keskiviikko 2. toukokuuta 2012

Luuserit tulivat. Olemmeko valmiit?


Luuserit tulivat. Olemmeko valmiit?

Joskus parikymmentä vuotta sitten suomenkieleen pesiytyi sana ”luuseri”. Samaan aikaan alkoi anglosaksinen sanasto muutoinkin vyöryä kieleemme ja maahamme, jonka ”kansainvälinen” väestönosa lisääntyi geometrisessä sarjassa, mikä ilahdutti useimpia.
Tämä tapahtui yhtä jalkaa globalisaation kehittymisen kanssa. Kannattaa muistaa, ettei globalisaatio ole ollut pelkästään taloudellista yhdentymistä, vaan myös ideologia, joka on kehittänyt ja meille tarjonnut uusia versioita sellaisista käsitteistä kuin ”hyvä”, ”arvokas”, ”etu”, ”oikeus” ja niin edelleen.
Kieleemme pesiytynyt termi ”luuseri” on todellinen uutuus. Se sisältää ajatuksen, että ihmiselämä on formaatti, jossa joidenkin on pakko hävitä, kun taas toiset voittavat. Jälkimmäisille kuuluvat kaikki palkinnot, edellisille ei mitään. Tämä on luonnon laki, toteavat melkoisella hartaudella monet sellaisetkin, joiden mielestä esimerkiksi sukupuolten välisistä luonnosta johtuvista eroista ei seuraa, että niitä olisi kunnioitettava, vaan että ne olisi voitettava kaikin keinoin.
Ikävä trendi on, että ”luusereiden” määrä ns. kehittyneissä maissa on nopeassa kasvussa. Tilanne saattaa pian muuttua kestämättömäksi, jos kyllin suuri osa entisestä keskiluokasta ymmärtää, ettei se halua elää tämän uuden uskonnon karuilla ehdoilla. Syrjäytyneiden määrä etenkin nuorten keskuudessa on erityisen hälyttävä. Se on tulevaisuudessa ehkä suurin vaaramme.
Kun helppoon elämään tottunut nuori, joka tuntee ”oikeutensa”, mutta ei velvollisuuksiaan, putoaa normaalin poroporvarillisen yhteiskunnan ulkopuolelle, hän todennäköisesti etsii jonkinlaista sisältöä elämäänsä huumeista ja alkoholista, koska muut tiet ovat tukossa. Matka rikokseen on sen jälkeen lyhyt ja edessä häämöttää se alaluokkainen elämäntapa, jota Theodore Dalrymple on Ranskassa ja Englannissa kuvannut. Sitten elämäntapa alkaa periytyä.
Leipä ja sirkushuvit eivät korvaa työtä. Ihminen näet ei elä pelkästään leivästä. Kunnioitus, itsekunnioitus, ihmisarvo olivat avainsanoja myös työväenliikkeellä aikoinaan. Tieto työn arvosta antoi eväitä elämään myös riistetyille. Taidamme olla tulossa uudenlaiseen tilanteeseen. Tai ehkäpä vanha historia toistuu.
Rooman valtakunnan rappiokaudella ilmaisen leivän ja sirkushuvien parissa vegetoinut proletariaatti joutui historian roskakoriin, kun Länsi-Rooman talous ei enää kestänyt sen ylläpitämistä. Tottuneena ”oikeuksiinsa” se ei lainkaan ymmärtänyt ajatusta siitä, että olisi velvollinen tekemään uhrauksia ”yhteisen” Rooman puolesta. Sellaista ei enää ollut.
Se, jolla ei ole mitään käsitystä ihmisen tai minkään muunkaan asian pyhyydestä, voi luontevasti vajota eläimen asteelle ja hyväksyä saman muidenkin kohdalla. Itse asiassa hänen voi olla mahdotonta ymmärtää, että hän olisi jonkinlainen periaatteellinen poikkeus muuhun eläinkuntaan verrattuna.
Ihminen, joka elää irrallaan yhteisöstä, suvusta, kansasta ja uskonnosta, omassa postmodernissa järjettömyydessään, on vapaa tekemään sellaisia ”ratkaisuja” kuin itse haluaa. Jos hän päättää ajaa kahtasataa moottoritietä väärään suuntaan ja tappaa jonkun satunnaisen vastaantulijan, niin so fucking what? Tai jos hän saa päähänsä julistaa itsensä korkeimmaksi olennoksi ja yrittää tässä ominaisuudessa tappaa mahdollisimman monta lajitoveriaan, niin asiassa ei ole muilla paljon sanomista. Tietenkin sitä voi loukkaantua, mikäli teko on kohdistettu johonkin erityisryhmään. Loukkaantuminen lienee tunteista ylevin, mutta sekin on vain aivan tietyissä tapauksissa oikeutettu.
Kun tällainen olento kuolee, niin hänen jälkeensä ei jää mitään. Hän ei häpäise perhettään, sukuaan, maataan tai uskontoaan, koska hänellä ei ole sellaisia. Häpeän aika on ohi. Itse asiassa herostraattinen sankaruus saattaa nykyään olla arvostetuin ja käytännössä useimmille mahdollinen sankaruuden laji. Viidentoista minuutin kuuluisuus tarkoituksettoman elämän vaihtoehtona näyttää yhä useammin olevan houkutteleva ja reaalinen päämäärä. Vain luuserit ripustautuvat oman murjunsa orteen ilman publicityä.
On erinomaista, että presidentti Niinistö on kiinnittänyt erityistä huomiota nuorison syrjäytymiseen. Saattaa olla, että siihen voidaan vielä panostaa niin paljon, että Euroopan eteläisempien maiden kohtalolta vältytään.
Tiettyjä ryhmiä edustavilla maahanmuuttajilla ja huostaan otetuilla on moninkertainen vaara syrjäytyä. Mikäli lähdemme siitä, että jokaiselle ihmiselle olisi kyettävä takaamaan ihmisarvoinen elämä, täytyy ensimmäisen johtopäätöksen olla, että näin huonoja tuloksia tuottavaa politiikkaa on kavahdettava. Tämän sanoo jo taloudellinenkin laskelmointi. Hiljattain väitettiin julkisuudessa, että yhden huostaan otetun lapsen laitoshoito maksaa vuodessa kahdeksankymmentätuhatta euroa. Ilmeisesti hänelle siis kustannetaan uudet kokopäivätoimiset vanhemmat?
Koska ennuste joka tapauksessa on niin tavattoman huono, on tällaiset toimet syytä hyväksyä vasta kun siihen kussakin tapauksessa löytyy erityisen painavia perusteita. Muussa tapauksessahan toimitaan räikeästi vastoin noiden ihmisten omaa etua. On vaikea käsittää, että esimerkiksi holtittoman maahanmuuton kritisointia demonisoidaan leimaamalla se äärioikeistolaisuudeksi, ihmisvihaksi tai peräti luonnollisten ihmisoikeuksien loukkaukseksi.
Hyvin tärkeää olisi myös syrjäseutujen kehittäminen. Jossakin vaiheessa se saattaa jopa olla ainut mahdollisuutemme. Yhä useammalla taholla aletaan näköjään huomata, että pelkkä BKT:n kasvattaminen ei ole hyväksyttävä politiikan tavoite sinänsä, vaan väline, johon on suhtauduttava sen mukaisesti. Amerikassa tästä alkaa tulla yhä hyväksytympi näkemys ja varsin merkittäviä puheenvuoroja on jo kuulunut.  Asialla on ollut muiden muassa Francis Fukuyama.
Meillä puolueet ovat nyt ilmeisen hämmentyneitä, vaikka ehkä inertian voimasta jatketaan vanhaan tapaan, ikään kuin kaikki olisi menossa oikeaan suuntaan. Vanhat teesit eivät kuitenkaan enää vedä kannattajia, päänsä nostanut populismi osataan kuitenkin vain leimata äärioikeistolaisuudeksi ja halutaan kuitata vaientamalla, demonisoimalla ja nauramalla. Ongelmat eivät tällä suinkaan häviä.
Myös vallankumouksia on 1700-luvulta lähtien kuviteltu ratkaisuksi ongelmiin, vaikka niitä historian valossa on pikemminkin syytä pitää sairauskohtauksina, komplikaatioina, jotka pikemminkin jättävät yhteiskuntaan pahoja traumoja kuin niitä parantavat.
Entiset vallankumoukselliset ovatkin nykyään yleensä pysytelleet noloina syrjässä yhteiskunnallisesta keskustelusta tai tyytyneet vain hokemaan ”ihmisoikeuksia” tai muita vastaavia mantroja. Tällaiset harrastukset ovat kaukana päivän ongelmista. Onko jotakin uutta kuitenkin tulossa? Filosofi Tere Vadén, jota Aamulehti on haastatellut 25.4., on vakuuttanut, että suuri muutos on jo muutaman vuoden asia. Hän puhuu jopa ”vallankumouksesta” ja samaan hengenvetoon oikeistodiktatuureista. Lehden artikkelia ei voi kiittää erityisestä selkeydestä.
Valitettavasti kyseisen vallankumouksen tekijöitä tai seurauksia enempää kuin metodiakaan ei kerrota. Uutinen saattaa siis olla ennenaikainen. Siitä huolimatta voi olla syytä suhtautua vakavasti puheisiin, joiden mukaan elämme murroskautta ja nykyinen globalismiuskonto on jo nyt kriisissä myös meillä. Meillä se tuskin on asennetasolla koskaan edes todella ehtinyt juurtua ennakkoluulottomien poliitikkojen ponnisteluista huolimatta.
 ”Luuserit” eivät kuulu meidän kieleemme eivätkä kulttuuriimme. Tulevaisuuden suurimpia haasteita on taistelu tällaisen ryhmän syntymistä vastaan ja siinä ei todella tepsiviä ihmelääkkeitä taida olla kellään. Mutta yritettävä on.
 Markkinoiden valta on ylisuurina annoksina ilmeistä myrkkyä, kuten kaikki lääkkeet, joilla on tehoa. Markkinoista sinänsä emme pääse eroon edes minkäänlaisella vallankumouksella. Mutta jo asenteiden muutos on tärkeä asia. Niiden tulee koskea oman kansakunnan jäsenten etuja. Niihin edes voimme vielä hiukan vaikuttaa. Markkinoiden valtaa on edes yritettävä rajoittaa, mikäli se näitä etuja vahingoittaa. Ihmiskunnan BKT:n kasvu saattaa tästä käsiä, mutta so f** what?

11 kommenttia:

  1. Uudella ylipäälliköllämme saattaisi olla mahdollisuus vaikuttaa.
    Varusmiespalvelukseenkaan ei näitä luusereita välttämättä hyväksytä.
    Takavuosina oli puolustusvoimilla tapana osoittaa, että kaikkia tarvitaan. Nyt varsin helposti hylätään jo kutsunnoissa tai pian palveluksen aloituksen jälkeen.

    Hylköysprosentit vat olleet noususuunnassa sitä mukaa, kun reservin vahvuutta on haluttu pienentää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Varusmiespelveluksen sosiaalinen ja psykologinen merkitys on erittäin tärkeä ja siitä kannattaa vähän maksaa vaikka sitten kilpavarustelun kustannuksella. Ja vanhat kunnon siirtymäriitit olisi yleensäkin syytä palauttaa kunniaan. Nykyinen loputon nuoruus tai lapsuus kannattaisi jossakin vaiheessa katkaista.

      Poista
    2. Siirtymäriitit ovat yhtä tyhjän kanssa, jos niiden jälkeen jää tyhjän päälle eikä sellaista elämää, mitä ennen oli tuon riitin jälkeen tiedossa, ole enää nykypäivänä oletettavissa.

      Maailma on muuttunut ja meidän on muututtava maailman mukana. Enää ei ole paluuta agraari- eikä industriaaliyhteiskuntaan. On tultava toimeen sen kanssa mitä meillä on.

      Töitä ei yksinkertaisesti enää ole kaikille eikä kaikkia tarvita töihin. Samoin seksuaalinen vapautuminen on merkinnyt, etteivät naiset enää tarvitse miehiä muutoin kuin spermalingoiksi ja pankkiautomaateiksi. Siirtymäriiteillä ei enää ole mitään merkitystä.

      Mitä armeijaan tulee, niin armeijan tehtävänä ei ole kansalaiskasvatus, vaan maanpuolustus, ja mitä enemmän resursseja allokoidaan epäolennaiseen, sitä huonommin armeija suoriutuu ydintehtävistään. Jo nykyisellään puolet ikäluokasta koulutetaan turhaan.

      Armeija ei ole mikään sellainen paikka, mihin mennään innosta hihkuen. Päinvastoin, se koetaan samanlaiseksi pakkolaitokseksi kuin vankila. Varusmiehet ovat hyvin demotivoituneita ja mitä syrjäytyneempi nuorimies, sen demotivoituneempi. Ja yksi tällainen syrjätti voi tärvellä koko komppanian oppimishalun ja motivaation. Plus sitten kiusaaminen, pennalismi, päihteet ja konfliktit.

      Fiksuinta on lakkauttaa asevelvollisuus, siirtyä ammattiarmeijaan ja koota se vapaaehtoisista. Tällöin palvelukseen saadaan vain motivoituneita vapaaehtoisia.

      Poista
    3. Suomi on iso ja harvaan asuttu. Niin isoa ammattiarmeijaa, jolla koko maata puolustettaisiin, ei nykyisillä resursseilla kyettäisi ylläpitämään.
      Ikääntyminen on ongelma fyysistä suorituskykyä vaativissa tehtävissä. Eläkemenot ym.

      Varusmiespalvelusta omat kokemukseni sattuvat olemaan ajalta, jolloin osalla esimiehiä oli vielä sotakokemusta.
      Kyllä joukkoon muodostui nopeasti henki, jossa heikompia avitettiin kannustettiin. Kenties silloiset kouluttajmme osasivat hommansa paremmin "veljeä ei jätetty". Puhuttiin jopa miesten koulusta. Nykyään sanontaa pidetään lähinnä naiivina. Kruunu huolehti pojistaan. Myös heikoimmista.

      Koivisto suhtutui aikanaan nuivasti aseista kieltäytyjiin ja sivareihin. Hänen perustelunsa - kokemuksen perusteella - oli että puolustusvoimista ei saa tulla paikka, johon hyväksytään vain ne, joyka ovat innokkaimmin aseisiin tarttumaan.

      Poista
  2. Hiljattain eräs kenraali, joka aiemmin oli ollut eteläsuomalaisen varuskunnan päällikkö, kertoi että lähes puolella saapumiserästä saattoi olla jokin merkintä rikosrekisterissä. Asenne oli hieman sellainen, että heitä emme tarvitse puolustusvoimissa, he ovat vain ongelma.

    Kun pv-uudistusta ikäluokkien pienenmisellä perustelleelle puolustusministerille kerrottiin eduskunnan kyselytunnilla, että muutaman vuoden notkahdusta lukuun ottamatta syntyvyys on nousussa, ministeri vastasi jotenkin niin, että mutta kun "ne lihovat".

    Näin syvän rauhan tilan vallitessa puolustusvoimilla voisi aivan hyvin olla yhteiskunnallinen tehtävä yrittää saatttaa raiteilleen nämä jo kouluelämässä kenties "päähän potkitut" luuserin alut.
    Sen sijaan, että heidät lähetetään oitis palvelukseen kelpaamattomina siviiliin.

    Sen perusteella mitä olen seurannut uuden ylipäällikkömme passiivisata suhtautumista Halosen viimeisellä virassaoloviikollaan tekemään rajuun uudistukseksi nimitettyyn puolustuskyvyn alasajoon, en ole kovin toiveikas.

    Yleensähän ei alempikaan viranomainen tee viime tingassa seuraajansa työhön ratkaisevasta vaikuttavia päätöksiä.

    Aikaa olisi ollut tehdä rauhassa ensin parlamentaarisesti selonteko jne. Ei olisi tarvinnut oikeuskanslerinkaan puuttua asiaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä kenraalien esityksestä sai kuvan, että sodanvaara on välitön ja puolustusvoimien on siksi karsittava kaikki, mikä ei palvele varustelua. Alafusoff oli kyllä eri mieltä, mutta poliitikoista ei paljon ollut haastajiksi.

      Poista
  3. Charles Murrayn Coming Apart: The State of White America, 1960-2010 kannattaa ehdottomasti lukea. Vaikka Murray on libertaari ja vaikka hän Bell Curve -kirjan toisena tekijänä on leimautunut laitaoikeustolaiseksi, hänen kirjansa on saanut varsin positiivista palautetta sekä oikealta että vasemmalta. Ei toki läheskään yksimielistä !

    Murray käsittelee USA:n luokkajaon jyrkentymistä ja avioliiton, työn, yhteisöllisyyden, rehellisyyden, perheen ja kirkon aseman heikkenemistä valkoisen alimman 30%:n keskuudessa.

    Ratkaisuksi hän tarjoaa pikemmin keppiä kuin porkkanaa, mutta myöntää että toisenlaiselta ideologiselta pohjalta voi tulla toisenlaisiinkin poliittisiin suosituksiin. Keppi siis tässä tapauksessa on "hyysäämisen" vähentäminen.

    Se kehitys mikä alkoi mustista slummeista - naisten yksinhuoltajuus, heikentynyt vanhemmuus, miesten marginalisoituminen - on kovaa vauhtia leviämässä myös valkoisen alaluokan keskutteen.

    Siinä missä avioerojen määrä on kääntynyt laskuun tai tasaantunut ylemmän keskiluokan keskuudessa hyvinkin alhaiselle tasolla, alimman kolmanneksen keskuudessa perheen merkitys jatkaa syöksyään. Mies joka ei huolehdi omasta lapsestaan marginalisoituu huomattavasti helpommin kuin avioliitossa oleva mies. Yhä suurempi osa miehistä ajautuu tuottamattomaksi porukaksi tai vaikka ei suorastaan täysin tuottamattomaksi ainakin alisuorittajiksi.

    Myös talous kärsii. Mutta samalla yleinen elämäntyytyväisyys.

    Palaan aiheeseen blogillani kunhan saan kirjan loppuun.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvin kiinnostavaa. Keskiluokasta yhä suurempi osa ilmeisesti putoaa alaluokkaan, ei työväenluokkaan.

      Poista
  4. En ole koskaan pitänyt sanasta "luuseri". Ehkä olen itsekin luuseri. :)

    VastaaPoista
  5. http://rauta-aika.blogspot.com/2012/04/frankfurtin-koulukunnan.html

    VastaaPoista
  6. Länsimaisen yhteiskunnan arvoyhteisön kovan ytimen edustaja on sanonut toimittajille:"So what?". Hän on sentään ollut 1962 Fullbright -stipendillä Yhdysvalloissakin, joten tätä ei käyne kyseenalaistaminen.

    Keski-ikäistynyt läntisen arvoyhteisön kannattaja, patsaantervaaja, laittoi hillittyä valtiomiestä railakkaammin näin:"Kanava lähti, so fucking what."

    Yhteiskunnallinen arvo on yhdistelmä rahallista ja rahana ilmaisematonta yhteiskuntasuhdetta. Arvottomuutta on syytä pitää yllä rakennemuutoksen ylläpitämiseksi, kiertoliike on tärkeämpää kuin päämäärä niin kuin ratapyöräilyssä.

    Euroopan unionin sisämarkkina on kauhea puhdistustyö, jonka uskotaan olevan hyvinvoivalle valtiolle välttämätön ( http://fi.wikisource.org/wiki/Varšavjanka )

    Meneillään on elämysjaakobiinien esiinmarssi, ainakin Facebookissa, tavalla, jota eivät ymmärrä mattiapusetkaan.

    Arvottomuus ei ole toivottavasti markkina-arvoisen Euroopan unionin sisämarkkinan päämäärä, vaan keino. Arvottomuus raivaa tietä armottomuudelle voltairelaisesti tai dostojevskiläisesti ajatellen.

    VastaaPoista

Kirjoita nimellä.