Muuan tarina

 

Tuhlaajapojan paluu

 

Eino Säisä, Afrikan tähti. WSOY 1987, 166 s.

 

Kun minullakin tuli yli puolen vuosisadan tauon jälkeen taas pelattua Afrikan tähteä 6-vuotiaan pikku vunukan kanssa, tuli tämä kirjakin ilman muuta laukkuun kirjastossa.

Eino Säisä on merkittävä ja kiinnostava Suomen maaseudun murrosvaiheen kuvaaja ja hänen massiivisesta 6-osaisesta eepoksestaan Kukkivat Roudan maat (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=s%C3%A4is%C3%A4 ). tehtiin tuoreeltaan vuonna 1981 TV-sarja. Siihen aikaanhan Yle oli vielä merkittävä kulttuurivaikuttaja.

Vuonna 1935 syntynyt Säisä oli tuota sotasukupolven ja suurten ikäluokkien väliin sijoittuvaa joukkoa, joka eli Suomen suuren murroksen vuosina jo niin sanotusti tietoista elämää, kantaen mukanaan vanhan agraari-Suomen perintöä, joka sitten konkreettisestikin äkkiä hävitettiin suuren muuton ja kulttuurivallankumouksen aikana.

Sota kuului suurten ikäluokkien esihistoriaan. Se oli kyllä hyvin lähellä ja vaikutti yhä voimakkaasti, mutta silti se tunnettiin vain kuulopuheista. Säisän ikäluokalle se oli sen sijaan vielä osa lapsuutta, herkkien vuosien kasvuympäristöä. Sodan jälkeinen aika oli sitäkin paremmin tuon ikäluokan muistissa ja sitä aikaa kirjailija kuvaa tässäkin pikku romaanissa.

Teema on klassinen: lahjakas poika irtautuu ympäristönsä arvoista ja tavoitteista ja muuttaa asumaan hotellihuoran kanssa. Sellaisia on pienenkin kaupungin joka ravintolassa, se kuuluu systeemiin.

Kumppani on henkisesti lähempänä päähenkilöä kuin tämän entinen maailma ja niin käy, ettei ylioppilaspoika, jollaiset oli siihen aikaan periaatteessa predestinoitu ainakin jonkinlaisiksi herroiksi, koskaan irtaudu tuosta maailmasta, jossa eletään kädestä suuhun satunnaisilla töillä. Merimiehenäkin käväistään.

Juotuaan sisuskalunsa piloille päähenkilö palaa vanhaan kotiinsa, jonka entinen komeus on jo muuttunut hiljaiseksi rappioksi. Isäntä, eversti evp. on kuollut, entinen tyttöystävä muuttunut vanhaksi ja niin edelleen.

Tuhlaajapojan omaisuus mahtuu pieneen laukkuun. Siellä tuntuu olevan myös joku nimeltä mainitsematon esine, jonka lukija arvaa pistooliksi. Loppuun käytetty ruumis kaipaa enää armonlaukausta, jota ei kirjassa anneta, mutta jonka lukija ymmärtää olevan tulossa.

Miksi lahjakas lapsi sai tuollaisen kohtalon?

 Tämä romaani ei ole historiallinen ja kyseessä näyttää olevan yksikertaisesti poikkeusihmisen tie, jättäytyminen sen ulkopuolelle, mille ei voi antaa arvoa.

Illuusiot taisivat karista silloin, kun poika tajusi lapsena nähneensä äitinsä parittelevan tilanhoitajan kanssa. Hän sai myös kuulla palvotun isänsä olleenkin asemasodan aikana varsinainen raikulipoika. Miksipä siis itse teeskennellä hyveellisyyttä?

Afrikan tähti -peli, joka on antanut kirjalle nimensä, keksittiin vuonna 1951. Tässä kirjassa päähenkilö pelaa sitä isänsä kanssa jo välirauhan vuonna, mutta sattuuhan niitä lipsahduksia. Kun tämä kirja kirjoitettiin, ei ollut kohtuullisella vaivalla mahdollista selvittää näin vähäpätöisiä asioita. Googlekin on tuonut maailmaan paljon uutta.

Tuolla lipsahduksella ei toki ole mitään merkitystä kaunokirjallisen teoksen arvolle, mutta suoraan sanoen en ihan ymmärtänyt tämän kirjan ideaa, mikäli peli siihen keskeisesti liittyy. Ehkäpä sen löytyminen taas kirjan lopussa herätti muistoja ja muutti päähenkilön itsetuhoisia suunnitelmia tai sitten ei.

A propos, milloin Yle esittää uudelleen Säisän Kukkivan roudan maista tehdyn TV-sarjan? Entä niitä muita TV-teatterin produktioita, joita vuosikymmenten mittaan on tehty?

 

Yhtä sirkusta

 

Yle ja kulttuuri

 

Rooman rappion aikoina sinne kerääntyi porukkaa, joka eleli sosiaalituilla eli sai ilmaista leipää, mutta kun tarkoitukseton elämä on ihmiselle sietämätöntä, järjestettiin näille ns. proletaareille myös elämän tarkoituksen korvikkeeksi sirkushuveja (circenses), että he pysyisivät rauhallisina.

Sanahan viittaa kilpa-ajoihin, joita areenoilla (circus) katsottiin, mutta myös gladiaattorien esityksistä tuli niissä suuri hitti. Niissähän sai adrenaliinipiikkejä seuratessaan, miten toiset taistelivat henkensä edestä ja usein saivatkin kuolla näissä hard core-esityksissä, joista kai käytettiin tuolloin vielä jotakin muuta nimeä.

Asian sairaalloisuus huomattiin kyllä jo aikoinaan. Kirkkoisä Augustinus tuomitsi niiden lisäksi kaiken teatterin yleensä, se kun kiihotti ihmisiä saamalla heidät samaistumaan toisten synteihin, kun omissa ei enää ollut riittävästi.

Augustinus kuului hengen jättiläisiin, mutta hänen vaihtoehtonsa ihmiskunnalle eli keskittyminen Jumalan valtakuntaan Civitas Deihin oli ihmiskunnalle liian vaativaa eikä sekään tuottanut täällä maan päällä harmoniaa, vaan sen sijaan ikuista taistelua vääräoppisuutta vastaan.

Kuitenkin kaikitenkin taide, myös näyttämötaide siinä humanistisessa mielessä, joka sille myöhemmin annettiin, oli laadullisesti korkeammalla tasolla kuin pelkät sirkushuvit. Jo Aristoteles oli asian oivaltanut ja Platonin ajatuksissa eri taiteen lajeilla oli suuri ihmistä jalostava rooli. Ero sirkuksen raaistaviin gladiaattoritappeluihin oli olennainen.

Jo tässä kohtaamme aidon kulttuurin ja viihderoskan välisen eron. Edellinen ravitsee ihmisen syvimpiä henkisiä tarpeita ja korottaa hänet eläimellisen tason yläpuolelle. Jälkimmäinen vetoaa primitiivisiin vietteihin ja reflekseihin saamalla hänet simuloimaan vihaa, raivoa ja kiimaa ja tuottamalla pelotteluefektejä, jotka antavat adrenaliinipiikkejä.

Voi tietenkin ajatella, että molempia tarvitaan. Edellisillä on kysyntää pienen vähemmistön keskuudessa, kun taas jälkimmäinen nauttii niin sanoakseni laajojen kansalaispiirien suosiota. Kun kysytään, pitäisikö jompaakumpaa yhteiskunnan toimesta tukea ja toista kenties jopa syrjiä, pitäisi vastauksen kai riippua siitä, kuka on vallassa ja kenen ääntä silloin halutaan kuunnella.

En tiedä, missä määrin Ylen ohjelmapolitiikka on riippunut istuvan hallituksen näkemyksistä tai edes eduskunnan voimasuhteista. Sen ainakin olen huomannut, että niin sanottu korkeakulttuuri tämän maan suurimman ja kalleimman kulttuurivaikuttajan tuotannossa on hiipumistaan hiipunut.

Ylen tai muidenkin TV-kanavien tarjontaan en viitsi enää yksityiskohtaisesti puuttua, kun olen tehnyt sen jo monta kertaa aiemminkin (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=yle ).

Sanalla sanoen kyseessä on ala-arvoinen sirkustelu alkaen ns. tosi-TV:stä saariseikkaluineen ja gladiaattoreineen (!) ja päätyen alttarilla ja/tai alastomina tehtäville ensitreffeille tai MILF:ien (mom I’d like to fuck, huomaa infantiili taso) maailman esittelyyn. Tätä primitiivisempää ohjelmistoa en ainakaan minä pysty kuvittelemaan. Lukemattomista murhista en viitsi puhuakaan.

Ja mitä siihen Teemaan tulee, on uskomatonta, että edes jossakin määrin vakavasti otettavaa kulttuuriohjelmaa sieltä ei tule montaakaan kertaa viikossa. Koska kanava on ilmeisesti katsottu jonkinlaiseksi joutomaaksi, on osa siitä sitten vielä omittu lasten ja osa ruotsinkielisen väestön käyttöön, arvonsa toki heilläkin, mutta miksi heidän ohjelmansa ovat juuri täällä?.

Aleksandr Zinovjev, tuo kummallinen filosofi, joka loi käsitteen homo sovieticus, kuvasi eräässä kirjassaan kulttuurin roolia maailmassa.

Maailmassa vallitsi hänen mielestään myös henkisellä puolella lisääntyvän entropian laki ja koska ihmisen halut suuntautuivat mahdollisimman vähäisen ponnistelun ja mahdollisimman suuren tyydytyksen suuntaan, oli niitä palveleva neuvostojärjestelmä valumassa täyteen barbariaan.

Ainoa tie pois kommunismista (kommunaalisuudesta), johon ihmisiä veti heidän luontainen himokas velttoutensa, oli ihmisen aktiivinen ponnistelu itsensä parantamiseksi eli toisin sanoen kulttuuri.

Zinovjev, joka sivumennen sanoen oli Neuvostoliiton tiedeakatemian että Suomalaisen Tiedeakatemian kirjeenvaihtajajäsen, liioitteli suuresti arviossaan. Neuvostoliitossa älymystön kulttuuritahto ja klassisen kulttuurin harrastus olivat sittenkin aivan toisella tasolla kuin lännessä, jonne tuo hänen karikatyyrinsä kommunaalisesta ihmisestä (Zinovjevin tekninen termi) sopi paljon paremmin.

Joka tapauksessa tuo kuva proletaarista sanan henkisessä mielessä oli ytimeltään tosi. Aikakautemme hengessä ei meilläkään valtion omistama suuri kulttuurilaitos tee mitään antaakseen kansalaisille edes tilaisuuksia kurkistaa kulttuurin korkeammille tasoille.

Meillä oli kerran maineikas radioteatteri ja oma laadukas teatterinsa oli sekä Ylellä että MTV:llä. Ne eivät tuottaneet saippuasarjoja, vaan kunnianhimoista kulttuuria. Sitä paitsi ainakin vajavaisen muistini mukaan tehtiin TV-sovituksia hyvin usein nimenomaan suomalaisista klassikoista ja uusistakin kotimaisista merkkiteoksista.

Kulttuurilla on tai sillä voisi ja pitäisi olla kahtalainen tehtävä: sekä ihmisen syvimpien henkisten tarpeiden tyydyttäminen että kansakunnan kulttuuriperinnön ja kielen vaaliminen. Kumpaakaan tehtävää ei nyt ole muutamaan vuoteen tai ehkä jopa pariin vuosikymmeneen hoidettu edes tyydyttävästi eikä ole merkkejä siitä, että olisi edes yritetty.

Uusi hallitus näyttää perustellusti olevan huolissaan siitä, että Ylen ajankohtaistoimitus on poliittisesti räikeän puolueellinen ja toteuttaa missiotaan jopa verovaroin.

Siinä se epäilemättä on oikeassa ja näyttää päättäneen vähentää Ylen rahoitusta. Tämä on demokraattisessa järjestelmässä kaiketi väistämätöntä, vaikka suuri osa kansaa varmaankin on myös nauttinut agitaatiosta. Ehkäpä se on nauttinut myös kaikesta siitä roskasta, mitä Yle ”laajan kulttuurinäkemyksensä” puitteissa on suoltanut katsojille pitäen sitä kaiketi tasa-arvoisena hengenravintona tässä kaiken tasa-arvoisuuteen pyrkivässä maailmassa.

Epäilemättä Ylen limboilu heijastaa osaltaan laajempaa ilmiötä: kyky ja halu arvottaa asioita ja panna niitä hierakkiseen järjestykseen on eturientoisimmissa piireissä jo kauan ollut pannaan julistettu asia. Ihanteeksi on nostettu se, että ihminen on arvottamaton, non-judgemental, kuten Roges Scruton joskus piruili (ks. Vihavainen: Haun non-judgemental tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Mutta onko kansamme enemmistö jo todella muuttunut arvostelukyvyttömäksi massaksi, joka on valmis maksamaan roskajournalismista ja muusta henkisestä jätteestä? Helsingin Sanomien päätoimittaja (yksi monista) kunnioitti hiljattain Kanava-lehden kolumniani kommentillaan ja kertoi sen järkyttävän uutisen, että viime kesän rasismikohelluksen aikaan ja kaiketi sitten juuri sen ansiosta lehden levikki sen kuin kasvoi…

En usko vielä sitä, että koko kansamme olisi vajonnut pelkkien keinotekoisten sensaatioiden ja halpojen sirkushuvien addikteiksi. Kaikenlaisen roskan arvioiminen syvällisten teosten kanssa samanarvoiseksi on kyllä merkittävä piirre nykykulttuurissamme ja moni näyttää uskovan siihen.

Ei meitä kuitenkaan ole predestinoitu mitä tahansa nielemään. Yle, kuten Hesarikin on pystynyt ja pystyisi yhä parempaan ja me katsojat, kuulijat ja lukijat myös ansaitsemme parempaa. Konsulit valvokoot!

 

Tieteen ja taiteen välillä

 

Naisten mies ja kirjojen

 

Panu Rajala, Päin elämää. Muistelmani. Siltala 2023, 701 s.

 

Rajala vertaa tässä kirjassaan kerran itseään Henri Troyatiin ja mielestäni vertaus on osuva. Armenialaissyntyinen Troyat oli kohtuullinen romaanikirjailija, mutta ennen muuta erittäin ahkera tietokirjailija, jonka suurmieselämäkerroista tuhannet ja taas tuhannet suomalaisetkin ovat oppineet suurimman osan siitä, mitä he tietävät vallankumousta edeltäneestä Venäjästä.

Aina löytyy niitä, jotka suhtautuvat väheksyvästi Troyatin elämäkertoihin ja totta onkin, etteivät ne usein ole asiatiedoiltaan aivan tarkkoja tai suuriin oivalluksiin perustuvia. Sen sijaan ne ovat erinomaisesti kirjoitettuja ja mukaansa tempaavia. Troyatin lukijat tuskin tulevat pahasti harhaan johdetuiksi siitä huolimatta, että saavat nauttia lukemastaan.

Troyatista muuten tuli Ranskan Akatemian jäsen ja jossain pitkän elämänsä vaiheessa myös sen doyen. Voisi myös kysyä, miksei Rajalasta ole tehty Suomessa akateemikkoa. Ovathan sen kunnian aiemmin saaneet esimerkiksi Väinö Linna -tosin tieteen akateemikkona- Mika Waltari, Veijo Meri ja jopa Kirsi Kunnas, jota nyt ainakin saattaisi pitää kovin epäakateemisena henkilönä.

Rajala olisi joka tapauksessa sopinut ja miksei toki sopisi vieläkin siihen rooliin harvinaisen hyvin, mikäli asia meillä ymmärrettäisiin hieman ranskalaisemmin. Toki ymmärrän, että olemme Suomessa eikä tarkoitukseni tässä ole ihannoida vieraiden maiden tapoja.

Tutkimuksen ja populaarin esityksen yhdistäminen taitaa meillä joka tapauksessa olla hieman aliarvostettua ja toisaalta on toki niin, että akateemikkoja on meillä niin vähän, etteivät kaikki parhaat suinkaan ehdi saamaan tuota arvonimeä, vaikka juonittelijat jostakin syystä siihen suostuisivatkin.

Eihän Tuomo Polvisestakaan koskaan tullut akateemikkoa eikä myöskään Matti Klingestä, jonka ambitioihin tuo arvonimi muiden lisäksi varmastikin kuului. Ymmärrettävämpää on, ettei joukkoon huolittu myöskään Matti Kurjensaarta, vaikka Ralph Enckell jossakin yhteydessä tahtoi henkevästi korottaa hänet tuohon asemaan.

Rajalaan palatakseni, hän kuuluu niihin läpeensä ahkeriin tutkijahirmuihin, joille seitsemänsataasivuinen elämäkerta on jokapäiväistä leipää. Aluksi hän keskittyi F.E. Sillanpäähän, jonka maisemissa organisoi paikallista kulttuuria, vieden sen valtakunnalliselle tasolle. Vasta vanhempana alkoi suuria elämäkertoja tupsahdella tiuhaan.

Muistelmat eivät tietenkään liity vain työhön. Elämäkerta, joka ei sisältäisi lapsuuden ja nuoruuden kokemuksia olisi yhtä tyhjän kanssa. Niinpä nuo vaiheet tulevat tässäkin kirjassa esille ja lukija saa taas kerran tutustua norssien tärkeään ja omahyväiseen maailmaan.

Tärkeä paikka se on tämän maan historiassa ollutkin. Sen nuorten nerojen mainetta auskultanttien kauhuna en osannut aikoinaan edes pelätä ja kenties siitä syystä selviydyin sieltäkin ehjin nahoin, palveltuani sitä ennen Tipulan tyrmäävien kaunottarien keskuudessa.

Naiset ovat monen miehen elämän keskipiste, se napa, jonka ympärille kaikki muu saa kiertyä ja koko sana voi siten saada suorastaan ruumiillisen merkityksen.

Kertoja, kuten moni muukin pääsi poikuudestaan vasta suurten hankaluuksien ja pettymysten jälkeen, mutta sitten olikin tie auki taivasta myöten ja toinen toistaan lumoavammat sulottaret saivat toteuttaa kaipuunsa ilmeisen kyvykkään kumppanin kanssa.

Käsitys siitä, että paratiisissa on käärmeitä, on perusteltu. On ilmeistä, että niillä on jokin erityinen suhde juuri Eevaan, jolla on kai geneettinen taipumus pyrkiä tavalla tai toisella hallitsemaan miestä ja pitämään tämä kokonaan itsellään.

Rajala ei suinkaan pöyhkeile valloituksillaan, mutta kirjasta käy ilmi, ettei suhde yhteen naiseen välttämättä edellyttänyt muista luopumista. Sanotaan, ettei kukaan voi palvella kahta herraa, mutta rouvien kohdalla asia on useinkin aivan toinen.

Ihminen ja nimenomaan mies ei ole yksiavioinen yhtä ankarasti kuin jotkut joutsenet ja muutkin alemmat eläimet. Imettäväisillä on usein sellainen viehtymys vastakkaiseen sukupuoleen, ettei meneillään oleva pääasiallinen suhde sulje pois muita. Ihmisellä kiimakin on jatkuvaa.

Rajala ei siis sano mitään sen kummallisempaa omasta käytöksestään, kuin toteaa hienovaraisesti muutaman tosiasian. Sitä paitsi hullaantuminen tiettyyn henkilöön saattoi hänelläkin olla niin perusteellista, ettei edes sovitusta avoimesta suhteesta tullut mitään, kun syrjähypyt eivät kiinnostaneet, vaikka halukkaita naisia kyllä riitti.

Joka tapauksessa Rajala sai naissuhteistaan lokaa niskaansa yllin kyllin. Tunnen itsekin ns. älymystön lukeutuvan naisen, joka ilmoitti vihaavansa koko äijää. Olen varma siitä, ettei hän koskaan ollut lukenut tältä riviäkään. Sen sijan pelkkä suhteen avomielinen kuvaaminen kävi jotenkin naisen luonnolle, siis maailmalla liikkuvat pelkät puheet asiasta.

Absurdin teatterin pimentoihin jouduttiin sitten tuon surullisen kuulusan metoo-hysterian aikoihin. Silloin Rajala kertoo työskennelleensä jonkin naisen kanssa vierekkäin päätteen edessä istuen ja taputtaneensa tätä toverillisesti olkapäälle, kun löytyi jotakin kiinnostavaa.

Tästäpä seurasi ilmianto seksuaalisesta häirinnästä, johon kustantaja reagoi asianmukaisella vakavalla hartaudella ja antoi varoituksen.

Kun Rajala tapasi saman naisen jossakin tilaisuudessa ja pilan päiten taputti tätä taas olkapäälle, seurasi uusi varoitus…

Rajalaa kannattaisi ehkä verrata Matti Klingeen, vaikka erotkin ovat selvät. Klingen maanisiin mittoihin paisunut narsismi ilmenee hänen mammuttimaisessa omaelämäkerrassaan ja vuosittaisissa päiväkirjoissaan. Siitä huolimatta ja jopa juuri siksi ne ovat kuitenkin mitä parhainta luettavaa ja merkittävä aikansa kirjallinen monumentti.

Klingen intohimona on asioiden älyllinen hahmottaminen ja historian suuret linjat. Itsensä hän näkee erään aikakauden tai ehkäpä parinkin monumenttina, jonka asema intellektuaalisen historian ketjussa on kiistaton.

Rajalan eron Klinge tekee selväksi jo kirjan kansi, jollaista Klinge ei olisi kuuna kullan valkeana suvainnut tai edes voinut kuvitella. Rajala onkin kiinnostuneempi ennen muuta maailman konkreettisesta puolesta sellaisenaan, ilman tuota suurta aikakausien yhteyttä, esimerkkinä vaikkapa potkupallo tai naisten napa ja muu ainutkertainen, mutta samalla ikuisesti sama ruumiillisuus.

Vaikka Rajalan tutkimukset ovat kiinnostavampaa lukemista kuin Klingen, ovat hänen muistelmansa ja päiväkirjansa (Nuoruuden neljäs näytös, Minerva 2015) paljon tylsempiä ja joskus suorastaan haukotuttavia. Mutta tämä nyt koskee vain tiettyjä paikkoja. Kokonaisuutena kirja on kiinnostava ja tarpeellinen lisä tekijänsä suurenmoiseen tuotantoon.

Mitä tarvitsemme?

 

Kulttuuri, sota ja kansakunnan tarpeet

 

Kulttuuri, viljely eli ihmisen henkeä muokkaava työ ja vaivannäkö sijaitsee ihmisen tarvehierarkiassa kaukana primääristen elämisen tarpeiden takana. Ensin ja ennen muuta on ihmisen saatava ruokaa, juomaa ja lämpöä. Elämä ja sen jatkuminen on turvattava ja siinä suhteessa olemme muiden eläinlajien kanssa samalla viivalla. Muokatkaamme siis ensin maata ja metalleja.

Sen jälkeen tulee kulttuuri. Se on vain ihmiselle kuuluvaa ylellisyyttä ja sen voi itselleen sallia vasta sitten, kun tietää, ettei tarvitse enää uhrata kaikkia resurssejaan hengissä pysymiseen.

Päinvastoin taas se, jolla on paljon ylimääräisiä resursseja, todennäköisesti käyttää niitä yhä enemmän ja enemmän kulttuuriin, joka on inhimillisen toiminnan viimeinen päämäärä: alue, joka itse ei tuota mitään, vaan sen sijaan nielee loputtomasti resursseja.

Taloudellisessa mielessä kulttuuriin sijoittaminen on verrattavissa sotaan ja siihen varustautumiseen: voin ja margariinin asemesta hankitaan lentokoneita ja tykkejä, ei kansa niitäkään voi syödä, eikä niillä kyntää tai kylvää, mutta saahan se tilaisuuden ihailla mahtavia paraateja ja ohimarsseja.

 Mitä sotaan ja militarismiin tulee, primitiivinen psyyke saattaa aidosti kokea saavansa pelkästä valtion mahdista mielekkyyden elämälleen. Kuten vanha preussilainen marssilaulu vakuuttaa:

Die Trommel schlägt und schmettert,

rataplan don diri don!

…

es gilt die neue Welt!

Die neue Welt ist morgen,

rataplan, don diri don…

(ks. Видео Bing)

Pelkkä rummun pärrytystä ja tykkien paukutusta ei vielä ole tapana esittää varsinaisena päämääränä, vaikka se sellainen olisikin. Päämääräksi voidaan siis esittää vaikkapa peräti uusi maailma, uusi aikakausi ihmiskunnan tai ainakin nyt sen yhden kansan elämässä. Käytännössä militarismin päämäärä on valtion mahdin ikuinen laajentaminen.

Sota tuottaa hävitystä ja kuolemaa, mutta myös aineetonta hyödykettä, joka on maasta riippuen tunnettu nimellä gloire tai gloria, nykyään on vaakalaudalla venäläinen variantti tšest, jonka säilyminen on monelle omaa olemassaoloa tärkeämpi asia. Tunnetaanhan nämä. Siksi rauhan saaminen on nyt niin vaikeaa.

Epäilemättä myös sota ja siihen valmistautuminen on eräänlaista kulttuuria ja onhan se sääntöineen kaikkineen eräänlaista leikkiäkin, kuten Johan Huizinga aikoinaan esitti. Joka tapauksessa se on pohjaton rahanreikä, johon sijoittaminen priorisoidaan aika ajoin erittäin korkealle ja jopa ymmärrettävästi.

Toki sota voidaan nähdä myös välineenä eikä päämääränä sinänsä. Varustautumista sotaan on usein markkinoitu investoinniksi turvallisuuteen, millä esimerkiksi Suomessa on myös tiettyä uskottavuutta. Suomessahan kuoli toisessa maailmansodassa hyvin suuri määrä niitä, joiden yleisen käsityksen mukaan kuuluikin kuolla, jotta ne, joita suojataan eli siviilit ja etenkin naiset säästyisivät. Silloin se onnistui hyvin, mutta kyseessä tosiaan oli harvinainen poikkeus.
Kun Mannerheimille joskus ennen sotaa sanottiin, että maanpuolustuksessa olisi panostettava enemmän kulttuuriin kuin aseisiin, letkautti marsalkka, että keskustelukumppani turvautui kai siis Akateemiseen kirjakauppaan.

Epäilemättä nimenomaan tuo kirjakauppa oli aikoinaan tärkeä ikkuna maailmankulttuuriin. Sen kautta kävi pääsy siihen korkeimpaan ja parhaaseen, mitä ihmiskunta oli saanut aikaan. Sitähän silloin ymmärrettiin kulttuurilla: totuuden, hyvyyden ja kauneuden vaalimista arvoina sinänsä.

Se oli asia, jonka huipuille pääseminen tuon kirjakaupan kautta oli vain eliitillä (e-lego, valita joukosta), mutta toki tuo kaivattu aines sen kautta välittyi myös massoille.

Mannerheimin keskustelukumppani mahtoi aikoinaan kuitenkin tarkoittaa juuri tuota yhteisen kansan sivistystason kohottamista kuin Akateemisen kirjakaupan välityksellä saatavia eliitin kontakteja maailmankulttuuriin. Vain lukutaitoinen ja lukeva, historiastaan, kielestään ja tavoistaan tietoinen ja ylpeä kansa voisi ymmärtää, mitä puolustettavaa sillä oli ulkoista hyökkäystä vastaan.

Avainsana oli tuohon aikaan kansallinen kulttuuri, mihin kuului massojen sivistäminen eli siis ennen kaikkea koululaitos ja sen kannattamana omakielinen kirjallisuus ja näyttämötaide, kansalliselta pohjalta lähtevä musiikki ja niin edelleen. Pääsy maailmankulttuurin huipuille omakielisten käännösten kautta oli tärkeä osa tätä kokonaisuutta.

Pienen kansan taistelu oman kielensä ja kulttuurinsa puolesta on aina ymmärretty sen suureksi ja niin sanoakseni myös yksilön elämää suuremmaksi kollektiiviseksi päämääräksi. Kun ne ovat vaarassa, ei ole enää kysymys ylellisyydestä, vaan elämästä ja kuolemasta samassa mielessä kuin sodassa, olivatpa sitten aseet käytössä tai ei.

 Suomessa oli aikoinaan murtauduttava ensin ruotsalaisuuden kahleista ja sitten alettava torjua hyökkäävää venäläisyyttä, minkä onnistuminen kuului historian odottamattomiin sattumiin. Siinä kieliryhmien edutkin jo menivät yksiin.

Virossa tilanne kehittyi vielä vaarallisemmaksi ja saksalaisuudesta vapauduttua kasvoi venäläisyys todelliseksi kriittiseksi kuolemanvaaraksi.

 Erään perustavan eron kansojemme välillä näemme tänäänkin aivan selkeästi siinä, miten ne suhtautuvat kieleensä ja kulttuuriperintöönsä. Suomalaiset pitävät annettuna ja ikuisesti pysyvänä sitä, minkä virolaiset ymmärtävät olevan aina vaarassa.

Uusimmassa Kanava-lehdessä kirjoittaa Marjana Mykkänen siitä, miten Yleisradio nykyään unohtaa kulttuurin (Musiikki kuuluu vielä kaikilla kanavilla, mutta kuuluvatko ajatukset?). Tuo juttu on syystäkin nostettu tämän numeron tärkeimmäksi. Kysymys ei enää ole toissijaisesta ylellisyydestä ja sen suuremmasta tai pienemmästä näkyvyydestä, vaan kansallisesta kohtalonkysymyksestä.

Sen sijaan, että Yle noudattaisi edes siitä säädettyä lakia ja sen mukaisesti tukisi suomalaisen kulttuuriperinnön vaalimista ja kansan sivistämistä, se ajelehtii kysynnän ja tarjonnan oikkuja noudatellen ja kalastelee nuorimman asiakaskunnan suosiota ymmärtämättä edes sitä, että juuri tuo ryhmä saattaisi kaivata jotakin muuta kuin sitä samaa ylikansallista viihdemössöä, jota kaikki viestimet ovat muutenkin tulvillaan.

Kysymys on niin tärkeä ja artikkelin esille nostamat teemat niin merkittäviä, että niiden käsittely vaatii kansallista keskustelua ja tälläkin palstalla vähintäänkin nyt oman bloginsa.

Haluan joka tapauksessa jo tässä ainakin nostaa esille sen asian vakavuuden, että Yle, tuo veronmaksajien puolella miljardilla vuosittain rahoittama kansakunnan suurin kulttuurivaikuttaja on viimeiset vuodet ollut tuuliajolla.

Tämä tapahtuu aikana, jolloin kansakuntien kohtalo on taas vaakalaudalla ja ylikansallinen roska uhkaa syrjäyttää kaiken vakavan pyrkimyksen kohottaa ihmisyyttä pelkän eläimellisyyden yläpuolelle.

 Ei riitä, että nälänhätää ja asunnottomuutta ei maassamme ole, edes perussairaanhoidon järjestäminen normaalille tasolle ei vielä riitä kansalliseksi tavoitteeksi, niin tärkeä kuin se onkin.

 Kulttuuri kuuluu kansakunnan perustarpeisiin eikä ylellisyyteen. Sitä ei voi korvata kaupallisella roskalla sen enempää kuin kansallista puolustusta voisi korvata heittäytymällä Naton turviin tai ulkopolitiikkaa voisi korvata kiiruhtamalla aina tottelemaan EU:ta ennen kuin sieltä on ehditty mitään pyytääkään.

Tässä ajassa liikkuu toki pyrkimyksiä lopettaa kansakunnat ja siirtyä monikulttuuriseen utopiaan, jossa kulttuurien nivelloituminen kohtaa yleisinhimillisen taipumuksen vapautua kaikista mielitekojen esteistä ja vie inhimillisen olemassaolon tasoja yhä alemmas ja alemmas, kohti sitä pohjaa, jonka jo näemme huumekulttuurien hallitsemissa slummeissa.

 

 

 

 

Tulevaisuutta odotellessa

 

Frankfurter Allgemeine Zeitungin pakinoitsija kirjoitti pari päivää sitten masentuneen hämmästyneenä: onko joku Putinin agentti päässyt kiemurtelemaan Ursula van der Leyenin lähipiiriin ja saanut tämän tekemään päätöksiä, jollaisia vain Euroopan vihollinen voi haluta?

Miksi ihmeessä venäläisen, jolla on voimassa oleva passi ja viisumi ja joka haluaa tulla Venäjältä EU:n puolelle, on tultava ilman autoaan, matkalaukkuaan ja pian kai ilman hammasharjaansakin?

Mitä tässä tavoitellaan? Onko tarkoitus kollektiivisesti rankaista koko Venäjän kansaa, mikä takuuvarmasti saa sen oppositiohenkisetkin edustajat nousemaan ansaitsematonta rankaisuaan vastaan ja sitä mukaa enemmän tai vähemmän oman hallituksensa kannattajaksi?

FAZ:in kysymys on täysin aiheellinen myös meillä. Miksi ihmeessä Suomi nyt pani moisen päätöksen välittömästi toimeen vieläpä ilman mitään normaalia valmistautumisaikaa?

Eikö mieleen tullut, että moinen menettely takuuvarmasti aiheutti aivan tarpeetonta ja mahdollisesti hyvinkin suurta hankaluutta tuhansille ihmisille, joiden ainoa synti tässä asiassa oli Venäjän kansalaisuus, eikö siis esimerkiksi Putinin kannattaminen?

Olisiko Suomelle tai EU:lle syntynyt suurikin vahingon vaara, jos tuo sinänsäkin järjetön määräys olisi vaikkapa väljästi tulkittuna astunut voimaan vasta kuukauden tai parin kuluttua, jotta ihmiset olisivat voineet sopeuttaa suunnitelmansa uuteen tilanteeseen?

Se tapa, jolla päätös toimeenpantiin, muistuttaa vanhoja Neuvostoliiton toimintatapoja, jotka sitten Venäjälläkin taas heräilivät muutamia vuosia sitten.

 Sehän oli asia, josta tunnistimme barbaarisen toimintakulttuurin, sen, mihin voi tutustua vaikkapa Vasili Grossmanin teoksesta Kaikki virtaa. Se erosi läntisestä rationaalisesta ja humaanisuudesta, jossa ihmistä ja hänen oikeuksiaan pidettiin lähtökohtana.

Toteuttaako Euroopan komissio nyt politiikkaa, joka on perinteisen eurooppalaisen ajattelun suoranainen vastakohta? Tätä kysyy myös FAZ:in kirjoittaja.

Olemme siis EU:n voimalla siirtyneet aikakauteen, jossa ihmisen kohtelu riippuu hänen kansalaisuudestaan. Tämä kansallinen autopykälä ei ole ainoa. Sellaiset yleiset käsitteet kuin yksityisen omistusoikeuden pyhyys, sopimusten kunnioittaminen, syyttömyysolettama ja vastaavat eivät enää olekaan universaaleja arvoja.

Putin ja hänen kätyrinsä selittävät asian omalla tavallaan ja puhuvat länsimaiden olemukseen kuuluvasta ja aina kuuluneesta russofobiasta. Ikävä kyllä, nyt tuo puhe alkaa nyt kuulostaa jo kovin vakuuttavalta.

EU on organisaatio, jolla tunnetusti ei ole päätä eikä siis myöskään aivoja. Se kuuluu tämän uuden aikakautemme maailmaan, jossa zombiet alkavat olla normaali ilmiö ja jossa julkinen sana on muuttunut sisällöttömäksi liturgiaksi tai älyttömäksi paasaukseksi samaan aikaan, kun yhä tiukempi ajatusten ja jopa pelkkien sanojen (!) sensuuri vainoaa kaikkea ajattelua.

Somesta voi heti todeta, että tuo mainittu hallituksemme menettely on saanut myös aplodeja. Mitään rationaalista aivotoimintaa nuo aplodit eivät heijasta. Reaktiota voisi lähinnä verrata suu auki seisovan väkijoukon mölinään jonkin uuden ajan pillipiiparin johtaessa sitä. Ja tämä tapahtuu EU:ssa, joka luulee olevansa maailman arvojen majakka.

Mutta tehty mikä tehty. Lohdullista sentään on havaita, että presidentti Niinistö on juuri tässä hiljattain ihan ääneen kertonut ymmärtävänsä, että Venäjän ja venäläisten kanssa on tultava toimeen vielä tulevaisuudessakin. Aina. Ei Venäjä voi Kiinaksi muuttua tai sinne siirtyä, vaikka joku siellä ja täällä sitäkin haluaisi. Sehän muuten herätti maailmalla ansaittua huomiota.

Huomautan taas kerran, että meillä suomalaisilla on ollut venäläisiin ihan oikeasti erityissuhde. Se on ollut goodwill-varanto, jonka johdosta olemme olleet naapurissa sekä pidettyjä että jopa rakastettuja. Luulen, että nuo eväät on nyt pitkälti syöty ja ainakin osin suotta haaskattu.

 Saamme tulevaisuudessa -joka ei ole kaukana- aloittaa taas alusta ja yrittää taas kerran löytää mahdollisuuksia siihen rauhalliseen (tai ainakin nyt rauhanomaiseen) rinnakkaiseloon, joka aikoinaan kuulosti niin merkittävältä uudelta keksinnöltä.

Tulevaisuuden ennustamisen vaikeudesta kertoo kaunopuheisesti Virve Obolgogianin toimittama kirja Idänkaupan sykkeessä. Venäjän kaupan killan kolme vuosikymmentä 1992-2022, 2023 219 s.

Tuo yhdistys syntyi, kun clearing-kauppa yhtäkkiä loppui vuoden 1991 alussa. Yhdistyksen tarkoituksena oli yhdistää alan miehet ja naiset valvomaan yhteistä ja samalla koko maan etua, lisäämään Venäjän tuntemusta ja kykyä siellä työskentelyyn.

Kirja sisältää muistelmia, jotka liittyvät teemaan, erityisesti noihin Venäjän yllättäviin ja äkillisiin muutoksiin, joihin sentään aina sopeuduttiin. Idänkaupan suuret vuodet olivat kirjaa koottaessa jo takana, mutta oli syytä olettaa, että ne voisivat olla myös edessä.

Niinpä pysyväksi ongelmaksi jäi: Miten voisimme sytyttää innostuksen kipinän nuoriin niin, että heistä kasvaisi yhä uusia, syvällisesti Venäjää tuntevia osaajia?

Julkaisuhetkellä eli siis tänä vuonna kysymys kuulosti jo suorastaan absurdilta, mutta eihän historia ole loppunut, vaikka kilta ehkä onkin, en tiedä onko. Suhteet Venäjään solmitaan ennen pitkää taas uudelleen ja silloin tarvitaan taas osaamista ja jopa vanhoja tuttavuuksiakin.

Silloin kysytään varmasti taas, missä ovat ne vanhat saavutukset, jotka aikoinaan merkitsivät suurta askelta eteenpäin. Missä ovat Suomi-talo, Pietarin pääkonsulaatti, Allegro-junat ja niin edelleen. Missä ovat suuret logistiikkaketjut, lentolinjat, kiinteistöt, ystävyyskaupunkien traditiot ja niin edelleen.

Syypää löytyy tietenkin helposti ja sehän on Putin. Mutta ei hänkään ole kaikkea tehnyt ja kuten Tuntemattomassa todettiin, ei tässä syypäitä kaivata, vaan miestä ja hänen asettaan. Silloin se oli konekivääri, mutta toivottavasti sen tyyppisille astaloille ei nyt löydy aktiivikäyttöä. Nyt tarvitaan malttia ja ymmärrystä.

Paula Lehtomäki kirjoittaa tässä mainitussa kirjassa: Puolin ja toisin on tärkeää tuntea naapurin monta todellisuutta, jotta vältyttäisiin vääriltä äkkiliikkeiltä ison tai pienen myrskyn noustessa.

Eihän niiltä ole taidettu välttyä, mutta aina voi pyrkiä parempaan. Nyt tarvitaan tolkkua.  Joskus on sanottu, ettei Suomella ole syytä harjoittaa sellaista ulkopolitiikkaa, jolla on vain mielenosoituksen merkitys. Vielä vähemmän kannattaa tehdä sellaisia äkkiliikkeitä, joiden ainoa merkitys on kiusanteko aivan syyttömille ihmisille. Ei meille kukaan siitä hyvästä edes taputa.

 Jopa jatkosodan aikana hallituksemme piti tarkoin silmällä sitä, mitä tapahtuu sodan jälkeen.

Joskus saattoi kirjoittaa kaikenlaista

 

Kun kansakunta hiipuu

 

Mats Traat, Riippusilta. Suomentaneet Martti ja Elina Rauhala. Arvi A. Karisto 1982, 231 s.

 

Mats Traatilta tuli suomeksi monia kirjoja jo neuvostoaikana, muun muassa Viisi tanssia, jossa kuvattiin maataloustyön ja maaseudun muuttumisen aikakausia höyrykoneen eli lokomobiilin ympärillä. Viroksi kirja onkin nimeltään Tants aurukatla ümber.

Kirjat ilmestyivät ainakin osittain monen kustantajan yhteisessä sarjassa Neuvostokirjallisuutta, jonka tärkeänä tehtävänä arvatenkin oli Neuvostojen maan kulttuuripropaganda.

Niinpä koko tuota sarjaa on joskus leimattu kelvottomaksi propagandakyhäelmien joukoksi. Se on täysin väärä käsitys. Itse asiassa siihen kuuluu suuri osa koko 1900-luvun parasta kirjallisuutta millä mittapuulla tahansa.

Nyt käsillä oleva kirja ei ehkä ole huippua enempää tuossa sarjassa kuin kirjailijan omassa tuotannossakaan, mutta ainahan kaikesta voi ainakin jotain oppia. Kirja ilmestyi alun perin vuonna 1979 eli Neuvostoliiton ollessa vielä tukevasti pystyssä. Sensuuri oli epäilemättä valppaana, etenkin kun kirja sijoittui yhden vähemmistökansallisuuden nykypäivään ja peräti puuttui yhteen sen ihan oikeaan ongelmaan.

Kirjan teemana on nimittäin syntyvyys ja tarkemmin sanoen sen romahtaminen. Tässä asiassa Viro kuului Neuvostoliiton johtaviin alueisiin, mutta sama trendi oli havaittavissa myös esimerkiksi slaavilaisilla alueilla. Vain Keski-Aasiassa ja Kaukasuksella kehitys meni toiseen suuntaan.

Niinpä syntyvyyden väheneminen sopi kyllä jopa ns. yleisliittolaiseksi teemaksi, mutta arvaan, että sen selittäminen yhteiskunnallisilla ongelmilla, kuten asuntopulalla oli arkaluontoinen asia. Eihän neuvostoyhteiskunnan rakenteissa mitään vikaa ollut eikä voinutkaan olla. Tämä oli aksiooma.

Mutta kirjailijalla oli pakotie avoinna: ei yhteiskunta sellaisenaan aiheuttanut lapsettomuutta ja vähälapsisuutta. Nainen, joka näissä kysymyksissä oli ehdottomasti se strateginen tekijä, saattoi olla tunne-elämältään infantiiili ja kauhistua vanhemmuuden vastuullisuutta. Kansa ei kai ollut hallituksensa arvoinen, tai ehkä hän oli poikkeustapaus?

Saattoipa olla, ettei nainen halunnut seksiäkään ja juuri tuosta samasta syystä. Sitä paitsi hän kuului vielä nuorisoon ja hänen aspiranttimiehensä joutui tuossa elämänvaiheessaan kituuttelemaan (sinänsä jalomielisellä ja aivan ilmaisella!) 90 ruplan stipendillään, millä nyt piti lähinnä itsensä hengissä. Asuntoja oli saatavilla ilman suuria rahojakin, mutta miten? Siinäpä olikin ongelma.

Enempää seksi kuin lasten hoitaminen eivät oikein menestyneet siinä asumismuodossa, jota voi pitää neuvostososialismin merkittävimpänä saavutuksena tällä alalla. Kyseessä oli kommunalka, jossa proletaarinen läheisyys naapureiden kanssa toteutui pakostakin suuremmassa määrin kuin olisi oikeasti haluttu ja teoreettisesti pitänytkin haluta.

Absurdiksi tilanne muuttui, kun päähenkilö viimein sai lapsen, mutta myös rakastui ja muutti toisen miehen luo asumaan. Uudella miehellä oli kuitenkin laillinen vaimo, joka ei suostunut luopumaan asemastaan, vaan muutti pariskunnan luo, eikä suostunut eroon. Miehen äiti muutti nukkumaan keittiön pöydän alle.

Kolmio-, neliö, tai viisikäsdraama huipentui jo murhayritykseen, kun miehen äiti yritti tappaa kotiin tunkeutuneen kolmannen pyörän eli tuon laillisen vaimon.

Lemmenseikkailut jatkuivat alkuun päästyään ja ennen pitkää äitiyttä kauhistelleella päähenkilöllä oli jo toinenkin lapsi, vaikka ei asuntoa eikä kunnon työtäkään, olipahan vain joku PR-virka.

Tilanne selvisi lopulta ja lopun moraali on optimistinen: nainen muuttaa maalle, väheksyttyyn ympäristöön, jossa hänellä kuitenkin on kaikki tarvittava. Miksi oikeastaan pitikin ängetä kaupungin ahtauteen? Kolhoosin kerhonjohtajan paikka ja kolmen huoneen asunto ovat parempi vaihtoehto.

Kaksi lasta synnyttänyt nainen tuntee itsensä jo sankariksi: ei kansa hänen takiaan häviä. Itse asiassa hän vähän liioittelee: jotta kansan väkiluku edes säilyisi, on syntyvyyden oltava naista kohti vähintään 2,1, ellen nyt ihan väärin muista.

Kuten tiedämme, syntyvyys on kaikilla kansoilla vähentynyt modernisaation myötä ja Euroopassa se on jo kaikkialla alle uusitutumisluvun. Kun ulottuville tulevat aineelliset hyvyydet, jotka ovat saavutettavissa, ellei tule kuluja aiheuttavia lapsia, ei jälkeläisiä myöskään hankita. Mitä tärkeintä: kun yhteiskunta turvaa vanhuuden ei tarvita lapsia vakuutukseksi.

Ja perheet ja suvuthan ovat jo henkisesti yhä enemmän hajonneet. Ennen saattoi jokainen luottaa siihen, että häntä kunnioitettiin vanhana, että häntä hoivattiin kotona, kun voimat ehtyivät, että hänen haudallaan oli itkijöitä ja että hänen muistonsa säilyisi suvun piirissä hamaan tulevaisuuteen.

Nyt ihminen elää yhä itsenäisempänä ja irrallisempana, yhä enemmän maanisesti kuluttavana ja nautiskelevana, hänelle on olemassa vain lyhyen tähtäimen tulevaisuus, koska pitkällä tähtäimellä hän on kuollut ja koko hänen maailmansa saman tein. Asianhan ovat nimenomaisesti todenneet, paitsi tunnettu homoseksualisti John Maynard Keynes, myös jokunen suomalainen sosialidemokraatti ja varmaan muidenkin puolueiden edustajissa on samaa taipumusta.

Mutta jo 1970-luvulla, Neuvostoliito groteskissa kulttuurissa ymmärrettiin väestön hiipumisen tragedia, joka ei ainoastaan tuominnut tuhoon maailmanhistorian tiennäyttäjäksi itsensä kohottanutta Venäjän imperiumia, vaan myös uhkasi vähemmistökansoja nopealla tuholla.

Koska tässä asiassa virolaisten intressi osui yhteen niin sanoakseni yleisliittolaisen intressin kassa, oli mahdollista kirjoittaa asiasta jopa kirja.

Mitenkähän muuten on, onnistuisikohan tällaisen kirjan julkaiseminen ja myymine nykypäivän Suomessa? Eikö se olisi osoitus rasismista(pat. hak.) ja yksintein siis natsismista kaikkine seuraamuksineen? Mitä sanoisivatkaan moisen ongelman esiin tuomisesta edistykselliset (onko muunlaisia?) arvostelijat? Eikö se jo herättäisi heränneen (ei herännäis-) nuorison mielenosoituksia? Lakkoja? Valtauksia…?

 

Kansallinen primitiivireaktio

 

Kansojen mielenliikkeet

 

Suuret poliittiset katastrofit ovat usein innoittaneet analyytikkoja suuriin yleistyksiin ja huimiin johtopäätöksiin.

Kun Saksan kansa lähti Hitlerin kelkkaan ja siitä seurasi mitä seurasi, olivat teoreetikot nopeita selittämään kaiken tuon kansan poikkeuksellisella historialla. Ja siinä ei pysähdytty Versailles’n rauhaan tai edes Preussin kuningaskuntaan, tuo kansa nyt vain näytti aina olleen predestinoitu karkean kansainvälisen barbaarin rooliin.

Nyt, kun Venäjän anakronistinen ja tolkuton hyökkäyssota on jatkunut jo riittävän kauan, olemme saaneet jo pian kai hyllymetrin verran selitysteoksia, jotka todistavat hölmömmällekin, että kaikki on käynyt täsmälleen siten, kuin sen pitikin käydä, ikävä kyllä.

Venäläisen kvassipatriootin, joka vihaa vähemmistöjä ja länsimaita, tunnemmekin vaikkapa Aleksandr Kuprinin teoksista (ks. Vihavainen: Haun kuprin tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)). Ilmeisesessti tuota laatua oli Venäjällä olut enemmän, kun aavistimekaan. -Tai kyllähän moni oli aina  aavistanut eli tiennyt tämänkin asian, ainakin nyt asiaa muistellessaan.

Tässä tulemme kysymykseen kansanluonteesta, mikä on aika vaativa ja venäläisittäin sanoen liukas kysymys. Muista hyvin ajan, kun jo alkeiskurssilla meille todistettiin, ettei mitään sellaista ole eikä voikaan olla olemassa, mutta valitettavasti tuo todistelu oli hukkaan mennyttä viisastelua, ellei peräti tyhmyyttä.

Eri kansojen kulttuureissa vallitseva mentaliteetti ja alttius suuriin kansallisiin hurmiotiloihin vaihtelee varmasti aika lailla. Suomalaiset tunnetaan nuivana ja vakaana kansana, mutta eihän siinä tarvita kuin jokin voitto niinkin eksoottisessa lajissa kuin jääkiekko, kun koko maa menee sekaisin. Eihän meillä meinata pysyä nahoissaan edes silloin, kun joku suomalainen melkein voittaa jonkin aivan mitättömän viisukilpailun.

Niin, että se siitä kansallisesta järkevyydestä ja sen pysyvyydestä.

Itse ajattelin joskus, että venäläisillä näyttää olevan tavallista enemmän tervettä epäluuloa totalitaarista ajattelua ja hallintoa vastaan, kun he kerran olivat kokeneet, mihin se saattaa johtaa. Länessä puhuttiin häpeilemättä ”poliittisesta korrektiudesta”, jollainen kuulosti kommunismin ajan kokeneen venäläisen korvissa liiankin tutulta aiheuttaakseen kunnioitusta.

Mutta tässä oltiin tekemisissä älymystön kanssa ja sehän suhtautui ”valtaan” aina vihamielisesti. Suuret mielenosoitukset Putin-varasta ja muitakin johtajia vastaan olivat vaikuttavia.

Mutta sitten kaikki muuttui ja se muuttui yhtäkkiä ja yllättäen. Olen jo aiemminkin esittänyt uusintana tämän blogin, jossa venäläistä yleistä mielipidettä ja kansanluonnetta työkseen tutkiva Lev Gudkov sai aiheen hämmästyä perusteellisesti.

Panenpa sen kuitenkin vielä kerran uudelleen tähän ja pyydän miettimään, miten valtavasta asiasta oli kysymys. Poliittisen tilanteen muuttuessa nimenomaan kansainvälisellä tasolla muuttui myös kymmenien miljoonien ihmisten asenne moniin keskeisiin kysymyksiin, siinä luvussa niin käsityksiin muista kansoista kuin omastakin.

Ukrainan kriisi näytti Putinille aluksi varsinaiselta onnenkantamoiselta: hänen kansansuosionsa oli hiipunut, eikä tyhjänpäiväinen aseiden kalistelukaan kyennyt ihmisiä innostamaan. Sitähän oli menneinä vuosikymmeninä saatu nauttia vähintäänkin riittävästi.

Mutta sitten otettiin Krim…

keskiviikko 16. huhtikuuta 2014

Suuri hurahdus

 

Suuri hurahdus ja kuinka se tapahtui

 

Venäjän kansa on konservatiivista, arvioi Levada-keskuksen johtaja Lev Gudkov 15.4. instituuttinsa kotisivulla julkaistussa artikkelissaan. Tämä ei tarkoita vain elämänarvoja, jotka nekin ovat pikkuhiljaa kehittyneet konservatiivisempaan suuntaan, vaan muutosten pelkoa. 1990-luvun muutokset olivat keskivertovenäläiselle sellainen sokki, että suuret mullistukset eivät häntä houkuttele.

Älymystö on Venäjällä kuitenkin perinteisesti suhtautunut kansaan alentuvasti.  Vaikka kaksi kolmasosaa tai jopa kolme neljäsosaa on ajatellut asioista ”väärin”, ei sitä ole haluttu edes ottaa huomioon.  Tässä näyttäisi olevan jotakin tuttua. ”Perusvenäläisen” mielipidettä ei ole älymystöpiireissä pidetty minkään arvoisena, vaikka hän kuten intellektuellikin joutuvat elämään vain yhden ainoan elämänsä tässä parhaassa mahdollisessa maailmassa. Hallitukset jokaisessa maassa joutuvat kuitenkin aina ottamaan enemmistön mielialat huomioon ja pyrkivät niihin vaikuttamaan.

Venäläisten mielipiteet ulkopolitiikasta, lännestä ja Euroopasta ovat olleet kauan melko stabiileja, ainakin Jugoslavian sodan maininkien tyynnyttyä. Mutta sitten Ukrainan tapahtumat ja etenkin Krimin liittäminen Venäjään aiheuttivat melkoisen mylläkän venäläisten käsityksissä itsestään ja ympäristöstään. Tämä oli Gudkovin mielestä ”uskomaton ja odottamaton” asia. 85% haastatelluista oli maaliskuun lopussa joutunut iloisen kiihtymyksen valtaan Krimin johdosta. Häpeää tai suuttumusta tunsi vain seitsemän prosenttia.

Kun katselee vanhoja Levada-keskuksen tutkimuksia suhtautumisesta Ukrainaan, näyttää ajatus kansojen läheisistä väleistä aika vakuuttavalta. Yli puolet vastaajista on 2000-luvulla jatkuvasti ollut sitä mieltä, että Venäjän ja Ukrainan pitäisi kyllä olla itsenäisiä valtioita, mutta keskenään ystävällisissä suhteissa ja rajat avoimina, ilman passi- ja tullimuodollisuuksia.

Samaan aikaan ajatus Neuvostoliiton palauttamisesta on eri vuosina saanut kannatusta noin 15-25 prosentilta väestöstä. Jonkin verran suositumpi on ollut ajatus EU:n tyyppisestä entisten neuvostotasavaltojen liitosta, jota on kannattanut parikymmentä prosenttia. Kaikkien tasavaltojen itsenäisen olemassaolon ajatus on nauttinut vain vähän yli kymmenen prosentin kannatusta.

Valko-Venäjä on koettu Venäjälle läheisimmäksi maaksi, mikä on luonnollista jo kielellisistä syistä, mutta Ukraina on ollut hyvä kakkonen, tosin ulkomaa, mutta enemmistölle kuitenkin ”meikäläinen”. Ukrainan demokraattisuudesta sen sijaan on ollut melko skeptinen käsitys. Vuonna 2010 arvioi 57 prosenttia venäläisistä, että Venäjä oli demokraattisempi maa kuin Ukraina. Samaan aikaan 10 prosenttia arveli molempien olevan yhtä epädemokraattisia eikä 16 prosenttia osannut vastata.

Sanottakoon tässä varmuuden vuoksi, että Venäjää, kuten Ukrainaakin kaikkine puutteineen on ollut syytä pitää demokratioina ainakin näihin asti ja toivottavasti tästedeskin. ”Demokraattisuuden” määrä, joka on vaikeasti mitattavissa, on tietenkin jättänyt niissä paljonkin toivomisen varaa. Tilanne lienee molemmissa maissa tällä hetkellä huonompi kuin koskaan sitten 1990-luvun.

Venäjän intelligentsija on tietenkin aina valppaasti kiinnittänyt huomiota Venäjän demokratian puutteisiin. Se toki kuuluu sen velvollisuuksiin. Myös Venäjän kansan syvät rivit ovat osanneet olla kriittisiä vallanpitäjiin nähden. Mainitussa Gudkovin artikkelissa, joka löytyy Levada-tsentrin kotisivulta, kirjoittaja toteaa, että kyselyissä viime vuosina on havaittu, että kansan mielestä poliitikoille ovat tyypillisiä negatiiviset ominaisuudet, pyrkyryys, ahneus, kansalaisten ja lakien halveksunta jne. Negatiivisten ominaisuuksien suhde positiivisiin oli 5:1 ja 83% suhtautui poliitikkoihin kielteisesti.

Myös Putinin glooria on viime vuosina himmentynyt ja lähes puolet oli jo sitä mieltä, että seuraavissa vaaleissa johtajaa olisi vaihdettava.

Mutta sitten kansan mieliala alkoi muuttua. Viime vuoden marraskuusta tämän vuoden maaliskuuhun muutos oli selvä ja Gudkovin mukaan siinä merkittävää osaa näytteli myös propaganda. Putinin hallinnon ”sota” kansalaisyhteiskuntaa vastaan, pitkäaikainen lännenvastaisten ja antiliberaalisten arvojen istuttaminen on kestänyt jo yli kymmenen vuotta.

Parin viime vuonna propagandaan on tullut kolme hyvin tärkeää tekijää, lännenvastaisuus, homofobia ja pedofilian vastustaminen, joiden avulla vastustajaa on onnistuttu kompromettoimaan

Ukrainan integroituminen EU:hun ei itse asiassa vielä hiljattain herättänyt erityisiä tunteita, 50% kansasta suhtautui siihen neutraalisti ja piti sitä maan sisäisenä asiana.  69-70% vastusti Ukrainan painostamista.

Tilanne alkoi muuttua joulukuussa, kun Maidan radikalisoitui. Silloin aktivoitui myös ukrainalaisvastainen propaganda. Myös ksenofobia yleensäkin voimistui. Ajatusta siitä, että länsi oli tunkemassa Venäjää pois sille kuuluvasta etupiiristä, syötettiin yleisölle. Maaliskuussa nousi esille teema fasisteista ja natseista ja uhasta venäläisten olemassaololle Ukrainassa. Ajatus Venäjän maiden palauttamisesta ilmaantui jo helmikuussa ja oli vahvasti esillä maaliskuussa.

Mutta miksi yleisö, joka oli ollut varsin konservatiivista ja pelännyt konflikteja, yhtäkkiä alkoi tukea Venäjän toimia Krimillä? Sitä edistivät salaliittoteoriat ja ukrainalaisten esittäminen lapsellisina ja toimintakyvyttöminä banderalaisten ja natsien välikappaleina. Venäjän provokaatioihin kieltäydyttiin uskomasta, vaikka ”vihreitä miehiä” kyllä näytettiin. Se nyt vain ei sopinut kuvaan.

 Ilmeisesti joukkojen konformismi näytteli osaa suuressa mielipiteiden muutoksessa, kun mullistuksia pelkäävä joukko alkoi äkkiä kannattaa Venäjän aktiivisuutta. Järjestys mikä tahansa oli parempi kuin anarkia. Tämä ajatus sopi konservatiiviseenkin mentaliteettiin. Yhteisyyteen liittyvät ideat taas ovat Venäjällä vallan monopolina ja perustuvat väkivallan käytön tunnustamiseen.

Niinpä 79% venäläisistä katsoi Krimin tapahtumien merkitsevän sitä, että Venäjä oli palaamassa suurvallan rooliin ja vain 9% oli sitä mieltä, että tapahtumat pikemmin todistivat Venäjän johdon seikkailupolitiikasta. Suurin osa myös uskoi, että nimenomaan ukrainalaiset olivat syyllistyneet väkivaltaan ja vain 3% piti venäläisiä vastuullisina siitä.

Kirjoittaja pohdiskelee sitä psykologista mekanismia, joka tässä käytöksessä ilmenee ja arvelee, että taustalla on heikko itsetunto. Konformismikin voi olla puolustusmekanismi, joka suojaa siltä epämiellyttävältä totuudelta, että yksilö Venäjällä on vallasta riippuvainen.

Tämän vuoden huhtikuun toisena päivänä Levada-keskus julkaisi artikkelin siitä, miten venäläiset olivat ”loukkantuneet” länteen Ukrainan takia.

Perinteisestihän Venäjällä on suhtauduttu Eurooppaan hyvinkin myönteisesti. Vielä tämän vuoden alussa myönteinen mielipide oli 51%:lla ja kielteinen 34%:lla. Nyt kielteisiä on 53% ja myönteisiä 32%.

63% venäläisistä katsoo NATO:n olevan vaarallinen Venäjälle, mikä on ollut jo vuosia vakiintunut luku. Nyt kuitenkin myös 44% katsoo, että tämän liiton jäsenmailla on syytä pelätä Venäjää ja suunnilleen sama määrä on toista mieltä, kun tämä luku aiemmin oli paljon pienempi. Krimin operaatio on suuresti lisännyt luottamusta armeijaan, vaikka siellä ei sotaa käytykään. Konfliktin muuttumista sotilaalliseksi ei kuitenkaan pidä todennäköisenä 61% ja sitä pitää mahdottomana 14%. Todennäköisenä sitä pitää 16%.

Mutta vakautta rakastavat venäläisetkin saattavat joskus hurahtaa, kuten Krimin tapaus osoittaa.

Vielä maaliskuun alussa tehdyssä tutkimuksessa niukka enemmistö oli enemmän (20%) tai vähemmän (38%) valmis venäläisten joukkojen viemiseen Krimille ja vain 21% kannatti joukkojen viemistä Ukrainaan ”verenvuodatuksen estämiseksi”, kun taas 37% kannatti Venäjän esiintymistä yhtenä kansainvälisenä välittäjänä. Kaiken takana oli käsitys vallitsevasta anarkiasta ja venäläisiin kohdistuvasta uhasta.

Valtion propagandakoneisto Venäjällä on aivan ilmeisesti tehokas, kun sopivanlaatuista tavaraa halutaan myydä suurelle yleisölle. Levadan tutkimukset osoittavat, että Venäjän hallituksen ei tarvinnut keksaista tyhjästä yleistä mielipidettä, kun se on julistanut suojelevansa Ukrainan tai Krimin venäläisiä. Näiden todella on uskottu olevan vaarassa.

Kaikkea tuskin kuitenkaan kannattaa selittää manipulaatiolla. Terävä analyytikko Vladimir Pastuhov (Polit.ru 14.4.14) huomauttaa, että tässä pelissä on enemmänkin toimijoita. Yksi niistä on Ukraina, jonka nationalismia Pastuhov nimittää ”infantiiliksi”. Venäjän nationalismi taas on ”arkaaista” ja lännen nationalismi ”postmodernistista”.

Onneton Ukraina ei ole osoittanut kykyä kehittyä normaaliksi valtioksi eikä edes Venäjän tapaiseksi sellaisen korvikkeeksi, koska sillä ei ole ollut jälkimmäisen luonnonvaroja. Venäjään Ukraina on yksinkertaisesti taloudellisesti sidottu, eikä asia parane poliitikkojen toiveajattelulla olivatpa he sitten Kiovassa tai Brysselissä. Niin Ukraina kuin Länsi ovat nekin osallisia tapahtuneeseen. Länsi ärsyttää Venäjää suotta pseudoliberaalilla messiaanisuudellaan, joka kuuluu toiseen aikakauteen kuin se, mitä Venäjä elää. Myöskään ukrainalaisen nationalismin infantiilisuus ja maan surkea tilanne eivät muuta sitä pelkäksi uhriksi.

Surullista on, että tähän maailmanaikaan ovat kansat ja valtiot vielä alentuneet pelaamaan nationalistisilla ja ksenofobisilla panoksilla. Tosiasia kuitenkin on, että ne näyttävät joskus toimivan ainakin vallanpitäjien kannalta hyvin, ehkä petollisen hyvin. Tulevaisuudessa vasta tiedämme, millaisia hedelmiä nykyisenlainen politiikka itse kullekin osapuolelle on tuova. Valitettavasti sen vaihtoehto jää kokeilematta

 

Kun nyt olemme jo saaneet elää kohta kymmenen vuotta Maidanin jälkeistä elämää ja rakentaneet yhä kovempia pakotteita, jotka eivät kohdistu vain Putiniin ja hänen lähipiiriinsä, vaan kollektiivisesti kaikkiin venäläisiin, on Suuren Hurahduksen aloittama epäterve kehitys saanut vain lisää ja lisää polttoainetta. Siitä pian lisää.

Perheriidat ne pahimpia ovat

 

Ukrainan sodan saavutukset

 

Sodat muuttavat maailmaa, mutta harvoin siten, kuin oli suunniteltu. Sota aiheuttaa ainakin pitkittyessään säännönmukaisesti myös tarpeen ajatella asiat uudelleen, nyt sodan näkökulmasta. Tyhmempikin tarkkailija löytää silloin menneisyydestä loputtomasti syitä siihen, että tapahtui täsmälleen se, mitä tapahtui.

Koska tämä monelle vastaa olemassa oleviin älyllisiin ja moraalisiin tarpeisiin, voidaankin näiden alojen varsinainen toiminta lopettaa ja hakea historiasta (mistäpä muualtakaan sitä haettaisiin?) vain lisää polttoainetta aatteellisen höyrypannun paineen säilyttämiseksi.

Historiaa ei kuitenkaan pidä käsittää simppelinä leikkinä, jossa ensin ammutaan seinään ja vasta sitten piirretään maalitaulu osuman ympärille. Suoritus on yksinkertaisesti liian helppo, niin tarkka ja täydellinen kuin se onkin. Mutta tämä vie jo filosofian puolelle.

Ilman enempiä esipuheita suosittelen sentään, että aina silloin tällöin palattaisiin niihin tilanteisiin, jolloin meillä ei ollut sitä tietoa ikävästä tulevaisuudesta, jonka nyt tunnemme liiankin hyvin.

Vääriä ennusteita ja nyt jo muuttuneita asiaintiloja tarkastelemalla saamme tietoa siitä, mitä muita mahdollisuuksia joskus oli olemassa ja ymmärrämme samalla syvemmin sen, mitä on tapahtunut, mitkä asiat ovat muuttuneet, kun on käyty sotaa. Itse rintamillahan ei välttämättä ole tapahtunut mitään uutta Remarquen mainiota ilmausta käyttääkseni, mutta ei se historian pysähtymistä merkitse.

On täysin selvää, että Putinin suorastaan maanisena päämääränä on ollut päästä historiaan Venäjän maiden kerääjänä, vaikkapa sitten Euraasian liiton muodossa -ainakin aluksi.

Uusi ja uljas talousyhteisö olisikin voinut syntyä, mikäli Venäjän johto olisi löytänyt peiliin katsoessaan sieltä kasvoja eikä turpia venäläistä ilmausta käyttääkseni (лица, а не морды). Myös Venäjän ja Ukrainan läheinen yhteistyö olisi voinut syntyä, jos sitä olisi osattu vaalia.

Nuo kansat tunsivat olevansa toisilleen hyvin läheisiä vielä ennen Kiovan Itsenäisyyden aukion (Maidan nežaleznosti) tapahtumia ja jopa enemmistö tunsi tarvetta jonkinlaiseen liittoon ja avoimiin keskinäisiin rajoihin.

Sen jälkeen on vettä Dneprissä eli Dniprossa virrannut paljon ja siinä on ollut paljon vertakin.

Kas näin sitä aikoinaan tuli kirjoitettua:

auantai 1. joulukuuta 2018

Ukraina on eri maata

 

Ukraina on eri maata

 

Kun Venäjän ja Ukrainan keskinäiset kahinat alkoivat, kiirehti meillä moni oitis julistamaan, että mekin täällä Suomessa olemme nyt välittömässä vaarassa ja itse asiassahan moraalinen velvollisuutemme on myös nyt olla ukrainalaisia eli aina sen puolella, jota perivihollinen kulloinkin sortaa.

Asioista jotakin ymmärtävät yrittivät kertoa, ettei Suomi ole Ukraina, mikä ei merkitse sitä, että se jollakin tavalla olisi parempi tai pahempi, vaan sitä, että sen suhde Venäjään nyt vain sattuu olemaan aivan erilainen.

Itse olen joskus verrannut Venäjän ja Ukrainan suhteita siamilaisten kaksosten suhteeseen: ne voi erottaa toisistaan vain leikkaus, joka saattaa onnistua tai olla onnistumatta ja on joka tapauksessa vaarallinen. Ei kansojen erottamiseen  riittänyt yksi allekirjoitus valkovenäläisessä metsässä vuonna 1991, vaikka se valtiot erottikin.

Levada-keskus, jota ei voi epäillä Venäjän hallituksen äänitorvena toimimisesta, on tutkinut säännöllisesti myös ukrainalaisten ja venäläisten mielipiteitä toisistaan, siis kansojen tasolla, pätevin sosiologisin menetelmin.

Kun ukrainalaisilta ja venäläisistä kysyttiin keväällä vuonna 2014, millaisia maiden välisten suhteiden pitäisi olla, kannatti 19 prosenttia venäläisistä ja 15 prosenttia ukrainalaisista, että niiden pitäisi olla kuten normaalit kahden itsenäisen maan suhteen ovat, rajat ja kansalaisuudet säilyttäen.

Samaan aikaan 55 prosenttia venäläisistä ja 68 prosenttia ukrainalaisista kannatti avoimia rajoja veljeskansojen välillä ja 16 prosenttia venäläisistä ja 12 prosenttia ukrainalaisista halusi maiden liittyvän yhteen.

Kun valtioiden välillä nyt on vihhoo pittee jurnutettu (sav. kahinoitu ja julmisteltu) muutaman vuoden ajan, voidaan todeta, että tämän vuoden syyskuussa normaaleja itsenäisten valtioiden välisiä suhteita maiden välille kannattaa venäläisistä 32 proenttia ja ukrainalaisista 39 prosenttia. Avoimia rajoja haluaisi nyt 45 prosenttia venäläisistä ja 50 prosenttia ukrainalaisista ja valtioiden yhdistymistä 16 prosenttia venäläisistä  ja 4 prosenttia ukrainalaisista.

Voidaan todeta, että Maidan nezaležnostin ja muut väkivaltaisuudet muuttivat nopeasti asenteita molemmin puolin normaalia itsenäisten valtioiden erillisyyttä suosivaan suuntaan.  Jo vuoden 2015 toukokuussa tällä kannalla oli ukrainalaisista 45% ja venäläisistä 25%.

Kuten arvata saattaa, kahinointi on siis erottanut veljeskansoja toisistaan. Kuitenkin ne, jotka kiirehtivät rinnastamaan Ukrainan ja Venäjän suhteet vaikkapa Suomen ja Neuvostoliiton suhteisiin vuonna 1939, tekevät tietysti absurdin rinnastuksen.

Kuinka moni suomalainen olisikaan syksyllä 1939 kannattanut rajamuodollisuuksien poistamista Suomen ja Neuvostoliiton väliltä? Entä miten moni olisi halunnut valtioiden liittyvän yhteen?

Ehkäpä meidän kannattaisi ottaa vakavasti se tosiasia, että venäläiset ja ukrainalaiset todellakin tuntevat aika pitkälle kuuluvansa yhteen, vaikka maan ovatkin juridisesti itsenäisiä. Suomi ja Venäjä eivät sen sijaan ole koskaan tunteneet kuuluvansa samaan seurakuntaan.

Muuten, myös venäläisten mielipiteet ukrainalaisten ominaisuuksista ja ukrainalaisten mielipiteet venäläisten ominaisuuksista ovat suhteellisen myönteisiä huolimatta siitä, että erityisesti Länsi-Ukrainaan kai sijoittuva venäläisvastaisuus on Ukrainassa saanut aika huikeitakin muotoja, joissa rasismi on huipussaan,

Mikäli joku kaipaa tästä esimerkkejä, kehotan googlaamaan sanat кацап ja хохол ja katselemaan kuvasatoa. Molemmin puolin siis on riittänyt myös näitä ksenofobeja, jotka eivät vanhaa sukulaista rakasta eivätkä usein edes tunnusta.

Mutta olihan vihollisuus aikoinaan myös Ruotsin ja Tanskan välillä pahimmillaan veristä perivihollisuutta, johon liittyivät muistot miehityksistä ja anneksioista, pakkoruotsalaistamisesta, sissiliikkeestä ja vapaussodasta. Tämä vihanpidon korkea aste oli mahdollinen huolimatta läheisestä kieli- ja etnisestä sukulaisuudesta ja yhteisestä uskonnosta

Nyt, valtiollisen vihollisuuden tultua jo perusolettamukseksi Venäjän ja Ukrainan välillä, voidaan todeta, että molemmat osapuolet pitävät itseään paljon mukavampana porukkana kuin vastapuolen edustajia, vaikka vastakkainasettelu tapahtuukin valtioiden eikä yksittäisten ihmisten välillä.

Niinpä venäläisistä arvelee olevansa rauhaarakastavia 54 prosenttia, kun ukrainalaisista heidän mielestään sellaisia on vain 14 prosenttia. Ukrainalaisista taas 33 prosenttia pitää omaa kansaansa rauhaarakastavana ja uskoo venäläisistä vain 10 prosenttia olevan tällaisia.

Vieraanvaraisia venäläisistä on omasta mielestään 65% ja ukrainalaisista heidän arvelunsa mukaan 26%. Ukrainalaisten mielestä tämä määre sopii heihin itseensä 48% mielestä ja venäläisiin vain 21% .

Ja niin edelleen. Peilikuvamaiset käsitykset omista ja vieraista ovat siis tällä hetkellä varsin selviä venäläisten ja ukrainalaisten suhteissa, vaikka erityistä vihamielisyyttä ei voi havaita. Tästä Levadan tutkimuksesta ei myöskään käy ilmi, miten näkemykset ovat kehittyneet.

Vaikka kansojen luonteenominaisuudet kai melkoiselta osin kuuluvat hitaasti muuttuviin ns. pitkän keston ilmiöihin, on luultavaa, että valtioiden välinen vastakkainasettelu on vaikuttanut niihin lyhyelläkin aikavälillä. Kyseessähän ovat kuvitelmat naapurista, eivät tosiasiatiedot.

Totean sivumennen, että ajatus kansanluonteesta on toki vaikeasti todennettavissa ja operationalisoitavissa, mutta koko asian kieltäminen olisi pelkkää tyhjänpäiväistä pyrrhonismia. Vajavaisiahan tietomme ja käsityksemme ovat, mutta ei asia sillä häviä.

Paljon on pohdiskeltu sitä, millaisia juonia Kreml on hautonut Ukrainaan nähden ja mikä funktio sen milläkin poliittisella askeleella on noissa oletettavasti suurissa suunnitelmissa.

Yksi asia on ainakin selvä. Koheltamalla Krimin ja Itä-Ukrainan kysymyksissä Moskova on pahoin pilannut mahdollisuutensa saada Ukraina rauhanomaisesti ja omasta tahdostaan läheiseen yhteistyöhön kanssaan. Sen imago on kansan keskuudessa pilalla.

Helmikuussa vuonna 2008 vain 8 prosenttia halusi oman maansa ja Venäjän välisten suhteiden olevan normaalit, kahden itsenäisen maan väliset suhteet, kun taas peräti 68% halusi avoimia rajoja ja 23% suorastaan maiden liittämistä yhteen.

Tuollaista suurta enemmistöä ei maiden lähenemiselle enää taida olla edes kuviteltavissa, vaikka yli puolet ukrainalaisista yhä kannattaakin vähintään avoimia rajoja naapurin kanssa.

Lienee kuitenkin luultavaa, että ajan myötä tämä tilanne vain pahenee Putinin aikoinaan ensimmäiseksi prioriteetikseen ilmoittaman Euraasian liiton kannalta.

Toki väkivalloinkin on tässä maailmassa mahdollista saada yhtä ja toista aikaan, mutta sellaisilla rakennelmilla on monia ongelmia. Vain hullu haluaisi hallita pistinten päällä istuen.

Mutta eihän tämä sitä tarkoita, ettei maailmasta hulluja löytyisi. Luoja paratkoon. Ja kun hölmöt vielä otetaan lukuun, on koossa jo valtava voima.