Massojen oma taide

 

Muusain taide

 

Sotien jälkeen kasvanut sukupolvi tietää, mitä merkitsee vallankumous populaarimusiikissa. Itse asiassa koko sana pop, tarkoittaen lähinnä populaarimusiikkia, tuli suomen kieleen 1960-luvun alkupuolella. En ole varma ajoituksesta, mutta muistini mukaan näin tapahtui.

Tuota ihmeellistä sanaa pop toisteltiin ja pyöriteltiin sitten ehtimiseen julkisuudessa ja muuan laulukin julisti: pop on kivaa, pop on hyvää, suosittua, menestyvää…

Näin kansamme oppi taas yhden uuden sanan ja käsitteen matkallaan kohti todellista länttä, oikeaa viiteryhmäämme. Paljon myöhemmin opittiin uusi sana hype, joka tuntui aika vaikealta ja jota aluksi hairahduttiin käyttämään aivan mielivaltaisesti kuvitellen, että sekin mahtoi olla jotakin aivan erinomaisen hyvää. Niinpä siis haluttiin kaikki hypettämään… Olisiko ollut 1980-luvulla?

Joka tapauksessa populaarimusiikilla on Suomessa ollut aika vahvat kansalliset perinteet, toki kansainvälisiä muoteja seuraten. J. Aldred Tannerin ja kumppanien kuolemattomiksi sanotut kupletit ovat yhä hauskaa kuultavaa, erilaiset polkat ja jenkat ottivat aiheensa ympäristöstään ja valssi taipui hyvin myös tanssilavakäyttöön.

Tango, tuo aikoinaan suorataa pirullisen paheellinen muoti kerta kaikkiaan valloitti sodan jälkeen myös katajaisen kansamme ja nosti sen piilevät ensirakastajan kyvyt loistoonsa kohtalokkaina yön hetkinä tanssipaikoillamme...

Ennen sotia oli viihde- ja tanssimusiikki aina melodista ja usein hyvin rytmillistäkin. Etelän rytmit yhdistyivät pohjoisen kaihoon ja italialainen belcanto pohjolan jämerään miehisyyteen. Pietarista tulleet emigrantit viljelivät kotimaansa sävelaarteistoa, jonka käyttöä eivät mitkään teostomaksut rasittaneet ja niinpä venäläinen, pohjimmiltaan usein surumielinen melodia pian käsitettiin suorastaan kansallisomaisuudeksemme.

Vasta 1950-luvun lopulla saapui meidänkin maahamme uusi muoti, jossa melodialla ei ollut oikeastaan mitään roolia, vaan kaiken ytimessä oli simppeli jytke ja laulun sijasta kuultiin jonkinlaista karjuntaa ja nähtiin solistin poukkoilevan mikkinsä edessä tai kitaransa kanssa ikään kuin hän olisi seksiaktia yrittelemässä.

Se oli muuan kääntöpiste, joka muutti koko länsimaisen kulttuurin ilmeen.

Nuorison saapuminen näyttämölle ilman muuta yhteiskunnan merkittävimmäksi ryhmäksi korotettuna oli uutta ja nyt ilmeni, että se aikoi erottautua myös, ja aivan erityisesti musiikillaan, tai jollakin, jota se nimitti musiikikseen.

Ensimmäisen kerran keskustelimme kaverien kanssa rock and rollista suunnilleen vuonna 1958 ja muistan, että pelasimme silloin potkupalloa. Naapurin pojat olivat saaneet ihan oikean nahkakuulan, joka pumpattiin kovaksi ja jota sitten potkittiin. Ihan hauskaahan sekin leikki oli.

Matka 1960-luvulta 2020-luvulle ei ole kovinkaan pitkä, aikakaan nuorisomusiikissa. Etäisyys, sanokaamme nyt 1970-luvun ja 1950-luvun alun välillä on jo paljon pitempi. Nuo vuosikymmenet on tässä käsitettävä symbolisoimassa omia merkittäviksi koettuja ilmiöitään.

Nyt olemme sitten tilanteessa, jossa kuulemma suuri osa nuorisoa ei voi mennä uimaan siitä syystä, että sen olisi otettava kuulokkeet pois korvistaan.

En tiedä, pitääkö asia oikeasti paikkansa ja jos pitää, syntyy varmasti ennen pitkää uinnin kestäviä kuulokkeita. Asian ydin on joka tapauksessa siinä, että uusi musiikin laji, joka kokonaan poikkeaa sodanedellisestä, on aiheuttanut laajaa riippuvuutta ja suorastaan addiktiota.

Suurella osalla nuorisoa on aina kuulokkeet tai napit korvissaan, eikä se koskaan irtaudu siitä melun lajista, jota yhä kutsutaan musiikiksi, vaikka sen sukulaisuus esimerkiksi klassiseen musiikkiin on hyvin kaukainen.

Mutta millaista se oli, kun tuo uudenlainen musiikki tuli Suomeen?

No, setäpä kertoo nyt tässä omia muistelmiaan. Monella muulla ne varmasti ovat aivan toisenlaisia ja olisi hauska kuulla niitäkin.

Mutta tässä nyt jotakin siitä, mitä itse muistan:

 

lauantai 20. helmikuuta 2016

Rokkaa ja roiku

 

Rock’n roll ja apinoiden planeetta

 

Muistan hyvin, kun ensimmäiset uutiset rock and rollista tulivat. Yhä uudelleen tapahtui maailmalla kummallisia ilmiöitä. Nuoret, joka kuuntelivat tätä musiikkia, villiintyivät ja särkivät paikkoja, huonekalut pantiin päreiksi ja nuoret huusivat hullun lailla. Tytöt tulivat hulluiksi ja pyörtyivät massoittain. Asia kuulosti normaalista kymmenvuotiaasta uskomattomalta ja arvoitukselliselta.

Vanhemmiten pystyy jo ymmärtämään, että kyse oli jonkinlaisesta orgastisesta hysteriasta, jollaisia on maailmassa ennenkin sattunut suurten aatteellisten, esimerkiksi uskonnollisten kokousten yhteydessä. Nyt ei kuitenkaan ollut näkyvissä mitään aatetta, joten oli lähdettävä siitä, että pelkkä musiikki oli syynä tähän kummalliseen käytökseen. Toinen mahdollisuus oli teeskentely, jos kerran Amerikassa jotkut esikuvallisen ihailtavina pidetyt henkilöt olivat tehneet jotakin, oli monien mielestä asianmukaista ja jopa välttämätöntä ehdottomasti tehdä aivan samoin.

Niin tapahtuikin. Kun Rokkia esitettiin vanhalla mantereella, toistuivat täsmälleen samat ilmiöt. Hysteerisinä kirkuvat tytöt pyörtyivät ja pojat särkivät paikkoja. Niinpä moiset esityksen haluttiin monessa paikassa kieltää, mikä tietenkin lisäsi huimasti niiden kiinnostavuutta ja tehoa. Kunnes sitten päivänä muutamana huomattiin, ettei kukaan pyörtynyt eikä särkenyt paikkoja. Ilmeisesti ei myöskään tunnettu tähän tarvetta, vaikka musiikki ja esittäjät olivat aivan samoja kuin ennenkin.

Rokki oli arvoituksellista ja sana piti ainakin yrittää kääntää, jotta voitaisiin ymmärtää, mistä oli kyse. Muistan yhden käännöksen olleen ”ketkuta ja jyrää”, mikä oli aika vaikeatajuista. Ketkuttaminen voitiin kyllä havaita niistä filminpätkistä, joita elokuvien alkukatsauksissa esitettiin, mutta mitä ihmettä olikaan jyrääminen?

Kyllä sekin selvisi. Kyseessä todella oli maassa kieriminen. Käytiin siis pitkälleen ja pyöriskeltiin ympäri. Miksi näin tehtiin, lienee kaikille ollut hieman epäselvää, mutta niinhän oli kaikki muukin tähän asiaan kuuluva. Niin tehtiin, koska niin piti tehdä. Jos oli kiljuttava, niin kiljuttiin, jos piti särkeä tuoleja, niin kyllähän sekin järjestyi. Ei se sen kummempaa ollut. Porukkaan mukaan päästiin tietyllä käytöksellä ja sieltä pysyttiin poissa, ellei tehty kuten muutkin. Nuorisopiireissä tämä on aina tehonnut kuin taikuus.

No muodit nyt ovat muoteja. Rokki jäi jostakin kummallisesta syystä elämään ja selityksiä asialle on riittänyt. Erityisesti sellaiseksi on hyväksytty nuorison kapina. Siis mikä kapina, miksi ja mitä vastaan? Millä tarkoituksella ja millä seurauksella kapinoitiin ja mitä vastaan erityisesti? Kenelläkään ei ollut järkeviä vastauksia. Tosiasiahan oli, että juuri nyt, 1950-luvulla nuorisoa hemmoteltiin enemmän kuin koskaan eivätkä sen olot olleet koskaan yhtä hyvät. Mikä kapinoinnin aihe tämäkin oli?

Nuorison kapinan symboliksi nousi James Dean, joka ei tietääkseni koskaan esittänyt mitään kapinaohjelmaksi laskettavaa asiaa tai muutakaan aatetta. Ainoa asia, millä hän lyhyen filmiuransa aikana nousi pinnalle oli likinäköisyydelle tyypillinen poissaoleva ilme ja puberteettinen hälläväliä-imago, mihin ei siis liittynyt esimerkiksi minkäänlaista älyllistä elementtiä.

Yhdessä uudenlainen musiikki ja nuorisomuoti joka tapauksessa alkoivat luoda niin sanottua nuorisokulttuuria, jossa pian pyörivät miljardien dollarien panokset ja etenkin tuotokset. Show-business on tunnetusti panos-tuotossuhteeltaan vailla vertaa. Puhtaimmassa muodossaan pelkkä ihmisen asettuminen yleisön katsottavaksi riittää, ja sillä voidaan rahastaa paljon. Armi ja Gil toimivat joskus näyttelyesineinä ja istuivat Suomea kiertävässä autossa, jonne myytiin pääsylippuja. En muista kuulleeni, että asiakkaat olisivat valittaneet. Rocktähtien kohdalla rahastus nousi korkeisiin potensseihin.

Päinvastoin kuin kerran kymmenkesäisenä arvelin, rokki ei lopahtanutkaan omaan naurettavuuteensa. Se on päinvastoin monistanut itseään geometrisessa sarjassa ja yhä uudet suuntaukset, joiden kannattajat ovat pitäneet kaikkia muita vihollisinaan tai sitten muuten vain epattoina ja tylsimyksinä, ovat putkahtaneet rikastuttamaan yhä uusien nuorisosukupolvien elämää, useinhan ne näyttävät muodostavan sen pääasiallisen sisällön.

Tämä ilmiö on nykyään niin itsestään selvästi osa ns. sivistynyttä maailmaamme, että tuskin muistamme, miten sitä syystäkin hämmästeltiin kuin se syntyi. Siinä vaiheessa se kyllä olikin erilainen. Samaan aikaan voitiin havaita muitakin muoteja, jotka kulovalkean tavoin levisivät ympäri maailmaa hävitäkseen taas sen siliän tien johonkin tuntemattomaan avaruuden kolkkaan.

Muistan esimerkiksi sen, miten jonakin 1950-luvun loppuvuonna kirjoitettiin lehdissä, että hakaristejä oli ilmestynyt sinne tänne ympäri Eurooppaa ja pian muuallekin maailmaan. Mikä salaperäinen taho mahtoi piirrellä tätä hirveää symbolia ja olisiko moisesta pitänyt rangaista? Sellaista kyseltiin ja joku pasifisti hätkähdytti maailmaa täräyttämällä, että moisesta rikoksesta olisi annettava kuolemantuomio!

No sepäs jo kuulosti joltakin. Hakaristin piirtäminen osoittautui hyvin helpoksi hommaksi ja ennen pitkää sellaisia ilmestyi jopa Sulkavan kirkonkylään, en nyt muista minne, mutta oli niitä. Asian johdosta yhteiskoulun rehtori Kenola nuhteli oppilaitoksensa nuorisoa, jonka ehkä syytäkin arveli olleen asialla ja leimasi sen typeräksi laumahenkisyydeksi.

Hänestä se, joka meni piirtelemään mitä tahansa julkiselle paikalle, todisti vain olevansa ääliö, joka apinoi sitä, mitä muut tekevät. Jos lehdissä kerrottaisiin, että joku oli piirtänyt eduskuntatalon seinään kananmunan kuvan, niin eiköhän kohta olisi tuolla Korholanmäen riihen seinässä kananmunan kuva?

Tässä Ilmari-vainaa oli hyvin todennäköisesti oikeassa. Eivät ne sen ajan hakaristit todistaneet sen kummallisemmasta asiasta kuin nekään tekstit, joissa luki ”Kilroy kävi täällä”. Vielä hölmömpiä olivat ne, jotka hakkasivat nimikirjaimensa Linnavuoren kallioseinämiin, jossa ne vielä vuosikymmenien kuluttua todistaisivat heidän älynlahjoistaan. Nuo jälkimmäiset kalliopiirrokset kunta kyllä jossakin vaiheessa siloitteli pois, eikä kukaan enää tiedä, ketkä nuorison edustajat siellä pyrkivät pätemään omalla tavallaan.

Mutta jokainen sukupolvi elää oman tarinansa. 1950- 60-luvuilla puhuttiin paljon laumakäyttäytymisestä ja sitä myös arvosteltiin ja jopa ylenkatsottiin.  Aikuisen mielestä kyseessä oli irrationaalinen ja infantiili taipumus, joka usein sai vahingollisia ja vaarallisiakin muotoja kuten silloin, kun lauman paine sai nuoret opettelemaan tupakoinnin, joka ajan mittaan oli tuottava sekä heille että yhteiskunnalle turmiollisia seurauksia.

Yhtä kaikki, kun ajattelemme, miten maailmamme on viimeisten vajaan sadan vuoden mittaan muuttunut, voimme todeta, että monia uutuuksia on ilmestynyt ja jotkut niistä näyttävät olevan suorastaan peruuntumattomia. Yksi niistä on nuorisokulttuuri, joka nyt, tullessaan mummoikään, alkaa saada groteskejakin muotoja.

Ei kannata ummistaa silmiään siltä, miten suuri muutos entiseen verrattuna tämäkin uusi ilmiö oli ja on hyvä miettiä, mitä niin se kuin muutkin villitykset todistavat tästä sukukunnasta, joka joskus halusi esiintyä mahtipontisesti ylevänä ainakin nyt muun luomakunnan edessä. Nyt olemme jo siirtyneet aikaan, jolloin asettuminen esimerkiksi apinoiden yläpuolelle herättäisi spontaania vastustusta.

 

Palatkaamme essentialismiin

 

Dionysos-kuorot ja nuoriso

 

Platon, länsimaisen filosofian isä ja siis omankin ajattelumme perustan laatija oli myös armoitettu tyyliniekka, jonka teoksia yhä lukee mielikseen.

Hän oli myös siitä mainio mies, ettei antanut tutun arkitodellisuuden rajoittaa mielikuvituksensa lentoa. Paljon puhutussa todellisessa elämässä oli paljon puutteita, jotka olisi kannattanut korjata, jotta päästäisiin lähemmäs sitä oikeaa todellisuutta, joka piili ihmisen mahdollisuuksissa.

Ihmisen oli syytä tulle siksi, mikä hän oli, ajattelivat monet Kreikan viisaat ja tässä kohdin lienee syytä viitata erityisesti Aristoteleeseen. Ihmisillä oli olemus, jonka toteutuminen oli hänen todellinen päämääränsä.

Se, että ihmiset todellisuudessa jatkuvasti rikkoivat tätä periaatetta vastaan, ei muuttanut asiaa. Ihmisen olemuksessa piili se mittakeppi, jolla hänen elämäänsä oli mitattava, ei sillä, millaisten halujen perässä hän oli juossut tai millaisten yhteiskunnallisten paineiden alaisena hän oli mennyt tekemään milloin mitäkin typerää ja jopa luontonsa vastaista.

Antiikin viisailta voimme luultavasti oppia yhtä ja toista tuosta ihmisen olemuksesta, jonka koko olemassaolon kiistäminen kuuluu postmodernin obskurantismin kulmakiviin.

Etenkin Aristoteleen todellisuudentajuisuutta ja herkkää havainnointia on kiitetty, mutta tykkään kyllä paljon myös Platonista, joka jos kuka ymmärsi ideaalisen päälle. Se, mitä meillä oli ympärillämme ei välttämättä ollut lainkaan sitä, mitä olisi pitänyt olla, ei vaikka se sitten miten monien haluja tyydyttäisi.

Ongelma oli, ettei massoilla, jota voitiin ansaitun ilkeästi myös kunnioittaa nimityksellä hoi polloi, ollut käsitystä siitä, mikä oli oikeaa ja tavoiteltavaa, eipä edes kiinnostusta siihen. Typerän vertaisryhmän kiitos ja arvonanto oli se, mihin laumat olivat aina taipuvaisia.

Olen joskus ihmetellyt, miten on mahdollista, että ihmiset, jotka vielä lukioikäisinä vaikuttavat erittäin intelligenteiltä -en sano älykkäiltä, koska en tarkoita pelkkää suorituskykyä- ennen pitkää aikuistuessaan menettävät lähes kaikki henkiset kykynsä ja muuttuvat ajatuksettomaksi laumaksi. Etenkin tyttöjen kohdalla muutos on hämmästyttävä.

Mutta tämä nyt vain taustaksi. Platon oli kyllin tarkkanäköinen havaitakseen ihmisen eri elämänvaiheiden erilaisuuden. Lapset eivät olleet mitään pikkuaikuisia eivätkä nuoretkaan kypsiä kansalaisia. Kaikille ryhmille oli syytä kehittää heidän kehitystään (siis kehitystä tuota oman olemuksen löytämistä eli omaksi itsekseen tulemista varten) parhaiten palvelevat instituutiot.

Puuttumatta sen enempää muuhun, nostan esille Platonin ajatuksen Dionysos-kuoroista. Nelikymppiset eli jo arvokkaasti vanhentuneet miehet oli hänen mielestään syytä tuoda myös Dionysosta, viinin jumalaa palvelemaan ja siihen sopi ehdottomasti yhdistää musiikki, laulu.

Nuorison musiikista Platon hienotunteisesti vaikeni, mutta ymmärtäisin kyseessä olleen lähinnä pariutumiseen liittyvää tunteiden purkautumista, millä pyrittiin kommunikoimaan vastakkaisen sukupuolen kanssa.

Luonnostaan kuumaveriset nuoret eivät tässä kaivanneet mitään viinin kaltaisia kiihokkeita ja heille tuskin kannatti yrittää myöskään tarjota mitään sen syvällisempää. Itse asiassa pariutuminen sellaisenaan jo olikin valtion kulmakivi.

Omasta puolestani arvelen, että siinä puuhassa on yleensäkin liikkeellä liian paljon tunnetta ja liian vähän järkeä, vaikka niiden optimaalinen sovittaminen lieneekin aina ollut ulkopuolisille yhtä mahdotonta, kuin asianosasille.

Luulen, että koulumatematiikkamme takia olemme aivan liikaa harhaantuneet ajattelemaan yhtälöiden käsitteillä. Ihmiselämässä tuskin kovinkaan paljon asioita tapahtuu joidenkin toisten funktioina. Sangen epäilyttävä olisi myös kuvitella erilaisten emootioiden, halujen ja tahtojen toimivan yhtälöiden tavoin.

Jos niin olisi, voitaisiin taloustiedettä ja sosiologiaakin pitää tieteinä (science) sanan anglosaksisessa mielessä. On toki olemassa myös käsite social sciences, mutta se nyt on vain vertaus, viittaus tiettyyn välineistöön ja viidakkoon, jonka selvittäjäksi ei ole löytynyt omaa Newtoniaan ja tuskin löytyykään.

On uskoakseni aivan harhaanjohtavaa kuvitella, että esimerkiksi antiikin ajan nuorten oma kulttuuri olisi jonkinlaisen yhtälön tapaan samaistettavissa nykyiseen niin sanottuun nuorisokulttuuriin.

Aikoinaan vanhat olivat ehdottomasti yhteiskunnan terävä pää. Heidän arvovaltaansa oli itse asiassa mahdotonta asettaa kyseenalaiseksi, mikäli todellisuudentaju säilytettiin. Eihän sitä toki ihan aina säilytetty.

Nyt on toisin. Jo pian satakunta vuotta on nuorisokulttuuri ollut se kulttuurin todellinen napa, jonka mukaan instituutiot suunnistavat. Samaan aikaan se on edennyt yhä kauemmas siitä ideaalista, että ihmisen olisi ainakin tavoiteltava oman olemuksensa toteuttamista.

 Tällä siis tarkoita siis pyrkimystä kehittää itseään eikä menemistä siitä, missä aita on matalin ja juoksemista jokaisen mahdollisen halun perästä.

Mikäli Platonin aikana vanhojen miesten Dionysos-kuorot edustivat paremmin tai huonommin sitä ideaalia, johon kulttuuri pyrki, edustavat sitä nyt erilaiset friikit, usein mitä lapsellisimmassa gootti- tai hirviömuodossa, jossa heräävä seksuaalisuus sekoittuu lapsuuden painajaisiin.

Tuska-festivaalista (Vihavainen: Haun raskasta tuskaa tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ) olen joskus jo kirjoittanut, samoin kuin pride-ilmiöstä (Vihavainen: Haun pride tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ) ja tuntuu siltä, että molemmissa tapauksissa kyse on samasta taantumisesta ja sen nostamisesta ideaaliksi: kaiken mittana on infantiili olento, joka lapsen tavoin nauttii säikyttelystä ja makeasta ja tuntee olevansa turvallisessa tilassa ollessaan joka puolelta samanmielisen aivottoman massan ympäröimä.

Haluan tässä siis yleistää, koska ainoastaan yleistämällä voimme päästä jonkinlaiseen kriittiseen ajatteluun, jossa asioita voidaan arvostella rationaalisesti.

Yleistäminen ei tietenkään tarkoita sitä, että jokainen kasvuvaiheensa jälkeen henkisesti taantuva nuori olisi yhtä hölmö. Tiedän sitä paitsi, että rokin harrastajienkin joukossa on todella hienoja intellektuelleja, ainakin nyt yksi.

Tässä vain korostan sitä, että on joskus syytä ajatella  myös kategorioilla, ihmetellä nuoriskulttuurin nousemista aikamme todelliseksi kultiksi, uskonnoksi ja nostaa vertailun vuoksi esille ajatus ideaaleista olemassaolevan roskakulttuurin mittapuuksi.

Kun nyt tuosta Dionysos-¨kuorosta tuli puhetta, liitä tähän blogin, jossa siitä hieman puhuin. maanantai 11. heinäkuuta 2016

Viisaiden juoma

 

Viisaiden juoma

 

Viinistä on riittänyt pohdintaa aina siitä saakka, kun se keksittiin. Tarunomainen ukko Noa, joka keksinnön teki, häpäisi sillä itsensä ja karuja näyttävät olleen myös kuningas Salomon saarnaajan kokemukset.

Toki viinin myönteiset puolet ovat aina olleet ilmeisiä ja Jeesus Syyrak omassa kirjassaan muistutti niistä. Myös Jeesus nasaretilainen kantoi oman veronsa viinille taikoessaan sitä Kaanaan häihin. Mikäpä juhla se sellainen olisi, kussa ei viiniä ole?

Olin kerran sellaisessa banketissa Odessassa Gorbatšovin raittiuskampanjan aikana. Brežneviläiseen menoon tottuneet isännät ja vieraat olivat yhtä lailla hämmennyksissään, eivätkä puheet oikein nousseet lentoon, kun maljoissa oli vain mineraalivettä.

Sama kampanja jatkui yhä Riiassa, jossa oli sentään opittu soveltamaan 200 gramman sääntöä siten, että tuon määrän viiniä sai useamman kerran, huomaamattomasti. Muistelen, että banketti sujui siellä normaalisti ja tunnelma nousi korkealle.

Mutta liikahan on aina liikaa. Alkoholille on tyypillistä, että sen käyttäjillä on kiusaus ottaa enemmän kuin olisi tarpeen optimaalisen vaikutuksen saamiseksi. Sitä paitsi tarvittava määrä ei ole kaikille läheskään sama.

Alkoholin ajateltiin antiikin aikana kuumentavan elimistöä ja itse asiassa näin asia onkin, tosin vain pinnallisesti tarkasteltaessa. Tunteita se joka tapauksessa kuumentaa ja saattaa ne labiiliin, lapsenomaiseen tilaan.

Platon teoksessaan Lait, pohti sitä, ettei alle kahdeksantoistavuotiaille pojille saisi lainkaan sallia viinin juomista, sillä nuorillahan luonteenlaatu on herkästi leimahtava eikä tulta pidä saattaa tulen yhteyteen enempää ruumissa kuin sielussakaan ennen kuin nämä ovat kykeneviä työhön ja vakaviin ponnistuksiin.

Tämän jälkeen voisi viiniä nautiskella kohtuullisesti kolmeenkymmeneen ikävuoteen saakka, mutta humaltumisesta ja liiallisesta juomisesta nuoren miehen olisi ehdottomasti pysyteltävä erillään.

Neljänkymmenen ikäisenä mies voisi yhteisillä juhla-aterioilla kutsua jumalia, erityisesti Dionysosta mukaan nauttimaan tästä ikämiesten virkistävästä rituaalista. Juuri Dionysoshan on sen lahjoittanut ihmisille synkän vanhuuden keventäjäksi ja nuorentavaksi lääkkeeksi. (Suom. Marja Itkonen-Kaila).

Niinpä viini oli siunaus aivan erityisesti vanhoille ja viisaille, vaikka se muille saattoi olla kirous väärin käytettynä.

Mutta etenkin vanhoilla ihmisillä viinistä oli selviä hyötyjä. Asiahan oli niin, etteivät vanhat miehet yli kuusikymmenvuotiaina enää osanneet laulaa eivätkä myöskään kehdanneet niin julkisesti tehdä.

Tämä oli suuri vahinko ottaen huomioon musiikin suuren kasvatuksellisen roolin ja sen, että vanhat miehet aivan ilmeisesti olivat kaikista viisaimpia. Heidän potentiaalinsa oli siis saatava käyttöön ja tässä oli viinillä tärkeä roolinsa.

Iäkkäiden laulajien oli hallittava musiikin lait ja ikäisilleen sopivia lauluja laulamalla he itse kokisivat nautintoa ja opastaisivat samalla nuoria mieltymään hyviin tapoihin.

Kyseessä olisi Dionysos-kuoro, joka asianmukaisesti esiintyisi jonkinmoisessa hiprakassa. Sen johdosta itse kukin kokisi olonsa kevenevän ja tulisi hilpeäksi ja suorapuheiseksi, mutta myös remuavaksi.

Niinpä lainsäätäjän olisi syytä säätää juominkeja koskevat lait, jotka saisivat aikaan sen, että liian itsevarmaksi, rohkeaksi ja häpeämättömäksi käynyt juhlija palautettaisiin järjestykseen.

Tuollaista väärää rohkeutta vastaan lakien on kyettävä oikeuden nimissä lähettämään parhainta pelontunnetta, sitä jumalallista pelkoa, jota olemme nimittäneet häveliäisyydeksi ja häpeäksi.

Niiden osaksi, jotka eivät suostuisi tottelemaan tiettyjä, tehtävään valittuja ja raittiina pysytteleviä miehiä ja yli kuusikymmenvuotiaita Dionysoksen päälliköitä, pitäisi siitä koitua yhtä suuri ja suurempikin häpeä kuin sille, joka ei (sodassa) tottele Areksen päälliköitä, ehdotti Ateenalainen, joka ilmeisesti edusti itsensä Platonin mielipidettä.

Lakien suunnitelmat taisivat kuitenkin jäädä vain paperille. Toki tuohon aikaan oli viinin käytölle rajoituksia. Täydellinen vapaus viinin käytössä oli Ateenalaisen mielestä niin huono asia, että täyskieltokin olisi sitä parempi.

Karthagossa oli asiasta lukuisia kieltoja: orjat ja orjattaret eivät koskaan saaneet maistaa viiniä eivätkä myöskään sotilaat sotaretken kestäessä, hallintomiehet virkavuotensa kestäessä tai perämiehet ja tuomarit tointaan hoitaessaan. Asia koski myös neuvosmiehiä, joilla oli edessään tärkeä kokous ja miehiä ja naisia, jotka olivat yöllä aikeissa siittää lapsia.

Täyskiellot alkoholin kohdalla ovat yleensä merkinneet vain lottovoittoa rikollisille. Ilmeisesti luonnonoikeus jo sisältää sen periaatteen, ettei ulkopuolisilla ole oikeutta päättää asioista, joista on seurauksia vain henkilölle itselleen.

Alkoholista muodostuu kuitenkin käytännössä myös sosiaalinen kysymys ja siksi kaikissa sivistysvaltioissa on rajoituksia sen käyttöön nähden. Vastuunalaisissa, tarkkuutta ja arvostelukykyä vaativissa tehtävissä alkoholin välttäminen koskee yleistä etua ja jossakin määrin asia on näin myös yleisen järjestyksen ja viihtyvyyden ja jopa kansanterveydellisten vaikutusten suhteen.

Venäjän hulluina vuosina toteutettiin ”kapitalismi”, jossa kaikki oli sallittua. Silloin myös Gorbatšovin raittiuskuuri äkkiä muuttui vastakohdakseen, joka paikka oli nyt täynnä halpaa viinaa.

Vaikutukset kansanterveydelle olivat katastrofaaliset ja miesten kuolleisuus saavutti uskomattomat mitat. Tilanne on normalisoitunut vasta 2000-luvulla. Nythän alkoholin myynnillekin on olemassa suuri määrä rajoituksia emmekä enää näe Moskovan tai Pietarin kaduilla nuoria juppeja kulkemassa aamulla töihin olutta siemaillen.

Suomessa ns. edistykselliset piirit aina silloin tällöin möläyttävät, että ainoa ongelma maamme alkoholipolitiikassa ovat rajoitukset, jotka pitäisi purkaa. Sen jälkeen alkaisi ihmisten elämä muuttua auvoisaksi ja alkoholihaitatkin häviäisivät. Pian kai sitten oltaisiin samassa onnen valtakunnassa kuin ulkomaalaiset jo ovat ja josta suomalainenkin saa lomamatkoillaan nauttia.

Näitä näkemyksiä esittävät osoittavat säännöllisesti hämmästyttävää tietämättömyyttä niistä sääntöviidakoista, joita alkoholin nauttimiseen liittyy esimerkiksi Ranskassa tai Yhdysvalloissa.

Ihmisen suhde alkoholiin on erittäin hienosyinen kysymys ja patenttiratkaisut kannattaa sen kohdalla unohtaa. Selvää on vain, että sekä maksimaalinen vapaus että ankara kieltopolitiikka vievät molemmat suurella varmuudella barbariaan ja onnettomuuteen.

Yhteiskuntien pitää kai vain oppia asumaan yhdessä tuon demonin kanssa, joka on yhtä kiehtova kuin kavala. Platonin ideoimat instituutiot ovat kiinnostavia sinänsä ja ilmeisesti perustuvat suureen viisauteen, mutta toimivatko ne käytännössä? Dionysos-kuorot Suomessa tuntuisivat kovin eksoottiselta ajatukselta. Lieneekö asia toteutunut edes antiikin Kreikassa?

 

Kurjistuksen tie

 

Suhdanteiden leikkiä vai vakaata politiikkaa?

 

Savupirttien ja kaskenpolton Itä-Suomi oli Ruotsin valtakunnassa lapsipuolen asemassa ja Tukholman näkökulmasta saattoi olla hyväkin, ettei siellä ollut edes kunnollisia teitä. Olipahan viholliselle sitäkin vaikeampaa tunkeutua korpeen, joka ei suurtakaan sotajoukkoa kyennyt elättämään.

Tilanne muuttui yhä pahemmaksi Uudenkaupungin rauhan viedessä Karjalan ja Viipurin ja kerrassaan onneton oli tilanne, kun Turun rauha toi rajan Kymijoelle ja katkaisi Savon yhteydet vesiteitse etelään. Lähin tapulikaupunki ja yleensäkin kaupunki oli nyt Loviisa, josta pelkän suolankin kyörääminen Savoon oli valtava urakka.

1800-luvulla Karjalan palauttaminen vuonna 1812, muutti tilanteen ja Saimaan kanava antoi erittäin merkittävän piristysruiskeen Savolle, josta nyt lähti laivoja jopa valtamerelle, mutta ennen kaikkea Pietariin. Sijainti sen vieressä oli muuttunut kirouksesta siunaukseksi.

Erityisesti Itä- ja Etelä-Savo kiinnittivät paljon toiveita Pietarin, Karjalan ja jopa Moskovan suuntaan myös sen jälkeen, kun Neuvostoliitto oli luhistunut ja uutta Venäjää rakennettiin kapitalismin hengessä.

Uutta rajanylityspaikkaakin odoteltiin vesi kielellä vielä puolisen vuosikymmentä sitten. Esimerkiksi Savonlinnan ja Lappeenrannan kannalta venäläinen ostovoima oli erittäin tervetullutta ja sen varaan rakennettiin paljon ja suunniteltiin vielä enemmän.

Nykyään on muodikasta puhua mustista joutsenista ja sellaisia ilmaantui myös Itä-Savon taivaalle, joka oli alkanut pilvistyä jo ennen niiden tuloa. Ensin iskivät häikäilemättömät Itä-Suomen yliopiston byrokraatit, sitten tuli korona, joka vei turistit ja peruutti oopperajuhlat ja kaiken kukkuraksi Putinin rikollinen hyökkäyssota sulki koko rajan.

Jos ajatellaan esimerkkinä Savonlinnaa, sai se taas kerran kohtuuttomasti kärsiä merirosvopolitiikasta. Aikoinaan sellaista oli harjoittanut jo Kustaa III ja 2000-luvulla joukkoon liittyivät Itä-Suomen yliopisto ja naapurimaan narsistinen diktaattori, joka elelee omassa maailmassaan, kuten liittokansleri Merkel jo aikoinaan totesi.

Luojan lähettämästä koronasta toivuttiin ja epäilemättä joskus vielä toivutaan siitäkin Jumalan ruoskasta, joka nyt istuu Kremlissä ja hautoo ties mitä konnuuksia ihmiskunnan pään menoksi.

Iskut nimenomaan Itä-Suomelle ovat kuitenkin olleet erityisen kovia. Se saatiin tuntea jo vuodesta 2014 aloitettujen pakotteiden aikana. Nyt on joka tapauksessa jo päästy lähes samanlaiseen aallonpohjaan, kuin aikanaan Turun rauhan takia, kun Savonlinna oli vain Venäjän hallussa oleva kylä ja sen ympäristö Ruotsin puolella vaikeasti saavutettavaa korpea.

Vai olisiko aallonpohja jo sivuutettu? Pikku-uutinen kertoi äsken, että Saimaan kanava on taas avattu liikenteelle sehän ei ole kanava maasta toiseen, vaan Saimaalta merelle.

Huvialusten lisäksi ei liikennettä kuulu olevan vielä tiedossa, mutta ehkäpä tässä voisi olla niin sanottu heikko signaali siitä, että tulevaisuuttakin on jo ruvettu ajattelemaan. Vastaavia ajatuksia voi kuvitella näkevänsä muuallakin lehtien kirjoittelussa.

Tässä joka tapauksessa päivän uusintana blogi ajalta ennen koronaa ja Ukrainan sodan puhkeamista:

maanantai 2. heinäkuuta 2018

Surkastuvien maakuntien Suomi

 

Surkastuvien maakuntien Suomi

 

Aikoinaan puhuttiin maaltapaosta, mikä oli muun muassa moraalinen ongelma. Ihmiset painuivat siitä, missä aita oli matalin ja hakeutuivat raskaasta työstä ja karusta ympäristöstä helpon elämän ja huvitusten pariin. Mutta lavea tie tiedettiin lyhyeksi.

Asiaa kauhisteltiin, mutta ennen pitkää jokainen alkoi ymmärtää, ettei liikaväestöä tarvita, etenkään maalla. Poliittisesti irtaantuminen omista tuotantovälineistä ja liittyminen palkkatyöläisten armeijaan oli epäilyttävää. Sen tien päässä oli sosialismi. Hitlerkin ymmärsi asian.

Maalta sitten paettiin tai enimmäkseen hallitusti vetäydyttiin, kunnes jäljelle jäivät entisestä populaatiosta vain rippeet. Kaupungit kasvoivat myös Suomessa suuriksi ja jättivät maalaiskunnat kauas taakseen. Näin kävi koko maailmassa.

Harva enää muisti, että vaikkapa Savonlinna oli kerran vain muutaman sadan asukkaan paikkakunta, kun taas ympäristökunnissa asui jokaisessa tuhansia, Rantasalmella parhaimmillaan kymmenisen tuhatta ja Sulkavallakin seitsemän tuhatta.

Mutta sitten se kasvu kääntyi laskuksi. Aluksi kyseessä oli ollut muutto kyliltä taajamiin, kirkonkyliin ja kaupunkeihin. Lähes kaikki taajamat olivat kasvaneet.

Mutta sitten alkoi uusi vaihe, jota parhaillaan eletään. Nyt kasvavat jotkut kaupungit eli niin sanotut kasvukeskukset ja ne kasvavat nyt muiden asutuskeskusten kustannuksella.

Ilmiö on maailmanlaajuinen. Niin sanotuissa kehitysmaissa eli takapajuisissa maissa on jo syntynyt megalopoliksia. Ne ovat useinkin kurjien slummien valtavia koosteita, joissa maaseudun vielä kurjempaa elämää pakeneva väestö asuu.

Siitä on jo aikaa, kun koulussa opin, että kahdeksan miljoonan asukkaan Lontoo on maailman suurin kaupunki. Yläluokilla ollessa kerrottiin New Yorkin kuitenkin jo ohittaneen sen asukasmäärässä.

Kehittyneissä maissa moista turpoamista ei juuri tapahdu. Sen sijaan tietyt keskukset nousevat ohi muiden uudenlaisen, luovan luokan kykyihin perustuvan aktiivisuuden voimalla. Eteenpäinpyrkivä ja muille tietä näyttävä kaupunki on nyt yliopistokaupunki, jossa luova luokka viihtyy.

Mitä tällaiseen kaupunkiin kuuluu? Muistelen jossakin lukeneeni, että ensinnäkin ilmaston pitää olla miellyttävä, sillä globaalisti liikkuvainen luova luokka on nuorta ja usein pariutumisikäistä ja haluaa siksi oleskella mahdollisimman paljon rannoilla ja terasseilla, vähissä vaatteissa.

Tulkoon vielä lisätyksi, että kuten tunnettua nykyään, ihmisen pariutumisikä on lähes sama kuin paritteluiän aktiivisin vaihe eli muutaman vuosikymmenen pituinen. Vanha ydinperhehän ei enää toimi, vaan sarjaparinvaihto on pikemmin sääntö kuin poikkeus.

Niinpä siis uuden kaupunkikeskuksen ideaalityyppi on suurehko, monikulttuurinen (vaihtelua ruokalistaan!) yliopistokaupunki lämpimällä vyöhykkeellä. Sinne muuttaa nuoren luovan luokan parhaimmisto mielellään ja kommunikoi englanniksi, jota myös alaluokka osaa sujuvasti kyetäkseen sitä palvelemaan.

Luova eliitti pitää luksuksesta, mutta sillä on samaan aikaan ekologinen obsessio ja se pyrkii ajelemaan polkupyörällä, syömään vegaaniruokaa ja harrastamaan ns. vaihtoehtokulttuureita. Seksuaalinen kokeilevuus, huumeet ja muut elämän sulostuttajat ovat kiinteä osa uutta elämäntapaa ja siis myös toimivaa uutta keskusta.

Tämä on niin ilmeistä, että vihreän hipsterikaupungin ihanne näyttää saaneen valtaansa kaupunkisuunnittelijat myös Venäjällä. Kyseessä lienee myös prestiisi.

Ei kai tuo ihanne hullumpi ole, ainakaan tuon eliitin kannalta, joten onnea matkaan vain. Mitä kuitenkaan tällaisessa kaupungissa tehdään rahvaalla ja miksi se sinne muuttaa?

Väitetään, että innovatiivisen tuotannon kasvu syntyy juuri tällaisiin keskuksiin. Lisäarvon tuottavat kai luultavasti enimmäkseen koneet, mutta onhan suuri palvelijoiden kaarti aina tarpeen eliitille.

Entäpä Suomi? Mitä mahdollisuuksia meillä on tulla uudenaikaisten ihannekaupunkien tyyssijaksi?

Ongelmia ainakin on. Ilmasto on niistä ehkä merkittävin, mutta ehkäpä sekin on voitettavissa? Meillähän on saunamme ja mikäpä estää kehittämästä saunakulttuuria luovasti siihen suuntaan, että se ihanteellisesti palvelee pariutuvaa nuorisoa? eiköhän tähän keinot keksitä!

Helsingin uusi uimala keskellä Eteläsatamaa on hyvä esimerkki uudesta ajattelusta ja Löyly on toinen merkittävämpi saunakulttuurin noususta kertova tapaus. Netistä käy ilmi, että vuokrattavia saunoja Helsingissä on jo koko joukko. Olen varma, että tämä trendi tulee jatkumaan.

Ehkäpä rahvaan joukoista suurikin osa vielä löytää saunottajan ammatin? Erilaiset kupparithan ovat jo suurta muotia.

No, en tiedä, mihin asia todella perustuu, mutta kyllä asiantuntijat kertovat juuri noiden yliopistokaupunkien kukoistavan. Muut sitten surkastuvat niiden kustannuksella. Kaikki kaupungit eivät suinkaan kasva.

Mutta pitäisikö niiden kasvaa? Jos maahanmuutto pidetään järjellisissä rajoissa, minkä toivottavuus ei kaipaa perusteluja, täytyy toisen kategorian kutistua, jos toinen kasvaa. Suomessa noita kasvajia on nyt puolen kymmentä ja muut siis pienenevät, mikä tuottaa erinäisiä vaikeuksia, joita ei voine voittaa edes liittämällä monta heikkoa yhteen.

Se suuri ihmispopulaatio kaiketi tarvitaan tekemään elämästä jännittävää, New Yorkin tyyliin. Olisihan se meilläkin aika jännää pistää aina revolveri taskuun, kun menee illalla koiraa ulkoiluttamaan.

Villi moninaisuus sitä paitsi sisältää jotakin kiehtovaa alkuvoimaa, jota lainkuuliaisesta suomalaisesta pikkukaupungista lohduttomasti puuttuu, vaikka siellä nyt olisikin se kiinalainen ravintola ja kebabbipaikka. Haasteita tarvitaan!

Etelä-Savosta puuttuu yliopisto. Savonlinna, josta suunniteltiin aikanaan Suomen Heidelbergia, on nyt menettänyt vihoviimeisenkin yliopistollisen laitoksensa. Tämä tehtiin tahallaan ja vakain tuumin.

Nouseeko Joensuu nyt sitten muiden kustannuksella uuteen suuruuteen? Onko tällaista kehitystä, luovaa tuhoa, syytä vain kannustaa? Jos niin on, niin miksi?

Tuntuu siltä, että päättäjien mielessä liikkuu jotakin tällaista. Rakennetaan kasvukeskuksia ja otetaan sieltä, missä on. Ne, joilla ei ole, joutavat kuihtumaan.

Hurjimmissa visioissa Suomeen tarvitaan vain yksi suuri keskus, vetovoimainen Suur-Helsinki, joka menestyksellä kilpailee San Franciscon, Piilaakson ja ties minkä hipsteriparatiisin kanssa.

Suurkaupungistuminen on kuitenkin epäterve ilmiö ja sitä paitsi isossa kuvassa myös vaarallinen. Mitä enemmän ihmisiä pakataan yhteen, sitä monimutkaisemmaksi populaation huolto käy ja sitä haavoittuvampi sen elämänmuoto on, ihan riippumatta siitä, miten paljon se pyöräilee ja syö ituja.

Enemmän tai vähemmän autonomiset talot, joilla on oma energiantuotanto ja ainakin mahdollisuudet myös elintarvikkeiden tuotantoon, ovat tulevaisuuden kannalta turvallisin vaihtoehto.

Voisi kuvitella, että ne nälänhädät ja äärimmäisen niukkuuden kaudet, joita suomalaisillakin on viimeisen puolentoista vuosisadan mittaan ollut, olisivat painaneet jälkensä jo kansan geneettiseen muistiin.

Näin ei kuitenkaan ole käynyt. Niinpä haihattelulle on yhä vapaa kenttä myös yhdyskuntasuunnittelussa ja valtakunnan tasolla saavat kaikenlaiset charlataanit äänensä kuuluville.

Mutta tämä on trendi vain nyt ja muodithan muuttuvat. Toivottavasti niitä muuttamaan ei tarvita liian kovakouraista herätystä.

 

Hurskas harmistuminen

 

Pyhä viha ja suuttumus

 

Normaalin ihmisen emootioiden skaala vaihtelee ystävällisyydestä vihaisuuteen ja rakkaudesta vihaan aina sen mukaan kuin tarve vaatii.

Millainen tämä tarve on, vaatii vastuksekseen lähes koko inhimillisen psykologian. Triviaaleja yrityksiä asian intellektuaaliseksi haltuun ottamiseksi ovat tehneet monet ja mieleen tulee ensimmäisenä muuan George Homans, jonka vihaisuusteorian sain opiskella aikoinaan sosiologian kurssilla (ks. Vihavainen: Haun homans tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Helppoahan, kovin helppoa on luetella tilanteita, joissa ihminen tulee ihan pakostakin vihaiseksi. Monet kokemusasiantuntijat ovat tällaisten asioiden tunnistamisessa hyvin taitavia ja käyttävät osaamistaan hyväksi ihmissuhteissaan, vaikkapa avioerossa tai sen hankkimisessa.

Kuitenkin vihaisuudella on tiettyjä tabun ominaisuuksia. Joistakin asioista ei yksinkertaisesti sovi olla vihainen tai ei ainakaan sopisi. Sekös harmittaa sitäkin enemmän. Kuten lastenkirjassa runoiltiin: hullu kynsi päätään/paksua päätään/synkeästi suuttui/ päästä ruuvi puuttui.

Monille asioille ei edes valtio salli oltavan vihaisia. Ainakin tuo emootio pitää kätkeä. Sen olemassaolo voidaan kuitenkin olettaa ja syyttää epäiltyä sinänsä viattomistakin asioista, mikä todennäköisesti jo sellaisenaan aiheuttaa vihaisuutta, erityisesti, mikäli syytös on väärä.

On olemassa sellainenkin mielipide, joka tuomitsee kaiken vihaisuuden, siis itse aggression, suuntautuipa se mihin tahansa ja olkoonpa syy mikä tahansa. Ihmisen nyt vain olisi kyettävä kääntämään toinenkin poski, kun lyödään. Venäläinen sananparsi kuvaa tällaista tilannetta erityisen epäreiluna: lyövät, eivätkä edes sitten anna itkeä.

Tällaista ideologiaa, jos niin voi sanoa, kutsutaan agapismiksi (kr. agape -veljellinen rakkaus) ja muistelen, että psykoanalyytikko Karl Menninger on ollut pohdinnoissaan ainakin hyvin lähellä sitä. Euforisissa runoissaan Walt Whitman sopii tällaisen asenteen esikuvaksi. Hienojahan runot ovatkin.

Jeesus sen sijaan on hieman ongelmallisempi tapaus. Jokainen muistaa, miten hän ilmeisen raivostuneena riehui temppelissä, pyhässä paikassa ruoska kädessä ja kaatoi rahanlainaajien pöytiä. Häntä innoitti tähän väkivaltaiseen toimintaan pyhä viha.

Pyhä viha on käsite, josta olen joskus kirjoittanutkin. Otto Ville Kuusisen vaatimaton teosten kokoelma sai ansaitusti juuri tuon nimen ilmestyessään sen kunniaksi, että kirjoittaja oli korotettu Neuvostoliiton todellisten kuolemattomien joukkoon, puolueen presidiumin jäseneksi (ks. Vihavainen: Haun pyhä viha tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)).

En jaksa tässä enää toistaa tuossa blogissa esiin tuomiani näkökohtia vihan keskeisyydestä stalinistisessa neuvostoideologiassa. Totean vain, että asia oli jo ennen toista maailmansotaa selkeästi kirjoitettuna moniin enemmän tai vähemmän pyhiin teksteihin ja sodan jälkeen vihan kultti paisui todella mahtavaksi.

 Asia oli aivan ymmärrettävä, jos tuota sotaa ajattelee, en minä sillä. Totean vain sen huikean kuilun, joka oli niin sanotun marxismi-leninismin (leniniläisen marxilaisuuden) ja agapistisen buddhalaisuuden välillä niiden ideologisissa perusteissa (vrt. Vihavainen: Haun pagodi, sirppi ja vasara tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)).

Nykyään kulttuurimme etummaisimmat edustajat ammentavat yhä ideologiansa monet peruspiirteet niistä marxilaisuuden tulkinnoista, jotka olivat Neuvostoliiton ideologisena perustana. Dialektinen ajattelu kuultaa läpi niistä erilaisista taisteluohjelmista ja julistuksista, joita suolletaan maailmaan yhä vähemmillä intellektuaalisilla eväillä.

 Tuntuu siltä, että itse vihan oikeuttaminen on usein se pääasia ja terminologia sen mukaista, olkoonpa kyse sitten miten vähän emootioita herättävästä asiasta sinänsä.

Kuten jo pyhäksi julistettu Ignatius Loyola ymmärsi, hengellisillä harjoituksilla voitiin ja voidaan aikaansaada mielentiloja, joissa näennäisesti viattomien ja arkisten asioiden saatanallinen olemus tuntuu paljastuvan ja aiheuttaa ansaitsemansa reaktion (Vihavainen: Haun loyolan pitkät liepeet tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)). Kertokaa toki, jos tiedätte minun olevan Loyolan suhteen väärässä.

Nykyinen lakkaamaton puhe vihasta ja vihapuheesta (vrt. Vihavainen: Haun vihapuhe tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)) näyttää minusta sisältävän paljon falskiutta, joka osittain liittyy myös kielellisiin seikkoihin.

Viha viittaa meillä suomalaisena sanana todella kiivaaseen, kestävään ja aktiiviseen emootioon, joka on aggressiivinen ja usein kuvataan sammumattomaksi tai voittamattomaksi. Se kuuluu kai perinteisesti itse asiassa niin sanottuihin rumiin sanoihin ja siinä yhdistyvät kauna ja katkeruus (vrt. herraviha) hävityssodan (vrt. Isoviha) näkyihin ja verisiin vaatteisiin.

Vihan ohella ovat kielteisinä tunteina olemassa esimerkiksi suuttumus, närkästys, harmistuminen, torjunta, paheksunta, hyljeksintä, keljuttaminen ja niin edelleen.

Kun kuvataan arkipäiväisiä emootioita, on sanan viha käyttäminen, kuin iskisi moukarilla hyttystä. Monessa muussa kielessä tämä välimatka erilaisten negatiivisia tunteita ilmaisevien sanojen välillä näyttää olevan paljon pienempi.

Muistan, että meillä on esimerkiksi käännetty ranskan colère du peuple kansan vihaksi, vaikka kyseessä on ennen muuta suuttumus. Englannin kielessä sanotaan herkästi I hate, olipa kyseessä sitten vaikka pahanmakuiseksi tuomittu ruokalaji, herääminen aikaisin tai mikä tahansa muu vastaava aivan köykäinen asia, joka ei ansaitse suuria sanoja.

Ajatellaanpa vaikka myös tunnetun Schubertin liedin sanoja: So musst’ es bekommen/ das hab’ ich gewollt/ ich hasse ein Leben, behaglich entrollt!

Runoilija nyt voi aina sanoa mitä tahansa, mutta ehkä suomeksi olisi vähän liikaa sanoa nimenomaan vihaavansa helppoa elämää. Voihan se toki kyllästyttää.

Venäjäksi viha on nenavist, joka viittaa aktiiviseen toimintaan, mutta myös zlost, joka ainakin minusta on enemmän sisäistä emootiota kuvaava. Muistan jossakin käännöksessä mainitun, että Bobrikov halusi lopettaa pahuuden ja vastarinnan ilmaukset Suomessa. Tässä tuo pahuus varmastikin oli alkukielellä zlost tai zloba, vihamielisyys, ilkeys, pahansuopuus.

Kyllä viha-sanalla käännetyissä käsitteissä varmastikin on paljon samaa eri kielillä, mutta eivät ne ekvivalentteja ole merkitykseltään.

Luulen, että englannin kielen ryöstöviljely on meilläkin aiheuttanut viha-sanan inflaation ja sen tunkemisen joka paikkaan. Olen aika varma siitä, että tämä aiheuttaa sekä väärinkäsityksiä etenkin nousevan nuorison piirissä.

Alun perin kreikkalaiset misogynian kääntäminen naisvihaksi on muuan liki absurdi esimerkki siitä, mitä syntyy, kun omaksutaan sokeasti muotikäsitteitä ja käännetään niitä ajattelemattomasti kielestä toiseen.

Sama koskee monia fobioita, joiden sisällyksenä ei itse asiassa ole pelko enempää kuin kauhukaan, mutta ei myöskään välttämättä ja erityisesti viha sellaisena kuin me suomessa olemme asian perinteisesti ymmärtäneet.

Mutta eipä noista jaksa sen enempää puhua. Kyllähän se kieli koko ajan muuttuu ja sen mukana ajattelumaailmamme. En ole mikään maallikkosaarnaaja, joten pitäkää vihanne, jos ette parempaakaan keksi.

 

Kun Suomi purjehdittiin maailmankartalle

 

Purjelaivojen suurvalta

 

Eino Koivistoinen, Gustaf Erikson. Purjelaivojen kuningas. WSOY 1981, 212 s.

 

Venäjän keisarikunta kaavaili Suomesta omaa merenkulkumaataan eikä siinä erehtynytkään. Venäjän lippua maailmalla näyttävät kauppalaivat olivat 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa suurella todennäköisyydellä suomalaisia.

Suomen pikkuruisilla rannikkokaupungeilla oli ällistyttävää potentiaalia meriasioissa. Syvänmeren purjehtijan varustaminen on niin kallis ja vaativa operaatio, että olisi utopiaa kuvitella edes koko nykyisen Suomen sellaiseen pystyvän.

1800-luvulla asiat olivat toisin ja monella parin tuhannen asukkaan kaupungilla oli useitakin laivoja, jotka kävivät Kaukoidässä ja Amerikassa saakka, Välimeren suolapurjehduksesta puhumatta. Ja Hull eli Kingston Englannissa oli tärkeä välietappi ja satama, jossa suurella varmuudella saattoi aina tavata suomalaisia laivoja ja merimiehiä.

Saattoihan niitä suomalaisia laivoja olla samaan aikaan useita vaikkapa Rangoonin satamassa riisiä lastaamassa tai Rio de Janeirossa kahvia lastaamassa. Ennen konttien keksimistä merenkulku ei ollut hätäisen hommaa ja laivaa lastattiin usein viikkokaupalla vielä toisen maailmansodan jälkeen.

Ahvenanmaan laivat harjoittivat perinteisesti laajaa talonpoikaispurjehdusta, mutta menivät harvoin Itämeren ulkopuolelle ennen 1900-lukua. Valtameren kyntäjien varustaminen vaati pääomia, joita purjehdus itse tuotti, mutta vähäinen väestöpohja ja karu luonto ei erityisemmin suosinut suurta bisnestä. Kahvelipurjein varustetut, parin sadan tonnin alukset riittivät tyydyttämään monen kunnianhimon.

Maailmansotien välisenä aikana Ahvenanmaasta ja sen mukana Suomesta tuli maailman suurin purjelavojen varustaja. Itse asiassa tuo kunnianimi kuului yhdelle miehelle, Gustaf Adolf Eriksonille, jota ainakin Eino Koivistoinen nimittää myös maailman suurimmaksi laivanvarustajaksi.

En mene nimitystä kiistämäänkään, mutta olihan siinä yltä kyllin kunniaa parinkymmenen tuhannen asukkaan saariryhmälle.

Erikson, joka alkoi kirjoittaa sukunimensä yhdellä s:llä oli legenda jo eläessään. Etenkin englantilaiset lehdet suitsuttivat maailmansotien välisenä aikana hänen kunniaansa ja selostivat päivittäin hänen laivojensa tilannetta suurissa vehnäpurjehduksissa, joissa purjelaivat vielä pystyivät kilpailemaan höyrylaivojen kanssa ja saavuttivat parhaimmillaan parinkymmenen solmun nopeuksia.

Eriksonin laivoista on jo aikanaan kirjoitettu paljon kirjoja ja nimet historian lehdiltä ovat yhä tuttuja: Pommern, Viking ja kaiketi myös Passat ovat yhä olemassa museoituina. Herzogin Cecilie, Pamir, Moshulu, Olivebank, Lawhill, Penang, Archibald Russell ja moni muu muistetaan yhä.

Itse näin vielä Moshulun Naantalin satamassa, jossa se, entinen maailman suurin purjelaiva, oli valtion viljavarastona. Käsillä olevan kirjan kirjoittaja, merikapteeni Eino Koivistoinen ei pelkästään nähnyt noita laivoja, vaan myös palveli niillä ja tunsi monia niistä merenkulkijoista, joista hän kirjastaan kertoo.

Keskushenkilö on tietenkin Erikson, nilkku-Kustaa, kuten merimiehet joskus häntä nimittivät ja sepittivät laulunkin Kustaan saituudesta. Hän oli tunnettu tiukkuudestaan ja säästäväisyydestään. Maailman parasta hernekeittoa hän joka tapauksessa tarjoili miehilleen, ja sen salaisuutena oli pylpyröiden voiteluun tarkoitettu sianihra. Siitä miehet kyllä saivat nauttia jopa viikkokausia peräjälkeen…

Kustaa oli erikoinen persoonallisuus, jossa yhdistyivät taitava liikemies, intohimoinen purjelaivamies, patriarkaalinen pientilallinen, rakastava aviomies ja monet muutkin roolit, hän oli muun muassa taitava viulisti ja perhe musisoi usein yhdessä.

Eriksonin elämä (1872-1947) sattui yhteen merenkulun suuren murroksen kanssa. Suomessa, kuten muualla, laivat olivat hänen nuoruudessaan enimmäkseen puisia purjelaivoja, sitten rauta- ja teräsrunko tuli vallitsevaksi ja ennen pitkää myös höyrykone käyttövoimana.

Eriksonin kuollessa alkoi maailman merillä jo olla hitsaamalla tehtyjä moottorilaivoja ja itse asiassa myös purjelaivojen kuningas hankki myös muutaman moottorilaivan.

Molemmissa maailmansodissa myös Erikson menetti paljon laivoja sekä upotettuina että internoituina. Monessa tapauksessa koko touhu muistutti merirosvousta jopa silloin, kun asialla olivat valtiot.

Purjelaivat joutuivat myös usein onnettomuuksiin, joista joskus selvittiin uskomattomalla kestävyydellä ja kekseliäisyydellä, kuten Professor Kochin tapauksessa. Joskus sen sijaan paikantautuminen meni pahasti pieleen, kuten silloin, kun muuan laiva ajoi karille Kökarin lähellä ja kuvitteli olevansa Svenska Björn -majakan liepeillä…

Vaarallisimpiin meriin kuului aina karikkoinen Itämeri ja pahin turma saattoi kohdata aivan Maarianhaminan edustalla. Valtamerillä oli omat erityiset vaaransa ja uksi niistä oli proviantin loppuminen, jolloin oli kohotettava lippuviesti: Näemme nälkää.

Erikson sai purjelaivansa kannattamaan pienillä palkoilla, jotka olivat puolet englantilaisesta tasosta, alimiehityksellä sekä maksavien purjehdusoppilaiden ja matkailijoiden tuomista tuloista.

Kerran tapahtui niin, että maksava purjehdusoppilas kuoli matkalla beriberitautiin eli itse asiassa nälkään, kun laivan muonavarat olivat suuresti vähentyneet jo pitkän lastauksen aikana. Muukin miehistö oli sairaana. Asia johtui siitä, että oli jouduttu värväämään 84 työnantajan muonittamaa miestä lastaamaan laivaa veneillä, mikä kesti kuukausitolkulla.

Myös törmäykset olivat usein kohtalokkaita jommallekummalle osapuolelle. Purjelaivojen kulkuvalot olivat alhaalla ja vaikeat huomata kauempaa ja Kovistoinen kertoo itsekin joskus kauhukseen huomanneensa sellaiset vasta hyvin myöhäisessä vaiheessa.

Purjelaivoja oli konevoimalla käyvän aluksen väistettävä silloin kuten nytkin, mutta siitä koitui vain rahallinen lohtu, mikäli onnettomuus tapahtui. Oikeudessa saattoi vastapuoli kyllä yrittää todistella, että purjelaivan valot olivat olleet liian heikot tai muuta vastaavaa.

Koivistoinen vakuuttaa, että romantiikasta oli noiden epämukavien ja vaarallisten työpaikkojen kohdalla vaikea puhua, mutta itse asiassa hänen oma herpaantumaton mielenkiintonsa asiaan näyttää todistavan hieman muuta.

Kyllä noissa vanhoissa tuulennaukujissa (windjammer -sanan käännöksenä Koivistoinen käyttää sanaa tuulenpurija) oli ainakin oma hohtonsa, josta yhä on kaikuja jäljellä. Komeilta nuo nykyisetkin raakapurjealukset näyttävät niin merellä kuin satamissa. Pianhan niitä taas on Helsingissä.

Pyhän viettoa naapurissa

 

Pyhää ja profaania etsimässä

 

Tallinnan vanha kaupunki on paikka, jossa uskonnollisuus kukoistaa erityisen luontevasti. Tarjolla on luterilaisuutta, ortodoksiaa ja katolisuutta ja onpa vielä pieni uniaattikirkkokin, puhumatta nyt helluntailaisista, jotka näyttävät olevan aktiivisia molemmilla paikallisilla kielillä.

Vene-kadulla katolisen kirkon Angelus-soitto kutsuu yhä rukouksiin ja pieni, mutta loistavasti sisustettu Nikolain ortodoksikirkko on täynnä tunnelmaa.

Pyhän Olavin eli Olevisten kirkko, jonka on väitetty keskiajalla olleen jonkin aikaa maailman korkein rakennus, on nyt luterilaiseksi muuttuneena sisältä vaatimaton. Nikolain eli Nigulisten kirkko onkin jo kokonaan museona ja hieno onkin.

Pyhän hengen eli Pühavaimun kirkko oli perinteisesti virolaisen rahvaan käytössä ja sen seinällä on aika uusi Balthasar Russowin muistotaulu muistuttamassa siitä, että siihen liittyy myös virolaisen kansan muistoja. Kansallisuus on kuin onkin myös täällä uskonnon toveri.

Toompean tuomiokirkolla sen sijaan on todellisen Herrenkirchen leima. Sehän on täynnä balttilaisten aatelissukujen mahtailevia vaakunoita. Toompea oli herrojen valtakunta, joka sijaitsi sekä reaalisesti että symbolisesti sekä saksalaisen porvariston että virolaisen rahvaan yläpuolella.

Tutkimusten mukaan virolaiset kuuluvat maailman kaikkein uskonnottomimpiin kansoihin. Asia on ymmärrettävä. Uskonto oli Virossa valloittajan tuomaa ja kansalle pakotettua ja se säilytti herrojenkirkon leimansa paljon suuremmassa määrin kuin Suomen luterilainen kirkko, josta tosiaan tuli kansankirkko.

Ortodoksisesta kirkosta tuli joksikin aikaa vaihtoehto luterilaisuudelle ja kääntymistä tapahtui paljonkin. Kommunistivallan aikana kaikki kirkot sitten olivat vainon alaisina, mikä varmasti edisti maallistumista.

Kommunismin romahdus herätti uskonnon Venäjällä uuteen eloon ja nykyinen uusfasismi on solminut kirkon kanssa uuden liiton, joka takaa lämpimiä paikkoja uskonnon nimeen vannoville. Olisi kiinnostavaa tietää, missä määrin tämä vaikuttaa Virossa. Ortodoksisuudesta on joka tapauksessa jälleen tullut yksi venäläisyyden attribuuteista.

Suomessa arkipyhät siirrettiin viikonloppuun vuonna 1971, mikä oli merkittävä askel syvemmälle maallistumiseen. Virossa niin ei tapahtunut, mikä on merkille pantavaa ja antaa juhlille oman sävynsä korostaen uskonnon arvoa työmarkkinapolitiikasta ja vastaavista asioista riippumattomana elämänalueena.

Juhannusaattoon on sijoitettu myös maallinen juhlapäivä, võidupüha, vuonna1919 baltiansaksalaista Landeswehriä vastaan käydyn Võnnun taistelun muistoksi. Juhannus on siis nyt sekä uskonnollinen että kansallinen juhlapäivä.

Yritin hieman tutkailla päivän herättämiä tuntoja ja kävin kuuntelemassa Pühavaimun kirkon venäjänkielistä luterilaista jumalanpalvelusta. Yleisömenestys ei ollut kehuttava, kaikkiaan meitä taisi olla kolme henkeä. Valitettavasti kirkon akustiikka oli niin kurja, ettei naispapin saarnasta saanut selvää, joten oli mielekkäämpää siirtyä muualle.

Toompealla, balttilaisten paronien valtakunnassa saarnattiin nyt viroksi, siteeraten tosin muutaman kerran saksaksi muuatta kaunista saksalaista virsitekstiä.

 Akustiikka oli erinomainen ja papin ääni kantava ja harrastunnelmainen saarna puuttui myös päivänkohtaisiin aiheisiin – niin Võnnun taisteluun kuin Ukrainan sotaan ja Pyhän maan joukkomittaiseen teurastukseen.

Ainakaan minun ymmärrykseni mukaan pappi ei innostunut ottamaan kantaa minkään poliittisen suunnan puolesta, vaan keskittyi sen sijaan puhumaan rakkaudesta, joka liittyi henkensä antamiseen toisten puolesta.

Ajatusta voi pitää banaalina ja vaikkapa tekopyhänä, mutta tunnelman hartautta se ei rikkonut. Kaiken kaikkiaan saarna ei ollut tavanomaisen tyhjänpäiväinen, mutta ei myöskään korostuneen nationalistinen, militaristinen, pasifistinen tai muuten ideologinen.

Se onnistui pääosin pysyttelemään varsinaisessa teologiassa, kristologista kysymystä myöten sen sijaan, että olisi alkanut jaaritella asuntolainoista, poliittisen korrektiuden kysymyksistä tai muusta vastaavasta.

Viron taitoni on sen verran puutteellinen, etten voi sanoa kaikkea ymmärtäneeni, mutta aihepiirit sentään kyllä.

Illalla ulkomuseo Rocca al Maressa oli valtava kansanjuhla, johon vaelsi tuhansia ihmisiä. Huippuesiintyjiä olivat soitin- ja lauluyhtye Untsakat, jotka tunnetaan vanhan musiikin esittäjinä, muun muassa 1940-luvun sota- ajan ja metsäveljien laulujen palauttajina kansakunnan muistiin.

Untsakat olivat aivan epäpoliittisella tuulella ja soittivat lähinnä sodanedellisiä jenkkoja, mukana myös Hiski Salomaan Lännen lokari viroksi sekä suomeksi.

Ensimmäisen kappaleen sanoissa muistettiin Landeswehriäkin, eli se osui päivän teemaan. Muuten keskityttiin toiseen juhannuksen maalliseen teemaan: rakkauteen, erityisesti heteroseksuaaliseen. Muusta ei ollut edes mainintaa.

Ohjelmassa oli muun muassa häät kolhoosissa, kuvaelma, joka esitettiin asianmukaisessa ympäristössä 1960-luvun hengessä. Muitakin vanhan ajan kuvaelma oli ja yhteislauluun olisi ollut tilaisuus osallistua kansakoulussa.

En tiedä, olisiko tarjolla ollut uskonnollista ainesta, kuten eräänä jouluna, jolloin osallistuimme lauluun samassa paikassa, mutta juhannushan onkin juhlista pakanallisin ja itse asiassa koko Johannes Kastajan sijoittaminen siihen oli alusta pitäen aika falski idea.

Ainakin tämä oli toisenlainen juhannus. Alkoholia oli runsaasti myynnissä myös väkevässä muodossa, mutta kukaan ei näyttänyt edes horjuneen, örveltämisestä puhumatta. Tunnelma sen sijaan nousi hetkeksi aivan kattoon.

Sopii vain toivoa, että runsaasti kevätvauvoja olisi tulossa niin Viroon kuin Suomeen. Itse asiassa pappien olisi ehkä ollut syytä ainakin mainita tämäkin asia.