Ihan tavallinen suomalainen mies

 

Sisulla ja kurilla

 

Ari Puheloinen, Sotilas ja työmies. Muistikuvia ja mietteitä, Otava 2023, 421 s.

 

Jollekin amerikkalaiselle havainnollistettiin aikoinaan Neuvostoliiton toimintatapoja kehottamalla miettimään, miten Yhdysvaltojen armeija toimii.

Armeijat ovat kaikkialla valtavia byrokraattisia organisaatioita, joilla on ainainen valmius muuttua tarpeetonta näennäistyötä tekeviksi ja tyhjiä papereita suoltaviksi hirviöiksi, jotka tuhlaavat loputtomasti resursseja ja aiheuttavat pelkkää vahinkoa ympäristölleen kehuen samaan aikaan estottomasti itseään.

Leonid Brežnev sanoi aikoinaan, että Neuvostoliiton instituutiot karttoivat uudistuksia kuin piru pyhää vettä ja hän lienee tuntenut asian. Byrokratiasta ja sen tuottamasta asenteesta (bjurokratizm) tuli Neuvostoliitossa se suuri pelätin, jota oli sallittua aina arvostella, vaikka sille ei mitään mahdettukaan.

Sen syyksi voitin kaataa systeemin kaikki puutteet ja epäonnistumiset ja säästää itse sosialismin kaunis ja nerokas idea arvostelulta.

Venäjällä byrokratia oli vuosisatojen ikäinen ongelma, jonka juuret olivat perimmältään siinä, että valtakuntaa hallittiin ylhäältä alaspäin ja kansalaisyhteiskunta sai viettää kituvaa elämää ikuisissa lapsenkengissään. Kun Venäjä jo ennen Neuvostoliittoa oli ennen kaikkea armeija, jolla oli maa eikä maa, jolla oli armeija, tuli ongelmista sen mukaisia.

Pietari Suuri oli mies, joka pakotti Venäjän toimimaan. Rautareisillänsä ohjaten sai Venäjän kavahtamaan, lausui runoilija. Viime kädessä Pietarin aseena oli pelko eli terrori ja samaa kaavaa käyttivät hänen merkittävimmät seuraajansa.

Mutta täytyyhän olla muitakin tapoja saada byrokratia toimimaan ja muuttaa ikuisesti lepoon ja rauhaan pyrkivä organisaatio ketterästi toimivaksi ja aina valppaaksi uuden oppijaksi ja kokeilijaksi.

Näköjään juuri pyrkimys saada Suomen puolustusvoimat tällaiseksi ”peliksi, joka soi” ja voittaa sen luonteessa aina piilevä taipumus leipääntymiseen ja vanhoilliseen itsetyytyväisyyteen on se pääongelma, jonka kanssa entinen puolustusvoimien komentaja Ari Puheloinen on ennen muuta painiskellut ja jolle hänen muistelmansakin on omistettu.

Kyseessä ei siis ole varsinainen henkilökohtainen muistelmateos siinä mielessä kuin vaikkapa Aleksandr Herzenin Menneitä ja mietteitä (Byloje ni dumy), johon kirjan alaotsikko näyttää viittaavan. Vain alkuosa, joka kuvaa työläisperheen ja nuoren työmiehen elämää, haiskahtaa aidosti henkilökohtaiselta.

Muuten kirjalle on leimallista kuiva asiallisuus ja sen kertojaksi paljastuu mies, jolla on rautainen tahto, kuten erään venäläisen klassikon kirjoittamassa novellissa (ks. Vihavainen: Haun rautainen tahto tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ), joka vertaa venäläisen ja saksalaisen elämänasennetta: toinen on hellittämättömän ahkera ja kurinalainen, toinen taas nautiskeleva hetken lapsi, joka laiskottelee ja toimii ilman suunnitelmaa.

Tuossa novellissa venäläinen voittaa sikäli, että vaikka saksalainen pääsee vielä lupauksensa mukaisesti syömään blinejä saksalaisen hautajaisissa, hän erehtyy syömään niitä kilpaa venäläisten kanssa, tukehtuu niihin ja kuolee.

Puheloinen, (järjestelmällistyttämyydelläänkö?) nousi yhteiskunnan lähes alimmalta askelmalta sen huipulle ja kaiken takana oli äärimmäisen kurinalainen ja hellittämätön työ.

Venäjän opiskelu aikuisena aloittavalle se saattaa olla vaikeaa, minkä itsekin kokemuksesta tiedän. Puheloisen tapa voittaa vaikeudet oli ankaran kurinalainen, jokapäiväinen työ. Itse taisin noudattaa vähän venäläisempää metodia, mutta se ei kuulu tähän. Kyllä Puheloinenkin selvästi saavutti sen päämäärän, johon pyrki.

Joka tapauksessa Puheloisen ponnistelut eivät missään jääneet vaille tuloksia. Hän ei tyytynyt siihen, että asiat saatiin näyttämään hyvältä, vaan vaati, että systeemin piti aidosti toimia. En tiedä, missä määrin käytössä oli pelon avulla johtaminen. Tämä kirja ei sellaisesta kerro.

Sen sijaan se kertoo hellittämättömän ahkerasta työmiehestä, joka henkilökohtaisesti ja hellittämättömällä innolla valvoi kaikilla tasoilla sitä, mitä saatiin aikaan ja arvosteli puutteet armottomasti, mutta myös kiitti silloin, kun se ansaittiin. Ehkä sitä tapahtui liian harvoin, hän miettii jälkeen päin.

Kirja antaa kuva miehestä, jolla oli paitsi älyä ja kestävyyttä, myös intohimoinen suhde työhönsä. Sotilaat ovat harvoin varsinaisia intellektuelleja, mikä selittyy heidän työnsä laadusta. Filosofi saattaa ruveta miettimään, onko sillä lopultakaan olennaista eroa, osuuko ammus omien vai vihollisten joukkoon. Joka tapauksessa jompikumpi osapuoli hyötyy ja toinen kärsii. Laajan näkökulman omaava näkee ehkäpä vain kärsiviä ihmisiä.

Sotilaan näkökulma on toinen. Hän pelaa vastustajan kanssa peliä, jossa käytetään kaikkia keinoja ja jossa ainoa tavoite on voitto. Tosin voitto voidaan käsittää monella tavalla, huomauttaa myös Puheloinen.

Ajatelkaamme vaikka tätä Ukrainan sotaa, jota kirjassa myös pohdiskellaan. Venäjän kannalta kyseessä on suuri hölmöily, josta olisi jotenkin päästävä irti. Aiottua tulosta ei ole odotettavissa. Hyvin tärkeitä ovat joka tapauksessa ne päämäärät, joita sodan alussa tuli lausuttua julki. Esimerkiksi Ukrainan hallituksen vaihtaminen.

Neuvostoliitto selitti aikoinaan saavuttaneensa talvisodassa sen, mitä tavoittelikin. Selitys oli läpikotaisin falski eikä todellisia kustannuksia tunnustettu, mutta sota saatiin kuin saatiinkin loppumaan. Miten se voitaisiin lopettaa Ukrainassa, riippuu myös paljolti Venäjän hallituksen mahdollisuuksista selittää asioita omalta kannaltaan.

Puheloinen ei tarjoa patenttiratkaisuja, mutta ymmärtää selvästi tilanteen laajemmin kuin ne Venäjän pikatuntijat ja muut amatöörit, joiden reseptit ovat yhtä simppeleitä kuin mahdottomia.

Kaiken kaikkiaan tämä kirja antaa kuvan tavallisesta suomalaisesta miehestä, joskin keskimääräistä sisukkaammasta. Hän on oman aikakautensa mies, jonka lapsuuden miljöössä oli paljon tuttua useimmille ikätovereille, myös minulle, vaikka olen vähän vanhempi.

Työläisperheen arjesta ja siitä hellittämättömästä sisukkuudesta, jolla eteenpäin pyrittiin ja päästiin, piirtyy vaikuttava kuva. Siinä ei ruikutettu eikä masennuttu, vaan pantiin suu säkkiä myöten ja mentiin eteenpäin. Verrattuna nykyaikaiseen slummiköyhyyteen kyseessä on aivan toinen maailma.

Venäjään kirjoittaja tutustui sekä monivuotisen oleskelun että kirjallisuuden, myös kaunokirjallisuuden kautta. Hän kävi myös Yhdysvalloissa alaansa kuuluvia asioita opiskelemassa.

 Molempien suurvaltojen käytännön tuntijana hän oli ja on maassamme harvinaisuus. Puheloinen ymmärsi myös Kiinan potentiaalin ja aikoi jo ryhtyä kieltäkin opiskelemaan, mutta muut suunnitelmat estivät sen.

Kiinan kieli ja kulttuuri ovat kuiyenkin myös suomalaisille yhä tärkeämpiä eikä kumpikaan ole mitenkään mahdoton opiskelun ja oppimisen kohde. Kuitenkaan ei Venäjää saa unohtaa, se kun on tuossa vieressämme ja siihen tutustuminen pelkkien englanninkielisten lähteiden varassa ei voi tuottaa todellista asiantuntemusta.

En tiedä, missä määrin sitä on Puheloisen seuraajilla, toivottavasti sitä nyt ainakin on. Sivumennen sanoen, myös Puheloinen tulee tässä kirjassa ohimennen maininneeksi, että Venäjän talous olisi noin Espanjan kokoinen.

Itse asiassa se on ostovoimapariteetilla mitaten Saksaa suurempi ja tämä on syytä ottaa huomioon silloin, kun ajatellaan maan reaalista suorituskykyä eikä pelkkää ostovoimaa kansainvälisillä markkinoilla.

Venäjä on nyt maalannut itsensä nurkkaan, mutta kyllä sen on sieltä vielä pakko poiskin tulla. Jälki on rumaa, mutta elämä on.

Verum dicere ridens

 

Kansakunnan toivot

 

Kirsti Manninen, Ollista Bisquitiin. Ylioppilaslehden pakinat 1913-1968. Otava 1987, 474 s.

 

Matti Klinge iski aikoinaan kultasuoneen. Ylioppilaskunnan historian löytyminen tutkimuskohteeksi vei suoraan koko kansakunnan älyllisen toiminnan ytimeen. Se parin prosentin luokkaa koko väestöstä edustava herrakaarti, joka maata hallitsi, oli lähes kokonaan lähtöisin paikasta nimeltä Suomen yliopisto tai Aleksanterin yliopisto, jos nyt ihan virallisia oltiin.

Kun ylioppilaiden määrä vielä oli satoja eikä tuhansia, tarjosi yliopiston opiskelijakunta tutkimusaiheen, joka voitiin hallita kokonaisuudessaan, tarvitsematta turvautua otantaan. Koko Suomen aatehistoria kaikkine virtauksineen kulki tuon pienen porukan kautta ja heijastui aina pian laajemmallakin tasolla. Mitä ylioppilaat tänään, sitä koko kansa huomenna.

Klinge hoiti leiviskänsä erinomaisesti ja hänen työtään 1900-luvun osalta jatkoi Risto Alapuro, jonka AKS-tutkimus oli sekin aivan luontevasti keskittynyt ylioppilaskunnan piiriin. Tuo seurahan sentään oli nimenomaan ylioppilasklubi, mikä usein unohdetaan, kun sen vaikutusvalta näyttää ainakin monien mielessä kasvavan aivan valtavaksi.

Kirsti Mannisen ei ole tarvinnut ihan koskemattomassa metsässä vaeltaa tutkiessaan instituutiota nimeltä Ylioppilaslehden pakinat. Ylioppilaiden aatteellinen kehitys ja sosiaalisen koostumuksen muutos ovat olleet hyvin tiedossa.

Manniselle voi antaa kuitenkin paljon pisteitä siitä, että hänkin on jaksanut käsitellä koko puolen vuosisadan mittaista aineistoa kokonaisuudessaan ja myös sitonut sen yleisempään historialliseen kehykseen, nimenomaan ylioppilaskunnan tasolla. Pelkkä muodikas tai ainakin vielä hiljattain muodikas ”tekstien” analysointi olisi voinut tuottaa pelkkää nollatutkimusta, joka ei kiinnosta ketään.

Nyt on toisin. Tutkija tarkkailee myös itse pakinoitsijoita, heidän alkuperäänsä ja keskinäisiä jännitteitään. Tutkimus syventää ja täydentää mainiosti tietojamme ylioppilaskunnassa vallinneista virtauksista ja tuo lisää konkretiaa niihin yleistyksiin, joita tästä aihepiiristä on tehty. Kirjallisuustieteellinen lähestymistapa on tässä liittynyt vankkaan perinteisen historian kehykseen eikä ole eksynyt jonninjoutavaan postmodernistiseen snobbailuun.

Maininnan ansaitsee vielä sekin, että tekijä on suorittanut työnsä viiden lapsen äitinä, mikä jo sellaisenaan lienee tarjonnut työmaata yllin kyllin. Mikä hämmästyttävintä, samaan aikaan tai ainakin saman elämän aikana tutkija on myös julkaissut toistasataa kaunokirjallista teosta, enimmäkseen nimellä Enni Mustonen, jota hän salaviisaasti kiittää yhtenä mesenaateistaan…

Kirjoittaja on aloittanut tutkimuksensa vuodesta 1913, jolloin Ylioppilaslehti aloitti ilmestymisensä ja päättänyt sen vuoteen 1968, jolloin pakinat hävisivät kokonaan sen palstoilta ja tilalle tulivat kirjoittajan nimellä varustetut poleemiset artikkelit ja raportit.

Jos nyt ihan tarkkoja ollaan, saattoi pakinan tapaisia nimimerkillä kirjoitettuja tekstejä vielä senkin jälkeen ilmestyä. Nekin ovat sellaisia hengentuotteita, joita voi nimittää pakinoiksi. Mieleeni tulee eritysesti sellainen nimimerkki kuin Mustan Volgan kuljettaja ja olihan siellä vielä Tsaarin kuriiri ja joku muukin.

Epäilemättä totta kyllä on, että Vanhan valtauksen jälkeen pantiin kirjoittelussa uusi vaihde päälle. Perinteisen sanataiteen sijasta tarjottiin nyt alastonta poliittista propagandaa ja agitaatiota ajankotaisista aiheista. Henkinen maisema oli muuttunut olennaisesti.

Mutta tähän kauteen Mustonen ei siis koske, minkä hyvin ymmärränkin. Siinä sitä sitten olisikin yhä työsarkaa sille, jonka nenä kestää tuon aineksen pöyhinnän. Kyllä sekin työ vielä olisi jokin hyvä tehdä.

Mutta mennään siis itse tutkimukseen. Vuosien 1913-1917 osalta otsikko on Isänmaan toivot. Mainittakoon, että toivosta kyllä oli paljonkin puutetta tosien sortokauden aikana, kun portit venäläistämiselle oli avattu selkoselälleen ja yhdenvertaisuuslaki antoi etulyöntiaseman venäjän taitoisille ja suorastaan venäläisille, kun virkoja täytettiin ja mihinpä muualle ylioppilaat olivat valmistumassa kuin virkoihin.

Yllättävää kyllä, isänmaan ahdingon kanssa samaan aikaan tapahtui myös aatteettomaksi kuvatun dagdrivare-sukupolven ilmaantuminen. Toki henkinen lama loppui sitten äkkiä jääkäriliikkeen kautta.

Vuosien 1918-1924 ”nouseva Suomi” näki sitten AKS:n synnyn ja pieksujalkaisten maalaisylioppilaiden invaasion, joka miltei hukutti vanhan elitistisen, urbaanin ja herraskaisen ylioppilasaineksen. Toki jälkimmäinenkin piti pintansa ja osallistui sekin myös uusien aatteiden ajamiseen.

Pakinoitsijat olivat kauttaaltaan tulevia merkkimiehiä. Jokunen nainenkin oli mukana, mutta miehet ne olivat, jotka valtakuntaa hallitsivat ja yhteiskunnan vetovastuussa olivat vielä monta vuosikymmentä. Naiset yliopistossa olivat jonkinlainen kuriositeetti aina vuosisadan loppupuolelle saakka.

Muistan itse vielä hyvin Jorma Cantellin päätoimittajakauden, joka sitten vaihtui Yrjö Larmolan aikaan. Itse puolestani toteaisin, että kun pakinoitsijat aiemmin olivat kauttaaltaan tulevia poliitikkoja, johtajia ja muita vaikuttajia, alkoivat he 1960-luvulta lähtien olla enimmäkseen tulevia journalisteja ja sanataitelijoita.

Maailmansotien välisenä aikana joukkoon kuului Urho Kekkosen, Martti Haavion, Ilmari Turjan, Lauri Ahon, Tauno Nurmelan ja vastaavien vaikuttajien joukko. Toki siinäkin huomaamme journalistien suuren panoksen.

 1960-luvulla pakinoiden tyyli joka tapauksessa muuttui entistä kirjallisemmaksi ja Pekka Lounelan, Arvo Salon, Pentti Saarikosken ja Seppo Ahdin tapaiset enemmän tai vähemmän boheemit hahmot valtasivat alaa.

Vielä 1960-luvun alussa joukkoon kuuluivat kyllä esimerkiksi Jaakko Iloniemi ja Kalervo Siikala.

Tutkija on kiinnostavasti analysoinut pakinoiden rakennetta myös varsinaisesti kirjallisuustieteellisestä näkökulmasta. Sellaisilla tekijöillä kuin normipoikkeamilla ja signaalijärjestelmillä on analyysissä keskeinen osuus. Pakinoitsija ei tyydy käyttämään vanhaa materiaalia, vaan pilkkoo vahat kankaat ja ompelee niistä tilkkutäkin, kiteyttää tutkija.

Normipoikkeamien ohella pakinan teksti saattaa myös olla korostetun norminmukainen ja pakinoitsija voi rakentaa oman normijärjestelmänsä vain rikkoakseen sen sitten näyttävästi. Pakinoitsijalla on valta nauraa myös sille, mitä yleensä pidetään haudanvakavanakin asiana.

Kun nauru loppui 1960-luvun lopulla ja sai antaa tilaa neuvostoliittolaisen ns. satiirisen huumorin kaltaiselle yksivakaisen vihaiselle ja oikeaoppiselle irvistelylle, oltiin todella murrosvaiheessa.

Sivumennen sanoen, nyt taitaa tilanne laajoissa piireissä olla jokseenkin samanlainen, ainakin noiden poliittisesti korrektien stand up-koomikkojen kohdalla. Olemme taas tilanteessa, jossa huumorin nimikkeellä myydään oikeaoppisuutta ja jossa yleisö pääsee tavoittelemaansa yhteiseen tilaan nauramalla aivan tietyille asioille joidenkin tavalla tai toisella annettujen helppotajuisten signaalien mukaisesti.

Mutta tässä mennään jo tämän kirjan ulkopuolelle. Lyhyesti sanoen, tämä on kiinnostava lisä tutkimukseen ja kunnianhimoinen suoritus.

 

Siinäpä sitä sitten

 

No niin

 

Muuan amerikkalainen Venäjän-tutkija, joka kesät aina vietti Helsingissä, Kansalliskirjaston Slaavilaisen kokoelman parissa, oli mainio supliikkimies ja kommunikoi sujuvasti myös suomeksi. Itse asiassa hän ei tainnut meidän kielellämme kuitenkaan osata kuin yhden sanonnan: No niin!

Mutta sehän sopiikin joka paikkaan ja taitavasti varioituna sen käyttö tuntui suorastaan osoittavan, että mies hallitsi suomeakin sujuvasti.

Ajatella nyt vain: kun päätetään pitkä ja tylsän aherruksen jälkeen lähteä olusille, noustaan kirjan äärestä ja sanotaan No niin. Kun nostetaan tuoppi ja odotellaan toivorikkaina oluen ensi puraisua, sanotaan No niin! Kun kehaistaan jotakin erinomaista suoritusta, sanotaan No NIIN! Kun todetaan, että tässä taisi käydä, kuten aina, sanotaan NO niin. Kun odotellaan malttamattomana, että joku saisi viimeinkin ilmaistua sanottavansa, sanotaan noniin, noniin. Ja niin edelleen ja niin edelleen.

Taitava sävyjen käyttelijä voi soveltaa tuota lyhyttä huudahdusta miltei mihin tahansa ja missä tahansa tilanteessa, häistä hautajaisiin ja ilmaista sillä enemmän kuin löysä jaarittelija pitkällä puheella.

Kaksivuotias pikku vunukkani on juuri oppinut ampumaan vesipyssyllä. Mennessään aseineen altaaseen, jossa kaksi sisarta oli pulikoimassa, hän huusi sotahuutonsa: Noniin, tytöt! Vuosia vanhemmat sisaret ovat oppineet kunnioittamaan ja vähän pelkäämäänkin tuota hurjimusta, joka suuttuessaan saattaa vaikka purra. Lisäksi hän on armoton sanan säilän käyttäjä, kuten tuo edellinen osoittaa…

No, ehkäpä ylpeä ukko tässä vähän liioitteleekin, mutta jostakin syystä juuri tuon ilmaisun kuuleminen pikku mussukan suusta tuntui hämmästyttävän fiksulta, vaikka nyt liittyykin tavallaan eräänlaiseen aseeseen, jollaiset meidän aikanamme ovat aivan liian paljon käytössä ihmisten välisessä kommunikaatiossa. Väärinkäsitysten välttämiseksi totean, että tuota seikkaa minäkin pahoittelen joka päivä.

Joka tapauksessa tämä kielemme ilmaus tuntuu jotenkin myös sisältävän valmiita aineksia huumoriin. Tunnetun armeijakaskun mukaan simputtava alikersantti sanoi joskus ryhmälleen: Kun minä sanon no, te kiipeätte puuhun. Kun sanon niin, te tulette alas. -Noniin! kuka vielä oksilla keikkuu…?

Ei suomen kieli nyt ainoa ole, jossa on tuollaisia sanontoja, mutta eivät ne toistensa ekvivalentteja vastineita ole, kaikilla on oma makunsa ja yleensä myös omalla tavallaan rajoittunut käyttöalueensa.

Ranskalaiset ovat tunnetusti ahkeria tuollaisten oikeastaan mitään sanomattomien ja samalla myös joka paikkaan sopivien ilmeisten käytössä. Niitähän on leegio: alors, voilà, alors voilà, eh bien, bon, allez, tiens…

Muissa romaanisissa kielissä on saman tapaisia: allora (viittaa hetkeen, lat. hora, silloin, sitten), bien, bon viittaa hyvään (no hyvä on!), allez menemiseen ja voilà tarkoittaa ”kas tässä”.

Englannissa noniin-partikkelin virkaa taitavat hoitaa lähinnä sanat well, well-well tai very well, mikä ei varsinaisesti viittaa hyvyyteen tai erinomaisuuteen, vaan on tapa sanoa, että olkoon nyt mikä on, se on hyvä niin minun puolestani sitten.

Venäjässä taas sanotaan a vot eli kas tässä tai vot kak -sillä lailla. Nu eli suomen sanan no vastine, on venäjässä myös runsaassa käytössä. Saksassa sanotaan nun tai nuna, nanu  ruotsissa jaså tai ja-ja. Virossa samaan kastiin kuuluu ainakin huudahdus jah!

Mutta eivät nuo kaikki ilmaukset ihan samaa merkitse kuin suomen no niin, vaikka niidenkin kanssa voidaan ja on syytä pelata äänensävyillä, jotka saattavat muuttaa merkityksen kokonaan ja laidasta toiseen.

Kun ranskalainen tarjoilija viimein tuo pöytään ruuan, hän sanoo voilà tai voiçi, tässähän tätä! Suomalainen tarjoilija voi samassa yhteydessä sanoa no niin!, mutta harvoin sanoo, ainakaan paremmassa paikassa. Sävystä tulisi silloin liian tuttavallinen.

Suomalainen asiakas sen sijaan kyllä voi vastata huudahduksella no niin!, jolla voidaan vaikkapa palkita nopeasta toiminnasta ja/tai herkullisesta ja lupaavasta ulkonäöstä ja tuoksusta tai sitten enemmän tai vähemmän ikävystyneesti huokaisten moittia kurjaa palvelua.

Monikäyttöinen on tuo sanontamme noniin, ellei peräti tuhatkasvoinen kuin koko kulttuurin kirjo. Sitä vaalikaamme.

 

 

Hirveä tapaus

 

Kauhistusten kauhistus!

 

Oikeastaan olisi ehkä pitänyt modernisti kirjoittaa ”pöyristysten pöyristys”, sillä kyse on ollut ennen kaikkea nimenomaan poliittisesti korrektin asenteen demonstroinnista, minkä sillä alalla kunnostautuvat ovat tapansa mukaan onnistuneet viemään tolkuttomuuksiin asti

Paralleelina tulevat mieleen silikonilla itsensä hirviöiksi muuttaneet naiset ja ne lukemattomat internetin kuvat, joissa naisvartaloiden luonnolliset sulot on manipuloitu näyttämään joka suhteessa liiallisilta: peppu on paisutettu kaksinkertaiseksi, vyötäröä ohennettu tolkuttomasti ja tissit ovat kuin kaksi sementtisäkkiä.

Liioittelemalla on siis saatu aikaan vain se, mikä siitä väistämättä seuraa eli karikatyyri. Siitä toki voi hyvällä tahdolla ymmärtää, mitä luultavasti on tarkoitettu, mutta ihailevan reaktion sijasta saa tulos saa aikaan vain sääliä ja ylenkatsetta.

No, tarkoitan tietenkin sitä pöyristymistä, jota kilvan on riennetty osoittamaan kansanedustaja Vornasen asejutun takia. Hulluimmillaan on vuodatuksissa annettu ymmärtää, että Vornasen tapaus jotenkin liittyy poliittiseen väkivaltaan ja ellei nyt ketään ole eduskunnassa ampumisella uhannut, niin  varmasti on asiaa jo mielessään siis jotenkin miettinyt ja suunnitellut.

Mitenkäs nyt muuten miehellä saattaisi olla hallussaan ihmiskunnan kaamein keksintö: taskuase. Asiaa ei muuksi muuta lainkaan se, että se on laillinen ase ja että poliisille sellaisen kantaminen mukana on normaalia.

Eihän eduskunnassa saa pyssyn kanssa heilua, mutta sitä Vornanen ei ole tehnytkään. Ei se nyt niin hirmuista ole, että poliisilla on ase. Muistan, miten Sulkavan vallesmanni Mikko kävi palloilukerhossa ja pukuhuoneessa hänen takataskustaan putosi pistooli.

Asialle hieman naureskeltiin, mutta jokainen sentään tunnusti sen normaalin asian, että pitäähän poliisilla olla oikeus pitää asetta mukanaan. Eihän siitä etukäteen ilmoiteta, milloin sattuu tilanne, jossa lain ja järjestyksen edustajalla on syytä olla mukanaan kättä pitempää.

Vornanen sitten ampuikin sillä aseella, mutta kyseessä oli selvästi pelottelu, ei hänen laukauksensa ketään uhannut, mikäli olen asian oikein ymmärtänyt. Toki kimmokevaara tuollaisissa tilanteissa yleensä on, mutta kaikesta päätellen laukaus osui ja osoitettiin johonkin kukkapenkkiin tai vastaavaan.

Onhan se moitittavaa ottaa ase mukaan yökerhoon, eikä nyt ihan asialliselta kuulosta myöskään sen vieminen työpaikalle, joka sattuu vielä olemaan eduskuntatalo.  Hyvä toki, ettei hänellä ole ollut mukanaan esimerkiksi moottorisahaa tai pesäpallomailaa, joiden tuhovoima ylittää runsaasti pikku tupsluikkarin mahdollisuudet.

Kohtuullista on muistaa, ettei Vornanen minkään tiedon mukaan ole aseella ketään eduskunnassa uhannut ja että kaiken maailman viittaukset poliittiseen väkivaltaan ovat täysin asiattomia.

Sopulipiireissä on sen jälkeen nostettu hirveä haloo myös siitä, että Vornasella oli kaksi starttipistoolia, joille hän ei ole hakenut lupaa. Sehän niillä pitäisi parin vuoden takaisen määräyksen mukaan nyt olla. Olisi kiinnostavaa tietää, kuinka moni tässä maassa on hakenut moista lupaa. Noita starttipistooleita on varmasti kymmeniä tuhansia. Tämä huomautus vain asioiden suhteuttamiseksi, mihin lehdistö näyttää olevan kyvytön ja ilmeisesti myös haluton.

Oliko pelotuslaukaukselle olemassa perusteita itsepuolustuksen takia, on asia, jonka oikeus päättää. Itse ajattelisin, että jos joukko miehiä on käymässä yhden kimppuun, on tällä uhatulla aina oikeus turvautua astetta kovempiin keijoihin itseään puolustaakseen. Muistaakseni myös laki edellyttää tätä.

Ja muistetaan nyt ihmeessä sekin, ettei ketään ammuttu, ei edes jalkaan tai käteen. Pelkkä uhkaus teki tehtävänsä ja samalla ilmeisesti tuhosi miehen poliittisen uran.

Shit happens, sanoo aikamme sivistyneistö ja poliittiset vastustajat paisuttavat asiaa rajattomiin, kunnes sen ääriviivatkin kokonaan katoavat ja jäljelle jää vain syvä ja leveä pöyristyneisyys siitä, että maassamme tapahtuu kauheuksia ja koko sen maine alkaa olla mennyttä äär… anteeksi laitaoikeiston takia. Sehän tuo nyt väkivallan jo itse demokratian pyhäkköönkin…

Politiikan arvo ja arvottomuus

 

Kokemusasiantuntijan näkökulma 

 

Seppo Kääriäinen, Aidan toiselta puolelta. Teos 2019, 253 s.

 

Vuonna 2019 Seppo Kääriäinen, pitkän linjan keskustapoliitikko ja moninkertainen ministeri ynnä muuta, päätti jäädä pois politiikasta ja antaa tilaa nuoremmille.

Joskushan sekin on ymmärrettävä tehdä, vaikka on hyvällä syyllä sanottu, että 70 on uusi 60 -se on vasta ikä, jossa ihmisten kokemus alkaa kiteytyä viisaudeksi ja voimatkin ovat normaalitapauksessa vielä sangen kohtuulliset.

Mutta politiikassa on muitakin, jotka haluavat vaikuttaa ja päästä vuorollaan mukaan. Armeijassa puhutaan kenraalijunasta, joka nytkähtää aina yhden vakanssin verran eteenpäin, kun edellä oleva ylennetään. Ei se ole vieras asia politiikassakaan.

Syrjään vetäytyneen poliitikon puheet kannattaa ottaa vakavammin kuin aktiivisesti pelissä mukana olevien.

Kun ei enää mihinkään pyri, on varaa sanoa asioita, jotka aktiivipoliitikolle merkitsisivät onnettomuutta, ellei nyt peräti sitä uran loppua, joka tunnettujen ja totaalista valhetta edustavien Facebook-mainosten mukaan ovat tulleet niin monien suomalaistenkin kohtaloksi, kun mikrofoni on jäänyt auki…

Toki poliittinen otus, joka on elämäntyönään hoitanut jonkin puolueen etuja, on varmasti niihin kiintynyt myös eläkkeelle jäätyään ja varoo sanojaan sen asioita kuvatessaan ja arvioidessaan. Itse asiassa se voikin olla hänen velvollisuutensa, jos hän kerran asiaansa uskoo.

Keskustapuolueella on maassamme komea historia ja kannattaa muistaa sen merkitys sekä valtiomuototaistelussa, että 1930-luvun punamultayhteistyössä, joka puolestaan tasoitti tietä sodan ajan yhteiskuntasopimukselle.

Niin sanotun suomettumisen aikana puolue pääsi valtionhoitajapuolueeksi, jota Pohjolan machiavelli eli Kekkonen johti hämmästyttävällä taidolla. Kekkonen oli epäilemättä häikäilemätön ja kunnianhimoinen poliitikko, joka pelasi joskus rumaakin peliä, mutta menestyi aina erinomaisesti.

Häntä nykyään kauhistelevat eivät yleensä ymmärrä asioiden taustoja tai ovat yksinkertaisesti (eikä siis sofistikoituneesti) vielä jälkikäteen kateellisia. Mutta sellaistahan se ihmisten mielissä asuva historia on -ajan tytär, filia temporis.

Kääriäinen on laskeskellut eri puolueiden hallussaan pitämiä ministerinpaikkoja ja sitä murrosta, joka yhtäkkiä teki keskustapuolueesta sellaisen pelaajan, joka voitiin hyvin syrjäyttääkin, mikä järkytti kenttäväkeä.

Vaikka vaaleissa tulisi joku veret seisauttava menestyskin, on keskustan välttämättömyys hallituksessa mennyttä ja se selittyy ainakin minusta paitsi Neuvostoliiton romahtamisesta, myös koko puoluekentän homogenisoitumisesta. Äänestäjästä on alkanut jo olla samantekevää, mitä puoluetta äänestää.

Mitä keskusta on tehnyt väärin joutuessaan milteipä ulos pelilaudalta, on kiinnostava kysymys. Sipilän hallitus sentään, kaikista kiky-nimisen lääkkeen epäsuosiosta ja kitkeryydestä huolimatta pystyi esimerkiksi nostamaan työllisyyttä noin 68:sta 72 prosenttiin

Tai eihän keskusta ulos joutunut, vaan änkesi joka tapauksessa mukaan hallitukseen sen sijaan, että olisi normaalin käytännön mukaisesti katsonut oppositiosta, miten kilpailijat pärjäävät.

Nuoret naiset ovat muutaman vuoden ajan puoluetta vieneet oman narsistisen viettinsä mukaisesti niin paljon framille kuin mahdollista. Tätä ei sano Kääriäinen, mutta minä uskallan epäillä, että tällä on ollut puolueen imagon rapautumiselle ratkaiseva merkitys.

Kääriäinen havaitsi jo epäterveitä piirteitä politiikassa ja etenkin siihen suhtautumisessa eli tiedotusvälineiden luomassa kuvassa.

Suomalainen politiikan teko on perustunut osallistamiseen, kuten Kääriäinen korostaa. Kommunistit kuten vennamolaisetkin otettiin aikoinaan hallituikseen ja siten kesytettiin.

Kääriäinen ei nosta perussuomalaisia erityisesti esille, mutta selvästi tarkoittaa niitä sanoessaan olevan erittäin tärkeää, ettei mitään puoluetta etukäteen suljeta hallitusvastuun ulkopuolelle. Vaalituloksia on kunnioitettava, ei vain periaatteessa, vaan myös käytännössä.

Tämä on itse asiassa ollut koko suomalaisen politiikanteon ydin kautta aikojen ja sanottakoon mitä sanotaan, se on ollut menestystarina, mikäli mittapuuna pidetään muita edes suunnilleen samassa asemassa olleita maita eikä mitään abstraktisia ihanteita.

Kääriäinen ei suoranaisesti lähde setvimään lehdistömme sopuli-ilmiötä ja median nykyistä alennustilaa sen enempää. Joka tapauksessa kaikkien puolueiden arvovaltaa syö ja koko demokraattisen päätöksenteon arvoa halventavat valheelliset syytökset, joita julkinen sana sitten vatkaa kuin suuriakin totuuksia. Ainahan niistä jotakin tarttuu, eikä se tartu vain kohteeseen.

Keskustalaisista osansa ovat saaneet niin Matti Vanhanen yksityiselämänsä ja tekaistun tuppeen sahatun (eli lähinnä hylkytavaraa edustavan) lautakasan muodossa kuin Sipiläkin valtavaksi skandaaliksi leimatun Talvivaaran kaivoksen ja medialle lähetettyjen tekstiviestien takia.

Media on korottanut itsensä pyhäksi lehmäksi, joka teeskentelee herkkätuntoista antiikin papistoa. Nuo jumalten kanssa keskustelevat auguurit katsovat edustavansa korkeinta totuutta, jota ne sitten parhaansa mukaan syöttävät koko kansan onneksi ja maailman pelastamiseksi.

Median arvosteleminen kuuluu epäilemättä vaarallisimpiin asioihin, joita poliitikko voi tehdä. Siinä saattaa astua narsistin varpaille, jotka ovat herkemmät kuin prinsessalla ja huvittavaa on havaita, miten tavatonta moraalista närkästystä media esittää, kun arvelee koetettavan siihen vaikuttaa.

Kääriäinenkin on tämän valtiomahdin suhteen varovainen vielä eläkkeelläkin, mutta selvää on, että hänen mainitsemansa politiikan arvostuksen laskeminen on suurimmaksi osaksi mediaan sidoksissa, ellei nyt suorastaan sen aiheuttamaa.

Poliitikkoja on monenlaisia ja Kääriäinen luokittelee niitä neljä eri tyyppiä. Vain yksi niistä on narsistien ryhmä, jolle tärkeintä on oma itse. Kääriäisen tässä kirjassa paljon käsittelemä ja osittain syystäkin myös arvostama Paavo Väyrynen kuuluu epäilemättä tähän kategoriaan.

Kyky lopettaa ajoissa on poliitikolle tärkeä. Väyrysellä ei tätä kykyä ole ollut ja Kääriäinen puolestaan saattoi jopa olla hieman hätäinen lähtiessään syrjään jo nuorena, siis nykyajan kriteereillä arvioiden.

Mutta ainahan se on parempi ratkaisu kuin roikkua mukana politiikassa vajaakykyisenä ja vaikuttaa ehkä sen mukaisesti koko maailmankin kohtaloihin, kuten näyttää tekevän presidentti Biden Yhdysvalloissa.

Suomi on kuitenkin Suomi ja meillä on yhä politiikankin piirissä paljon myös historian ymmärtämistä ja kokemusta, jos nyt sen lisäksi on myös radikalismia eli naiivia juurettomuutta.

Toki myös jälkimmäinen kuuluu tähän vajavaiseen maailmaamme ja silläkin voi aina joskus olla myönteistäkin merkitystä. Politiikan todellisuuden koko historiallisen kokonaisuuden ymmärtäminen ja tosiasioiden hyväksyminen ei ole helppo asia.

Kääriäinen osoittaa joka tapauksessa merkittävää kykyä tähän ja kirja antaa eväitä peruskysymysten pohdiskeluun muillekin puoluekannasta riippumatta.

Ruikutan, siis olen

 

Poseeraus elämänasenteena

 

Tässä maailmassa on paljon todellista hätää ja kurjuutta, jonka lievittämiseen meitä kutsuu yleinen inhimillisyys, joka näkee jokaisessa ihmisessä veljensä eli siis pohjimmiltaan samanlaisen (saman) ihmisen. Buddhalaisuudessa se merkitsee tiettyä totuuden tuntemisen asetetta, joka voidaan ilmaista sanoilla ”sinä olet minä”.

Tähän kiitettävään tietoisuuteen on pyritty assosioimaan monia muita asioita, yleisimpänä kai laiska meemeillä ajattelu ja hyväksi julistetun kellokkaan seurailu ilman sen kummempia ajatuksia tai emootioita.

Oma lukunsa on sentimentaalinen myötäkärsimys, joka tuottaa ihmiselle sitä suurempia palkintoja, mitä kiihkeämpää tunne on. Viime kädessä se on tuon oman tunteen palvontaa. Sillä myös usein koketeerataan ja poseerataan, mikä on etenkin naisväelle tyypillinen toimi: katsokaapas, miltä minä nyt näytänkään tässä tunteessani!

Koska inhimillinen myötäkärsimys on syystäkin arvostettu ja arvostettava asia, on selvää, että sitä kopioidaan massamitassa ja hyvinkin helppohintaista tavaraa on liikkeellä. Erityisesti viime vuosina on kaikenlainen puolestaloukkaantuminen, itse tuon puolustettavan ryhmän (!) lupaa kysymättä, tullut arvoon arvaamattomaan.

Tässä lienee syytä muistuttaa tuon ”arvata”-sanan vanhasta merkityksestä, jota sanaparsi käyttää. Sehän tarkoittaa arvioimista (vrt. esim. sellaisen teon arvo arvattiin 30 hopearahaksi), hinnan tai määrän estimointia.

Kun tullaan sellaisten asioiden äärelle, joilla ei voida asettaa hintaa, ollaan siis niin sanottujen arvaamattomien arvojen kansa tekemisissä, mutta tuosta asiasta ja sen ilmaisemisesta eri kielissä enemmän joskus toiste.

Joka tapauksessa tuo puolivillainen ja falski myötäkärsimys, jolla yhä useampi näyttää haluavan briljeerata, tuottaa yhä useammin pelkkä myötähäpeää, joka nyt on kärsimystä sekin, vaikka sillä ei pääsekään loistamaan.

Kun tuoita wokeilualukee, tekee mieli palata erääseen klassikkoon, jolla on tämänkin asian kannalta paljon relevanttia sanottavaa:

 

 sunnuntai 17. syyskuuta 2017

Arkipäivän ressentimentti

Ressentimentin maailma

Эрик Хоффер, Человек убежденный. Личность, власть и массовые движения. Альпина паблишер, Москва 2017, 205 с. (Eric Hoffer, The True Believer, 1951)

 

Jaroslavlilaisesta Tšitai-gorod –kirjakaupasta sattui käteen muuan klassikko, joka minulta oli tähän mennessä jäänyt lukematta. Hyvä, että sattui, kirja on sangen ajatuksia herättävä ja hyvin viihdyttävä.

Nykyään massaihmisestä ja hänen varassaan nousevista ja kaatuvista joukkoliikkeistä on jo suuri määrä kirjallisuutta, tieteellistäkin.

Sitäkin enemmän hämmästyttää Eric Hofferin jo pian sodan jälkeen kirjoittama kirja, joka perustuu laajaan, mutta eklektiseen lukeneisuuteen. Uskomattomalta tuntuu, että sen kirjoittaja oli mitään kouluja käymätön autodidakti, joka elätti itseään hanttihommilla maatiloilla ja satamissa. Hän oli myös kiertänyt Amerikkaa kulkurina ja ollut kahdeksan vuotta sokeana.

Hofferia ei siis voi syyttää ainakaan siitä, ettei hän olisi tuntenut köyhyyden ja onnettomuuden alhoja. Hänen lähestymistapansa saattaa tuntua varsin aristokraattiselta, mutta jos se on vinoutunut, ei asia johdu ainakaan mistään kultalusikkasyndroomasta.

Hofferin suuria guruja ovat klassikot kuten Pascal, Renan, Tocqueville, Thoreau ja Dostojevski. Hän on myös tutustunut joukkoliikkeiden johtajien, kuten Leninin, Trotskin, Jeesuksen, Hitlerin ja Lutherin ajatuksiin. Alan tutkimusta, jos niin voi sanoa, edustaa täällä lähinnä Ortega y Gasset.

Korkealla abstraktiotasolla on mahdollista tehdä samoista aineksista teorioita, jotka näyttävät todistavan aivan päinvastaisia asioita. Näinhän toki tehdäänkin. Mitäpä muuta politiikan ja talouden koulukunnat ovat kuin esimerkkejä tästä.

Vaikka ns. suuria teorioita on käytännössä mahdotonta perustella sanan varsinaisessa merkityksessä tieteellisesti (yrityksistä muistanemme ”tieteellisen sosialismin”), on rohkeilla, maailmaa syleilevillä näkemyksillä kuitenkin merkittävä heuristinen arvonsa.

”Yksinäisen joukon” ja ”vaarallisen vapauden” (p.o. sietämättömän vapauden) tutkijoiksi ilmoittautui paljon väkeä toisen maailmansodan jälkeen ja yleensä heidän tähtäimessään oli Hitler ja osittain myös fasismi ja nationalistiset liikkeet.

Hoffer tarkastelee asioita laajemmasta perspektiivistä ja ottaa vertailuun mukaan myös uskonnot. Itse asiassa kirjan nimi viittaakin juuri uskonnolliseen ihmiseen. Venäläinen käännös, joka puhuu ”vakuuttuneesta ihmisestä” vastaa oikeastaan paremmin kirjan sisältöä. Hofferin teemoja ovat persoonallisuus, valta ja massaliikkeet eri vaiheissaan.

Samanlaisia kaikki massaliikkeet eivät ole, mutta toki analyyttisen ajattelun eräänä tärkeänä tehtävänä on löytää yleistyksiä, muutenhan ihmissuku pysyisi lapsellisuuden tilassa.

Yleistysten ohella on tietenkin säilytettävä tuntuma todellisuuteen eikä häivytettävä sitä yksinkertaistuksilla, kuten massaliikkeiden fanaatikot tekevät. Vain hölmö pitää yleistyksiä ja erityispiirteiden huomioimista toisilleen vastakkaisina saati keskenään sovittamattomina asioina. Sitä ne ovat vain psyykkisesti vajaakykyisille.

Mutta millainen onkaan massaihmisen psyyke, hänen, jonka harteilla nykyinen maailmamme on ollut jo muutaman sukupolven ajan?

Hofferin käsitys ei ole imarteleva. Ihminen, useimmat meistä, on tyytymätön olento. Tyytymättömyys johtuu siitä, että ihminen tajuaa olevansa vähäarvoinen ja vihaa siksi koko maailmaa, jossa tämä vähäarvoisuus toteutuu. Viime kädessä (ansaittu) viha ja halveksunta kohdistuu ihmiseen itseensä.

Vain aidosti luovat ihmiset, joille maailma tarjoaa ikuisesti innoitusta ja työ palkitsee tekijänsä, voivat olla todella tyytyväisiä. Heille maailman muuttaminen ei ole tärkeää. Aivan keskeinen tarve se sen sijaan on kaikille epäonnistuneille taitelijoille ja muille luovan työn tekijöille, jotka viime kädessä itsekin ymmärtävät mitättömyytensä.

He ovat aktiivisimpia tämän maailman eli siis nykyisyyden vihaajia ja pyrkivät kaikin voimin uuteen, parempaan maailmaan, joka sijaitsee huomisessa ja jossa heidän mitättömyytensä on pois pyyhitty.

Hoffer on mielestään havainnut kaikissa massaliikkeissä kausia, jotka menevät suunnilleen samassa järjestyksessä, vaikka kovin selviä lainomaisuuksia ei voi sanoa syntyvän, kun verrataan parin kymmenen vuoden aikana kehittyneitä poliittisia liikkeitä ja pari vuosituhatta kestäneitä uskontoja.

Joka tapauksessa selvää on, että vallankumoukset aina ehtyvät tietyssä vaiheessa ja entusiasmista siirrytään kirkkojen rakentamiseen ja henkilökunnan palkkaamiseen.

Kirjoittajan teoriat näyttävät pätevän erinomaisesti Saksan ja Venäjän totalitaaristen liikkeiden kohdalla, mikä on jo aika paljon sekin. Vertailu uskontoihin pakottaa tekemään hieman säätöjä, mutta niinhän kaikessa todellisuutta kunnioittavassa ajattelussa joudutaan tekemään, mikäli kohteena on ihmisten käyttäytyminen eikä kuollut luonto.

Kiinnostavinta Hofferin kirjassa on mielestäni joka tapauksessa sen lähtökohta: ihmisen vajavaisuus, mistä kumpuaa omaa itseä ja olemassa olevaa maailmaa kohtaan tunnettu viha ja halveksunta.

Kyseessä on ilmeinen nietzscheläinen ressentimentti, joka tuntuu olevan ihmisen luonnollinen tila, ellei hän satu olemaan aidosti luova yksilö, joka saa toteuttaa missiotaan aidossa luovassa työssä. Tuo luova työ saattaa liittyä käsityöläisammatteihin, taiteelliseen tai tieteelliseen luomiseen ja niin edelleen.

Joka tapauksessa sellaisella ihmisellä ei ole tarvetta halveksua itseään eikä maailmaansa. Hän on vapaa, eikä tunne tarvetta joutua kahleisiin.

Massaihmisen laita on toisin. Hän haluaa nimenomaan vapautua mitättömyydestään ja sulautua massaan, tulla nöyryytetyksi ja kärsiväksi, vasta se tekee hänet onnelliseksi, mikäli tuota sanaa voi tässä yhteydessä käyttää.

Köyhyys ei luovalle ihmiselle ole sietämätön olotila. Sitä se epäilemättä kuitenkin on luomiskyvyttömälle luovan työn tekijälle, jonka mielenkiinto paljolta keskittyy apurahojen ruinaamiseen ja niiden pienuudesta valittamiseen.

Kirjoittajalla on paljonkin sanomista siitä, miten massaliikkeen voima ja puoleensa vetävyys syntyy vasta silloin, kun se vaatii jäseniltään kaiken ja antaa tilalle vain uskon toisenlaiseen huomiseen. Mahdottomaan tehtävään sitoutuminen antaa massaihmiselle kuvitelman omasta merkityksellisyydestä ja kuolemattomuudesta.

Venäläistä kommunismia Hoffer kuvaa hyvin sattuvasti ja hänen paljolta aforistiset luonnehdintansa tuntuvat sopivan hyvin myös ainakin natsismiin.

Mieleen tulee luontevasti kysymys, missä määrin Hoffer tarjoaa hedelmällistä näkökulmaa myös esimerkiksi feminismiin, vihreään liikkeeseen ja nykyiseen niin sanottuun arvoliberalismiin, joka nostattaa mielenosoituksia ja innoittaa fanaatikkoja.

Nuo aatesuunnat edustavat ainakin kaikki radikaalia ja jopa totalitaarista ajattelua. Konservatismia ja liberalismia sanan klassisessa merkityksessä niistä ei kannata etsiä. Vihreiden kohdalla toki voi puhua taantumuksellisuudesta, joka on yksi radikalismin laji huolimatta siitä, että sitä on usein väärinkäytetty konservatiiveja haukuttaessa.

Radikalismi on tietenkin muuan massaliikkeen välttämätön ainesosa, mutta missä määrin se yllämainituissa tapauksissa johtuu juuri siitä vihasta olemassa olevaa maailmaa, jonka tietoisuus omasta kelvottomuudesta aiheuttaa –ja viime kädessä siis itsevihasta?

Hofferia lukiessa tuntee yhä uudelleen näkevänsä hänen kohteenaan nykyaikaisen collegeradikaalin, joka suurella innolla järjestää kokouksia estääkseen opettajia puhumasta sellaisella tavalla, joka saattaisi harmittaa erilaisia vähemmistöjä.

Feministiliikkeen pohjalla oleva ressentimentti on itse asiassa aivan avointa ja erilaiset karvataitelijat ja vaginamonologien sepittelijät esittelevät kaikille halukkaille kyvyttömyyttään todelliseen luovaan työhön. Tuntuu kuin Hoffer olisi kirjoittanut näiden ihmisten hahmo silmiensä edessä.

Sinänsä aika ohut kirja on täynnä kiinnostavia huomioita. Muuan vallankumouksellisen kauden eli massaliikkeen syntykauden tunnusmerkkejä ja luultavasti myös edellytyksiä on ikävystyminen. Kukapa ei muistaisi lausetta Ranskan on ikävä.

Tuntuu siltä, että myös läntisellä maailmalla on nyt ikävä, kuten niin monesti ennenkin. Tajunnantäytön uudet tekniikat tarjoavat tien pois ikävästä, mutta vain pinnallisesti. Saavatko edes rikkaat tyhjäntoimittajat tyydytystä elämäänsä? Auttavatko siinä edes extreme-lajit? Mistä johtuu se, että kaikkein suurin mielettömyys eli sota tuntuu nyt monia niin suuresti kiehtovan?

Työttömyys ja sen synnyttämä tarkoituksettomuus on yhteiskunnan ja ihmisen kannalta paljon tuhoisampaa kuin köyhyys tai edes kurjuus.

Globalisaatio saattaa tuoda meille ja muille halpoja hyödykkeitä, mutta elämälle se ei voi antaa tarkoitusta. Massaihminen on keskuudessamme alastomampana kuin koskaan.

Suurin ja perimmäisin ongelmamme saattaakin olla tarkoituksettomuus, oma viheliäisyytemme ja se viha, jota me sen takia tunnemme sekä itseämme että koko muuta nykyistä maailmaamme kohtaan, lukuun ottamatta tämän  oman maailmamme vihollisia, joita me masokistisesti rakastamme.

No, itse asiassa otan vapauden poistua tästä kuvatusta joukosta, vaikka tiedän, ettei sellainen kuulu hyviin tapoihin.

 

Silloin kaikki oli toisin

 

Totalitarismi kaiken takana

 

Vuonna 1972 löin Valeri Zintšenkon kanssa vetoa siitä, eletäänkö Neuvostoliitossa vuonna 2000 kommunistisessa yhteiskunnassa.

Valeri oli neuvostoihminen. Sukunimen perusteella hän oli ukrainalainen, mutta tietenkin puhui venäjää kuten kaikki muutkin ja oli lähtöisin jostakin Keski-Aasian tasavallasta, muistaakseni peräti Turkmenistanista, mutta eihän sillä ollut väliä.

Käsitettä kehittynyt eli kypsä sosialismi (ks. Vihavainen: Haun kehittynyt sosialismi tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ) ei vielä ollut keksitty, mutta neuvostoihminen (ks. Vihavainen: Haun neuvostoihminen tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)) oli kyllä todellisuutta. Hänelle oli kansallisuus yhdentekevä asia, mutta uuden ja tulevan yhteiskunnan reaaliat sitäkin tärkeämpiä.

Tämä oli sitä aikaa, kun Neuvostoliiton talouden ja siis myös elintason katsottiin ennen pitkää ohittavan useat länsimaat (ks. Vihavainen: Haun macmillan tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ) ja niin Urho Kekkonen kuin Harold Macmillan pohtivat, miten silloin vastattaisiin sen ideologiseen haasteeseen.

Juuri samaisena syksynä vuonna 1972 tosin tapahtui, että ilmaisen leivän rajaton antaminen opiskelijaruokalassa loppui ja valtava kampanja leivän säästämiseksi (älkää syöttäkö niitä sikojanne leivällä!) kävi kautta koko laajan neuvostojen maan.

Se oli taas yksi osoitus siitä, ettei kaikki vain mitenkään suostunut menemään suunnitelmien mukaan, ei vaikka Neuvostoliitto oli maailman suurin ja mahtavin maa ja vielä tieteellisesti hallittu ja väkiluvultaankin isoin, mikäli nyt otettiin lukuun vain vakavasti otettavat maat.

Se oli kirjoitus seinällä, mutta eiväthän ihmiset, jotka uskovat, osaa lukea ja vaikka osaisivat, eivät halua.

Valeri siis uskoi, että tulossa on se kommunistinen yhtyeiskunta (Vihavainen: Haun kommunistinen yhteiskunta tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)), joka oli juhlallisesti luvattu NKP:n III puolueohjelmassa.

Valeri ei ollut uskossaan yksin ja vaikutti asiastaan varmalta. Tuohon aikaan sen uskon takana oli maailman eturivin tiede akatemioineen ja tekniikka avaruusihmeinenen. Näin asian ainakin vakuutettiin olevan (on nimittäin tiedettä, meinaan).

Minulla ei oikeastaan ollut mitään kunnon argumentteja omalle skeptiselle kannalleni ja ehkä siitä nyt en ihan satavarma ollutkaan. Miksi olisin ollut? eihän kukaan voi tulevaisuutta tuntea.

Joka tapauksessa olimme Valerin kanssa erimielisiä ihan rauhallisesti, ilman mitään riitaa tai tunteenpurkauksia, jollaisia olisi pidetty intellektuelleille sopimattominakin.

Usko kommunistisen yhteiskunnan tulemiseen hiipui tutkimusten mukaan Venäjällä (ja kenties hieman Suomessakin) 1970-luvun loppuun mennessä ja havaitsin itse saman ilmiön ystävieni keskuudessa. Olin sattunut joutumaan älykköseuraan, jossa systeemin arvosteleminen ja 1970-luvun alussa oli kaiken viisauden alku. Näkemykset kuitenkin kovenivat suuresti 1970-luvulla.

Kun totalitaariselle paskapuheelle (jerunda) tyydyttiin vain nauramaan 1970-luvun alussa, puhuttiin vuosikymmenen lopulla ja etenkin 1980-luvulla jo rosvokoplasta, joka piti kokonaista kansakuntaa ja itse asiassa useampiakin panttivankinaan.

Älyllisestä kritiikistä oli siirrytty avoimeen,  antikommunismiin, mikä oli jo siirtymistä ideologiaan kaikkine seuraamuksineen.

1980-luvulla kommunismin ideologia sai sitten jo pahan ja näkyvän vuodon, ikään kuin torpedo olisi osunut valtavaan taistelulaivaan. Toki voitiin aina puhua reaalisosialismista: tässä se on, mitä on mahdollista saada aikaan ja onhan se systeemi aina älykkäämpi ja humaanimpi (!) kuin kapitalismi ja sitä paitsi vahvempi.

Vasta 1990-luvulla ja itse asiassa tarkkaan ottaen vuoden 1991 kevään jälkeen koko hallinnon arvovalta vasta romahti täydellisesti ja äkillisesti. Oli kuin teräskolossi olisi kääntynyt äkkiä pystyyn ja vajonnut suurella kohinalla ja  ryskeellä meren syvyyksiin.

Neuvostoliitto hajosi ilman seremonioita Belovežskaja puštšan vaatimattomassa kokouksessa, joka symbolisesti pidetiin aarniometsässä, missä Euroopan viimeiset biisonit elävät. Eutoopan biisoni eli visentti (zubr)) tarkoittaa venäjässä myös viimeisiä ideologiaansa lukkiutuneita ihmisiä, fossiileja neuvostoajoilta. Zubrovkasta puhutaan jossakin sitten erikseen.

Niin vain hävisi yhtäkkiä ja jälkiä jättämättä ysi maailmanhistorian merkillisimmistä ja mahtavimmista utopioista. Normaali elämä saattoi alkaa.

Vai kuinka sininä oikein kävikään? Kun nyt katselee niitä lukemattomia yrityksiä selittää Venäjän erityisyyttä mongolivalloituksella ja Iivana Julmalla, ei voi kuin ihmetellä sitä sokeutta, joka estää katseen kohdistumista paljon läheisempään aikaan ja seitsemänkymmenen vuoden pituiseen totalitarismin valtakauteen.

Silloin kun tuo totalitaarinen systeemi oli pystyssä, osoitti suurta intellektuaalista rohkeutta ajatella sitä vain venäläisyyden ja venäläisen tradition jatkumona, vaikka se olikin vannonut olevansa totaalinen murros koko kulttuurissa. Näinhän sitten teki Richard Pipes ehkä merkittävimpänä kaikista.

Oliko se tuollainen murros vai ei? Lopahtiko koko uuden systeemin vaikutus noin vain itsekseen omaan mahdottomuuteensa ja sulivatko ideologiset lumiukot luonnon pakosta kohdatessaan läntisen konsumerismin ylivertaisuuden?

Totalitarismiin ei ole tehty tiliä Neuvostoliitossa, sanotaan. Tässä on vinha perä, mutta ei siihen ole kunnolla tilittäydytty lännessäkään. Ellei ymmärretä, että totalitarismi kuitenkin kaikitenkin merkitsi jyrkkää katkosta entiseen verrattuna, ei ymmärretä enempää kommunistista kuin nykyistäkään Venäjää.

Tässä tekee nyt mieli palauttaa mieleen erään tavattoman merkittävän aikalaistodistajan henkilö. Hän, Aleksandr Jakovlev, oli aikansa suuria symbolisia hahmoja, jonka teoksia olisi viimeinkin saatava myös suomeksi.

Mutta tässä nyt hiukan Jakovlevista ja totalitarismista:

 

tiistai 13. marraskuuta 2018

Harmaa eminenssi

 

Harmaa eminenssi

 

Richard Pipes, Alexander Yakovlev. The Man Whose Ideas Delivered Russia from Communism. NIU PRESS/De Kalb, 2016, 151 s.

 

Venäjän tutkimuksen Grand Old Man Richard Pipes on ilmeisesti viimeisenä työnään tehnyt pienen elämäkerran perestroikan arkkitehdista, Aleksandr Jakovlevista.

Itse asiassa Jakovlev mahdollisesti pyrki koko ajan pidemmällekin kuin sosialismin uudistamiseen. Ainakin omien sanojensa mukaan hän pyrki sen hajottamiseen.

Näin hän ainakin kertoo eräässä omaelämäkerrallisessa kirjassaan, jossa hän myös hätkähdyttävästi kuvaa heräämistään sen asian ymmärtämiseen, että niin sanottu reaalisosialismi oli pelkkä pahanlaatuinen väkivaltajärjestelmä ja väittää, että politbyroossa kaikki olivat kyynikkoja.

Jakovlevin muistelmakirjat ovatkin varsin järisyttävää tavaraa ja niistä ilmenee, että muuan Neuvostoliiton korkeimmilla paikoilla olevista miehistä koko ajan suunnitteli strategiaa koko systeemin kaatamiseksi.

Tällaiseksihan Stalin kuvasi valtakuntansa tilanteen keväällä vuonna 1937, aloittaessaan suuret puhdistukset. Hänen sanojensa mukaan pettureita oli joka tasolla ja niin asia luultavasti olikin. Olihan systeemi siinä määrin luonnonvastainen ja valheellinen, että vain hölmöt ja roistot saattoivat sitä varauksettomasti kannattaa. Mutta kaikki eivät olleet sellaisia.

Toki muistelmilla on omat rajoituksensa ja yhä uudelleen ilmenee, että ihmiset alkavat muistaa kaikenlaisia asioita sitten, kun niille niin sanoakseni syntyy tilausta, vaikka olisivat syvästi niitä kauhistuneet aikoinaan.

Jakovlevin tapauksessa systeemiin kohdistuvaa uskoa järkyttäviä asioita olivat Jakovleville omien sotavankien sodan jälkeen saama kohtelu ja sittemmin Hruštšovin ns. salainen puhe vuonna 1956, jossa Stalinin rikokset paljastettiin.

Pohtiessaan sitä, miten vääräksi koettu totalitaarinen järjestelmä voitaisiin hajottaa, Jakovlev tuli siihen tulokseen, että se kävisi päinsä vain sen omia resursseja käyttäen. Mikäli itsevaltainen pääsihteeri saataisiin noudattamaan systeemin purkamiseen tähtäävää politiikkaa, asia voisi onnistua.

Tässä asiassa Jakovlev on samoilla linjoilla merkittävän sosiologin, Vladimir Shlapentokhin kanssa. Voinemme siis tehdä sen johtopäätöksen, että systeemi olisi voinut jatkaa olemassaoloaan vielä iät ja ajat, jos siihen olisi pyritty. Sen jälkeen olisikin saattanut seurata sisällissota.

Itse asiassa se tuskin oli kovin kaukana nytkään ja 1990-luvun romahdus jo oli niin paha, että se nimittäminen katastrofiksi ei ole suinkaan liioittelua.

Toinen asia on, että Neuvostoliiton hajoaminen oli tervettä kehitystä, mutta niinhän myös ensimmäisen maailmansodan katastrofi oli välttämätön sen jälkeisen pienvaltiojärjestelmän syntymiselle.

Jakovlevin kuuluisa artikkeli Antihistorismia vastaan on tunnettu. Siinä hän hyökkäsi nousevaa venäläistä nationalismia tai ehkä pikemminkin sovinismia vastaan ja samalla tasapainon vuoksi myös intelligentsijan roolia uudessa yhteiskunnassa korostavaa kirjaa vastaan.

Tämä merkitsi myös astumista nomenklaturan varpaille ja niinpä Jakovlev ”karkotettiin” suurlähettilääksi Kanadaan, jossa hän oli kymmenen vuotta. Karkotus oli aika miellyttävä ja Kanadassa hän ystävystyi läheisesti pääministeri Pierre Trudeaun kanssa.

Jakovlev oli jo 1950-luvulla opiskellut vuoden Columbia-yliopistossa ja tunsi siis omasta kokemuksesta Amerikkaa. Vaikka Aleksandr Nikolajevitš oli suuri vapauden ihailija, hän ei koskaan ihaillut varauksettomasti Yhdysvaltoja, mikä jostakin syystä ihmetyttää Pipesiä.

Jakovlev ei myöskään maininnut monia törkeitä kansallisiin suhteisiin liittyviä asioita luetellessaan Neuvostoliiton rikoksia, mikä saattaisi viitata siihen, ettei hän ylipäätään voinut sietää nationalismia. Hän ei myöskään kannattanut ilman muuta Neuvostoliiton hajottamista.

Vanhoilliset, nationalistiset piirit haistoivat aikanaan, että Jakovlev oli petturi ja hänet jopa erotettiin puolueesta ennen kuin hän ehti itse erota.

Elämänsä lopulla Aleksandr Nikolajevitš keskittyi dokumenttien julkaisemiseen ja häntä saamme kiittää mahtavasta dokumenttijulkaisujen sarjasta Rossija, XX vek, dokumenty. Noita vankkoja niteitä oli määrä ilmestyä kuusikymmentäneljä kappaletta, mutta ilmeisesti nide 39. jäi viimeiseksi.

 Hyvä näinkin, noiden kirjojen tuhannet dokumentit on valittu strategisista paikoista ja tekevät lopullisesti mahdottomaksi neuvostojärjestelmän rehabilitoinnin.

Tai mahdottomaksi ja mahdottomaksi. Kaikenlaistahan tässä historiassa on jo nähty ja tullaan näkemään.

Mutta jokin Jakovlevin muistelmakirjoista olisi mielestäni ehdottomasti eli siis hyvin mielellään saatava suomeksi. Vaikkapa Muistin syöveri (Omut pamjati), joka on tosin kovin paksu, kaksiosainen.

Toki tämä tässä käsitelty Pipesin kirja on puolestaan ohut ja asiapitoinen ja rakentaa etupäässä juuri muistelmille, mutta siitä puuttuu niiden henkilökohtainen sävy. Useimpien on nykyään mahdotonta ymmärtää, mitä vapautuminen kommunismista aikoinaan merkitsi. Kyllä sekin kannattaisi ymmärtää, sillä totalitarismin idea ei ole maailmasta mihinkään hävinnyt.