Historian paradokseja?

 

Kiltit venäläiset

 

Dmitrii S. Likhachev, Reflections on Russia. Ed. by Nicolai N. Petro, transl. by Christina Sever, Foreword by S. Frederick Starr. Westview Press 1991, 191 s.

 

Dmitri Lihatšov myöhempi akateemikko ja keskiajan Venäjän kielen ja kirjallisuuden johtava tutkija, vietti kuusi vuotta elämästään vankileirissä, osin Solovetskissa. Syynä oli toiminta opiskelijoiden perustamassa ”Kosmisessa akatemiassa”, joka ilmeisesti oli tyypillistä opiskelijahuumoria.

Lokakuun vallankaappaus suuntautui älymystöä vastaan. Valtaan pääsivät puolisivistyneet tyypit, kiteytti Lihatšov, joka ei teoksissaan maininnut Leninin ja Stalinin nimiä, ennen kuin siihen pakotettuna. Niin sanotusta neuvostovallasta hänellä oli elävää kokemusta eikä hän pitänyt siitä.

Hän vihasi myös sotaa, johon sai tuntumaa piiritetyssä Leningradissa, jossa hän öisin vartioi maan tärkeimmän kirjallisuusinstituutin, Puškinin talon katolla, valmiina heittämään palopommit pois pihdeillä. Sen sijaan hän säilytti uskonnollisuutensa ja, kuten on sanottu, eli elämänsä sivussa neuvostovallalta, sikäli kuin se nyt oli mahdollista.

Lihatšovin käyttöön ottama uusi käsite oli kulttuuriekologia. Se merkitsi vanhojen miljöiden suojelua, patsaista ja taloista katuihin ja maisemiin ja jopa kieleen.

Bolševikit sen sijaan olivat ylpeilleet sillä, että eivät kaihtaneet tuhota mitä tahansa vanhan maailman jäänteitä, mukaan lukien Moskovan Kristus Vapahtajan kirkko, joka nyttemmin on uudelleen rakennettu. Myös marsalkka Bagrationin hauta räjäytettiin.

Se, joka 1990-luvun lopulla kävi Gagarininkadulla (ruhtinas Gagarinin mukaan) Eurooppalaisessa yliopistossa, sai kokea, mitä bolševistinen vandalismi pahimmillaan saattoi olla.

Kyseinen talo, entinen Aleksanteri II:n morganaattisen puolison palatsi, oli muutettu työsuojeluviraton (!) toimistotiloiksi ja pätkitty lastulevyillä ja muilla rakennelmilla kammottavaksi rakennuksen irvikuvaksi, joka aiheutti katsojalle pahoinvointia.

Sinne majoittunut Eurooppalainen yliopisto alkoi pikkuhiljaa restauroida entistä loistavaa palatsia, saadakseen vain huomata, että joutui sitten luovuttamaan sen pois.

Nythän Pietari on taas täynnä palatseja ja suuri raha pitää niitä pystyssä, mutta bolševikkivallan päättyessä tilanne oli surkeaakin surkeampi. Ei ollut rahaa, mutta tykkejä ja panssareita kyllä riitti.

Monille Lihatšov tuli edustamaan sitä toista Venäjää ”Venäjää, jonka menetimme”, kuten Stanislav Govoruhin asian ilmaisi. Millainen se Venäjä oli ollut, ei ollut aivan selvää, mutta ainakin se oli toisenlainen kuin tuo typerä bolševikkivalta, joka osasi vain varustautua sotaa varten.

Tämän kirjan artikkeleissa akateemikko muun muassa analysoi kieltä ja kansanrunoutta sekä vanhimpia kirjallisuuden tuotteita saadakseen selville ja kertoakseen, millainen Venäjä oli ollut ja kenties jollakin tasolla oli yhä.

Samoin kuin slavofiilit, Lihatšov kiinnittää huomiota Venäjän laajenemisen väkivallattomaan luonteeseen. Kun esimerkiksi pienet suomalais-ugrilaiset kansat hävisivät, se tapahtui vapaaehtoisesti sulautumalla.

Venäjä on kirjoittajan mielestä kantanut huolta vähemmistöistään ja pakottaminen on ollut sille vierasta. Bolševikkivallan saavutuksista esimerkiksi Virossa ja Latviassa ei mainita, mutta voihan ajatella, että ne olivat nimenomaan bolševismin eikä venäläisyyden tekosia ja edellistähän voi pitää tautina, johon jälkimmäinen sairastui, kuten Solženitsyn asian esitti.

Sukulaisuuden, oman ja rakkaan korostaminen on Lihatšovin mielestä jotakin erityisen venäläistä. Se ilmenee jo sanan rod (suku, laji, vrt. suomen ”rotu”) ahkerassa käytössä. On rod merkityksessä perhe, rodnoi (oma) rodnik (lähde), narod (kansa), priroda (luonto), rodina (synnyinmaa) ja niin edelleen. Rotua tai lajia kutsutaan nimellä poroda. Kivilläkin on omat ”rotunsa”.

Taustalla on verbi rodit, synnyttää ja siitä tulee mieleeni, että venäjässä sekä isä että äiti ovat synnyttäjiä -roditeli. Niinhän se asia toki onkin, mutta suomeksi harvemmin kuulee sanottavan, että ”isäni on minut synnyttänyt”. No jaa. Ehkä sentään nykyään joissakin piireissä. Venäjällä tämä on normaalia.

Muuan asia, johon Lihatšov kiinnittää suurta huomiota, on venäläinen maisena ja sen merkitys kansalliselle psykologialle. Tässä hän ei toki ole erityisen omaperäinen, viimeksi häntä ennen ainakin Oswald Spengler korosti tätä asiaa.

Avoimeen, vapaaseen luontoon liittyy ajatus liikkeestä, etäisyyksien voittamisesta ja kovasta ajostakin. Liikkumisen keskeisyys ilmenee myös urotyötä merkitsevässä sanassa podvig (dvigatsja -liikkua). Se merkitsee myös hengellistä saavutusta, jota kohti pyritään kilvoittelulla (podvižnitšestvo). ehkäpä myös suomen kielessä on siis tuo liikkumisen idea säilynyt.

Venäläinen urotyö on siis liikkumista ja siihen voidaan liittää adjektiivi udalyi (liittynee sanaan dal, dalnost, kaukaisuus). Pelkkä kestävyys, vaikkapa sitkeä poterossa istuminen ei ole vielä sankariteko podvigin mielessä.

Lermontovin Borodino-runoelmassa puhutaan ”hurjasta venäläisestä käsikähmästä” (показали, что значит русский бой удалый -наш рукопашный бой)

Vanhojen, Mihalkovin runoilemien Neuvostoliiton hymnin alkuperäisten sanojen mukaan Stalin kasvatti kansan urotyöhön (podvig):” Нас вырастил Сталин — на верность народу,
На труд и на подвиги нас вдохновил”.

Stalin pilkkasi aikoinaan talvisodan suomalaista armeijaa siitä, ettei se osannut hyökätä, kökötteli muka vain poteroissa. Sen asian suhteen ei tosin valituksia enää kuulunut sitten jatkosodan jälkeen.

Joka tapauksessa myös suomen kielessä on vastaavalla tavalla kahdenlaista urhoollisuutta: joku voi urhoollisesti maata ja valittamatta kestää kipua ja vaaraa, mutta rohkeus liittyy kyllä aktiiviseen toimintaan. Sanaa udalyi vastaavat lähinnä suomen kielen ”huima” ja ”hurja”. Muistelen muuten jonkun 1800-luvun venäläisen kynäilijän maininneen, että sellaista puuttuu suomalisilta.

Hurjuutta kuvataan myös sanalla ”lihoi”, jolla on ilkeyteen viittava konnotaatio. Hurjapäinen ajaja on ”lihatš” ja tuntui jitenkin sopivalta, että kun Molotov syrjäytettiin, hänen nimeään kantava autrotehdaas ZIM (Zavod imeni Molotova) kastettiin uudelleen ja siitä tuli Lihatšoville nimetty” (ZIL).

Kyseessä ei kyllä ollut tämä sama Lihatšov, joka keskiaikaa tutki.

Mutta entäpä tuo venäläinen kiltteys? Lihatšov, jonka pätevyyttä en hetkeäkään epäile, ottaa sitä merkitseväksi sanaksi adjektiivin horoši (siis хороший anteeksi nämä suomalaiset translitterointisäännöt)). Se merkitsee hänen mielestään ennen muuta ystävällisyyttä, samoin kuin kaikenlaista muutakin hyvää.

Onhan se näinkin, mutta kyllä nykyvenäjässä parempi kiltteyttä merkitsevä sana olisi ”dobryi”, joka myös merkitsee hyvää ja laadukasta. Horoši taas viittaa myös esimerkiksi kauneuteen. Dobrota on yhtä kuin hyvyys, kiltteys ja hyväntahtoisuus. Dobrovolnyi on sitten vapaaehtoinen eli omasta tahdostaan mukana oleva.

Toki vanhassa venäjässä sävyt ja merkitykset ovat olleet eriaisia. Mieleeni tulee tässä muuan kansanlaulu, jossa esiintyvät ”Dobri molodets s krasnoi devitsei”. Nykyaikaisen suomennoksen mukaan kyseessä olisi ”kiltti ’aika poika’ punaisen neitsyen seurassa”, mutta jokainen ymmärtänee, että tarkoitetaan komeata nuorukaista kauniin neitosen seurassa.

Lihatšov ei tietenkään ole niin naiivi, että kuvittelisi kaikkien jonkin kansan jäsenten edes jossakin määrin olevan siitä tehtyjen yleistysten mukaisia. Kuitenkin on olemassa tiettyjä kansallisia ihanteita (jollaisiin ei tietenkään jo määritelmän mukaan koskaan päästä), joita pidetään tavoiteltavina.

Kirjoittaja uskoo, että jopa Iivana Julman aikana kansan ”kiltteys” oli viime kädessä ”voitollista”.

Nämä 1990-luvun alussa tai sitä ennen kirjoitetut tekstit on syytä nähdä oman aikansa taustaa vasten, samoin kuin myös meidän aikanamme laaditut vastaavat näkemykset.

Lihatšov oli varmasti suuri oppinut, joka ei puhunut ihan köykäisiä, vaikka toki hänellä oli tuolloin syytä korostaa silloin sellaista, mikä myöhemmin saattaa jo olla vähemmän vakuuttavaa tai tärkeää. Överiksi mennään kulttuurin historiassa jopa säännöllisesti. Muuten ei uusi näkökulma tule näkyviin.

Ei Venäjän kansa koostu kilteistä Aljoša-tyypeistä, mutta ei myöskään sen vastakohdista. Jokainen, joka on sen kanssa ollut enemmän tekemisissä, on varmasti kuitenkin kokenut muun muassa tuota yllättävän suurta hyväntahtoisuutta, jota nykyään kutsutaan nimellä dobrota.

Mitä tämä yhä käynnissä oleva barbaarinen sota on saanut aikaan, nähdään vielä tulevaisuudessa. Pelättävissä on, että vauriot saattavat olla pahojakin. Niitäkin on sitten syyttä tarkastella vanhempien käsitysten ja jopa myyttien taustaa vasten.

Tuota noin. Toivottavasti en nyt ole tässä syyllistynyt siihen paljon puhuttuun hybridivaikuttamiseen.