Vähän tervehdyksistä

Kirvesvartta

 

The Economist on varsin laadukas lehti, jolla on yhä vanhanaikainen tapa julkaista artikkelinsa anonyymeinä. Kukin nimimerkki hoitaa omaa palstaansa ja on yleensä hyvin siihen perehtynyt.

Yksi palstan pitäjä on nimeltään Johnson ja logossa esiintyvä peruukkipää paljastaa heti, että kyseessä ei ole esimerkiksi Boris, vaan tohtori Samuel, tuo suuri englannin kielen mestari.

Tällä kertaa Johnson havainnoi englannin kielen puutteita verrattuna muihin eurooppalaisiin kieliin. Englantihan on varsin idiomaattista ja vaikka uusi kansainvälinen lingua franca on taipunut hyvin itse kunkin tarpeita vastaamaan, kuulostavat monet ulkomaalaisten englantiinsa kyhäämät fraasit hyvin oudoilta natiivin korvaan.

Siten englanniksi voi hyvin sanoa good morning! tai good night!, mutta naapuri katsoo teitä ihmeissään, jos sanotte hänelle good weekend! Mitäs siinä sitten pitäisi sanoa?

Sitä ei Johnson kerro, mutta esittää sen sijaan litanian muitakin tervehdyksiä, joita englanti ei tunne. Englannissa sanotaan päivän sankarille happy birthday, mutta ei sen sijaan congratulations! Jälkimmäinen panisi anglosaksin ihmettelemään syytä moiseen. Hollantilaiset sen sijaan onnittelevat myös päivän sankarin perhettä, etenkin äitiä, mikä voisi olla hauska tapa englannissakin -ja miksei myös suomessa.

Kun joku lähtee suorittamaan vaativaa tehtävää, sanotaan hänelle englanniksi good luck, vaikka itse asiassa olisi tarvetta enemmänkin vaikkapa sisusta tai rohkeudesta, joita tarvitaan.

Ranskalainen saattaa tällöin sanoa bonne chance, mutta paremmin voisi sopia toinen ilmaus: bon courage! Itse minua miellyttää tällaisessa yhteydessä saksan Hals- und Beinbruch, kaikessa makaaberissa huumorissaan. Sitä Johnson ei jostakin syystä suosittele. Ja italialainen toivottaa suden suuhun: in bocca al lupo!

Muuten Johnson kyllä yllyttää kokeilemaan toisten kielten ilmauksia paikkaamaan englannin kielen aukkoja eri tilanteissa. Kun joku lähtee töistä, voidaan häntä evästää saksaksi Feierabend! ja kun hän on lähdössä töihin, voidaan sanoa italialaisittain buon lavoro! Ehkäpä saksalaisten ja italialaisten kannattaisikin vaihtaa fraasejaan?

Englantihan on hyvin avoin lainauksille: bon voyage ja bon appétit ovat yleisessä käytössä eikä ”omia” ilmaisuja ole edes tarvittu.

Kirjoittaja mainitsee myös sen, että skandinaavisista kielistä puuttuu sanan please vastine ja se saa heidän englantinsa joskus kuulostamaan hyvin töykeältä, jos nimittäin tuo pikku sana jää pois. Johnson ei näytä oikein noteeraavan tuota var så god -sanontaa, kenties ei tunnekaan.

Sen sijaan hän huomauttaa, että heiltä toki löytyy samaa asiaa palvelevia muita ilmaisuja, kuten är du snäll, om jag kan fråga ja niin edelleen. Lisäksi ruotsalaisilla on sanonta, joka englannista puuttuu: tack för senast! Sen kääntäminen englanniksi on kovin kömpelöä. Ehkä sen voisi lainata englantiinkin? Kysyn vain.

Japanilaisten monikäyttösana sumimasen tarkoittaa, että jollakin asialla ei ole loppua. Näin juhlallisesti saatetaan ilmaista anteeksipyyntöä, jos vaikka keskeytetään toisten hissimatka, mutta sana voi tarkoittaa myös kiitollisuutta, sitä ettei sillä ole loppua…

Kun oma kielemme on suomalais-ugrilainen, kuulostavat indoeurooppalaiset lainat sen seassa usein hölmöiltä ja vähintäänkin keikailevilta. Ehkä niitä harrastetaankin juuri jälkimmäiseen tavoitteeseen pyrkien.

Sen sijaan voisimme ainakin kokeilla virolaisia ilmauksia, niitä on myös sellaisille asioille, joille meillä ei ole omaa sanontaa.

Kun vaimo lähtee aamulla töihin, hyvästelen hänet yleensä sanomalla hyvää päivää! Tähän hän saattaa vastata esimerkiksi perinteiseen suomalaiseen tapaan -kirvesvartta! Sivulliset saattavat kuitenkin hölmistyä moisesta sananvaihdosta. En väitä, että kyseessä olisivat onnistuneet uudistukset.

Miksemme sen sijaan kokeilisi virolaista sanontaa jõudu tööl! -voimaa työhön! Anteeksipyyntö on suomalaisille perinteisesti vaikeasti esitettävä asia, joten ehkä voisi kokeilla, sujuisiko asia paremmin, jossa käytettäisiin virolaista sanaa vabandage! Myös sana tere! on korrektimpi kuin suomen terve! Jälkimmäistä ei voisi käyttää esimerkiksi korkeille valtakunnan edustajille, mutta edellistä kyllä. Vai olenko erehtynyt?

Ja sitten nuo tere hommikust!, tere õhtust! Suomen kielessä esimerkiksi normaalikielen sanonta hyvää päivää on niin kaukana vaikkapa savolaisesta vastineestaan hyvvee päevee, että sen käyttö kuulostaa hienostelulta. Samaa koskee hyvän illan toivotusta: hyvvee iltoo! Virolaiset vastineet olisivat niin sanoakseni puolueettomia, koska eivät kuulu mihinkään murteeseemme.

Venäjässä on tietenkin paljon hyviä sanontoja, joilla on joskus jo suomalaiset muodotkin: kuinka voitte (kak poživaete) sanotaan suomeksi perinteiseti kappusivai! Eikös olekin luontevaa ja helppo lausua! Zdravstvuj/te on aika konstikas alkuperäisessä asussaan, mutta suomalaiset ovat aina onnistuneet muotoilemaan sen kielemme mukaiseksi: rastui!/rastuitte! Mutta kyllä tuo tere! on parempi ja ytimekkäämpi ainakin kotimaisessa arkikäytössä.

 Toki sanat ja sanonnat saavat merkityksensä siitä kielestä, jonka yhteydessä käytetään. Anna-Lena Laurén tapasi kerran venäläisen, joka oitis ryhtyi sinuttelemaan häntä, vaikka puhuttiin venäjää. Olen itse joskus kokenut saman, ja se kyllä kuulostaa uppo-oudon suusta erittäin törkeältä.

 Molemmissa tapauksissa kyseessä olivat maamme kulttuuria hallitsevat henkilöt, jotka sitten suuresti ihmettelivät, kun heidän käytöksensä ei kelvannutkaan. Kysymys sinuttelusta on toki sitten oma problematiikkansa, josta ei sen enempää.

Takavuosina muuten oli meilläkin käytössä jonkin verran latinalaisia tervehdyksiä, kuten ave! vale! ja salve! Ne, kuten myös juomapöydässä käytettävä servus! sopivat hyvin suomalaiseen suuhun.

Ongelma taitaa vain olla se, ettei niitä enää ymmärretä muualla kuin latinalaisissa maissa. Eikä meillä, toisin kuin englannissa(?) ole erityistä tarvetta löytää kieleemme uusia ilmauksia. Kunhan käytettäisiin riittävästi vanhojakin.

What do you want to do ?

New mail

What do you want to do ?

New mail

Järjen näkökulma

 

Järkevästi ilmastonmuutoksesta

 

Petteri Taalas, Ilmastonmuutos ilmatieteilijän silmin. Tammi 2021, 181 s.

 

Petteri Taalas on itse ilmatieteilijä ja sen ohella sekä alan kotimaisessa hallinnossa että alan kansainvälisessä järjestötoiminnassa ansioitunut henkilö, joka on toiminut sekä Ilmatieteen laitoksen johtajana että Kansainvälisen ilmatieteen järjestön WMO:n pääsihteerinä.

Tällainen tausta on tarjonnut hänelle sekä kyvyn ymmärtää ilmatieteellisen tutkimuksen tuloksia että runsaasti kokemusta siitä, miten niihin on maailmassa suhtauduttu sekä tieteellisellä että poliittisella tasolla.

Kun keskustelu ilmastonmuutoksesta on meillä päässyt toinen toistaan kummallisemmille urille, on järjen äänen sekaantuminen keskusteluun nyt yhtä harvinaista kuin virkistävää.

Taalas muuten mainitsee parikin kertaa siitä, että suomalainen alan keskustelu on usein ollut epäasiallista ja kansainvälisestikin poikkeuksellista, mutta varoo käyttämästä siitä adjektiiveja.

Näin sivusta seuranneena voisin todeta, että sitä on leimannut silmiinpistävä kyvyttömyys asioiden suhteuttamiseen, mihin ovat vielä liittyneet hysteerinen sävy ja maagis-uskonnollinen ajattelutapa. Asioiden määrällistä merkitystä ei ole edes yritetty ottaa esille.

Joka tapauksessa kehityksen dramatisointi ja älyttömät johtopäätökset pikaisista ja toinen toistaan kummallisemmista toimista ovat nostattaneet ihmisissä vastarintaa koko asiaa kohtaan, vaikka se sinänsä on erittäin tärkeä ja ansaitsee tulla vakavien poliitikkojen vastuunalaisten päätösten kohteeksi.

Sen sijaan julkisuuden kenttä on -muuallakin kuin meillä- usein jäänyt erilaisille fanaatikoille ja hupakoille, jotka tunnekuohujensa vallassa saattavat tuhota niin maansa talouden kuin sen kyvyn osallistua päästöjensä alentamiseen. Tässä viittaan tietenkin Saksaan ja sen surullisenkuuluisaan Energiewendeen, jonka oleellinen osa on luopuminen ydinvoimasta.

Maapallon ilmasto on lämpenemässä ja lämpeneminen jatkuu. Tämä perustuu nykyään olennaiselta osin ihmisen toimintaan eli fossiilisten hiilivetyjen polttamiseen. Näiden varastojen palauttaminen ilmakehään kokonaisuudessaan lämmittäisi sitä niin paljon, että elämämme muuttuisi yhtä epämukavaksi kuin se on kerran muinaisuudessa ollut. Eihän se toki lakkaisi, ei sinne päinkään.

Erittäin suurten yhteisten etujen tähden tämä kasvihuonekaasujen liiallinen päästäminen ilmakehään olisi syytä hyvissä ajoin keskeyttää. Nykyinen tila olisi kovin mukava, mutta sen säilyttäminen ei ole realistinen tavoite.

Tehtiinpä mitä tahansa, maapallon keskimääräinen lämpötila tulee jonkin verran kohoamaan. Toiveita joka tapauksessa on siitä, että asiaan voidaan merkittävästi vaikuttaa nyt, kun myös hiilenpolton suurvallat ovat vastikään ilmoittaneet pyrkivänsä niin sanottuun hiilineutraalisuuteen vuosiin 2050-2060 mennessä. Siis ihan pian.

Siihen mennessä ei ilmaston lämpenemisen aiheuttamia katastrofeja ole odotettavissa ainakaan meille. Lämpenemisen seuraukset muuten jakaantuvatkin epätasaisesti ja arktinen alue, jolla mekin sijaitsemme, saa kyllä suuremman annoksen kuin monet muut.

Asiaa kompensoivat meillä silti monet asiat, joista vähäisin ei ole kylmä ilmanalamme, joka sietääkin vähän lämmitä. Totean varmuuden vuoksi, että tämä ei ole Taalaksen puhetta. Merenpinnan nousu on sekin epätasaista ja meillä sitä kompensoi vielä maan nouseminen.

Lähimpään sataan vuoteen ei tästä asiasta ole erityisempää huolta ja sitten lämpeneminen toivottavasti jo pysähtyykin. Joka tapauksessa lämpeneminen on joka alalla syytä ottaa huomioon tosiasiana, joka tarjoaa myös runsaasti uusia tilaisuuksia.

Vettä tulemme Suomessa saamaan roimasti ja sehän on, hiilidioksidin ja auringon ohella kaiken elämän lähde tällä maapallolla, sitä todellista rikkautta. Hurrikaanit lisääntyvät maailmassa, mutta niiden vaikutus meillä lienee vähäinen.

Sen sijaan että pukeutuisimme tuhkaan ja säkkiin, tekisimme viisaasti, mikäli keskittyisimme huolehtimaan maamme hyvinvoinnin jatkumisesta ja sen toimimisesta ilmaston lämpenemisen torjunnassa samaa tahtia muiden kanssa. Tempoileva politiikka aiheuttaa todennäköisesti epäterveitä seurauksia ja suoranaisia vahinkoja kaikille osapuolille. Asiaa ei lainkaan auta sellaisen politiikan nimittäminen kunnianhimoiseksi.

Taalas kiittää metsänhoitoamme ja sen saavutuksia myös ulkomailla, kuten Uruguayssa. Se, mikä hyödyttää väestöä ja kansantaloutta, ei suinkaan ole välttämättä pahasta, vaikka näin voisi keskiaikaisella logiikalla ajatella.

Taalaksen mielestä on myös kohtuutonta tuijottaa kovin paljon hiilinieluihin, koska niiden merkitys ilmaston lämpenemisen kannalta on paljon vähäisempi päästöjen vähentämiseen verrattuna. Syrjäinen maamme tarvitsee myös lentoliikennettä, jonka vähentämisellä olisi vain kovin marginaalinen merkitys ilmastolle.

Hiilidioksidi eli tarkemmin sanoen sen kohtuuttoman suuri määrä ilmakehässä ei ole ainoa lämmittävä elementti. Tärkein kasvihuonekaasu on kaasumainen vesi eli vesihöyry, jonka sääntelemiseen ihmisellä kuitenkin on niin sanotut kusiaisen valtuuvet (Huovinen 1952).

Sen ohella on huomattava eritoten metaanin eli suokaasun ja typpioksiduulin eli ilokaasun merkitys. Nämä, etenkin metaani, ovat kuitenkin lyhytaikaisempia vaikutukseltaan, kun taas hiilidioksidin siunauksellinen -ja nykyään jo kohtuuton- vaikutus on hyvin sitkeä.

Lehmien ja lampaiden röyhtäily tuottaa suuria määriä metaania ja ilmeisesti myös sen vähentämisellä olisi oma merkityksensä. Luulen kuitenkin, että lähitulevaisuudessa pelättävissä on pikemmin kotieläinten määrän moninkertaistuminen ainakin Afrikassa, ellei väestönkasvulle saada mitään tehdyksi. Nythän ei ole havaittavissa, että sitä edes yritettäisiin.

Kansainvälisesti ilmaston lämpenemisellä on ikäviä vaikutuksia. Afrikassa, Aasiassa, Amerikassa ja jopa Välimeren piirissä tapahtuu entistä enemmän muun muassa sekä kuivumista -maamme elintarvikeomavaraisuudesta on huolehdittava!- että luonnonmullistuksia: kovia tuulia ja sateita.

Tulevaisuus tehdään kansainvälisesti, eikä meillä ole mitään mahdollisuuksia hoitaa erikseen oman maamme ilmastoa. Alan poliittinen elin IPCC on tullut monille jonkinlaisen oraakkelin asemaan ja sen poliittiset suositukset herättävät jatkuvasti kiistoja, mikä lienee väistämätöntä: kullakin maalla on ajettavanaan omat etunsa eikä maapalloa pelasteta kynnysmatoksi heittäytymällä.

Suomalainen ilmastokeskustelu on, kuten sanottu, saanut kirjoittajan mielestä omituisia piirteitä. Sankaritoimittajat oven menneet laskeskelemaan lapsen hankkimisen tai koiran pitämisen aiheuttamaa ilmastojalanjälkeä ja niin edelleen. Taistelu ilmastonmuutosta vastaan on saatu näyttämään asketismia ja itseruoskintaa vaativalta katumusharjoitukselta.

Tämähän on tietenkin aiheuttanut vastareaktion normaalilla järjellä ajattelevien melko laajassa piirissä ja toimii siis tarkoitustaan vastaan.

Alarmismin asemesta on syytä huolehtia entiseen tapaan tämänkin maan normaaleista eduista samalla kuin tosiasiat tunnustetaan. Lämpötila tulee meillä nousemaan 3-5 astetta ja sen saamme hyväksyä, vaikka olisimme kuinka kunnianhimoisia.

Vauhkoontumisen sijasta meidän kannattaa vaalia metsiämme ja niiden laajaa käyttöä sen sijaan, että pudottaisimme sen minimiin ja aiheuttaisimme tuotannon siirtämisen sellaisiin maihin, joissa asiat hoidetaan huonommin.

Ymmärtääkseni myös koiranomistajat voivat hyvällä omallatunnolla jatkaa useinkin antoisaa suhdettaan ja lentomatkailijat matkailuaan. Ei ole mitään järkeä yrittää vaikuttaa ilmastonmuutokseen esimerkiksi käyttämällä Atlantin ylittämiseen purjevenettä lentokoineen sijasta tai välttää emmentaljuustoja, jos sattuu niistä tykkäämään.

Ymmärrän, että tervejärkinen puhe on myrkkyä monelle devotio modernan adeptille: kyllähän se minun pyöräilyni sentään jotakin vaikuttaa! Olenhan nyt ainakin hyvä esimerkki, kun en syö lihaa! ja niin edelleen ja niin edelleen.

Ja mikäpäs siinä. Eihän kukaan ole kieltämässä ihmisiltä heidän katumusharjoituksiaan ja jos ne pysyvät kohtuuden rajoissa, voi niistä olla jopa yksilöille terveydellistä hyötyä.

Mutta ajan suuria kysymyksiä ei ratkaista kilpailemalla elämäntavan ankeudessa tai kantamalla julisteita perjantaisin. Suuri laiva kääntyy hitaasti, mutta se tekee sen ja saa aikaan muutoksen, sikäli kuin fanaattiset ydinvoiman vastustajat ja pikavoittoja hamuavat moraalisäteiijät eivät sitä estä.

Todennäköisesti eniten vahinkoa ilmastonmuutoksen vastaiselle taistelulle ovat tähän mennessä tehneet Saksan vihreät, jotka tuhosivat maansa päästöttömät ydinvoimalat.

 Ruotsin tempoilu ei, ikävä kyllä, näytä juuri sen vakuuttavammalta, vaikka maa onkin nostanut keskuudestaan uuden Pyhän Birgitan, joka sivumennen sanoen ei usko ilmatieteilijöiden konsensukseen, vaan erääseen tiettyyn seloottiin, joka uskoo, että äkilliset bifurkaatiot, tyyppiä Etelämantereen jäätikön luiskahtaminen mereen tai Golf-virran pysähtyminen ovat edessä.

Kaikenlaista voidaan kuvitella, eikä tulevaisuutta kukaan tunne. Taalas, jota on syytä pitää vakavasti otettavana auktoriteettina tällä alalla, rauhoittelee kuitenkin. Tässä on nyt tällekin asialle syytä tehdä, mitä voidaan.  Mikäli olen kirjan sanoman oikein ymmärtänyt, ei tulevaisuus kaikella todennäköisyydellä ole musta, vaan vaaleanharmaa.

 

 

 

What do you want to do ?

New mail

Hiili on meidän kaikkemme.

 

What do you want to do ?

New mail

Vaalitaan hiiltä

 

1900-luvun alussa vaikutti maassamme pakinoitsija Guss Mattsson, joka oli oikealta ammatiltaan kemisti. Kemia oli tuohon aikaan tiede numero 1, joka havainnollisesti todisti ihmisen jumalallisuuden: hän sai kasvit kasvamaan, hän loi uudet aineet ja pani voimat jylläämään, tuo luomakunnan kruunu, siis valkoinen mies.

Oli ymmärrettävää, että kemia oli merkittävällä sijalla myös Mattssonin pakinoissa, se oli tieteen ja edistyksen näkökulma, joka palautti mieleen, että ihminenkin itse asiassa -pohjimmiltaan?- oli atomiensa summa, jonka olemus nyt alkoi paljastua hänelle itselleenkin.

Alikersantti Lahtinen lienee suomenkielisen kirjallisuuden kuuluisin kommunisti ja kuului siis ns. edistysväkeen.

Kuten muistetaan, hän kerran, jollakin nurmikolla huilatessa totesi kavereilleen ihmisen tulleen kalasta ja sisältävän muun muassa hiiltä. Koska paikalle sattunut yleisö oli valistumatonta, sai Lahtinen naurajat vastaansa, erityisesti alikersantti Hietasen, joka piti hullunkurisena sitä ajatusta, että hän itse olisikin oikeastaan hiilestä tehty ahven -hiilest’ tehty ahvena. Tätä hän sitten kauhiasti ihmetteli ja tuo ihmettelyhän on, muistakaamme, älyn ja luovuuden merkki.

Mattssonin aikaan me (isovanhempamme) siis elimme edistyksen vuosisataa, joka pian sai antaa tilaa mielipuoliselle teurastukselle. Sen näkökulmasta kemialla ja muilla tieteillä oli vain välinearvoa. Joka tapauksessa henkiin jääneet saivat sitten uuden 30-vuotisen sodan jälkeen aikaan niin suuren talouskasvun, että koko edistys joutui huonoon maineeseen. Hyvinvointi kasvoi hillittömästi, vastoin kaikkia odotuksia. Siitä tuli ongelma, josta oli päästävä eroon.

Ihanteeksi tuli siis vuorostaan taantumus ja sen mukaista puhettahan olemme saaneetkin jo yhden sukupolven ajan lakkaamatta kuunnella.

Taantumus ei kuitenkaan ole läheskään yksinkertainen asia käytännössä ja kaiketi sen vuoksi siitä on tehty sitäkin simppelimpi uskonto teoriassa.

Kun suunnilleen vuonna 1900 vielä kaikki kumarsivat kivihiilitervalle ja sen avaamille lukemattomille mahdollisuuksille uusien, keinotekoisten aineiden kehittämisessä ja tuottamisessa ja mahtavat savupiiput symbolisoivat ihmisneron kykyä hallita luontoa ja nousta sen yläpuolelle, nousi 1900-luvun lopun ihanteeksi yksinäinen Päijänteen kalastaja, joka käytti teollisuuden tuotteita tuskin edes sen vertaa kuin sadan vuoden takainen kollegansa.

Mikäli koko ihmiskunta olisi elänyt tämän kalastajan vaatimatonta elämää, olisi maapalloja tarvittu sen käyttöön epälukuinen määrä. Itse asiassa tuo profeetta, eräänlainen uusi Johannes Kastaja kaikissa vertauskuvallisissa eläinten taljoissaan, oli mahdollinen vain omassa, rajoitetussa kuplassaan, saarnaamassa muille mahdottomia.

Koska ihmiset yleensäkin oppivat koulussa lähinnä yhtälöitä tyyliin hauki on kala, mutta harvemmin itse hauesta ja sen näkökulmasta paljon mitään, elleivät sitä jostakin syystä tarvitse, eivät he opi kemiaakaan, vaikka sitä heille opetetaan.

Alikersantti Lahtinen ja kaikki muutkin maapallon elävät olennot oli, ja on yhä, tehty hiilestä. Hiilellä on tässä maailmassa aivan erityinen merkityksensä. Sen kiertokulkuun me kaikki osallistumme ihan konkreettisesti.

Kun ilmastonmuutoksesta seurasi ilmastoahdistus ja pian hysteria kaikkine lasten ristiretkineen, alettiin kaikkialla voivotella hiilestä: siitä tuli paholaismainen musta voima, se muuttui ihmiskunnan viholliseksi numero yksi, se oli jotenkin saatava nieleksittyä pois ilmaa pilaamasta.

Kasvihuoneilmiöstä tuli kaamean pahaenteinen sana, vaikka kyseessä ei ole sen enempää eikä vähempää kuin elämän mahdollistaminen maapallolla.

 Ilmakehässä on aina ollut hiiltä tai ainakin yhtä kauan kuin on ollut elämääkin. Joskus hiiltä on ollut ilmassa enemmän ja joskus vielä paljon enemmän kuin nykyisin, jolloin suuri osa siitä on vielä sitoutuneena maaperään. Ei se siellä aina ole ollut ja muistakaamme nyt, että se on niin sanotusti aivan luonnollinen aine eikä taitavien kemistiemme kehittämä.

Juuri nyt sattuu hiiltä ilmakehässä kuitenkin olemaan aika mukavasti meidän tarpeisiimme, joten ei olisi hullummaksi pysäyttää sen lisääntyminen tähän, eikä päästää sen pitoisuuksia yhtä suuriksi kuin ne olivat joskus ennen, niin sanoakseni luonnontilassa.

Koska ihminen polttaa hiiltä nykyään niin paljon, että asialla on jo selvä vaikutus sen määrään ilmakehässä, kehityksen pysäyttäminen voisikin tällä kertaa olla ihmiskunnan omasta toiminnasta kiinni. Ihmiskuntakin on tehty hiilestä, mutta se on nyt uusi ilmiö, joka pystyy vaikuttamaan ympäristöönsä.

 Mikäli sen sijaan ei jarrutella, vaan kaikki saatavilla oleva hiili poltetaan, tulevat olot ihmisen kannalta epämukaviksi, kuten ne olivat joskus muinoin, dinosaurusten aikana. Liika on aina liikaa, mutta ei näillä hiilillä maailmaa tuhota voida, vaikka hyppäisimme itsekin viimeisinä pätsiin kaikki tyynni.

Tietenkin ihminen kaipaa yksinkertaistuksia ja mielellään vielä ajattelisi, että kaikki tai hyvin paljon kaikesta on kiinni siitä, miten ja miten voimakkaasti hän itse ympäristönsä kokee. Mehän näemme nyt joka päivä näytelmiä, joissa keskiajan historia näyttää toistuvan: La Pucelle nousee Ruotsista, joka muutoinkin on inhimillisen kehityksen etunenässä, ja johdattaa lapset kapinaan huomenna uhkaavaa maailmanloppua vastaan.

Suomen hallitus haluaa maamme lopettavan tykkänään hiilen käytön ja muuan ministeri jopa touhuaa, ettei tulevaisuudessa polteta enää mitään. Siinäpä sitten menee koko kukoistavaksi ajateltu vetytalous hiilten ja kekäleiden myötä.

Ruotsalainen kulttuuri on kehittänyt uusia hurskauden muotoja, johon kuuluu lentohäpeä -flygskam. Kauravelliteollisuus on suurieleisesti tuominnut maidon juottamisen lapsille ja helsinkiläiset paikallispolitiikot ovat jo vaatineet asian toteuttamista kaupunkimme kouluissa. Niin sanotut vegaanit ovat heittäytyneet luojan luomista kaikkein alimpien rooliin ja luopuneet kaikkien muiden eläinten hyväksikäytöstä. Jotkut näyttävät tehneen myös ns. nasiirilupauksen (vrt. Jörö-Jukka).

Koko tämä devotio moderna, joka yhden sukupolven aikana on vallannut taantumuspiirit eli ne, jotka haluavat paluuta sadan vuoden taakse, muistuttaa älyllisesti lastentarhaa.

Sen sijaan, että laskettaisiin rationaalisesti, millainen vaikutus milläkin toimella on halutun lopputuloksen kannalta, hehkutetaankin moraalisia urotöitä ja kaiketi toivotaan -vaikka tuskin edes uskotaan- että muutaman vanhurskaan takia koko synnin baabeli pelastuisi.

Järjen kannalta kyseessä on lörpöttely, jollaista kuvannee hauska saksalainen termi Stammtischgeschwätz -kolpakkohöpötys. Emotionaalisesti kyse on niin sanotusta itsevanhurskauttamisesta, vaikka toki pieniä seurakuntiakin näkyy perustetun. Mutta ollaanko tässä rehellisiä itselle ja muille?

Kemia ja siihen tavalla tai toisella liittyvät tieteet ovat yhä kovin tärkeällä sijalla, kun yritämme tässä synnin alhossa orientoitua, tulevia ja menneitä sukupolviakin muistaen. En ole huomannut, että meillä olisi uutta Guss Mattssonia, joka aina silloin tällöin palauttaisi mieleen, miltä maailmassa nyt näyttää, kun mennään ihan syvälle perusteisiin luonnontieteen kannalta.

Vai olisiko heitä? Itse olen huomannut vain silloin tällöin joitakin voivottelevia muotipellejä ja profeetta Johanneksen ihailijoita, jotka eivät mitenkään anna ymmärtää, että he malttaisivat tai edes osaisivat tai haluaisivat suhteuttaa asioita meidän, lopultakin hiilestä tehtyjen olentojen näkökulmaan.

Kaiketi saarnaamista pidetään ylevämpänä tehtävänä ja ellei rationaalisella ajattelulla ole kysyntää, niin miksipä sitä harjoitettaisiin?