Tšehov ja
tunteet
Sophie Laffitte,
Anton Tšehov itsensä kuvaamana. Weilin & Göös 1063, 187 s.
Tšehovin
novelleja näyttää taas ilmestyneen markkinoille uutena, paksuna niteenä. Suuren
kirjallisuuden merkki lieneekin, että sitä voi lukea yhä uudelleen ja että se tuntuu
sadan vuoden kuluttua yhtä tuoreelta kuin julkaistaessa.
Tšehoville on ominaista
tietty ulkokohtainen asioiden kirjaaminen ilman tunnekuohuja ja paisuttelua ja
sehän vain lisää kertomuksen tehoa. Usein kyllä ainakin minä koen tarvetta
nauraa hahmoille, jotka ovat perin juurin koomisia. Mutta, kuten sanotaan,
elämä on.
Kiinnostavaa Tšehovissa,
ainakin hänen itsensä kuvaamana, on juuri se ulkokohtaisuus, jolla hän kuvaa aika
kammottaviakin asioita. Itse asiassa Tolstoi on ainakin joskus samalla linjalla
ja häntä Tšehov arvostikin, ainakin joiltain osin.
Tšehovilainen
viileys tulkittiin myös joskus epäpoliittisuudeksi. Aikana, jolloin kaikkien
säädyllisten ihmisten edellytettiin kannattavan tulevaa, suurta vallankumousta
(joka kuviteltiin yleväksi ja jopa miellyttäväksi tapahtumaksi), hän jäikin tuolle
kuvitelmalle kylmäksi.
Muistan, että
Ilja Ehrenburg, varsin erikoislaatuisen kirjallisen uran tehnyt kirjailija, vai
pitäisikö sanoa kynäilijä aito neuvostoliittolaisessa merkityksessä (literator),
kirjoitti myös kirjan ”Tšehovia lukiessa”. Itse asiassa sen otsikon voisi kai tarkemmin
suomentaa muodossa ”Kun Tšehovia aina vain uudelleen lukee” (Перечитывая Чехова).
Tuossa kirjassa,
ainakin minun mielestäni, kirjailija tavallaan ”rehabilitoi” sellaisen
kirjoitustavan ja maailmannäkemyksen, joka ei ollut poliittinen, saati
luokkakantainen. Silloin, 1970-luvulla, se kaiketi oli meikäläisissä taistolaispiireissä
pahaa harhaoppisuutta, jonka ymmärtäminen tuskin oli edes mahdollista.
Toki Tšehov
kirjoitti myös yhden mitä suurimmassa määrin yhteiskunnallisen teoksen, joka ei
ollut mikään mielipidekirja, vaan perustui suureen ja vaivalloiseen tutkimusmatkaan.
Se oli ”Sahalin”, jonka aikanaan maassamme merkittävä ”idäntutkimuksen” persoona
ja instituutin johtaja Wallu Melanko suomensi.
”Sahalin” kuvasi
elinkautisten rangaistusvankien elämää tuolla karuilla saarella, jossa he päivästä
toiseen työskentelivät kahleissa, vailla toivoa ja tulevaisuutta.
Kirja herätti
myös viranomaiset ja tilannetta parannettiin pian ja tarpeeton julmuus lopetettiin.
Tšehov myös perusti ja jopa rakennutti omilla rahoillaan kolmekin koulua.
Lääkärintyössään hän auttoi, itsensä vaarantaen, tuhansia koleran uhreja ja ilmeisesti
tunsi siitä näköjään suurinta tyydytystä. Kirjallisiin tuotteisiinsa hän
suhtautui ironisesti.
Henkilökohtaisessa
elämässään hänellä oli kyllä läheisiäkin ystäviä, mitä kirjoittaja kuvaa ja
sanoo sitten välillä, ettei sellaisia ollutkaan. Niihin kuului muun muassa Aleksei
Suvorin, suomalaisillekin surullisen kuuluisaksi tulleen Novoje vremja-lehden
perustaja ja omistaja.
Suvorin oli
oppimaton, mutta Tšehovin mielestä aito ja herkkä ihminen, mikä häntä
miellytti.
Kaikki epäaito
näyttää olleen Tšehoville myrkkyä ja ainakin minä saan sen vaikutelman, että
hän vihasi suuria emotionaalisia purkauksia. Kirjoittaessaan hänen metodinsa
oli tehdä itsensä ”jääkylmäksi” ja antaa asioiden puhua puolestaan.
Kansan rakastaminen
oli tuohon aikaan muodikasta, mutta Tšehov näyttää pikemmin vihanneen sitä,
tarkoittaen sen pohjatonta typeryyttä, mikä ilmeni aivan erityisesti pikkuporvaristossa.
Se muuten oli Venäjällä jopa virallinen sääty: kaupunkilaiset, jotka eivät
kuuluneet kauppiaiden kiltoihin eivätkä olleet talonpoikiakaan.
Toki luulen,
ettei ”vihaamista” tässä kannata tulkita miksikään hyökkääväksi pahantahtoisuudeksi.
Ilmeisesti se kohdistui nimenomaan siihen hukattuun mahdollisuuteen, joka
elämällä olisi ollut itse kullekin tarjottavana. Sen sijaan, että ihminen olisi
ymmärtänyt ihmeellisyytensä, hän kulki sokeana ja kuurona kehdosta hautaan.
No tuo on oma
tulkintani. Joka tapauksessa sentimentalismi oli kaukana Tšehovista, joka sen
sijaan arvosti aitoutta ja eleettömyyttä ja oli kuin olikin suuri filantrooppi,
mutta ei sillä halunnut ylpeillä, ehkä hän jopa kärsi siitä, ettei voinut tehdä
enemmän.
Paisutelluilla
tunteilla (erityisesti tietenkin omilla ja niiden puutteessa vierailla) hekumointi
on usein historiassa ollut muodissa ja on jälleen. Tapahtuupa jopa niin, että
tuomioistuimissa ja erityisesti lehdistön muodostamassa kansantuomioistuimessa
liian vähäisten tunteenilmaisujen esittäminen herättää suurta paheksuntaa ja halua
rankaisuun.
Tunnettu
Theodore Dalrymple kuvaa jossakin kirjassaan sitä, miten sen sijaan muuan
pariskunta palvoi omaa keskinäistä ”rakkauttaan”, joka oli jopa vaatinut lapsen
hengen. En ole katsonut sitä TV-ohjelmaa, jossa kuulemma kaikki maamme
julkkikset vuorollaan itkeä tirauttavat koko kansan iloksi.
Olisi tietenkin
pitänyt, mutta kun en katso koko värkkiä. Yritän joskus kaivaa tärkeitä
ohjelmia esille.
Mainittu Dalrymple
on kirjoittanut sentimentalismista kirjankin, ”Spoilt Rotten” ja olen siitä
joskus kirjoittanut. Harmi kyllä, nyt sitä ei löydy, mutta huomasin myös, että
Liisa Keltikangas-Järvinen on kiinnittänyt tuohon omituiseen muotiin huomiota. Puuttuvaa
aikuisuuttahan siinä ihannoidaan.
Tässä joka
tapauksessa Dalrymplen ajatuksia aiheesta:
perjantai 16.
lokakuuta 2015
Sentimentalismin
kultti
Jokunen vuosi
sitten muistelen kirjoittaneeni Theodore Dalrymplen kirjasta Spoilt
Rotten. The Toxic Cult of Sentimentality (London, Gibson Square,
2010). Kirjoitanpa taas, kun se nyt on ajankohtaisempi kuin koskaan. Syitä ei
tarvinne osoitella.
Sentimentalismia
on tiettyinä aikakausina viljelty ylen määrin ja toisinaan taas halveksittu ja
pilkattu. Viime aikoina on ilmestynyt myös yrityksiä puolustaa asiaa. Dalrymple
ottaa tästä esimerkiksi erään Robert Solomon –nimisen kirjoittajan, joka näköjään
puolustaa myös kitschiä, joka on sentimentalismin sukulaisilmiö, epäaitoa
pinnallisuutta sekin.
Kaikkea voi
tietenkin sekä kannattaa että puolustaa ja mikäli käsitteitä venyttää, saa aina
haluamiaan tuloksia. Mutta tällaiset harjoitukset ovat epäkiinnostavia ja ne
voi säästää vaikkapa logiikan seminaariharjoituksiin. Sentimentalismilla näet
ei tarkoiteta tunnetta eikä syvääkään tunnetta. Sillä tarkoitetaan, ellei
käsitteitä haluta venyttää, nimenomaan tunteen kohtuutonta palvontaa.
Kohtuuttomuus,
kuten jo Aristoteles osoitti, tekee myös hyveistä aina paheita. Sentimentalismi
liittyy juuri niihin. Sentimentaalinen tunteensa palvoja edustaa viisauden
sijasta hulluutta, kohtuuden sijasta liioittelua, oikeamielisyyden sijasta
mielivaltaisuutta ja rohkeuden sijasta yltiöpäisyyttä.
Klassiset hyveet
eivät toisin sanoen sovi yhteen sentimentalismin kanssa. Kristilliset hyveet
usko, toivo ja rakkaus on joskus maailmassa, etenkin pimeän keskiajan
lapsellisessa kulttuurissa kyllä haluttu ymmärtää nimenomaan sentimentalismin
näkökulmasta ja ajateltu niiden toteutuvan parhaiten maksimaalisessa
muodossaan, seurauksista välittämättä.
Sentimentaalinen
psyyke on ensi sijassa lapsellinen, se edustaa infantiilia ja jopa narsistista
uskoa oman tunteen primäärisyyteen yksilön suhteessa maailmaan. Ei olekaan
sattuma, että se nostaa juuri hillittömän ja ”luovan” lapsen arvoon
arvaamattomaan.
Dalrymple
esittää esimerkkejä ajattelijoista, jotka kiivaasti väittävät, ettei aikuisilla
ole lapsille mitään todellista opetettavaa ja että he itse asiassa vain,
eräänlaatuisina imperialisteina, turmelevan lasten maailman viemällä sinne omia
sääntöjään.
Muuan
sentimentalismin ilmaus on sen banaalin tosiasian jatkuva ja sinnikäs
kertaaminen, että massamurhat ovat väärin.
Asian jauhamisen
tavoitteena ei tietenkään ole asian varsinainen todistaminen, koska kukaan
normaali ihminen ei voisi olla muuta mieltä, vaan kieriskely sen
pohdiskelemisen tuottamassa nautinnossa, jonka tuottavat sekä sääli kärsiviä
kohtaan, että viha syyllisiä kohtaan.
Dalrymple
toteaa, että kouluopetus useissa maissa keskittyy aivan kohtuuttomasti
tällaisiin asioihin, jotka muodostavat suorastaan historiankurssin kovan
ytimen. Niinpä nuorison maailmankuva uhkaa jäädä pelottavan simppeliksi ja
banaaliksi.
Ajallemme
tyypillistä on myös, että ihmisten oletetaan näyttävän tunteitaan
maksimaalisesti ja muiden velvollisuutena taas on kunnioittaa noita
harjoituksia ja osallistua niihin säädetyllä tavalla.
Vanha
pidättyvyyden ja kohtuullisuuden ihanne, fortitude, joka kerran oli
Englannin moraalinen selkäranka, on hautautunut julkisten tunteiden vyöryyn.
Liian pidättyväisiä ihmisiä pidetään moraalisesti epäilyttävinä ja jopa
suorastaan jonkinlaisina rikollisina.
Sentimentalismin
pilaantuneimpia hedelmiä ovat rikolliset narsistit, jotka oikeuttavat
rikoksiaan omalla valtavalla intohimollaan, jollaista kenelläkään ei
tietysti ole mahdollista jos suotavaakaan hallita.
Dalrymple on erityisen tympääntynyt siihen,
että etuoikeutetut ihmisetkin ovat oppineet näkemään itsensä uhreina.
Ajatelkaamme nyt vaikkapa Virginia Woolfia ja hänen kaikkia seuraajiaan, joita
kirjoittaja käsittelee eräässä toisessa kirjassaan.
Dalrymple puhuu
tietenkin järkeä, nimenomaan sitä. Hänen ajattelunsa pohjautuu länsimaisen
kulttuurin aristoteliseen perustaan, eikä erilaisten muotifilosofien kannata
yrittää sen päälinjoja horjuttaa rationaalisin argumentein.
Toinen asia on, että kun jotkut
sentimentaalisuuden ilmentymät edustavat hyvin selkeästi kohtuuttomuutta,
lapsellisuutta ja narsismia, löytyy niiden ohella tietenkin runsaasti myös
rajatapauksia. Toki myös aito tunne sinänsä on asia, jonka kieltäminen ja
leimaaminen olisi typeryyttä ja väkivaltaa luonnolle. Tunteella on
oikeutuksensa, kaikkein voimakkaimmallakin. Kysymys on sen arvosta ja asemasta
kulloisessakin asioiden kokonaisuudessa.
Tässäkin
ongelman ydin on kohtuuden löytäminen. Sentimentalismi on juuri kohtuuttomuutta
siinä kuin myös sen vastakohta, tunnekylmyys.
Tsehovin kirjoista on aikaa, jotta niitä voisin eksastisti muistella, mutta tuo uudelleen lukeminen on monasti mietityttänyt: olen sitä harrastanut.
VastaaPoistaKun nuorena miehenä katsastelin vanhempieni kirjahyllyä, isäni suositteli Olavi Paavolaisen Synkkää yksinpuhelua, tietäen historian kiinnostukseni. Luettuani sen, olin myyty, kritiikittä.
Luin ko. kirjan uudelleen muutama vuosi sitten ja sen vaikutelmat olivat nyt toisenlaiset - kiistämättä Paavolaisen kulttuurituntemusta ja muutenkin hienoa kerrontaa.
Nyt pisti silmääni jonkinsorttinen jälkiviisaus ja erityisesti Neuvostoliiton vaikutuspiiri. Tulkinnat muuttuvat.
Vanhempi kirjallisuus kestää ajan kliseitä paremmin. Esimerkiksi Dostojevskin Karamazovin veljekset ei ole muuttanut omaa asian tulkintaa - Dostojevski on yhä mielestäni hienoa maailmankirjallisuutta.
En itsekkään ole edes vilkaissut "koko värkkiä" yli kymmeneen vuoteen. Tarjonta on höpöhöpöä ja mainoksia.
Dostojevski oli psykoanalyytikko sanan varsinaisesa merkityksessä -- hän siis näki ihmisihoa ja oman aikansa valheellisia käsitepintoja syvemmälle, ja juuri "Karamazovin veljekset" on se elämäntyön kruunannut -- vaikkakin siis todellisuudessa veiä kesken jäänyt -- teos, jossa otetaan ihmisyyden syvimpiä ja suurimpia teemoja käsittelyyn.
PoistaRinnakkain ja personoituina näytteille asetetaan usko, epäusko ja hällä väliä -- kunhan eletään täysillä täyttä elämää -- asenne. Ja kuten jokainen teoksen lukenut ja ymmärtänyt näkee ja kokee, kaikki nämä ihmisyyden perustunnot kääntyvät kirjan mittaan vastakohdikseen -- ihan ympäriämpäri. Normatiivisen luostarikutsumuksen houkuttamasta Aljoshasta kasvaa oman oikeustajunsa johdattama jeesushahmo, ateisti Ivan menettää järkensä oman vastuunsa tajuttuaan, ja Dmitri, joka on tosiasaassa syytön, pannaan syyllisenä häkkiin tuomiotaan odottamaan.
Päinvastoin kuin Tolstoi, Dostojevski on perin juurin "freudilainen". Se, että hän itse palauttaa moraaliset tunnot vaatimukseen ihmistä korkeamman totuuden tunnustamisesta, ei tee hänestä normatiivista kirkkouskovaista kristyttyä, vaan nimenomaan omaa moraaliaan tunnustavan omantunnoneetikon.
Dostojekvskia ja roolihenkilöitään voisi käyttää myös durkheimilaisen sosiologian moraaliopetusten esimerkkitapauksena -- jos siis akatemioissamme olisi joskus ymmärretty Durkheimia.
Ehkä Tsehovin ja Tolstoin suhde kertoisi paljastavimmin normimoraalin ja omantunnonetiikan suhteesta kuin Dostojevskin ja Tolstoin vertaaminen. Tsehovin psykologinen tarkkanäköisyys oli terävimmillän hänen novelleissaan, joista "Kullannupun" Tolstoi ymmärsi suorastaan tragikoomisella tavalla väärin. Tolstoi otti tarinan tahdottomasta ja vaikutuksille ja ohjailulle suorastaan omistautuneesta tyttölapsesta kuin Tsehov olisi halunnut maalata ihannenaisen muotokuvan.
Jos asettaisimme Marja-Liisa Vartion ja Maria Jotunin rinnakkain samaan durkheimilaisten moraaliaatujen vaakaan, ehkä vastaava asetelma paljastuisi suomalaisten naiskirjailijoiden syväpsykologisesta erittelykyvystä. Vartion eläytyminen poraa syviä ja maailmaa tarkasti kuvaavia kuiluja, Jotuni porskuttaa hyvän ja pahan normatiivisissa kuohuissa. Vartio on ikään kuin puhtaaksiviljelty älyllinen runoilija, nimenomaan kirjallisen kielen maailmaa hallitseva analyytikko. Jotuni taas on elämöivän ja mekastavankin teatteriväen mielisuosikki. Kun blogiteksti keskittyi Tsehoviin, olisi itse vaihtanut tuon alaotsikon Vartioon -- ei "Kun on tunteet", vaan "Tunteet".
Paavo Haavikon muistoa kunnioittaen.
En ole myöskään katsonut koko värkkiä 30 vuoteen. YLE-vero toki otetaan minultakin...
VastaaPoista"Sentimentalismi on juuri kohtuuttomuutta siinä kuin myös sen vastakohta, tunnekylmyys."
VastaaPoistaOnko sentimentalismin ongelma pohjimmiltaan siinä, että se kohdistuu TOISTEN tunteisiin: jokaisella on oikeus omiin tunne-elämyksiinsä tai tunnekylmyyteenkin, mutta toisten tunnekokemuksia ei pitäisi määrättömästi jakaa eikä vatvoa, jokainen pitäköön omat tunteensa hyvänään.
Toisaalta sentimentalismi on tuottanut myös kauneutta: ajatelkaamme vaikka Purcellin Didon aariaa "Remember me, forget my fate".