Ennen romahdusta
Thomas Mann, Taikavuori.
Suomentanut Kai Kaila. WSOY 1982, 725 s. (Der Zauberberg 1924)
Thomas Mann on
merkittävin sen kirjallisen klaanin jäsen, jonka kantaisä hän oli (ks. Vihavainen:
Haun thomas mann tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com).
Hän oli
nobelisti, jolla palkintoa ehdotettiin vielä toisenkin kerran, mikä tietenkin
liittyy hänen poliittiseen merkitykseensä, joka aikojen kuluessa sai erilaisia
sävyjä.
Tilitysteoksessaan
Betrachtungen eines Unpolitischen, jonka hän kirjoitti ensimmäisen
maailmansodan aikana, kirjailija tuki Saksan sotapolitiikkaa. Natsien tultua
valtaan hän sen sijaan muutti maasta ja toimi sitten sodan aikana Amerikasta
käsin natsismin vastaisena propagandistina.
Henkilönä
saksalais-portugalilais-brasilialaista juurta oleva Mann oli ristiriitainen ja
seksuaalisuus oli demoni, jonka kanssa hän ei koskaan päässyt sopuun.
Homoeroottisuus, joka ilmenee hänen monista romaaneistaan ei tässä ilmeisestikään
ollut pääasia.
Koko Mannien
perheelle oli ominaista paitsi suuri lahjakkuus, myös tietty sairaalloisuus,
joka tässäkin romaanissa kuvataan omalla tavallaan hyväksi ja hedelmälliseksi
voimaksi.
Taikavuori
on parantola Sveitsissä, vuoriston korkeuksissa ja jo sen ohut ilma erottaa sen
koko alisesta maailmasta, jossa asiat ovat aivan toisessa järjestyksessä.
Vuorella elämän
keskiössä on yhä uudelleen samanlaisena toistuva päiväjärjestys, joka hävittää
ennen pitkää ajan merkityksen. Kaiken taustalla on tauti, tuberkuloosi, joka
aika ajoin niittää potilaan toisensa jälkeen. Toki jotkut paranevat ja lähtevät
alamaahan.
Joutilaisuus on
luonnollinen ja ainoa mahdollinen olotila vuorella, jonka ohut ilma nostaa pientä
kuumetta ja kiihottaa niin henkeä kuin ruumista.
Seksuaalisuus on kuoleman likeinen kumppani ja
hengen taiteellinen vapautuminen koskee monia potilaita. Tässä voi huomioida
senkin, että suomalainen runous nousi huippuunsa aikana, jolloin tuberkuloosia ei
vielä ollut kukistettu.
Hengen maailman
suuret peruskysymykset nousevat esille kahden parantolavieraan, vapaamuurari
Settembrinin ja jesuiitta Naphtan välisissä kiistoissa.
Vastakkain eivät
kuitenkaan ole vain vapaa-ajattelu ja katolisuus, vaan paljon syvemmät,
eudaimonistisen valistuksen hengen ja mystisen, kärsimyskeskeisen maailmakäsityksen
ristiriidat.
Kirjan tapahtuma-aikana,
viimeisinä ensimmäistä maailmansotaa edeltäviä vuosina olivat toki katolinen
fundamentalismi ja ultramontanismikin yhä voimissaan ja toisaalta
englantilainen ja etenkin ranskalaistyyppinen antiklerikaalinen liberalismi oli
vielä koko maailman mitassa harvinainen ideologia.
Mutta tässä ne eivät ole aiheena. Galitsian
juutalaisista lähtöisin oleva Naphta halveksii syvästi koko valistuksen henkeä
ja sen myöstä myös englantilaisten keksimää taloususkontoa, kun taas
italialainen Settembrini uskoo järkeen ja valistukseen.
Muuten,
parantola on täynnä eri kansallisuuksien tyyppejä, kiinalaisesta ja malaijista meksikolaisiin
ja kaikkiin siltä väliltä. Kirjan lopussa ilmestyy paikalle myös kaksi
suomalaista, jotka istuvat niin sanotussa huonossa venäläispöydässä yhdessä
yhden buharalaisen ja yhden kurdin kanssa.
Kaikkien
kansallisuuksien edustajilla on jotakin oman kansakuntansa piirteistä.
Saksalaisten oletetaan olevan runottomia (vrt. Land der Dichter und Denker) ja
säntillisiä ja se kyllä näkyy vaikkapa siitä huomiosta, jonka he osoittavat
muodollisille käytöstavoille. Ne ovat arvo sinänsä ja osoittavat itse kunkin
sivistystason. Ihmiset ovat muotoja varten.
Venäläiset sen
sijaan ovat huolettomia ja viis veisaavat säännöistä, jotka saksalaisille ovat
kaikki kaikessa. Sivumennen sanoen, tämän vastakohtaisuuden voi todeta
monessakin aikalaiskuvauksessa ja se vallitsi myös seuraelämässä. Ruotsalaiset
ovat tässä samaa maata saksalaisten kanssa.
Aika omituisesti
kuvataan venäläisiä ja yleisemminkin slaavilaisia kasvoja myös vinosilmäisiksi.
Asia ei koske vain venäläistä rouvaa, johon kirjan keskushenkilö päätä pahkaa
rakastuu.
Rakkaus leimahtelee
tämän tästä potilaiden keskuudessa, mutta jää lähes aina pelkästään henkiselle
tasolla tavalla, mikä nykyihmistä jo oudostuttaa ja hieman pitkästyttääkin.
Toki vielä 1920-luvulla saimme yhä uudelleen lukea romaaneja, joissa seksiä
kartetaan kuin ruttoa (vrt. Vihavainen:
Haun punainen mies tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).
Joka tapauksessa
Venäjä on liberalin Settembrinin mielestä sarmaattilainen, latinaa
taitamaton, puoliksi aasialainen maailma, solmuruoskan ja Pähkinälinnan maa
-mutta eikä sekin voi edistää liberalsmia asiaa -johon sivumennen sanoen kuuluu
myös Itävallan ja Italian rajan siirtäminen Brennerin solan luo?
Kirjan lopussa
tapaamme sitten yllättäen nuoren keskushenkilön, Hans Castorpin ryömimässä
länsirintaman kuraisilla kentillä yhtenä siitä joukosta, jota tarvitaan, jotta
oma puoli saisi haltuunsa kukkulan, jonka valtaaminen laskelmien mukaan vie
tuhatkunta omaa miestä.
Jääkö Hans Castorp
henkiin vai ei, jättää kirjailija sanomatta eikä asiaa edes arvaile. Se ei ole
kiinnostavaa. Oleellista on, että tämä alemman maailman eläimellinen olotila on
nyt imaissut myös hänet mukaansa.
Nyt ollaan
poissa taikavuoren huipulta, jossa kuolema myös oli koko ajan läsnä, mutta
aivan toisessa roolissa, toki vääjäämättömänä ja säälimättömänä, mutta sentään
jossakin mielessä ylevässä roolissa ihmisyyden merkityksen kirkastajana.
Saastaisen
sotakokemuksen palvojia Saksasta löytyi maailmansotien välillä riittävästi ja
yhä useampi etenkin nuorisosta huusi röyhkeän mahtipontisesti, että koko homma
voitiin ottaa uusiksikin (ven. можем повторить).
Tämä kirja
lienee ollut merkittävä syy antaa Mannille Nobel-palkinto, jonka hän sai vuonna
1929. Siitä huolimatta, ellei peräti sen takia natsit ottivat myös Mannin silmätikukseen
ja polttivat hänenkin kirjojaan. Hänestä tuliin sitten natsisimin vastainen ulkomainen
agitaattori, kuten mainittiin.
Bolševismia Mann
ei toki kannattanut, mutta suhtautui siihen armeliaammin kuin natsismiin. MacCcarthyismin
vuosina hän korosti, että sillä oli sentään edes humanistinen perusidea, kun
taas jälkimmäisessä oli pelkkää pimeyttä. Kuitenkin Settembrinin ja Naphtan väittelyiden
perusteella sopii olettaa, ettei asia suinkaan ollut hänenkään mielestään yksinkertainen.
Mann kuoli
vuonna 1955 eikä saanut vielä tietää edes niistä paljastuksista, joita Nikita
Hruštšov seuraavana vuonna teki Stalinin ajan tapatumista ns. salaisessa
puheessaan, joka tietenkin heti vuoti maailmalle.