Kiltit venäläiset
Dmitrii S. Likhachev, Reflections
on Russia. Ed. by Nicolai N. Petro, transl. by Christina Sever, Foreword by
S. Frederick Starr. Westview Press 1991, 191 s.
Dmitri Lihatšov
myöhempi akateemikko ja keskiajan Venäjän kielen ja kirjallisuuden johtava
tutkija, vietti kuusi vuotta elämästään vankileirissä, osin Solovetskissa.
Syynä oli toiminta opiskelijoiden perustamassa ”Kosmisessa akatemiassa”, joka
ilmeisesti oli tyypillistä opiskelijahuumoria.
Lokakuun vallankaappaus
suuntautui älymystöä vastaan. Valtaan pääsivät puolisivistyneet tyypit,
kiteytti Lihatšov, joka ei teoksissaan maininnut Leninin ja Stalinin nimiä, ennen
kuin siihen pakotettuna. Niin sanotusta neuvostovallasta hänellä oli elävää
kokemusta eikä hän pitänyt siitä.
Hän vihasi myös
sotaa, johon sai tuntumaa piiritetyssä Leningradissa, jossa hän öisin vartioi
maan tärkeimmän kirjallisuusinstituutin, Puškinin talon katolla, valmiina
heittämään palopommit pois pihdeillä. Sen sijaan hän säilytti
uskonnollisuutensa ja, kuten on sanottu, eli elämänsä sivussa neuvostovallalta,
sikäli kuin se nyt oli mahdollista.
Lihatšovin
käyttöön ottama uusi käsite oli kulttuuriekologia. Se merkitsi vanhojen
miljöiden suojelua, patsaista ja taloista katuihin ja maisemiin ja jopa kieleen.
Bolševikit sen
sijaan olivat ylpeilleet sillä, että eivät kaihtaneet tuhota mitä tahansa
vanhan maailman jäänteitä, mukaan lukien Moskovan Kristus Vapahtajan kirkko,
joka nyttemmin on uudelleen rakennettu. Myös marsalkka Bagrationin hauta
räjäytettiin.
Se, joka 1990-luvun
lopulla kävi Gagarininkadulla (ruhtinas Gagarinin mukaan) Eurooppalaisessa yliopistossa,
sai kokea, mitä bolševistinen vandalismi pahimmillaan saattoi olla.
Kyseinen talo,
entinen Aleksanteri II:n morganaattisen puolison palatsi, oli muutettu
työsuojeluviraton (!) toimistotiloiksi ja pätkitty lastulevyillä ja muilla
rakennelmilla kammottavaksi rakennuksen irvikuvaksi, joka aiheutti katsojalle pahoinvointia.
Sinne
majoittunut Eurooppalainen yliopisto alkoi pikkuhiljaa restauroida entistä
loistavaa palatsia, saadakseen vain huomata, että joutui sitten luovuttamaan
sen pois.
Nythän Pietari
on taas täynnä palatseja ja suuri raha pitää niitä pystyssä, mutta bolševikkivallan
päättyessä tilanne oli surkeaakin surkeampi. Ei ollut rahaa, mutta tykkejä ja
panssareita kyllä riitti.
Monille Lihatšov
tuli edustamaan sitä toista Venäjää ”Venäjää, jonka menetimme”, kuten Stanislav
Govoruhin asian ilmaisi. Millainen se Venäjä oli ollut, ei ollut aivan selvää,
mutta ainakin se oli toisenlainen kuin tuo typerä bolševikkivalta, joka osasi
vain varustautua sotaa varten.
Tämän kirjan artikkeleissa
akateemikko muun muassa analysoi kieltä ja kansanrunoutta sekä vanhimpia
kirjallisuuden tuotteita saadakseen selville ja kertoakseen, millainen Venäjä oli
ollut ja kenties jollakin tasolla oli yhä.
Samoin kuin
slavofiilit, Lihatšov kiinnittää huomiota Venäjän laajenemisen väkivallattomaan
luonteeseen. Kun esimerkiksi pienet suomalais-ugrilaiset kansat hävisivät, se
tapahtui vapaaehtoisesti sulautumalla.
Venäjä on
kirjoittajan mielestä kantanut huolta vähemmistöistään ja pakottaminen on ollut
sille vierasta. Bolševikkivallan saavutuksista esimerkiksi Virossa ja Latviassa
ei mainita, mutta voihan ajatella, että ne olivat nimenomaan bolševismin eikä
venäläisyyden tekosia ja edellistähän voi pitää tautina, johon jälkimmäinen
sairastui, kuten Solženitsyn asian esitti.
Sukulaisuuden,
oman ja rakkaan korostaminen on Lihatšovin mielestä jotakin erityisen
venäläistä. Se ilmenee jo sanan rod (suku, laji, vrt. suomen ”rotu”) ahkerassa
käytössä. On rod merkityksessä perhe, rodnoi (oma) rodnik (lähde), narod (kansa),
priroda (luonto), rodina (synnyinmaa) ja niin edelleen. Rotua tai lajia kutsutaan
nimellä poroda. Kivilläkin on omat ”rotunsa”.
Taustalla on
verbi rodit, synnyttää ja siitä tulee mieleeni, että venäjässä sekä isä että äiti
ovat synnyttäjiä -roditeli. Niinhän se asia toki onkin, mutta suomeksi
harvemmin kuulee sanottavan, että ”isäni on minut synnyttänyt”. No jaa. Ehkä
sentään nykyään joissakin piireissä. Venäjällä tämä on normaalia.
Muuan asia,
johon Lihatšov kiinnittää suurta huomiota, on venäläinen maisena ja sen
merkitys kansalliselle psykologialle. Tässä hän ei toki ole erityisen
omaperäinen, viimeksi häntä ennen ainakin Oswald Spengler korosti tätä asiaa.
Avoimeen,
vapaaseen luontoon liittyy ajatus liikkeestä, etäisyyksien voittamisesta ja
kovasta ajostakin. Liikkumisen keskeisyys ilmenee myös urotyötä merkitsevässä
sanassa podvig (dvigatsja -liikkua). Se merkitsee myös hengellistä saavutusta,
jota kohti pyritään kilvoittelulla (podvižnitšestvo). ehkäpä myös suomen kielessä
on siis tuo liikkumisen idea säilynyt.
Venäläinen
urotyö on siis liikkumista ja siihen voidaan liittää adjektiivi udalyi
(liittynee sanaan dal, dalnost, kaukaisuus). Pelkkä kestävyys, vaikkapa sitkeä
poterossa istuminen ei ole vielä sankariteko podvigin mielessä.
Lermontovin
Borodino-runoelmassa puhutaan ”hurjasta venäläisestä käsikähmästä” (показали, что значит русский бой удалый -наш рукопашный бой)
Vanhojen,
Mihalkovin runoilemien Neuvostoliiton hymnin alkuperäisten sanojen mukaan Stalin
kasvatti kansan urotyöhön (podvig):” Нас вырастил Сталин — на верность народу,
На труд и на подвиги нас вдохновил”.
Stalin pilkkasi
aikoinaan talvisodan suomalaista armeijaa siitä, ettei se osannut hyökätä,
kökötteli muka vain poteroissa. Sen asian suhteen ei tosin valituksia enää kuulunut
sitten jatkosodan jälkeen.
Joka tapauksessa
myös suomen kielessä on vastaavalla tavalla kahdenlaista urhoollisuutta: joku
voi urhoollisesti maata ja valittamatta kestää kipua ja vaaraa, mutta rohkeus
liittyy kyllä aktiiviseen toimintaan. Sanaa udalyi vastaavat lähinnä suomen
kielen ”huima” ja ”hurja”. Muistelen muuten jonkun 1800-luvun venäläisen kynäilijän
maininneen, että sellaista puuttuu suomalisilta.
Hurjuutta
kuvataan myös sanalla ”lihoi”, jolla on ilkeyteen viittava konnotaatio.
Hurjapäinen ajaja on ”lihatš” ja tuntui jitenkin sopivalta, että kun Molotov
syrjäytettiin, hänen nimeään kantava autrotehdaas ZIM (Zavod imeni Molotova)
kastettiin uudelleen ja siitä tuli Lihatšoville nimetty” (ZIL).
Kyseessä ei
kyllä ollut tämä sama Lihatšov, joka keskiaikaa tutki.
Mutta entäpä tuo
venäläinen kiltteys? Lihatšov, jonka pätevyyttä en hetkeäkään epäile, ottaa
sitä merkitseväksi sanaksi adjektiivin horoši (siis хороший anteeksi nämä suomalaiset
translitterointisäännöt)). Se merkitsee hänen mielestään ennen muuta ystävällisyyttä,
samoin kuin kaikenlaista muutakin hyvää.
Onhan se
näinkin, mutta kyllä nykyvenäjässä parempi kiltteyttä merkitsevä sana olisi ”dobryi”,
joka myös merkitsee hyvää ja laadukasta. Horoši taas viittaa myös esimerkiksi
kauneuteen. Dobrota on yhtä kuin hyvyys, kiltteys ja hyväntahtoisuus.
Dobrovolnyi on sitten vapaaehtoinen eli omasta tahdostaan mukana oleva.
Toki vanhassa
venäjässä sävyt ja merkitykset ovat olleet eriaisia. Mieleeni tulee tässä muuan
kansanlaulu, jossa esiintyvät ”Dobri molodets s krasnoi devitsei”. Nykyaikaisen
suomennoksen mukaan kyseessä olisi ”kiltti ’aika poika’ punaisen neitsyen
seurassa”, mutta jokainen ymmärtänee, että tarkoitetaan komeata nuorukaista
kauniin neitosen seurassa.
Lihatšov ei
tietenkään ole niin naiivi, että kuvittelisi kaikkien jonkin kansan jäsenten
edes jossakin määrin olevan siitä tehtyjen yleistysten mukaisia. Kuitenkin on
olemassa tiettyjä kansallisia ihanteita (jollaisiin ei tietenkään jo
määritelmän mukaan koskaan päästä), joita pidetään tavoiteltavina.
Kirjoittaja
uskoo, että jopa Iivana Julman aikana kansan ”kiltteys” oli viime kädessä ”voitollista”.
Nämä 1990-luvun
alussa tai sitä ennen kirjoitetut tekstit on syytä nähdä oman aikansa taustaa
vasten, samoin kuin myös meidän aikanamme laaditut vastaavat näkemykset.
Lihatšov oli
varmasti suuri oppinut, joka ei puhunut ihan köykäisiä, vaikka toki hänellä oli
tuolloin syytä korostaa silloin sellaista, mikä myöhemmin saattaa jo olla
vähemmän vakuuttavaa tai tärkeää. Överiksi mennään kulttuurin historiassa jopa
säännöllisesti. Muuten ei uusi näkökulma tule näkyviin.
Ei Venäjän kansa
koostu kilteistä Aljoša-tyypeistä, mutta ei myöskään sen vastakohdista.
Jokainen, joka on sen kanssa ollut enemmän tekemisissä, on varmasti kuitenkin kokenut
muun muassa tuota yllättävän suurta hyväntahtoisuutta, jota nykyään kutsutaan
nimellä dobrota.
Mitä tämä yhä käynnissä
oleva barbaarinen sota on saanut aikaan, nähdään vielä tulevaisuudessa. Pelättävissä
on, että vauriot saattavat olla pahojakin. Niitäkin on sitten syyttä tarkastella
vanhempien käsitysten ja jopa myyttien taustaa vasten.
Tuota noin. Toivottavasti
en nyt ole tässä syyllistynyt siihen paljon puhuttuun hybridivaikuttamiseen.
"Toivottavasti en nyt ole tässä syyllistynyt siihen paljon puhuttuun hybridivaikuttamiseen."
VastaaPoistaSyyllistyivät vain, Venäjä tarvitsee puolesta puhujana sitten kun on aika tehdä rauha. Eikä tuossa ole edes ristiriitaa: tavalliset venäläiset ovat yksilöinä varmasti ihan kilttejä ja hyväntahtoisia, heidän johtajansa vain aika ajoin saavat heidät toimimaan vähemmän kiltillä ja hyväntahtoisesti,la tavalla - taikka sitten on kysymys isoveljen pikkuveljeen kohdistamasta hyväntahtoisesti kurituksesta...