lauantai 29. helmikuuta 2020

Musta surma ja maailman napa



Naisten ympärille kokoontuva keskiaika

Giovanni  Boccaccio, joka 1300-luvun puolivälissä kirjoitti kuuluisan Decameronensa, kertoi tarkoituksenaan olevan lohduttaa noilla lemmentarinoilla nimenomaan naisia, joilla käytännössä usein oli huonot mahdollisuudet toteuttaa itseään tuolla alalla. (suom. esim. Tammi, Kurki-kirjat 1995, 589 s.)
Tämä ei tietenkään johtunut siitä, että naisilla olisi ollut erityisiä vaikeuksia saada seksiä, päinvastoin. Erinäisistä syistä naisen seksuaalista käyttäytymistä nyt vain vahdittiin erityisen tarkoin, mikä tietenkin juontui tarpeesta pysyä selvillä siitä, kuka on kenenkin lapsi.
Itse asiassa toki naisten valta seksin alueella oli mitä melkoisin ja nuoret miehet saivat yhä uudelleen kärsiä Tantaloksen tuskia sen takia. Toki jossakin vaiheessa, kuten Boccaccio itsestään kertoo, tuska hälveni ja jäljelle jäi vain suloisen mielihyvän tunne ja kiitollisuus naissukupuolta kohtaan.
Musta surma, aikansa todellinen pandemia, sai ihmisissä aikaan erilaisia reaktioita. Toisaalta syntyivät ruoskijakulkueet, jotka katumustaan ja kurjuuttaan voivotellen vaelsivat seudulta toiselle ja anoivat luojalta armahdusta. Toisaalta syntyi hillittömyyttä, rikollisuutta ja irstautta.
Boccaccion henkilöiksi sen sijaan valikoitui seitsemän kunniallista naista, joista jokainen edusti jotakin kardinaalihyvettä ja kolme säädyllistä nuorta miestä. Yhdessä nämä vaelsivat maaseudulle ja alkoivat kukin vuorollaan kertoa tarinoitaan.
Muuan läpikäyvä teema niissä on se havainto, että naisilla on samat halut kuin miehelläkin ja mikäli se vain käy päinsä, hän pyrkii niitä myös toteuttamaan. Tässä naissukupuolen rooliin luonnostaan kuuluva oveluus sitten puhkeaa kukkaansa ja aviomiestä petetään jopa aivan hänen silmiensä edessä.
Koska ihminen on vajavainen ja syntinen olento, paljastuu, että munkit ja nunnat ovat yhtä himokkaita kuin kaikki muutkin ja saattavat tilaisuuden tullen lipsua ihanteistaan. Kukapa ei voisi? Vai heittikö joku jo sen ensimmäisen kiven?
Decameronessa on syystäkin nähty renessanssin uuden yksilöllisyyden ilmaantuminen historiaan. Nyt ei enää kirjoitettu vain sakraalisista asioista tai antiikin taruista, vaan myös täysin lihallisista nykypäivän seikoista, tosin antiikin allegorioilla ja viittauksilla usein höystettynä.
Mutta tokihan itse asiassa rakkaus ei suinkaan ole mikään uusi, saati nyt romantiikan aikakauden keksintö, vaikka mokomaa silloin tällöin näkee väitettävän. Pelkästään raamattua lukemalla oppii pian, että sen mahti oli valtava jo tuhansia vuosia sitten. Tarvittaessa antavat antiikin auktorit lisää tukea asialle.
Decamerone, joka on suomeksi luettavissa kahtenakin käännöksenä, on mainiota vastalääkettä niille tylsille historiantulkinnoille, joita saamme nykyään yhä uudelleen lukea. Niissähän menneisyyden nainen alennetaan pelkäksi objektiksi, jolla ei ole enempää kykyä kuin haluakaan ohjata itse elämäänsä.
Boccaccion luettuaan ei enää tarvitse kuvitella turhia. Suosikkini tämän alan teoksista on kuitenkin Geoffrey Chaucerin Canterburyn tarinoita (Suomentanut Toivo Lyy, WSOY 1962, 613 s.).
Chaucer on Boccaccion aikalainen ja ilmeisesti tälle suoranaisestikin velassa. Häntä on kuitenkin pidetty syvempänä psykologina eikä ole todisteita siitä, että hän olisi lainkaan edes tuntenut Decameronea.
Joka tapauksessa lukijalle jää teoksen perusteella mielikuva hyvin samanlaisesta miljööstä: toinen ryhmä miehiä ja naisia on Englannissa, toinen Italiassa, toinen pakenee ruttoa ja toinen on pyhiinvaellusmatkalla. Kuitenkin molempien tärkein mielenkiinnon kohde on sama ja se kyllä sijaitsee niin sanoakseni siellä navan alla.
Canterburyn tarinat ovat runomittaisia, mikä usein säikäyttää proosallisemmat henget pois niiden ääreltä. Tässä tapauksessa se on kuitenkin turhaa: teksti on miellyttävän sujuvaa eivätkä keinotekoiset sanat häiritse.
Chaucerin psykologiset havainnot ovat tosiaankin tarkkoja ja niiden suurena ansiona on, että niistä puuttuu myöhempien aikojen teennäisyys. On toki mahdollista, että niissä olisi ollut oman aikakautensa poliittisen korrektiuden vaikutusta, mutta sitä en pysty havaitsemaan.
Ajatelkaamme vaikkapa sitä havaintoa, että antiikin aimo urho Phoebus piti vaimoaan kaikin tavoin hyvänä, mutta kuitenkin rajoitti hänen vapauttaan joten vaimon osa oli hieman kuin häkkilinnun, joka aina kaipaa vapauteen:
Jumala tietää, ettei palvoa
mies milloinkaan voi eikä valvoa
niin naistaan, että saisi muuttumaan
sen luonteenlaadun, jonka aikanaan
on itse luonto luonut luodulleen
… Kun puhun, puhun uskottomista
miesheittiöistä, miesten omista
vioista nyt –en syytä naisia,
Kas miehet ovat irstaanlaisia,
 kun kyseessä on lemmen atriat:
he lutkain luokse innoin juoksevat,
lie oma vaimo mitä ihanin
ja uskollisin, puhdastapaisin.
Lihamme, Jumala sen kirotkoon,
on kevytmielinen: myös nautintoon
se kyllästyy ja väsyy yhtenään,
jos hyvettä on siinä hivenkään…

Ja niin kävi, että Phoebuksen vaimo otti vastaan erään omaa miestään paljon kurjemman huoripukin (sit venia verbo!). Häkkivaris kuitenkin pani muhinat merkille ja alkoi laulaa kotiin palanneelle sankarille: ”aisankannattaja, aisankannattaja!”
Siitä sitten seurasi rangaistus sekä rikolliselle, että viestin tuojalle. Jutun moraalina on, ettei kannata kaikkea tietämäänsä ruveta lavertelemaan, päättelee Chaucer, jonka ajatusmaailmalle ns. nollatoleranssi näyttää vielä olleen tuntematon.
Tarinoissa esiintyy myös merkittävä naishahmo, Bathin rouva, jolla on ollut viisi aviomiestä ja epälukuinen määrä rakastajia. Hän ilmeisesti dominoi sekä makuuhuoneessa, että muutoin kotitaloudessa ja vaatiikin, että naisten olisi saatava määrätä kaikkialla:
Kuningatar, siis kuulkaa: hallita
jokainen nainen tahtoo, vallita
aviomiestään, rakastajiaan
ja olla heidän yläpuolellaan.
Se naisen suurin halu on, jos kuolen
tai en nyt: siitä jätän teille huolen.

 
Näin kiteyttää Bathin rouvan kertomassa tarinassa totuuden muuan nuori mies, jota uhkaa teloitus, ellei hän saa selville, mitä nainen haluaa.
Kun mies ja vaimo sitten tämän mukaisesti omassa avioliitossaan vallanjaosta sopivat, saa mies vuoteessa sellaista kestitystä, ettei paremmasta väliä:
Niin elivät he mitä rakkaimmasti
ilossa ainaisessa hautaan asti-
ja Jeesus Kristus suokoon meillekin
niin nuoren, reippaan vuodetoverin
sen miehen, joka niin käy avioon

Mut lyhentää sen päivät Jeesus saa,
sen, joka vaimon valtaa vastustaa,
ja kitsaat ukot, kärkkäät rettelöön,
Jumalan rutto maahan iskeköön!

Kuten on helppo ymmärtää, määräysvalta yhteiskunnassa ei kuitenkaan lähtenyt pelkästä halusta, vaan siihen vaadittiin myös kykyä luoda elämälle asianmukaiset olosuhteet, joiden vallitessa sitten saatettiin turvallisesti jatkaa sukua ja kasvattaa lapsia.
Toki ihmiset siihenkin aikaan aina sentään halusivat kaikenlaista ja usein hairahtuivat menemään halujensa mukana vastoin järjen ja säädyllisyyden vaatimuksia. Asiaa ei silloin pidetty ansiokkaana, mutta ei sen olemassaoloakaan haluttu kieltää enää Chaucerin ja Boccaccion aikoina. Nykyäänhän tilanne on jo tainnut muuttua.
Joka tapauksessa nuo molemmat kirjat tarjoavat todellisen ensyklopedian siitä maailmasta, jossa elettiin keskiajan kallistuessa syksyynsä ja renessanssi-ihmisen ilmaantuessa maailmaan.
Eikö kaikki paras ala sairaudesta kysyy Egon Friedell omituisesti suuren Kulttuurihistoriansa alussa. Enpä tiedä, mutta sen voinee ainakin todeta, että mustan surman jälkeen eurooppalaisen kulttuurin kehitys näytti ikään kuin lähtevän lentoon. Paradoksaalisesti se ei ilmennyt niinkään ikuisten totuuksien ja luonnonlakien tutkimisessa, vaan aluksi juuri humanismina: ihmisen oman, vajavaisen olotilan tutkimisena ja tunnustamisena.
Toivotaan nyt, että tämäkin nykyinen pandemia voisi jotakin hyvää saada aikaan. Edes kunnon kirjallisuutta.

torstai 27. helmikuuta 2020

Allioli


Allioli

Allioli eli aioli (la. allium -valkosipuli, esp. ajo, ransk. ail, it. aglio) on yksinkertaisimpia herkkuja, jota valkosipulin ystävät yhtä kiivaasti rakastavat kuin sen viholliset kammoavat.
Sehän on lyhyesti sanoen valkosipulimajoneesia ja sen valmistamiseen siis soveltuvat normaalit majoneesin valmistamisen säännöt.
Mutta siinäkin voi epäonnistua. Miksi kaupassa myytävän alliolin valmistajat ovat siinä aina varsin surkeasti epäonnistuneet, on minulle salaisuus. Asia liittynee säilyvyyteen, väärennökseen tai johonkin vastaavaan.
Vasta viime aikoina on kaupoissa joskus näkynyt keltaisia alliolipurkkeja, joissa on aivan kelvollista ainetta, siis aito maku ilman tunkkaista liiallisen viinietikan ja ties minkä lisukkeiden makua, saati vatkatun veden aiheuttamaa löperyyttä.
Kunnon alliolin valmistamiseen ei paljoa tarvita: vain muutama valkosipulin kynsi, kananmunan keltuainen, öljyä ja vähän suolaa. Sitä etikkaakin voi kokeille pikkuruisia määriä. Tuoreeltaan lisättynä se voi antaa hyvinkin pirteän äjäyksen.
Lyhyesti sanoen homma sujuu siten, että ensin erotellaan keltuainen valkuaisesta totuttuun tapaan puolittamalla muna. Sen jälkeen siihen lisätään esim. puolenkymmentä murskattua valkosipulin kynttä ja aletaan vatkata vispilällä tai konevehkeellä, samalla lisätään varovasti öljyä ohuena norona. Öljyä voi käyttää esim. 2-3 dl.
Jos öljyä pannaan kerralla liiaksi, emulsio tuhoutuu eikä sitä enää synny, vaikka kuinka vatkaisi. Ainesten on myös syytä olla saman lämpöisiä.
Kun seosta on saatu sopiva määrä, se maustetaan vielä pienellä määrällä suolaa (jonka voi panna heti alusakin) ja sitä etikkaakin voi panna sekaan. Älkää kuitenkaan panko mitään balsamicoetikkaa. Myöskään öljyn ei tule olla neitsytöljyä, vaan ohuempaa sorttia. Oliiviöljy käy ja rypsiöljy on tässä erinomaista. Halutessa voi lisätä hiukkasen neitsytöljyä maun vuoksi, jos siitä tykkää.
Ja ainahan maustaa voi, jos nyt ei jalo ja yksinkertainen maku tyydytä. Muuan mahdollisuus on sambal oelek-kastike tai muu chili, hyvin pieninä määrinä.
Tämä on siitä hyvä resepti, että sitä voi käyttää ilman mitään erityistarvikkeita. Olen monet kerrat murskannut valkosipulin kynsiä suolarakeiden ja pullon avulla ja vatkannut sitten alliolia tavallisessa vadissa puukauhalla. Nehän löytyvät jokaisesta apartamentosta ainakin Espanjassa. Homma on yllättävän helppo.
Alliolin lisukkeena voi sitten olla vaikka ryppyperunoita kanarialaisittain. Ne syntyvät helposti panemalla keitinveteen suolaa niin paljon, ettei se kaikki enää liukene, siis esim. puoleentoista litraan noin kahvikupillisen.
Silloin perunoiden kiehumislämpötila nousee ja kypsinä ne muistuttavat hieman uuniperunoita. Kun vesi kaadetaan pois ja perunoiden annetaan kuivua, jää niiden pintaan hyvin ohut suolakerros ja ne rypistyvät. Ne syödään tietenkin ehdottomasti kuorineen.
Perunoiden on syytä olla vanhoja ja pieniä.
Mutta voihan sitä alliolia syödä vaikka minkä kanssa!

keskiviikko 26. helmikuuta 2020

Poliisille vaan!


Rikolliset keskuudessamme

Hesarissa (24.2.20) muuan lukija kertoo olevansa vastuullinen, seksiä ostava nainen ja pyytää, ettei hänestä tehtäisi rikollista.
Vetoomus on hätkähdyttävä. Kyseinen henkilö vakuuttaa -ja mielestäni sangen uskottavasti- olevansa normaali, kunniallinen kansalainen, joka on seksipalvelua ostaessaan yhtä kohtelias, vastuullinen ja ystävällinen kuin ostaessaan vaikkapa kampaamo- tai hierontapalvelua. Hän neuvottelee ja pyytää luvan. Hän saa haluamansa palvelun ja korvaa sen molempien osapuolten tyydytykseksi.
Palvelujen ostaminen ja myyminen on tietenkin aivan normaalia toimintaa, johon vapaalla ihmisellä on ehdoton moraalinen oikeus ja johon hänellä sen takia kaiketi pitää olla myös juridinen oikeus. Yhteinen matka seksin monipuolisuuteen, lämpö ja välittäminen saattavat ihan hyvin kuulua myös maksulliseen seksiin. Miksi se olisi kiellettävä? Mikä rikos on kyseessä ja kuka on uhri?
Tähän on turha tulla selittämään, ettei maksullinen seksi koskaan eikä kenellekään mitenkään voi tarjota sitä kaikkein ihaninta ja ihmeellisintä kokemusta ja ettei kukaan haluaisi oman lapsensa ryhtyvän seksialalle tai muuta vastaavaa. Tätä höpötystähän on saatu kuulla jopa vastuunalaisilta juristeilta, ikään kuin se jotenkin vaikuttaisi asiaan, jos nyt edes tottakin olisi.
Me ihmiset nyt vain olemme ja meidän täytyy saada olla erilaisia ja se merkitsee, että yksi tykkää yhdestä asiasta ja toinen toisesta. Sitä paitsi kaikilla ei välttämättä ole mahdollisuuksia siihen kaikkein ihanimpaan ja oikeimpaan ja mitä se nyt onkaan, seksisuhteeseen.
Suomalainen seksityötekijöiden yhteenliittymä FTS (Fair Trade Sex) ja Sexpo ovat ilmoittaneet, että asiallinen keskustelu seksityöstä on mahdollinen vain, mikäli hyväksikäyttö ja ihmiskauppa toisaalta ja vapaaehtoinen seksipalvelujen myynti toisaalta erotetaan toisistaan.
Tämän vahvistaa tietenkin myös jokaisen oma terve järki, mikäli sitä haluaa käyttää.
Meillä toisin kuin Ruotsissa, ei seksin ostaminen ole kiellettyä, ellei siihen liity paritusta tai ihmiskauppaa. Lain tulkintaa on näköjään kuitenkin kiristetty siten, että ostajaa voidaan rangaista, vaikka hänellä ei olisi ollut tietoa parituksesta, mikä kuulostaa oudolta. Nyt ovat viranomaisetkin todenneet, ettei moisesta ole muuta kuin vahinkoa.
Mitäpä muuta saattaisi odottaa? Minusta on syytä vakavasti kysyä ennen muuta sitä, miten on mahdollista, että täyskieltoa ja valtion rankaisevaa kättä ollaan yhäkin innokkaasti vaatimassa väliin myös silloin kun kyseessä olevat asiat ovat mitä suurimmassa määrin kahdenvälisiä, eikä niihin liity mitään vahinkoa kenellekään.
Voidaan tietenkin sanoa, että vahingon kärsii valtio, ellei se pääse mukaan kolmanneksi verottamaan, kuten kaikesta toiminnasta ja etenkin työstä aina halutaan tehdä.
Tämä ei kuitenkaan voi olla se todellinen ongelma. Verottaja näyttää tosiaankin päättäneen, että myös seksipalveluista saatava tulo on veronalaista. En tiedä, miten asia käytännössä hoidetaan, mutta onhan asiassa oma logiikkansa.
Näen tässä joka tapauksessa totalitarismin taas kurottavan kaikkialle pyrkiviä lonkeroitaan yksilönvapauden lopulliseksi tuhoamiseksi. On kummallista ajatella, etteivät tietyt ihmisryhmät osaa lainkaan hävetä sitä, että vaativat valtion (poliisin) tunkeutumista ihmiselämän kaikille alueille. Näyttää, kun tällaisesta järjen korvaamisesta nollatoleranssilla pikemminkin ylpeiltäisiin.
Mitäpä sanoikaan Mussolini: Tutto nello Stato, niente al di fuori dello Stato, nulla contro lo Stato. -Sitä siis halutaan elää valtiossa, joka on yhtä eläintä, kuten runoruhtinas Saarikoski joskus lausui. En sano, että tämä elämän kaikkien tasojen valtiollistaminen on jo fasismia, mutta ainakin se sopii hyvin yhteen fasismin perusidean kanssa.
Aikuisten välisen vapaaehtoisen seksin tekemistä poliisiasiaksi ei voida perustella millään empiirisesti havaittavalla hyödyllä, vaikka se puuttuu törkeästi ihmisten vapauteen kaikkein intiimeimmissä asioissa. Koko ajatus on voinut syntyä vain postmodernin sofistiikan sumentamissa aivoissa, jotka ovat pahoin irtautuneet todellisuudesta.
Koko asiaa lienee katseltava ns. metoo-ilmiön näkökulmasta. Kyseessähän oli sellainen joukkohysteria, jonka yhteisenä nimittäjänä oli kaikkien miehisen sukupuolivietin ilmausten kauhistelu.
Toki ilmiö sai alkunsa ymmärrettävästä närkästyksestä sen takia, että tietyllä alalla oli seksillä maksamisesta tullut ns. maan tapa, kun kilvan pyrittiin vihreälle oksalle.
Sellainen tietenkin tekee ilmapiirin ja kilpailun epäterveeksi ja on tuomittavaa aiheuttaessaan epäreilun tilanteen.
Mutta eihän tämä ilmiö tällaisen epäreilun ilmiön paheksumiseen päättynyt. Massahysterian noustessa yhä uusia, usein suostumustaan hyvinkin myöhään katuvia tai kokemaansa kähmimistä kauhistuvia henkilöitä ilmoittautui uhreiksi ja heidän perässään pian alettiin muistella jo myös teini-iän alkoholinhöyryisiä muhinoita, joissa pojat eivät olleet pyytäneet lupaa lähennellä -tai sitten olivat häirinneet uhrin mielenrauhaa juuri sellaista lupaa pyytämällä.
Parodian tekeminen osoittautui pian mahdottomaksi, mutta onhan näitä tarinoita yhäkin aina silloin tällöin tarjoiltu intelligenssiltään keskinkertaisten tai sitä heikompien toimittajattarien päivittäisiin tarpeisiin. Asian lapsentasoisuutta ei tarvinne erityisesti alleviivata, mutta muoti on muoti ja kauppa käy.
Nyt näyttää suureksi kansainvälisen tason roistoksi nousseen muuan suomalaissyntyinen miljonääri, jonka paljastetaan tehneen vastenmielisiä ehdotuksia mm. eräälle seksillä esille pyrkineelle suomalaistytölle, joka kyllä piti pintansa, mutta tietenkin suunnattomasti kärsi hänelle ositetusta aiheettomasta maskuliinisesta huomiosta.
No vähänkö meillä on keskuudessamme irstailijoita, juoppoja, syöppöjä ja niiden päälle vielä esimerkiksi pahantahtoisia ääliöitä. Luulen, että mielessämme tuomitsemme ne kaikki, vaikka itsellämmekin joskus on kaikenlaisia mielitekoja, joskus jopa enemmän kuin pystymme tyydyttämään.
Erroll Flynn -tuo valkokankaan supersankari- oli kerran mies, jonka perässä naiset juoksivat (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=flynn ). Luulen, että hän sai rangaistuksensa, vaikka kukaan ei hänen vapauttaan mennytkään riistämään. Liikahan on liikaa ja siinä on sen luonnollinen rajoitus.
Tämä Nygård vaikuttaa olleen poikkeuksellisen innokas vonkamies, joka luultavasti sai myös vapaaehtoista seksiä lähes loputtomasti.
Mutta sitten taisi iskeä hybris. Itse en paheksu miehen viettipitoista elämänmenoa sellaisenaan, mutta olisi hänen pitänyt rajansa ymmärtää.
Linda Lampeniusta hän ei tainnut edes päästä kähmimään, mutta minkä takia piti ruveta tytölle kostamaan amerikkalaismallisen, keskiaikaisen oikeuslaitoksen keinoin? Se oli jo alhaista.
Mutta sehän taitaa olla maan tapa siellä ja pian sitten täälläkin. Joskus maailmassa käräjät täyttyivät kunnianloukkausjututuista, nyt oikeuslaitosta ja poliisia kaivataan sitten sänkykamariin. Aika aikaa kutakin.