Stakeholders' value

Osallisten etu

Viime vuosina on Suomessa yhä uudelleen todistettu kummallista näytelmää. Röyhkeänaamaiset johtajat ilmestyvät televisioon ja kertovat kansalle, että taas pantiin nurin suuri teollisuuslaitos ja monta sataa työntekijää sai potkut. Kokonaiset paikkakunnat autioituvat ja valtion verotulot hupenevat.

Valtio itse on mukana bisneksessä suurella osuudella, mutta sen edustajat määkäisevät lammasmaisesti, etteivät he voi eivätkä halua puuttua asiaan, liikkeellä ovat korkeammat voimat.

Se taikasana, jota gangsterinaamainen johtaja käyttää moukarinaan on ”osakkeenomistajan etu”, shareholders’ value. Taloustieteen nerot ovat osoittaneet, että tämän pyhän lehmän loukkaaminen tuo maan ja kansan ylle ikuisen kirouksen. Käy vielä vaikka niin, ettei tänne enää lainkaan haluta sijoittaa. Tiedettä, nähkääs.

Niinpä tapetaan lypsävä lehmä ja pannaan rahat jonnekin kaukaisiin maihin, joissa lehmät lypsävät vielä enemmän. Tässä yhteydessä ekonomistit saattavat varmemmaksi vakuudeksi mainita vielä sanan ”luova tuho”. Se on mantra, joka muistuttaa kirkossa hautaamisen yhteydessä esitettyjä toiveita iloisesta jälleennäkemisestä. Siihenkin voi takertua ja ryhtyä odottamaan parasta, mutta todennäköisintä on, että tapahtumasta koituva siunaus menee kokonaan sivullisten hyväksi ja oma maa sen kuin kurjistuu.

Milloin tämä mania osakkeenomistajan edun ylivoimaisesta merkityksestä oikein on tullut maailmaan? The Atlantic-lehdessä kirjoittava Harvard Business Review’n toimittaja Justin Fox katsoo, että tämä ideologia vahvistui 1980-luvulla ja seuraavalla vuosikymmenellä siitä tuli vallitseva ortodoksia. Se jopa näytti toimivan Amerikassa erinomaisesti.

Kun suurpankit menivät vuosina 2007 ja 2008 kanttuvei, niin niitä voitiin luonnehtia useilla adjektiiveilla, ne olivat häikäilemättömiä, ahneita ylioptimistisia ja typeriä. Samalla ne olivat nimenomaan sijoittajaystävällisiä. Osakkeenomistajan etu oli nostettu kaiken edelle ja tolkuttomat osingot nostivat peliä pyörittävät humpuukimaakarit arvoon arvaamattomaan.

Sitten kaikki tietenkin romahti, veronmaksajat maksoivat viulut ja hyperpalkattujen johtajien suuri vastuu toteutui hetkellisenä huipputulojen notkahduksena. Vain pari lurjusta pantiin lusimaan.

Justin Foxin mielestä osakkeenomistajien mielisteleminen on upottamassa Amerikan talouselämää. ”shareholders’ value” –maoian sijasta olisi otettava käyttöön ”stakelohders’ value”. Onhan tässä maailmassa muitakin kelpo ihmisiä, jotka tarvitsevat säädyllistä toimeentuloa ja joiden työstä .

keinottelijoidenkin voitot viime kädessä syntyvät. Osakkeenomistajien ohella voisi nöyrästi muistaa myös työntekijät, obligaatioiden omistajat, säästäjät ja niin edelleen.

Fox toteaa, että kritiikki osakkeiden arvonnousuun tähtäävää politiikkaa kohtaan on jatkuvasti kasvamassa. Maallikkokin ymmärtää, että pikavoittojen metsästäminen ei anna eväitä pitkän tähtäimen menestyksen luomiseen. Ne, jotka haikailevat Nokian suuruuden päiviä taitavat muuten  helposti unohtaa, että yhtiön osakkeen hinta paisui välillä aivan keinotekoisen korkeaksi eikä olisi voinut sellaisena pysyä.

Kelpo puhelinten tekeminen ja palkan maksaminen niiden tekijöille ovat näköjään vielä monen mielestä kovin vähäpätöistä toimintaa maailmassa, jossa erilaisille pörssihuijareille maksettavat miljardit ovat paljon seksikkäämpi asia.

Taitaa joka tapauksessa käydä niin, että tuo taikasana ”osakkeenomistajan etu” alkaa menettää vakuuttavuuttaan. Englanti lienee maa, jossa tätä ideologiaa on puhtaimpana noudatettu, eivätkä tulokset ole mitenkään vakuuttavia. Fox mainitsee parikin tuoretta kirjaa, joissa tätä ilmeistä typeryyttä on vakavasti analysoitu.

Ehkäpä aika alkaa olla Suomessakin kypsä sille, että kun hyperpalkattu toimitusjohtaja ensi kerran yrittää lamauttaa kaiken vastustuksen taikasanalla ”osakkeenomistajan etu”, hänet huudetaan alas lavalta ja marssitetaan sinne muutkin osalliset –stakeholders- jotka tunnustetaan täysiarvoisiksi etunsa valvojiksi.

Kolmen keisarin amiraali

Keisarin amiraali

(Heikki Tiilikainen, Tsaarin amiraali, suomalainen Oscar von Kraemer. Atlasart, Porvoo 2008, 224 s.)

Kuten tunnettua, suomalaisia, etupäässä suomenruotsalaista aatelistoa, palveli runsaasti Venäjän sotavoimissa. Kenraalikuntaan kohosi yli neljäsataa henkeä ja amiraaleiksi puolen sataa. Venäjän armeijan ja laivaston mittasuhteet huomioiden tämä ei ollut erityisen paljon, mutta suomenruotsalaisten määrään verrattuna kyllä.

Nämä herrat, joihin ajan lehdistössä viitattiin termillä ”våra landsmän”, säilyttivät usein varsin läheisetkin siteet Suomeen, vaikka osa tietenkin venäläistyi täysin.

Oscar von Kraemerin ura oli tavallista onnekkaampi. Hänestä ei ainoastaan tullut eläköityessään täysi amiraali, vaan hän pääsi myös keisarin seurueeseen, keisarin sivusadjutantiksi ja sittemmin kenraaliadjutantiksi ja lippukapteeniksi. Hänet nimitettiin myös valtakunnanneuvostoon.

Yksinvaltiaan armonosoitukset ja nuuskarasiat tulivat uskollisen amiraalin osaksi monista todellisista ansioista. Hän palveli kolmea keisaria ja sai omaan ja perheensä tuttavapiiriin runsaasti kuninkaallisia ja muita potentaatteja. Hänen tehtäviinsä kuului myös suuriruhtinas Aleksei Aleksandrovitšin, tulevan laivaston komentajan saattaminen pitkälle vierailulle Amerikkaan ja sitten maapallon ympäri. Tästä sinänsä kiinnostavasta tehtävästä, joka vei muun muassa keisari Mutsuhiton vieraaksi, ei miehistö eikä päällystö lainkaan pitänyt. Veihän se vuosiksi eroon perheestä.

Yllättävää kyllä, von Kraemer säilytti varsin läheiset yhteydet Suomeen, vaikka oli lähtenyt sieltä jo lapsena. Hänen identiteettinsä oli nimenomaan suomenruotsalainen. Keisarille hän oli lojaali upseeri, jolle kysymyksen suuriruhtinaskunnan asemasta eivät kuuluneet. Kummallista kyllä, tekijä kertoo von Kraemerin kirjeessä ärähtäneen ”fennomaaneille”, jotka hänen mielestään vaaransivat Suomen asemaa. Asia lienee ymmärrettävä niin, että hän paheksui sitä, että nämä nostivat metelin ns. dagbladilaisten liberaalien varomattomasta typeryydestä kun nämä Venäjän ja Englannin sodan uhatessa vuonna 1885 esittivät ajatuksen suuriruhtinaskunnan puolueettomuudesta, jotta sen laivoja ei kaapattaisi.

Niin tai näin, kyllä vastuu ikkunoiden rikkomisesta oli tuolloin ennen muuta muilla kuon fennomaaneilla, ennen muuta se oli Moskovskije Vedomostin ja Novoje Vremjan kiukkuisilla toimittajilla, jälkimmäisiä von Kraemerkin joutui harmikseen kestittämään.

Von Kraemerin merkitys Venäjän laivastossa kasvoi huomattavan suureksi, sillä hän ei ainoastaan ollut keisarin luottomies ja huvijahtienkin päällikkö, vaan toimi aikanaan myös laivaston teknisen komitean puheenjohtajana. Kuten tunnettua, Tsushiman taistelussa koettu katastrofi liittyi pitkälti Venäjän laivaston tekniseen heikkouteen, joten suomalaista voidaan haluttaessa hakea syntipukiksi. Myös laivastoministeri Kristian Avellan sattui tuhon aikaan olemaan suomalainen, samoin kuin risteilijäeskaaderia komentanut kontra-amiraali Oskar Enqvist (eskaaderissa oli mukana mm. kaikkien Pietarin-kävijöiden tuntema Aurora).

Tiilikainen ainakin vapauttaa von Kraemerin epäilyksistä ja selittää tappion liittyneen johtamiseen. Tuossa vaiheessa von Kraemer olikin ollut jo vuosia haudassa.

Niin tai näin, von Ktaemerin ura, joka alkoi jo pikkupoikana sotilasoppilaitoksessa, käsitti peräti viisikymmentä vuotta ja siihen liittyi niin haavoittuminen Sevastopolia puolustettaessa kuin haaksirikko Jyllannin rannikolla, Thyborönin luona. Tuo tapahtuma olisi voinut käydä kohtalokkaaksi von Kraemerin uralle, mutta keisari ymmärsi, että voimakas merivirta, joka vei laivan kohti rannikkoa, oli ennalta arvaamattoman kova. Sivumennen sanoen, tuo paikka on tässä suhteessa hyvin pahamaineinen ja näiden rivien kirjoittajakin kaikessa vaatimattomuudessaan oli siellä vähällä päästä hengestään kolmisenkymmentä vuotta sitten.

Tiilikaisen kirja on täynnä mitä mielenkiintoisimpia välähdyksiä aikakauden ilmiöistä ja tapahtumista niin laivastossa kuin hovissa ja sen liepeillä. Siinä kerrotaan myös laajasti päähenkilön vaikutelmista monissa maissa ja monilla merillä. Kirjan ulkoasu ja kuvitus on lyhyesti sanottuna loistava ja lukuiset tietoiskut antavat välttämätöntä taustaa ajan ilmiöille.

Venäläiset sanat on kirjassa valitettavasti hyvin usein kirjoitettu väärin. Tämä vitsaus on suomalaisissa kirjoissa aivan liian yleinen, koska sen välttäminen ei paljon vaivaa vaatisi. Kaiken kaikkiaan kirja joka tapauksessa on mitä suurimmassa määrin lukemisen väärtti.

Sellanen on Vyborgi

Sellanen ol’ Viipuri

(Yury Shikalov, Tapio Hämynen, Viipurin kadotetut vuodet 1940-1990, Tammi, Helsinki 2013, 241 s.)

Tiedän ihmisiä, joiden mielikuvat Venäjästä muodostuvat lähinnä Viipurin ja muun ns. luovutetun Karjalan perusteella. Sellainen kuva on tietenkin hyvin harhaanjohtava. Tämän vahvistaa myös Yuri Shikalov, joka itse muutti kaupunkiin muualta Venäjältä. Viipuri on ollut ja on ainutlaatuinen venäläisten kaupunkien joukossa.

Tuo kaupungin ”venäläisyys” kuului tavanmukaiseen neuvostoliturgiaan, jota oli aikoinaan pakko viljellä totuuden asemesta, koska neuvostovaltio oli oletuksen mukaan joka suhteessa täydellinen eikä olisi koskaan alentunut anastamaan itselleen sellaista, mihin sillä ei ollut oikeutta. Niinpä Viipurista tehtiin ”venäläinen” jo varhaishistoriassaan ja se palautettiin takaisin oikeille omistajilleen 1710 Pietari Suuren toimesta. Vasta maailmansotien välisenä aikana valkosuomalaiset fasistit tämän version mukaan miehittivät sitä uudelleen hautoen juonia itäistä naapuria vastaan. Onneksi kaupungin suomalainen kausi supistui pariinkymmeneen vuoteen, sitten siitä tuli kukoistava neuvostokaupunki, kuten taannoinen propagandatarina kertoi.

Tarinan takana oli kuitenkin toisenlainen todellisuus. Viipurin muuttuminen tyypilliseksi venäläiseksi kaupungiksi vei vuosikymmeniä ja kehitys on itse asiassa vielä kesken, mutta parempaan suuntaan mennään, kuten kirjassa todetaan.

Monikansallisen Viipurin idylli, jota Suomessa haikeana muistellaan, oli toki aikoinaan olemassa. Venäläisilläkin oli kaupungissa pysyvä sijansa, mutta toki se oli aina ennen kaikkea suomalainen kaupunki siihen saakka, kunnes se vuonna 1940 valloitettiin. Vuonna 1938 oli kaupungissa saksankielisiä noin yksi prosentti, ruotsinkielisiä kolme ja venäjänkielisiä samoin kolme prosenttia asukkaista. Loput 93 prosenttia olivat suomenkielisiä.

Moni ei tiedä, että tuossa vaiheessa Viipuria ei liitetty Venäjän federaatioon, vaan ”suomalaiseen valtioon”, uuteen sitä varten perustettuun Karjalais-suomalaiseen neuvostotasavaltaan. Viipurin uusista asukkaista suomea ymmärsi vain ani harva, mutta siitä huolimatta kaupunki oli virallisesti yhä suomalainen nimeään myöten. Sen lehtikin oli nimeltään Viipurski bolševik –ei ”Vyborgski”. Liittäminen Leningradin alueeseen tapahtui vasta toisen maailmansodan jälkeen, jolloin myös ”tynkä-Suomen” jälleenyhdistäminen Karjalais-suomalaiseen SNT:hen näyttää jääneen pois päiväjärjestyksestä.

Shikalovin ja Hämysen kirja kertoo kiintoisasti kaupungin värikkäistä vaiheista puolen vuosisadan aikana: vireästä itäisen Suomen keskuksesta se muuttui sotatantereeksi ja tyhjäksi aavekaupungiksi. Sen jälkeen tarina jatkuu ja kertoo uudesta asutuksesta, takaisinvaltauksesta ja jälleenrakentamisesta. Tämän jälkeen seurasivat tietenkin uusi valtaus, asuttaminen ja jälleenrakennus ja sitten melko hidas nousu Leningradin alueen merkittäväksi teollisuuskeskukseksi ja liikennesolmuksi.

Uuden Viipurin erikoisuuksiin kuului tyhjän kaupungin asuttaminen kaukaa, usein Valko-Venäjältä haalitulla väestöllä, jonka juurettomuus pitkälti määräsi uuden Viipurin erityispiirteet. Kuten yleisesti tiedetään, niihin kuuluivat tietämättömyys ja piittaamattomuus perinteistä, vandalismi ja rikollisuus. Erityisesti keinottelusta länsimaisilla tavaroilla tuli tyypillisesti viipurilainen erikoisuus, jota kirjassa laajasti kuvataan. Siihen liittyi irrallisen, juurettoman väestön suuri määrä. Uralin takana ei olisi voinut syntyä vastaavanlaista puolirikollista kulttuuria, arvioi asiaa tunteva venäläinen. Siellä väki oli toisenlaista.

Mutta toki Viipurissa oli myös vastuuntuntoisia ja intelligenttejä henkilöitä, jotka tekivät parhaansa epäkohtien poistamiseksi. Siellä tehtiin myös vakavasti työtä ja harrastettiin kulttuuria, kirjasto nousi Neuvostoliiton oloissa huomattavaksi keskukseksi. Myös opiskelukaupunkina Viipurista tuli hyvin merkittävä.

Uudelle Viipurille eivät enää olleen keskeisiä pienteollisuus ja kauppa, vaan teollisuus, muun muassa suuri telakka, sekä opiskelijat, sotilaat ja rajavartiosto. Koska Viipuri oli ainoa neuvostokaupunki, joka sijaitsi välittömästi kapitalistisen maan naapurissa, se muuttui hyvin ”kansainväliseksi” kun sadat tuhannet suomalaiset vuosittain kulkivat sen kautta. Valtaosalla päätarkoituksena oli irrottelu halvan viinan, salakaupan ja prostituution parissa. Suomalaisista syntynyt kuva oli sen mukainen.

Sijainti rajalla toi Viipurille myös hyötyä ja velvoitteita –siitä oli tehtävä mallikelpoinen portti neuvostoparatiisiin. Suomalaisilla on käsityksensä siitä, miten asia onnistui, mutta ainakin sitä yritettiin. Koska kyseessä oli ”länsimainen” kaupunki, se herätti Venäjällä rautaesiripun takana suurta kiinnostusta niin valtauksen jälkeen kuin myöhemminkin ja veti puoleensa myös venäläisiä turisteja.

Paljolta Viipurin kohtalot liittyivät ”yleisliittolaisiin” politiikan linjauksiin. Hruštšovin aikaiset rakennukset on helppo tunnistaa ja niiden rumuus on, mikäli mahdollista, vieläkin silmiinpistävämpää kuin samanaikaisten suomalaisten laatikoiden. Viipuri pysyi porovinssikaupunkina, mutta eräissä asioissa se sai federaatiotason statuksen, mikä neuvostovallan aikana ja myös sen jälkeen on erityisen tärkeää. Vuonna 1970 itse kaupunki pääsi Venäjän federaation ”historiallisten kaupunkien” luetteloon.

Lev Lurje, pietarilainen publisisti on nimittänyt Viipuria ”länsimaiseksi kaupungiksi, jolla on venäläisen provinssikaupungin sielu”. Sellaiseksi se todella muuttui valloituksen jälkeen yhdellä iskulla. Vanhan Viipurin genius loci, sen jäämistö ja perinteet vaikuttavat kuitenkin yhä ja Shikalovin mielestä prosessi jatkuu yhä ja vie kaupunkia parempaan suuntaan. Merkillinen hybridikaupunki juurettomine asukkaineen, joka kauhistutti myös venäläisiä, alkaa jo olla normaali elävä kaupunki, jonka asukkailla on jo juurensa tällä kotiseudullaan.

Kirjassa on paljon kiinnostavia tietoja ja välähdyksiä tuon Lappeenrannan ainutlaatuisen naapurikaupungin kehityksestä ja sen asukkaiden kokemuksista puolen vuosisadan ajalta. Pieniä huomautuksia tekee mieli esittää. Venäjänkielen translitteroinnissa kannattaisi ”jo” –äänne aina kirjoittaa ”jo”:lla tai ”o”lla eikä ”je”:llä tai ”e”:llä, vaikka venäläiset usein jättävätkin nuo asian ilmoittavat pilkut pois. Tapa on huono ja tuomittava niin venäläisessä kuin suomalaisessakin tekstissä.

Shikalovin tekstin runsaat ”venäläisyydet” menevät toimittajan piikkiin. Eivät ne ymmärtämistä haittaa ja ovat usein hauskojakin, mutta silti.

Muuan virhe korjattakoon: Viipurissa sijaitsi Vekrotniemen, ei Verkotniemen saha.

Patsaan paikkako?

Helsingin ihme ja sankarit

Kuten tunnettua, Helsinkiin kohdistettiin helmikuussa 1944 kolme suurpommitusta. Niiden tuhot jäivät melko pieniksi, vaikka kyseessä oli strategisen luokan isku, jonka itse Stalin oli määrännyt.

Suurin osa suomalaisista tai ainakin helsinkiläisistä kai tuntee tarinat Vuosaaren valekaupungista, joka veti pommikuormat päälleen. Sellainen todella olikin, mutta sen todellisesta tehosta ei ole varmuutta. Toki erittäin runsaasti käytetyt valopommit kyllä osoittivat, missä päin rakennuksia oli. Toinen puolustajan käyttämä erikoisuus oli voimakkaasti leimahtava magnesium, jota lisättiin it-kranaatteihin ja joka varmasti sokaisi lentäjiä ainakin hetkellisesti. Näistä kirjoitti jo aikanaan Helsingin puolustukseen osallistunut Aake Pesonen kirjassaan Tuli-iskuja taivaalle.

”Helsingin ihme” ei kuitenkaan perustunut näihin sinänsä nokkeliin konsteihin. Aivaintekijänä oli hyvin organisoitu sulkutuli, jota johdettiin tutkilla. ”Ohiampujat” eivät pudottaneet montaakaan konetta, mutta sulkutulen ansiosta viholliskoneet yleensä kaartoivat takaisin jo ennen kuin olivat päässeet kaupungin ylle. Pommit pudotettiin yleensä mereen ja vain viisi prosenttia putosi kaupunkiin. Operaatio oli siis hyökkääjän kannalta katastrofaalinen epäonnistuminen.

Miten suuresta yrityksestä oli kysymys? Martti Helmisen ja Aslak Lukanderin kirjassa Helsingin suurpommitukset helmikuussa 1944, johon tässä muutoinkin viitataan, kerrotaan pommikoneita olleen mukana n. 2000 ja pommeja pudotettiin 2600 tonnia.

Tuhoutuneita rakennuksia oli 109, kuolonuhreja n. 150 ja haavoittuneita 365 henkeä. Tämä oli kova isku kaupungille, jonka monet arvorakennukset tuhoutuivat tai vaurioituivat. Kaikki on kuitenkin suhteellista.

Liittoutuneet hyökkäsivät vuonna 1945 Dresdeniä vastaan n. 1300 koneella ja pudottivat 3900 tonnia pommeja. Tuloksena n. 40000 (suurimpien lukujen mukaan jopa 200000) ihmistä kuoli ja kaupunki tuhoutui täysin. Se oli vailla ilmatorjuntaa eikä tarjonnut mitään järkevää kohdetta muulle kuin siviiliväestöön kohdistetulle terrorille. Niinpä pommit voitiin rauhassa pudottaa itse kaupunkiin eikä sen ulkopuolelle.

Toinen vertailukohde on Tallinna. Sitä pommitti noin 300 konetta. Kaupungin pinta-alasta tuhoutui noin puolet, joukossa yli 1400 asuintaloa ja 757 henkilöä kuoli ja yli 20000 joutui kodittomiksi. Tallinnan ilmatorjunta oli heikkoa ja siltä puuttui keskitetty tulenjohto ja sulkuammuntamenetelmä, toteavat Helminen ja Lukander. Kuten Dresdenissäkin, kaupungin pommittaminen oli ilmeinen terroriteko siviiliväestöä vastaan.

Me suomalaiset saamme siis olla kiitollisia siitä, että valtavan hyökkäyksen kohteeksi joutunut Helsinki säilyi lopultakin hyvin vähäisin vaurioin. Mutta kenelle voisimme kiitollisuutemme osoittaa? Olisihan tässä hyvinkin muistopatsaan paikka, erityisesti ottaen huomioon, että ilmamarsalkka Harrisillakin on Lontoossa jo sellainen.

Eräänä kandidaattina on pidetty eversti Pekka Jokipaltiota, joka organisoi ja johti Helsingin puolustuksen suurpommitusten aikana. Varmaan muillakin tähän toimintaan osallistuneilla on suuret ansionsa. Kuvitelkaamme vain, millaiseksi Helsinki olisi muuttunut, jos edes puolet pommeista olisi osunut.

Venäläinen ns. vaihtoehtohistorioitsija Nikolai Starikov on tarjonnut yllättävän kandidaatin Helsingin pelastajaksi. Kyseessä on Josif Vissarionovitš Stalin. Hiljattain ilmestyneessä pikku kirjasessaan Starikov siteeraa ilmamarsalkka Golovanovia, joka kertoi Stalinin vaatineen, että oli iskettävä Helsingin satamaan, rautateiden risteyskohtiin ja sotilaskohteisiin kaupungin ulkopuolella. ”Kaupunkiin ei saanut tehdä massiivista iskua… Jos lentoon osallistuneet koneet olisivat iskeneet itse Helsinkiin, voidaan sanoa, että kaupunki olisi lakannut olemasta. Lento oli viimeinen ja vakava varoitus”. Näin kommentoi Golovanov kolmatta hyökkäystä.

Näin ollen patsas Stalinille ja toinen Golovanoville voisivat olla kaunis tunnustus tästä harvinaisesta sankariteosta, jossa tuhannet pommit tarkoituksellisesti pudotettiin mereen ja vain muutama itse kaupunkiin. Tätä voi sanoa ainakin harvinaiseksi, mutta sitäkin tervetulleemmaksi sankarillisuuden muodoksi. Neuvostoliittolaisten toiminta poikkesi täysin siitä mitä liittoutuneet tekivät esim. Dresdenissä, kuten Starikov muistuttaa.

Ennen kuin aloitamme patsaskeräykset, kannattaa kuitenkin muistaa, ettei Starikov lainkaan mainitse sitä maalineliötä, joka oli piirretty kantakaupunkiin, keskuksena Vanha kirkko, eikä sitäkään, että Kaartin kaukotoimintailmavoimat menettivät kaartinjoukkojen arvonsa, kun paljastui, että Helsinki yhä vain seistä jökötti siellä missä ennenkin.

Mutta asiat on suhteutettava. Muistammehan senkin, että Molotov talvisodan aikana jyrkästi kielsi neuvostoilmavoimien pommittaneen asuntokortteleita. Pravda pani paremmaksi ja kertoi, että neuvostolentäjät olivat ajan todellisia humanisteja, jotka voimalaitoksellakin tyytyivät pommittamaan vain rintaman sähköaitoihin vieviä johtoja ja jättivät rauhallisia asukkaat palvelevat johdot rauhaan. Se oli aitoa Molotovia, se. Kumma kyllä, sitä ei aikanaan meillä uskottu. Ei taideta uskoa vieläkään?

Takana länttä ja Eurooppaa

Edessä Euraasia, itä!

Venäjän erottautumisella lännestä on tuhatvuotiset perinteensä. Siitä huolimatta se voidaan lukea ja on jopa useimmiten luettu myös länsimaisen kulttuurin piiriin. Tiettyinä aikoina Venäjän avoimuus Euroopalle on ollut hyvinkin suurta, toisinaan se taas on sulkeutunut ja korostanut omaa erilaisuuttaan ja samalla yleensä myös erinomaisuuttaan. Neuvostokauden huippuhetket olivat tässä suhteessa huomattava, mutta ei ainutlaatuinen aikakausi.

Slavofiilinen ajattelu syntyi reaktiona eurooppalaistamiselle ja usein se vaistomaisesti sijoitetaan 1800-luvulle, jopa sen alkupuolelle. Itse asiassa tämä Venäjän erityisyyttä korostava ideologia ei ole koskaan ollut niin voimakas kuin nykyään.

Oswald Spenglerin edeltäjä Nikolai Danilevski oli ensimmäisiä teoreetikkoja, jotka sijoittivat venäläisen kulttuurin jyrkästi eurooppalaisesta erilliseksi. Seuraava tämän ajatuksen kukoistuskausi oli maailmansotien välisen ajan euraasialaisuus, joka kuitenkin jäi pieneksi emigranttivirtaukseksi. Vasta 1990-luvulla uusslavofiilisyys paisui nopeasti suureksi, joskin kirjavaksi liikkeeksi, jonka ilmenemismuotoja voi löytää kaikkialta.

Itse asiassa uusslavofilia oli lähes huomaamatta syntynyt jo neuvostoaikana, mutta silloin se tietenkin pysyi marginaalissa. Neuvostoliiton hajottua se aivan ilmeisesti alkoi täyttää sitä tyhjiötä, jonka reaalisosialismi jätti jälkeensä. ”Elämää suurempana” eli yhteisön ja valtion yliyksilöllisiä ulottuvuuksia korostavana ajatteluna se oli myös samankaltainen marxismi-leninismin kanssa.

Virallinen Venäjä on pitänyt välimatkaa tähän ideologiaan, mutta tuo välimatka ei ole pitkä ja tuntuu siltä, että se on hyvin huomattavasti kaventunut viimeksi kuluneen vuoden aikana. Venäjä, joka yrittää rakentaa Euraasian liittoa, suhtautuu kovin myötäsukaisesti myös siihen ”euraasialaiseen” ideologiaan, jota maassa levitetään.

”Euraasialaisuus” voisi periaatteessa olla Venäjän suurvaltapyrkimyksille optimaalinen suojavaate. Se olettaa, että Venäjä on luonteeltaan välttämättömästi imperiumi, jossa Euraasian kansat elävät symbioosissa keskenään. Toisin kuin muissa imperiumeissa, peruskansallisuus ei sorra, vaan suorastaan auttaa muita. Euraasian kansat kuuluvat luonnostaan yhteen, mutta ei ole aivan selvää, missä imperiumin raja menee. Euraasian nuorisoliiton mielestä valtakunnan rajat ulottuvat valtamereltä valtamerelle, joten mukana täytyy olla myös Suomen ja Skandinavian. Näinhän geopolitiikan teoreetikot arvelivat myös sata vuotta sitten.

Tämän hetken tärkein euraasialaisuuden teoreetikko on Aleksandr Dugin, jonka muistetaan sijoittaneen myös Suomen johonkin karttaansa imperiumin rajojen sisälle.

Suomi on kuitenkin ilmeisen huono kandidaatti Euraasian yhteisön jäseneksi, koska sen kulttuuri on luterilainen.

Suuren teoreetikkonsa Duginin perustama Euraasialainen puolue tosin selittää, että kaikki muut, paitsi Amerikka ovat heidän ystäviään. Tässä on kuitenkin kysymys ajankohtaisesta politiikasta ja taktiikasta eikä perusarvoista. Viimemainitut sen sijaan ovat venäläisyyden ”kulttuurisen koodin” ydin, jota slavofiilit yleisesti pitävät ”venäjäläisen sivilisaation” (российская цивилизация) keskeisenä lännestä erottavana tekijänä.

Syystä tai toisesta usko näihin venäläisiin perusarvoihin näyttää vain kukoistavan, vaikka käytäntö todistaa toista. Niinpä Moskovan yliopiston geopolitiikan oppikirjassa (Абылгазиева, Ильина, Кефели: Глобальная геополитика, Издательство МГУ 2010) väitetään, että venäläisille, toisin kuin läntisen sivilisaation kansoille, ei ole tyypillistä menestyksen, omaisuuden ja vapauden arvostus, vaan henkisen harmonian tavoittelu, patriarkaaliset arvot ja ihanteet. Venäläisessä kulttuurissa ei keskeistä myöskään ole yksilö, vaan yhteisö ja valtio.

Epäilemättä tämänsuuntaisia tuloksia on saatu tutkimuksissa ja esimerkiksi World Values Survey osoittaa tiettyjä eroja venäläisen ja läntisen kulttuuripiirin monien alueiden välillä. Tuossa venäläisessä erottautumisen halussa on kyllä näkevinään myös taipumusta liioitella erojen merkitystä, julistaa halutut asiat todellisuudeksi ja vähätellä poikkeamia säännöstä.

Venäläisten väitetty välinpitämättömyys materiaalisista arvoista toteutuu monen tarkkailijan mielestä oudoissa muodoissa, kun katselee vaikkapa Pietarin ja Moskovan katujen kulkijoita ja heidän autojaan ja talojaan. Myös venäläisen kulttuurin ytimeen luettu yhteisvastuun tunne menettää hohtoaan, jos sitä arvioidaan syrjäytyneiden ja vammaisten ihmisten kohtelun perusteella. On myös kovin uskallettua johtaa venäläisten nykyistä arvosuuntausta ortodoksisesta uskonnosta ja unohtaa, että sivilisaation ytimeksi kuvitellut arvot ovat kaikkialla melko nopeassa muutoksen tilassa.

Aleksandr Dugin, Moskovan valtionyliopiston professori on jyrkästi lännenvastainen ideologi ja Euraasia-puolueen perustaja. Hän on myös duuman puheenjohtajan, Sergei Naryshkinin alaisen asiantuntijaneuvoston jäsen viime vuoden maaliskuusta lähtien.

Duginin mielestä euraasialaisuus on ”XXI vuosisadan marxismia”, vallankumouksellista filosofiaa, jolla on yleismaailmallinen merkitys. Duginin euraasialaisuus on antiglobalismia ja ”kontinentalismia”, joka haluaa yhdistää koko vanhan maailman USA:ta ja sen edustamaa kulttuuria vastaan. Se on traditionalismin ja ”vasemmistolaisen patriotismin” taistelua atlanttista arvojärjestelmää ja taloutta vastaan.

Varsin hurjaa tekstiä löytyy Duginin perustaman Euraasian nuorisoliiton sivulta www.rossia3.ru, myös englanniksi. Liikkeen fasistisesta luonteesta ei voi erehtyä, siitä kertovat niin tavoitteet (absoluuttinen valta…), ilmaisut (tarvitaan uusia ihmisiä… iloisia ja armottomia…) ja jopa kuva-aineisto. Nuorisoliitto ihailee myös vanhoja natsien ”esoteerisiä” harrastuksia.

Nuorisoliiton tavoitteena on luoda Venäjä 3 – uusi Venäjä. Tällä hetkellä selitetään kahden Venäjän, nykyisen korruptoituneen ja rappeutuneen valtion (Venäjä 1) ja ”oranssin Venäjän” (Venäjä 2) taistelevan keskenään. Mikäli oranssi voittaisi, katoaisi Venäjä kokonaan… Venäjä 3 tulee kuitenkin voittamaan. Taistelussa se noudattaa kovuutta, jalomielisyydelle tulee tilaa sitten kun vihollinen on voitettu…

Liikkeellä on myös oma katkismuksensa. Se julistaa: ”Sinun tulee olla herra. Sinun tulee olla kaunis, ylpeä, viisas ja rohkea. Sinun pitää hallita Euraasiaa. Olet vapaa. Nouse ja hallitse. Sinun ei pidä olla palvelija, lakeija, orja. Sinun ei pidä olla epäsikiö, vätys, tyhmyri eikä pelkuri. Kukaan ei pysty murtamaan tahtoasi… Olet enemmän kuin ihminen. Sinusta täytyy tulla enemmän kuin ihminen…” Ja niin edelleen. Ad nauseam. Liikkeen jäsenten julistetaan jo olevan maailman herroja, tradition kerrotaan olevan aina ja kaikessa oikeassa ja niin edelleen.

Tokihan nuorison on vapaassa maassa saatava harrastaa niin filosofiaa kuin kaunopuheisuutta ja vaikkapa hieman hullutellakin. Tässä mielessä Venäjän valtiovallan avarakatseisuutta voi vain kiitellä. Joissakin muissa maissa tämä kotisivu luultavasti kiellettäisiin.

Camp-huumorina voisi pitää, että euraasialaisella liikkeellä on myös suomalaisia kannattajia ja jopa toimihenkilöitä. Apokryfisellä ”Euraasian kansanrintamalla” on jopa  muuan suomalainen dosentti puheejohtajistossaan.

Kannattaa kuitenkin muistaa, että Kreml näyttää vakavasti pyrkivän Euraasian liiton kehittämiseen jonkinlaiseksi suurvallaksi ja ilmeisesti jopa globaaliseksi voimakeskukseksi. Voidaan toki epäillä tämän projektin menestymisen mahdollisuuksia siitä huolimatta, että ns. geopolitiikan klassikoiden mukaan juuri Venäjällä olisi tässä suhteessa suuret näköalat Euraasian ”sydänalueen” haltijana.

Tosiasia joka tapauksessa on, että uusslavofiilinen villi ideologinen kasvusto erityisesti euraasialaisessa muodossaan näyttää hyvin kelpaavan Kremlille sen yrittäessä paikata hupenevaa kannatustaan uusien urbaanien venäläisten keskuudessa.

Putin on luultavasti aivan liian rationaalinen ja kyyninen ottaakseen Duginin kaltaisten sepustajien kirjoituksia aivan vakavasti. Hän kuitenkin tarvitsee lisää kannattajia ja mikseipä niitä haalisi tästä euraasialaisesta sekametelisopasta, kun sitä kerran tarjotaan ja kun tätäkin tavaraa nyt myydään hyvin. Vihollisen vihollistahan sanotaan myös ystäväksi. Keskivertovenäläistä tämä tuote ei ilmeisestikään kiinnosta ja länsimielistä intelligentsijaa se suorastaan puistattaa, mikä lienee tarkoituskin.