Patsaan paikkako?

Helsingin ihme ja sankarit

Kuten tunnettua, Helsinkiin kohdistettiin helmikuussa 1944 kolme suurpommitusta. Niiden tuhot jäivät melko pieniksi, vaikka kyseessä oli strategisen luokan isku, jonka itse Stalin oli määrännyt.

Suurin osa suomalaisista tai ainakin helsinkiläisistä kai tuntee tarinat Vuosaaren valekaupungista, joka veti pommikuormat päälleen. Sellainen todella olikin, mutta sen todellisesta tehosta ei ole varmuutta. Toki erittäin runsaasti käytetyt valopommit kyllä osoittivat, missä päin rakennuksia oli. Toinen puolustajan käyttämä erikoisuus oli voimakkaasti leimahtava magnesium, jota lisättiin it-kranaatteihin ja joka varmasti sokaisi lentäjiä ainakin hetkellisesti. Näistä kirjoitti jo aikanaan Helsingin puolustukseen osallistunut Aake Pesonen kirjassaan Tuli-iskuja taivaalle.

”Helsingin ihme” ei kuitenkaan perustunut näihin sinänsä nokkeliin konsteihin. Aivaintekijänä oli hyvin organisoitu sulkutuli, jota johdettiin tutkilla. ”Ohiampujat” eivät pudottaneet montaakaan konetta, mutta sulkutulen ansiosta viholliskoneet yleensä kaartoivat takaisin jo ennen kuin olivat päässeet kaupungin ylle. Pommit pudotettiin yleensä mereen ja vain viisi prosenttia putosi kaupunkiin. Operaatio oli siis hyökkääjän kannalta katastrofaalinen epäonnistuminen.

Miten suuresta yrityksestä oli kysymys? Martti Helmisen ja Aslak Lukanderin kirjassa Helsingin suurpommitukset helmikuussa 1944, johon tässä muutoinkin viitataan, kerrotaan pommikoneita olleen mukana n. 2000 ja pommeja pudotettiin 2600 tonnia.

Tuhoutuneita rakennuksia oli 109, kuolonuhreja n. 150 ja haavoittuneita 365 henkeä. Tämä oli kova isku kaupungille, jonka monet arvorakennukset tuhoutuivat tai vaurioituivat. Kaikki on kuitenkin suhteellista.

Liittoutuneet hyökkäsivät vuonna 1945 Dresdeniä vastaan n. 1300 koneella ja pudottivat 3900 tonnia pommeja. Tuloksena n. 40000 (suurimpien lukujen mukaan jopa 200000) ihmistä kuoli ja kaupunki tuhoutui täysin. Se oli vailla ilmatorjuntaa eikä tarjonnut mitään järkevää kohdetta muulle kuin siviiliväestöön kohdistetulle terrorille. Niinpä pommit voitiin rauhassa pudottaa itse kaupunkiin eikä sen ulkopuolelle.

Toinen vertailukohde on Tallinna. Sitä pommitti noin 300 konetta. Kaupungin pinta-alasta tuhoutui noin puolet, joukossa yli 1400 asuintaloa ja 757 henkilöä kuoli ja yli 20000 joutui kodittomiksi. Tallinnan ilmatorjunta oli heikkoa ja siltä puuttui keskitetty tulenjohto ja sulkuammuntamenetelmä, toteavat Helminen ja Lukander. Kuten Dresdenissäkin, kaupungin pommittaminen oli ilmeinen terroriteko siviiliväestöä vastaan.

Me suomalaiset saamme siis olla kiitollisia siitä, että valtavan hyökkäyksen kohteeksi joutunut Helsinki säilyi lopultakin hyvin vähäisin vaurioin. Mutta kenelle voisimme kiitollisuutemme osoittaa? Olisihan tässä hyvinkin muistopatsaan paikka, erityisesti ottaen huomioon, että ilmamarsalkka Harrisillakin on Lontoossa jo sellainen.

Eräänä kandidaattina on pidetty eversti Pekka Jokipaltiota, joka organisoi ja johti Helsingin puolustuksen suurpommitusten aikana. Varmaan muillakin tähän toimintaan osallistuneilla on suuret ansionsa. Kuvitelkaamme vain, millaiseksi Helsinki olisi muuttunut, jos edes puolet pommeista olisi osunut.

Venäläinen ns. vaihtoehtohistorioitsija Nikolai Starikov on tarjonnut yllättävän kandidaatin Helsingin pelastajaksi. Kyseessä on Josif Vissarionovitš Stalin. Hiljattain ilmestyneessä pikku kirjasessaan Starikov siteeraa ilmamarsalkka Golovanovia, joka kertoi Stalinin vaatineen, että oli iskettävä Helsingin satamaan, rautateiden risteyskohtiin ja sotilaskohteisiin kaupungin ulkopuolella. ”Kaupunkiin ei saanut tehdä massiivista iskua… Jos lentoon osallistuneet koneet olisivat iskeneet itse Helsinkiin, voidaan sanoa, että kaupunki olisi lakannut olemasta. Lento oli viimeinen ja vakava varoitus”. Näin kommentoi Golovanov kolmatta hyökkäystä.

Näin ollen patsas Stalinille ja toinen Golovanoville voisivat olla kaunis tunnustus tästä harvinaisesta sankariteosta, jossa tuhannet pommit tarkoituksellisesti pudotettiin mereen ja vain muutama itse kaupunkiin. Tätä voi sanoa ainakin harvinaiseksi, mutta sitäkin tervetulleemmaksi sankarillisuuden muodoksi. Neuvostoliittolaisten toiminta poikkesi täysin siitä mitä liittoutuneet tekivät esim. Dresdenissä, kuten Starikov muistuttaa.

Ennen kuin aloitamme patsaskeräykset, kannattaa kuitenkin muistaa, ettei Starikov lainkaan mainitse sitä maalineliötä, joka oli piirretty kantakaupunkiin, keskuksena Vanha kirkko, eikä sitäkään, että Kaartin kaukotoimintailmavoimat menettivät kaartinjoukkojen arvonsa, kun paljastui, että Helsinki yhä vain seistä jökötti siellä missä ennenkin.

Mutta asiat on suhteutettava. Muistammehan senkin, että Molotov talvisodan aikana jyrkästi kielsi neuvostoilmavoimien pommittaneen asuntokortteleita. Pravda pani paremmaksi ja kertoi, että neuvostolentäjät olivat ajan todellisia humanisteja, jotka voimalaitoksellakin tyytyivät pommittamaan vain rintaman sähköaitoihin vieviä johtoja ja jättivät rauhallisia asukkaat palvelevat johdot rauhaan. Se oli aitoa Molotovia, se. Kumma kyllä, sitä ei aikanaan meillä uskottu. Ei taideta uskoa vieläkään?