Mahtailu kansallisena projektina

Mahtailu kansallisena projektina

Mihaili Bakunin kirjoitti aikoinaan kirjan ”Ruoskasaksalaisesta keisarikunnasta” (Knuto-germanskaja imperija i sotsialnaja revoljutsija). Aitosovinistisessa hengessä tämä anarkistien Grand Old Mad kuvaili saksalaista upseeria, joka hänen mielestään oli ”sivistynyt elukka, lakeija vakaumukseltaan ja pyöveli kutsumukseltaan”.

Ellen nyt aivan väärin muista, niin Bakuninin kynästä on lähtöisin myös anekdootti, jossa eri Euroopan kansakunnat kehuivat kukin sillä, mitä hyvää heidän hallitsijansa pystyvät kansalleen antamaan. Vain saksalaista nämä maalliset hyvyydet eivät kiinnostaneet ja hän kehaisikin vain: ”Meidän hallitsijamme pystyy orjuuttamaan ja nöyryyttämään teidät ja kaikki muutkin!”

Kun mitään tavoiteltavaa eikä arvokasta siis ainakaan tämän skenaarion mukaan ollut tarjottavana, tarjottiin ihailun kohteeksi pelkkää valtion mahtia. Se taas oli asia, jota Bakunin vihasi enemmän kuin mitään muuta, vaikka hänen aivoissaan itse asiassa syntyi idea eräänlaisesta totalitaarisesta yhteiskunnasta, jossa valtiovallan sijasta oli Zwangherrin roolissa kansalaisyhteiskunta.

Esimoderneissa yhteiskunnissa oli valtion mahdilla aina suuri merkitys. Sitä korostettiin ulkoisilla tunnuksilla, palatseilla, linnoituksilla, paraateilla ja loistolla. Pietariin saapuva talonpoika saattoi tuntea vain nöyrää hämmästystä nähdessään, Jumalan maanpäällisen voidellun asuinsijat ja hänen palvelijansa, joita oli leegio, hekin pukeutuneina loistavasti kuin serafit.

Talonpoika ei saanut valtiolta mitään aineellisia hyvyyksiä vaan päinvastoin maksoi koko lystin ja sai kaupan päälle ruoskaa palkakseen, jopa aivan syyttömänä. Vielä sen jälkeen kun maaorjuus ja ruumiin rangaistukset lakkautettiin, valtio sijoitti hyvin paljon mahdilla rehvastelemiseen. Japanin-sodassa tapahtunut lankeemus oli sitten sitäkin nolompi.

Mutta sovinismilla ratsastaminen tuotti tiettyjen ainesten kannatuksen. Mustasotnialaisten ja muiden varsinaisten lurjusten ohella joukkoon kuului myös aivan tavallisia poroporvarillisia sanomalehtien lukijoita. Kaikki eivät taputtaneet mustasotnialaisten murjaisulle, jonka mukaan ”Viipuri on Venäjälle vihamielisen mongolikansan hallussa” ja pitäisi palauttaa oikealla omistajalleen, joka oli sen jo vuonna 1710 valloittanut. Harvat sen sijaan ymmärsivät, että suomalaisilla pitäisi omalla alueellaan olla jonkinlaisia erioikeuksia venäläisiin nähden.

Korskea sovinismi vaati vähemmistöjen alistamista ja nautti valtion mahdista niin kauan kuin sitä riitti. Sitten kuitenkin tapahtui niin, että talonpoika, jolle oli annettu vain maksajan osa, alkoi itsekin kiinnostua saamaan vastinetta uhrauksilleen. Kun mahdin näyttäminen taas kerran floppasi pahasti, alkoi kultaisten kaluunoiden hohto himmentyä.

Kuka oikeastaan tarvitsi loputonta teurastusta ja hävitystä? Miksi Puolaa, Suomea ja muita reuna-alueita piti hallita väkivalloin? Ellei valtiolla ollut muuta tarjottavaa, niin se ei ansainnut muuta kuin tuhonsa.

Dardanellit saattoivat kiinnostaa niin oligarkkeja kuin sovinistisia visionäärejä, mutta tuskin talonpoikaa Kurskin kuvernementista. Hän pikemminkin halusi saada osansa paikallisen tilanherran maista. Vallankumous syntyi vuonna 1917 väriltään punaisena, mutta tämä ei ollut oleellista. Vallankumoukset syntyvät kautta aikojen silloin, kun valta menettää legitimiteettinsä. Pelkkä mahtailu, johon ei liity edes ajatusta maallisen hyvän oikeudenmukaisesta jakamisesta, on hutera perusta vallalle. Maksaja kyllästyy joskus.

Tässä ei ole mitään marxilaista. Jo raamatussa todetaan, että ylpeys käy lankeemuksen edellä. Mikäli ylpeillä halutaan, on oikea järjestys hankkia ensin jotakin ylpeilyn aihetta. ”Russofobisten” olkiukkojen rakentelu ja erilaisten marginaaliainesten haaliminen niiden tueksi ei ole kestävä pohja vakaalle kehitykselle.