sunnuntai 31. tammikuuta 2021

Läntisen kulttuurin rampa tukijalka

 

What do you want to do ?
New mail

Englishman Persecuted

Roger Scruton, England: An Elegy. Continuum 2006 (2000), 270 s.

 

Jos puhuu Englannissa Tohtori Johnsonista, on turha erikseen selittää sivistyneelle kuulijalle, että tarkoittaa suurta sanakirjantekijää Samuel Johsonia, jota on joskus nimitetty suorastaan luonnottomassa määrin englantilaiseksi olennoksi.

Johnsonin yksityiselämä oli niukkaa ja täynnä vaivoja ja vastuksia, mutta silti hänen hahmostaan tuntuu säteilevän jokin levollinen itsevarmuus, selkeä varmuus siitä, että Englanti on maailman paras maa ja että mikään tässä maailmassa ei vedä vertoja istumiselle hyvässä seurassa pienessä pubissa (A Tavern chair is the throne of human felicity). Tämä pubikin löytyy yhä: se on Ye Olde Cheshire Cheese, Cityssä aivan Fleet Streetin tuntumassa.

Tämä suuri mies, kuten hänen elämäkerturinsa ja ihailijansa Samuel Boswell häntä yhä uudelleen luonnehti, oli koruttomalla ja itsestään selvällä tavalla ylpeä englantilaisuudestaan ja aina silloin tällöin muistutti skotteja ja muita brittejä oikeasta paikastaan: paras näky, jonka voi Skotlannissa tavata, on se tie, joka johtaa Englantiin.

Englanti olikin tuolloin, 1700-luvulla nopeasti kasvamassa maineensa huipulle: sen laivasto hallitsi meriä ja se hankki siirtomaita kaikkialla. Teollinen vallankumous ei ollut vielä alkanut, mutta ne aito englantilaiset hyveet, jotka tekivät sen mahdolliseksi, olivat kunniassa.

Viime vuonna kuollut Roger Scruton, suuri konservatiivinen esteetikko ja filosofi, joka sai ansioistaan myös ritarinarvon (englantilaisen kummallinen Knight Bachelor) joutui elämään aivan toisenlaisissa oloissa kuin Johnson, jota hän epäilemättä ihaili.

Vuonna 2000 päivätyssä, Englannille omistetussa elegiassaan hän valittaa, että kaikki aidosti englantilainen ja nimenomaan englantilaiset hyveet, jotka olivat kehittyneet vuosisatojen mittaan ja nauttineet ehdotonta arvostusta, on nykyään poljettu lokaan.

Yhä uudet omatekoiset nerot todistelevat, että koko Englannin menneisyys koostuu pelkistä rikoksista (nekin kuuluvat siihen, myöntää Scruton) ja että niin sanotut hyveet olivat vain tekopyhää suojaverhoa niille konnuuksille, joiden avulla Englannin hallitseva luokka riisti kaikkia muita.

Kuitenkin Englanti oli antanut maailmalle mitä ihailtavimpia ideaaleja: herrasmiehen ihanteen, todellisuudentajuisen käytännöllisyyden ja terveen järjen kunnioituksen, jota sopi verrata Ranskan vallankumouksen innoittamaan pitelemättömään radikalismiin, yksinkertaisen elämäntavan ja pidättyväisyyden ihanteet, jotka erottivat kaikki kansankerrokset nautinnonhaluisista irstailijoista ja reilun pelin kunnioituksen: niin voitot kuin tappiot oli hyväksyttävä, jos oli sitouduttu toimimaan sääntöjen mukaan.

Nyt tilanne oli (on) se, ettei mitään näistä ihanteista kunnioiteta eikä niitä edes ole sopivaa mainita, ellei kyseessä oli taas yksi yritys paljastaa se seikka, etteivät ihanteet suinkaan aina toteutuneet käytännössä.  mutta eihän ihminen tarvitse ihanteita, jotka ovat hänen itsensä kaltaisia, vaan esikuvia, joiden mittaiseksi hänen pitäisi tulla.

Scruton ei hahmottele kuvaansa englantilaisesta ja hänen ihanteistaan omasta päästään, vaan viittaa laajaan kirjallisuuteen, sekä nykyiseen että vanhempaan. Muutos on todella suuri ja murroksen voi havaita joskus sotien jälkeen, ehkäpä erityisesti 1960-luvulla?

Ehkäpä sodat todella väsyttivät Englannin ja tyhjensivät sen voimat? Toisen maailmansodan jälkeen on uusi aikakausi joka tapauksessa alkanut myös sikäli kuin asia koskee Englantia ja englantilaisuutta. Toki vastaavaa tapahtuu koko läntisessä maailmassa, myöntää kirjoittaja, mutta keskittyy silti suremaan nimenomaan omaa Englantiaan ja sen menetettyä kulttuuria.

Englannin paheet ovat olleet monet, myöntää kirjoittaja. Omahyväisyys ja ulkokultaisuus (cant) ovat aina olleet tunnettuja, mutta kirjoittaja haluaa antaa niillekin oman arvonsa. Omahyväiset englantilaiset eivät ole koskaan kiistäneet toisten arvoa ja oikeutta samaan asenteeseen. Heille vain Englanti ja englantilaisuus on ollut tyytyväisyyden aihe ja ansaitusti.

Ulkokultaisuus ja tekopyhyys kätkevät suorastaan kulttuurisen aarteen: englantilainen kunnioittaa irrationaalista perinnettä ja absurdejakin vanhoja tapoja. Hän ei usko niiden todelliseen arvoon sinänsä, mutta sen sijaan kyllä siihen, että niiden takana on jotakin todellista ja kunnioitettavaa, jonka selittäminen ei ole mahdollista.

Englannin Common Law on suorastaan koko englantilaisuuden ydin. Se on itse asiassa tislattua  oikeudenmukaisuutta, joka on syntynyt todellisuuden pohjalta, konkreettisia oikeustapauksia ratkaistaessa eikä abstraktin järkeilyn pohjalta, kuten Code Napoléon, joka vallitsee suurimmassa osassa muuta Eurooppaa.

Englantilainen bobby, järjestyspoliisi on tämän idean ruumiillistuma: hän ei edusta väkivaltaa eikä edes valtiota, vaan oikeutta, jonka lähde on asioissa itsessään. Bobby ei kanna asetta, vaan vaikuttaa ensi sijassa arvovallallaan: roisto, joka uskaltaa loukata häntä, asettuu itse oikeutta vastaan ja ansaitsee sen mukaisen arvostuksen.

Jopa englantilaisen keittiön mauttomuus kuvastaa tiettyä mielen jaloutta: kaikkien, koko valtakunnassa tuli syödä samaa mautonta mössöä spartalaiseen tapaan. Mässäyshän on irstauteen verrattava pahe, kuten tiedämme. Siitä Scruton ei tosin puhu.

Tohtori Johnson olisi varmasti voinut mielihyvällä tunnustaa Scrutonin ylistyslaulun -tai elegian- oikeutuksen. Täytyy myöntää, että minäkin suomalaisena tunnen sen hyvin sympaattiseksi.

Muistan myös, miten tunnetussa keskustelukirjassa Pidot Tornissa, jossa vuonna 1937 pohdiskeltiin Suomen kulttuurisen suuntautumisen mahdollisuuksia, nousi nimenomaan englantilainen kulttuuri voittajaksi: Venäjää ei sattuneesta syystä voinut ajatellakaan ja sama koski tuon ajan Saksaa, jonka kultuuri muuten oli hyvin tunnettu ja varteenotettava. Ruotsi oli liian pieni ja muutenkin turhan paljon esillä ja Ranska taas väsähtänyt, ehkäpä degeneroitunutkin.

En nyt muista keskustelua sen tarkemmin, vain yleislinjan. Englantilaisuudessa joka tapauksessa nähtiin jotakin suomalaisuudelle syvästi sympaattista: reilun pelin henki, vapauden ja tervejärkisyyden ihanteet.

Nyt siis Englanti tuntuu väsyneen, ehkäpä lopullisesti. Asia näkyy myös sen suhteessa Skotlantiin ja Walesiin sekä tietysti Irlantiin. Asetelmassa on jotakin samaa kuin Venäjän ja sen slaavinaapureiden suhteessa. Brittiläisyys on asia, joka häiritsee Scrutonia, vaikka se on jo sangen vanha käsite sekin. Muistanemme maailman ensimmäisen kansallislaulun Rule Britannia!

Brittiläisyys on kuitenkin hyvin omituinen asia tässä maailmassa eikä vähiten Brittein saarilla. Englantilaiselle brittiläisyys ei ole sallittua enempää kuin nykyisin itse englantilaisuuskaan. Skotit ja walesilaiset taas käyttävät sitä erottuakseen englantilaisista, jotka ovat jääneet jonkinlaiseksi orpopojaksi omassa maassaan.

Scruton tuntuu alistuneen siihen, ettei menneisyys tai edes sen suurimmat kansalliset perinteet ole elvytettävissä. Barbaria on pesiytynyt maahan ja se tarkoittaa hyvin suuressa määrin myös sitä, ettei kansallisia perinteitä kunnioiteta tai edes tunneta. Nelsonin nimen kuullessaan nuoriso luulee, että puhutaan Mandelasta ja klassinen kirjallisuus on sille aivan tuntematonta.

On jotakin syvästi paradoksaalista siinä, että maa, joka ensimmäisenä teki suvaitsevaisuuden yleiseksi arvoksi, on nyt kehittänyt poliittisen korrektiuden nimellä kulkevan uussuvaitsemattomuuden, joka vainoaa perinteisiä arvoja samalla kun se suorastaan rohkaisee kaikenlaista pidäkkeettömyyttä.

Englantilaiset, jotka ennen tunnettiin pidättyväisestä kohteliaisuudestaan, esiintyvät nyt maailmalla juopottelevina renttuina ja tappelevina huligaaneina. Samaan aikaan koko englantilaisen kulttuurin voimanlähde, Common Law on joutunut EU:n ja WTO:n kaltaisten vieraiden voimien jyräämäksi.

Tässä kirjassa ei vielä tunnettu Brexitiä, mutta on selvää, että Scruton oli sen lämmin kannattaja. Hänelle EU:n ja muiden ylikansallisten laitosten tarjoamat taloudelliset edut eivät olleet mikään korvaus siitä kulttuurisesta ja moraalisesta tuhosta, jonka ne saivat aikaan.

Mainion tyyliniekan lämpimällä tunteella kirjoittama kirja on täynnä helmiä, kiteytyksiä, joissa englanninkielen ilmaisuvoima näyttää parhaat puolensa. Työväenluokasta lähtöisin oleva Scruton oli onnistunut omaksumaan maansa kulttuurista sen sympaattisimmat puolet, joihin voi lukea myös sellaisen aristokraattisuuden, joka perustuu korkeampien arvojen kunnioitukseen eikä tyhjiin muotoihin ja titteleihin. Rauha hänen muistolleen, eläköön hänen ajattelunsa!

What do you want to do ?
New mail

lauantai 30. tammikuuta 2021

Kohtalokas sota

 

Toiselta puolelta katsoen

 

М.М- Бородкин, История Финляндии, том III, Время Екатерины II и Павла I. Санкт-Петербург «Наука» 2016 (1912), 381 с.

 

Kustaa III:n sodasta on kirjoitettu taas viime vuosina ja vuosikymmeninä aika paljon. Merkkivuosien kunniaksi ilmestyi Suomessakin kaksi laajaa opusta maasodasta ja kaksi merisodasta (Ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=kustaa+III%3An+sota ). Merisotahan tuolloin oli avainasemassa ja siinä nähtiin eräitä maailmanhistorian suurimmista purjealusten taisteluista.

Myös Venäjällä ilmestyi pari uutta kirjaa aiheesta, mutta ne olivat lähinnä vanhan kertausta. Uusintapainoksia vanhoista otettu ja mielestäni niillä onkin erityistä mielenkiintoa myös tänä päivänä (Ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=brikner ).

Luettuani Borodkinin kirjan sain siitä kiinnostavia näkökulmia, jotka eivät aiemmin ole oikein tulleet mieleeni. Toki Borodkinin lähtökohdat Suomen-syöjänä ovat tunnetut, mutta usein hän käyttää varsin vankkoja lähteitä, joiden merkitystä ei kannata vähätellä.

Kustaa III:n sota ansaitsee todella nimensä, kuten sitä tutkinut Jussi T. Lappalainen on todennut. Yksi mies, jonka henkisestä tasapainosta voi esittää erilaisia arvioita, syöksi tosiaan kaksi valtakuntaa sotaan, joka maksoi kymmenien tuhansien ihmisten hengen, erityisesti Suomen alueella.

Kyseessä oli niin sanottu valapattoinen hyökkäys, verolomnoje napadenije kuten venäläiset mielellään sanovat. Itse he syyllistyivät sellaiseen niin vuosina 1700, 1808, kuin 1939, mutta vuonna 1788 hyökkääjä oli ehdottomasti Kustaa III. Katariina toivoi hartaasti rauhaa, sillä menossa oli Turkkia vastaan sota, joka vaati valtakunnalta niin miehet kuin rahat.

Suurpoliittinen konstellaatio kuitenkin antoi Kustaalle mahdollisuuden näytellä suurta roolia. Sekä Ranska että Englanti pelkäsivät Venäjän tunkeutumista Välimerelle ja Turkki lupasi valtavan määrän kultapiastereita, mikäli Ruotsi ryhtyisi Venäjää heikentävään diversioon pohjoisessa.

Ruotsin laivasto, erittäin kallis ja moderni ase, pantiin kuntoon suurin ponnistuksin ja sen ylläpito venytti valtion finanssit äärirajoille. Koulutuksesta ei voinut paljon puhua (Ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=raoul+johnsson ).

 Myös ruotujakoinen sotaväki oli lähes kouluttamatonta eikä ns. vapaajoukkojen kanssa ollut sen paremmin (Ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=savon+j%C3%A4%C3%A4k%C3%A4rit ). Kahden viikon manööverit ja viisitoista kovaa laukausta vuodessa eivät vielä todellista sotilasta tehneet.

Sitä paitsi vapaajoukkojen, kuten Savon jääkärien sopimuksessa säädettiin, ettei näitä joukkoja vietäisi ulkomaille: ne oli tarkoitettu kotiseudun puolustamiseen.

Siitä huolimatta Kustaa III sai päähänsä lähteä juuri tällaisella armeijalla ja laivastolla hyökkäämään Venäjän kimppuun… 

Asia herätti jo aikanaan ansaittua huomiota, eikä idea ollut periaatteessa pelkästään fantastinen. Venäjän armeija ja parhaat komentajat olivat silloin Turkin sodassa ja Pietarissa oli lähinnä kaartinjoukkoja, jotka tietenkin olivat kyllä hyvin koulutettuja ammattilaisia.

Niiden lisäksi oli haalittava kaikkea mahdollista miehistöä, jotta saataisiin kokoon suunnilleen saman verran kuin oli hyökkääjällä. Tähän miespulaan auttoi sitten esimerkiksi baškiirien, kiirgiisien ja kalmukkien tuominen Savon sotanäyttämölle. Lisäksi sinne otettiin suoraan kadulta miehiä partureista lakeijoihin. Talonpojat, jotka eivät koskaan olleet merta nähneet, saattoivat kokea tuon elementin ensimmäistä kertaa rajussa meritaistelussa, väittää Borodkin.

Venäjän laivaston kuntoa Borodkin kuvaa kehnoksi: laivat oli tehty tuoreesta puusta ja niiden elinkaari oli vain muutama vuosi. Verrattuna ruotsalaisten kuivasta tammesta tehtyihin laivoihin ne kestivät myös huonosti tykkitulta. Venäläisten tykistökin oli laadultaan ruotsalaista huonompaa. Esimerkiksi putkiräjähdyksiä sattui kuumenneissa tykeissä niin paljon, etteivät tykkimiehet enää uskaltaneet ampua ilman pakotusta.

Tällaisiin tietoihin on periaatteessa syytä suhtautua yhtä vakavasti kuin hiihtoliiton selityksiin Suomen joukkueen puutteellisesta menestyksestä, mutta ilmeistä on, että vajaakuntoista kalustoa ja kouluttamattomia miehiä oli runsaasti molemmin puolin.

Joka tapauksessa parikymmentätuhatta miestä puolin ja toisin köyhässä ja harvaanasutussa Suomessa oli kyllä ääriraja. Nälkä kurni molempien puolten sotilaiden suolissa, vaikka talonpojilta vietiin viimeisetkin nauriit ja hevosilta kaurat.

Kuten Borodkin kertoo, Pietarissa todella pelättiin vihollisen tuloa. Lähimmillään se oli Ruotsin laivaston operoidesssa Kronstadtin tienoilla, jolloin Pietarissa ikkunat helisivät ja kaupunkilaiset saivat haistella ruudinsavua. Moni pakkasikin tavaransa ja siirtyi muualle.

Kuten tunnettua, ruotsalaiset hukkasivat tilaisuutensas päästämällä käsistään yllätysmomentin. Nopeus olisi ollut hyökkäyssuunnitelman a ja o, mutta kun sota juuttui paikalleen, hyökkääjä alkoikin joutua jo altavastaajaksi ja kostonhimoinen Katariina antoi tehtäväksi mennä Tukholmaan.

Vasta venäläisten hyökätessä Suomen petollinen armeija, kuten Borodkin sitä nimittää, alkoi saada puhtia. Porrassalmen taistelu, joka oli pelkkä viivytysvoitto, herätti jo joka tapauksessa myös Katariinan huomion. Parkumäen hyökkäyksellistä voittoa Borodkin ei edes noteeraa. Katariina joka tapauksessa seurasi mielenkiinnolla myös Savonlinnan operaatioita.

Joka tapauksessa niin maataistelujen strateginen merkitys kuin niiden tappioluvut jäivät pieniksi verrattuna merisodan dramaattisiin vaiheisiin. Pelkästään ns. Suursaaren taistelussa, joka käytiin pikemminkin Kallbådagrundin tuntumassa, venäläiset menettivät 1770 miestä, joista 500 kaatuneina. Venäläisissä laivoissa laskettiin 764 kuulanreikää.

 Tallinnan lahden taistelussa venäläiset puolestaan ampuivat 13500 laukausta, eivätkä ruotsalaiset liene jääneet pekka pahemmiksi. Saaristolaivastojen väliset Ruotsinsalmen taistelut olivat sitten vielä luku erikseen.

Kuten vuonna 1941, sotilaat olivat haluttomia hyökkäykseen ja nyt asia koski myös upseereita. Puolustus sen sijaan kyllä kelpasi eikä juuri antanutkaan vaihtoehtoja.

Venäläiset sotilaat olivat Borodkinin kuvauksen mukaan erittäin suutuksissaan ruotsalaisten valapattoisuuden takia ja tämä lisäsi suuresti taisteluhenkeä. Vastaavan ilmiönhän voimme havaita Suomen puolella talvisodassa.

Varmistaakseen, etteivät venäläiset suostu ruotsalaisten ehtoihin, Kustaa esitti äärimmäisen röyhkeän ja loukkaavan ultimaatumin, johon vaati vastattavaksi vain yhdellä sanalla: ”kyllä” tai ”ei”. Muunlaista vastausta pidettäisiin sodanjulistuksena.

Katariina oli ihmeissään ja kysyi sihteeriltään: Croyez-vous que çe fou m’attaquera? Uskotteko, että se hullu hyökkää? Ennen pitkää oli uskottava, että juuri siitä oli kyse ja Katariina yhdessä Sprengtportenin kanssa sai aiheen todeta: näyttää siltä, että kuningas haluaa päästä eroon Suomesta.

Kustaan ultimaatumissa kyllä sen sijaan vaadittiin kaikkien vuodesta 1721 lähtien Venäjälle siirtyneiden alueiden palauttamista, sotakulujen korvaamista, Venäjän laivaston aseistariisumista ja sen joukkojen poistumista rajoilta. Sinne sen sijaan jäisivät ruotsalaiset joukot siihen saakka, kunnes rauha Turkin kanssa olisi solmittu. Turkille olisi annettava Krim.

Kustaa siis vaati rajaa palautettavaksi Rajajoelle ja selitti, että hänen ainoana tavoitteenaan oli saavuttaa ”hyvät” rajat (udobnyje granitsy). Loppukaneetiksi Kustaa vielä ”kielsi” Katariinaa kuvittelemasta, että saattaisi suostua joihinkin ehtojensa lievennyksiin.

Ranskan lähettilään Segurin mielestä ei edes Turkin sulttaani olisi kehdannut lähettää moista noottia heikolle Moldavian hospodarille.

Kun sotilaallinen tilanne tuolla hetkellä kuitenkin oli Venäjän kannalta hankala, kehottivat eri tahot, jopa Potjomkin, keisarinnaa myönnytyksiin ainakin Turkille, niin kategorinen ja osittaiset myönnytykset torjuva kuin nootin sanamuoto Ruotsin osalta olikin.

Katariina oli kuitenkin tiukkana ja vakuutti, että se, joka viimeksi nauraa, nauraa parhaiten: oikeus, järki ja totuus ovat meidän puolellamme!

Kuten tunnettua, sota päättyi viimein dramaattisen Ruotsinsalmen toisen taistelun jälkeen, jolloin osapuolet näkivät parhaaksi suostua status quo ante bellum-tilaan.

Ruotsalaiset yrittivät vielä saada edes Savonlinnaa, jolloin tuskastunut Potjomkin tuumi, että parasta olisi siirtää koko tämän karun seutukunnan asukkaat tuonne juuri valloitetulle Krimille ja pitää seutu autiona, jolloin sen omistamisesta ei kenellekään olisi mitään hyötyä.

Krimille tosiaan tarvittiin uusia asukkaita ja muuan skotti Andrew Swinton suositteli Katariinalle, että hänen tšuhna-alamaisensa, joilla viittasi lähinnä inkeriläisiin, siirrettäisiin tuolle hedelmälliselle seudulle. Silloin paikalliset venäläiset eivät enää voisi verrata itseään tuohon jälkeenjääneeseen kansanheimoon ja alkaisivat ymmärtää, että heidän olisi aika ruveta kehittämään itseään.

Historia olisi voinut mennä toisin. Miltä maailma näyttöisin nyt, mikäli Krimillä asuisi parikin sataa tuhatta savolaista ja/tai inkeriläistä, on kiinnostava kysymys. Venäjän historiassa väestönsiirrot eivät ole suinkaan tuntemattomia.

Sprengtportenin suunnitelmat Pohjois-Euroopan uudesta järjestyksestä ja itsenäisestä Suomesta siinä yhteydessä jöivät paperille samoin kuin hänen ehdottamansa hyökkäys Tukholmaan.

Borodkin, joka aina välillä kehuu Sprengtportenin lahjakkuutta kuvaa myös mielellään tämän petollisuutta ja esittää sangen epäilyttävän tarinan, jonka mukaan Porrassalmella haavoittunut Sprengtporten olisi ehtinyt sillalla maatessaan kirjoittaa paperilapun, jossa olisi taas pyrkinyt Kustaan suosioon ja kertonut tälle sotasalaisuuden: nyt kannattaa hyökätä suojattomaan Lappeenrantaan…

Tarina on fantastinen eikä siitä selviä, millä tavoin paperi muka toimitettiin eteenpäin ja tuli siitä kertoneen henkilön tietoon.

Kaikessa teatraalisuudessaan tarina kuitenkin sopii tuon merkillisen sodan taruaarteistoon. Tässä sodassa suurin konna epäilemättä löytyi Ruotsin valtaistuimelta. Sprengtporten tavoittelee kakkossijaa.

Mutta tämän tai tuon henkilön hyveet tai niiden puute eivät nykylukijaa kai kiinnosta. Sen sijaan on syytä huomioida se, että Kustaan sodan välittömänä seurauksena oli vuoden 1743 rajan linnoittaminen ja soutulaivastojen rakentaminen.

Kun sitten suurpoliittinen tilanne yllättäen johti siihen, että Ranska ei enää lähettänytkään kultatynnyreitä Tukholmaan venäläisten kurissa pitämiseksi, vaan suorastaan vaati keisaria ottamaan itselleen Suomen, se tahtiin ilman suurempia skruupeleita.

Kuten Napoleon, Kustaan sodan meritaisteluihin viitaten sanoi: on jo aika huolehtia siitä, ettei ruotsalaisten tykkien jylinä enää häiritse Pietarin kaunottarien yöunia. Se tarkoitti rajaa Pohjanlahdella.

 

What do you want to do ?
New mail

perjantai 29. tammikuuta 2021

Mestarin jalkojen juuressa

 

Mestari ja oppipoika

 

Maksim Gorki, Leo Tolstoi. Sofia Andrejevna Tolstaja. Suomentanut Martti Anhava. Siltala 2021, 127 s.

 

Leo (Lev Nikolajevitš) Tolstoita ei tarvitse esitellä ja toivottavasti ei Gorkiakaan. Kuitenkin molempien elämään sisältyy asioita, jotka ovat vähemmän tunnettuja niin meillä kuin jopa Venäjällä.

Kirkonkirouksen alainen ja valtion viholliseksi julistautunut vanha Tolstoi oli aikoinaan viranomaistarkkailussa ja kun hän kerran, jo vanhana miehenä, sairastui, asettui joukko poliisin agentteja vaanimaan tilaisuutta päästäkseen heti kirjailijan kuoltua takavarikoimaan hänen kirjallisen jäämistönsä.

Taudistaan kirjailija kuitenkin toipui ja kuoli sitten aikoinaan dramaattisesti Astapovo-nimisellä pienellä asemalla, jonne hän oli joutunut ”paettuaan” omasta kodistaan.

82-vuotias kirjailija ei silloin suinkaan paennut viranomaisia, vaan -kuten yleisesti arveltiin- omaa vaimoaan. Koko maailma seurasi superkuuluisuuden ”pakoretkeä” ja siitä kirjoitettiin tuoreeltaan tukintoja niin lehdissä kuin erillisinä vihkosina.

Maksim Gorki kuului Tolstoin ihailijoihin ja vietti hänen seurassaan pitkähköjäkin aikoja. Samaan aikaan hän tunsi vetoa myös varsinaiseen poliittiseen vasemmistoon. Oleskellessaan ennen vallankumousta pitkään Caprilla hän tutustui muun muassa Leniniin.

Gorkin henkinen kehitys on varsin erikoinen. Ennen vuotta 1917 hän saavutti kuuluisuutta ”paljasjalkaisena” köyhälistökirjailijana, luonnonlahjakkuutena, joka tuli suoraan kansan keskuudesta.

Bolševikkivallankumouksen hän kuitenkin aluksi torjui kauhistuneena ja kirjoitti Novaja Žizn-lehdessään jyrkän tuomitsevasti Leninin vastuuttomasta seikkailupolitiikasta. Nämä kirjoitukset on myös suomennettu niteessä nimeltä Väärään aikaan ajateltua (ven. Nesvojovremennyje mysli).

Vallankumouksen jälkeen Gorki joka tapauksessa sai Pietarissa merkittävän aseman nälkää näkevän venäläisen älymystön toimeentulon järjestäjänä. Muun muassa Suomesta tulleilla avustuksilla oli suuri merkitys tuon älymystön pitämiseksi hengissä (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=isakov ).

Gorki ei kuitenkaan voinut hyväksyä Leninin kyynistä väkivaltapolitiikkaa, johon kuului muun muassa näytösoikeudenkäynti SR-puoluetta vastaan. Näitä bolševikkien poliittisia kilpailijoita syytettiin -nälänhädän järjestämisestä Venäjälle…

Gorki muutti silloin takaisin Italiaan, jossa hän viihtyikin vuoteen 1928 saakka. Lopullisesti Gorki palasi Mussolinin valtakunnasta vuonna 1932 ja hänestä tuli heti Stalinin politiikan suuri hovilaulaja ja niin sanotun sosialistisen realismin perustaja ja ylivertainen mestari.

Aiemmin Gorkia oli yritetty suistaa jalustaltaan sillä perusteella, ettei hän ollut oikea proletaari, vaan -pikkuporvari (meštšanin). Marx ja Engels olivat näet katsoneet, että ihmisen tajunta muotoutuu sosialistiseksi vasta kun hänet ”keitetään tehtaan kattilassa”. Vain siten syntyi todellinen proletariaattinen tietoisuus.

 Gorkin kaltaiset maankiertäjät sen sijaan olivat ns. ryysyköyhälistöä, joka oli vallankumouksen kannalta suorastaan vaarallinen, kuten jo Ludvig Napoleonin ajan kokemukset osoittivat.

Stalin joka tapauksessa tuki voimallisesti Gorkia ja tämä puolestaan Stalinia. Kollektivisoinnin aikaan Gorki puolusti kiihkeästi tätä valtioterrorin muotoa, joka mukamas vapautti talonpojat yksityisomaisuuden orjuudesta, ”pikkuporvarillisuudesta”. Vasta silloin heistä tuli todella ihmisiä.

Symbolisesti merkittäväksi jäi Gorkin rooli päätoimittajana vuonna 1934 ilmestyneessä kirjassa Belomorsko-Baltijski kanal imeni Stalina, jossa ihannoitiin sitä orjatyöjärjestelmää, jolla Vienanmeren kanava rakennettiin. Kirjassa muuten verrattiin kanavatyömaan oloja myös Suomen vankiloihin.

Gorkin uraa voi siis pitää sangen kirjavana, joskin luulen, että siitäkin löytyy oma logiikkansa. Joka tapauksessa hänen ystävyytensä ja oppipoikasuhteensa Tolstoin kanssa on poikkeuksellisen mielenkiintoinen teema.

Gorkin mestaria kohtaan tuntema ihailu tuntuu joskus aivan määrättömältä. Hän saattaa kiteyttää tuntemuksensa ylittämättömään tapaan: ”Tuo mies on jumalan kaltainen”.

Jumalaan Gorki ei tietenkään uskonut, mutta kyllä sen sijaan Ihmiseen isolla alkukirjaimella. Sellaisen ihmisen vastakohta taas oli poroporvari, meštšanin. Tästäkin teemasta juuri Tolstoin kohdalla Gorki kirjoitti joskus varsin kiinnostavasti, mutta ei siitä tässä enempää.

Gorkin kuvaukset Tolstoista ovat sangen eloisia ja konkreettisia. Hän on tallentanut paperille suuren määrän paljon puhuvia lausahduksia eri teemoista: kuuluisista kirjailijoista, Venäjän kansan ominaisuuksista, naisista ja niin edelleen.

Putinin Venäjän kannalta kiintoisa on Gorkin arvio Venäjän kansan ikuisesta valtionvastaisuudesta eli siis anarkismista. Kuten muistamme, sama ilmiö todettiin joskus myös Brežnevin Neuvostoliitossa.

-Melkoinen paradoksi: äärimmäisen autoritaarinen valtio, jonka kansa taas on luonnostaan anarkistista…

Naisista Tolstoi Gorkin mukaan sanoi kirjoittavansa joskus totuuden ja sen jälkeen hyppäävänsä arkkuun ja vetävänsä kannen kiinni. Muistan kyllä myös Tšehovin käyttäneen samaa kielikuvaa. Ehkä joku on saanut toiselta vaikutteita?

Joka tapauksessa vanha Tolstoi tunnettiin erityisen hyvin juuri ankarasta seksuaalikielteisyydestään. Pelkästään järjettömän puritaanishenkinen Kreutzer-sonaatti oli tehnyt tuhansia naisia hulluiksi, väitettiin.

Tolstoilla tämä askeettisuuden piirre oli voimakas, mutta ei suinkaan johtunut hänen heikosti kehittyneestä libidostaan, päin vastoin.

Gorki kertoo, miten Tolstoi kerran kysyi Tšehovilta, oliko tämä nuorempana ollut hyvinkin kiihkeä naismaailmassa. Vaivautunut kirjailija kakisteli jonkinlaisen vastauksen, jolloin Tolstoi itse sanoi: Minä olin kyltymätön… Lause loppui rasvaiseen kansanomaiseen sanaan, jonka lukija saa arvata. Jonkinlaista huoripukkiahan tässä tarkoitettiin.

Kreivi häkellytti maankiertäjäoppipoikaansa monilla muillakin suorasukaisilla, kansankielisillä ilmauksilla. Tämä suorastaan loukkaantui, kun kreivi väitti, ettei terve tyttö suinkaan ole luonnostaan siveä, vaan sangen verevä olento.

Tuo Tolstoin seksuaalikielteisyys on kieltämättä selitystä vaativa asia ja Gorkin mielestä kyse oli ressentimentistä: luoja teki häijyä pilaa hävittämällä kyvyn ja jättämällä halun ennalleen.

Tolstoilla oli myös paljon sanottavaa aikansa kirjailijoista ja hieman vanhemmistakin. Tuomiot olivat usein tylyjä ja melko lyhyitä, mutta kiinnostavia perusteluineen. Itse asiassa kaunokirjallisten teosten kyhääminen oli vanhan Tolstoin mielestä turhuutta ja syntiä hänen erinäisistä kirjoituksistaan päätellen, mutta ei sitä näistä keskusteluista huomaa. Sitä paitsi kreivi kirjoitti yhden merkittävimmistä lyhyistä romaaneistaan, Hadži Muratin vasta elämänsä lopulla.

Tämä nide sisältää myös Gorkin lyhyen luonnehdinnan Tolstoin puolisosta, Sofia Andrejevnasta. Gorkin mielestä tämä ei ollut mikään pirttihirmu, vaan kaiken kunnioituksen ansaitseva emäntä, jolla Tolstoin elämässä oli suuri ja myönteinen roolinsa. Tosin Sofialla oli merkittävää pyrkimystä tuoda ansioitaan esille, kuten erinäiset muutkin havainnoitsijat huomauttavat.

Sofia Andrejevnaan Gorkilla ei ollut mitään ystävyyssuuhdetta, päinvastoin tämä suhtautui kirjailijanplanttuun lähinnä vihamielisesti, mutta sehän oli hänen velvollisuutensa, katsoo Gorki. Vähänkö oli siipiveikkoja pyrkimässä Jasnaja Poljanaan, joka sivumennen sanoen oli ja on rakennuksena pieni -entinen palvelusväen asunto.

Joka tapauksessa Gorki haluaa tehdä oikeutta naiselle, joka koko maailmassa leimattiin Tolstoin pahaksi hengeksi ja jota ei edes päästetty katsomaan miestään, kun tämä teki kuolemaa. Vasta kirjailijan menetettyä tajuntansa päästettiin vaimo huoneeseen.

Suomennos vaikuttaa hyvältä, täytyy taas vain sanoa, kun originaalia ei ole vierellä, vaikka olen kyllä joskus näitä juttuja venäjäksikin lukenut. Suomentajan laatima luettelo kirjassa esiintyvistä henkilöistä on sangen tarpeellinen myös meidän tietokoneaikanamme.

Tekstissä on pari sanaa, joita en tunnistanut, mutta luulen kyllä ymmärtäväni. Yksi sellainen on etenkehaten. Tällaista kääntäjän rohkeutta kannatan. Toista se on kuin anglosaksisten slangi-ilmausten sijoittaminen kaikkialle.

Mainio pikku kirja!

What do you want to do ?
New mail