Sivilisaation väkivaltaiset oireilut

Sivilisaation väkivaltaiset oireilut

Sivilisaatiomme on ehkä jo saavuttanut äärimmäisen rajan yleisessä hellämielisyydessä, joka koskee tasa-arvoisesti melkein kaikkia, imeväisistä massamurhaajiin.
Koska emme pysty kuvittelemaan mitään pahempaa kuin yhdenkään ihmisen kuolema, yritämme tehdä kaiken mahdollisen ja mahdottoman, ettei tuota kauhistusta tapahtuisi. Käytännössä joudumme kuitenkin kohtaamaan sen tosiasian, että elämämme käy mahdottomaksi, ellei hyväksytä varsin huomattavaakin määrää ylimääräisiä kuolemantapauksia.
Ajatekaamme autoilua. Sadat ihmisen saavat joka vuosi tarpeettomasti surmansa sen takia, että heidät tappaa amatööriautoilija, jonka taidot ja henkinen tasapaino, elämäntavat ja yleinen elämänfilosofia eivät tue turvallista siirtyistä paikasta toiseen. Tilastot todistavat, että mikäli yksityisautoilu kiellettäsiin muissa kuin ehdottoman pakottavissa tapauksissa  ja jätettäisiin ihmisten kujetus turvallisempiin ajoneuvoihin ja ammattikuljettajien käsiin, säästettäisiin muutamssa vuodessa satoja ja jopa tuhansia ihmishenkiä.
Jokainen autoilija toi luulee olevansa turvallinen, taitava ja vastuullinen, mutta tämä subjektiivinen tunne ei muuta millään tavalla sitä tosiasiaa, että käydessään rattiin jokainen yksityisautoilija ryhtyy tietyllä todennäköisyydellä viattomien ihmisten murhaajaksi.
Hyvinkään joukkomurha tai sellaisen alku kirvoitti ennustettavasti esiin kauhistelun yksityisten aseiden hallusaspidon johdosta. Huolimatta siitä, että luvallisilla aseilla tehdään tavattoman vähän henkirikoksia ja että aseluvan omistaja on tilastollisesti kaksi kertaa "turvallisempi" kansalainen kuin sellainen, jolla lupaa ei ole, halutaan aseet joka tapauksessa kieltää.
Muuan täti-ihminen intoutui internetissä huipentamaan  viisautensa siihen tosiasialausesseen, ettei täysin turvallista aseiden haltijaa ole olemassakaan. Voihan itse kukin seota ja saada päähänsä, että pitäisi ruveta ampumaan kanssaihmisiä.
Logiikka on epäilemättä erehtymätöntä ja myös emotionaalisesti vetoavaa: jos mamma olisi niin hyvä ja ottaisi meiltä pois ne sellaiset esineet, joilla voimme vahingoittaa itseämme ja muita.
Joskus maailmassa tällaiselle oli tapana nauraa. Ranskalainen laulu kertoo hyvästä kuningas Dagobertista, jolla oli rautainen miekka. Kun hänelle huomautettiin, että sillä voisi loukata itseään, hän kehotti vaihtamaan sen puiseen. Ja taas  kaikki olivat onnellisia ja tunsivat turvallisuutta.
Mutta niin viattomien sivullisten ammuskelu kuin se kulttuuri, joka tämän ilmiön ympärillä rehottaa, on jotakin ajallemme hyvin tyypillistä.
Ajatelkaamme, että tämä hyvinkääläinen nuorimies olisi tehnyt tekosensa jossakin Lähi-idän maassa tai tropiikin valtiossa. Niin pian kuin hänet olisi saatu kiinni, olisi raivostunut väkijoukko ottanut hänet käsiinsä ja repinyt kappaleiksi. Myös hänen sukunsa olisi saanut kärsiä ja verivelkaa kostettaisiin aivan viattomille suvun jäsenille kenties vielä sukupolvia.
Yksilön ja suvun ylle lankeavan häpeän lisäksi ja kiinni ottaneiden poliisien suorittaman vähemmän hellävaraisen epävirallisen käsittelyn lisäksi tuo roisto olisi vielä joutunut ottamaan huomioon sen, että hän tiettävästi joutuisi ikuisesti kärventymään helvetin tulessa. Mikäli hän olisi muslimi olisi laki selvä niin maan päällä kuin sen jälkeen. Kristityllä puolestaan olisi pieni toivo anteeksiantamuksesta, mutta täysin Jumalasta riippuvainen, ei mikään luvattu läpihuutojuttu.
Lyhyesti sanoen, kaikki tekijät esimodernissa yhteiskunnassa puhuvat tuollaista yhteiskunnan vastaista hyökkäystä vastaan. Sellaisten paineiden voittaminen kysyy jo todella vakavaa piittaamattomuutta omalle itselle koutuvista kärsimyksistä.
Meillä ovat asiat toisin. Me jaksamme hymistellä uhrin-siis tekijän-  onnettomuutta ja sitä, että hän joutui tekemään "ratkaisunsa" kiusaamisen, "naksahduksen", suuttumuksen tai ikävystymisen takia. Syyllisyys löytyy meistä kaikista, ei vähiten siitä, että sallimme ampuma-aseiden pitämisen yksityisten hallussa.
Harvalla näyttää tulevan mieleen, että kulttuurissa, jossa ihmisen pyhyyttä ei tunnusteta eikä häpeä enää toimi yhteiskunnallisen kontrollin välineenä, suvun solidaarisuudesta puhumatta, vatn yksilön raakalaismaisuudelle avautuneet aivan uudet mahdollisuudet aivan riippumatta siitä, että osaamme kauhistella paljon enemmän kuin kosakaan ennen.
Mikäli kukaan ei edes uskalla mennä tuomitsemaan lurjusmaista käytöstä, vaan katsoo, että jokaisella on oikeus saada kiksinsä omalla tavallaan, miten voisimme ihmetellä niiden esiinmarssia, jotka nauttivat näyttäväatä tloisten ihmisten tappamisesta?
Kun tiedotusvälineet vielä kailottavat mehevää sensaatiota ja puristavat viimeisenkin pisaran ympäristön surusta ja kylänmiesten sentimentaalisista reaktioista, olemme jo lähellä makaaberia murhapornoa, samaa, jota niin sanottu huviteollisuus on tulvillaan.
Kulttuurimme on saavuttanut absurdin täydellisyytensä ihmiehengen periaatteellisessa äärettömässä arvostamisessa ja sen samanaikaisessa käytännön halveksinnassa. Aseita kauhistellaan kuin ruttobasillia samaan aikaan kun keskimääräinen televisionkatsoja joutuu seuraamaan kymmeniä hengenriistoja joka ainoa ilta. Olemme elukoita ja hyväksymme sen, ottakaamme siis asiasta kaikki irti.
Me emme tosiaankaan ole "Kaikki syyllisiä" niiden lurjusten tihutöihin, jotka saavat kiksinsä viattomien sivullisten tappamisesta. Syyllisyys ei myöskään piile yksityisten aseiden sallimisessa, jonkin mystisen "äärioikeistolaisuuden" salakavalassa vaikutuksessa keskuudessamme ja tuskin edes perussuomalaisten vaalivoitossa.
Välttämättömät edellytykset noille ampumisriekkujaisille, jotka hiljattain ovat tulleet uudeksi maan tavaksi, löytyvät kulttuurin muutoksesta. Me olemme näennäisesti niin tavattoman sivistyneitä, että saatamme kärsiä hirvittävästi jo sen takia, että joku käyttää puheessaan väärää sanaa. Me itkemme, kauhistumme ja masennumme jokaisen turhan kuoleman takia ja nautimme niiden takia ammattiapua. Samaan aikaan tiedotusvälineemme nostavat roistot ja rikolliset eräänlaisiksi suuriksi ja merkittäviksi poikkeusihmisiksi, joita koko maa ihmettelee ja näköjään myös jollakin tavalla ihailee.
Seuraamukset monen himoitsemasta kuuluisuudesta eivätmeillä nykyään  ole välttämättä kovin pelottavat. Niihin kuuluu, että ymmärtäväisetja huolestuneet tädit ja sedät vatvovat yhdessä sankarin kanssa yhä uudelleen niitä kuolemanvakaviksi muuttuneita henkilöhistorian tapahtumia, joita muuten olisi voitu pitää vaikkapa naurettavina, lapsellisina tai typerinä, ohimenevinä ja jonninjoutavina.
Sankariehdokas voi luottaa siihen yhteiskuntaan, joka on valmis häntä tukemaan. Poliisi tuskin uskaltaa ampua ja ei varmasti sitä tee, mikäli sankari antautuu vapaaehtoisesti. Uhrit ovat aseettomia ja taatusti vaarattomia sankarin kannalta. Kipua tai puutetta ei ole teon jälkeen lähivuosina odotettavissa.
Huomattavaksi henkilöksi muuttunut sankari tietää saavansa istua muutaman vuoden täysihoidossa, josta ei virikkeitä puutu. Rikosreportterit kärkkyvät ovella ja tyydyttävät yhä uudelleen sankarin ja hänen kauhistelijoidensa julkisuuden janoa. Kun sankari joskus kuolla kupsahtaa, hän voi tehdä sen tietäen, ettei hän ollut suinkaan merkityksetön henkilö. Hänen kuuluisa nimensä herättää rivikansalaisessa ajasta aikaan tunnetta, jota voisimme sanoa kunnioitukseksi, ellei tämä menneen maailman käsite tuntuisi tässä yhteydessä erityisen irvokkaalta.