keskiviikko 24. huhtikuuta 2024

Kohti totuuden hetkeä

 

Sekurokratian agonia

 

Arto Luukkanen, Putinin perukirja. Tarina Venäjän sekurokratian itsetuhosta Ukrainassa ja siitä, kuinka Suomi karkasi idän karsinasta Naton pilttuuseen. Docendo 2024, 461 s.

 

Kroisoksen kohtalo on tunnettu (ks. Vihavainen: Haun kroisos tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com). Häntä ylistettiin ja hän itse ylisti itseään ihmisistä onnellisimpana. Kaikki meni hyvin.

Yhtäkkiä Kroisos sai kuitenkin nähdä menettäneensä kaiken. Persian suurkuningas Kyyros oli tehnyt lopun hänen koko maallisesta onnestaan ja häntä itseään uhkasi piinallinen kuolema polttoroviolla.

Hätiköity oli ollut johtopäätös siitä, että Kroisos olisi täytynyt julistaa onnelliseksi. Ihmisen elämän tilitys voidaan tehdä vasta hänen kuoltuaan: kukaan ei ole onnellinen (latinaksi Nemo ante mortem beatus) ennen kuolemaansa sanoi Solon, ihmisistä viisain.

Onnellisen Putinin perukirja voisi olla uljasta luettavaa: Venäjä nostettiin polviltaan, nälänhädästä siirryttiin maailman suurimmaksi viljan viejäksi, raunioituneeseen ruostevyöhykkeeseen pumpattiin elämää, Venäjä nousi elintasoltaan maailman hyvinvoivien maiden kastiin, ja sen rappeutuneet kaupungit pesivät kasvonsa. Itse Putinista tuli maailman rikkain mies.

Kansansuosio kasvoi suureksi, mutta alkoi sitten horjua, kun politiikka muuttuikin vaihtoehdottomaksi. Venäjän uusi keskiluokka osoitti vakuuttavasti tyytymättömyytensä demokratian pilkkaamiseen. Se oli alkanut uskoa tuohon demokratiaan. Se halusi vaihtoehdon.

Se oli silloin, mutta nyt, kuten runoilija sanoo. Putin ja hänen lähipiirinsä eivät demokratiaan uskoneet. Sen sijaan he uskoivat joukkojen manipuloitavuuteen, siihen, että mitä tahansa oli mahdollista ja usein syöttää kansalle, kunhan vedettiin oikeasta narusta. Venäjäksi käytettiin verbiä piarit, se oli ja on huikean kansallinen versio käsitteestä PR.

Kuten muuan Luukkasen siteeraama tutija huomauttaa, neuvostovallan kaudella totuutta toki loukattiin ja vääristeltiin ehtimiseen, mutta sitä pidettiin joka tapauksessa tärkeänä käsitteenä. Sen olemassaoloon uskottiin. Nyt on toisin.

Venäjän tapauksessa parasta piaria tuon kriisin ratkaisemiseksi oli vetoaminen kansalliseen suuruuteen ja ulkoiseen vaaraan. Krimin palauttaminen pyyhki pois sen tyytymättömyyden, jota Putinin hallinnon mielivaltaisuus oli aiheuttanut. Itä-Ukrainan interventio ja sittemmin Ukrainan sota tiivistivät kansakunnan itse hankittua ulkoista uhkaa vastaan.

Mutta sota oli vahinko. Tarkoitushan oli tehdä vain erikoisoperaatio ja jatkaa näin imperiumin palauttamista, joka oli ollut helppoa ja jota kukaan ei kyennyt vastustamaan.

Sodat ovat kuitenkin aina vaarallisia ja laskemattomia, vaikka niiden ennustamiseen on värvätty kokonaisia asiantuntijoiden armeijoita kaikissa maissa.

Ennusteet ovat olleet varsin ennustettavia: kahdessa kuukaudessa asia ratkeaa, ellei se ratkea jo kahdessa viikossa. Roviolla istujan kohtalo on jo määrätty, epäselvää on yhä vain se, milloin se sytytetään.

On olemassa runsaasti syitä siihen, miksi Putinin täytyy hävitä sota, johon hän taitamattomuuttaan syöksi maansa. Ne ovat luonteeltaan sekä taloudellisia että poliittisia ja lisäksi kilpailevien voimaryhmien ristiriidat odottavat vain purkautumistaan.

Tämä on se yleinen kuva, joka meillä on Putinin kohtalosta ollut jo hyvän aikaa. Arto Luukkanen on hyvin perehtynyt sekä länsimaiseen että venäläiseen keskusteluun tästä aiheesta ja selostaa sitä monipuolisesti uudessa kirjassaan.

Kirja on hyvä Venäjän lähihistorian kertaus nimenomaan sen poliittisen järjestelmän kannalta. Itse Ukrainan sodankin vaiheet ovat monen mielessä jo mennet pahasti sekaisin ja tämän kirjan avulla on mahdollista palauttaa mieleen, miten kaikki on kehittynyt, missä vaiheessa on milloinkin oltu.

Itse asiassa Putinin perukirjaa on vielä aikaista kirjoittaa. Diktaattorin väistymistä tavalla tai toisella on ennustettu yhä uudelleen, mutta se on vain itsepintaisesti jäänyt tapahtumatta. Toki Venäjä Putinin jälkeen on todennäköisesti paljon mahtavampi kuin ennen häntä, mutta edes se ei ole ainoa mahdollinen vaihtoehto.

Mikä pahinta, Venäjä näyttää nyt oleva sodassa niskan päällä ja on täysin mahdollista, että se voittaa taistelun. Voittaako siinä samalla Venäjän kansa, kansakunta, onkin jo sitten aivan  toinen asia.

 Todennäköisesti se on jo tuomittu häviämään tässä kaupassa ja menettämään hyvinkin paljon jopa sellaista, joka ei ole ajan mittaan korvattavissa, kuten tapetut ihmiset, mutta tulevaisuus nyt on vain yhä avoin.

Kirjoittaja valottaa kiinnostavasti Ukrainan sodan seurauksia sekä Venäjällä että sen valtapiirissä, kuten Kaukasuksella, jossa se on menettänyt kasvonsa ja uskottavuutensa. Myös Putin itse osoitti olevansa heikko, kun Prigožinin Wagner-joukot lähestyivät Moskovaa. Hänen puolustajansakin olivat hampaattomia.

Luukkanen kuvaa Prigožinina, ”Putinin kokkia” todelliseksi alamaailman aateliseksi, jotka tunnetaan nimellä vor v zakone. Termin kirjaimellinen kääntäminen ei kannata, siitä seuraa vain sekaannuksia.

Joka tapauksessa nämä oman rikollisen alakulttuurinsa kunniakoodin puitteissa toimivat pomot ja heidän käskyläisensäkin ovat kivikovaa ainesta. Siinä porukassa Putin on vain nöössipoika ja tajuaa sen itsekin. Hänellä on kyllä nyt valtaa yli koko Venäjän maan, mutta se taitaa olla heikoissa kantimissa. Monet eivät kunnioita häntä lainkaan.

Entä kansa? Onko se tyytymätöntä? Miten sillä menee taloudellisesti? Saattaisiko se taas tulla kaduille, kuten vuonna 2012 tai vaikkapa vuonna 1917?

Entä uskalletaanko Venäjällä kritisoida Putinia? Kyllä vain. Luukkanen nostaa esille erään akateemisista piireistä nousseen kriitikon, joka ruotii säälimättömästi Putinin politiikkaa useammissakin artikkeleissa.

Ne on julkaissut Nezavisimaja gazeta, joka on merkittävä lehti, vaikka sen nimi ”riippumaton lehti” onkin pelkkä vitsi. Riippumatonta ajattelua joka tapauksessa on ja sitä jopa hieman julkaistaan.

Luukkanen on sitä mieltä, että ennen pitkää loppuvat niin hallitukselta rahat kuin kansalta pelko. Nykyinen meno tulee tiensä päähän. Vaihtoehtoja Putinille on useita, eikä mikään niistä näytä erityisen miellyttävältä.

Venäjä ei silti ole mikään pahan valtakunta, josta ei mitään hyvää voi löytyä ja joka nyt vain aina käyttäytyy kuten se käyttäytyy, toisin kuin muut maat. Se on sitä paitsi aina naapurimme ja sen kanssa on pärjättävä.

Paradoksi on, että Suomi on nyt potentiaalisesti vaaranalaisessa asemassa. Natoon liittyminen oli historiallinen mullistus, jolla on ansionsa, mutta myös vaaransa ja varjopuolensa. Suhteet Venäjään on vielä palautettava ja asia on syytä ymmärtää jo nyt.

Mutta miten sodasta päästään irti? Naiiveimmat poliitikot ovat edustaneet jonkinlaista fundamentalismia, jonka mukaan rauha on mahdollinen vain palauttamalla status quo ante bellum ja viemällä rikollisen hyökkäyssodan syylliset ja sotarikolliset oikeuden eteen.

On selvää, ettei nykyinen hallinto suostu sellaisiin ehtoihin eikä niitä vaativilla toisaalta ole ollut ja tuskin tuleekaan olemaan voimaa pakottaa niitä hyväksymään. Tuollaisen variantin piarisointi Venäjän kansalle saattaisi myös olla ylivoimaista.

 Onko tulevaisuuden realistisin vaihtoehto Korea-varaintti, jossa rintamalinja jää maiden tosiasialliseksi rajaksi?

Kirjoittaja on varma, että nykyinen hallinto on suuren romahduksen edessä, mutta kukapa tietää, milloin se tapahtuu. Tai tapahtuuko se sittenkään ihan varmasti? Ja mitä merkitseekään BRIKCS-maiden tuki Venäjälle ja niiden pyrkimys moninapaiseen maailmaan, jossa USA:n ylivalta olisi murrettu. Sitä olisi voinut ruotia enemmänkin kuin vain Kiinan, Turkin, Venäjän ja Iranin ”kelmien kerhon” touhuja.

Putinin roviota ei vielä ole sytytetty. Hän voisi nyt huutaa uutena Kroisoksena Solonin nimeä ja tunnustaa, että tuhosi onnensa hybriksellään. Ehkäpä Kiinan Xi haluaisi näytellä nykyaikaisen Kyyroksen roolia ja pelastaa Putinin neuvonantajakseen?

Venäjä ansaitsisi jo jonkun paremman johtajan, eikä se Putinin johdolla pääse onnettomuudestaan.

tiistai 23. huhtikuuta 2024

Totuuksia

 

180 totuutta

 

Juho August Hollo on tehnyt kansakuntamme kulttuurin hyväksi enemmän kuin kymmenet muut ahkeratkaan kulttuurin alalla ahertaneet.

Hän oli kasvatustieteen professori ja kriitikko, mutta ennen kaikkea kääntäjä, suurten klassikkojen uupumaton kääntäjä. Hänen kääntämiään ovat muun muassa monet Cervantesin, Francen, Stendhalin, Dickensin, Swiftin, Goethen, Dostojevskin, Tolstoin, Hamsunin ja Nietzschen teokset.

 Kielitaito oli paitsi syvällinen, myös monipuolinen. Hän suomensi ainakin 16 kielestä, eikä suinkaan vain helppoa asiatekstiä, vaan myös vaativaa kaunokirjallisuutta, kuten havaitaan.

Niinpä tunnen syvästi vähäpätöisyyteni ja kainostelen hieman nostaessani esille erään pienen detaljin Hollon käännöksistä, koska se sattuu liippaamaan teemaa, joka on viime aikoina ollut paljon esillä muun muassa blogeissani, nimittäin totuuden kielellistä ilmaisemista.

Joka tapauksessa kysymys on mielestäni kiinnostava ja se koskee sitä, miten olisi suomeksi käännettävä V.W. von Goethen kolmiosaisen muistelmateoksen nimi Aus meinem Leben: Dichtung und Wahrheit. Se muuten kannattaa lukea.

Kuten tunnettua, Hollo käänsi sen muodossa: Tarua ja totta elämästäni. Joudumme siis ajattelemaan, että muistelija on kirjoittanut paitsi totta, myös sepittänyt kirjaansa yhtä ja tolista.

Kuitenkin otsikko kuuluu suoraan suomennettuna: Elämästäni: Runous ja totuus/Sepitystä ja totuutta. Voi sen ymmärtää myös siten, kuin Hollo on ymmärtänyt. Dichtung merkitsee paitsi runoutta, myös muuta kirjallista toimintaa, sepittelyä.  Sana taru on tässä varsin kekseliäs valinta, joka ei edes tuo mieleen runoutta.

Goethe ei joka tapauksessa kirjoittanut otsikkoa muodossa Die Dichtung und die Wahrheit, jolloin hän olisi ehdottomasti ajatellut nimenomaan noiden kahden asian ja niiden suhteen pohtimista. Aus- partikkeli alleviivaa sitä, ettei muistelija yrittänyt väittää kuvaavansa koko elämäänsä sellaisen kuin se oli ollut. Hän oli vain nostanut siitä jotakin esille.

Venäjäksi otsikko kuuluu Poezija i pravda: iz moej žizni ja ranskaksi Poésie i verité, souvenirs de ma vie. Samankaltaisia ovat käännökset muillakin romaanisilla kielillä: latinan veritas esitetään eri kielten tapaan, espanjaksi De mi vida: poesia y verdad, italiaksi Dalla mia vita. Poesia e verità.

Kuten huomataan, järjestys vaihtelee. Jos totuus ja runous ovat ensimmäisinä, ne korostuvat, muussa tapauksessa korostuu muistelu, muistelijan elämä.

Suomalainen käännös on aika rohkea esittäessään, että kirjoittaja halusi nimenomaan kertoa sekä sepitettä että totta eikä sen sijaan ilmoittanut niiden olevan aiheenaan. Toisinkin olisi voinut tehdä.

En muista enää, mitä Goethe itse kirjoitti alkusanoissaan. Ne saattaisivat selittää yhtä ja toista. Joka tapauksessa otsikko jää monimieliseksi ja se tulee eri kielten käyttämien sanontojen kautta ymmärretyksi eri tavoin.

Tässä nyt joka tapauksessa totuus on saksalaisittain Warheit, joka näyttää olevan samaa sukua kuin latinan veritas ja nuo sen johdannaiset romaanisissa kielissä. Saksalaisten suhde totuuteen on tunnetusti ollut komplisoitu. Miten runoilikaan Nietzsche viehättävään tapaansa:

Die Wahrheit-

ein Weib, nichts besseres:

arglistig in ihrer Scham:

was sie am liebsten möchte,

sie will’s nicht Wissen,

sie hält die Finger vor…

Wem gibt sie nach? Der Gewalt allein!-

So braucht Gewalt…

Itse asiassa tuo asenne ei ajan tieteenfilosofiasakaan ollut vieras: luonto oli kokeilla eli kidutuksilla pakotettava ilmaisemaan salaisuutensa.

Mutta Nietzsche nyt oli vain yksi saksalainen, niitähän on ollut paljon muitakin. Sitä paitsi myös hän runoili eräässätoisesa paikassa:

On lemmittyni pohjoismainen,

näöltä tuima vanha nainen:

Totuus sen naisen nimi on.

Wahrheit tuntuisi olevan lähellä tieto-opillista olemassa olemista. Wahrnehmung, joka suomennetaan meikäläistä ukkoa huvittavasti vaariotoksi, on havainnon kautta saatavaa informaatiota.

Varmaankin myös saksalaisten Wahrheitista, ruotsalaisten sanningista, suomalaisten totuudesta ja roomalaisten veritaksesta voisi kustakin kirjoittaa monia oppineita monografioita. Monenkarvainen on totuus, kuten myös kyltyyri.

Venäläisten pravda (ks. Vihavainen: Haun pravda tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ) ja toisaalta istina (ks. Vihavainen: Haun istina tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ) ovat viime aikoina olleet monenlaisen kirjoittelun kohteena. Yleensä ne on ymmärretty aika yksioikoisen simppelisti ja jopa harhaanjohtavasti.

Toki näin yleiset käsitteet saattavat merkitä kovin monia erilaisia asioita tai ainakin saada erilaisia sävyjä ja korostuksia eri asiayhteyksissä. Näinhän se on suomenkielenkin totuuden kanssa.

Pravda ja istina sanoja käytetään yleensä kumpaakin tietynlaisissa yhteyksissä, mikä selittyy siitä, että sanaa pravda (vrt. pravyi -oikea, spravedlivost, oikeudenmukaisuus) käytetään paitsi valheen, myös vääryyden vastakohtana sanan moraalisessa mielessä.

 Pravyi merkitsee oikeaa, sen vastakohta krivoj ei kuitenkaan merkitse vasenta, vaan väärää ja jos suoran totuuden kanssa aletaan vehkeillä, se merkitsee sielun vääntämistä (krivit dušoj, oikeastaan vääristämistä sielulla). Silloin pravdasta tulee krivdaa eli totuuden vääristelyä tai suorastaan valehtelua, lož, vranjo, nepravda. Sitähän on maailma ja erityisesti Venäjä väärällään juuri tällä hetkellä.

Istina taas tulee kaiketi sanasta jest ja sen perusmerkitys viittaa siis olemassa olevaan, todelliseen. Rupesin huvikseni katsomaan, millaisia eri merkityksiä sanalle on annettu ja huomasin, että niitä väitetään olevan peräti 180 erilaista.

Tämä kyllä jo pani savolaisellekin jauhot suuhun. Ettäkö norsujen isänmaassa yhdellä sanallakin voisi olla niin paljon merkityksiä. Tämähän merkitsisi kovaa kilpailua savolaisuudenkin kanssa. Siinä jo Wahrheit ja veritas kalpenevat. Onko tämä edes totta?

Sivulla slovar russkih sinonimov (Синонимы «истинно» (jeck.ru) annetaan sanalle istina adverbimuodossa istinno eli todella, 89 synonyymiä. Luettelon alussa vakuutetaan, ettei joukossa ole rivoja sanoja (netsenzurnyh slov), joten intelligentti henkilökin voi sitä pahentumatta lukea.

 Luettelossa ovat myös sanojen käyttöfrekvenssit, jotka on saatu 300 miljoonan sanan tekstimassasta. Mahdollisesti käytössä on ollut Kansalliskirjastossakin käytössä oleva lähinnä venäläisiä tiedotusvälineitä skannaava systeemi nimeltä Integrum. Sitä ei kerrota.

Sinonim.org panee paremmaksi ja antaa peräti 180 synonyymiä adjektiiville istinnyj (ks. Синонимы к слову «истинный» (180+ слов) (sinonim.org). Niistä 70 on näköjään ensisijaisia ja loput kai sitten enemmän tai vähemmän kaukana alkuperäisestä istinasta, joka siis tarkoittaa havaitsijasta ja hänen arvoistaan riippumatonta olemassaoloa.

Joka tapauksessa ”synonyymit” ovat tässä tapauksessa hieman laajasti ymmärrettyjä. Katsotaanpa vaikka jälkimmäistä luetteloa.

Siinä ovat muun muassa sanat  podlinnyj -aito, tshistyj, puhdas realnyj, todellinen, totshnyj, tarkka, s bolshoj bukvy, isolla kirjaimella, sobstvennyj, varsinainen, oma, svjatoj, pyhä, nastojashtshi, todellinen, konkretnyj, konkreettinen, pravilnyj, oikea, vernyj, uskollinen, s golovy do nog, päästä jalkoihin,  v polnom smysle slova, sanan täydessä merkityksessä, spravedlivyj, oikeudenmukainen, naturalnyj, luonnollinen, biologitsheski, biologinen, soverhsennyj, todellinen, loppuun saatettu.

  Vielä löytyy iskrennyj, vilpitön, tshistejshej vody, täydessä merkityksessä (puhtainta vettä), dejsvitelnyi, todellinen, dostovernyj, luotettava, kakih malo, jollaisia on vähän nsomnennyj, epäilemätön, pravilnyi, oikea, besspornyi, kiistaton, stoprotsentnyi, sataprosenttinen, nepoddelnyi, väärentämätön,  neosporimyi, kiistaton, vyshei marki, korkeinta laatua,  istovyi harras, auntentitshnyi, autenttinen, nedumannyi, ei-keksitty, ne falshivyi, ei valheellinen sootvetsjujushtshi istine, todellisuutta vastaava, ne iz polednyh, ei viimeisten joukossa, prjamoj, suoranainen jne.

110 vähemmän tarkan joukossa löytyvät vaikkapa priznannyj, tunnustettu, faktitsheski, tosiasiallinen, nepogreshimyi, tahraton, bozhestvennyj, jumalainen, samyi, itse-, pravednyj, hurskas, polnyi, täydellinen, postojannyi, vakituinen, otshevidnyi itsestään selvä, besuslovnyj, ehdoton, rodnoi, oma ja jopa portret sekä kopija.

No, tässähän on itse asiassa kyseessä eräänlainen thesaurus, aarrearkku eli synonyymisanakirja, joka antaa erilaisia mahdollisuuksia korvata sana istinnyj, silloin, kun tarvitaan jokin muu sana, jolla on jossakin mielessä sama merkitys, mutta ei kuitenkaan aivan.

Joka tapauksessa tuonkin luettelon pituus panee ajattelemaan, ettei kysymys todellisesta ole

niinkään helppo. Lieneekö edes triviaali.

 

maanantai 22. huhtikuuta 2024

Luokkataistelun korkein muoto

 

Vihan päivä

A.H. Tammsaare, Surmatulet. Totuus ja oikeus III. Suomentanut Juhani Salokannel. Otava 2007, 348 s.

 

Vuonna 1905 ampui sotaväki Tallinnassa kuoliaaksi noin 90 mielenosoittajaa ja haavoitti paria sataa. Maaseudulla poltettiin Baltiassa 184 kartanoa, joista 44 tuon aikaisessa Viron kuvernementissa. Liivinmaalla poltettiin myös 18 kirkkoa.

Meno oli siis kuin Venäjällä, johon Viro toki kuuluikin. Koko valtakunnassahan 9.1.1905-3.7.1907 eli ”Ensimmäisen Venäjän vallankumouksen” aikana joutui terrorin ja vastaterrorin uhreiksi tuhansia ihmisiä ja poltettiin ja ryöstettiin tuhansia kartanoita.

 Uuden pääministeri Stolypinin ”kravattiin” eli hirttonuoraan menehtyi sitten jälkiselvittelyissä myös yli 3000 ihmistä. Rangaistusretkikunnat kiertelivät maaseudulla niin Virossa ja Liivinmaalla kuin muuallakin valtakunnassa.

Tästä on jo helppo päätellä, että Viron historia kulki tähän aikaan -kuten muulloinkin- toista latua kuin Suomen. Suomessa vuodet 1905-1906 olivat riemullista oikeuksien palauttamisen ja laajentamisen aikaa, aina yleistä äänioikeutta myöten. Aseellinen yhteenotto venäläisen sotaväen kanssa oli lähellä, mutta jäi tapahtumatta.

Sangen erilaiseksi Viron historian tuohon aikaan tekivät Suomeen verrattuna kartanoiden polttamiset ja vandalisoinnit. Vuonna 1918 tapahtui jokunen tätä muistuttava ilmiö, mutta kaiken kaikkiaan se joukkomittainen nousu saksalaisia paroneita, entisiä vuosisataisia sortajia vastaan olisi ollut Suomessa vaikeasti kuviteltavissa.

Tammsaaren teosta Totuus ja oikeus, jonka kolmatta osaa tässä nyt käsitellään, voi verrata omaan kansallisromaaniimme, Linnan Pohjantähteen(ks. Vihavainen: Haun tammsaare tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

 Tässä kirjassa ensimmäisen osan päähenkilö, Vargamäen vanha isäntä saa viisitoista ruoskaniskua symbolisena muistutuksena siitä, kenelle valta maassa kuuluu ja ketä kuuluu pelätä. Kuvittelepa tuota Koskelan Jussin kohdalla.

Toki historia on oikullinen. Elleivät suomalaiset olisi kyenneet pitämään hallinnassa sitä niin sanoakseni suomettunutta pidättyvyyttä, jolla suhteet venäläiseen esivaltaan hoidettiin, olisimme suurella todennäköisyydellä kokeneet samantyyppisen rangaistusretkikuntien kauden kuin Virokin.

Mutta meidän historiallinen perintömme on ollut toisenlainen kuin Viron tai Puolan, joiden kokemuksia monet nyt näyttävät suorastaan kadehtivan. Ehkä sekin glooria on lopulta pettävää katinkultaa, vaikka historiankirjoituksessa näyttää kärsimys aina saavan marttyyriuden loistetta.

Mikäli nyt kuitenkin palataan Tammsaaren kirjaan, on juuri tämä nide arvattavasti se strateginen piste, joka määräsi sen, miten neuvostomiehittäjät saattoivat kansalliskirjailijaan suhtautua.

Nykyään unohdetaan helposti se, ettei Neuvostoliiton virallinen valtionideologia ollut pelkästään läpinäkyvä viikunanlehti sille väkivallalle, jota valtio harjoitti. Se oli keino sekä oikeuttaa oma politiikka että vetää sen kannattajaksi paikallista väestöä niin itse Venäjällä kuin provinsseissakin.

Tässä kirjassa Vargamäen pikkutilan poika Indrek, joka edellisessä osassa opiskeli Tartossa yksityislukiossa, joutuu vallankumouksellisten seuraan, kuten opiskelijoille tuohon aikaan kaikkialla Venäjällä, paitsi Suomessa, kuuluikin.

Se maailma on innostava, mutta vaarallinen. Siellä voi joutua viranomaisten kynsiin ja sen agenttien kavaltamaksi. Kenestäkään ei voi varmuudella sanoa, onko kyseessä mitä innokkain ja aktiivisin vallankumouksellinen vai ohranan agentti ja provokaattori.

Päähenkilö on ihanteellinen nuori mies, joka talonpoikaismiljöössä kasvaneena ei osaa edes kuvitella sitä petollisuutta ja kaksinaamaisuutta, joka vallankumouksellisten keskuudessa vallitsee. Hänellä on myös naiivin puhtaat kuvitelmat siitä, mitä vallankumous oikeastaan tarkoittaa ja jopa siitä, kenelle valta jo oikeastaan kuuluu.

Esivalta osoittaa koko häikäilemättömyytensä ampumalla rauhallisia mielenosoittajia ja kansa taas vandalisoimalla ja polttamalla kartanoita, joiden ylellisyyttä ei kuitenkaan voitaisi jakaa tasan kaikkien kesken.

Tämä kaikki tapahtuu vielä aikana, jolloin kunnon terveellinen jokapäiväinen ravinto, hyvät vaatteet ja lämmin asunto olisivat olleet enintä, mitä oikeastaan voitiin koko kansalle kuvitella. Se tolkuton yltäkylläisyys, jonka vallitessa tänäänkin moni tuskailee ahdinkoa, usein syystäkin, oli vielä kuvittelunkin ulkopuolella.

No, kuvitella sentään voitiin, kuten teki vaikkapa Nikolai Tšernyševski teoksessaan Mitä on tehtävä? Mutta kyseessähän olivat vain unelmat, unet, kuten jokainen täysipäinen sentään ymmärsi.

Miten oikein päädyttiin mielettömään ”oman” omaisuuden tuhoamiseen, jonka mielettömyyttä Indrek yritti riehujille selittää, on psykologinen ongelma sinänsä. En väitä, ettei Suomessa olisi missään tapauksessa voinut niin tapahtua, mutta eipä sentään tapahtunut.

Näitä hetkiä kuvatessaan kirjailija on minusta parhaimmillaan. Ne myös varmaankin miellyttivät stalinistista sensoria. Talonpoika oli kuin elukka, jolla saattoi kyllä olla käyttökelpoista luokkavihaa, mutta joka olisi tarvinnut puolueen aivojen ohjauksen, kuten ratsuväen päällikkö Tšapajev Furmanovin kuuluisassa romaanissa.

Indrek ei tietenkään ollut saavuttanut todellista ja oikeaa, leninististä tietoisuutta, mikä oli hänen kohtalokas puutteensa. Kuitenkin luokkataistelu vaistonvaraisellakin tasolla oli kypsyttänyt kansaa neuvostovaltaan, joka sitten ilmeni vuoden 1940 vallankumouksessa (sarkasmivaroitus).

Valta oli pakotettu toimiin, jotka merkitsivät sen omaa itsemurhaa. Vanha Andres, jota häväistiin pieksämällä, vihoitti mielensä myös Jumalalle. Hän oli koko ikänsä elänyt hurskaasti ja siitä palkkioksi häneltä oli Jumala vienyt monta lasta ja kruunu tappanut kaksi poikaa ja häväissyt hänet.

Sellaista Jumalaa ei voinut enää kunnioittaa ja vanha Andres kirosikin koko entisen uskonsa. Se oli asenne, jota neuvostovalta saattoi arvostaa ja ilmeisesti sitä todella ilmenikin Virossa ja Liivinmaalla tuohon aikaan paljon. Eivät ne kirkot itsestään syttyneet.

Tammsaaren komea patsas sijaitsee Tallinnassa hänelle nimetyssä puistossa Viru-keskuksen ja Estonia-teatterin välissä. Se pystytettiin sinne neuvostoaikana. Miten näin saattoi tapahtua, on kysymys, joka pakostakin herää itse kunkin mielessä.

Tämä kirja jo sellaisenaan oli vahva suositus patsaan puolesta uusille vallanpitäjille, vaikka sitä ei suinkaan ollut tehty heitä miellyttämään, vaan jo paljon ennen Viron sovjetisointia.

Kaiken kaikkiaan pidän tätä osaa parhaana kolmesta lukemastani, vaikka sitä on paljon arvosteltu. Kaksi odottaa vielä lukemista. Juhani Salokanteleen jälkisanat ovat taas kerran tärkeä tietolähde lukijalle.

 

sunnuntai 21. huhtikuuta 2024

Se vain pysyy kuin tauti

 

Dialektiikan ylistys

 

Joskus 1990-luvulla, kun Venäjän talous oli romahtanut, lämpeni monen suomalaisenkin sydän naapurien auttamiselle. Kerättiin auto täyteen tavaraa ja ajeltiin rajan taa jakamaan apua sitä tarvitseville. Siitä sai hyvän mielen ja sympaattiset naapurit saivat tarvitsemiaan hyödykkeitä.

Koska kansojen psykologia tuppaa olemaan omanlaistansa, ennustelin jo silloin, ettei Venäjä valtiona tule koskaan antamaan anteeksi saamaansa apua. Sen vastaanottaminen oli nöyryytys, jollaiset halutaan unohtaa mahdollisimman pian ja mielellään kieltää niiden joskus edes tapahtuneen.

Näinhän kävi esimerkiksi amerikkalaisen ARA:n kanssa, se pelasti ehkä jopa miljoonien hengen Volgan varren nälänhädässä 1920-luvun alussa ja sai mm. Trotskin ylenpalttiset kiitokset. Myöhemmin se leimattiin vakoiluksi ja sabotaasiksi.

Melko pian Venäjän lähetystö 1990-luvulla pyysikin saksalaisia sulkemaan toreilla olevat pisteet, joissa kerättiin apua Venäjän lapsille (tyyliin: Hampurin lapset Pietarin lapsille). Saksalaisillahan vielä omatunto kolkutteli Leningradin piirityksen takia.

Joskus tapahtui ikäviäkin asioita. Ehkä moni vielä muistaa, miten Itä-Karjalassa murhattiin raa’asti pariskunta, joka oli suuresti innostunut avustustyöstä. Etenkin mies oli jo vanhastaan kunnostautunut ystävyystoiminnassa.

Kaksi varusmiestä oli karannut armeijasta ase mukanaan ja väijyi mutkan takana komeata ulkomaan autoa, inomarkaa. Kun se tuli kohdalle, se pakotettiin pysähtymään ja onnettomat matkustajat teloitettiin armon aneluista huolimatta.

No, nämä ääliöt tietenkin jäivät heti kiinni inomarkoineen kaikkineen. Oikeudessa he puolustautuivat, ehkä asianajajan laatimalla puheella, jossa korostettiin, että he olivat saaneet sellaisen kasvatuksen, jossa vihollisen vihaaminen oli velvollisuus. Noiden ulkomaalaisten porhojen mieltäminen viholliseksi ei ollut sitten enää vaikeaa eikä outoa, vaan pikemmin luonnollista jatkoa kasvatukselle.

En muista, miten poikien kävi, mutta naapurin lakihan ei tunne leikkiä tällaisissa asioissa. Ehkä he istuvat vieläkin, ehkä taistelevat Ukrainassa tai ovat jo turpeen alla. Kukapa tietää. Tai ehkäpä oikeus ymmärsi puolustuksen pointit ja antoi heille jonkin suomalaistyylisen tuomion, jolloin he olisivat olleet vapaalla jalalla jo parikymmentä vuotta.

Asia ei sinänsä minua kiinnosta, tulipa vain mieleeni esimerkkinä siitä ajatustavasta, jota Lenin-setä kaikessa joviaalisuudessaan tarjosi kansalle, jotta tapahtuisi, mitä kirjoitettu on, eli että Marxin kaavailema sosialistinen vallankumous saataisiin tapahtumaan Venäjällä.

Ideanahan oli saada luokkataistelu kärjistymään ja sitä varten oli ensin saatava aikaan nuo luokat. Kun enimmäkseen kädestä suuhun elävällä Venäjän maaseudulla ei tuota luokittumista eli sosiaalista polarisaatiota itse asiassa ollut tapahtunut, se määrättiin tapahtuvaksi.

Varsinaisia tehtaan työläisiä, joita Marx piti tulevan vallankumouksen käyttövoimana, oli vain muutama prosentti väestöstä, joten siitä ei paljon apua ollut.

Niinpä tietty osa väestöä määriteltiin myös maaseudulla, jossa valtava enemmistö asui, porvarillisiksi riistäjiksi eli kulakeiksi ja sen kunnian saattoi köyhillä seuduilla saada hyvinkin köykäisillä ansioilla. Jos oli kaksi hevosta, oli jo epäilyksenalainen ja kolme lehmää sinetöi pääsyn likvidoitavien joukkoon.

Itse luokkataistelun idea tässä leninistisessä muodossa oli yksinkertainen: köyhät usutetaan rikkaiden kimppuun ja heille annetaan palkkioksi näiden omaisuus. Niin sanotut keskivarakkaat pidetään bolševikkien puolella pelottelun ja suostuttelun avulla.

Näinhän sitten tehtiinkin, vaikka maatalouden kollektivisointi valtavana operaationa jäikin Stalinin huoleksi. Perusidean oli ehdottomasti antanut Lenin. Artikkelissaan Pystyvätkö bolshevikit pitämään valtiollisen vallan? hän oli selostanut, miten tärkeää oli köyhälistön suora hyökkäys varakkaampia vastaan ja näiden asettaminen sorrettuun asemaan.

Lenin ja hänen seuraajansa operoivat aina abstrakteilla kategorioilla, kuten luokka, jollaiseksi laskettiin myös keksitty eli ylhäältä määrätty luokka. Luokkien välinen taistelu oletettiin tunnetusti luonteeltaan armottomaksi ja sitä tuli aina kaikin keinoin edistää, sillä juuri se oli kaiken kehityksen moottori eikä edistys voinut syntyä muuta tietä kuin ristiriitojen purkautumisella väkivaltaisessa vallankumouksessa.

Jos luette noita leniniläisen marxismin/stalinismin hengentuotteita, voitte todeta, miten tavattoman suuri rooli siellä on sellaisilla käsitteilä kuin armottomuus (bespoštšadnost, suvaitsemattomuus (neterpimost) ja leppymättömyys (neprimirimost), vrt . Vihavainen: Haun neprimirimost tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com).

Tämä palautuu tietenkin itse dialektiikan olemukseen. Se lähtee vastakohtien taistelusta, joka on luonteeltaan leppymätöntä. Asia koskee myös politiikkaa ja kaikkihan on politiikkaa totalitaarisen persoonallisuuden ymmärryksessä.

Niinpä työväenluokan ja porvariston vastakohtaisuuden sovittamista yrittävät sosialidemokraatit olivat tosiasiassa politiikan suurimpia konnia. He yrittivät mahdotonta, mutta onnistuvat vain olemaan asioiden ainoan mahdollisen ja onnellisen ratkaisun eli vallankumouksen tiellä.

Vallankumous on aina luonteeltaan väkivaltainen, mutta sitä on yhtä mieletöntä moittia kuin olisi syyttää luontoa siitä, että kesän ohella se tuo pohjolaan myös talven. Sellainen nyt vain on luonto, asiain tila.

Mikäli tällainen ajattelutapa omaksutaan, on hyvin luontevaa ruveta ihannoimaan sellaista radikalismia, joka halveksii kaikkia kompromisseja ja näkee kunniansa mahdollisimman jyrkissä asenteissa, joissa vastustajasta ja toisinajattelijasta tulee ainoastaan tuhoamisen ansaitseva henkilökohtainen vihollinen.

Ei tämä oppi Venäjälläkään kansan keskuudessa ylen määrin kukoistanut, vaikka siihen kovasti pyrittiin. Solženitsyn suri sitä, että myötätunnollaan ja humaanisuudellaan loistanut venäläinen ihminen oli kommunistivallan aikana saanut antaa tilaa neuvostoihmiselle, joka ainakin suullaan tunnusti ideologian petomaiset arvot ja oli uskovinaan juuri niiden olevan todellisen humanismin ainoa mahdollinen ilmenemismuoto.

Suuresti kunioittamani juutalaine älykkö Tony Judt on hienosti arvostellut tätä ajattelutapaa, joka oli itse asiassa enemmän tai vähemmän levinnyt koko radikaalin älymystön leiriin (ks. Vihavainen: Haun sodan logiikka judt tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com).

Judtin intellektuaalisessa testamentissaan edustama ajattelu on ennen muuta terveen järjen (common sense) mukaista. Hän kehottaa historialliseen ajatteluun, jossa asiat asettuvat yhteyksiinsä, sen sijaan että antaudutaan pohjimmiltaan aivan primitiivisten abstraktien käsitteiden vietäväksi (ks. Vihavainen: Haun judt tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)).

Yksi älykkö sinne tai tänne ei toki voi asioita muuttaa. Elämme aikaa, jolloin suuret megatrendit tekevät ajattelusta ja keskustelusta yhä primitiivisempää.

Ongelman ydin yksilötasolla on ihmisen taipumus ja tarve liittyä sellaiseen laumaan, joka julistaa edustavansa yliyksilöllistä ja ylihistoriallista oikeutta, mutta joka on joutunut uhrin asemaan.

Silloin on luontevaa jopa pitää jokaista vastapuolen edustajaa henkilökohtaisena vihollisena, joka peräti vakain tuumin saa aikaan kaikki puutteet ja epäkohdat ja jonka vastustaminen keinolla millä tahansa on hyveistä suurin.

Kun tuo kaiken hyvän vihollinen saadaan kukistettua, koittaa onnen aika…

Miten hyvin pukikaan Pentti Saarikoski tämän psykologian sanoiksi 1960-luvulla:

"En anna heille anteeksi sillä he tietävät hyvin mitä tekevät.

He haluaisivat minun kirjoittavan tuulesta, linnusta ja puusta kauniita lauluja, joita he sielunsa virkistykseksi lukisivat iltaisin, unohtaakseen mitä ovat päivällä tehneet: myrkyttäneet tuulen, tappaneet linnun ja puun.

En jätä heitä rauhaan.

En heidän mielikseen hio sanojani käsittämättömiksi, en odota kunnes he ovat ehtineet rakentaa vankilansa ympärilleni, en usko heidän tietoonsa, en heidän rahaansa, en heidän jumalaansa enkä heidän voittoonsa.

He kasvattivat minut, he yrittivät nujertaa minut uskolliseksi palvelijakseen, ja nyt he ovat vihaa täynnä kun näkevät ponnistelujensa menneen hukkaan, minusta tuli heidän vastustajansa, ja kaikki heidän opetuksensa kääntyvät heitä itseään vastaan.

En jätä heitä rauhaan, ennen kun heiltä on otettu pois valta jolla he hallitsevat ihmisiä, nyt kun he eivät enää pysty hallitsemaan asioita, he ovat liikemiehiä ja heille on aina maksettava enemmän kuin he maksavat, mutta minä maksan heille samalla mitalla kuin he ovat maksaneet minulle, he ovat myrkyttäneet tuulen, tappaneet linnun ja puun, minun iloni kaikki.

He omistavat maan, ja he omistavat taivaan, mutta maa ja taivas eivät ole heidän puolellaan, he tietävät sen ja siksi he varustautuvat sotaan, he tuhoavat maan ja taivaan mieluummin kuin luopuvat omistuksestaan.

En usko heidän voittoonsa, sillä heitä on yhä vähemmän, ja yhä enemmän on niitä jotka eivät odota toimettomina, meitä on yhä enemmän, heidän asuntojensa ahtaudessa, heidän kouluissaan, heidän tehtaissaan, meitä on yhä enemmän, yhä enemmän he tarvitsevat meitä, yhä vähemmän me tarvitsemme heitä, me olemme jo kyllin kauan kantaneet heitä harteillamme ja sietäneet heidän epäkelpoa hallitustaan, heidän huonoa taloudenpitoaan, heidän vääriä oppejaan.

Me kannamme heitä harteillamme, eikä meidän tarvitse muuta kuin suoristaa selkämme, ja he putoavat, eikä meidän tarvitse muuta kuin avata suumme, ja he vaikenevat, lintu laulaa taas, puu viheriöi. "

Pentti Saarikoski: Ääneen (1966)

 

Mitäpä tuohon lisäämään…

 

lauantai 20. huhtikuuta 2024

Aikakausien rajalla

 

Tuomitun mietteitä

 

A.M.S. Boëthius, Filosofian lohdutus. Latinan kielestä suomentanut & selityksin varustanut Juhani Sarsila, fil. tri. Vastapaino 2024, 188 s.

 

Boëthiusta on sanottu sekä viimeiseksi roomalaiseksi että ensimmäiseksi skolastikoksi. Keskiajalla häntä ihailtiin ja pidettiin yhtenä suurista ajattelijoista. Jopa Dante siteeraa Boëthiusta suoraan 83 kertaa. Hänen tekstejään käännettiin monille kielille jo ns. pimeänä tai ainakin puolipimeänä keskiaikana.

Filosofian lohdutus kirjoitettiin kuolemantuomiota odoteltaessa. Kolkko tietoisuus kohtalonhetken läheisyydestä innoitti kirjoittajaa, jonka työoloja voidaan verrata Condorcet’n tilanteeseen Ranskan vallankumouksen aikana.

Mestaustaan odotellessahan tuo markiisi kirjoitti innoittuneen oodin edistykselle, jonka voittokulkua ei voinut häiritä yhden tai useammankaan pään putoaminen. Boëthius keskusteli niin ikään rouva filosofian kanssa, joka kertoi hänelle, ettei paha menestynyt maailmassa ja ettei sitä oikeastaan ollut edes olemassa. Totuus ja oikeus sen sijaan olivat ikuisia.

Tämä kirja on luettavissa ns. lohtukirjallisuuteen, kuten Juhani Sarsila toteaa. Sillä oli maineikkaita edustajia antiikissa. Cicero, Seneca, Epiktetos ja Marcus Aurelius. Vaikka kirjoittaja oli kristitty, hän tunsi erinomaisesti antiikin filosofian ja tässä kirjassa, joka muodoltaan on platonilaista dialogia rouva Filosofian kanssa, tulevat monet vanhat mestarit esille ja mainituiksi.

Samaan aikaan antiikin filosofia oli käymässä viimeistä perääntymistaistelua, joka symbolisoi aikakausien vaihtumista. Platonin Akatemia, joka oli saavuttanut kunnioitettavan 900 vuoden iän, suljettiin vuonna 529. Boëthius mestattiin vuonna 524.

Moni ilmeisesti kuvittelee, että Filosofian lohdutus on vanhan antiikin maailman haikea hyvästijättö uuden, barbaarisen kristillisen kulttuurin hävittäessä sen keskeiset tukipylväät ja Rooman tapaisen maailman keskuksen vaipuessa mitättömyyteen.

Itse asiassa Boëthius näyttää kuitenkin puhuvan ennen muuta omassa asiassaan, vaikka ajattelee yleiskäsitteillä, jotka ainakin periaatteessa pätevät ajasta aikaan. Hänen tekstistään on vaikea, ellei mahdoton löytää mitään kristillistä, vaikka itse Tuomas Akvinolainen hyväksyi hänet kristityksi.

Niinpä paholainen puuttuu kuvasta kokonaan ja sen sijaan siellä loistavat antiikin viisaat, yllättäen niihin eivät kuitenkaan kuulu esimerkiksi stoalaiset, epikurolaisista puhumatta.

Toki Boëthiuksen teos on vaikeaselkoinen ja kun teksti on ollut osaksi turmeltunutta, ei voida tarkoin tietää, mitä hän edes on tarkoittanut. Monessa kohtaa kirjoittaja näyttää varsin pakanalliselta, esimerkiksi kertoessaan, että hyvät ihmiset tulevat tse jumaliksi.

Ihmisen jumalallistuminen eli hänen tulemisensa osalliseksi Jumalasta ei kuitenkaan ole kristillisessä teologiassakaan vieras ajatus, vaikka tässä se näyttää noudattelevan uusplatonista mystiikkaa.

Kirjoittaja on hyvin kiinnostunut onnesta, kaitselmuksesta ja kohtalosta ja niiden suhteesta, kuten myös vapaan tahdon ja predestinaation ongelmista. Ehkä keskeinen ongelma sittenkin on kysymys hyvyydestä ja pahuudesta ja niiden keskinäisestä suhteesta.

Kirjassa on paljon käsitettäväksi vaikeita ellei mahdottomia paradokseja ja muuan niistä kertoo, ettei pahoja ihmisiä edes ole olemassa. He näyttävät kyllä olevan jopa vallassa ja kukoistavan, mutta se on vain harhaa, joka liittyy asioiden havaitsemiseen ajassa ja paikassa.

Mikäli asioita voitaisiin katsoa jumalallisesta näkökulmasta, ajan ja paikan kategoriat ohittaen, kävisi ilmi, etteivät pahat ole mitään: heidän työnsä ei jatku ja saa historian siunausta, vaan häviää ajan mukana. Vain oikeus ja hyvyys jäävät jäljelle.

Itse asiassa Boëthius näyttää tässä tulevan hyvin samoille linjoille kuin englantilainen 1800-luvun historioitsija ja filosofi Thomas Carlyle, joka saarnasi sitä, että olennaista tässä maailmassa on työ, jonka sitä paitsi on oltava luonteeltaan aitoa ja rehellistä, muuten se ei saa sijaa historiassa ja häviää tykkänään: valheelliset ihmiset ja ajatukset ja sen mukainen toiminta eivät siis itse asiassa ole olemassa muuta kuin ohikiitävän, petollisen hetken.

Pahuus on Boëthiuksen mukaan eräänlainen sairaus, jonka uhreja on syytä sääliä. Itse asiassa pahat lakkaavat olemasta ihmisiä ja muuttuvat eläimiksi, kuten Odysseuksen miehet Kirke-velhon luolassa. Raakalainen, joka kajoaa toisen omaisuuteen, muuttuu sudeksi, väkivaltainen ja riitaisa muuttuu koiraksi, juonia punovasta tulee kettu, pelkurit muistuttavat hirviä, laiskimukset aaseja. Tuuliviiri-ihmiset ovat lintujen kaltaisia ja typerissä ja likaisissa aisti-iloissa rypevät ovat emakoita.

 Tällaiset eivät kykene siirtymään jumalalliseen olotilaan, sillä autuus on jotakin, joka saavutetaan vain hyveen ja hengen maailmassa. Kauniiden, mutta sieluttomien esineiden omistamisen himo alentaa ihmisen arvokkuuden ja polkee sen lokaan. Itse asiassa ihminen vajoaa eläimiäkin syvemmälle, jos hän unohtaa, kuka on.

Boëthiuksen loppu oli tiettävästi kauhistava: hänen päänsä ympärille kiedottiin köysi, jota kiristettiin siihen saakka, kunnes silmät purskahtivat ulos. Toisen version mukaan hänet sentään mestattiin miekalla. Syytön hän joka tapauksessa mitä ilmeisimmin oli. Hän puolusti vanhaa roomalaista senaattia, joka sitten palkitsi hänet vahvistamalla hänen tuomionsa, joka perustui väärään ilmiantoon.

Juhani Sarsila on tehnyt suurtyön kääntäessään ja kommentoidessaan klassikoita suoraan alkukielestä (vrt. Vihavainen: Haun sarsila tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ). Hän on myös kirjoittanut laajan, kaksiosaisen tutkimuksen sensuurista ja sananvapaudesta Homeroksesta Giordano Brunoon. Se on valitettavasti vain englanniksi.

Kuten arvata saattaa, apurahoja on tällaiseen kulttuurin perustyöhön ollut hyvin niukasti, jos lainkaan saatavilla. Onhan niitä muodikkaampiakin aiheita vaikka millä mitalla.

Kun aikakauden yleiskuvaa katsoo viileästi, tuntuu siltä, että elämme nyt aikaa, joka on paralleeli Boëthiuksen epookille. Länsimainen kulttuuri on nimenomaan itse länsimaissa tullut vaikeasti siedetyksi ja jopa vihatuksi ja juuri sen parjaamisesta palkitaan sen parissa uurastavia. Tätä voi verrata antiikin filosofian tilanteeseen 500-luvun Italiassa.

Keskiaika iskee vastaamme kaduilta ja temppeleistä, joista vain keskiaikaiset arvot ja ajattelun omaksuneet säännöllisesti käyvät. Maailmanpolitiikassa niin sanottuja eurooppalaisia arvoja edustavat maat ovat pieni vähemmistö ja vastakohtaisuus barbaareihin on juuri nyt suuresti kärjistymässä.

Itse asiassa, Boëthiuksen tapaan väärän tuomion ja kidutuksen uhriksi joutuminen ei tänä päivänä enää tunnu vuosituhannen takaiselta asialta, vaan itse asiassa hyvinkin nykyaikaiselta. Raakuus ja väkivalta kukoistavat hyvyyden ja oikeuden sijasta.

Voisi olla lohdullista ajatella, etteivät ne itse asiassa ole edes todellisia.

 

perjantai 19. huhtikuuta 2024

Meidänkin pyhimyksemme

 

Muuan pyhimys

 

Snorri, Norjan kuningassaagat (Kringla Heimsins) II osa, Olavi Pyhä. Suomentanut J.A. Hollo, runot suomentanut Aale Tynni, johdannon kirjoittanut Martti Haavio. WSOY 1960, 406 s.

 

Pyhä Olavi, kaikkien ritareiden suojeluspyhimys ja pohjoismaiden ehkäpä kunnioitetuin pyhimys Pyhän Birgitan ohella, tulee yhä tänäänkin Suomessa, pohjoismaissa ja Virossa vastaan harva se päivä. Lontoossakin häntä muistetaan.

Pyhälle Olaville nimettyjä kirkkoja on kymmenittäin ja Suomessakin puolentoista kymmentä. Sekä Olavinlinna että Viipurin linna ovat tälle pyhimykselle omistettuja, samoin esimerkiksi Oleviste kirik Tallinnassa ja St. Olafs House -niminen olut- ja tapahtumarakennus Savonlinnassa, vain muutamia mainitakseni.

Luin tämän kirjan joskus 1960-luvulla ja halusin taas vilkaista, millainen oli tuo pohjoismainen sankari, joka taisteli kristinuskon puolesta viikinkejä vastaan -kuten Heimskringlassa mainitaan- ja sai kuolemansa jälkeen osakseen niin tavatonta kunnioitusta.

Tavoiltaan ja arvomaailmaltaan Olavi oli itsekin aito viikinki. Hänen mainitaan olleen keskikokoinen, erittäin hyväsilmäinen, hyvä ampuja ja uimari ja erinomainen keihäänheittäjä, kätevä ja osaava kaikissa käsitöissä.

Olavin kerrotaan myös olleen hyveellinen: hän oli tavoiltaan siveä, harkitseva, vähäpuheinen ja antelias mies. Kuitenkaan hän ei ollut vailla paheita: hän himoitsi omaisuutta.

Olavia voi verrata Venäjän Vladimir Pyhään eli Vladimir Suureen, jonka patsas on tässä takavuosina pystytetty Moskovaan, kohti keskiaikaa kun sielläkin ollaan palaamassa.

Vladimirin synti oli irstaus, sladostrastije eli oikeastaan makeanhimo. Hänellä oli satoja vaimoja ja jalkavaimoja, mutta siitä huolimatta hän teki syrjähyppyjä ja raiskasi neitsyitä.

Nämä kaksi niin ylistettyä ja palvottua miestä olivat siis ihmisiä hekin inhimillisine paheineen, pyhiksi heidät teki se, että he hankkivat itselleen ja alamaisilleen ikuisen autuuden ainakin mahdollisuutena taistelemalla kristinuskon puolesta.

Sitä paitsi Olavin kuoleman jälkeen tapahtui monenlaisia ihmeitä. Kuten pyhimyksille oli normaalia, hänenkään ruumiinsa ei mädäntynyt. Myös sen kynnet ja hiukset kasvoivat kuoleman jälkeen, mikä muuten onkin ihan normaalia, vaikka sitä suuresti ihmeteltiin.

Olavin pyhyyttä epäili etenkin hänen tanskalaiseksi seuraajakseen määrätyn Svenin äiti Alviva, mutta pyhyys todistettiin heittämällä Olavin hiuksia tuleen, jossa ne eivät palaneet. Alviva yritti vielä jankata vastaan, mutta hänet vaiennettiin ankarilla sanoilla.

 Pyhimykseksi julistaminen kävi erikoislaatuisesti: Piispan päätöksestä, kuninkaan suostumuksesta ja kaiken kansan tahdosta kuningas Olavi julistettiin pyhimykseksi. Asia vaati kyllä arvatenkin vielä paavin siunauksen, mutta näin yksinkertaisesti se lähti alkuun. Muutama sata miestä lienee paikalla ollut ja pyhimyspuolueen aseet olivat pelottavat.

Olavin haudalla tapahtui heti monenlaisia ihmeitä: hietikosta, jolla Olavi oli maannut, puhkesi esiin kaunis lähde ja ihmiset saivat sen vedestä avun kipuihinsa:

Pyhän kuninkaan jalkoihin

kansan joukko

polvilleen painuu

mykkä ja sokea anoen saapuu

ruhtinaan turviin

ja terveenä poistuu

Ano Olavilta

että sinulle hän antaa

maassansa mahdin

hän on Jumalan mies

Hänen anoessaan

 Jumala antaa

hyvän sadon ja rauhan

sen kaikki saamme.

 

Olavin elämä Snorrin kuvaamana oli täynnä verenvuodatusta ja taistelua. Kristinuskon puolesta hän toimi rankaisemalla niitä, jotka olivat varmuuden vuoksi uhranneet vielä aasa-jumalille hyvän sadon toivossa, vaikka olivatkin jo kastettuja.

 Tällaisia kuningas rankaisi tappamalla ja silpomalla heitä ja ajamalla maanpakoon. Kilpailijat tämä nousukas tietenkin raivasi tieltään häikäilemättä, minkä voisi ajatella olleen syntiä. Sama koskee vaikkapa työstöretkiä Suomeen ja muuallekin. Ei ole  mainintaa siitä, että asia olisi liittynyt kristinuskon edistämiseen.

Olavin maailma muistutti suuresti sitä, minkä tapaamme Frans Bengtssonin romaanissa Orm Punainen. Pidäkkeetön väkivalta oli olennainen osa kaikkea elämää ja se oli myös ainoa tapa kunnostautua ja hankkia mainetta.

Olavikaan ei aluksi hallinnut mitään, vaikka monien muiden tavoin käytti itsestään kuninkaan titteliä sukunsa vuoksi. Vasta vuodatettuaan kylliksi verta ja saatuaan heimot tunnustamaan yliherruutensa, hän saattoi nimittää itseään Norjan kuninkaaksi.

Olavin retket ulottuivat koko Itämeren piiriin ja kauemmaskin, Englantiin, Norjan rannikkoa pohjoiseen, Haalogalandiin ja myös itään.

Suomessa hän kävi ryöstämässä ja hävittämässä seutuja, mutta paluumatkalla joutui väijytykseen ja menetti paljon miehiä. Kaiken kukkuraksi suomalaiset nostattivat myrskyn haitatakseen hänen menoaan. Kuninkaan hyvä onni oli silloin, kuten monesti, tehoisampi kuin suomalaisten noituus, toteaa Snorri.

Taistelu tapahtui Herdalarissa (Inkoon Hirdal?):

Herdalarin tiellä

oli kolmas tuma taisto

siellä soti sankari

suomalaisten kanssa.

Itärannalta vyöryivät

veteen merisukset,

tyrskyreunaa seuraten

Balegaardin rannan.

 

Taistelun on arveltu tapahtuneen vuonna 1008.

 Suomalaiset olivat siis pelottava vastustaja, joka tuotti hyökkääjälle suuria tappioita ja taistelun jälkeen vielä seurasi sen laivoja rantoja pitkin odottamassa, milloin pääsisi taas iskemään Olavin joukon kimppuun.

Mitä ajan yhteiskuntaan tulee, Snorri antaa siitä kiinnostavia tietoja. Kansan asema oli periaatteessa hyvin vahva ja myös naisen asema yhteisössä tärkeä. Kuitenkin pikkukuninkaat ja suuremmatkin, jotka olivat koonneet ympärilleen pelottavan hirdin, määräsivät käytännössä, mitä kuului ja kuka käski.

 Epäilemättä kuninkaiden oli kuitenkin viisasta ottaa huomioon myös kansan tahtotila. Kristinusko oli selvästikin mahtava ase taitavan miehen käsissä ja taitava oli myös Olavi kaikessa häikäilemättömyydessään ja julmuudessaan.

Huvittavalta tuntuu ajatella, mitä woke-historia tulee saamaan aikaan tulkitessaan Olavin ja hänen aikalaistensa elämää. Siinähän ei oikeastaan mikään ole kohdallaan eli vastaa uusimpia edistyksellisyyden vaatimuksia. Mitäs sen kanssa tehtäisiin?

Ainakin Olavia on kunnioitettu nykyään järjesämällä hänen nimeään kantava pyhiinvaellusreitti: Pyhän Olavin mannerreitti (pyhanolavinmannerreitti.fi). Tämä ohella on olemasa myös Pyhän Olavin merireitti: Pyhän Olavin merireitti - Pyhiinvaellus Suomi .

keskiviikko 17. huhtikuuta 2024

Korpimaiden tarina

 

Punaisten sankarien saaga

 

Pekka Vaara, Punainen Uhtua. Karjalan kapinasta Stalinin vainoihin. Karjalan sivistysseura ry 2024, 324 s.

 

Uhtuan (Kalevala) piiriin (rajon) muutti maailmansotien välisenä aikana jokunen sata suomalaista ja viitisensataa amerikansuomalaista. Heistä teloitettiin vuosina 1937-1938 noin kolmannes (273 henkeä) eli jokseenkin koko työikäinen miespuolinen väestö. Naiset olivat taas kerran aliedustettuina, mutta toki mukana hekin.

Uhtuallakin toteutui siis saman kaavan mukainen näytelmä kuin koko Itä-Karjalassa ja itse asiassa koko Neuvostoliitossa. Diasporakansalaisuuksia kohtasi systemaattinen vaino, jossa niin sanottu ”yhteiskunnan itsesuojelun” (myöhemmin ”rankaisun”) korkein aste (VMN) oli normaali toimenpide, jota sovellettiin häikäilemättä.

Tämä tarina on kerrottu yhä uudelleen ja uudelleen ja jokainen, joka siihen tutustuu, kysyy pakostakin itseltään, miten kaikki oli mahdollista. Miksi ihmiset, jotka kaiken järjen mukaan eivät olleet syyllistyneet mihinkään rikokseen piti tappaa?

Itse asiassa tarina on vieläkin rumempi ja on pakko kysyä: miksi ihmiset, jotka innolla tekivät mahdottomissa olosuhteissa uhrautuvaa työtä uuden yhteiskuntajärjestelmän puolesta piti tappaa juuri tämän saman järjestelmän toimesta?

Juuri tämä teema nimittäin nousee erityiset selvästi esille juuri näiden tässä kirjassa käsiteltyjen Uhtuan suomalaisten kohdalla. Se ei keskity käsittelemään noiden ihmisten ”rankaisemista”, vaan heidän toimintaansa uuden asuinpaikkansa ja isänmaansa hyväksi.

Tarina on karu, mutta päähenkilöiden kannalta kunniakas. Uhtua oli 1920-luvun alussa vielä paikkakunta, jonne ei johtanut minkäänlaista tietä, vain kinttupolkuja ja vesiteitä. Niinpä keskustaajama kuten kylätkin olivat vuosittain jopa kuukausia eristettyinä muusta maailmasta.

Kaikenlaisen tavaran kuljettaminen Uhtualle oli työn ja tuskan takana, mutta se oli pakko tehdä, sillä alkeellinen maanviljely karuissa oloissa ei tuottanut kuin muutaman kuukauden ravinnon.

Viidentoista vuoden kuluessa olot saatiin kuitenkin muuttumaan. Kulkukelvottomaan korpeen rakennettiin maantie, josta lauletaan mm. tunnetussa Eldanka-järven jää -laulussa. Tie saattoi olla ”muranen ja kuranen”, mutta sitä pitkin saattoi kulkea Uhtualta Kemiin jopa autolla, jollaisia Uhtuallekin tuli useampia.

Lisäksi tuli elokuvateatteri, suuri osuuskauppa, puusepäntehdas, kirjakauppa ja kirjapaino, apteekki, lääkäriasema, klubi, leipomo, kahvila ja monenmoista muuta nykyaikaiseen elämään kuuluvaa, aina sähkövaloja myöten. Alkeellisen maanviljelyksen ja karjanhoidonkin tuotto nousi oleellisesti.

Neuvostoliitto ei kuitenkaan kaivannut Uhtuan maanviljelyksen tuotteita, vaikka ne olivat paikallisille asukkaille sitäkin tärkeämpiä. Ainoa tuote, mistä se oli kiinnostunut, olivat puut ja niiden kuljetus kaukaisille sahoille.

Sivumennen sanoen, puiden kaatokin laskettiin Neuvostoliitossa teollisuudeksi (лесозаготовительная промышленность), joten sillä oli myös korkea ideologinen rankkaus. Metsurit olivat oikeita työläisiä eivätkä talonpoikia -ainakin periaatteessa.

Tämän teollisuuden varusteet olivat kuitenkin olemattomia tai alapuolella arvostelun. Kirveet olivat venäläismallisia lyhyitä ja leveäteräisiä lihakirveitä, eivätkä sahat purreet, vaan jumittivat. Kun tulokkaat ottivat käyttöön suomalais- tai kanadalaismalliset kirveet ja pokasahat, nousi tuottavuus heti huimasti. Tästä on olemassa erikoisteoskin, Reino Keron Suomalaiset tekniikan tuojina.

Ongelmia oli kuitenkin kaikkialla, mitään ei ollut valmiina. Metsureille oli rakennettava taloja, mutta ei ollut nauloja. Heille oli tehtävä pankkorekiä, mutta rautaosia ei saatu, heidät lähetettiin soiseen metsään, mutta ei ollut vedenpitäviä jalkineita. Kunnon työkalujen saanti oli kiven takana. Puuttui myös lämpimiä vaatteita ja tietenkin ruokaa. Jauhopuuroa oli, mutta ei sen kanssa voita tai läskiä tai yleensä mitään rasvaa. Työnteko noissa oloissa oli lyhyesti sanoen helvettiä.

Itse asiassa metsurit joka tapauksessa olivat periaatteessa tulokkaiden aatelia. Amerikansuomalaiset olivat työhirmuja, joiden saavutuksia saatiin ihmetellä ja he myös organisoivat työnsä tehokkaasti. Myös ns. punasuomalaiset olivat usein valistuneita ja jotkut jopa toimineet eduskunnassa.

Näistä aineksista muodostui pian sekä Uhtualla että koko Karjalassa alueen hallinto, vaikka tulokkaat olivat pienenä vähemmistönä. Kitkaa tietenkin syntyi vanhoillaan eläneen kantaväestön kanssa toimiessa.

Kurjin ja sorretuin ryhmä olivat loikkarit, jotka eivät saaneet jäädäkään Uhtualle, joka oli lähellä rajaa. He päätyivät leireille, usein hyvinkin kaukana kotimaastaan.

Uhtuan kehitystä 1930-luvun alkuun saakka saattoi siis joka tapauksessa pitää menestystarinana. Jonkinlaisen hyvinvoinnin tai ainakin modernisaation perusta oli luotu käytännöllisesti katsoen tyhjästä.

Tämä ei tietenkään riittänyt, kun aloitettiin ensimmäinen viisivuotissuunnitelma, jonka tehtävänä oli raskaan teollisuuden luominen. Sen piti tapahtua kaikkea kapitalistista logiikkaa uhmaten ennätysajassa ja koko maan voimavarat oli keskitettävä siihen. Voin asemesta tarvittiin sähkövoimaa, terästä, alumiinia ja traktoreita. Tykkien ja panssarivaunujen vuoro olisi seuraavana.

Stalinismin pakkomielteenä oli mahdottoman tekeminen mahdolliseksi. Kun se ei onnistunut, etsittiin syyllinen. Venäjällä tunnettiin jo maaorjuuden aikana käsite bez viny vinovatyi -syyttömänä syyllistetty, jolla tarkoitettiin, että kun asiat eivät sujuneet rangaistiin aina jotakuta.

Rankaisu saatettiin kohdistaa henkilöön, josta täysin varmasti tiedettiin, että hän oli syytön. Tätä terroria vastassa oli niin sanottu porukkajärjestelmä (rukovaja poruka) eli keskinäinen suojelu -kukaan ei ilmiantanut toista.

Neuvostoliiton valtiollinen poliisi NKVD ei kuitenkaan ollut mikään tsaarinaikainen virkakunta, joka olisi rankaissut vain jotakuta malliksi. Se oli vanhan nimensäkin (GPU) mukaisesti poliittinen hallinto, mikä totalitaarisessa järjestelmässä tarkoitti, että se piti oikeutenaan hallita kaikkea, sillä kaikkihan oli poliittista.

Rankaisuelimet, nuo tällä hetkellä suurta kunniaa Venäjällä nauttivat organisaatiot käyttivät henkisinä aseinaan marxilaisina pitämiään käsitteitä luokkataistelusta ja kaiken kehityksen tapahtumisesta vain ja ainoastaan vastakohtien loppuun saakka kärjistämisen kautta.

 Luotiin fantastisia doktriineja siitä, että myös Uhtuan korvessa tapahtui ja piti tapahtua Marxin teorioiden mukainen luokkataistelu, jossa köyhät ja keskivarakkaat mobilisoitiin exproprioimaan ”rikkaat” eli enemmän kuin kaksi lehmää omistavat ”riistäjät”. Ellei muuta riistoa voitu osoittaa, katsottiin, että sukulaisten työllistäminen oli sellaista.

Niin toimeenpantiin maatalouden kollektivisointi Uhtuallakin 1930-luvun alussa, mutta metsureiden, noiden työn sankareiden likvidointi tapahtui vasta suuren terrorin vuosina 1937-1938.

Likvidointi, mikä tässä tapauksessa tarkoitti niskalaukausta, tapahtui yleisliittolaisten kehysten mukaisesti. Tämän tarinan mukaan sosialistista järjestelmää uhkasi oikeisto- ja vasemmistopoikkeamien yhteinen salaliitto, jonka suurena hämähäkkinä toimi ”juudas Trotski” (termi on vuoden 1938 erittäin arvovaltaisesta puoluehistoriasta).

Koska Venäjällä ei enää ollut perustaa moisille poikkeamille, ne tukeutuivat ulkomaihin, joille oli jo luvattu osia Neuvostoliiton alueesta. Tämän toiminnan agentteina olivat Karjalassa suomalaiset, nuo porvarilliset nationalistit, joihin kaikki tulokkaat voitiin laskea myös Uhtualla.

Sinne menivät sitten työn sankarit ja uuden yhteiskunnan rakentajat, jotka aivan pirullisissa oloissa olivat antaneet kaikkensa tuon maan hyväksi.

Ihmisaivot ovat helposti petkutettavissa, erityisen helposti tämä onnistuu yleiskäsitteiden avulla. Kun ajattelemme, että noissa Stalinin vainoissa kuoli suomalaisia ehkäpä jonkin verran yli kymmenentuhatta henkeä, jotka varmasti voidaan osoittaa tai ehkäpä jopa pari kertaa enemmän, voidaan määrää tietenkin eri tavoin vähätellä.

Eikö samaan aikaan tai ainakin samoihin aikoihin kuollut muista syistä paljon enemmänkin ihmisiä. Miksi kiinnittää erityistä huomiota juuri tuohon ryhmään? Kuten Putin sanoi sankarivainajien omaisille: kaikkihan me kuolemme, monet elävät ja kuolevat ilman, että sillä olisi mitään merkitystä minkään suuremman asia kannalta, nämä sankarit taas…

Siinä taitaa kaikessa simppeliydessään olla kaikkien tuon terrorin vähättelijöiden logiikka. Neuvostoaikana sen hyväksyminen oli Neuvostoliitossa pakollista ja sen ulkopuolella, kuten Suomessa, eräänlainen pyhä riitti, älyllinen ja moraalinen alentuminen Puolueen edessä ja sen kaikkivallan tunnustaminen. Venäjällä sitä näköjään yritetään taas kaikin tavoin tehdä pakolliseksi ajattelutavaksi.

Paras lääke tuollaista sielunsairautta vastaan on tutustuminen mahdollisimman konkreettiseen materiaaliin, joka ei jätä tilaa rationalisoinnille.

Ystäväni, Andrei Nikolajevitš Saharov-vainaa, joka toimi kauan Venäjän Tiedeakatemian Historian laitoksen johtajana, katsoi, että hänen julkaisemallaan suurella dokumenttijulkaisulla Soveršenno sekretno. NKVD Stalinu o položenii v strane (Erittäin salainen, NKVD Stalinille maan tilanteesta) olisi juuri tällainen merkitys: kukaan sen lukenut ei enää voisi esittää naiiveja väitteitä siitä, ettei johtoporras tiennyt, mitä maassa oikein tapahtuu…

Valitettavasti vain harva lukee tällaisia julkaisuja ja se johtoporras suhteutuu lukemaansa täysin kyynisesti. Luultavasti tuo teossarja on yhä Venäjälläkin kaikkien luettavissa, mutta se taitaa jäädä uusstalinistisen vyörytyksen jalkoihin.

Kaiken kaikkiaan on hyvin vaikea saattaa yleiseen tietoisuuteen sitä, mitä Neuvostoliitossa oikein tapahtui maailmansotien välisenä aikana. Monet intellektuelleina itseään pitävät tyytyvät vain katsomaan lukumääriä ja ehkä jopa viittaavat niille kintaalla.

Kuitenkin jokaisen valtioterrorin murhaaman ihmisen tarina on arvokas sinänsä. Monet pitävät heitä kovin naiiveina ja jopa kohtalonsa ansainneina, mutta ajan oloissa mahdollisuudet olivat rajoitetut. Monet toimivat parhaan ymmärryksensä mukaan ja tekivät enemmän kuin olisi ollut kohtuullista edes vaatia.

Nimenomaan tätä taustaa vasten on ajateltava sitä, että palkkana oli sitten karu kuolema pyövelien käsissä, yleensä parhaassa miehuusiässä.

Vaaran kirja tarjoaa kiinnostavan näkökulman noihin asioihin, joita ei kannata pitää vanhentuneina.

maanantai 15. huhtikuuta 2024

Tosi on!

 

Ei oo todellista!

 

Totuudesta tiedämme yhtä ja toista, muun muassa sen, ettei se pala tulessakaan. Valhe sen sijaan todennäköisesti syttyy herkästi sopivassa lämmössä ja häviää jopa silmänräpäyksellisesti palaessaan, jättämättä mitään jäljelle.

Mikä on totuus, ei silti ole aina helppo kysymys, vaikka se näyttää jopa kysymyksistä kaikkein yksinkertaisimmalta. Tai ehkä pitäisi sanoa, että triviaaleimmat asiat ne vasta vaikeita ovatkin. Kaikki perustuu niille, mutta ne eivät tunnu perustuvan millekään.

 Aritmetiikan perustelemiseksi ovat lukemattomat ajattelijat vaivanneet päätään, mutta ei taida lopullista ratkaisua olla vieläkään.

Pontius Pilatus esitti aikoinaan Jeesukselle, aivan postmodernissa hengessä, mikäli anakronismi sallitaan, sofistien jo tuolloin muodikkaan kysymyksen Mikä on totuus? Jeesuksen vastaus, ongelmaan -ei välttämättä juuri tuossa tilanteessa ja henkilökohtaisesti Pilaukselle, oli muodoltaan yllättävä ja sen hyväksyminen edellytti siirtymistä kielen käsitteistöstä mystiikkaan.

 Jeesuksen versiohan oli; Minä olen tie, totuus ja elämä. Vanhaksi venäjäksi Ja jesm put, istina i zhizn.

Nykyään näyttää tulleen muotiin sellainen tulkinta, että erityisesti venäläiset olisivat kansa, jolla on kahdenlaista totuutta: toinen, pravda, olisi muka jokaisella sellainen, kuin hän itse haluaa ja toinen, istina, sitten se oikea totuus, joka kaikkien on pakko hyväksyä.

Olen itse joskus tuosta aiheesta kirjoittanut ja rohkenen nyt pistää viitteen sitä koskevaan blogiini. Saapa nähdä, pitääkö botti sitä klikkausten kalasteluna ja leimaa koko jutun roskapostiksi. Tässä se joka tapauksessa on: Vihavainen: Haun pravda tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com).

Pontius Pilatus kysyi Jeesukselta, mikä on totuus, istina. Se oli hieman samanlainen kysymys, kun zen-mestarille osoitettu Mestari, kuinka oikein on? Siinä viitattiin maailman syvimpään olemukseen eikä esimerkiksi siihen, onko jokin asia totta vai ei.

Kyllä Pilatus sellaistakin kysyi. Hän sanoi: Onko totta, että sinä olet juutalaisten kuningas? (Pravda li, tšto ty Tsar Iudejski?).

Olisi ollut mahdotonta kysyä Istina li, tšto ty Tsar Iudejski? Istina on toisenlaiseen yhteyteen kuuluva käsite.

Nykyään on meillä tullut nuorisomuodiksi puhua totuuden sijasta todellisesta. Mikäli Pontius Pilatus olisi omaksunut tämän tavan, hän olisi voinut kysyä: Onks niinku todellist, että sä oot niinku juutalaisten kunkku?

Kirjakieltä osaava ja sanoja normaalissa, vakiintuneessa merkityksessä käyttävä suomalainen olisi kuitenkin esittänyt asian toisessa muodossa: onko se totta?, onko väite siis tosi vai epätosi. Kolmatta vaihtoehtoa ei ole, tertium non datur, sanovat vanhat syllogismien säännöt.

Tässä keskustelussa huomiomme kiinnittää, että siinä tosiaan käytetään kahta venäjän kielen totuutta merkitsevää sanaa. On kyllä olemassa kolmaskin ja se nyt rupesi minua kiinnostamaan syystä tai toisesta.

Kyseessä on vernost, joka kääntyy myös uskollisuudeksi. Kun joku vahvistaa paperin nimikirjoituksellaan, on siinä usein sana verno =tämän allekirjoituksen autenttisuuden todistan. Vernyi drug on uskollinen ystävä.

Venäjällä sana on yleisessä käytössä esimerkiksi kun hautaan sanoa, että jokin väite on tosi, vastaa tosiasioita, (eto verno). Voidaan myös sanoa, että vaikkapa kulkemanne tie on oikea, ei johda harhaan (vernym putjom idjote tovarištši).

Venäjän imperiumin korkein kunniamerkki, Andreas ensinkutsutun kunniamerkki (Orden Andreja Pervozvannogo) oli varustettu tunnuksella ”Za veru i vernost”, uskosta ja uskollisuudesta. Nykyään on jopa olemassa myös mitali, Za veru i vernost, jota myönnetään vähemmistökansojen edustajille.

Tässä herättää huomiota paitsi uskollisuus, vernost, myös vera -usko (verbi verit -uskoa). Sanahan on indoeurooppalainen ja löytyy myös latinasta. Englannissa sillä on myös käyttöä (veracity, ym.). sehän viittaa uskoon, ja myös totuudellisuuteen, oikeaan asiaan.

Venäjässä on myös hyvin tunnettu sanonta ”palvella uskossa ja totuudessa” (veroj i pravdoj). Itse asiassa sanonta kirjaimellisesti tarkoittaa, että palvellaan uskolla ja totuudella, nämä ovat ikään kuin se uhri, joka annetaan maalle tai hallitsijalle. Tässä tulee esille pravda-sanaan sisältyvä ajatus oikeudenmukaisuudesta. Olisi mieletöntä sanoa, että palvellaan veroj i istinoj.

Nämähän ovat kauniita tunnuksia, yhtä kauniita kuin vaikkapa SS-joukkojen tunnus Meine Ehre heisst Treue -kunniani on uskollisuus, jossa kaksi kaunista käsitettä sekoitetaan toisiinsa ja valmistellaan oikeutusta kunniattomille teoille, mikäli uskollisuus sellaisia edellyttää.

No hui! Nyt tuli hirveitä sanoja, mutta katsotaan nyt, miten botti tekotunteillaan niihin reagoi.

Uskon puolestani, että itse kullakin kansalla on omat pikku erikoisuutensa siinä, miten ne ilmaisevat sellaisiakin asioita kuin totuus/todellisuus, oikeus, vääryys jne. Tämä ei kuitenkaan merkitse sitä, että jossakin päin maailmaa itse kieli jo antaisi luvan pitää epätotuutta totuutena. Toki vääryyttä usein pidetään oikeutena, mutta se on jo toinen juttu.

lauantai 13. huhtikuuta 2024

Lahden takaa

 

Etelän perspektiivistä

 

Kari Tarkiainen, Taikaa ilmassa. Esseitä vanhasta ja nykyisestä Virosta SKS kirjat, 2024, 148 s.

 

Kari Tarkiainen on henkilö, jolla on poikkeuksellisen hyvät valmiudet sijoittaa paikalleen ja toistensa rinnalle niin Suomi, Ruotsi, Viro kuin Venäjäkin.

Hän on syntynyt ja kasvanut Suomessa, luonut uran Ruotsissa, asuu Virossa ja on naimisissa virolaisen naisen kanssa. -Nykyään on kai aina syytä mainita myös puolison sukupuoli. Sitä paitsi hän on tehnyt paljon uraauurtavaa tutkimusta Venäjän ja Ruotsin/Suomen suhteista. Hänen kirjojaan on käsitelty tälläkin palstalla.

Essee on yleensä kepeähkössä sävyssä kirjoitettu kirjallinen tuote, jossa otetaan sellaisia vapauksia, joita tutkielmassa ei sallittaisi. Se kuuluu pelin henkeen ja kiihottaa ajattelemaan sellaisiakin mahdollisuuksia, jotka eivät toteutuneet ja huomaamaan asioita, jotka tuppaavat jäämään varjoon. Nimityshän tulee ranskan sanasta essayer -yrittää. Essee on siis suomeksi itse asiassa yritelmä.

Tämän kirjan esseet käsittelevät hyvin monenlaisia asioita, kielestä ja historiasta ruokakulttuuriin ja pihalintuihin. Viron eri osat tyypillisine piirteineen tuodaan esille ja kaiken kaikkiaan kirjassa on paljon sellaista tietoa, joka jokaisen suomalaisen olisi syytä Virosta ja virolaisuudesta tietää, mutta jota hän ei valitettavasti tiedä.

Kun kirjoittajana on niinkin mainio Viron ja sen naapurimaiden historian tuntija, olisi kyllä odottanut enemmän pohdiskelua virolaisten suhteesta saksalaisiin ja venäläisiin kautta aikojen.

Siinä olisi muuan kysymys, joka erottaa virolaisia suomalaisista hyvin selkeästi. Viron saksalaiset eivät ole olleet paralleeli Suomen ruotsalaisille. Viron valtauskin oli 1200-luvulla aivan tavattoman julmaa hävityssotaa.

Viron vapaussota taas ei ollut luokkasotaa toisin kuin Suomen vapaussota. Asia on niin selvä, ettei sitä edes hävinneellä puolella ole viitsitty yleensä kiistää, tiettyjä historiallisia konjunktuureja lukuun ottamatta.

Kaikilla asioilla on vähintään kaksi puolta ja sekä saksalaisilla että venäläisillä on ollut maassa myös myönteinen roolinsa ainakin jossakin historian vaiheessa.

Viro on poikkeuksellisen nationalistinen maa, kerrotaan ja tämä ilmenee aivan erityisesti suhteessa kieleen. Jos osaat viroa, olet yksi heistä, muuten ei. Äidinkieli on virolaisuuden ydin ja se on helppo havaita myös Tarton uudessa kansallismuseossa.

Tartto on muuten tänä vuonna Euroopan kulttuuripääkaupunki ja on odotettavissa, että tuhannet suomalaisetkin matkustavat sinne. Se käy kätevästi vaikkapa uudella lentolinjalla Helsinki-Tartto.

Matkalukemiseksi kannattaa ottaa tämä kirja, mikäli haluaa tutustua edes muutamiin virolaisuuden peruskysymyksiin. Kirjassa on kiinnostavia havaintoja myös ja jopa etenkin nyky-Virosta, puolueiden ideologiasta kansallispuistoihin ja maiseman merkitykseen virolaiselle kansallistunteelle. Kaikkialla on ero Suomeen merkittävä.

Kaiken kaikkiaan kirja on varsin viihdyttävä ja kirjoitettu kohdettaan kunnioittaen. Yksi poikkeus tätä on ja se koskee ns. makuasioita.

Kirjoittaja väittää savulihan tekevän hernekeiton oudon makuiseksi ja varoittaa lukijaa edes kokeilemasta sellaisia herkkuja kuin Mulgimaan mulgipuder tai jouluinen musta makkara. Näistä asioista rohkenen olla jyrkästi eri mieltä. Hyvä mulgipuder on verraton herkku ja musta makkarakin varsin mainio murkina. Kunnon hernekeittoa taas en voi ilman savulihaa edes kuvitella.

Mutta näistä nyt ei kannata kiistellä, jokaisella on oma makunsa. Kyllä kirjaa voi suositella.

perjantai 12. huhtikuuta 2024

Albatrossi

 

Seitsemän meren purjehtija

 

Helge Heikkinen, Valkopurjeiden aikaan. Kansanelämän kuvauksia 70. SKS 2006, 204 s.

 

Merikapteeni Helge Heikkinen (1910-1997) kiersi Kap Hornin purjelaivalla neljä kertaa. Hän oli lähtenyt merille 14-vuotiaana ja toiminut monissa tehtävissä sekä kone- että purjelaivoisssa, niin rahdinkuljetuksen kuin kalastuksen parissa ja sotalaivastossakin. Haaksirikkokin tuli tutuksi.

Hän oli siis epäilemättömän hyvä asiantuntija kokoamaan merikapteeni Rolf Mélartin käsikirjoituksesta ja muista papereista yhtenäisen kertomuksen toisen, varsin saamanlaisen uran tehneen merenkulkijan elämästä.

Rolf Mélart (1887-1948) oli syntynyt Kaukasiassa suomalaisista vanhemmista, mutta siirtynyt pian Suomeen. Koulua hän kävi aluksi Kuopiossa, mutta muutti sitten Tampereelle, jossa kävi ruotsalaista yhteiskoulua.

Merille ”Big Finn” -hän oli 187 cm pituinen, mikä nykyään on keskitasoa, mutta tuolloin vielä huomiota herättävän paljon- lähti myös merille vuonna 1903, vielä kasvuikäisenä.

Jo ensimmäinen purjehdus vaasalaisella Triton-fregatilla (1503 brt) vei Kap Hornin kautta Chilen salpietarirannikolle ja noita Amerikan länsirannikon reissuja hän sai vielä tehdä useammankin.

Miehistön palkka oli surkea ja mikäli matka vei USA:han oli aina ennustettavissa, että miehet karkasivat. Amerikkalainen palkka oli moninkertainen ja kun kertoja kerran myöhemmin sai siellä pestin parkkiin, joka kuljetti dynamiittia Hawaijille, hän saattoi vain ihastella laivan tavatonta siisteyttä, hyvää ruokaa ja muuta mallikelpoisuutta, joka todisti korkeaa elintasoa.

Suomalaiset, skottilaiset ja muut eurooppalaiset laivat sen sijaan olivat usein miehistön kannalta alapuolella arvostelun. Eräänkin laivan skanssiin tuli aallokossa vettä ankkurikettinkien ”sieraimista” ja pöytänä palveli vain matala tralli, jossa oli reikä pitämässä soppakattilaa paikallaan. Jopa aterimensa ja astiansa saivat miehet hoitaa kukin itse.

Kuri ja kasvatus laivalla olivat karuja ja joskus joutui oppimaan perusasian kantapään kautta, kuten pudotessaan raa’alta, kun rukkaset lipesivät köydestä. Käsien täytyi aina olla paljaana, valisti puosu parin navakan potkun säestämänä puolimatruusia, joka oli vielä pökerryksissä kannella.

Kun Mélart kouluttautui itse perämieheksi ja sitten kapteeniksi, joutui hän joskus itsekin kulkemaan kannella pamppu saappaanvarressa. Šanghaijattuja maakrapuja ei muuten saanut mastoon kiipeämään.

Satamaelämä oli usein rajua ja vähäiset palkkarahat pantiin nopeasti menemään tarjoamalla aina kierros koko porukalle. Lisäksi houkutteli uhkapeli, joka vei joskus suurenkin summan, joka oli onnistuttu ansaitsemaan poikkeuksellisen hyvätuottoisissa töissä, kuten Alaskan lohenpyynnissä.

On ilmeistä, että tietyillä henkilöillä on tarve etsiä jännittäviä elämyksiä riskeistä, joita voi löytää niin merellä kuin pelipöydässä. Satamissa ja laivoillakin vallitsi väkivallan kulttuuri, jossa miestä saatettiin pahoinpidellä silmittömästi, vaikka syy ol näennäisesti vähäinen.

Kapteeneja oli joka sorttia. Jotkut olivat kitupiikkejä, pedantteja ja sadisteja, mutta olipa mukana myös reiluja miehiä. Lain mukaan uppiniskaista merimiestä sai kurittaa kohtuullisesti, mutta raja oli kovin häilyvä.

 Sellaistakin sattui, että laivasta karkaavia ammuttiin pistoolilla ja kertoja väittää kerran saaneensa merimiessäkkiinsä useammankin luodin yrittäessään karata runnarin matkaan.

Aikuiseksi varttuminen valtameriä seilaavassa laivassa oli kokemus sinänsä ja vain satamissa päästiin tutustumaan kauniimpaan sukupuoleen, mikä pakostakin tapahtui varsin pikaisissa merkeissä ja ilman kuvitelmia yhteisestä tulevaisuudesta.

Vastaavia muistelmia merielämästä on maailmakirjallisuudessa paljon ja suomalaiset tuskin erityisesti poikkeavat muista. Teoksen toimittanut merikapteeni Heikkinen kuitenkin nostaa tämän kirjan erikoisuuksiksi Chilen salpietaripurjehduksen ja Perun guanopurjehduksen kuvaukset sekä Hawaijin ja Alaskan lohenkalastuksen kuvaukset asioiksi, joita ei suomalaisessa kirjallisuudessa juuri ole käsitelty.

Kirja on SKS:n sarjassa julkaistu ja epäilemättä sangen luotettava kuvatessaan sitä, miten tuon ajan merimiehet tienasivat nälkäpalkkansa alituisessa hengenvaarassa ja äärimäisenkin epämukavissa oloissa.

Siirtyminen höyrylaivoihin ja konealuksiin merkitsi oleellista olojen paranemista, totesi myös Mélart, joka ei kuitenkaan vielä malttanut pysyä poissa purjelaivoistakaan. Myös konealuksissa saattoi olla vihoviimeisiä harmeja, kuten muuan matka Itämerellä osoitti.

Kaikesta huolimatta merimiehen ura oli se, joka sopi Mélartille hänen oman vakaumuksensa mukaan parhaiten ja hänkin opiskeli aikoinaan merikapteeniksi saakka. Isä oli aikoinaan patistellut apteekkarin uralle, mikä olisi voinut olla tuottoisampaa, mutta tuskin tyydyttänyt seikkailunhalua. Jokainen matka oli tuohon aikaan seikkailu, kuten Mélartin muistelee.