Russofobiaa ja hämäräolioita

Tiikerinmetsästys ja russofobia

Kasku kertoo, miten Hruštšev ja Kekkonen olivat metsästämässä tiikereitä. Tiikeri tuli näkyviin ja Nikita ampui, mutta ohi. Sitten ampui Kekkonen ja kaatoi eläimen. Koska saalis kuului kaatajalle, lähti Kekkonen hakemaan työvoimaa pedon saamiseksi pois metsästä. Kun hän palasi, ei tiikeriä näkynyt missään. Kekkonen kysyi isännältä, missä tiikeri oli. Tämä vastasi hämmästyneen näköisenä ”Mikä tiikeri?” ”No muistathan, miten seisoimme tässä passissa ja tiikeri hiipi näkyviin?” ”Muistan toki!” ”Muistatko, miten ammuit etkä osunut ja minä ammuin ja osuin?” ”Tottakai”. ”No, missä se tiikeri nyt on?” ”Mikä tiikeri?”

Kasku ei kerro, miten tilanne jatkui. Kekkosen tavat tuntien on syytä olettaa, ettei hän ryhtynyt asiassa jankkaamaan, vaan siirtyi uuteen aiheeseen. Mahdollisesti molemmat nauttivat kaatoryypyn ja sytyttivät sikarin. Kuten kiinalaiset sanovat: ”Ma-ma, hu-hu”! Tiikerit nyt ovat tiikereitä ja hevoset hevosia. Sellaisessa maailmassa elämme.

Kuten lehdet kertovat, Venäjä on WTO-jäsenyytensä alkamisen jälkeen säätänyt lukuisia säädöksiä, jotka neutraloivat vapaakaupan Venäjälle epäedullisiksi arvioituja vaikutuksia. Ukrainaa on suoranaisesti uhkailtu. Mikäli maa integroituu EU:hun, tulee sen kauppa Venäjän kanssa kärsimään katastrofin. Luultavasti asiassa tullaan muutaman kerran vetoamaan kirjainyhdistelmään WTO ja luultavasti Venäjä tulee ihmeissään kysymään ”Mikä WTO?”

Neuvostoliitto tunnettiin aikoinaan hurskastelun mestarina, joka ei siekaillut allekirjoittaa ETY-sopimuksen kolmatta koria, joka takasi ihmisten ja informaation vapaan liikkuvuuden. Se myös väitti toteuttavansa noita allekirjoittamiaan periaatteita tunnollisemmin kuin länsivallat. Tutkimukset osoittivatkin, että lännestä itään kulki enemmän informaatiota kuin idästä länteen. Aina löytyi tiedotusoppineita, jotka olivat valmiit sanomaan, että Neuvostoliitto oli oikeassa, ja aina löytyi älykköjä, jotka tähän uskoivat tai vähintäänkin sille aplodeerasivat.

Nyt Neuvostoliitto kuuluu menneisyyteen eikä nykyinen Venäjä enää ole sitoutunut sen sinänsä jaloihin periaatteisiin. Sen sijaan se noudattaa perustuslakia, joka kuuluu maailman liberaaleimpiin ja jossa lukuisat pykälät turvaavat demokratian periaatteita kaikkia mahdollisia rajoituksia vastaan.

Suurvallat, jollainen Venäjä taas ainakin omasta mielestään on, ovat aivan tietynlaisia otuksia. Ne kunnioittavat pienempiä yleensä juuri sen verran kuin niille on edullista. Tämä on tietenkin julkinen salaisuus, jota ei ääneen lausuta, mutta joka kyllä käytännössä toteutuu, kuten jokainen tietää.

Kun Puola aikoinaan pirstottiin tai kun Baltian maat täytettiin venäläisillä siirtolaisilla, tämä aiheutti noissa maissa tietenkin venäläisvastaisen reaktion. Asia vaikutti Euroopassa laajemminkin. Etenkin 1800-luvulla Ranskassa oli vahvaa puolalaismielisyyttä, joka käytännössä merkitsi Venäjän politiikan vastustamista ja paheksumista. Venäjällä tästä asenteesta loukkaannuttiin ja alettiin puhua ”russofobiasta”, joka leimattiin rappeutuneen lännen moraaliseksi ala-arvoisuudeksi.

Russofobiaa venäläiset ovatkin löytäneet sekä Länsi-Euroopan maista että kaikista Venäjän naapurimaista. Suomessa sitä kuitenkin on havaittu melko vähän.

Suomalaiset, päästessään osaksi Venäjän keisarikuntaa, saivat monenlaisia armonosoituksia, jotka nimenomaan maamme eliitille olivat suorastaan ylenpalttisia. Virkatalot ja eläkkeet tulivat nyt itse kullekin ilman vastinetta ja suureen emämaahan sopi halutessaan mennä hankkimaan lisää rahaa, mainetta ja virka-arvoja. Keisarin sana, joka turvasi vanhat privilegiot niin eliitille kuin koko maalle, oli mahtava tae kateellisia venäläisiä vastaan.

Kun keisarikunnan edut alkoivat vaatia toisenlaista politiikkaa, alettiin sopimusta Pietarin suunnasta tulkita uudella tavalla. Suomalaisten mielestä tämä oli petos, vieläpä ansaitsematon. Seuraavan kerran pettivät bolševikit, jotka tosin tunnustivat Suomen, kuten kaikkien muidenkin itsemääräämisoikeuden ja samaan aikaan kaikin keinoin pyrkivät estämään sen toteutumisen, mikäli se merkitsi eroamista.

Talvisodassa naapurin petollisuus sai Suomen näkökulmasta katsottuna jo eeppisiä piirteitä, kun selvä hyökkäys kaunisteltiin avunannoksi ja lahjoitukseksi. Mieleen palautui, miten Pietari Suuri oli hyökännyt pian sen jälkeen kun Ruotsille oli lipevästi vakuutettu ystävyyttä ja hyvää naapuruutta. Olipa Suomen sotakin vuonna 1808 aloitettu yhtä salakähmäisesti.

Reaalipoliittinen suuntaus Suomen ulkopolitiikassa ei suinkaan alkanut vasta Paasikiven aikana, vaan jo 1940, kun alettiin suuntautua Saksaan ja seuraavana vuonna päätettiin maksaa potut pottuina eli hyökättiin puolustuksen ylevän kyltin alla.

Churchill sanoi aikoinaan, että jos Hitler hyökkäisi helvettiin, hän ainakin sanoisi muutaman lämpimän sanan paholaisen puolesta. Suomalaisille Stalin oli ottanut tuon arkkivihollisen roolin kieltäytymällä puhumalla asioista niiden oikeilla nimillä. Vaati raskaita uhreja ennen kuin hänet saatiin järkiinsä.

Paasikivi ja sittemmin Kekkonen löysivät toimivan tavan keskustella itäisen naapurin kanssa. Oli turha jankuttaa siitä, että puhuttiin yhtä ja tehtiin toista. Se oli tosiasia, joka oli tunnustettava, vaikka vanha Paasikivi yksityisesti voivottelikin Venäjän vallanpitäjien suoranaista tyhmyyttä Suomen-politiikassaan. Mutta he nyt olivat mitä olivat ja heidän kanssaan oli asiat hoidettava.

Koska asia näyttää monelta unohtuvan, kannattaa palauttaa mieleen, että sekä Paasikiven että Kekkosen politiikka itäisen naapurin suuntaan oli erittäin onnistunutta. Suomessa ei ollut vieraita joukkoja, puolustusmenot pidettiin hyvin kohtuullisina, kauppa kävi itään kuin siimaa ja maamme sai sisäpolitiikassa päättää omista asioistaan.

Toki kiusaus käyttää ”Pietarin tietä”, joka nyt kulki Moskovan kautta, oli monelle vastustamaton, eikä Suomi päässyt järjestämään ulkomaiden asioita mieleisikseen, vaan joutui ottamaan aina naapurin reaktiot huomioon. Mutta tosiasiassa tämä seikka ei maailmaa mullistanut. Poliittisessa kulttuurissa tapahtui rämettymistä ja lurjukset ja epatot saattoivat syrjäyttää kelvokkaat ja kunnialliset. Mutta ihmisluonto nyt on sellainen ja syypäitä on etsittävä muualta kuin tosiasioiden tunnustamisesta.

Venäjällä puhutaan taas paljon russofobiasta. Nationalistisissa piireissä tämä on iskusana, jolla leimataan naapurimaiden politiikkaa ja yleistä mielipidettä, mikäli se ei myötäile Venäjän intressejä. Termin tarkoittamat asiat lienevätkin aivan todellisia, sen venäläisillä käyttäjillä vain saattaa olla vaikeuksia ymmärtää, että naapurien näkökulmasta asialle voi myös olla aivan päteviä syitä.

Suomi kuuluu niihin harvoihin maihin, jonka historiassa ajoittaisen russofobian ohella on myös merkittävä russofilian perinne. Tämä liittyy sekä 1800-lukuun että 1900-luvun jälkipuoliskoon. Tämä johtuu sitä, että meillä on kokemusta myös hyvästä Venäjästä. Naapurilla on ollut meille paljon annettavaa. Sen saaminen on ollut mahdollista, kun ei ole ruvettu jankkaamaan tiikerien kaltaisista lopultakin toisarvoisista asioista. Molemminpuolisesti edullinen rinnakkaiselo Venäjän kanssa on, silloin kun se on onnistunut, perustunut molempien osapuolten etuihin eikä esim. sinisiin silmiin, jotka jaamme yhteisen geeniperintömme ansiosta. Kyseessä on myös ollut nimenomaan rinnakkaiselo eikä yhteiselo. Puola ja Baltian maat ovat taas saaneet nauttia jälkimmäisestä. Koska sellainen suhde pakostakin tapahtuu suuremman osapuolen ehdoilla ja sen poliittisella kielellä, on se aiheuttanut ryppyjä rakkauteen. Kuten usein avioeron jälkeen, trauma on yhä nähtävissä, vaikka sen alkuperäinen syy on poissa.

Ulkomaalaiset ihmettelivät usein Suomen ja Venäjän toimivaa suhdetta Kekkosen kaudella. Se ei ollut ihan normaalia kanssakäymistä, mutta toinen osapuoli olikin kaukana normaalista ja toisenkin piti olla hiukan sitä olevinaan, jotta asiat olisivat sujuneet. Toisin kuin nuoriso nyt kuvittelee, pelko näytteli asiassa hyvin vähäistä osaa jos sitäkään.

On hyvin valitettavaa, mikäli nykymaailmassa pyyhitään kansainvälisillä sopimuksilla pöytää ja aletaan puhua siansaksaa, jota kaikkien edellytetään kunnioittavan. Pienille maille se merkitsee aina vaaraa.

Jo antiikin aikana yleinen sääntö oli, että sopimuksia oli noudatettava, pacta sunt servanda. Ikävä totuus näyttää yhä olevan, etteivät suurvallat viitsi niitä edes allekirjoittaa tai jos allekirjoittavat, tulkitsevat niitä niin kuin heille sopii. Koska tällainen on suurvallan tunnusmerkki, tuntee myös Venäjän nykyinen hallinto vastustamatonta halua tuollaiseen käytökseen. Sekin on yksi tapa hankkia kansansuosiota. Kaikenkarvaiset yön sudet, lepakot, ja muut hämärät ja pimeät ainekset, jotka eivät välttämättä ymmärrä sopimuksista ja niiden merkityksestä yhtään mitään, saavat aihetta röyhistää rintaansa, kun niitä härskisti loukataan –meitäpä ei määräillä…!

Mutta tämä ei ole vain Venäjän ominaisuus. Pelkään pahoin, että kun maailman tasapaino perusteellisesti muuttuu, mikä juuri onkin tapahtumassa, näemme myös Keskuksen valtakunnan esittävän hyvin erikoislaatuisia tulkintoja erilaisista yhteisesti sovituista asiakirjoista. Itse asiassa sitä tapahtuu jo nyt.

Suomi ei ole osa Euroopan suurvaltaa, koska sellaista ei ole, vaikka miten toivoisimme. Brysselin rakentama maailma, jossa subsidiariteetti ja sisäänrakennettu harmonia vallitsivat kuin Leibnitzin metafysiikassa, savuaa pahasti ja direktiiveille nauretaan Suomen ulkopuolella. Suomi kuitenkin näyttää esimerkkiä koko maailmalle pelastaakseen sen hiilidioksidikuolemalta ja valmistautuu jo vakavissaan uhraamaan asian hyväksi metsätaloutensakin.

Ennen sotia Suomi ainoana maailman maana maksoi velkansa USA:lle. Se oli ehkä historiamme paras sijoitus ja saattaa olla, että se jopa auttoi meitä selviämään sodissa. EU:ssa asetuimme mallioppilaaksi ja yritimme siirtää ulkopolitiikkammekin monenkeskiselle pohjalle. Ikävä kyllä, muut eivät seuranneet. Eräänlaisena moraalisena palkkiona toki saimme tilaisuuden pelastaa tuhlaajapoikia, jotka joutunevat nyt meille ikuiseen kiitollisuudenvelkaan. Tulevaisuus näyttää, miten tällaiset velat maksetaan. Saattaa olla, että Suomen kannattaisi kansallisessa strategiassaan jälleen ottaa käyttöön niitä reaalipolitiikan keinoja, jotka aikoinaan toimivat hyvin. Jo Paasikivi sanoi aikanaan, että pieni maa ei voi koskaan lakata pyrkimästä siihen, että oikeus hallitsisi maailmassa, mutta niin kauan kuin tätä ei tapahdu, ei myöskään pidä elätellä harhaluuloja ja teeskennellä, että asiat ovat toisin kuin ne ovat.

Siksi ehkä kannattaa useinkin pidättyä kannanotoista, joilla on vain symbolinen merkitys. Venäjän kohdalla se tuottaa vain syytöksiä ”russofobiasta”, joilla haetaan irtopisteitä omien pimeiden ainesten keskuudesta.

Kyllä kaikki tietävät, miten tiikerin kanssa oikeasti on. Häpeä koituu sille, joka valehtelee, vahinko sille, joka ei tunnusta tosiasioita.