Aikansa sankarit

Sankarien paluu

Syntyy helposti sellainen käsitys, että bobrikovilaisia ovat aina inhonneet kaikki. Heillähän ei vallankumouksen jälkeen ollut oikeastaan yhtään puolustajaa. Niin Suomen jääkärivetoinen uusi kulttuuri kuin bolševikitkin tekivät jyrkän pesäeron niihin, jotka olivat mielistelleet vanhaa valtaa tai edes olleet sille lojaaleja, ´niin kuin normaalissa valtiossa on tapana.

Kun kenelläkään ei vuoden 1917 jälkeen ollut bobrikovilaisista mitään hyvää sanottavana, ei heistä käytännössä puhuttu paljon mitään ja vähitellen alkoi näyttää siltä, ettei heitä oikeastaan ollutkaan. Kaikkihan meillä tavalla tai toisella ajoivat isänmaan parasta, kuka vastarinnan, kuka viisaan myöntyvyyspolitiikan avulla.

Tämä taitaa kuitenkin olla näköharha. Kun Suomi itsenäistyi, mikä aikalaisista tuntui ihmeeltä ja myös oli sitä, muistelivat monet sitä tilannetta, joka oli vallinnut vielä aivan hiljattain. Venäjän suosio ja antimet olivat nimittäin alkaneet kelvata yhä useammille ja koko juttu Suomesta uhkasi jäädä marginaalisten nuorisoradikaalien harrastukseksi. Suotta ei Jääkärimarssissa kerrota, että ”painui päät muun kansan, maan…”. Jääkärit olivat myös todella joutuneet ”armottomiksi” eli hylkiöiksi, joiden elämä oli pantu yhden kortin varaan. Valtiopetos sodan aikana rangaistiin hirttämällä, mikä oli normaali kansainvälinen käytäntö.

Bobrikovilaisuus tarjosi paljon helpomman ja näköjään riskittömän pohjan oman tulevaisuuden rakentamiseksi. Isoveli kiitti uskollisuudesta, oli perso liehittelylle ja nosti lojaalisuuden sankarit kaikkien esikuviksi. Kaikkialla, myös meillä Suomessa oli kuin olikin – ja on yhä- merkittävä joukko ihmisiä, joiden on hyvin helppo selittää itselleen, että oikeata moraalia on vain realismin rajoissa tehty työ oman itsen ja samalla isänmaan hyväksi. Heidän näkökulmastaan kaikki periaatepolitiikka on paitsi naiiviutta, myös oikeastaan moraalitonta. Suuri ja mahtava valtakoneisto vetää tällaisia henkilöitä puoleensa kuin lanta kärpäsiä, oli se sitten Pietarissa tai missä tahansa muualla.

Bobrikov tietenkin ammuttiin jo vuonna 1904, mistä suurin osa suomalaisia taitaa tänäkin päivänä tuntea suurta tyydytystä. Bobrikovin perinneyhdistys kuitenkin jäi ja sille kenraalikuvernööri oli sankari ja marttyyri. Montaa vuotta ei kulunutkaan, kun Venäjän hallituksen ohjiin astui uusi sankari, tiukka ja armoton byrokraatti Stolypin.

Neuvostoaikana Stolypinia pidettiin yksiselitteisesti hirviönä ja roistona, jonka nimiin syystäkin pantiin tuhansien vapauden ja oikeudenmukaisuuden puolesta taistelleiden teloitukset ja karkotukset.

Nyt Stolypinia ei ole ainoastaan rehabilitoitu, hänestä tehdään kovalla touhulla kulttihahmoa. ”Venäjän nimi” –TV-projektissa Stolypin nousi äänestyksissä aivan kärkisijoille, mikä on lyhyen aikaa hallinneelle byrokraatille aika yllättävä kunnia. Epäilemättä Stolypinilla oli ansioita, mutta vallankumousta hän ei kyennyt estämään.

Pontevasti hän kyllä yritti ja on hartaasti pohdittu sitä, olisiko hän voinut onnistua, ellei muuan juutalainen olisi häntä murhannut. Melkein onnistuneista ei kuitenkaan yleensä ole tapana tehdä sankareita.

Mutta nyt tehdään. Kirjakaupoissa on tällä hetkellä kymmenkunta Stolypinia käsittelevää teosta ja kirjastoista löytyy lisää melko tuoretta tavaraa. Useimmat näistä ovat pikemminkin hagiografiaa tai kuvailevaa likbeziä eli alkeistietoa kuin tutkimusta.

Stolypinin viimeisistä sanoista on hieman erilaisia versioita. Joka tapauksessa hän viime hetkinään kiinnitti huomiota Suomeen: ”Pääasia… se olisi Suomi…”.

Stolypinin kannattajat eli meikäläisittäin bobrikovilaiset ovat nyt tietenkin Venäjällä asianmukaisesti nousseet arvoon arvaamattomaan. On vain ajan kysymys, milloin sama tapahtuu tietyissä piireissä meilläkin.

Mikäli Venäjän uusi suurmies olisi pyrkimyksissään onnistunut, ei Suomi koskaan olisi itsenäistynyt ja sen autonomian rippeetkin olisi hävitetty. Sen sijaan bobrikovilaiset olisivat nousseet kunnian kukkuloille ja kantaneet hovijuhlissa upeita kunniamerkkejä. Špalernajassa ja Krestyssä istuvat kalterijääkärit olisi hirtetty ja heidän muistonsa eläisi vain nuorison maanalaisissa kokoontumisissa, joita Ohrana soluttaisi ja aina silloin tällöin ratsaisi. Siperian suomalaiset olisivat varsin merkittävä kansanryhmä.