maanantai 29. toukokuuta 2017

Detroitin tie



Detroitin tie

Pietari on nykyaikaisista suurkaupungeista se, joka on joutunut suurimpien katastrofien uhriksi. Leningradin piirityksen tuntevat kaikki ja siinä toistuivat vastaavien historian tuntemien piiritysten kauhut sillä kertaa megaluokan mittakaavassa.
Nälkäkuolemat piirityksen aikana, kannibalismi ja vastaavat asiat eivät ole historiassa uutta. Ne tunnetaan jo antiikista ja myös uuden ajan sodista. Leningradin kohtalossa kuitenkin oli jotakin laadullisesti uutta. Se ei ehkä ihan ollut suurkaupungin, megalopoliksen kuolema, mutta joka tapauksessa hyvin lähellä sitä.
 Metronomi naksutti radiossa kaupungin sydänääniä kuvaten, mutta kaupungin väkiluku laski vuoden 1941 noin kolmesta miljoonasta alimmillaan alle kuuteensataan tuhanteen vuonna 1944. Toki se sen jälkeen taas nopeasti nousi. Katastrofi jäi hetkelliseksi.
Väestökato ei kuitenkaan ollut Pietarin historiassa ensimmäinen laatuaan. Kansalaissodan sekasortoisina vuosina suurkaupungin huoltaminen osoittautui bolševikkien konsteilla mahdottomaksi ja vuoden 1916 liki kahdesta ja puolesta miljoonasta asukkaasta oli vuonna 1920 jäljellä enää noin seitsemänsataa tuhatta.
Jo tuossa vaiheessa pietarilaiset joutuivat tyytymään nälkäannoksiin ja polttelemaan kaikkea palavaa pikku peltipurkkiuuneissa eli buržuikoissa. Kaksi kolmasosaa väestöstä siis siirtyi kaupungista pois.
Kolmas mutka Pietarin väestökäyrässä voidaan havaita 1990-luvulla, jolloin sokkiterapiana tunnettu politiikka saattoi talouden sekasortoon. Nyt noin viiden miljoonan kaupungin väkiluku tosin väheni vain noin kymmenellä prosentilla. Tuo väestötappio on jo otettu takaisin.
Suurkaupungin hiljenemisessä ja sen normaalien elintoimintojen lakkaamisessa on jotakin ilmestyskirjamaista, vaikka se tapahtuisi rauhankin aikana. Poikkeusoloissa pommitukset ja tulipalot, ihmisten joukkomittainen kuoleminen ja normaalien palvelujen pysähtyminen tietysti vielä olennaisesti lisäävät tapahtumien dramatiikkaa.
Mutta myös rauhan aikana suurkaupungin alamäki on dramaattinen asia. Mikäli tuho jatkuu vuosia, tulevat kuvaan mukaan autioiden talojen ryöstäminen ja polttaminen, johon ovat syypäitä omat asukkaat. Myös eri kaupunginosien asukkaat vaihtavat maisemia.
Osa äänestää jaloillaan ja poistuu kaupungista. Autioille taloille ja halvoille huoneistoille kuitenkin usein löytyy ottajia. Kaupungin kasvot muuttuvat.
Länsimaisen sivistyksen keihäänkärjeltä näytti vielä muutamia vuosikymmeniä sitten Detroit. Sehän symbolisoi valtavaa maailmanlaajuista autoteollisuuden buumia, jonka ansiosta kaupunki kasvoi huimaa vauhtia.
Detroitin väkiluku hipoi vuonna 1920 miljoonaa, mutta oli jo kymmenen vuoden kuluttua noussut puoleentoista miljoonaan.
Vuonna 1950 väkiluku oli vajaat kaksi miljoonaa ja sen jälkeen se alkoi laskea. Vuonna 2000 se oli jo alle miljoonan ja nyt se on vajaat seitsemänsataa tuhatta. Koko metropolialueen mukaan ottaminen tosin antaisi kuvalle lisää ulottuvuutta.
Mitä tämä käytännössä tarkoittaa, voi vain kuvitella. Asiaa helpottaa, jos ottaa avuksi vaikkapa netistä löytyviä valokuvia. Suuret alueet ovat autioituneet ja rakennuksia on purettu. Eräät loistorakennuksetkin ovat rappeutuneet surkeasti.
Tämä ei kuitenkaan ole koko tarina. Ranta-alueelle on noussut mahtavia pilvenpiirtäjiä, ikään kuin muistona niiltä ajoilta, jolloin kaupunkia vielä pidettiin mallikelpoisena tulevaisuuden kaupunkina. Olavi Paavolainen käytti siitä nimitystä elektro-magneettis-dynaaminen kaupunki. Hänen kirjassaan Nykyaikaa etsimässä oli kuva Detroitin korkeista rakennuksista, joiden yllä leijuu ilmalaiva.
Nykyään kaupunkia kunnioitetaan sekä nimellä Motown –moottorikaupunki että Renaissance city, joka siis viittaa siihen uudelleensyntymiseen, joka ainakin olisi kovasti tarpeen.
Kaupungin talous on hunningolla ja se jopa hakeutui konkurssiin, mutta saatiin pelastettua. Muuan syy ongelmiin on väestö, joka on vailla työtä autoteollisuuden suurten muutosten takia.
Yllättävää tai ei, kaupungin väestön suuri enemmistö koostuu nyt ns. afroamerikkalaisista. Vielä ennen sotia he olivat suuri harvinaisuus näillä leveysasteilla ja rotujen (joita ei ole) sekoittaminen samoihin työvuoroihin aiheutti jopa mellakoita tässä valkoisessa kaupungissa.
Kun valkoisten osuus Detroitin asukkaista oli vielä vuonna 1930 yli 90 prosenttia, on se nyt vain vähän yli kymmenen, joten white flight on johtanut koko kaupungin eikä vain joidenkin korttelien etniseen muuttumiseen. Valkoisia ei-hispanoita on asukkaista nyt vaivaiset 7,8 prosenttia.
Mielestäni ei ole jo ennakolta ja tutkimatta selvää, ettei etninen koostumus sinänsä aiheuta yhtään mitään eikä sillä voi olla millekään asialle mitään merkitystä. Joka tapauksessa siinä tapahtunut muutos korreloi eräiden muiden muutosten kanssa.
Syystä tai toisesta kaupungin rikostilastot nimittäin ovat vaikuttavia. Murhien määrä oli 58 sataatuhatta asukasta kohti 1980-luvulla eli Amerikan korkein, mutta nyt se on laskenut vähän yli neljäänkymmeneen ja kaupunki on tässä tilastossa kakkosena. Suurinta osaa noista rikoksista ei selvitetä.
Suurimmalla osalla kaupungin asukkaista on maksuhäiriöitä ja suunnilleen puolet kiinteistöjen haltijoista ei ole pystynyt maksamaan kiinteistöveroa. Niinpä kaupunki on pyrkinyt leikkaamaan menojaan muun muassa lopettamalla katuvalaistuksen laajoilta alueilta. Myös korruptioskandaalit kaupungin johdossa ovat kuuluneet kuvaan.
Tuhansia taloja on purettu ja niiden paikalle on syntynyt niin sanottua kaupunkipreeriaa, urban prairie, jollaista on myös muissa kuihtuvissa kaupungeissa. Niitähän Amerikassa on kymmenittäin.
Mutta eihän mikään tarina pelkkää synkkyyttä sisällä. Detroitin joukkueet ovat pärjänneet joissakin urheilulajeissa ja pop-musiikin alalla se kuuluu erittäin vahvoihin keskuksiin. Tekno on kuulemma peräti keksitty siellä ja paikallisiin suuruuksiin kuuluvat muun muassa Madonna ja Alice Cooper… Ehkä Detroit sittenkin on uuden ajan todellinen suunnannäyttäjä?
Detroitin tarina on tuskin ainutlaatuinen. Baltimore ja Philadelphia ja monet muut kutistuvat kaupungit näyttävät seuraavan sen jälkiä. Väkiluvun vähetessä myös kaupunkien etninen koostumus muuttuu ja paljon ylistetty monikulttuuri antaakin tilaa uudelle monokulttuurille.
On selvää, että kaikissa näissä kaupungeissa monet ihmiset elävät lainkuuliaisina kansalaisina normaalia ja vaurasta elämää ja viihtyvät kotimaisemissaan. Yhtä selvää myös lienee, että nuo nopeat muutokset, jotka yleensä tavalla tai toisella liittynevät globalisaation lieveilmiöihin, herättävät katkeruutta monissa amerikkalaisissa, jotka saavat konkreettisesti havaita oman unelmansa tuhoutuvan.
Foreign Affairsin viime numerossa toteaa pari kirjoittajaa, että nyt olisi aika ottaa vakavasti se tosiasia, että globalisaation siunaukset jakaantuvat epätasaisesti kuten myös sen kiroukset. Systeemi on epäreilu eikä ole mitään syytä kummastella sitä, että äänestäjät reagoivat asiaan tietyllä tavalla.
Mutta nämähän ovat Amerikan ongelmia. Yhdysvalloissa rotu, jota tietenkään ei ole olemassa, on kaikkialla vaikuttava asia toisin kuin meillä Euroopassa.
Kuitenkin voimme myös monissa Euroopan maissa nähdä analogisia prosesseja. Kun ympäristöstään jyrkästi erottuvat alakulttuurit vahvistuvat, ne tunkevat pois tieltään vanhan kantakansallisuuden ja alkaa muodostua enklaaveja, jotka ovat muusta maasta irrallisia ja joissa vallitsevat omat lakinsa ja norminsa.
Meillä tätä ei vielä ole tapahtunut, mutta osuu tuskin kovin kauas harhaan, mikäli ennustaa, että tämä eriytymisprosessi, joka nyt voidaan havaita, ei ole pysäytettävissä, mikäli kehitys jatkuu samanlaisena. Parissa kymmenessä vuodessa tulemme väestökehityksen myötä saamaan uudenlaisia yhteisöjä, jotka eristäytyvät ympäristöstään ja rikastuttavat siis lähinnä itseään, ehkäpä jopa muiden kustannuksella.
Kyse on kuitenkin vielä vain kaupunginosista. Yllättävää kyllä, vanhat savupiipputeollisuuden kaupungit eivät meillä ole ainakaan vielä muuttuneet aivan uudentyyppisen väestön ja kulttuurin tyyssijoiksi.
Suomen Ruhr, kuten myös se varsinainen Ruhr ovat yllättävän hyvin pitäneet pintansa ja sinnittelevät eteenkin päin, mutta eipä anneta asian pettää itseämme.
Olisi luultavasti herkkäuskoista kuvitella, että meidän maamme olisi luonnostaan valittu kulkemaan näissä kysymyksissä jotakin erityistietä.
Mikäli asioiden annetaan kehittyä omalla painollaan ja vain kiihdytetään globalisaation vaikutuksia sen sijaan, että niitä hillittäisiin, syntyy viime kädessä samanlaista jälkeä kuin muuallakin.
Kaikki kehitys ei ole edistystä. Detroit on tästä elävänä varoitusmerkkinä. Muistakaamme, että jo muutaman kymmenen vuoden alamäki voi muuttaa nykyaikaisen suurkaupungin perustuksiaan myöten. Tie maan ja maailman suunnannäyttäjästä sen murheenkryyniksi voi olla tavattoman lyhyt.
Äkillisen katastrofin sattuessa suurkaupungit sitä paitsi ovat kaikkein haavoittuvimpia, mikä kannattaisi muistaa myös puuhattaessa koko Suomen väestön keskittämistä yhteen nurkkaukseen.

lauantai 27. toukokuuta 2017

Heimoasiaa



Heimoasiaa

Setäni, joka oli 1920-luvulla käynyt Jyväskylän seminaarin, kertoi, että siellä saattoi heimojen välillä joskus olla kitkaakin, ihan nokkapokaksi asti. Yleensä kai tyydyttiin muuten vain ja edes näön vuoksi omaa heimoa esittämään vähän parempana, mikä tarkoitti sitä, että muut olivat vastaavasti huonompia. Eivät kaikki siinä tosissaan olleet.
Tämähän lienee normaalin inhimillisen kanssakäymisen kuvio. Jos ihminen ja hänen taustajoukkonsa jollakin tavalla muista poikkeavat, on luonnollista pitää omaa joko muita parempana tai ainakin sitä puheen tasolle suosia. ”Toiseus” voi syntyä monista syistä, mutta luontevasti se liittyy synnynnäisiin tai syntymässä myötäjäisinä saatuihin asioihin: kieleen, asuinpaikkaan, tapoihin.
Kun nämä asiat suurkaupungeissa ovat yleensä kovin sekaisin, saatetaan erottautumista ja siis samalla oman porukan muodostamista etsiä muuta tietä, vaikkapa tiettyä urheilujoukkuetta tai musiikkiyhtyettä kannattamalla. Tai sitten muutetaan yhteen.
Suomen heimoerot ovat nykyään hyvin pitkälle tasaistuneet. Karjalaiset hajotettiin kerran pitkin ”tynkä-Suomea”, maalta muutettiin kaupunkeihin, uudet ammatit ja viestimet toivat kaikkialle samaa puheenpartta ja samaa elämänmuotoa uusine malleineen, jotka ovat olleet yhä kosmopoliittisempia.
Vielä sata vuotta sitten tilanne oli aivan toinen ja se oli kyllä sitä vielä viisikymmentäkin vuotta sitten, jolloin esimerkiksi Helsingin kaksikielisyyden tunnisti heti. Nyt sen voi saada selville lähinnä kirjallisista lähteistä.
Mutta miten tärkeä identiteettitekijä tuo suomalainen heimous oikeastaan oli? Sinänsä epäluotettava kaunokirjallisuus antaa asiasta kiinnostavia viitteitä. Tuntemattoman sotilaan porukat olivat kansallisesti hyvin heterogeenisiä, mutta ei se sotilaallisen yksikön toimivuutta haitannut, ehkä pikemmin päinvastoin. Jokainen ymmärsi hyvin, ettei sillä vihollisella, joka puhui Tiltun äänellä, ollut kenellekään mitään erityiskohtelua varattuna. Paras oli siis itse kunkin tehdä se, mitä tehtävissä oli.
Kiinnostava tapaus on Johannes Linnankosken romaani Pakolaiset, jossa kuvataan suoranainen heimojen kohtaaminen tai pikemmin törmäys.
Tositapahtumiin perustuvan romaanin juonena on maanviljelijäperheen ja sen vanhuksena taloon tulleen vävyn pakeneminen Hämeestä Savoon, päästäkseen irti häväistyjutusta eli morsiamen lehtolapsesta. Siis eräänlaisen turvapaikan haku, tosin omalla kustannuksella oli kyseessä.
Savosta ostetaan uusi tila ja koko perhekunta muuttaa sinne. Paikalliset ja muuttajat ottavat koko ajan mittaa toisistaan ja siitä tuleekin pitkälti koko elämän sisältö: näytetään niille.
Jo saapuminen uusille asuinsijoille on haaste. Savolaiset luulivat tietävänsä, mitä porukkaa nuo hämäläiset ovat: ”Mutta heillä oli jo jokseenkin varma ennakkokuva. Siinä oli jotain kuulopuheen ja rotuvaiston pohjaa… ja se seikka, että Hovin ostossa savolainen nerokkuus oli mujauttanut hämäläistä yksinkertaisuutta useilla tuhansilla, täydensi sitä sisällisesti. Kuva alkoi olla valmis.”
Sanavalmiit savolaiset nokittelivat tulijoille ja näyttivätkin hienommilta: ”Ne näyttivät niin hoikkavartisilta ja notkeilta nuo savolaiset, kävellä sihauttelivatkin pehmeäpohjaisissa pieksukengissään niin joustavasti, että heidän omat paksuanturaiset hämäläissaappaansa tuntuivat kömpelöiltä ja raskailta. Sitten puheen soma soinnahdus ja puhelemisen luistava keveys –siinä kaikessa oli jotain herraskaiselta vivahtavaa…”
Hämäläinen ressentimentti purkautui intohimoisena työntekona ja jo oli pakko savolaisten myöntää, etteivät ne mitään turhia miehiä olleetkaan, nuo tulokkaat.
Mutta päähenkilö, tuo häväistysjutun uhri kärsi vielä kauheasta onnettomuudestaan eli siitä, että oli tullut tuoreena kotivävynä heti petetyksi morsiamen puolelta.
Kun asia paljastui, hän ajatteli paeta edelleen, lähteä pois Savostakin. Mutta yksi asia sentään pidätteli: ”Mutta häntä kauhistutti sekin ajatus, se häväistys, minkä hän sillä teolla saattaisi koko hämäläisnimelle ja heille kaikille –kun asia sittenkin oli tavallaan yhteinen.”
No, kunniamurhat eivät kuuluneet kummankaan heimon kulttuuriin, vaikka toki loukattu yksilö olisikin saattanut ajatella niin epätoivoista askelta, joka olisi syössyt hänet ja kaikki muutkin lopulliseen turmioon.
Niinpä annettiin elämän voittaa ja alistuttiin siihen osaan, minkä luoja oli antanut. Hämäläisten heimon pieni enklaavi Savossa jatkoi elämäänsä ja arvatenkin nousi yhä suurempaa kukoistukseen osaltaan juuri heimoerojen luoman jännitteen ansiosta.
Tässä fiktiivisessä tarinassa, jonka todellisuuspohjan laadusta minulla ei ole tietoa, näemme siis tarinan toiseuden kohtaamisesta ja onnistuneesta kotoutumisesta. Lopultakin kaikki heimot kuuluivat yhteiseen Suomen kansaan.
Puheet siitä, että kansa olisi yhdistynyt vasta rautateiden ja Boboikovin ansiosta, ovat luultavasti pinnallisia. Kokonaisuuden nimeltä Suomi tunnemme jo 1500-luvun Olaus Magnuksesta alkaen ja se esiintyy monissa kronikoissa. Ei se ollut pelkkä Varsinais-Suomi.
On selvää, ettei Suomi ollut yhtenäinen, mutta eihän se ole olennaista. Olennaista oli solidaarisuus tietyllä tasolla, kun ymmärrettiin, että yhteisiäkin etuja oli, vaikka murteet ja jopa kieletkin erosivat toisistaan. Vasta vieras uskonto ja yhteiskuntajärjestelmä asettivat jotkut ”toiset” laadullisesti erilaiseen asemaan.
Nuo heimoerot tulevat mieleen, kun seuraa nykyistä puheenpartta, jossa ”rasismista” puhutaan suomalaisena ilmiönä kuin mistä tahansa meille ilman muuta kuuluvasta asiasta. Tämä siitä huolimatta, ettei rotuja edes ole olemassa. Tilanne tosiaan muistuttaa entistä Neuvostoliittoa, jossa tietosanakirjoista puuttui artikkeli ”Trotski”, mutta jotka silti tunsivat käsitteen ”trotskilaisuus”.
Ghettoutuminen, ydinkaupunkien tyhjeneminen ja slummien synty on monessa Yhdysvaltain kaupungissa tärkeä muutosprosessi, joka tekee niistä aivan uudenlaisia asutuskeskuksia. Siellä eri ”rotuja” (anteeksi, sana on jenkkilähteiden käyttämä), lähtömaita ja kieliä edustavat ryhmät keskittyvät toistensa lähelle ja erottautuvat noista ”toisista” jostakin syystä, jolla en halua spekuloida.
Suomessa kaikki on näihin asti käynyt toisin. Karjalaiset ovat sopeutuneet mainiosti elämään minkä tahansa heimon keskuudessa. Kaupungeissa ei karjalaisghettoja löydy. Vastaa viime aikoina eräissä kaupungeissamme on alkanut tuo uusi prosessi, ghettojen ja slummien synty. Siitä pitänee kirjoittaakin  vielä ihan erikseen.
Joka tapauksessa nyt elämme aikaa, jolloin monisatavuotinen heimojen rinnakkaiselo on tehnyt heimoeroista pittoreskeja erikoisuuksia, joilla ei ole kielteisiä vaikutuksia.
Samaan aikaan olemme saamassa keskuuteemme paljon jyrkempien erojen jakamia ryhmiä, joilla ei ole havaittavissa mitään pyrkimystä integroitumiseen. Onko näillä eroilla myönteistä potentiaalia kuten heimoeroille kerran?
Ehkä meidän kannattaa katsoa, mitä Yhdysvalloissa on tapahtunut. Jos olen oikein ymmärtänyt, sikäläiset olot kun joka tapauksessa ovat meilläkin monia elähdyttävä esimerkki.

torstai 25. toukokuuta 2017

Mitä rakkaus on ja mitä se vaatii?



Sitä rakkaus on

Rakkaus on sosiaalinen konstruktio, joka jakaantuu kahteen osaan. Toinen niistä on ihana ja muodostaa i-olentojen pääasiallisen elämänsisällön ja identiteetin lähteen. Toinen taas on edellisen vastakohta ja sitä vastaan taistelemisen velvollisuus seuraa niin itsestään selvästi edellä sanotusta, ettei asiaa ole tarpeen rautalangasta vääntää.
Edellistä voidaan lyhyyden vuoksi nimittää a-rakkaudeksi ja jälkimmäistä b-rakkaudeksi. Niiden asemasta yhteiskunnassa on viime vuosikymmeninä käyty taistelua, joka on korvannut vanhentuneen luokkataistelun.
Siinäpä ei muuten kauan nokka tuhissut, kun a-puoli saatiin möbleerattua uuteen uskoon. Siellä nyt ovat löytäneet toisensa LHGBT-i:t, jalot v:n leikkaajat, rakkauden perässä maahan muuttavat erityisheterot, sarjarakastajat tupla- ja tripla-uusperheineen sekä siemenpankkiväki ynnä monihomoperheet lukemattomine suhdekuvioineen.
 Niin monimuotoista on rakkaus! Ei se katso ihmisen kansallisuutta tai kulttuuria, väriä tai suuntautumista. Se vain tulee ja menee, tuo siivekäs Eros ja vie mennessään. Kenellä se vaihdattaa sukupuolen, kenellä jätättää lapset ihmettelemään, miksi porukka vaihtuu kuin hollituvassa.
Sellainen on a-puoli, ennakkoluuloton asenteissaan ja elämässään, luovasti hullu ja itsekin sille hereästi naurava joukko, jonka johtotähtenä on ymmärrys siitä, että ydinperhe (periytyykö se keskiajalta?) on syvältä ja että lasten paras toteutuu ehdottomasti sen mukaan, mikä vanhempia eniten huvittaa.  
Olennaista on sen ymmärtäminen, ettei tähän ylikansoitettuun maailmaan sovi omia lapsia laittaa, niin kauan kuin valmiita ulkomaalaisia yksilöitä olisi tarpeen tullen otettavissa elätiksi. Mutta sattuuhan sitä kaikenlaista.
Asiat ovat tällä puolella harvinaisen yksinkertaisia ja ongelmat ovat luonteeltaan vain teknisiä. Jos lempi leiskahtaa parisuhteen ulkopuoliseen henkilöön, ei kenelläkään ole asiaan nokan koputtamista, saati että jotakuta voitaisiin lapsilla syyllistää, mikäli hän kuuluu tuohon a-populaatioon. Rakkaus on ihanaa. Ei mulla muuta.
Jaa, pitäisi siitä b-puolestakin jotakin sanoa, ellei aihe olisi niin masentava. Sitä paitsi jokainen voi hoitaa asian tarvittaessa itse, muistaen vain sen nyrkkisäännön, että sillä puolella kaikki asiat saavat päinvastaisen latauksen. Siellä kaikki on epäaitoa kuin juopon kyyneleet. Aidoiksi ne voisi tehdä vain antamalla sen verran kyytiä, että tulisi syytäkin pahaan oloon.
No, parodialtahan tämä saattaisi näyttää, mutta kuten tiedämme, ei sellaisia ole voinut tehdä enää pitkään aikaan. Muistan hyvin vielä taistolaisajan, jolloin tilanne oli analoginen: maailmaa ajateltiin eräänlaisena kiikkulautana ja ihmisen toiminnan arvo määräytyi sen mukaan, kummalla puolella lautaa hän sijaitsi. Toinen puoli nosti ihmiskuntaa kohti taivaita ja toinen helvettiä kohti painoi.
Suurimmatkin roistot muuttuivat sankareiksi, mikäli olivat edistyksen puolella ja vastaavasti kaiken maailman hurskaat ja hyväntekijät paljastuivat objektiivisesti vahingollisiksi, mikäli tavalla tai toisella hyödyttivät taantumusta. Eihän tässä mitään epäselvää ollut.
Tämä vain tuli mieleeni, kun ajattelin, olisiko meillä mahdollista mustata vaikkapa poliitikon maine sillä, että hänellä on avioliiton ulkopuolinen suhde. Ensin nauroin koko ajatukselle: eihän tämä maa mikään Amerikka ole. Olisipas somaa nähdä vaikkapa ministerit selostamassa imutuksiaan jollekin eduskunnan valiokunnalle…
Mutta sitten heräsin karuun arkeen. Ei tämä maa mikään Ranska ole eikä Italiakaan. Amerikkaa meillä muistuttaa eturientolan väen kiivas pyrkimys kannattaa samaan aikaan äkkiväärää feminismiä ja hurskastelevaa poliittista korrektiutta kaikkine monikulttuurisine ristiriitoineen. Omaa ja siis tavallaan kansallista meillä saattaa olla nimenomaan tuo pseudototalitaarinen, mustavalkoinen maailmankuva, jossa sävyjä ei ole.
Mutta se lienee vain niin sanotun eliitin touhuja. Suurin osa kansaa luultavasti uskoo vanhaan tapaan, että sukupuolia on vain kaksi ja että niiden välillä on normaalisti ns. sutinaa, joka aina välillä aiheuttaa seuraamuksia. Muutenhan täällä ei pitkään elettäisi ja näyttää kyllä siltä, ettei eletäkään.
Joka tapauksessa useimmista lienee normaalia olettaa, että lapsen etu edellyttää sekä tietoa isästä että myös isän osallistumista hänen elämäänsä tavalla tai toisella, mieluimmin monella tavalla.
Mikäli tätä ei tapahdu, on aika etsiä syyllisiä ja palauttaa normaali tilanne. Avioerot alkavat meillä olla jo se tavallinen tarina ja silloin saatetaan jonkin ihanaksi koetun syyn takia pyrkiä eristämään isät lapsistaan. Silloin lyödään sitä, joka on kaikkein heikoimmassa asemassa, eikä se ole äiti, joka on yhteiskunnan erityisessä suojeluksessa.

tiistai 23. toukokuuta 2017

Sattuu ja tapahtuu



Näitä sattuu

Sadiq Khanilla, Lontoon pormestarilla oli sanottavaa kaupunkilaisilleen, kun Westminsterin sillalla tapahtui terrori-isku: ”Se nyt vain kuuluu suurkaupungin elämään” (it’s part and parcel of living in a big city) totesi hän. Näitä sattuu, kun on paljon väkeä koossa.
Muita tekijöitä on turha kaivella esiin, eikä sellaisia kai voi edes olettaa olevan olemassa. Näin minä ainakin viestin ymmärsin.
Manchesterin väkiluvuksi ilmoitetaan puoli miljoonaa ja Beslanissa (kuka muistaa?) niitä oli vielä paljon vähemmän. Mutta niinpä vain löysivät terroristit kohteensa, erityisesti lapset, näistäkin paikoista.
Turha siis on häiriintyä terrorihyökkäyksistä pienilläkään paikkakunnilla. Sattuuhan näitä sielläkin kun on sattuakseen. Ei se liity millään tavalla mihinkään, ei edes kaupungin kokoon.
Manchesterin tapahtumista kuullessani tuli oitis mieleeni, että sekä Turkua että Tamperetta on sanottu Suomen Manchesteriksi. On tosin Suomeakin sanottu Pohjolan Japaniksi.
Joka tapauksessa voimme todeta, että Japanissa on terroristihyökkäyksiä ollut erittäin vähän, vaikka suuria maaleja olisi yllin kyllin tarjolla. Se, että siellä on myös erittäin vähän maahanmuuttajia, ei tietenkään vaikuta tähän asiaan, kuten hyvin ymmärrämme, mutta jokin outo korrelaatio asioilla näyttää olevan. Korrelaatiohan ei edellytä kausaalista suhdetta.
Yhtä kaikki, pelolle ei saa antaa valtaa emmekä voi kieltää esimerkiksi kuorma-autoja tässä maassa. Jokainen toki ymmärtää, että luvallisten ampuma-aseiden kerääminen kansalta toki poistaisi yhden pahan epäkohdan, mutta yhtä selvää on, ettei se terrori-iskujen todennäköisyyteen vaikuttaisi mitään.
Antaisihan se nyt ainakin korrektisti ajatteleville sen viestin, ettei millään kansanryhmällä tai uskontokunnalla ole tässä maassa mitään erikoisasemaa, enemmistöllä ei ainakaan.
Eri ihmisryhmien tasapuolinen kohtelu kuuluu sivistysmaissa ehdottomasti viranomaisten velvollisuuksiin. Niitä maita, joissa vaikkapa kristinuskon harjoittaminen on kiellettyä ja muodostaa riskin, pidämme syystä barbaarisina.
Kuitenkin yhä useammassa kehittyneessäkin maassa voimme nykyään havaita erilaisia poliittisluontoisia kieltolakeja. Yhdessä maassa on rangaistuksen uhalla kiellettyä epäillä holokaustia, toisessa ei saa edes pitää hallussaan tietynlaista poliittista kirjallisuutta ja kolmannessa armenialaisten kansanmurhan epäileminen on rikos.
Tässä toki poljetaan länsimaisen valituksen pyhimpiä periaatteita, mutta eipä puututa siihen nyt. Sen sijaan on syytä pohtia, millä perusteella voitaisiin puuttua sellaiseen vihaideologiaan, joka esittää suurena urotekona avuttomien ihmisten, myös lasten tappamisen.
Kyseessä on vakava asia, jonka merkitystä ei vähennä, ettei noiden uhrien prosenttimäärä ikäluokasta ole koskaan ollut merkittävä ja että tällaista tapahtuu enimmäkseen suurissa kaupungeissa, joissa nyt muutenkin tapahtuu kaikenlaista.
Typerä huolestuminen sellaisesta vihapuheesta, joka on reaktiota räikeiksi koettuihin oikeuden ja tasapuolisuuden loukkauksiin voitaisiin jättää omaan arvoonsa, ellei samaan aikaan olisi ilmeistä, että sellainen vihapuhe, joka kehottaa terroriin vääräuskoisia vastaan, näyttää jäävän viranomaisten huomion ulkopuolelle.
Pelkkä puhe nyt ei sinänsä kyllä maailmaa hetkauta sinne eikä tänne. Vakavampaa on, että joillakin tahoilla kyseessä on törkeän rikollisuuden ihannointi ja siihen kehottaminen. En tiedä, millainen on ns. nettipoliisien kielitaito ja missä määrin he ovat havainneet eroja terroritekojen ihannoinnissa eri kielialueiden välillä.
Olisi kiinnostavaa tietää, miten paljon tällaista esiintyy toisaalta suomen- ja toisaalta esimerkiksi japanin, hindin ja urdunkielisten keskuudessa. Näin voitaisiin saada tietoa niistä ympäristöistä, jonne tiedustelutoimintaa kannattaisi keskittää.
Tämä ei tarkoita sitä, että mitään ryhmää erityisesti leimattaisiin ennalta rikolliseksi, kuten jokainen täysijärkinen käsittää. Tarkoituksena olisi nimenomaan korvata ennakkoluulot ennakkotiedolla eli soveltaa tieteellistä ajattelua.
Tällä hetkellä en tiedä, missä määrin vihapuhetta esiintyy toisiinsa verrattuna esimerkiksi sellaisilla ryhmillä kuin yli 70-vuotiaat, valtaväestöön kuuluvat naiset, 20-40-vuotiaat Suomen zarahustralaiset, eläkkeellä olevat sikhit ja niin edelleen.  Haluaisin kyllä tietää.
Mikäli lähdemme siitä, että kaikki ryhmät ovat potentiaalisesti yhtä vaarallisia, olemme varmaan poliittisesti korrekteja, mutta yhtä varmasti myös tyhmiä.
Muuan asia, joka terrorin ehkäisyssä -ja ymmärtääkseni sen ehkäisemiseen tulee pyrkiä-  tulisi ottaa huomioon, on uskonto.
Kuten tiedämme, oma pyhä raamattumme on tavattoman verinen kirja etenkin alkupäästään, ja mikäli joku ottaa sen täysin vakavasti, on vaarana, että hänestä tulee terroristi ja joukkomurhaaja.
Toisaalta ymmärrämme, tai ainakin pitäisi, että kristinuskon luterilainen muoto on viime aikoihin saakka ollut poliittisesti hyvin maltillinen ja jättänyt maalliset asiat maallisen esivallan haltuun.
On totta, että tässä suhteessa on aivan äskettäin näkynyt vakavia merkkejä vanhan opin eroosiosta. Niin kauan kuin asia pysyy nykyisellä tasolla, on kuitenkaan tuskin aihetta keskittää torjuntavoimia erityisesti näiden ihmisten varjostamiseen. Toki niiden suhteet vaarallisiin aineksiin saattavat olla tärkeitä, kuten jokainen ymmärtää.
Mitään uskontoa ei kuitenkaan ole syytä sinänsä asettaa terrorismin aiheuttajaksi, mutta yhtä selvää on, että joissakin uskonnoissa esiintyy nykyään yhä enemmän sellaisia tulkintoja, joita on pidettävä yksinkertaisesti rikollisina. Ne olisi syytä yksilöidä ja kriminalisoida.
Maallinen valtio, jollainen meilläkin tosiasiassa on, voisi periaatteessa kieltää kaikkien uskontojen julkisen harjoittamisen ja oppien julistamisen. Tämä olisi kuitenkin aivan liian järeä ase, joka samalla tuhoaisi kulttuuriperintömme keskeisen tukijalan.
Sen sijaan maallinen valta voisi laatia selkeät määritelmät siitä, millaisten väitteiden ja kehotusten julkinen esittäminen tai opettaminen on rikollista ja millainen toiminta sen mukaisesti rikollisuuden suosimista.
En tiedä, missä määrin poliisimme tiedusteluosastot seuraavat näitä asioita, sen kyllä olen kuullut, että ns. nettipoliisejakin on jo kymmeniä. Toivottavasti näiden yhteiskunnan turvamiesten mielenkiinto kohdistuu riittävästi juuri sellaisiin ryhmiin, joiden on nykytiedon mukaan katsottava muodostavan riskin.
 Tämä vaatii nyky-yhteiskunnassa monipuolista kielitaitoa ja muitakin valmiuksia, mutta olen ymmärtänyt, että pätevää työvoimaa olisi löydettävissä juuri maahanmuuttajien keskuudesta, mikäli heidät värvätään ennakkoluulottomasti ja kyllin monipuolisesti tekemään tärkeää ennakolta ehkäisevää työtään.