Stakeholders' value

Osallisten etu

Viime vuosina on Suomessa yhä uudelleen todistettu kummallista näytelmää. Röyhkeänaamaiset johtajat ilmestyvät televisioon ja kertovat kansalle, että taas pantiin nurin suuri teollisuuslaitos ja monta sataa työntekijää sai potkut. Kokonaiset paikkakunnat autioituvat ja valtion verotulot hupenevat.

Valtio itse on mukana bisneksessä suurella osuudella, mutta sen edustajat määkäisevät lammasmaisesti, etteivät he voi eivätkä halua puuttua asiaan, liikkeellä ovat korkeammat voimat.

Se taikasana, jota gangsterinaamainen johtaja käyttää moukarinaan on ”osakkeenomistajan etu”, shareholders’ value. Taloustieteen nerot ovat osoittaneet, että tämän pyhän lehmän loukkaaminen tuo maan ja kansan ylle ikuisen kirouksen. Käy vielä vaikka niin, ettei tänne enää lainkaan haluta sijoittaa. Tiedettä, nähkääs.

Niinpä tapetaan lypsävä lehmä ja pannaan rahat jonnekin kaukaisiin maihin, joissa lehmät lypsävät vielä enemmän. Tässä yhteydessä ekonomistit saattavat varmemmaksi vakuudeksi mainita vielä sanan ”luova tuho”. Se on mantra, joka muistuttaa kirkossa hautaamisen yhteydessä esitettyjä toiveita iloisesta jälleennäkemisestä. Siihenkin voi takertua ja ryhtyä odottamaan parasta, mutta todennäköisintä on, että tapahtumasta koituva siunaus menee kokonaan sivullisten hyväksi ja oma maa sen kuin kurjistuu.

Milloin tämä mania osakkeenomistajan edun ylivoimaisesta merkityksestä oikein on tullut maailmaan? The Atlantic-lehdessä kirjoittava Harvard Business Review’n toimittaja Justin Fox katsoo, että tämä ideologia vahvistui 1980-luvulla ja seuraavalla vuosikymmenellä siitä tuli vallitseva ortodoksia. Se jopa näytti toimivan Amerikassa erinomaisesti.

Kun suurpankit menivät vuosina 2007 ja 2008 kanttuvei, niin niitä voitiin luonnehtia useilla adjektiiveilla, ne olivat häikäilemättömiä, ahneita ylioptimistisia ja typeriä. Samalla ne olivat nimenomaan sijoittajaystävällisiä. Osakkeenomistajan etu oli nostettu kaiken edelle ja tolkuttomat osingot nostivat peliä pyörittävät humpuukimaakarit arvoon arvaamattomaan.

Sitten kaikki tietenkin romahti, veronmaksajat maksoivat viulut ja hyperpalkattujen johtajien suuri vastuu toteutui hetkellisenä huipputulojen notkahduksena. Vain pari lurjusta pantiin lusimaan.

Justin Foxin mielestä osakkeenomistajien mielisteleminen on upottamassa Amerikan talouselämää. ”shareholders’ value” –maoian sijasta olisi otettava käyttöön ”stakelohders’ value”. Onhan tässä maailmassa muitakin kelpo ihmisiä, jotka tarvitsevat säädyllistä toimeentuloa ja joiden työstä .

keinottelijoidenkin voitot viime kädessä syntyvät. Osakkeenomistajien ohella voisi nöyrästi muistaa myös työntekijät, obligaatioiden omistajat, säästäjät ja niin edelleen.

Fox toteaa, että kritiikki osakkeiden arvonnousuun tähtäävää politiikkaa kohtaan on jatkuvasti kasvamassa. Maallikkokin ymmärtää, että pikavoittojen metsästäminen ei anna eväitä pitkän tähtäimen menestyksen luomiseen. Ne, jotka haikailevat Nokian suuruuden päiviä taitavat muuten  helposti unohtaa, että yhtiön osakkeen hinta paisui välillä aivan keinotekoisen korkeaksi eikä olisi voinut sellaisena pysyä.

Kelpo puhelinten tekeminen ja palkan maksaminen niiden tekijöille ovat näköjään vielä monen mielestä kovin vähäpätöistä toimintaa maailmassa, jossa erilaisille pörssihuijareille maksettavat miljardit ovat paljon seksikkäämpi asia.

Taitaa joka tapauksessa käydä niin, että tuo taikasana ”osakkeenomistajan etu” alkaa menettää vakuuttavuuttaan. Englanti lienee maa, jossa tätä ideologiaa on puhtaimpana noudatettu, eivätkä tulokset ole mitenkään vakuuttavia. Fox mainitsee parikin tuoretta kirjaa, joissa tätä ilmeistä typeryyttä on vakavasti analysoitu.

Ehkäpä aika alkaa olla Suomessakin kypsä sille, että kun hyperpalkattu toimitusjohtaja ensi kerran yrittää lamauttaa kaiken vastustuksen taikasanalla ”osakkeenomistajan etu”, hänet huudetaan alas lavalta ja marssitetaan sinne muutkin osalliset –stakeholders- jotka tunnustetaan täysiarvoisiksi etunsa valvojiksi.