Luuserit tulivat. Olemmeko valmiit?

Luuserit tulivat. Olemmeko valmiit?

Joskus parikymmentä vuotta sitten suomenkieleen pesiytyi sana ”luuseri”. Samaan aikaan alkoi anglosaksinen sanasto muutoinkin vyöryä kieleemme ja maahamme, jonka ”kansainvälinen” väestönosa lisääntyi geometrisessä sarjassa, mikä ilahdutti useimpia.

Tämä tapahtui yhtä jalkaa globalisaation kehittymisen kanssa. Kannattaa muistaa, ettei globalisaatio ole ollut pelkästään taloudellista yhdentymistä, vaan myös ideologia, joka on kehittänyt ja meille tarjonnut uusia versioita sellaisista käsitteistä kuin ”hyvä”, ”arvokas”, ”etu”, ”oikeus” ja niin edelleen.

Kieleemme pesiytynyt termi ”luuseri” on todellinen uutuus. Se sisältää ajatuksen, että ihmiselämä on formaatti, jossa joidenkin on pakko hävitä, kun taas toiset voittavat. Jälkimmäisille kuuluvat kaikki palkinnot, edellisille ei mitään. Tämä on luonnon laki, toteavat melkoisella hartaudella monet sellaisetkin, joiden mielestä esimerkiksi sukupuolten välisistä luonnosta johtuvista eroista ei seuraa, että niitä olisi kunnioitettava, vaan että ne olisi voitettava kaikin keinoin.

Ikävä trendi on, että ”luusereiden” määrä ns. kehittyneissä maissa on nopeassa kasvussa. Tilanne saattaa pian muuttua kestämättömäksi, jos kyllin suuri osa entisestä keskiluokasta ymmärtää, ettei se halua elää tämän uuden uskonnon karuilla ehdoilla. Syrjäytyneiden määrä etenkin nuorten keskuudessa on erityisen hälyttävä. Se on tulevaisuudessa ehkä suurin vaaramme.

Kun helppoon elämään tottunut nuori, joka tuntee ”oikeutensa”, mutta ei velvollisuuksiaan, putoaa normaalin poroporvarillisen yhteiskunnan ulkopuolelle, hän todennäköisesti etsii jonkinlaista sisältöä elämäänsä huumeista ja alkoholista, koska muut tiet ovat tukossa. Matka rikokseen on sen jälkeen lyhyt ja edessä häämöttää se alaluokkainen elämäntapa, jota Theodore Dalrymple on Ranskassa ja Englannissa kuvannut. Sitten elämäntapa alkaa periytyä.

Leipä ja sirkushuvit eivät korvaa työtä. Ihminen näet ei elä pelkästään leivästä. Kunnioitus, itsekunnioitus, ihmisarvo olivat avainsanoja myös työväenliikkeellä aikoinaan. Tieto työn arvosta antoi eväitä elämään myös riistetyille. Taidamme olla tulossa uudenlaiseen tilanteeseen. Tai ehkäpä vanha historia toistuu.

Rooman valtakunnan rappiokaudella ilmaisen leivän ja sirkushuvien parissa vegetoinut proletariaatti joutui historian roskakoriin, kun Länsi-Rooman talous ei enää kestänyt sen ylläpitämistä. Tottuneena ”oikeuksiinsa” se ei lainkaan ymmärtänyt ajatusta siitä, että olisi velvollinen tekemään uhrauksia ”yhteisen” Rooman puolesta. Sellaista ei enää ollut.

Se, jolla ei ole mitään käsitystä ihmisen tai minkään muunkaan asian pyhyydestä, voi luontevasti vajota eläimen asteelle ja hyväksyä saman muidenkin kohdalla. Itse asiassa hänen voi olla mahdotonta ymmärtää, että hän olisi jonkinlainen periaatteellinen poikkeus muuhun eläinkuntaan verrattuna.

Ihminen, joka elää irrallaan yhteisöstä, suvusta, kansasta ja uskonnosta, omassa postmodernissa järjettömyydessään, on vapaa tekemään sellaisia ”ratkaisuja” kuin itse haluaa. Jos hän päättää ajaa kahtasataa moottoritietä väärään suuntaan ja tappaa jonkun satunnaisen vastaantulijan, niin so fucking what? Tai jos hän saa päähänsä julistaa itsensä korkeimmaksi olennoksi ja yrittää tässä ominaisuudessa tappaa mahdollisimman monta lajitoveriaan, niin asiassa ei ole muilla paljon sanomista. Tietenkin sitä voi loukkaantua, mikäli teko on kohdistettu johonkin erityisryhmään. Loukkaantuminen lienee tunteista ylevin, mutta sekin on vain aivan tietyissä tapauksissa oikeutettu.

Kun tällainen olento kuolee, niin hänen jälkeensä ei jää mitään. Hän ei häpäise perhettään, sukuaan, maataan tai uskontoaan, koska hänellä ei ole sellaisia. Häpeän aika on ohi. Itse asiassa herostraattinen sankaruus saattaa nykyään olla arvostetuin ja käytännössä useimmille mahdollinen sankaruuden laji. Viidentoista minuutin kuuluisuus tarkoituksettoman elämän vaihtoehtona näyttää yhä useammin olevan houkutteleva ja reaalinen päämäärä. Vain luuserit ripustautuvat oman murjunsa orteen ilman publicityä.

On erinomaista, että presidentti Niinistö on kiinnittänyt erityistä huomiota nuorison syrjäytymiseen. Saattaa olla, että siihen voidaan vielä panostaa niin paljon, että Euroopan eteläisempien maiden kohtalolta vältytään.

Tiettyjä ryhmiä edustavilla maahanmuuttajilla ja huostaan otetuilla on moninkertainen vaara syrjäytyä. Mikäli lähdemme siitä, että jokaiselle ihmiselle olisi kyettävä takaamaan ihmisarvoinen elämä, täytyy ensimmäisen johtopäätöksen olla, että näin huonoja tuloksia tuottavaa politiikkaa on kavahdettava. Tämän sanoo jo taloudellinenkin laskelmointi. Hiljattain väitettiin julkisuudessa, että yhden huostaan otetun lapsen laitoshoito maksaa vuodessa kahdeksankymmentätuhatta euroa. Ilmeisesti hänelle siis kustannetaan uudet kokopäivätoimiset vanhemmat?

Koska ennuste joka tapauksessa on niin tavattoman huono, on tällaiset toimet syytä hyväksyä vasta kun siihen kussakin tapauksessa löytyy erityisen painavia perusteita. Muussa tapauksessahan toimitaan räikeästi vastoin noiden ihmisten omaa etua. On vaikea käsittää, että esimerkiksi holtittoman maahanmuuton kritisointia demonisoidaan leimaamalla se äärioikeistolaisuudeksi, ihmisvihaksi tai peräti luonnollisten ihmisoikeuksien loukkaukseksi.

Hyvin tärkeää olisi myös syrjäseutujen kehittäminen. Jossakin vaiheessa se saattaa jopa olla ainut mahdollisuutemme. Yhä useammalla taholla aletaan näköjään huomata, että pelkkä BKT:n kasvattaminen ei ole hyväksyttävä politiikan tavoite sinänsä, vaan väline, johon on suhtauduttava sen mukaisesti. Amerikassa tästä alkaa tulla yhä hyväksytympi näkemys ja varsin merkittäviä puheenvuoroja on jo kuulunut.  Asialla on ollut muiden muassa Francis Fukuyama.

Meillä puolueet ovat nyt ilmeisen hämmentyneitä, vaikka ehkä inertian voimasta jatketaan vanhaan tapaan, ikään kuin kaikki olisi menossa oikeaan suuntaan. Vanhat teesit eivät kuitenkaan enää vedä kannattajia, päänsä nostanut populismi osataan kuitenkin vain leimata äärioikeistolaisuudeksi ja halutaan kuitata vaientamalla, demonisoimalla ja nauramalla. Ongelmat eivät tällä suinkaan häviä.

Myös vallankumouksia on 1700-luvulta lähtien kuviteltu ratkaisuksi ongelmiin, vaikka niitä historian valossa on pikemminkin syytä pitää sairauskohtauksina, komplikaatioina, jotka pikemminkin jättävät yhteiskuntaan pahoja traumoja kuin niitä parantavat.

Entiset vallankumoukselliset ovatkin nykyään yleensä pysytelleet noloina syrjässä yhteiskunnallisesta keskustelusta tai tyytyneet vain hokemaan ”ihmisoikeuksia” tai muita vastaavia mantroja. Tällaiset harrastukset ovat kaukana päivän ongelmista. Onko jotakin uutta kuitenkin tulossa? Filosofi Tere Vadén, jota Aamulehti on haastatellut 25.4., on vakuuttanut, että suuri muutos on jo muutaman vuoden asia. Hän puhuu jopa ”vallankumouksesta” ja samaan hengenvetoon oikeistodiktatuureista. Lehden artikkelia ei voi kiittää erityisestä selkeydestä.

Valitettavasti kyseisen vallankumouksen tekijöitä tai seurauksia enempää kuin metodiakaan ei kerrota. Uutinen saattaa siis olla ennenaikainen. Siitä huolimatta voi olla syytä suhtautua vakavasti puheisiin, joiden mukaan elämme murroskautta ja nykyinen globalismiuskonto on jo nyt kriisissä myös meillä. Meillä se tuskin on asennetasolla koskaan edes todella ehtinyt juurtua ennakkoluulottomien poliitikkojen ponnisteluista huolimatta.

 ”Luuserit” eivät kuulu meidän kieleemme eivätkä kulttuuriimme. Tulevaisuuden suurimpia haasteita on taistelu tällaisen ryhmän syntymistä vastaan ja siinä ei todella tepsiviä ihmelääkkeitä taida olla kellään. Mutta yritettävä on.

 Markkinoiden valta on ylisuurina annoksina ilmeistä myrkkyä, kuten kaikki lääkkeet, joilla on tehoa. Markkinoista sinänsä emme pääse eroon edes minkäänlaisella vallankumouksella. Mutta jo asenteiden muutos on tärkeä asia. Niiden tulee koskea oman kansakunnan jäsenten etuja. Niihin edes voimme vielä hiukan vaikuttaa. Markkinoiden valtaa on edes yritettävä rajoittaa, mikäli se näitä etuja vahingoittaa. Ihmiskunnan BKT:n kasvu saattaa tästä käsiä, mutta so f** what?