssijan –siis jokaiselle tarpeidensa mukaan. Olipa siinä Suomen salomailta saapuneelle metsurille paratiisia kylliksi!

Pikku jobbaus oli molemminpuolisesti edullista toimintaa, jollaista noihin aikoihin hehkutettiin muutenkin valtioiden välisissä virallisissa puheissa. Kuten entisajan seprakaupassa, myös neukkulassa oli kaverisuhteita, joiden myötä hyödykkeet ja rahat vaihtuivat molemminpuoliseksi tyydytykseksi ja sellainenhan on kaiken kaupan tarkoitus.

Lempeä myyvät, usein hyvin hemaisevat ja tasokkaat neitoset olivat myös osaansa tyytyväisiä ja tervehtivät yhä riemukkaasti vanhoja tuttaviaan, jos sattuvat heitä jossakin näkemään. Feminismi ei ollut vielä silloin tätä maata turmellut eikä ole kyllä sitä tehnyt vieläkään.

Mutta tuon maan niin sanoakseni virallinen diskurssi eli älytön ja maasta irrallaan oleva propaganda oli muuan asia, joka vaikutti ilmapiiriin suurena taustatekijänä. 

Kysymys oli siitä, että puhuttiin yhtä ja tehtiin ihan kokonaan toista. Muistanpa senkin tapauksen kun lueskelimme Novgorodin leirintäalueen seinälehdestä, miten mainiosti hygieniaan ja saniteettipuoleen liittyvät hommat siellä sitouduttiin hoitamaan ja sen jälkeen näimme, että käymälän lattiat olivat paksun paskan peitossa. Silloinen vaimoni taisi menettää ideologisen viattomuutensa juuri tuossa yhteydessä.

Kaiken kaikkiaan tuon propagandan valheellisuus ja suoranainen järjenvastaisuus, kuten se meistä tuntui, oli varmastikin tekijä, joka sai monet vodkaturistit esittämään viralliselle pönötykselle niin sanoakseni haisevan vastalauseensa. 

Neuvostoliitto oli maa, jossa normaalit käyttäytymissäännöt eivät monen mielestä enää päteneet ja niinpä siellä elettiin tavalla, joka olisi kotimaassa ollut täysin mahdotonta. Jos kerran oltiin erilaisia olioita toisesta maailmasta , niin oltiin sitten!

Leningradin pääkonsulina toiminut Antti Karppinen muisteli joskus, että kyllä paikalliset asukkaat saivat kerran jos toisenkin ihmetellä, mistä ihmeestä kansainvälinen kapitalismi oikein lähetti noita käsittämättömiä renttuja tänne pilaamaan neuvostoihmisten moraalia. Mikään normaali häveliäisyys ei näyttänyt sitovan tuota porukkaa.

Mutta enimmäkseen toki tyydyttiin nauttimaan viinaksia miltei sivistyneesti, sikäli kuin se tuossa kovan viinan maassa suomalaisilta yleensäkään onnistui. Ja olihan se kulttuuritarjonta aivan ylivertaista. Jokin osa vieraista ymmärsi jotakin myös sen päälle ja loput ainakin saivat aihetta ällistellä suu auki. Kummallinen oli maa!

Suomalaistenkaan turistimatkat eivät alkaneet vasta sodan jälkeen. Isäni ja setäni kuuluivat ihan kärkijoukkoihin matkatessaan Leningradiin 1950-luvun lopulla. Sieltä meillekin tuotiin säkögramofoni, johon vuosien mittaan saatiin muutamia levyjäkin. Vasta kymmenisen vuotta sitten se mielipahakseni kärähti.

Kyllä Neuvostoliitto oli myös tietyltä osaltaan korkean teknologian maa ja sieltä kannatti ostaa tiettyjä tavaroita. Laatu ei usein ollut hääppöistä, mutta joskus oli. Myöhemmin teknologinen välimatka länteen venähti paljon pitemmäksi kuin se oli joskus 50-60-lukujen taitteessa ja vielä 1970-luvullakin.

Mutta tuosta sotien edellisestä turismista olisi mielellään lukenut enemmänkin. Siellähän kävi kai etupäässä erilaisia työläisvaltuuskuntia, mutta kyllä myös muun muassa se suuri lehtimiesvaltuuskunta, joka Artturi Leinosen muistelmien mukaan innostui sitten laulamaan Pyhää valaa Krimin viinikellareissa vaellettuaan. Vuosi oli 1937.

Meillä on joskus haikailtu sitä, että Rudolf Holstin aloittama liennytyskausi Suomen ja Neuvostoliiton suhteissa pian lässähti, kun tilalle tuli se kauhea uusi mies, tämä Erkko.

Kyllä se muutos tapahtui koko Neuvostoliiton ja lännen suhteissa joukkomurhavuosina 1937-1938. Paitsi, että kenenkään säädyllisen ihmisen tuskin teki mieli vakuuttaa ystävyyttään tuolle tyrannialle, ei myöskään sieltäpäin ollut tunkua ulkomaalaisten kanssa kaveeraamiseen. Se oli hyvin hengenvaarallinen asia. Ei kannattanut pyrkiä ulkomaillekaan.

Kävihän siellä vielä Olavi Paavolainen, joka saatiin perusteellisesti uunotettua ja joka vielä jostakin syystä kuvitteli suomalaiskommunistien klubin olevan olemassa. Terrorin koko laajuutta ei monen mielikuvitus pystynyt kuvittelemaan.

Kirjassa tämän ajan turismi, mukaan lukien ns. pyhiinvaeltajailmiö käydään läpi melko kursorisesti. Ilmiö on kuitenkin varsin kiinnostava ja siitä on aika lailla tutkimusta. Itse asiassa tämä aihe tunkeutuu ihan vasemmistoradikaalin psyyken ytimiin. 

Niin sanottu kulttuurin kansanrintamaliike 30-luvun lopulla (Willi Münzenberg etc.) kuuluisi mielestäni tähän kokonaisuuteen. Se oli osa suurta propagandakoneistoa, jonka tarkoituksena oli esittää Stalinin Neuvostoliitto suurena humanismin pyhättönä ja ihmisyyden soihdun kantajana.

Muuan itsestään selvästi neuvostomatkailuun kuuluva seikka oli turistien mielipidetarkkailu. Venäläisten oppaiden velvollisuutena oli tarkkailla asiakkaitaan ja raportoida näkemästään ja kuulemastaan.

Pääsin itsekin joskus 2000-luvun alussa noita papereita lukemaan eivätkä ne kovin kummoisia olleet. Mieleen tulee lähinnä se, että etsittiin, paitsi mahdollisia paikallisten toisinajattelijoiden yhteistyökumppaneita, myös tietoa siitä, miten turistit kokivat näkemänsä ja miten palvelua ja siis etenkin propagandaa voitaisiin tehdä paremmaksi, tehokkaammaksi.

Ulkomaille matkustavilla venäläisillä oli joukossaan aina myös ns. lapsenlikka eli njanja. Meillähän puhuttiin politrukista eli poliittisesta ohjaajasta, jollaisia oli armeijassa, nyt itse asiassa nimellä zampolit (zamestitel po polititšeskoj rabote). Sellaiset oli myös kauppalaivoilla: pompolit eli pomoštšnik po polititšeskoj rabote.

Kirja on toki ansiokas kokonaisesitys aiheestaan, eikä pahemmin eksy sivupoluille, jotka meikäläistä alan veteraanina itse asiassa kiinnostaisivat eniten. Kun kyseessä nyt joka tapauksessa on jo uusille sukupolville aivan tuntematon maailma, voi tätä kirjaa kaikin mokomin suositella: ei se mikään helvetti ollut siellä rajan takana, ainakaan nyt suomalaiselle jätkämiehelle. Taivasta se enemmän muistutti, kaikessa omituisuudessaan.


torstai 19. marraskuuta 2020

Rokka

 Se oikea Rokka


Viljam Pylkäs, Rokka. Kertomus konekiväärimiehen sodasta. Viljam Pylkäksen ääninauhalle kertoman stilisoinut ja puhtaaksi kirjoittant Kaarlo Nuorvala. Toinen painos. Pohjola ja kumpp. 1955, 292 s.


Väinö Linna oli sivumennen sanoen tieteen eikä taiteen akateemikko, mikä usein unohdetaan. 

Suuria Suomen historian versioitahan ovat kehitelleet myös kirjailijat, akateemikot Paavo Haavikko ja Veijo Meri, mutta merkittävimmän on tehnyt tieteen akateemikko Väinö Linna, kansakoulupohjalta.

Tässä yhteydessä tulee tietenkin mieleen, että Suomen historian suuren tarinan olivat kertoneet jo aiemmin nimenomaan kirjailijat: J.L. Runeberg ja Sakari Topelius. Toki jälkimmäisestä tehtiin myös historian professori. 

Ensimmäisen suuren Suomen historian eli kansallisen myytin oli kuitenkin laatinut EliasLönnrot, ei omasta päästään, vaan kokoamiensa aineistojen perusteella, siis niitä järjestellen ja stilisoiden. Linnan metodi oli samanlainen, kuten hän kertoo kirjeessään Viljam Pylkäkselle. Samalla hän mainitsee: Sinä olet Rokan esikuva.

Pylkäksen rooli uuden kansalliseepoksemme todellisena keskushenkilönä tuli heti tunnetuksi ja niinpä hänet oitis puhutettiin ja tehtiin kirja, jota sitäkin myytiin suurella menestyksellä.

Isäni tiesi noista asioista jotakin myös, kun oli ollut aivan samalla suunnalla ja samaan aikaan konekiväärimiehenä. Hän tunsi ilmeistä epäluuloa kaunokirjallisuutta kohtaan, ainakin nyt noin vakavassa asiassa ja noudatti sitä paitsi ankaraa talouskuria.

Niinpä hän ei ostanut Linnan kirjaa, vaan sen sijaan Pylkäksen kirjan, jonka minäkin tietysti heti luin. Hieman myöhemmin kotiin ilmestyi kyllä myös Tuntemattoman niin sanottu kansanpainos ja luin tietysti heti senkin. Muistan vieläkin, miten laskettelin ulkoa hassunkurisella murteella kirjoitettuja pitkiä repliikkejä ja nauroin päälle. Oli se hauska kirja, jos oli jännäkin!

Nyt, yli puolen vuosisadan kuluttua näitä kirjoja tietenkin katsoo uusin silmin. Oliko Pylkäksen kirja se oikea Tuntematon, kuten hän itse oli se oikea Rokka? Mikä oli ja on näiden asioiden suhde?

Tuntematon sotilas on jättiläinen sarjassaan ja sitä on vaikea verrata mihinkään muuhun. Jussi Talven ja Pentti Haanpään kirjat saattavat olla aitoa rintamamiehen työtä, mutta ei niitä monestakaan syystä voi Tuntemattomaan verrata. 

Toisin kuin nuo edelliset, Tuntematon teki todella laajalla rintamalla näkymättömän näkyväksi, antoi äänen vaietulle ja rienasi aivan avoimesti sitä, mikä oli korotettu pyhäksi. Samaan aikaan se arvosti kuvattaviaan, eikä pitänyt heidän elämäänsä ja ymmärrystään toissijaisena asiana.

Tuntemattoman suuri merkitys ei ollut pelkästään sen uraa uurtavassa näkökulmassa tai sen ”paljastavassa” otteessa, vaan myös sen tietyssä ”puolueettomassa” totuudellisuudessa. Se, kuten muutkin Linnan teokset, kavahtaa mustavalkoisuutta. Eihän elämässäkään sellaista ole.

Millainen sitten oli Pylkäksen, tämän ”oikean” Väinämöisen kertoma tarina ja mitkä olivat sen suurimmat erot ja yhtäläisyydet Linnan eepokseen verrattuna?

Linnan miehet eivät yleensä varsinaisesti kapinoi olojaan ja kohtaloaan vastaan, lukuun ottamatta muutamien miesten huulenheittoa. Toki omasta ja vieraasta propagandasta, Runebergista ja kenttäpapista tehdään pilkkaa, mutta sota nyt on kohtalona ja sillä selvä. Rintamalla vaadittu sotilaskuri sen sijaa saa karvat pörhistymään ja jermuilu nousee suoranaiseksi tottelemattomuudeksi. Onko se kapinaa ja mitä vastaan?

Pylkäs pitää sotilaskuria hyvinkin sopivana alokkaiden koulutuksessa ja katsoo sen olevan kaikille hyödyllinen kokemus. Rintamalla hän, vanha mies, sen sijaan toppuuttelee yli-innokkaita ja nuoret upseerinulkit nielevät ylpeytensä yli 30-vuotiaan ukkomiehen edessä.

Uskonnollinen tyyppi ei Pylkäs ole lainkaan, mutta pitää sitäkin puolta arvossa ja suosittelee jumalanpalveluksia muillekin, puhumatta siitä, että joulun tapainen juhla on varsin liikuttava myös rintamalla.

Mitä viholliseen tulee, tunnetaan sitä kohtaan yleensä juuri saman verran sääliä kuin lätkäjoukkue tuntee kaukalossa vastustajaansa kohtaan. Se, minkä toinen saa, on toiselta pois.

Tosin kerran Pylkäs ampuu vihollista jalkoihin, kun tajuaa, ettei tämäkään ole tappanut häntä, vaikka olisi voinut. Mutta se on poikkeus.

Kotitilalla työskentelevän sotavangin kanssa sen sijaan synkkaa mainiosti ja kun perhe taas kerran joutuu evakkoretkelle, on ero myös tästä talon työmiehestä haikea.

Pylkäksen sotatyö on kammottavan tehokasta. Hän suolaa tosiaan kerran konepistoolillaan 80 vihollista ja saa itse vain jakauksen päähänsä, kuten Tuntemattomassa kerrotaan. Hengenvaara on hyökkäys- ja perääntymisvaiheessa jokapäiväistä, mutta siihen totutaan, sama tottuminen koskee niin omien tappioita kuin vihollisen lahtaamista, sillä joskus tilanteet muodostuvat sellaisiksikin. 

Kyllä vihollisellekin tarjoutuu tilaisuuksia maksaa potut pottuina ja itse se yleensä tulee verta nenästään kerjäämään.

Pylkäksen kirjassa tosiaan näyttävät olevan lähes kaikki ne oleelliset asiat, jotka ovat Linnallakin. Siellä käydään Petroskoissa tyttöjen luona, tehdään kiljua, käydään kauppaa vihollisen kokardeilla ja valmistetaan puhdetöitä. Nimet ovat usein samoja kuin Tuntemattomassa ja joskus roolitkin, kuten suurevakuoitsija Rahikaisella. Suen Tassu on Pylkäksen paras kaveri ja hänen kanssaan pyritään aina samaan porukkaan.

Taistelemisen motiiveja ei kannata edes sen enempää kysellä. Se nyt on vain kohtalo. Toki Pylkäksen tapauksessa oma kotitila Sakkolassa on myös pelissä mukana ja talvisodassa se on ihan tapahtumapaikkojen vieressä. Taipaleen tulihelvetin jälkeen tuntuukin muuten aika mukavalta Syvärillä huomata, että silloinen päälletunkija on nyt altavastaajana.

Kaksi kertaa perhe joutuu evakkoon, mutta kestää sen urhoollisesti. Savossa on vastaanotto ystävällistä, vaikka Pylkäs on kuullut, että joissakin paikoin evakoihin on suhtauduttu tylysti. Paikallinen murre tuntuu kylläkin hullunkuriselta ja lähtiessä sopii eukkoa lohdutella sillä, että luvassa on hupiakin, kun saa tuollaista kieltä kuunnella.

Jossakin vaiheessa Pylkäs huomaa kuitenkin, että juuri hänen oma kannakselainen murteensa naurattaa monia Länsi-Suomessa ja päättää opetella puhumaan ns. yleiskieltä.

Asia tuskiin oli kovin harvinainen, vaikka muistan kyllä, että ainakin Sulkavalla siirtolaiset puhuivat rohkeasti omaa murrettaan, joka kummasti tarttui myös ympäristöön. Sitä oli hauska matkia, mutta ei siihen mitään ylenkatsetta sisältynyt eikä voinutkaan.

Kirja oli parempi kuin muistinkaan. Se vaikuttaa varsin uskottavalta, vaikka kovin harvoin siinä mainitaan sellaisesta asiasta kuin pelko, jonka ainaista läsnäoloa myöhemmissä sotaromaaneissa usein korostetaan. Oloistakaan ei valiteta. Itse asiassa päähenkilö pariinkin otteeseen toteaa, että olot saattoivat olla aika mukavatkin.

 Pään sisältähän se suhtautuminen lähtee ja kaikki on syytä suhteuttaa olosuhteisiin. Kun joskus on oikein kurjaa, tuntuu taas toisinaan sitäkin paremmalta jos saa vaikkapa perunakeittoa suolan kera, letuista nyt puhumatta…

On selvää, miksei Pylkäksen kirja voi toimia kansalliseepoksena. Se on liian henkilökohtainen, tosiasiat tunnustava ja jopa konformistinen. Sen kuva sotilaasta on liian traditionaalinen, ilman Linnan karrikointeja ja esille nostettuja poikkeuksia. Ehkä se on liian tosi, valokuvamainen ilman taiteilijan korostuksia.

Pylkäksen sotilaat olivat epäilemättä niitä alkuperäisiä Linnan jermuja, yhtä urhoollisia, mutta vähemmän omapäisiä ja itsetietoisia. Nämä ominaisuudet tulevat kyllä esille, mutta Linnan merkitys on paitsi siinä, että hän kuvasi koko miljöönsä rivimiehen tasolta, myös siinä, että hän nosti sen vaietun aineksen hyvin karrikoidusti esille. Pylkäs kyllä yleensä ymmärsi upseeristonkin näkökulmaa ja vaikuttaa muutenkin kirjallista minäänsä paljon vähemmän särmikkäältä soturilta, vaikka värikäs persoona onkin.

keskiviikko 18. marraskuuta 2020

Runoilijan kohtalo

 Poliittinen Puškin


Juri Družnikov, Vene müüdid. Eesti Raamat 2003, 349 s.


Juri Družnikov (Alperovitš) oli 1980-luvulla emigroitunut kirjallisuudentutkija ja kirjailija, joka uransa varrella kirjoitti muun muassa lapsille. Puškin oli muuan hänen suuren mielenkiintonsa kohde ja tämänkin niteen esseistä useimmat käsittelevät Puškinia.

Mukana on kyllä myös muun muassa Stalinin Kuntsevon huvilaa ja sinne johtajan kuoleman jälkeen perustettua museota käsittelevä essee. Kirjoittaja ehti nuorena opiskelijana vielä tutustua siihen ennen kuin museo vuonna 1956 pidetyn XX puoluekokouksen jälkeen suljettiin ja sitten hävitettiin.

On vahinko, että diktaattorien museot yleensä hävitetään. Olen itse käynyt Gorin Stalin-museossa ja onnistunut mielestäni suoriutumaan siitä merkittäviä henkisiä vaurioita kärsimättä. Koetetaan nyt ainakin meillä Suomessa pitää kiinni tuosta Lenin-sedän museosta. Tulevat sukupolvet tarvitsevat sitä, kuten me itsekin.

Tämän kirjan kiinnostavin luku ainakin minusta on nimeltään Puškin, Stalin ja muut runoilijat. Stalinhan oli myös nuoruudessaan lupaava runoilija (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=soselo ). Aitona kirjailijan a hän myös ymmärsi, mitä tällä ammatilla tarkoitetaan. Siinä on ennen muuta kyse mestaruudesta, kielen hallitsemisesta eikä ainakaan ensi sijassa agitaatiosta. Jälkimmäistä toki myös tarvitaan, ainakin diktatuureissa, mutta ei se mahtikäskyllä kirjallisuudeksi muutu.

Kirjoittaja toteaa, että kuuluisa lause ”Puškin on meidän kaikkemme!” (Puškin naše vsjo), jonka sivumennen sanoen myös Jeltsin runoilijan syntymän kаksisataavuotisjuhlassa vuonna 1999 juhlallisesti lausui, viittasi tietenkin siihen, että runoilija oli kaikkivoivan venäläisen hengen ilmaus, suuren, yhtenäisen ja jakamattoman Venäjän symboli ja valtiollinen runoilija numero yksi.

Puškin värvättiin tietenkin myös niin sanotun neuvostovallan palvelukseen, toteaa kirjoittaja. Lenin luokitteli hänet vallankumoukselliseksi demokraatiksi ja jopa Lunatšarski arveli runoilijaa tarvittavan työläisten ja talonpoikien opettajana.

Aluksi Puškin, joka sentään kuului menneeseen maailmaan ja jopa aristokratian piiriin, ei kuitenkaan suinkaan noussut kumarrettavaksi puolijumalaksi. Hieman yllättävästi kirjoittaja kiinnittää tuskin lainkaan huomiota siihen, että ns. proletaaristen kirjailijoiden liike, joka yritti vallata koko kirjallisuuden kentän, päinvastoin hylkäsi tykkänään kaikki vanhat mestarit ja jopa koko mestaruuden käsitteen.

Mitäpä sijaa silloin olisi jäänyt tuolle menneen maailman riimittelijälle. Proletaarikirjailijoiden mielestä tarvittiin aivan uutta kirjallisuutta ja sitä kykenivät luomaan vain itse sen proletariaatin edustajat, joka oli ottanut vallan. 

Tokihan jo leniniläisen marxismin perusteet opettivat, että yhteiskunnallinen oleminen eli luokka-asema määrää tietoisuuden. Kuinka siis voitaisiin ignoroida tällainen, aivan perustavaa laatua oleva seikka. Asia nyt oli sillä tavoin, että vallankumouksen tehnyt uusi luokka tarvitsi uuden tietoisuutensa luoman uuden kirjallisuuden, eikä siinä ollut mitään tekemistä feodaaliyhteiskunnan arvoja heijastavilla menneisyyden jäänteillä.

Kuten tunnettua, proletaaristen kulttuurityöntekijöiden liike, joka ulottui kaikille aloille, oli itse asiassa jo saanut vallan käsiinsä 1920-30-lukujen taitteessa. Pöyhkeässä itsevarmuudessaan se halusi suistaa valtaistuimelta kaikki vanhan kulttuurin edustajat ja ”mesatrit” itse Maksim Gorkista lähtien. Majakovskia ei tarvitse tässä erikseen mainitakaan. Niin sanottujen kulttuurin mestarien auktoriteettiasema loukkasi työläistä, joka luokkavaistonsa varassa ymmärsi paremmin, mitä uusi yhteiskunta oli ja mitä se tarvitsi.

Stalin, joka itsekin oli runoilija, eikä huonoimmasta päästä, ei hyväksynyt tätä suuntausta. Virta käännettiinkin sitten voimalla toiseen suuntaan vuoden 1932 suuressa kirjailijakokouksessa ja ennen pitkää sama tapahtui kaikilla kulttuurin aloilla. Lyhyesti sanoen, vanhat ja uudet mestarit nousivat taas kunniaan. Niin sanotun proletaarisen kulttuurin johtohenkilöt syrjäytettiin ja aikanaan ammuttiin tuholaisina.

Tämä vallankumous ja vastavallankumous kirjallisuudessa oli äärimmäisen tärkeä historiallinen prosessi, jonka Družnikov sangen käsittämättömästi jättää vaille huomiota.

Olisihan ollut täysin mahdollista, että proletaarisen suuntauksen olisi vain annettu jatkua kulttuurin piirissä ja nuo erilaiset harrastelijat, joita nousi työpenkkien äärestä kuin sieniä sateella, olisivat saaneet rauhassa pitää hallussaan kulttuurin kentän. Mikään ei olisi ollut sen luonnollisempaa kuin että kaikenkarvaiset tolstoit, puškinit ja gogolit olisi sijoitettu kirjastojen myrkkykaappeihin sikäli, kuin niitä ei olisi makuloitu. Miksi ihmeessä vanhoja mestareita oikein tarvittiin?

Ilmeinen vastaus on, että niitä tarvittiin antamaan auktoriteettia sille uudelle sielujen insinöörien joukolle, joka nyt nousi laulamaan neuvostojen maan ja sen sankarien (ja mestarien) ylistystä. Siinä roolissa erityisen arvokkaita olivat Maksim Gorkin kaltaiset henkilöt, joiden mestaruuden jo porvarillinenkin maailma oli tunnustanut.

 He antoivat uudelle kulttuurille eräänlaisen successio apostolican. Se tarkoitti, ettei uusi kulttuuri ja kirjallisuus kasvanut tyhjän päälle, vaan nimenomaan kehitti eteenpäin sitä, minkä ihmiskunta oli saavuttanut vanhan vallan aikana.

Kirjailijaliiton äänenkannattajan, Literaturnaja Gazetan otsikon molemmin puolin sijoitettiin aikanaan Puškinin ja Gorkin kuvat. Siinä sitä siis mentiin, huipulta huipulle. Kullakin aikakaudella oli omat mestarinsa.

Družnikov hyppää lähes suoraan vuoden 1937 suureen Puškin-juhlaan, jota on tutkimuksessa runsaasti kuvattu. Sille on omistettu  ainakin yksi erikoisteoskin, joka on jossakin hyllyssäni.

Tuo juhla oli todella vaikuttava. Ensimmäisenä sosialismin vuonna, aikana. jolloin miljoonat vangittiin ja sadat tuhannet teloitettiin, juhlittiin myös suorastaan raivoisasti sosialistisen humanismin voittoa. Sen, mistä Puškin oli uneksinut, sen olivat kommunistit eli tarkemmin sanoen Stalin toteuttanut, kirjoitti merkittävä ajan kirjallisuusguru Kirpotin.

Todellakin, lausahtaa Družnikov hieman myrkyllisesti, koskaan aiemmin ei ollut yhden runoilijan kuoleman johdosta järjestetty yleiskansallista riemujuhlaa. Riemuitsevat kansanjoukot kantoivat myös Stalinin, Molotovin ja Ježovin kuvia.

Kirjoittaja kuvaa Stalinin ja Puškinin suhdetta laajemminkin ja toteaa, että vuonna 1941, kun Stalin nosti esille venäläisen kulttuurin suurmiehet osoittaakseen Hitlerin pöyhkeän russofobian arvottomuuden, oli Puškinin nimi ensimmäisten joukossa heti Leninin ja Plehanovin jälkeen.

Kirjoittaja katsoo, että Puškin-myytti oli vain osa venäläisestä supermyytistä, jonka ideana on ajatus Venäjän lunastajanroolista muiden kansojen joukossa. Puškinin hahmoa käytettiin myös suorastaan rintamatarkoituksiin. 

Hänen runonsa Venäjän parjaajille, joka oli tehty vuonna 1831, kun länsieurooppalaiset vallat uhkasivat sekaantua Puolan kapinaan, sopi tietenkin mainiosti myös palvelemaan stalinistista ekspansiota länteen. Kirjoittaja nimittää sitä häpeälliseksi ja se tosiaan sai osakseen ylenkatsetta jo aikanaan.

Puškinia voitiin tietenkin käyttää hyväksi myös 1940-luvun taistelussa ns. kosmopoliitteja vastaan, vaikka runoilijan venäläisyyden suhteen voi tehdä varauksia, kuten kirjoittaja huomauttaa. Družnikov myös esittää todisteita siitä, että runoilija olisi kovasti halunnut poistua Venäjältä, mutta ei saanut siihen lupaa.

No, mitäpä sanoakaan, toki kirjailijoilla on kohtalonsa vielä kuoleman jälkeenkin. Družnikovin tavoitteena on repiä myyttejä eikä pelkästään paljastaa niitä. Stalinismi oli värvännyt runoilijan palvelukseensa, mutta eihän tällä ollut kuolemansa jälkeen mahdollisuutta puolustautuakaan.

Sen sijaan kannattaa miettiä sitä, mitä olisi merkinnyt, jos Puškin yhtä hyvin kuin koko menneen maailman mestarien kirjallisuus olisi johdonmukaisesti Neuvostoliitossa hylätty, kuten jo oli alkanut tapahtua ensimmäisen viisivuotissuunnitelman aikana.

Silloin ei totalitarismiin olisi jäänyt sitä aukkoa, jonka kautta ajatukset humanismista ja yleisinhimillisistä arvoista levisivät Neuvostoliiton intelligentsijan keskuudessa ja yhdistivät totalitarismin kriitikoita.

Puškinin ja muiden vanhojen kirjallisuuden ja kulttuurin mestarien rehabilitointi Stalinin aikana merkitsi itse asiassa sitä, että totalitaariseen kulttuuriin päästettiin vieras elementti. Puolueen papisto saattoi kaikin mokomin vakuuttaa, että uudet bolševistiset arvot olivat vain vanhojen luokkayhteiskunnnan arvojen edelleen kehittynyt ja niitä jalompi muoto.

Se, joka todella luki Puškinia, Tolstoita ja Dostojevskia, näki kyllä ennen pitää, ettei se ollut totta. Puškin valtiollisen juhlinnan kohteena vuonna 1937 oli kuin olikin enemmän kuin paradoksi. Se oli läpinäkyvä valhe ja aina löytyi niitä, jotka myös uskalsivat sen ymmärtää.

tiistai 17. marraskuuta 2020

Karjalan leiri

 Patriotismi marssii lasten kengillä


Karjalan tasavallassa, Vatnavolokin kylässä on nyt keskitysleiri (https://daily.afisha.ru/news/43747-v-karelii-dlya-shkolnikov-postroili-kopiyu-detskogo-konclagerya-on-nuzhen-chtoby-vospityvat-patriotizm/ ). Sitä on tarkoitus käyttää koululasten patrioottiseen kasvatukseen.

”Kuolemanleiri” on puhtaasti lavastuksellinen ja se haluttiin aluksi sijoittaa Kontupohjaan, mutta sikäläiset asukkaat eivät sitä halunneet. Niinpä se sitten on puhtaasti fiktiivisenä luomuksena aivan mielivaltaisessa paikassa, hieman niinkuin Mandrogin turistikylä, joka pykättiin keskelle metsää ja joka koostuu muinaisvenäläiseen satumaailmaan sijoitetuista fantasiakohteista (https://mandrogi.ru/ ).

No, näinhän ihmisten mieltä hallitaan. Tosiasia on, että meidän kaikkien aivot ovat niin typerät, että ne kerralla pystyvät käsittelemään vain aivan primitiivisiä kuvia, eräänlaisia meemejä, joiden merkityksen kyllä saatamme tietää aivan harhaanjohtavaksi tai sitten ei. Isänmaata, sotaa, toisia kansoja ja vastaavia kovin monimutkaisia asioita vastaa lasten aivoissa muutama simppeli kuva, joka sitten ajan mittaan muodostuu vivahteikkaammaksi tai ei muodostu.

Muinaisesta Venäjästä voidaan luoda kuva satumaisena onnen maana, jossa venäläinen sielu pääsi vapaasti kukoistamaan ja loi oikeuden ja totuuden mukaisen yhteisön –ainakin ennen kuin Pietari I toi käärmeen eli länsimaisen kulttuurin keihäänkärjen tähän paratiisiin. Sota voidaan kuvata marttyyrien ja sankarien kulkueena, jossa hyvän voimat lopulta ja suurin uhrauksin löivät pahuuden.

Tässä liikutaan historiapolitiikan alueella ja siellä kannattaa koettaa lähestyä yleisöä samaan tapaan kuin Hollywoodissa tehdään: kun tarinat viritetään 11-vuotiaan tasolle, saadaan tuote, jonka potentiaalinen yleisö on maksimaalisen suuri. Amerikassa se merkitsee ennen muuta maksimaalista puhdasta tuloa, Venäjällä on taas ruvettu kantamaan huolta myös nousevan nuorison psyykkisestä manipuloinnista, itse asiassa eräänlaisesta moraalisesta varustautumisesta.

Suuri isänmaallinen sota on ilman muuta venäläisten suuri yhteinen kansallinen kokemus. Mielipidetiedustelut vahvistavat tämän täysin määrin.

Asiassa ei olekaan mitään kummallista. Sota vaati venäläisiltä niin tavattoman suuret uhrit, ettei asialla ole historiassa vertaa. Lännessä viime vuosikymmeninä runsaasti esille nostettu holokausti kalpenee sen rinnalla. Sitä paitsi venäläisten taistelulla oli hyvin konkreettinen merkitys: se esti vielä suuremman katastrofin tapahtumisen.

Venäjällä yhä suositussa laulussa Pyhä sota (Священная война) (https://www.google.com/search?q=%D1%81%D0%B2%D1%8F%D0%B7%D0%B5%D0%BD%D1%8F%D1%8F+%D0%B2%D0%BE%D0%B9%D0%BD%D0%B0&ie=utf-8&oe=utf-8&client=firefox-b-ab ) esitetään taistelu valon ja pimeyden, kahden vastakkaisen voiman välisenä konfliktina.

Asiaa on turha enemmälti kommentoida, todettakoon vain, että sellaisena sitä voitiin toki aikanaan kansalle myydä ja neuvostoliittolainen sotakirjallisuus oli sen mukaista. Meillähän tehtiin ihan samaa. Sotaveteraanin ja Stalingradin juoksuhautojen sankarin, Vasili Grossmanin Elämä ja kohtalo oli kirja, jonka näköala oli laajempi. Siksi sen julkaiseminen olikin Neuvostoliitossa mahdotonta.

Lapsille tai lapsenmielisille ei tietenkään kannata tarjota luettavaksi Grossmanin kirjaa. Heidän käsityskyvylleen sopivat sen sijaan kyllä patrioottiset leikit, joissa on jännittävää näpelöidä aseita ja tuhota päälle tunkevaa vihollista, joka haluaa orjuuttaa ja tuhota oman kansan.

Olga Bergholzin käsialaa on kuuluisa riimi: Ketään ei ole unohdettu, mitään ei ole unohdettu (Nikto ne zabyt, nitšego ne zabyto), jota jo neuvostoaikana yhä udelleen toistettiin. Sen tuntee jokainen.

Sehän on aika kiinnostava ja prima facie myös hyvin arvostusta ansaitseva tunnus. Unohtaminenhan merkitsee eräänlaista valehtelua.

Ongelmaksi kuitenkin tuli, että samaan aikaan, kun tätä tunnusta toisteltiin, valehdeltiin oikein urakalla. Sotaveteraani ja kirjailija Viktor Astafjev lausui perestroikan aikana, että kun hän lukee mitä sodasta on kirjoitettu, hänestä tuntuu siltä, kuin hän itse olisi ollut jossakin aivan toisessa sodassa…

Tässä on turhaa luetella tarkemmin mitä kaikkea neuvostoaikana unohdettiin. Omat tihutyöt omalla ja vihollisen puolella nyt ainakin ja samoin ne sotilaat, jotka olivat antautuneet vangeiksi tai peräti taistelleet vihollisen puolella. Vastoin yleistä tietoa jopa pyhästi vannottiin, ettei mitään joukkomittaista tai paljon muutakaan lipsumista puna-armeijan rintamasta koskaan tapahtunut.

Mutta sota on kuin onkin monimutkaisempi asia kuin sen propagandaversio ja väkivaltaa ja vääryyttä tapahtuu siinä aina sekä omia että vieraita kohtaan. Stalinin Neuvostoliitto ei tosiaankaan ollut poikkeus säännöstä.

Vanhan ranskalaisen kansakunnan määritelmän mukaan kansakunnalla täytyy olla hieman huono muisti. Ihan kaikkea ei yhtä lailla ainakaan ole syytä muistella (https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=renan ). 

Venäjällä tätä sääntöä on tunnollisesti noudatettu, mutta ei vain siellä. Ikävät asiat, erityisesti sellaiset, jotka eivät kuuluneet yleisesti tiedettyihin, sopivat huonosti sankarillisen narratiivin kokonaisuuteen ja ne oli parasta unohtaa ja suorastaan kieltää.

Meillä Suomessa kaunokirjallisuus on yhä uudelleen saanut olla historian edelläkävijä ja historiallisen tietoisuuden muodostaja, hamasta Runebergista ja Topeliuksesta Väinö Linnaan. Myös Venäjällä ja varsinkin Neuvostoliitossa vain kaunokirjallisuus saattoi aina joskus puhkaista edes pieniä aukkoja siihen simppeliin oikeaoppisuuteen, joka vartioi Suuren isänmaallisen sodan koko kuvaa.

Luin aikoinaan aika lailla venäläistä sotakirjallisuutta, kunnes se rupesi hieman tökkimään. Iänikuisen tappamisen ja kärsimyksen tutkistelu olisi kai vaatinut sadomasokistisempaa persoonallisuutta.

Yleisvaikutelmakseni jäi, ettei venäläiseen kirjallisuuteen oikeastaan kuulu ketään Väinö Linnan vastinetta. Voinovitšin Ivan Tšonkin on kyllä hillittömän hauska, mutta ei varsinaisesti uskottava veijariromaani, jota voisi edes verrata Haanpäähän. Jonkin Konstantin Simonovin kirjat olivat kyllä uskottavia ja myös ns. kovaa kamaa, mutta niiden näkökulma rajoittui taisteluihin ja sen mukaiseen psykologiaan.

Lähimmäs kriittistä näkökulmaa tulivat sallituista kirjoista ehkäpä Grigori Baklanovin Heinäkuu -41 (Июль -41 года), joka eleettömästi veti esille vaiettuja asioita sodan alkupäiviltä.

Sellaista kirjaa, joka Linnan Tuntemattoman tapaan esittäisi virallisen todellisuuden rinnalla ja haastajana laajasti nimenomaan rintamamiesten näkökulman, ei ole sattunut käsiini. Ehkäpä Venäjällä ei ihan sellaista olekaan? Onhan suomalaisella kansakunnalla toki erityisluonteensa, kuten on sodillammekin, vaikka kaiken kannattaa muistaa olevan suhteellista.

Perestroika hajotti kommunistisen puolueen mahtailevan ja omahyväisen pönötyksen ja teki koko sen kertomasta tarinasta naurunalaisen –tai yritti ainakin. Farssia ei satojen miljoonien ihmisten tarinasta voi tehdä, eikä kaikkia niitä uhrauksia unohtaa, jotka siihen liittyivät. Suuri isänmaallinen sota jäi lähes koskemattomaksi kansakuntaa yhdistäväksi tekijäksi. 

Sen liian tarkka kaiveleminen on leimattu häpäisyksi, vaikka tutkijapiireissä onkin saatu sanoa yhtä ja toista. Se, mitä kansalle tarjoillaan ja mitä se tietää ja ajattelee, on toinen juttu.

Venäjän uudet historiapuistot kantavat tiettyä kirkollisuuden ja vanhan Venäjän leimaa. Sen rinnalla näyttää valtakunnan terävä pää haluavan nyt entistä enemmän nostaa esille myös kommunistisen hallinnon aikaisia saavutuksia ja sotahan on niistä ehdoton ykkönen. Siihen liittyvät massiiviset möhläykset ja ilkityöt nauttivat sen sijaan valtion epäsuosiota. Ihan kaikkea nyt ei ole syytä sentään muistaa.

On toki valitettavaa ja etenkin surkuteltavaa, että suomalaiset nyt leimataan kuolemanleirien pystyttäjiksi, joita vastaan on oikein ja upeata nousta taistelemaan aseen kanssa.

Mikäli Karjalassa haluttaisiin olla unohtamatta mitään ja ketään (nitšego i nikogo), olisi ehdottoman välttämätöntä nostaa esille myös niitä lukuisia dokumentteja, joissa suomalaisen hallinnon aikana tai sitä muistellessaan karjalaiset osoittivat olevansa/olleensa oloihin tyytyväisiä ja kertoivat suomalaisen hallinnon toimivan asiallisesti.

Toki toisenlaistakin oli, erityisesti nälkävuonna 1942. Olot olivat surkeat niillä venäläisillä, jotka vastoin Stalinin ankaraa käskyä olivat jääneet miehitetylle alueelle. Kaikki elämiseen tarvittava oli pyritty samaisen käskyn mukaisesti tuhoamaan sikäli kuin mahdollista.

Mutta ettäkö mitään ja ketään ei saisi unohtaa? Siinäpä se on kova vaatimus meillekin, mutta aivan erityisesti niille, jotka sitä nostavat esille.