Järki käyttöön!

Järjen käyttö ja totuusvaje

Nykykulttuurissa tapahtuu merkillisen ristiriitaista kehitystä. Toisaalta ihmiset ymmärtävät entistä paremmin, ettei mikään sairaus tai vamma ole sinänsä häpeällinen. Psyykkiset sairaudet eivät leimaa sen enempää kuin fyysisetkään. Synnynnäiset poikkeavuudet ovat yleisesti hyväksyttyjä ja niiden kritisoiminen saati pilkkaaminen on ankarasti tuomittua.

 Samaan aikaan kehittyy yhä suuremman salakähmäisyyden kulttuuri. Niin sanottu yksityisyyden suoja estää ketään saamasta tietoa toisten poikkeavuuksista, sairauksista, lasten huostaanottojen syistä, rikollisen ulkonäöstä, ilmeisesti myös rikosrekisteristä ja niin edelleen.

Tilanne on muuttumassa absurdiksi. Viranomaiset eivät anna edes aivan neutraaleina pidetyistä asioista minkäänlaisia tietoja, vaikka niiden saaminen joissakin tapauksissa olisi yleisen edun kannalta olennaisen tärkeää.

Venäläisten kanssa syntyneet huostaanottokonfliktit ovat asiasta räikeä esimerkki. Toinen osapuoli esittää ilmeisen tuulesta temmatun versionsa huostaanoton syistä, mihin taas viranomaistaho ei suostu vastaamaan mitään konkreettista perustellen asiaa sillä, ettei se vaitiolovelvollisuuden takia ole mahdollista.

Näin syntyy absurdi tilanne, jossa hyvin vakavasta asiasta tuomion –lapsen huostaanoton- saaneen ihmisen rikosta ei voida nimetä. Tilanne muistuttaa Englannissa aikoinaan vallinnutta, siellä kun oli määrätty ankara rangaistus sellaisesta rikoksesta, joka oli ”liian kauhea tullakseen mainituksi”. Oikeusturva tuosta rikoksesta tuomion saaneilla ei mahtanut olla erityisen hyvä.

Armeijassa vartiopalvelus on jyrkillä säännöksillä rajattu toimi, jossa järjen käyttö on nimenomaan kiellettyä. Sama logiikka toimii myös valtakuntien rajoilla. Puuttuva leima, väärä päiväys ja mikä tahansa muu sinänsä aivan mitätön seikka estää rajan ylityksen, mikäli näin on sääntöihin kirjoitettu. Asia perustunee siihen, että vaihtuvan suorittavan henkilökunnan järkeen ei voida luottaa, joten parasta on kieltää heitä tekemästä mitään omia päätöksiä. Yleensä järjen käyttö kuitenkin tulee sitä mahdollisemmaksi, mitä ylemmäs hierarkiassa noustaan. Poikkeuksen myöntäjällä on myös suuri vastuu. Lainsäätäjän ei yleensä kannata laatia kuminauhapykäliä, mutta ei myöskään hirttää itse lain tarkoitusta jyrkkiin pykäliin, joista ei voida joustaa, vaikka pitäisi.

Yli-innokkailla yksityisyyden suojaajilla on varmastikin ollut hyvä tarkoitus, kun he ovat rustanneet kieltoja informaation levittämiselle. ”Kotini on linnani” sanottiin ennen. Ilman pätevää syytä ei kenelläkään pidä olla oikeutta tunkeutua toisen alueelle. Samaan aikaan kuitenkin valtio on ryöminyt kodin ikkunasta sisään ja istuu jo tottuneesti niin makuuhuoneessa kuin lastenhuoneessa. Luultavasti se tarkkailee jo viemärien kautta vessakäyttäytymistä, jätteiden lajittelua ja ruokailuakin, tupakoinnista ja ryyppäämisestä puhumatta. Pätevästä syystä toinen oikeushyvä käy toisen ylitse.

On tietenkin selvää, ettei kenelläkään pidä ilman muuta olla oikeutta kailottaa toisen yksityisyyteen liittyviä syystä tai toisesta hankittuja tietoja kaikkiin taivaan tuuliin ilman kohteen lupaa. Kohtuutonta sen sijaan on, ettei tietoja voida käyttää edes silloin, kun siihen on suuri ja välitön intressi, nimenomaan silloin kun pitäisi torjua suoranaisia valheita, jotka aiheuttavat suurta vahinkoa paitsi yksilöille, myös koko maalle.

Tilanne, jossa vaikenemisvelvollisuus esimerkiksi lasten huostaanottojen syitä koskien on absoluuttinen, on yksinkertaisesti absurdi. ”Lasten etua” tuskin turvataan millään tavalla, kun kieltäydytään kertomasta huostaanoton syytä silloin kun vastapuoli esittää siitä valheellisen tulkinnan.

Nyt on syntynyt tilanne, että Venäjällä katsotaan todistetuksi, että yksi läpsäisy pyllylle riittää Suomessa siihen, että lapsi riistetään vanhemmiltaan.

Se, että salaisuudesta täytyy voida tinkiä, et tarkoita sitä, että täytyy tehdä julkisiksi kaikki mahdolliset yksityiskohdat, joiden paljastaminen saattaa todella tuottaa vahinkoa syyttömille osapuolille. Itse huostaanotto ei kuitenkaan ole mikään salaisuus ja tarvittaessa on voitava kertoa mikä siihen on ollut syynä. Tätä vaatii jo yleinen oikeusturva. Järjen käyttö edes jollakin tasolla on sallittava.

Sanomattakin on selvää, että päätösten on myös kestettävä normaalin oikeudenkäyntiprosessin kriteerit eikä keneltäkään saa viedä oikeutta lapsen huoltajuuteen ilman, että on näytetty toteen rikos, joka siihen oikeuttaa. Laiton uhkaus sopinee myös tällaiseksi rikokseksi. Muussa tapauksessa palataan keskiaikaan, jossa erilaisilla poppakonsteilla paljastettiin noitia ja muuta yhteistyötä saatanan kanssa ja unetkin riittivät todisteiksi.

Nykyisestä lastensuojelupolitiikasta on liikkeellä niin paljon huhuja, että alalla on syytä itsekritiikkiin. Sen toiminta on nimittäin myös tavattoman kallista ja tulosten perusteella myös tehotonta. Mikäli se leimautuu vielä mielivaltaiseksi, kuten nykymenolla saattaa tapahtua, on katastrofi valmis. Todistustaakka on nyt siellä.

Suurempi avoimuus ja ainakin jonkinasteinen vaikenemisvelvollisuuden purku voitaisiin määrätä tarvittaessa tuomioistuimen luvalla tapahtuvaksi. Tämä saattaisi muutenkin tuulettaa tuota toimialaa, joka ei voi puolustaa itseään ilman puheoikeutta myös konkreettisissa asioissa.

Toinen esimerkki siitä, mihin järjen käytön kieltäminen johtaa, on ihmisten hoitohistorian salaisuus. Mielisairaudet on jo kauan tunnustettu niin sanoakseni ”normaaleiksi” sairauksiksi, joissa ei sinänsä ole mitään häpeämistä. Kun tietoa niistä kuitenkin pantataan kuin valtiosalaisuutta, syntyy absurdeja tilanteita.

Voi esimerkiksi tapahtua, että joku Lapin yliopiston dosentti saa päähänsä julistaa, että Ruotsi suunnittelee hyökkäämistä Suomeen palauttaakseen väkivalloin sinne sijoitetun lapsen, joka on osoittautunut kansankodille sietämättömäksi riesaksi. Tällaiseen mediaseksikkääseen tapaukseen tarttuu tietenkin molempien maiden lehdistö ja asiasta nousee valtava kohu, joka turmelee pahoin naapurimaiden välit. Asian ympärille järjestetään boikottikampanjoita ja mielenosoituksia ja valtiojohto alkaa nokitella toisilleen, kunnes huomataan, ettei mitään lasta ollutkaan.

Koko hässäkän on saanut aikaan yksi ainoa dosentti, joka nyt, tosiasioiden eteen asetettuna selittää, ettei hän sanonut mitään sellaista, minkä sanoi ja mikäli sanoi, ei ainakaan tarkoittanut.

Koska monien ihmisten, etenkin julkisen sanan piirissä, on vaikea ymmärtää, että sama henkilö saattaa olla, paitsi dosentti, myös mielisairas, pidetään asioiden uutta tulkintaa vain osoituksena dosentin nerokkuudesta ja joustavasta ajattelukyvystä. Muuta selitystä ei kyetä keksimään.

Tämä absurdi näytelmä voi näin jatka loputtomasti, koska kenelläkään ei ole oikeutta saada tietoa siitä, mitä kyseinen dosentti sairastaa. Hullunkurisinta on, ettei asiaa edes voi kysyä, huolimatta siitä, ettei asianomaisen käyttäytymiselle muuten löydy mitään selitystä.

Tässäkin tapauksessa on kohtuutonta, ettei viranomaisilla ole lupa antaa oikeaa tietoa.  Sivullisetkaan eivät voi asiaa paljastaa, mikäli se olisi tiedossa.

Ylimpien lainvalvojien olisi jo aika herätä huomaamaan, että tällainen tilanne ei voi jatkua. Aika on muuttunut. Mikäli järjen käyttöä ei sallita eikä valtion etu saa edes joissakin, tarkoin valvotuissa tapauksissa, mennä yksityisen edun edelle, joudumme yhä kauemmas tilanteeseen, jossa vallitsee järjettömyys ja valhe ratsastaa totuuden kumoon mennen tullen. Tämä ei palvele rehellisten ihmisten etua missään maassa, ei Suomen etua eikä minkään muunkaan tahon hyväksyttävää etua. Kuten on saatu nähdä, panokset voivat näissä peleissä kasvaa suuriksi.