Kun on tunteet

 

Tšehov ja tunteet

 

Sophie Laffitte, Anton Tšehov itsensä kuvaamana. Weilin & Göös 1063, 187 s.

 

Tšehovin novelleja näyttää taas ilmestyneen markkinoille uutena, paksuna niteenä. Suuren kirjallisuuden merkki lieneekin, että sitä voi lukea yhä uudelleen ja että se tuntuu sadan vuoden kuluttua yhtä tuoreelta kuin julkaistaessa.

Tšehoville on ominaista tietty ulkokohtainen asioiden kirjaaminen ilman tunnekuohuja ja paisuttelua ja sehän vain lisää kertomuksen tehoa. Usein kyllä ainakin minä koen tarvetta nauraa hahmoille, jotka ovat perin juurin koomisia. Mutta, kuten sanotaan, elämä on.

Kiinnostavaa Tšehovissa, ainakin hänen itsensä kuvaamana, on juuri se ulkokohtaisuus, jolla hän kuvaa aika kammottaviakin asioita. Itse asiassa Tolstoi on ainakin joskus samalla linjalla ja häntä Tšehov arvostikin, ainakin joiltain osin.

Tšehovilainen viileys tulkittiin myös joskus epäpoliittisuudeksi. Aikana, jolloin kaikkien säädyllisten ihmisten edellytettiin kannattavan tulevaa, suurta vallankumousta (joka kuviteltiin yleväksi ja jopa miellyttäväksi tapahtumaksi), hän jäikin tuolle kuvitelmalle kylmäksi.

Muistan, että Ilja Ehrenburg, varsin erikoislaatuisen kirjallisen uran tehnyt kirjailija, vai pitäisikö sanoa kynäilijä aito neuvostoliittolaisessa merkityksessä (literator), kirjoitti myös kirjan ”Tšehovia lukiessa”. Itse asiassa sen otsikon voisi kai tarkemmin suomentaa muodossa ”Kun Tšehovia aina vain uudelleen lukee” (Перечитывая Чехова).

Tuossa kirjassa, ainakin minun mielestäni, kirjailija tavallaan ”rehabilitoi” sellaisen kirjoitustavan ja maailmannäkemyksen, joka ei ollut poliittinen, saati luokkakantainen. Silloin, 1970-luvulla, se kaiketi oli meikäläisissä taistolaispiireissä pahaa harhaoppisuutta, jonka ymmärtäminen tuskin oli edes mahdollista.

Toki Tšehov kirjoitti myös yhden mitä suurimmassa määrin yhteiskunnallisen teoksen, joka ei ollut mikään mielipidekirja, vaan perustui suureen ja vaivalloiseen tutkimusmatkaan. Se oli ”Sahalin”, jonka aikanaan maassamme merkittävä ”idäntutkimuksen” persoona ja instituutin johtaja Wallu Melanko suomensi.

”Sahalin” kuvasi elinkautisten rangaistusvankien elämää tuolla karuilla saarella, jossa he päivästä toiseen työskentelivät kahleissa, vailla toivoa ja tulevaisuutta.

Kirja herätti myös viranomaiset ja tilannetta parannettiin pian ja tarpeeton julmuus lopetettiin. Tšehov myös perusti ja jopa rakennutti omilla rahoillaan kolmekin koulua. Lääkärintyössään hän auttoi, itsensä vaarantaen, tuhansia koleran uhreja ja ilmeisesti tunsi siitä näköjään suurinta tyydytystä. Kirjallisiin tuotteisiinsa hän suhtautui ironisesti.

Henkilökohtaisessa elämässään hänellä oli kyllä läheisiäkin ystäviä, mitä kirjoittaja kuvaa ja sanoo sitten välillä, ettei sellaisia ollutkaan. Niihin kuului muun muassa Aleksei Suvorin, suomalaisillekin surullisen kuuluisaksi tulleen Novoje vremja-lehden perustaja ja omistaja.

Suvorin oli oppimaton, mutta Tšehovin mielestä aito ja herkkä ihminen, mikä häntä miellytti.

Kaikki epäaito näyttää olleen Tšehoville myrkkyä ja ainakin minä saan sen vaikutelman, että hän vihasi suuria emotionaalisia purkauksia. Kirjoittaessaan hänen metodinsa oli tehdä itsensä ”jääkylmäksi” ja antaa asioiden puhua puolestaan.

Kansan rakastaminen oli tuohon aikaan muodikasta, mutta Tšehov näyttää pikemmin vihanneen sitä, tarkoittaen sen pohjatonta typeryyttä, mikä ilmeni aivan erityisesti pikkuporvaristossa. Se muuten oli Venäjällä jopa virallinen sääty: kaupunkilaiset, jotka eivät kuuluneet kauppiaiden kiltoihin eivätkä olleet talonpoikiakaan.

Toki luulen, ettei ”vihaamista” tässä kannata tulkita miksikään hyökkääväksi pahantahtoisuudeksi. Ilmeisesti se kohdistui nimenomaan siihen hukattuun mahdollisuuteen, joka elämällä olisi ollut itse kullekin tarjottavana. Sen sijaan, että ihminen olisi ymmärtänyt ihmeellisyytensä, hän kulki sokeana ja kuurona kehdosta hautaan.

No tuo on oma tulkintani. Joka tapauksessa sentimentalismi oli kaukana Tšehovista, joka sen sijaan arvosti aitoutta ja eleettömyyttä ja oli kuin olikin suuri filantrooppi, mutta ei sillä halunnut ylpeillä, ehkä hän jopa kärsi siitä, ettei voinut tehdä enemmän.

Paisutelluilla tunteilla (erityisesti tietenkin omilla ja niiden puutteessa vierailla) hekumointi on usein historiassa ollut muodissa ja on jälleen. Tapahtuupa jopa niin, että tuomioistuimissa ja erityisesti lehdistön muodostamassa kansantuomioistuimessa liian vähäisten tunteenilmaisujen esittäminen herättää suurta paheksuntaa ja halua rankaisuun.

Tunnettu Theodore Dalrymple kuvaa jossakin kirjassaan sitä, miten sen sijaan muuan pariskunta palvoi omaa keskinäistä ”rakkauttaan”, joka oli jopa vaatinut lapsen hengen. En ole katsonut sitä TV-ohjelmaa, jossa kuulemma kaikki maamme julkkikset vuorollaan itkeä tirauttavat koko kansan iloksi.

Olisi tietenkin pitänyt, mutta kun en katso koko värkkiä. Yritän joskus kaivaa tärkeitä ohjelmia esille.

Mainittu Dalrymple on kirjoittanut sentimentalismista kirjankin, ”Spoilt Rotten” ja olen siitä joskus kirjoittanut. Harmi kyllä, nyt sitä ei löydy, mutta huomasin myös, että Liisa Keltikangas-Järvinen on kiinnittänyt tuohon omituiseen muotiin huomiota. Puuttuvaa aikuisuuttahan siinä ihannoidaan.

Tässä joka tapauksessa Dalrymplen ajatuksia aiheesta:

 

perjantai 16. lokakuuta 2015

Sentimentalismin kultti

 

Sentimentalismin kultti

 

Jokunen vuosi sitten muistelen kirjoittaneeni Theodore Dalrymplen kirjasta Spoilt Rotten. The Toxic Cult of Sentimentality (London, Gibson Square, 2010). Kirjoitanpa taas, kun se nyt on ajankohtaisempi kuin koskaan. Syitä ei tarvinne osoitella.

Sentimentalismia on tiettyinä aikakausina viljelty ylen määrin ja toisinaan taas halveksittu ja pilkattu. Viime aikoina on ilmestynyt myös yrityksiä puolustaa asiaa. Dalrymple ottaa tästä esimerkiksi erään Robert Solomon –nimisen kirjoittajan, joka näköjään puolustaa myös kitschiä, joka on sentimentalismin sukulaisilmiö, epäaitoa pinnallisuutta sekin.

Kaikkea voi tietenkin sekä kannattaa että puolustaa ja mikäli käsitteitä venyttää, saa aina haluamiaan tuloksia. Mutta tällaiset harjoitukset ovat epäkiinnostavia ja ne voi säästää vaikkapa logiikan seminaariharjoituksiin. Sentimentalismilla näet ei tarkoiteta tunnetta eikä syvääkään tunnetta. Sillä tarkoitetaan, ellei käsitteitä haluta venyttää, nimenomaan tunteen kohtuutonta palvontaa.

Kohtuuttomuus, kuten jo Aristoteles osoitti, tekee myös hyveistä aina paheita. Sentimentalismi liittyy juuri niihin. Sentimentaalinen tunteensa palvoja edustaa viisauden sijasta hulluutta, kohtuuden sijasta liioittelua, oikeamielisyyden sijasta mielivaltaisuutta ja rohkeuden sijasta yltiöpäisyyttä.

Klassiset hyveet eivät toisin sanoen sovi yhteen sentimentalismin kanssa. Kristilliset hyveet usko, toivo ja rakkaus on joskus maailmassa, etenkin pimeän keskiajan lapsellisessa kulttuurissa kyllä haluttu ymmärtää nimenomaan sentimentalismin näkökulmasta ja ajateltu niiden toteutuvan parhaiten maksimaalisessa muodossaan, seurauksista välittämättä.

Sentimentaalinen psyyke on ensi sijassa lapsellinen, se edustaa infantiilia ja jopa narsistista uskoa oman tunteen primäärisyyteen yksilön suhteessa maailmaan. Ei olekaan sattuma, että se nostaa juuri hillittömän ja ”luovan” lapsen arvoon arvaamattomaan.

Dalrymple esittää esimerkkejä ajattelijoista, jotka kiivaasti väittävät, ettei aikuisilla ole lapsille mitään todellista opetettavaa ja että he itse asiassa vain, eräänlaatuisina imperialisteina, turmelevan lasten maailman viemällä sinne omia sääntöjään.

Muuan sentimentalismin ilmaus on sen banaalin tosiasian jatkuva ja sinnikäs kertaaminen, että massamurhat ovat väärin.

Asian jauhamisen tavoitteena ei tietenkään ole asian varsinainen todistaminen, koska kukaan normaali ihminen ei voisi olla muuta mieltä, vaan kieriskely sen pohdiskelemisen tuottamassa nautinnossa, jonka tuottavat sekä sääli kärsiviä kohtaan, että viha syyllisiä kohtaan.

Dalrymple toteaa, että kouluopetus useissa maissa keskittyy aivan kohtuuttomasti tällaisiin asioihin, jotka muodostavat suorastaan historiankurssin kovan ytimen. Niinpä nuorison maailmankuva uhkaa jäädä pelottavan simppeliksi ja banaaliksi.

Ajallemme tyypillistä on myös, että ihmisten oletetaan näyttävän tunteitaan maksimaalisesti ja muiden velvollisuutena taas on kunnioittaa noita harjoituksia ja osallistua niihin säädetyllä tavalla.

Vanha pidättyvyyden ja kohtuullisuuden ihanne, fortitude, joka kerran oli Englannin moraalinen selkäranka, on hautautunut julkisten tunteiden vyöryyn. Liian pidättyväisiä ihmisiä pidetään moraalisesti epäilyttävinä ja jopa suorastaan jonkinlaisina rikollisina.

Sentimentalismin pilaantuneimpia hedelmiä ovat rikolliset narsistit, jotka oikeuttavat rikoksiaan  omalla valtavalla intohimollaan, jollaista kenelläkään ei tietysti ole mahdollista jos suotavaakaan hallita.

 Dalrymple on erityisen tympääntynyt siihen, että etuoikeutetut ihmisetkin ovat oppineet näkemään itsensä uhreina. Ajatelkaamme nyt vaikkapa Virginia Woolfia ja hänen kaikkia seuraajiaan, joita kirjoittaja käsittelee eräässä toisessa kirjassaan.

Dalrymple puhuu tietenkin järkeä, nimenomaan sitä. Hänen ajattelunsa pohjautuu länsimaisen kulttuurin aristoteliseen perustaan, eikä erilaisten muotifilosofien kannata yrittää sen päälinjoja horjuttaa rationaalisin argumentein.

 Toinen asia on, että kun jotkut sentimentaalisuuden ilmentymät edustavat hyvin selkeästi kohtuuttomuutta, lapsellisuutta ja narsismia, löytyy niiden ohella tietenkin runsaasti myös rajatapauksia. Toki myös aito tunne sinänsä on asia, jonka kieltäminen ja leimaaminen olisi typeryyttä ja väkivaltaa luonnolle. Tunteella on oikeutuksensa, kaikkein voimakkaimmallakin. Kysymys on sen arvosta ja asemasta kulloisessakin asioiden kokonaisuudessa.

Tässäkin ongelman ydin on kohtuuden löytäminen. Sentimentalismi on juuri kohtuuttomuutta siinä kuin myös sen vastakohta, tunnekylmyys.