tiistai 19. lokakuuta 2021

Oikeuden mies

Vihat ja puheet

 

Lasse Lehtinen, Murhattu ministeri. Heikki Ritavuoren elämä ja kuolema. Otava 2021, 509 s.

 

Suomen poliittisessa elämässä väkivalta on sitten vuoden 1918 ollut vähäistä. Toki yksi virassa ollut ministeri on meilläkin sadan vuoden mittaan murhattu ja vielä pari kadunmiestä lisäksi. Verrata voi vaikkapa Ruotsiin, jossa sekä pääministeri että ulkoministeri on murhattu ja vieläpä melko äskettäin.

Tämä maaottelutulos 2-1 tuskin kuitenkaan kertoo vielä kovin paljon asioiden kokonaisuudesta, vaikka olisikin kovin kevytmielistä jättää asia vallan huomiotta.

Joka tapauksessa on tärkeää muistaa, että sisäministeri Heikki Ritavuori murhattiin aikana, jolloin maailma ja yhteiskunta oli kovin toisenlainen kuin nykyään. Se aika tihkui väkivaltaa, kostonhimoa ja vähä-älyisiä kuvitelmia siitä, mitä aseiden avulla oli saavutettavissa tuosta vain.

Tämä koski koko kansalaissodan jälkeistä aikaa milteipä talvisotaan saakka. Kevättalvi 1922 oli kuitenkin vielä aivan erityinen ajankohta, joka nostatti poliittiset intohimot pinnalle. Verta vuodatettiin parhaillaan Itä-Karjalassa, jossa puolen tuhatta suomalaista oli auttamassa niin sanottua Karjalan kansannousua, metsäsissikapinaa, joka todella oli heimokansan kapina nälän ja terrorin kautta hallitsevaa bolševikkikomentoa vastaan.

Karjalan kansannousu, joka sijoittui vuosien 1921 ja 1922 vaihteeseen oli jotakin muuta kuin sitä edeltäneet ns. heimosotaretket, joita oli tehty ennen Tarton rauhan solmimista.

Nyt kyseessä oli suomalaisen apuretkikunnan osalta aseellinen tunkeutuminen toisen suvereenin valtion alueelle rauhan aikana. Koko operaation aseistaminen oli sitä paitsi saattanut tapahtua vain Suomesta käsin ja mukana puuhissa oli valtion palveluksessa olevia tai siitä lomaa ottaneita vehkeilijöitä.

On totta, että vastaavanlaisia ilmiöitä yhä tapahtui pitkin Neuvosto-Venäjän monituhatkilometrisiä rajoja, puhuttiin banditismista, joka oli kiusana monilla raja-alueilla, yleensä sitä kuitenkin esiintyi vain kehittymättömillä, ”puolivilleillä” alueilla. Mutta asiaahan ei parantanut se, että sitä esiintyi muuallakin.

Trotski ryhtyi silloin omasta puolestaan uhkailemaan Suomea ja Neuvosto-Venäjä lähetti ultimaatumin, jossa varoitti viemästä asiaa kansainväliselle areenalle. Suomi kuitenkin teki juuri näin ja ruudinhajua alkoi olla ilmassa jo Karjalan kannaksenkin suunnalla.

Tilanteen luisuminen sotaisaan suuntaan innoitti myös suomalaisia kommunisteja panemaan oman lusikkansa soppaan ja järjestämään niin sanotun Läskikapinan, jossa oli hieman samoja piirteitä kuin kansannousussa: aseet tuotiin rajan takaa ja kun kosto uhkasi, siirtyivät myös kapinoitsijat sinne.

Se porukka oli kuitenkin pieni. Itä-Karjalasta Suomeen sen sijaan saapui kymmentuhantinen joukko etupäässä siviilejä, joista tosin osa palasi pian takaisin, amnestiavakuutuksiin luottaen.

Normaalina, kansainvälisiä sääntöjä noudattavana maana Suomen oli tietenkin tehtävä voitavansa lopettaakseen sen alueelta tapahtuva aseellisen taistelun tukeminen toisen valtion alueella. Raja siis suljettiin ja sieltä saapuvat aseelliset taistelijat internoitiin. Asian hoiti sisäministeri Ritavuori ja itse asiassa hän näyttää tehneen sen varsin hienovaraisesti: pyssymiehet saivat mennä kotiinsa vapaalla jalalla, omalla kyydillään.

Rajan takanahan oli sangen pienillä joukoilla taisteltu toisia pieniä joukkoja vastaan. Merkittävänä pidetty lähinnä kahakanluonteinen pikku taistelu oli Kiimasjärven valtaus, jonka suomalaiset punaiset suorittivat Toivo Antikaisen johdolla. Symbolisesti asia oli merkittävä: suomalaiset olivat taas suomalaisia vastassa.

Heti aseiden vaiettua perusti kolme heimoasialle omistautunutta hurmahenkistä nuorta miestä 22.2.1922 seuran nimeltä Akateeminen Karjala-Seura, jonka ytimeksi muodostui Vihan Veljet- niminen salaseura.

Ei siitä tässä sen enempää, mutta asia on hyvä muistaa sen ymmärtämiseksi, että juuri nyt elettiin konkreettisen verenvuodatuksen ilmapiirissä, eikä mielialoihin vaikuttanut pelkkä sanasota, vaan aivan tuoreet verityöt ja niiden muisto.

Maaliskuussa, pian Itä-Karjalan kapinan päättymisen jälkeen Ritavuori murhattiin lähes kotiovellaan. Murhaaja oli aivan ilmeisesti pantu asialle joidenkin muiden toimesta, mutta heitä ei kiinni saatu silloin, eikä asian yksityiskohtia tiedetä vieläkään, juttu nimittäin tutkittiin kovin huonosti.

Ritavuori (ent. Rydman) oli joka tapauksessa varsin sopiva äärioikeiston vihan kohteeksi. Hän oli toimeenpannut punavankien armahduksen ja puolustanut monia sosialisteja oikeudessa. Hän oli Tannerin, Wuolijokien ja muiden maltillisten sosialidemokraattien ystävä.

Sanalla sanoen mies oli ilmeinen patkuli, kuten lapualaisaikana tuli tavaksi sanoa. Tällähän viitattiin Suuren Pohjan sodan yhteen valmistelijaan, liivinmaalaiseen Johann Reinhold von Patkuliin, jonka Kaarle XII aikoineen raakalaismaisesti teilautti.

Ritavuori oli nouseva tähti politiikan liberaalissa kentässä, joka maamme onneksi pääsi pian kansalaissodan jälkeen vahvoihin asemiin ja ajoi kansalaissopua ja demokratian lujittamista.

Tätä suuntausta ajoivat myös maltilliset sosialistit, jotka olivat jääneet syrjään vuoden 1918 kapinatouhuista ja heidän panoksensa maamme kansanvaltaiselle kehitykselle oli monessa vaiheessa korvaamaton. Mainitsen tässä vain sotien aikaisen ns. asevelisosialismin.

Tämä kirja on kirjoitettu niin sanoakseni tannerilaisesta näkökulmasta, mikä on tervetullut ratkaisu eikä vieläkään kovin yleinen näiden vuosien osalta. Kirjoittaja maalaa kovin laveasti aikakauden politiikan, mikä kyllä onkin perusteltua. Eihän tavallinen maallikkolukija muuten pääse oikeaan käsitykseen siitä, millaisessa maailmassa liikuttiin.

Välillä sivellin lipsahtaa kyllä yli laitojenkin. Kirjoittaja sekoittaa välillä G.M. Armfeltin ja G.M. Sprengtportenin ja väittää, että Pietari Suuri oli antanut käskyn ”hävittää suomalaiset sukupuuttoon”, mikä jopa oli vähällä Ison vihan aikana onnistuakin. Sosialidemokraattien vuoden 1919 puoluekokouksen hän sijoittaa jostakin syystä vuoteen 1917, minne se ei sovi millään.

Toki nämä ovat itse pääasian kannalta merkityksettömiä tai ainakin vähäpätöisiä asioita. Ritavuori-Rydmanin papereista ja etenkin sukuseuran pöytäkirjoista piirtyy eloisa ja kiinnostava kuva aikansa herrasväen elämästä ja poliittisista näkemyksistä. Vankan pohjan kirjalle on antanut tutustuminen Väinö Tannerin uraan ja siihen liittyviin lähteisiin.

Omituinen on sen sijaan tapa viljellä anakronistisia käsitteitä kuten vihapuhe ja maalittaminen. Edellinenhän on nykyhetken poliittinen lyömäase, jonka avulla on pyritty rajoittamaan sananvapautta ja jonka äärimmilleen venyvät tulkinnat ovat tehneet monesta oikeudenkäynnistä poliittisen farssin.

Jälkimmäinen taas on muotiin tulleiden sotilaspiirien käyttämää jargongia, jolla kaiketi pyritään antamaan erityistä hohtoa ja uskottavuutta aivan sisällyksettömillekin väitteille.

Tällaisten käsitteiden käyttö kuuluu mielestäni juuri sellaisiin ilmiöihin, jollaisia vastaan Heikki Ritavuoren tapaiset klassiset liberaalit hyökkäsivät. Sananvapaus oli tuohon aikaan alituisen taistelun kohteena ja hyvin moni toimittaja istui aikanaan muutaman viikon vankilassa, moni vedellä ja leivällä tuomiota lyhentääkseen.

Kyllähän tuohon aikaan vihaa viljeltiin ja joitakin poliitikkojakin otettiin aivan erityisesti tikun nokkaan, mutta eivät veriteot silloinkaan olleet mitään seurausta puheista, saati että kyseessä olisivat olleet kehotukset väkivaltaan jonkin synnynnäisen ominaisuuden perusteella.

Kyllä ne olivat asiat, jotka riitelivät ja myös miehet, mutta eivät sen sijaan rodut tai uskonnot, Ritavuoren tapauksessa eivät myöskään sosiaaliluokat törmänneet vastakkain, vaan sen sijaan tulkinnat siitä, mikä olisi oikeata politiikkaa lakeja tulkittaessa ja missä sen rajat menivät.

 

 

lauantai 16. lokakuuta 2021

Ankara mies

 

Älykkö ja patriootti

 

George Orwell, Sinä ja atomipommi. Kirjoituksia 1940-luvulta. Suomentanut Timo Hännikäinen. Kiuas 2021, 244 s.

 

George Orwellin ansiot totalitaarisen ajattelun armottomana kriitikkona tunnetaan ja tunnustetaan. Meilläkin ns. älymystö pian Neuvostoliiton romahdettua ja taistolaishuuman haihduttua totesi, että Orwell oli tietenkin oikeassa. Jokainenhan tuon ymmärsi, eikä siinä mitään erityisiä lahjoja tarvittu.

 Hieman myöhemmin joku yritti joka tapauksessa väittää, etteivät Orwellin teokset olleet kirjallisesti minkään arvoisia. En ihan päässyt perille siitä, mikä niissä tuota makutuomaria kaihersi, mutta ymmärrän, että jonkinlainen kosto oli kyseessä. Tuo mies sanoi ainakin sanottavansa väärään aikaan.

Itse asiassa Orwell ei ole mikään helppojen latteuksien saarnaaja eikä koskaan ryhtynyt kylmän sodan sotilaaksi millekään rintamalle. Hän on intohimoinen totuuden ja selkeyden rakastaja, joka voi yllättäen potkaista myös pahaa-aavistamatonta aatetoveria tai sellaista, joka luulee taistelevansa hänen kanssaan samalla rintamalla.

Orwell ei nimittäin ollut innostunut mistään rintamista ja niiden yhteishengestä, ainakaan Katalonian sotakokemustensa jälkeen. Totuus kiinnosti häntä sellaisenaan ja niinpä hän oli yhtaikaa patriootti, sodan vastustaja, brittiläisen typeryyden halveksija ja englantilaisen elämäntavan ihailija, joka rakasti jopa englantilaista keittiötä ja ylisti sitä eräässä muistettavassa esseessään.

Ennen muuta Orwell kuitenkin rakasti ja kunnioitti totuutta ja ruoski armottomasti sen halveksijoita ja erilaisia intellektuaalisia ketkuja, jotka käyttivät kykyjään valheen puolustamiseksi. Hyvin vihainen Orwell oli myös englannin kielen runtelijoille ja fraasinikkareille, jotka yrittivät korvata ajattelua ontoilla sanoilla.

Vaikuttaa siltä, että Orwell aina säilytti kunnioituksensa sosialismin periaatteita kohtaan, kenties aina kuolemaansa saakka. Hän kuitenkin inhosi sitä, mitä tuon nimikkeen alla todellisuudessa tarjoiltiin eikä suostunut puolustelemaan huonoja asioita niiden muka hyvällä tarkoituksella.

Totalitarismi on tämänkin kokoelman esseissä usein se vihollinen, jonka kirjoittaja haluaa paljastaa ja hävittää. Hän uskoi, että kaikkea kirjallisuutta uhkasi modernin valtion pyrkimys hallita yksilön tunne-elämää.

Kyseessä ei siis ollut vain sellainen mahtivaltio, joka käytti kaikkia keinoja sensuurista vankileireihin ja kuolemantuomioihin, vaan myös tavallinen, pehmeänä esiintyvä valta. Myös yhteiskunnan yleinen virta sekä monopolit ja byrokratia olivat Orwellin mielestä vapaan ajattelun suuria vihollisia. Tänä bännäysten ja wokeilun aikana asiaa tuskin tarvitsee erityisesti todistella.

Jo Orwellin aikana saattoi havaita, että totalitaarisen näkemyksen mukaan historiaa pikemmin luotiin kuin tutkittiin. Nykyään tämä suuntaus on jo hallitseva myös niin sanotuissa liberaaleissa valtioissa ja asia näyttää liittyvän siihen, että itse liberalismin nimikkeen alla tarjotaan nyt tietynlaista totalitarismia.

Intellektuellien vapaudenkaipuu oli Orwellin havaintojen mukaan jo 1940-luvulla heikentynyt eivätkä kirjailijat saaneet tukea toisiltaan joutuessaan totalitaarisen paineen alaisiksi.

Englannin kielen turmeltuminen harmitti suuresti totuuden ystävää. Asian taustalla oli ilmeisesti se, että vain selkeästi sanottu on selkeästi ajateltu. Ajattelun puuttumisen ja tämän seikan kätkemisen tai asioiden yleisen hämärtämisen tarkoituksella käytettiin tuohonkin aikaan paljon lainasanoja. Englannissa ne olivat lähinnä latinasta ja kreikasta lainattuja.

Fraasit näyttävät Orwellin mielestä olleen lähinnä rikokseen verrattavissa. Suuri kielen turmelija oli politiikka, joka koostui valheista, väistöliikkeistä, hölmöydestä, vihasta ja jakomielisyydestä.

Huono ajattelu tuottaa aina huonoa kieltä, mutta huono kieli voi myös turmella ajattelun. Orwell vihaa erityisesti fraaseja, jotka ovat aina vierellä vaanimassa ja helppoja sijoittaa tekstiin, jonka kanssa niillä ei itse asiassa ole mitään tekemistä. Hänen mielestään oli hylättävä kaikki fraasit, jotka olivat kuluneet loppuun. Esimerkkejäkin toki oli.

Esimerkkinä hävitettävistä kielen sairauksista Orwell ottaa esille kaksinkertaisen kiellon ja uskoo, että sen käyttämisestä voi parantua yksinkertaisesti muistamalla seuraavan värssyn: A not unblack dog was chasing a not unsmall rabbitt across a not ungreen field.

Eräässä tämän kirjan esseessä kirjoittaja käsittelee Leo Tolstoita ja tämän suhdetta Shakespeareen. Orwell osoittaa, että Shakespearea kiivaasti vihanneen Tolstoin argumentit ovat hataria. Ovatko ne suorastaan valheellisia? Tämä olisi kirjailijalle kuolemansynti eikä Orwell mene ihan niin pitkälle. Joka tapauksessa Tolstoi on väärässä ja tämä juontuu hänen omasta maailmankatsomuksestaan, jonka epäonnistuminen näyttää paljastuvan Shakespearen edessä.

Tolstoi oli aristokraattinen anarkisti, joka vanhoilla päivillään halusi kieltäytyä maallisista iloista ja tulla pyhimykseksi, mutta törmäsi asian mahdottomuuteen, tilannettaan kuitenkaan tunnustamatta. Orwellin mielestä hän oli Swiftin kaltainen ihmisvihaaja. Molemmat olivat suuria kirjailijoita, mutta, sanoisinko, omalla tavallaan vinksahtaneita.

Orwell mainitsee, ettei Tolstoi pitänyt taidetta itsessään syntisenä, mikä minusta on omituinen väite. Kyllä hänen pamflettinsa Mitä taide on? antaa juuri sen käsityksen asiasta. Sitä paitsi tuo sama näkemys löytyy hänen Tunnustuksistaan. Hänen omakin tuotantonsa oli arvotonta…

Jotkut ovat havainneet vanhan Tolstoin ajattelussa nimenomaan totalitaarista henkeä. Hän vaati ihmisiltä mahdottomia, selibaatista altruismiin ja kielsi kaiken järjestyneen yhteiskunnan arvon. Jos pahalle ei saanut tehdä vastarintaa, merkitsi se käytännössä avointa valtakirjaa kaikille roistoille ja lurjuksille. Eipä ihme, että myös Lenin arvosti suuresti Tolstoin toiminnan merkitystä tsaarinvallan murentajana.

Kiitoksia taas pienelle kustantamolle kulttuuriteosta. Orwellin esseet ovat klassikkoja ja niiden käsittelemä problematiikka on yhä täysin ajankohtaista.

keskiviikko 13. lokakuuta 2021

Kynällä ja kiväärillä

 

Väriläiskä

 

Lasse Laaksonen, Kynän ja miekan kenraali Wallenius. Docendo 2021, 473 s.

 

Kurt Martti Wallenius oli pappissukua, mutta etunimi Kurt viittasi maineikkaaseen kenraali Curt von Stedingkiin, joka ilmeisesti oli sukua äidin puolelta.

Lapsena Wallenius puettiin tytön vaatteisiin ja tunnettiin nimellä Mishka. Hänen kasvattiveljensä oli Joel Lehtonen, josta hän oli aikeissa kirjoittaa kirjankin. Se jäi kuitenkin tekemättä ja tässäkin teoksessa Lehtonen mainitaan vain kerran. Se on kyllä sääli, ottaen huomioon sen, minkä kaliiperin kirjailija Lehtonen oli. Wallenius näyttää olleen joidenkin hänen kirjallisten hahmojensa esikuva.

Wallenius aloitti humanistina ja oli jo kirjallisuuden maisteri mennessään Saksaan jääkäriksi. Näyttää siltä, että tuo kausi vaikutti hänen persoonallisuuteensa hyvin syvästi.

Laaksonen onnittelee Walleniusta siitä, ettei tämä joutunut kokemaan kadettikoulujen epäinhimillistä pennalismia ja eroa vanhemmista, vaan sai kasvaa jopa naisten seurassa.

Meilläkin moni näyttää pitävän armeijamme taannoisen simputusmentaliteetin kotimaana nimenomaan Venäjän armeijan traditioita, joita myös Haminan kadettikoulu ylläpiti. Vaan eiköhän se preussilainen systeemi sittenkin ollut pahempi normaalin inhimillisyyden vihollinen?

 Toinen kirjaileva jääkäri, Jalmari Kara ainakin kuvaa Lockstedtin aikojen ns. kurinpidon aivan tolkuttomaksi kiusaamiseksi (vrt. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=j%C3%A4%C3%A4k%C3%A4rin+muistelmia ).

Oli miten oli, Saksasta palattuaan Wallenius näyttää hyvin luontevasti jaelleen teloitustuomioita kovin epäilyttävillä perusteilla. Miehetkin jo yrittivät jarrutella moista menoa. Muuten, myös Kara tunnettiin sitten kovana teloittajana, kuten jääkärit yleensä. Toki vuoden 1918 massahysteria veti mukaansa muutkin ja ehkäpä oppia ei tarvinnut hakea enempää Saksasta kuin Venäjältä.

Jääkärien asema tässä maailmassa oli aikoinaan hyvin erikoislaatuinen ja ehkä siihen olisi voinut kiinnittää enemmänkin huomiota, kun taustoja on muutenkin usein laajasti selostettu ja syystäkin.

Jääkärimarssissahan lauletaan: Syvä iskumme on, viha voittamaton, meill’ armoa ei, kotimaata, koko onnemme kalpamme kärjissä on …

Tämä ei ollut pelkkää korusanailua. Jääkärit olivat tosiaankin asemassa, josta tuon ajan kielessä käytettiin sanaa armoton. Oli tapana mm. puhua armottomista eli huoltajaa vailla olevista lapsista. Jääkärien kohdalla asia tarkoitti sitä, ettei mikään maa tunnustanut heitä omikseen. Niin kauan kuin Suomi ei ollut itsenäinen, he olivat maanpettureita, joille oli hirttotuomio varattuna. Sen kanssa ei kiirehditty, mutta tulossahan se oli.

Toinen seikka, mikä jääkärien kohdalla on tärkeä, oli heidän vahingollinen vaikutuksensa koko Suomen asemalle ja asialle Venäjän yhteydessä. Järkevästi ajattelevien vastuunalaisten piirien näkökulmasta massamittainen epälojaalisuus emämaalle sen vaaran hetkellä oli asia, joka varmasti muistettaisiin, kun olot rauhoittuisivat. Aktivistien touhut olivat jo antaneet Stolypinille aiheen rajoittaa Suomen oikeuksia.

Ståhlbergin tapaiset legalistit ja Paasikiven kaltaiset konservatiivit pitivät nuorten hurjapäiden touhuja onnettomana seikkailupolitiikkana. Mannerheim kannatti laajaa vapaaehtoisliikettä Venäjän armeijaan Suomen lojaalisuuden osoittamiseksi. Se palkittaisiin aikoinaan runsaasti.

Kaikki muuttui kertaheitolla, kun Venäjä romahti ja Suomi irtaantui siitä. Nyt, mutta vasta nyt löytyi jääkäreillekin käyttöä ja tietenkin myös ymmärrystä. Vielä Suomen itsenäistyttyä Uusi Suomi oli kuitenkin jääkäreitä kohtaan nuiva ja kaunaa kannettiin aivan erityisesti jääkärien taholla.

Tämä tausta olisi ollut hyvä ottaa esille käsiteltäessä Ståhlbergin kyyditystä. Vihat legalistia kohtaan eivät alkaneet punaisille myönnetystä amnestiasta, vaan ulottuivat jo jääkäriliikkeen alkuaikoihin. Kun Ståhlbergin pelättiin asettuvan presidenttiehdokkaaksi, haluttiin hänen maineensa tahrata kyydityksellä: kyyditetystä (ja ehkä asianmukaisesti hurtissa hengessä kurmotetusta) miehestä ei voisi tulla presidenttiä.

Muistakaamme, että valtionpäämieheltä ajateltiin tuohon aikaan vaadittavan aivan erityistä auktoriteettia, vaikka hän periaatteessa olikin vain primus inter pares. Olivathan presidentin valtaoikeudetkin suorastaan suuriruhtinaalliset. Paasikivi, kuningasmielisessä vaiheessaan, pohtikin, että presidentti olisi Suomessa mahdoton, kun kaikki ovat ryypänneet yhdessä.

Ståhlberg näyttää sitten todella esiintyneen hyvin ylhäisesti virkansa asemaa ja arvoa korostaakseen. Toivo T. Kaila väittää muistelmissaan, että hänen koiraansakin oli kohdeltava erityisellä kunnioituksella.

Yhtä kaikki, Ståhlbergin kyyditys oli komeasti alkaneen upseerin, yleisesikunnan päällikön ja kenraalimajurin tuhon tien alku. Ajatus oli lausuttu humalaisessa seurassa ja kun ei kukaan ryhtynyt kyyditysprosessia keskeyttämään, se lähti pyörimään. Wallenius ei kaiketi ollut varsinainen käskyn antaja, mutta seurueen vanhimpana upseerina sai kantaa vastuun.

Kyydityksen johdosta istutun tuomion jälkeen työmahdollisuudet olivat vähissä ja Lapuan liike oli luonteva vaihtoehto. Se sekaantui sitten pahoin Mäntsälän kapinaan, joka muuttui ennen pitkää känniääliöiden toilailuksi. Wallenius oli keskeinen henkilö ja sai taas rangaistuksen, tosin ehdollisena, sillä valtiovalta piti parhaana olla ärsyttämättä oikeistoaineksia liikaa.

Sota oli joka tapauksessa Walleniukselle kovin läheinen asia. Kansalaissodan yhteydessä hän toimi Lapissa ja teki myös surkeilla voimillaan ja tukea vailla retken Petsamoa perimään. Erityisen maineikkaita nuo retket eivät olleet.

Wallenius matkusti 1930-luvun lopulla myös reportteriksi Kiinan sotaan ja kirjoitti ihannoivan kirjan Japanista. Talvisodassa hän viimein pääsi taas sotilaaksi, Lappiin suurehkoa yhtymää komentamaan ja myös niitti laakereita sodan ensimmäisten voittojen saajana. Sodan lopulla Mannerheim kuitenkin komensi hänet Viipurinlahdelle, jossa hän kesti mahdotonta tehtäväänsä kolme päivää. Sitten tulivat potkut.

Wallenius tunnetaan myös kirjailijana ja kuuluu eräkirjallisuutemme uranuurtajiin. Hän hallitsi Lapissa tarvittavat eränkäynnin taidot ja osasi puhua kansalle sen omalla kielellä.

Mannerheimin kanssa sen sijaan näyttävät kemiat hylkineen toisiaan. Mistä asia johtui, ei voi olla varma, mutta ainakin kirjan mukaan Wallenius rohkeni jankuttaa ja todistella asiaansa Mannerheimille, joka ei voinut sietää vastaväitteitä, varsinkaan rahvaanomaisena pitämältään mieheltä.

Kenraaleita Suomella näyttää sotiinkin riittäneen aivan tarpeeksi ja lisäähän ylipäällikkö saattoi nimittää koska tahansa. Walleniuksen suistuminen sotilasuralta kirjailijan uralle saattoi olla onnenpotku kaikille asianomaisille. Kyseessä kun nyt joka tapauksessa oli hurjapää, jolle hyökkäys tuntuu olleen uskonkappale.

Kukaties Wallenius oli juuri sellainen raaka fasistityyppi, jollaiseksi muuan englantilainen sotakirjeenvaihtaja hänet kuvasi ja juuri siksi viihtyi sodassa. Toisaalta hänessä kyllä oli se pehmeäkin puoli, jota hän sitten saattoi toteuttaa kotioloissaan, taaskin naisten ympäröimänä.